Mahdolliset maailmat ja näkymättömän vihaaminen

"Todellisen filosofin tunnistaa siitä, että Hän kykenee erottamaan todellisuudet todellisuuksien ja todellisuuksien välistä."
(Peelo:Hikipedian käyttäjä)

Ihmiset suunnittelevat tulevaisuutta ja reflektoivat menneisyyttä käyttämällä "pseudopotentiaalista" puhetta. Tällöin ajatellaan esimerkiksi että jos asiat menneisyydessä olisivatkin menneet eri tavalla niin nyt asiat olisivat toisella tavalla. Puhumme eihavaittavista asioista ja eitapahtuneista asioista kuin ne olisivat jotenkin relevantisti tosia. Puhumme voi ollasta tavalla joka olisi ikään kuin reaalista.

Tämän tyyliset sanomiset voidaan karkeasti ottaen jakaa kahteen osatyyppiin:
1: Vaihtoehtoisuuteen perustuvia väitteitä (modal statements) jotka esittävät sen tyylisiä väitelauseita kuin "Suomi olisi voinut joutua Venäjän valloittamaksi" (x olisi voinut tehdä y), "Kekkonen olisi voinut olla tuuheatukkainen" (on mahdollista että x) ja "universumi voisi olla elämälle kelpaamaton."
2: Ei toteutuneeseen vaihtoehtoon perustuvia väitteitä (counterfactual statements), jossa vedotaan että jos asiat olisivat toisin niin maailma olisi toisenlainen. "Ilman talvisodan ihmettä Suomi olisi joutunut Venäjän valloittamaksi". "Jos toinen siitiö olisi hedelmöittänyt munasolun, Kekkonen voisi olla nainen ja tällöin presidenttinä olisi ollut Fagerholm" ja "Jos Jumalaa ei olisi, universumi tuskin olisi elinkelpoinen jolloin olisi epätodennäköistä että voisimme olla edes olemassa." (Jos X niin Y).

Jos minä esimerkiksi mietin vaihtoehtoista maailmaa jossa minulla olisi veli (minulla on useita sisaria mutta ei yhtään veljeä) niin voisin helposti kuvitella että asiat olisivat toisin. Ja jotenkin väite siitä että "jos eri siittiö olisi hedelmöittänyt munasolun minulla voisi olla veli" on tosi väittämä. Mutta kun asiaa lähtee miettimään tarkemmin, niin ei voi olla miettimättä muuta kuin sitä että tarkalleen ottaen minkä suhteen tuo ajatus minun veljestäni (jota ei edes ole) on tosi? Se ei ole tosi siinä mielessä kuin väite "minulla on sisaria" on, koska sisarieni olemassaolo sentään nojaa siihen että joku voi todella havainnoida heitä, ja tarvittaessa jopa teoriassa tehdä gynegologisen tarkastuksen jolla väitelause saa evidenssiä. ; Lausuma mahdollisesta veljestäni sen sijaan koskee maailmaa sellaisena kuin se ei ole.

Monia tosia

Modaalisessa realismissa filosofit ajattelevat että jos jokin väitelause voidaan esittää, se itse asiassa on tosi jossain mahdollisessa maailmassa. Toisin sanoen minun väitelauseeni veljestäni nojautuu itse asiassa siihen että jossain äärettömyyksien joukossa olisi universumi jossa minulla todellakin on veli. (Jossain olisi jopa sellainen universumi jossa tämän veljen kanssa olisimme ryhtyneet joksikin Teini-Ikäisten Mutanttininjakilpikonnien vastineeksi, tosin ilman mutanttiutta ja kilpikonnuutta, aika useassa myös ilman ninjuutta.) Dawid Lewis on kannattanut ajatusta jossa kaikki mahdolliset maailmat ovat tosia ; Eli mahdollisia maailmoja olisi ääretön määrä, ne eivät ole fiktiota.

Modaalinen realismi on tätä kautta laajempi ajatus kuin multiversumimalli. Niissä on hieman samanlaisia ajattelutapoja. Mutta modaalinen realismi on paljon laajempi konsepti. Suurin syy on siinä että multiversumimallissa ei käsitellä äärettömyyksiä. Ja multiversumimallin perusidea on selittää havaittuja asioita. Multiversumimallin ideana on karkeasti sanoen se, että kun katsotaan fysiikan lakeja, niihin sopii malleja joissa universumi voisi olla erilainen. Nämä variaatiot taas usein perustuvat siihen mitä havaitaan. Multiversumista on useita versioita ja aihepiirejä, mutta niitä yhdistää fysiikkakeskeisyys ja se että universumimme piirteitä yritetään selittää.
1: Esimerkiksi kvanttifysiikan indeterminismi on vahvasti havaintoihin sidottua ja hyvin perusteltua. Ja tämä voi antaa tilaa vaikkapa David Deutschin ajatukselle jossa universumi jakautuu jokaisessa vaihtotilanteessa ja jokainen vaihtoehto on yhtä reaalinen. Näin ollen aivan mitä tahansa ei voi tapahtua, vaan vaihtoehdoille on "tarkasti rajattu setti".
2: Samaa ideaa, hieman eri pohjalta, voidaan soveltaa myös universumin syntyyn ja antrooppiseen periaatteeseen. Siinä käsitellään ajatusta siitä että universumi voisi olla toisenlainen mutta elämme tässä tietynlaisessa jossa elämä on mahdollista. Siksi antrooppisen periaatteen kohdalla saadaan aina pieniä todennäköisyyksiä eikä äärettömän pientä todennäköisyyttä. Multiversumi yrittää selittää tämän siten että jos multiversumissa on monia eri universumeita, tilastollinen jakauma tekee todennäköisen ja odotettavan siitä että syntyy universumi jossa on juuri sopivat säännöt elämälle. (Ja koska emme voi olla muunlaisessa universumissa, niin siinä että olemme juuri sellaisessa ei ole mitään ihmettä.)

Modaalinen realismi taas  nojaa siihen että mallit ovat "eivät ole kausaalisesti kytkeytyneitä". Niiden rajat kartoitetaan logiikalla, ei empirialla. Modaalisessa realismissa on käytännössä kyse äärettömyydestä. Ne eivät ole havaittavissa edes epäsuorasti (toisin kuin vaikkapa braanit) ja niiden vaihtoehtoja ei kartoiteta "kvantti sanan hokemiseen perustuvalla empirialla" (kuten Deutschilla). Itse asiassa voidaan jopa sanoa että multiversumimalli perustuu paljon vahvemmin aktuaalisuuteen ja modaalinen realismi potentiaalisuuteen. Jos multiversumimallissa on teoriassa mahdollista olla (vaikka mustan aukon) kautta yhteydessä toiseen universumiin, se ei olisi modaalisen realismin mukaan vaihtoehtoinen maailma vaan pelkästään omituinen ja vaikeasti tarkasteltava osa tätä meidän yhtä maailmaamme. Tämä ero voi olla vaikea ymmärtää, mutta tässä filosofiassa se on äärimmäisen oleellista ; Modaalisessa realismissa mikään todiste ei tavallaan ole mahdollinen.

Modaalisen realismin parsimonia

Modaalisen realismin syvin ongelma koskee juuri sitä että sen vaihtoehdot eivät ole empiirisiä. Ne ovat itse asiassa by definition antiempiirisiä. Tämä tekee siitä ongelmallisen. Erityisesti sen vaikeudet liittyvät Occamin partaveitseen tai Einsteinin kovasimeen ; Ajatukseen siitä että asioita pitäisi selittää mahdollisimman vähäisin oletuksin.

Modaalisen realismin tapa ratkaista ongelma on erikoinen. Tätä itse asiassa korostaa se, että Lewis oli Quinen oppilaita. Hän kannattaa parsimoniaa. Tämä on häkellyttävä huomio, sillä ääretön määrä mahdollisia maailmoja tuntuu parsimonian antiteesiltä. Tässä kysymys nivoutuu itse asiassa syvästi siihen miten Ockhamin partaveitsen soveltamiseen littyy ankaraa keskustelua. Asia tiivistyy siihen mitä aikaisemmin kirjoitin erilaisista parsimonioista. On kvalitatiivista parsimoniaa ja kvantitatiivista parsimoniaa. ; Kvantitatiivisen yksinkertaisuuden (quantitative parsimony) jossa lasketaan montako entiteettiä selityskonseptissa kaiken kaikkiaan on. Kvalitatiivisen yksinkertaisuuden (qualitative parsimony) kautta lasketaan enemmän sitä miten eksoottisia ja erilaatuisia entiteettejä on olemassa.

Lewisin ajatus oli siinä että hänellä on vain yksi tapa olla Totta. Näin ollen universumeita olisi lukuisia, mutta oleminen ja Totuus olisivat hyvin tiiviitä ja tiiviisti määriteltyjä. Näin ollen syntyy parsimoniallista tiiviyttä. Lewisin mukaan modaalisuutta käytetään niin paljon, että olisi haaskausta luoda erilaisia totuuksia. Itse tosin korostan että havaitsemattomat universumit ovat niin eksoottisia että modaalinen realismi on syytä hylätä, ja nimenomaan juuri parsimonian nimessä. ; Multiversumin suhteen olen sitten suvaitsevaisempi koska se on eri asia. Se ei vaihtoehdoissaan viittaa eksoottisuuteen, saati aktuaaliseen äärettömyyteen.
1: Tosin tässä on ehkä syytä muistuttaa vielä siitäkin, että jos multiversumia ei hyväksy niin ei ole silti välttämättä mikään deterministi. On aivan mahdollista että kvanttitaso on aidosti indeterministinen, sen sijaan että seilaisimme determinististä vaihtoehtoavaruutta, niin "kvanttien aaltofunktio vain romahtaa superpositiosta johonkin tilaan". Ja sitten tämä yksi on se joka on tosi, toisin kuin vaihtoehto.

Ovatko vaihtoehdot sallittuja?

Useimmat tosin käsittelevät mahdollisia maailmoita abstraktioina tai fantasioina. Monen suhde konseptiin on kuitenkin ambivalentti, jopa ristiriitaisuuteen ja pöhköyteen asti. Pahimmillaan tämä näkyy juuri antrooppisen periaatteen kohdalla. Uskovaisuuteen kun tuntuu liittyvän vahvasti sellainen ajatus että multiversumi on naturalistien ad hoc -jumala jossa ei ole mitään järkeä. Samanaikaisesti antrooppinen periaate olisi kuitenkin relevantti ongelma.

Tyypillisesti tässä puhutaan multiversumista kuin se olisi modaalista realismia. Eli selitetään että multiversumi tuntuu kaikkivoivalta, äärettömältä ja eihavaitulta. Tosiasiassa multiversumi on kuitenkin kaikkea muuta kuin ääretön joten kaikkivaltius on vain asiasta ymmärtämättömän heitto. Jokin jota ei voi ottaa vakavasti. ; Multiversumi ei siis ole tiukasti sanoen mikään uudelleennimetty filosofien alkusyyjumala josta olisi poistettu persoona (jota filosofien Jumalalla ei edes ole, tämä kun on täyttä aktuaalisuutta).

Toisaalta kun puhutaan antrooppisesta periaatteesta vaatimus on itse asiassa hyvin erikoinen. Siinähän vedotaan siihen että nykyinen universumi olisi jotenkin epätodennäköinen. Tämä ajatustapa on itsessään vaihtoehtoisiin maailmoihin jollain tavalla nojaava. Jos näistä erilaisista universumeista ei voi saada havaintoja eikä niiden olemassaolon todennäköisyyttä voida mitenkään fysikaalisesti arvioida, niin miten me voimme tietää että antrooppinen periaate on mikään relevantti kysymys? Itse asiassa antrooppisen periaatteen epätodennäköisyyslausuma on ongelma jos ja vain jos vaihtoehtoiset maailmat ovat todella jotain josta voidaan sanoa mitään. Jos tätä ei voida tehdä niin modaalisuus romahtaa, on vain yksi universumi ja vaihtoehdoista puhuminen on eiempiiristä haihattelua. Ja tässä kulmassa antrooppinen periaate on haasteena puhdasta idiotiaa ; Miksi fyysikoiden pitäisi selittää jotain mitä ei ole, kun tehtävänä on selittää se mitä on. Todennäköisyys muunlaiseen universumiin ei ole mielekäs heti jos modaalisuus hylätään. Siksi tässä "naturalisteja haastaessa" ratsastetaankin keskenään ristiriidassa olevilla konsepteilla samassa lauseessa. Modaalisuus on rationaalista ja todistettua kun antrooppinen periaate on haasteena, mutta se on täyttä scheibaa heti kun modaalisuutta pidetään rationaalisena vaihtoehtona yhden universumin maailmalle. Eli samanaikaisesti modaalisuus on sikajärkevää että sikatyhmää, aina sen mukaan kumpi sopii paremmin teistille.

Kun "hyväntahtoisuuden periaate" johtaa harhaan

Graffititaiteilijan näkemys jostain.
Mahdollisesti Jumala luomassa universumia.

Hyväntahtoisuuden periaate on hyvä perusnormi keskusteluun. Siinä perusoletuksena on, että kieli on epätäydellinen väline. Siksi pitää olettaa että keskustleukumppani on rationaalinen ja järkevä olento. Tämä vaatii usein sitä että toinen pitää ottaa huomioon ja yrittää nähdä miksi he ovat erimielisiä. Sen sijaan ei saa vain olettaa että erimielisyys johtuisi siitä että he olisivat tyhmiä, maailmankuvaansa lukkiutuneita tai vastaavaa. Tämä vaihtoehto sallitaan vasta kun muut vaihtoehdot on ensin eliminoitu. Tämä on hyvä järjestelmä, mutta se johtaa helposti kategoriavirheiden ja olkiukkoragumenttien rakentumiseen.

Näkisin, että tämä on hyvä perustella hieman tarkemmin. Aloitan anekdootilla. (Ei hätää, lupaan muuttua vähemmän poleemiseksi ja enemän järkeväksi. Eli jatkaa toisella anekdootilla. Tämä voisi kuulostaa helvetin tyhmältä, mutta lukiessa paljastuu että näin ei ole.)

Juttelin taannoin kreationistin kanssa. Jän aloitti keskustelunsa viittaamalla että hänellä on tieteellinen termodynamiikkaa koskeva argumentti. Tämä oli toki jo tässä vaiheessa tuttu aihe, eikä herättänyt juurikaan uskottavuutta. Hän nosti esille Sewellin argumentin joka oli juuri silloin laitettu liikenteeseen. Melkoisen pian havaitsin että se ei käsittele termodynamiikkaa ollenkaan. Itse asiassa Sewellin argumentti oli vielä omituisempi kuin se klassinen kreationistien virhe termodynamiikassa ; Normaalistihan kreationistit sekoittavat avoimen ja suljetun systeemin toisiinsa, eli unohtavat että termodynamiikan toinen pääsääntö toimii vain suljetuissa systeemeissä. Kreationsitit soveltavat sitä avoimissa järjestelmissä kuten maapallolla ja ennen kaikkea DNA:ssa. Tämän unohtaminen johtaa siihen että heistä termodynamiikka estää evoluution. Sewellin argumentissa ei enää puhuttu edes lämpöopista vaan se, mikä termodynamiikassa koskee lämpöä oli hänellä laitettu kompleksisuutta koskevaksi ilmiöksi. Termodynamiikkahan ei ole fyysikkojenkaan mukaan 1:1 liitoksissa rakenteiden monimutkaisuuteen, joten tässä ilmiötä laajennettiin vielä eteenpäin.

Fyysikoille on aivan luontevaa jakaa toimintarajoja. Heistä maailma ei ole niin dogmaattinen että yhden säännön olisi välttämättä toimittava kaikkialla. ; Einsteinin kovasinta lainaten he toki haluavat esittää asiat niin yksinkertaisina kuin mahdollista, mutta eivät tätä yksinkertaisemmin. Näin ollen fyysikoista on luontevaa että termodynamiikan toiselle pääsäännölle annetaan toimintarajoja, joiden sisällä se toimii ja joiden ulkopuolella se taas ei toimi.

Merkittävää oli, että kaava oli kuitenkin sama. Se, että kreationistit tekevät toistuvasti tämän virheen termodynamiikan kanssa ei johdu siitä että he olisivat typeriä. Sewellkin taatusti ajatteli olevansa sisäisesti koherentti. Se, että "evoapina" ei suostu siihen että sama tieteen kaava toimii kaikkialla on heistä kaksoisstandardi ja jonkinlaista huijaamista ja epäreiluutta. Jotain joka osoittaa että evoluutikko on domeenispesifi eikä ajattele kokonaisvaltaisesti. He unohtavat että tieteessä rajojen selvittäminen on hienoa ; Esimerkiksi termodynamiikan toisen pääsäännön rajat ovat olleet Prigoginen bravuuri jopa Nobelin palkinnon arvoisesti.

Näin ollen paatunutkaan kreationisti ei välttämättä ole "maailmankuvansa sumentama tai tyhmä". Syynä on heidän suhteensa argumentointiin. He eivät ole empiristejä vaan rationalisteja. Silloinkin kun he käsittelevät luonnontieteitä, he eivät käsittele sitä luonnontieteenä vaan rationaalisuuden kautta. Tämä ei tietysti ole yllättävää koska fysiikassa selityksen perustana on yhtälö. Kuitenkin se, että ajtellaan että luonnontieteellinen metodi tarkoittaisi samaa kuin rationaalisuus on väärin. Rationaalisuus tarkertuu liikaa lopputulokseen ja jättää perustelujärjestelmän kokonaan huomaamatta.

Esimerkiksi "Do Be Do Be Do" -blogi muistuttaa tästä viittaamalla Sajaman tieteenfilosofiaan. "Tieteellisen tiedon hankinta on yleisten periaatteiden etsimistä ja selventämistä. Kun periaatteet on löydetty ja selvennetty, tieteellinen tieto voidaan esittää loogisten päätelmien muodossa - aksiomaattisena järjestelmänä. Siinä tiedetty asia on loogisesti johdettu jostakin yleisemmästä periaatteesta. Ja näin se on samalla todistettu. Tyypillisessä tapauksessa tiedetty asia on lause muotoa “SaP” eli “Kaikki S ovat P”  - ” Emme tiedä asiaa tieteellisellä tiedolla ennen kuin olemme löytäneet syyn ja kun olemme löytäneet syyn, voimme ilmoittaa sen syllogismia käyttäen" Lopputulos on usein hyvinkin looginen ja tätä kautta muotoiltavissa argumenteiksi jotka noudattavat rationaalisuutta "Tieteen kannalta tärkein syllogismin muoto on kolme sisäkkäistä luokkaa sisältävä Barbara, joka on syllogismeista yksinkertaisin ja täydellisin sisältäen kolme affirmatiivista ja univeraalia lausetta: “SaM (selittävä syy), MaP (selittävä syy) siis SaP (selitettävä fakta)”, ( ( ( S ) M ) P )." kuitenkin tiede ei ole samaa kuin rationalistinen koherenttien argumenttien rakentaminen vaan sen sijaan "Tieteellinen tutkimus on syllogismin välitermin etsintää." Tämä etsintäosuus on oleellisen tärkeä.

En kuitenkaan ole vielä toistaiseksi löytänyt ainuttakaan kreationistia joka tämän eron olisi tajunnut ja ymmärtänyt ja soveltaisi sitä argumenteissaan. He ovat poikkeuksetta rationalisteja, eivätkä hallitse empiiristä ja luonnontieteellistä selvittävää ajattelua. Rationalismi toimii kuitenkin lähinnä insinööritieteissä. (Ja kreationisteista monet ovatin joko teologiapainottuneita tai "inssejä" tai molempia.)

Olisi kenties leimaavaa jättää asia tähän. Osa kokee että kreationistien paukuttaminen on halveksuttavaa koska se pilkkaa uskontoa "heikoimman lenkin kautta". Heistä asiat pitäisi käsitellä vahvimman lenkin kautta. Olen itse samaa mieltä. Nädhäkseni teologit jotka kritisoivat ateismia sen huonoimpien argumenttien kautta ovat hieman omituisia, koska heidän pitäisi mollata niitä parhaita argumentteja (jotka eivät ole nekään kovin vakuuttavia näin agnostikon silmiin.) Mutta kreationistien rajoite koskee myös sofistikoituneita teologeja.

"Usko, järki ja filosofia" -blogissa käsitellään Craigin ja Enqvistin debattia joka tapahtui aiemmin Suomessa. Perusta näkyy jo alussa Kirjoittaja moittii otsikon "Asettaako nykyfysiikka logiikan ja todennäköisyysteorian kyseenalaisiksi?" takana teologian vihollisia hyvin jäsennetysti. Tärkein on kätevästi alussa napakkana pakettina ; "Fyysikot Lawrence Krauss ja Kari Enqvist kritisoivat molemmat väittelyissään William Lane Craigia vastaan Craigin argumenttien logiikkaa, ei niiden premissejä. Tämä tuntui varsin käsittämättömältä, sillä Craig oli muotoillut argumenttinsa yksinkertaisiin deduktiivisiin muotoihin, esimerkiksi modus ponensiin ja disjunktiiviseen syllogismiin. Kuka voisi “kritisoida” esimerkiksi modus ponensin validisuutta? Krauss ja Enqvist kuitenkin tekivät näin, vedoten kvanttifysiikkaan." Keskustelussa kiinnitetään erityistä huomiota siihen että kun modus ponens ja vastaavat ovat logiikan järjestelmiä, ja Craigin argumentti nojaa niihin, niin sitten logiikan olisi pakko päteä tai vaihtoehtona koko päättelyjärjestelmä pitäisi hylätä. "Craig vastasi useaan otteeseen, että mikään kvanttimekaniikan löytö tai havainto ei pakota meitä hylkäämään klassista logiikkaa. Jotkut ei-klassilliset systeemit, kuten niin sanottu “kvanttilogiikka”, hylkäävät klassisen logiikan eräät peruspilarit kuten kahden totuusarvon käytön (”bivalenttisuuden”) sekä kolmannen poissuljetun lain (jokaiselle mielekkäälle lauseelle p, joko p on totta tai ei-p on totta; kolmatta vaihtoehtoa ei ole). Näitä lakeja kritisoivat ei-klassilliset logiikat ovat kuitenkin pienen pieni vähemmistökanta, eikä fysiikka sinänsä itse asiassa edes viittaa millään tavalla kolmannen poissuljetun lain pätevyyttä vastaan. Enqvist lisäksi eksplisiittisesti totesi, että hän ei kannatta kvanttilogiikkaa. Sen sijaan, Enqvistin mukaan klassisen logiikan sekä todennäköisyysteorian pätemättömyys kvanttimaailmassa on silkka “havaittu fakta”. Todellisuuden perimmäiset ainesosaset eivät siis tottele klassisen logiikan ja todennäköisyysteorian lakeja." Craig oli saanut Enqvistillä kahvilla selitykseksi Bellin epäyhtälöt. Kommenteissa "lauri" selittää että "Eli jos ymmärsin oikein, Bellin yhtälöt ovat ristiriidassa JOKO klassisen todennäköisyyslaskennan TAI suhteellisuusteorian minkowskialaisen tulkinnan kanssa. Meidän tulisi siis hylätä jompi kumpi, ja Enqvist ja kummppanit hylkäävät mielenkiintoisesti mieluummin klassisen todennäköisyyden."
1 : Craig selittää että "Well, fortunately, after our debate Enqvist and I went out to lunch together, and I was able to ask him directly what he meant. You can imagine my shock when he replied that what he was talking about was the violation of the Bell Inequalities by quantum mechanics! My mind shot back to my debate with Krauss, and it suddenly dawned on me that that is what he also must have been talking about! When Enqvist said this, I replied that the experimental results on Bell’s Theorem exposed a failure of physics but surely not of probability theory itself. But he was adamant, maintaining that the results exposed a deficiency in probability theory, which had predicted the wrong results." Tämä on mielenkiintoista, koska tämä on virhe jonkalaisia olen itse tehnyt joskus, tosin vuosia sitten.Se oli ensimmäisiä vastavetojani Plantinga Warrantia vastaan ja se oli ensimmäinen draft, eli oletettavasti ja kenties odotetustikin se failasi. (Siksi en nykyään ohita warrantia tällä argumentilla, käytän toisia, parempia, sellaisia joihin ei ole tietääkseni tarjolla toimivia vastavetoja.) Ajattelin että jos ihmisen mieli on erehtyväinen ja sen erehtymättömyys osoitetaan tieteellä, niin tämäkään tulos ei olisi vakuuttava. En huomanut että perusoletus on itse asiassa että jos systeemi toimii erehtymättömästi niin sitten ristiriitaa ei synny in first place ; Voisi ajatella että tämä olisi tie ulos. Mutta itse asiassa virhe syntyy siten että käytetään todennäköisyysteoriaa ja saadaan omituisia todennäköisyysteorian kanssa ristiriitaisia tuloksia. Craig arvioi että jos todennäköisyyslaskelmat kumotaan todennäköisyyslaskelmilla niin itse päätelmäkin muuttuisi vääräksi. Tämä on omituitsa koska yleensä juuri se että jollain systeemillä rakennetaan sisäinen ristiriita on se juttu jolla näytetään että se ei ole sisäisesti koherentti järjestelmä. Tästä ei nyt tässä tämän enempää. On vain ironitsa huomata miten joskus pienet sielut ajattelevat samalla tavalla.

Tässäkin perusongelmana on juuri se, että todennäköisyys nähdään vahvana klassisen fysiikan alueella joka ei ole se kvanttifysiikan mellastelualue. Ei siis tarvitse hylätä koko logiikkaa kaikkialla, vaan lokalisoida se. Logiikka on empiristille aina kontekstisidonnaista (heliumpallo nousee päästäessä ylös, keuhkoilmalla puhallettu laskeutuu alas.) Empiristille logiikka  ei ole taivaasta napattu transsendentti aksioomaoletusjärjestelmä jota pitäisi dogmaattisesti ja epäavomielisesti noudattaa aina ja kaikkialla ettei "samalla logiikalla vaan tule eri tuloksia" vaan logiikkakin oikeutetaan. Näin ollen on selvää että Craig ei esimerkiksi käsittele sellaisten empiristien kuin Larry Laudanin tieteenfilosofian ajattelumetodeja. Luonnontieteellisessä ajattelussa ei olla rationalisteja, eli ei uskota että olisi jokin tyhjästä annettu premissilista tuottaisi logiikan aksioomat joista ei saisi ja voisi olla erimielisiä. Siinä logiikka ansaitsee tilansa ansioillaan ; Logiikka joka toimii hedelmällisesti empiirisessä tutkimusohjelmassa on empiirinen vakuus että tämä logiikka on muuta kuin tyhjä oletus. Sillä vaikka haluttu näkökulma rajoittaakin tutkimusta siten että saadaan vain otetun näkökulman mukaisia tuloksia, niin se määrä, se että niitä tuloksia saadaan paljon, onkin sitten merkki siitä että tämä logiikka on todellisuuden kanssa yhteensopiva.
1: Laudania vakavammin tätä käsittelee esimerkiksi oma favouriteni, Quine. Hänen koko ajattelunsa perustuu sisäiseen koherentisointiin jossa yksikään näkemys ei ole puhdas ikuinen ja muuttumaton aksiooma eikä puhdas empiirinen verifioitu ikuinen muuttumaton havaintokaan... Itse asiassa teologit eivät koskaan käsittele naturalismia naturalismia vaan arvioivat jostain syystä naturalismia aina rationalismin ehdoin. Kokevat ilmeisesti voittavansa? Minä taas näen että tämä tekee heistä olkiukottavia idiootteja.. Muitankin nimekkäitä filosofeja on tässä kohden ja oleellista on että heidät kaikki ohitetaan eikä teologit ymmärrä empiristien luonnonlakien luonnetta vaan soveltavat kaikkeen puhdasta metafyysistä rationalismiaan.
___1.1: Ironista on että moni teologi näkee että kristinusko on erittäin oleellinen empiirisen tieteen kehitykselle. Samat tyypit eivät vuosisatoja empiirisen käännöksen jälkeen osaa ymmärtää edes sitä mitä empiristinen tieteenfilosofia on ja lisäksi nojaavat esimerkiksi Tuomas Akvinolaisen totaalisen rationaalismipohjaiseen jumalan määrittelyyn. Tämä on erityisen huvittava kömmähtely koska se vie uskottavuutta tältä "kristinuskon tiedeylhäisyysideologia" -näkemykseltä.

Tällä on merkitystä. Sillä tosiasiassa Craigin jumalatodistuksienkin taustalla on vahvasti nimeomaan idea siitä että universumi ei voi syntyä tyhjästä. ; Tämä on itse asiassa se keskustelunaihe käytännössä aina mukana jumalatodistuksissa, mutta se kohtaa kuitenkin yllättävän usein "horse laughin" ; Tämä on mielenkiintoista koska jos aihe on vain naurahduksen arvoinen, miksi debatoida. Valtaosa uskonnollisesta naturalismia kritisoivasta jumalatodistuksesta voidaankin nähdä siten että ensin keskustelun aiheeksi otetaan "voiko universumi syntyä tyhjästä vai onko Jumala joka sen on luonut" ja punnitaan kumpi on laadukkaampi (jopa onko vain toinen mahdollinen). Sitten tässä tulee vastaan jotain vastavetoja, jotka aikaansaavat logiikkanikottelua. Tämä yleensä peitellään jollakin tavalla rakentamalla jonkinlainen rationalistinen eiempiirisesti testattava lisäoletusvärkki joka peittää ongelman (joka on siis tieteenfilosofian kannalta sama kuin episykli oli vanhassa maakeskisessä maailmankuvassa, se poistaa ristiriidat mutta ei ongelmaa). Lopulta nikotus siirtyy siihen että esitetään retorinen kysymys jota ei tarkoiteta kysymyksenä. Tämä on jonkin muotoinen "uskooko tuohon muka oikeasti kukaan?" tai vedotaan käsiäänestyksellisesti että "ei ole yleistä" vaikka olisi esimerkiksi fyysikkojen parissa hyvinkin yleistä. Tämä on pohjimmiltaan premissi jossa oletetaan keskustelun lopputulos. Tämä ei ole keskustelussa onnistuminen, vaan jos loogiset nikottelut ovat verenkierron häiriöitä, on tämänlaiseen horse laughiin ryhtyminen sama kuin sydänkohtauksessa tempoilu. Nähdäkseni kun ajaudut tämänlaiseen, olet ehdottomasti ja lopullisesti hävinnyt eikä sinulla ole enää jäljellä kunniaa keskustelijana eikä ihmisenä. (Voitte puolestani vaikka tappaa itsenne. Kiitos.)

Bellin epäyhtälötilanne on mielenkiintoinen, sillä se on todellakin rationalismia vastaan. Se on nimittäin jotain joka tarjoaa "pick two" -tilanteen. Craig yrittää pelata kaikilla kolmella ; Hän määrittelee rajoitteet joilla universumi voisi syntyä. Tämä on "naturalismin rajoitteita tutkiva lähestyminen" joka tarkoittaa sitä että sitä on pakko lähestyä "naturalismin" pelikentästä. On katsottava mitä empiristit sanovat päättelystä ja perustelusta. Jos empirian teorioita arvioidaan jonkun toisen teorian kautta, syntyy vain kategoriavirhe koska teoriaa arvioidaan aivan toisilla pelisäännöillä. (Jos tämänlainen sallittaisiin minä voittaisin joka ikisen argumentaation kaikkialla. Valitettavasti niin tekisivät kaikki muutkin):

Jos halutaan suojella logiikkaa, niin on huomattava että on tunnettua että suhteellisuusteoria ja kvanttifysiikka eivät oikein solahda nykytieteessä yhteen. Jos siis on olemassa universaali kaavasto, niin teoriat ovat väärin. Kun Craig kritisoi teorioiden rajoja hän kuitenkin käsittelee niitä kuin ne olisivat ehdottomia ja että ne ovat parhaat teoriat jotka näyttävät sen mitä rajoitteita universumin syntymisessä on ja ei ole. Jos on pakko käyttää aina ja kaikkialla yhtä päättelysäännöstöä voidaan siis joutua muuttamaan fysiikka. Ja kun perustelut nojaavat tähän fysiikkaan eikä siihen parempaan fysiikkaan, niin tässä ei tutkitakaan voiko universumi syntyä tyhjästä vaan ainoastaan sitä että ovatko nykytieteen teoriat lopulliset ja valmiit. Tämä ei ole mielenkiintoista (koska on selvää että ne eivät ole) ja ennen kaikkea kysymyksen kannalta irrelevanttia (tyhjästä syntymistä ei kumotakaan vaa isketään heikkoon ja vajaaseen linkkiin.) ~ Jos siis pidetään tieteen teoriat perustelun ytimessä, niin tottakai on huomattava että on luovuttava koherentista logiikasta ; Kvanttimekaniikka ja suhteellisuusteoria toimivat eri määrittein. Jos taas pidetään koherentti logiikka pohjana, ei luonnontieteen rajoja olekaan osoitettu sinne minne Craig ne sanoo.
1: Enqvistille "bivalenttisuus" toimii muualla kuin kvanttifysiikan alueella, eli esimerkiksi universumin syntyä koskevissa aiheissa. (Ei ole mielipidekysymys missä niitä saa käyttää ja ei saa. Kvanttifysiikan ja suhteellisuusteorian kohdalla molemmilla on sovellusalueet jotka ovat täsmälleen yhtä mielipideriippuvaisia kuin se, missä termodynamiikan toinen päänsääntö toimii ja voidaanko se laittaa 1:1 samaksi kuin kompleksisuus.) Näin Enqvistin ei tarvitse luopua klassisesta logiikasta täysin, hän käyttää sitä vain siellä missä sitä on oikein soveltaa eikä kaikkialla vain siksi että käyttää sitä yhdessä paikassa. Näin ollen kysymys "Asettaako nykyfysiikka logiikan ja todennäköisyysteorian kyseenalaisiksi?" on yhtä outo kuin "asettaako nykykvanttifysiikan logiikka suhteellisuusteorian kyseenalaiseksi?" tai "asettaako avoimet järjestelmät termodynamiikan toisen pääsäännön kyseenalaiseksi?" Ne ovat väärään dikotomiaan perustuvia kysymyksiä. Niiden käyttö on intuitiolla oppimattomalle kaduntallaajan arkijärjelle sopivaa, mutta tämänlaisen paikka ei ole akateeminen sofistikoitunut teologia. (Tai akateeminen "yhtään mikään".) Niihin vastaus on yksinkertaisesti "väärin kysytty".

Nähdäkseni Craigin kalam -ajatus siitä että vain Jumala voisi koota universumin, niin Enqvistin ei tarvitse muuta kuin näyttää että on mahdollista rakentaa fysikaalisesti koherentti teoria. Hän peräti näyttää tämän ja sanoo että jos kvanttifysiikan ei oleteta noudattavan klassista todennäköisyyttä, niin universumin syntyä koskevat rajoitteet eivät olekaan sellaisia kuin mitä Craig sanoo niiden olevan. Näin ollen Craigin tulisi osoittaa että tämä näkökohta olisi väärässä. Koska ilman tämän todistamista hän ei suinkaan aja Enqvistiä tappioon, vaan joutuu tunnustamaan että hänen perusteluissaan on syviä ongelmia. Craig ei siis onnistu todistamaan että empirismillä on sisäisiä rajoitteita jotka estäisivät universumin synnyn. Näin eliminointi epäonnistuu eikä tulos ole korkeintaan kuin "voi olla Jumala" (joka on agnostikon silmin sama kuin epäonnistunut ja täysin turhanpäiväinen saivartelujumalatodistus) ja että "voi olla että on olemassa fysiikan maailmankuvia joiden mukaan universumi ei voi syntyä tyhjästä" (joka on agnostikon silmiin vähintään yhtä tylsä tulos ellei tylsempi.)

Enqvist nähdäseni jyrää Craigin argumentin juuri siksi että hän näyttää miten fyysiikan mukaan tilanne ei ole niin kuin Craig sanoo. Craig selvästi eliminoi joitain näkemyksiä fysiikasta. Mutta en ole vielä toistaiseksi löytänyt yhtään teologia jonka mukaan yhden jumalamallin (vaikkapa antropomorfistisen 10000 vuotiaan ihmiskeskeisen maakeskisen maailmankaikkeuden luovan jumalan) voisi kumota, että se tarkoittaisi että koko jumalakonsepti olisi hylättävä. (En ajattele näin minäkään, eli fiksuja ovat teologit tässä kohden, ja kaikki ateistit eivät taas todellakaan ole.) Kritiikki näyttää oikeastaan vain että nämä jumalatulkinnat eivät ole relevantteja, ja kritiikkiä tulisi kohdistaa juuri niihin jotka ovat loogisia ja ehyitä. (Eli ei motata heikointa lenkkiä ja väitetä että tämä on sama kuin koko vastakkaisen ideologian kumous, kumota yhden kuolakreationistin humalassa tekemiä pikaistuskannanottoja ja väitetä että sofistikoitunut teologia on tällä sama kuin kumottu ja naurettava.) Craigin pitäisikin siksi jättää saivartelu sikseen ja iskeä tätä vahvinta kuvaa vastaan sen sijaan että selittäisi horse laughina että "onpas naurettava maailmankuva". Kun se ei ole naurettava jos se on empirian mukaan mahdoton.

Craigin tappio tuleekin siitä että hän tarjoaa rajoitteita universumin synnylle ja premissoi nämä tavalla jota Enqvist ei hyväksy. Olinkin huvittunut kun Enqvistin lähtökohtaa debattiin pidettiin naurettavana. Osa pahastui kun Enqvist määritteli keskustelukentän eri tavalla kuin Craig. Nähtiin että Craigin vierailu olisi sama kuin se, että Craig määrittelisi argumentaation rajat ja ehdot. Enqvistin reagointitapa oli erityisen nokkela koska se otti huomioon vierailijan argumentin ja kohteli sitä erilaisella ratkaisulla, joka näytti että Craigin ajattelu on "rationalismiboksin sisäpuolella" ja että empiria on tässä kontekstissa itse asiassa "out of box -ajattelua". Voitto sillä että naturalistit pakotettaisiin uskomaan naturalisminvastustajien peruspremissit lähtökohtaisesti sillä että vierailijalle annettaisiin auktoriteetti on melkoisen pelle.
1: Tilanne on hyvin vahvasti aikaa ja liikettä koskevaa Zenonin nuolta muistuttava paradoksi ; Sen mukaanhan nuoli ei voi liikkua koska kun lentorata pilkotaan äärettömän pieniksi osasiksi, niin olisi oltava ajanhetki jossa nuoli olisi kahdessa paikassa yhtä aikaa jotta se voisi liikkua. Kun nuoli kuitenkin liikkuu, niin voidaan sanoa että on aivan rationaalista olettaa että syynä on Zenonin päätelmissä oleva virhe. Zenonin premisseissä (laajemmin  päättelysysteemissä, ei oikeasti voida jakaa eroa "käy premissejä vastaan" ja "käy logiikkaa vastaan" koska logiikka on sekin pohjimmiltaan nimenomaan ja vain kasa premissejä. Premissejä jotka rationalisti joko vain olettaa tyhjästä tai käsittelee presuppositionisesti.) Jos Zenon selittäisi että vastakkain on se, että nuolta teleporttaa Jumaluus ja että liike kertoo siksi aina Jumalallisesta muutosaktiosta, hän joutuisi sisäisestä koherenttiudestaan huolimatta vastaamaan siihen että empiristit eivät näe todellisuuden rajoituksia tällä tavalla, ja että esimerkiksi jos nuolta ajatellaan kontinuumien kautta, nuolen lento -ongelmatkin ratkevat. Zenon voisi selittää että hänen logiikkansa on virheetöntä ja hän voi pitäytyä premisseissään. Näin hän saisi pitää hellimänsä jumalaopin jota mielellään kertoo kaikille (muut eivät ole yhtä mielissään tästä mutta Zenon ei välitä näistä näkemyksistä koska hän toimii ihmisyyden ja rakkauden puolesta eikä välittäminen tunnetusti sovi näihin konsepteihin.) Koska Zenon käsittelee luonnon rajoitteita asettaessaan esteitä liikkeelle, hän astuu väkisin kysymyksiin jotka ovat juuri luonnontieteen ratkaistavia. Kvanttifysiikan tutkimukset näyttävät että ajatus universumin jakamisesta tiukkaviivaisesti ei ole toimivaa, vaan todellisuus on "äärimmilleen leikattuna" kvanttifyysinen jossa on toisenlaiset lait.

Nähdäkseni lainaamani teksti kuitenkin näytti että Craigin perusongelmana on liiallinen hyväntahtoisuuden periaate. Hän selkeästi yrittää sovittaa Enqvistin puheita niin että ne mahdollisimman hyvin sopisivat rationalistien ajattelulaatikkoon. Eli hän yrittää tulkita Enqvistiä niin että hän mahdollisimman hyvin sopisi rationalistisen perustelutavan sisälle. Tämä on kohteliasta, mutta valitettavasti se johtaa kateogoriavirhepohjaiseen olkiukkoargumentaatioon luonnontieteen rajoista puhuttaessa. Ihan siksi että hän yrittää sovittaa toisen logiikkaa omaan laatikkoonsa niin kovasti että ei huomaa että toisella on ihan toisenlainen laatikko. Ja tällä laatikolla on erilaiset rajoitteet, sellaiset joita Craig ei ole huomannut käsitellä.

Parsimonia

Yksi tieteenfilosofian "piilokäytetyimmistä" asioista on eräänlainen nuukuus. Selitysten kauneudeksi nähdään niiden kattavuus ja yksinkertaisuus. Historiallisesti tätä periaate on kuvattu esimerkiksi Occamin partaveitsen ja Einsteinin kovasimen kaltaisissa periaatteissa. Tai Saganin lausumassa, jossa erikoislaatuiset asiat vaativat kovempaa todistamista.

Tämä onkin tavallaan järkevää jo siltäkin kannalta, että jos asioita voidaan vapaasti vain olettaa, ei niitä oikeastaan tarvitse enää selittääkään. Nuukuuden periaatteen vuoksi mietintä on sitä, miksi jotain on sen sijaan että ei olisi.

Sen vastakohta, Runsauden periaatteeseen törmätään runsaasti esimerkiksi spiritualismissa, jossa tontut, metsänhenget ja muut saduista tutut herttaiset tai vähemmän herttaiset olennot. Niissä maailma koherentisoidaan olettamalla niiden taakse vaikuttajia ja tilanteet tulkitaan tämän viitekehyksen mukana. Selityksestä tulee erittäin koherentti, mutta se ei silti ole hyvin perusteltu. Pikemminkin selityksen laatu on korvattu selittelyn määrällä. Taikauskoisessa maailmankuvassa onkin itse asiassa kysymys valtavasta runsaudesta, joka tarkoittaa samalla oletusten ja puhtaasti väitteenvaraisten asioiden runsautta. Kun asia selitetään olettamalla sen taakse toinen asia, syntyy kysymys siitä ratkaistaanko tässä ongelma rakentamalla toinen vähintään samansuuruinen ongelma. (Valitettavasti kysymys on retorinen.)

Joskus kysymys on yllä olevaa vaikeampi ; Kun oletusten määrä ja niiden laatu on varsin oletuksenvarainen, on ratkaisu helppo. Joskus asiat ovat ongelmallisempia. Perusaseena tässä on usein todennäköisyys. Valitettavasti tämä on hyvinkin monisyisesti käytettävä käsite. Sen naivi käsittäminen johtaa myös taikauskoiseen ajatteluun. Pääsyynä tässä on kontingentin luonteen ymmärtämättömyys. Asian todennäköisyys sekoittuu tarkoitukseen. Ja siksi esimerkiksi kun sodassa selvitään ja kuollaan sattumalta, on lopputulos se, että nykytila on epätodennäköinen. Tämä ei tunnu riittävän sotilaille. He eivät huomaa, että arki-ilmiöissäkin maailman kontingentilla luonteella (tai ainakin sillä että se ilmenee ihmisille sellaisena) käytetään paljon esimerkiksi onnenpeleissä. Jopa bridgessä ideana on se, että jokainen saa alussa todella epätodennäköisen käden. Käsimahdollisuudet ennen ja jälkeen ovat olennaisesti erilaiset. - Ehkä syynä tähän on se, että naivin todennäköisyyskäsitys solahtaa sujuvasti taikauskoiseen katsomusmalliin.

Se, että toisinkin voisi käydä ei ole itse asiassa mikään argumentti. Esimerkiksi jos minun ominaisuuksiani aletaan laittamaan yhteen, saadaan aikaan varsin sujuvastiu ajatus siitä että olen "mahdoton". Minulla ei toki ole mitään kovin omituisia tai harvinaisia piirteitä. En esimerkiksi ole yksijalkainen tai USA:n presidentti. Mutta kun laitetaan pituus, paino, asuinpaikka, hiustenväri, harrastukset ja niin edespäin, saavutetaan lopulta maksimaalinen epätodennäköisyys. Silti minun olemassaolooni uskominen on perusteltua.

Toki esimerkiksi värisuorien saaminen peräkkäisissä peleissä on ihmeellistä. Mutta tilastojen mukaan se ei ole sen mahdottomampaa kuin mikään muukaan käsi. Sellaista on kuitenkin perusteltua epäillä korttihuijaukseksi. Ei suoraan epätodennäköisyyden vuoksi, vaan että sillä on vastateoria jonka todennäköisyys on tuossa tilanteessa varsin uskottava ; Selitys on se, että huijarilla on tietyt tavoitteet, joista meillä on aavistusta. (Ei. Emme lue suoraan ajatuksia, mutta kykenemme arvaamaan ihmisten tunteita paremmin kuin satunnaisesti.) Huijari joka hakee omaa etuaan haluaa kerätä voittavia käsiä. (Ja toisaalta huijari joka hakee häviäviä käsiä saa meidän puolestamme jatkaa puuhiaan aivan rauhassa.) Ja tiedämme sen verran että huijaamista tapahtuu, ja itse asiassa huijaaminen on useammin selityksenä tuollaiseen hyvien käsien sarjaan kuin se, että tuollainen sarja tulisi tuurilla. Emme siis suinkaan todista että pelaajalla ei ole käynyt sikahyvä tuuri, vaan pikemminkin esitämme että tietomme ihmisolentojen kyvyistä, motiiveista ja toimintatavoista mahdollistavat huijaustoiminnan jota tapahtuu niin usein, että se on paljon todennäköisempi selitys.

Syynä on jälleen parsimonia. Mutta hieman vaikeammalla tavalla. Sellaisella, joka liittyy olennaisesti salaliittoteorioihin. Niissähän kaiken taakse oletetaan jonkinlainen hyvin moneen kykenevä taho. Esimerkiksi reptilianit tai illuminatit voivat hallita maailmaa Japanin maanjäristyksistä pörssikursseihin ja siihen että homot saavat tilaa yhteiskunnassa. Tosiasiassa ajatus reptilianista on itsessään epätodennäköinen, mutta se ei ole itsessään suoraa sen epätodennäköisempi kuin se, että ihmien on epätodennäköinen. (Esimerkiksi Gould mietiskeli evoluution sattumanvaraisuutta ja oli melkoisen varma että evoluutiohistoria ei toistuisi identtisenä jos sitä pyöritettäisiin uusiksi. Näin ollen juuri ihminen on evolutiivisesti epätodennäköinen.) Mutta tietoa ei tehdä totaalisessa epätiedossa ja tyhjiössä ; Havaintomme maailmasta antavat ihmiselle huomattavasti pienemmän ihmeenomaisuuden kuin reptiliaaneille. Tässä parsimonia lyö reptiliaanit epäuskottavaksi, ei apriorisin syin, vaan ihan sen takia että jotkut asiat ovat tietojemme mukaan vähemmän mutkikkaita kuin toiset eivät.

Tämän kohdalla konsilienssi on olennaisessa roolissa. Kokko ja Bargum lähestyivätkin tätä kirjassaan "Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä". He käsittelivät saastuttavia tehtaita. He huomauttivat että tehtaan ja keltaisen möhmän yhteys on korrelaatio, joka on epäilyttävää. Vaihtoehtona voi olla että vihamielinen sabotoija haluaa pilata tehtaiden maineen. Mutta se, että tämänlainen toiminta voitaisiin salassapitää vaatisi sen verran runsaasti vaivaa, että se on "yleensä" epätodennäköisempi vaihtoehto. (Tieto voi itse asiassa näyttää yksittäisiä mustamaalaustapahtumiakin ilman että tehdasnäkemys olisi vaarassa.) Vaihtoehtoisen selityksen keksiminen, vaikka se olisi kuinka koherentti ja havaintoihin sopiva, ei ole kovin paljoa.

Parsimonia on kenties yksi vaikeimmista asioista. Vaikka sitä itse asiassa käytetään lähes koko ajan jossain muodossa - esimerkiksi silloin kun jollekin ilmiölle ylipäätään vaaditaan jotain selitystä. Ilman sitä voitaisiin vain sanoa että sen olemassaolo mitään selitystä tarvitse, vaan se että sitä ei olisi.

Hyvin kuviteltu on puoliksi nähty.

New Agen harjoittajilla on näkemys, jonka mukaan tieteen tekeminen on vajavaista. Kuitenkin he uskovat että kun tiedettä tehdään, alkaa sen löytämät totuudetkin lähestymään itämaisista uskonnoista peräisin olevia näkemyksiä. Näin syntyy vaikkapa kvanttimystiikkaa jossa itämaisten mystikkojen vertaukset tulkitaan siinä valossa miten ne sopivat kvanttifysiikasta saatuihin tuloksiin. Lisäksi tässä on vahvasti sellainen henki, jossa tieteen tulokset jotka sopivat näkemykseen ovat todiste New Agen puolesta, mutta jos tiede ei ole yhtenevä näkemysten kanssa, niin se kertoo vain siitä että tiedettä olisi muutettava.

Tähän liittyy vahvasti esitykset joissa selitetään miten nykytiede on rajoittunutta. Tämä konkretisoituu siten että "tieteentekijät eivät ole ottanut huomioon" esimerkiksi indeterministisen älyn vaikutuksia kokeissaan. Tämä puhetapa on luonnollisesti tieteestä lainattua - aivan kuten kvanttimystikoillekin. Sielläkin kokeiden tuloksia kritisoidaan siten että koejärjestelyissä ei ole otettu huomioon joitain asioita. Tämä tarkoittaa huolimattomuutta kokeenteossa, jolloin tulokset eivät ole yhtä luotettavia.

Kuitenkin tapa jolla "ei ota huomioon" on olennaisesti erilainen kuin New Agen ystävillä. Tätä ymmärtääkseen minun on selitettävä kahdenlaisesta virheestä:
1: Tilastollinen virhe on virhe otoksenottamisessa. Se liittyy siihen että kun meillä on olemassa havaintoja, ne voivat olla painottuneita. Koska tietessä käytetään jonkinlaisia yleistyksiä, tästä seuraa se että johtopäätöskin vääristyy. Kuvitellaan että tutkimme vaikkapa korppeja. Tulemme tulokseen että ne ovat mustia. Päättelemme tästä että kaikki korpit ovat mustia. Tämän jälkeen löydämme havaintoja valkoisista korpeista ja korjaamme tilannetta, nyt vaikkapa 1/1000sta korpista on valkoinen ja loput mustia. Kuitenkin otos voi olla vääristynyt siten että jossain onkin tiivis keskittymä valkoisia korppeja, jolloin paljastuukin että korppeja on peräti 1/100sta.
___1.1: Tässä kohden on hyvä huomata että virheen osoittaminen on tehtävä havaintojen kautta. On olemassa kahdenlaista vääristymää: (1) tiedettyä vääristymää joka nojaa siihen että otos on selvästi eisatunnaisesti - eli epäedustavasti - otettu. Tai havainnot ovat sitä vastaan, tiedämme että se on vääristynyttä. Tämä tarkoittaa sitä että jos tiedämme havaintoja valkoisista korpeista, meidän on otettava ne huomioon - ja meidän täytyy kritisoida - niitä jotka yhä uskovat että kaikki korpit ovat mustia. (2) Ennen havaintoa, tuntematon vääristymä, on sen sijaan saivartelua ja "voi ollaa". Siksi jos joku kuvittelee että jossain on valkoisten korppien jättilauma, joka muuttaisi näkemyksen korppien valkoisuudesta, hänen on osoitettava että tämä on "relevantti huomioon" otettava. Tyyppi joka selittää että "ei ole otettu huomioon tuntematonta korppilaumaa" ansaitsee kritiikin.
2: Systemaattinen virhe on enemmänkin katsantotapaan liittyvä virhe. Nämä ovat hyvin mutkikkaita asioita ja vaikeita. Esimerkiksi voi paljastua että nähdyt valkoiset varikset ovatkin tarkemmassa tutkimuksessa lokkeja. Ja raportti jättimäisestä valkoisten korppilaumasta olikin tehty ornitologin toimesta, jonka kuppiin oli salamyhkäisesti livautettu LSD:tä. Tässäkin kohden on kuitekin hyvä huomata, että vain tunnetut systemaattisen virheen aiheuttajat voidaan ottaa huomioon. Tälläinen tunnistettava ennakoitava asia olisi esimerkiksi se, jos esimerkkini korppeja punnittaisiin säkissä, jonne ne pääsisivät kakkimaan. Jos linnunpaskan kertymistä ei otettaisi huomioon, olisivat loppupuolella punnittavat linnut systemaattisesti painavampia. Tämä otetaan huomioon vaikkapa ravistelemalla pussi. Toisin sanoen huomioon ottamiseen liittyy tieto ja korjaamiselementit jotka veliminoivat tai huomattavasti pienentävät ongelmaa.
___2.1: Tässäkin virheessä on siis kaksi versiota. Riski tuntemattomasta uhasta ja tunnetun ilmiön aikaansaama virhe. On hyvä huomata, että tuntematonta uhkaa ei voida ottaa huomioon, koska sen vaikutus ja koko ovat molemmat epäselviä. Ja jos tuntematon uhka ei olekaan olemassa, olisi sen huomioon ottaminen, kompensointi, suorastaan virhe tehdä. Se vääristäisi tulosta, koska havaintoja manipuloidaan epätodella.

Yllä olevissa asioissa on se hyvä muistutus että tieteenteko perustuu korrelaatioihin ja induktioon. Tätä kautta niissä on aina oletus siitä että montaa elementtiä yhdistää jokin asia. Emme voi koskaan olla täysin varmoja että kaikki olennaiset elementit on otettu huomioon - niitä voi olla tuntemattomiakin. Siksi koko tieteen perusteet nojaavatkin yksinkertaisuuteen: Occamin partaveitsi vaatii sitä että oletukset rasittavat. ja Einsteinin kovasin vaatii selittämään havaitut asiat niin yksinkertaisesti kuin mahdollista mutta ei sen yksinkertaisemmin. Siksi oletus havaitsemattomista valkoisista korpeista jotka elävät parvissa ovat naurunaihe : Ne ovat "mahdollinen asia", jota ei ole syytä ottaa huomioon koska se toisi mukaan uusia oletuksia. Tämä tekee pakosti selityksestä mutkikkaamman. Sehän sopii havaintoihin joissa on tietty määrä mustia ja valkoisia korppeja vain olettamalla että näissä on jokin painotusta heiluttava uusi tuntematon elementti jota ei ole vielä havaittu. Toki tämä parvi voidaan löytää. Mutta se on otettava huomioon vasta löydön jälkeen. Ennen löytöä se on naurunaihe ja jälkikäteen se on otettava huomioon.
1: Jopa humanismissa tehdään tälläisiä yleistyksiä, joiden takana on odotus siitä että vähän selittää enemmän. Näin käy esimerkiksi kun selitetään miten joku ideologia on vaikuttanut, tai miten ihminen on toiminut jossain olosuhteissa tietyllä tavalla. Tai miksi historiassa on menty siten kuin on. Toisin sanoen oletusten ja ilmiöiden vähyys on sielläkin ihanteena. Asioita ei haluta selittää ottamalla "kaikkea kuviteltavissa olevaa huomioon", eli ei mietitä mitä ei tiedetä. Vaan tehdään yleistyksiä tiedetystä.

Tieteessä toisin sanoen oletetaan että otos on vakio. Tämä on oletus jota voidaan kritisoida havainnoilla, hommaamalla näyttöä niistä ilmiöistä. Tämän jälkeen ne on otettava huomioon tulevissa kokeissa ja niiden vaikutukset on muistettava kun luetaan tutkimuksia "ajalta ennen tätä löytöä", ja oltava siksi varovainen. (Minkä vuoksi tutkimukset voivat ihan oikeasti vanheta.) Syytös otoksen painotuksesta tai havainnon takana olevasta systemaattisesta virheestä on perusteltava, syytöksissä ei sisi saa vedota oikeaoppisuuden narraatioon, vaan tunnettuihin havaintoihin ja ilmiöihin.

Siksi "Paholaisen asianajajan paluu" -kirjassa moititaan parapsykologiassa usein käytettyä vetoomusta jonka mukaan kriittinen tarkastelu estää ajatustenluvun tapahtumista. Negatiivinen värähtely estää tapahtumat. Tässähän tosiasiat sovitetaan todellisuuteen, ne ovat ad hoc -selitys - vaikkakin ovat olennainen osa parapsykologian perinnettä ja tekosyynä hyvin vanha. Tämä ilmiö ei kuitenkaan ole mikään todistettu ilmiö. Tämänlaiset ilmiöt muuttuvat pelkäksi auktoriteettien puheeksi. Sillä siinä missä objektiivisuus tarkoittaa sitä että epäilijä joka uskoo että kokeessa ei ole otettu kaikkea huomioon, voi varmistua tekemällä kokeen itse, kenties mahdollisilla korjauksilla varustettuna. Tässä selityksessä tämä toiminta estetään. Tapahtumia ei voi varmistaa kriittisesti, koska se olisi negatiivisia värähtelyjä, joten jäljelle jää vain luottamus parapsykologin sanaan siitä että asia on ylipäätään edes tapahtunut silloin kun kriittistä tarkastelijaa ei ole ollut mukana. Ja vielä se, että tällöin sen takana ei ole voinut mitenkään olla mikään muu asia kuin juuri tuo. Tämän selityksen New Agelaiset nielevät purematta, vaikka juuri tässä jätetään huomiotta sellaisia tunnettuja ilmiöitä kuin taikatemppujen, peilien tai avustajien käyttö, ennalta järjestetty korttipakka ... ajatuksenlukutempussa - ja tapauskohtaisesti ties mitkä muut tunnetut ilmiöt.

Tätä kautta voidaan sanoa että vaikka lause "ei olla otettu huomioon" on lainattu tieteestä, mutta se on taustaasenteiltaan suorastaan antitieteellinen. New Agen näissä asenteissa on sisällä suorastaan "tieteen negaatiota". Sille tiede ei tee löytöjä vaan korkeintaan vahvistaa sen mikä tiedetään jo valmiiksi. Se ei perustu havainnoista rakennettuihin teorioihin, vaan se rakentaa kertomuksensa oikeaoppisuuteen joka vetoaa tietävänsä tuntemattomat ja todistamattomat ilmiöt todeksi, antaa itselleen luvan käyttää näitä oletuksia kuin ne olisivat vahvistettuja havaintoja ja teorioita, ja rakentaa näistä "voi olla mahdollisuuksista" itselleen tarinan. Kun teoria on korvattu tarinalla ja perustelu on tässä korvattu vakuuttumisen tunteella, ja tämä kaikki kaupataan tieteestä lainatulla jargonilla ja fraaseilla, on selvää mistä on kyse : Juuri tämänlaiset asiat ovat pseudotieteen määritelmän ytimessä. Voidaan oikeastaan sanoa, että jos tämä ei ole pseudotiedettä, niin mikä olisi?

Premissinlaskijat.

Yksi tieteenfilosofian käytetyimmistä periaatteista on tavoitella yksinkertaisuutta. Tämä periaate on esimerkiksi Occamin partaveitsessä, jossa esitetään että kahdesta yhtä laajasti selittävästä näkemyksestä yksinkertaisempi on tosi. Samoin se on tärkeää Einsteinin kovasimessa, jossa taas sanotaan että asiat on esitettävä niin yksinkertaisesti kuin voidaan, mutta ei sitä yksinkertaisemmin. Se on epäsuorasti mukana jopa todistuksen taakassa, jossa asioille vaaditaan todistamista olettamisen sijasta.

Moni kuitenkin lähtee tässä kohden premissinlaskentalinjalle. Alkuoletusten määrä tietenkin liittyy vahvasti yksinkertaistamiseen, mutta itse asiassa se ei ole kaikki. Premissinlaskentaa sotkee oleellisesti muutama seikka:

Ensimmäinen on viitatut oletukset. Esimerkiksi voimme tehdä yhden oletuksen, jonka mukaan Raamattu on totta. Tämä on laskennallisesti yksi premissi. Tämä toisin sanoen näyttää todella pieneltä oletukselta. Mutta se ei ole. Vastineeksi voisi sanoa vaikka että "Oletan että Wittgensteinin "Tractatus logico-philosophicus" on oikeassa. Tällöin on selvää että itse asiassa teen valtavan määrän väitteitä: Itse asiassa jokainen kirjan premissi on viitattu mukaan. Voin jopa joutua opiskelemaan ahkerasti saadakseni kaikki tuohon yhteen väitteeseen tiivistämäni premissit luetelluksi, joudun siis ahkerasti opiskelemaan niitä väitteitä joita olen sisällyttänyt tuohon oletuksen. (Tämä ei tee siitä "asiaa perustelevaa miettimistä", se on vain työtä, joka sisältää tietysti lukemista ja kirjallisuustutkimusta. Mutta mikään määrä tutustumistyötä ei tee siitä enemmän evidenssin tukemaa..)

Sillä jos kasaat valtavan määrän väitelauseita yksiin kansiin ja sitten referoit siihen, oletuksesi ovat täsmälleen yhtä oletettuja. Ne ovat oletuksiltaan identtisiä. Valtaosa niistä on vain piilo -oletuksia. (Esimerkiksi oletus kaikkivaltiaasta itse asiassa sisältää äärettömän määrän oletuksia.) Monet asiat sisältävät tämänkaltaisia sivuoletuksia.

Toinen on tietenkin se, että evidenssi tekee toisista oletuksista parempia kuin toisista. Oletus "takapihallani on kissa" ja "takapihallani on lohikäärme" ovat oletusmäärällisesti luultavasti melkoisen yhtä oletettuja. Kuitenkin kissojen evidenssi on sen verran vahvempaa että se on paljon järkevämpi oletus. On viisaampaa olettaa (kahdesta vaihtoehdosta) että pihallani on vaikkapa koira, kissa, marsu ja kultapanda, kuin että siellä olisi lohikäärme.

Tämän vuoksi en luota siihen kun joku esittää että "siinä ja siinä teoriassa on niin ja niin monta oletusta". Pääasia on niiden oletusten luonne. (Ja se, ovatko ne todella niiden oletuksia.) Tähän vaaditaan niiden oletusten kirjaaminen, sekä evidenssi niiden takana. Itse asiassa tämä yhteys vaatii hyvin paljon työtä ja ajatusprosessointia.

Erittely.

Melko usein puhetaidon kirjoissa esitellään tapoja, joilla voi voittaa toiset väittelyssä tai kuinka puhutaan vakuuttavasti. Ne tarjoavat keinoja, joilla voidaan etsiä tukea omille näkemyksille ja saada niille näin suosiota. Monessa suhteessa argumentaation pitäisi olla jotain päinvastaista; Analyyttisessä argumenttien pilkkomisessa yritetään päästä harhaanjohtavan, vääristä syistä uskottavan, taakse. Toisaalta tämä on osa myös rekonstruktiivista näkökulmaa: Siinä tälläinen menettely nähdään vallankäyttönä, joka on suorastaan se 1. asia, jota siinä vastustetaan koska se pyrkii tarkoitukselliseti rajaamaan näkökantoja.

Eli siinä, missä tavallinen vaikuttamiskirja tarjoaa keinoja, joilla voittaa keinolla millä hyvänsä, yritetään tarjota keinoja joilla tämä huomataan. Hyvässä argumentaatiossa onkin tätä kautta kolme elementtiä. Niitä ei ole helppoa saavuttaa. (1) Argumentin esittäjä on rehellinen, eli hän ei esitä perusteluja ja taustaoletuksia joihin hän ei itse usko. (2) Argumentin esittäjä tekee parhaansa jotta esittäisi kaikki relevantit oletukset. (3) Argumentin tekijä pyrkii välttämään virheargumentteja ja huonoja argumentteja. (4) Argumentin tekijä on valmis tunnustamaan virheensä, ja mahdollisesti jopa luopumaan näkemyksestään. (5) Argumentin esittäjä ymmärtää tai kokee ymmärtävänsä kommentoimaansa aihepiiriä, eikä sen vuoksi esimerkiksi esitä kritiikkiä aihepiiristä jota ei ymmärrä riittävän hyvin. (6) Toisaalta argumentit tulisi kohdistaa yleisölle, eli oletuksena on että argumentti ei ole niin esoteerinen että yleisö olisi jotenkin sen moittimisen yläpuolella.

Tavallaan hyvä argumentaatio koostuukin edellisen noudattamisesta, että taidosta huomata kun itse tai joku muu ei tässä aivan pysy. Oikea tapa olisi tietysti kannustaa muuttamaan tilanne. (Tosin itsekin olen usein tässä kohdassa tiettyyn pilkkaan ja naureskeluun syyllistynyt.) Tärkeä huomio on, että ehtojen toteutuessa kyseessä on enemmän tai vähemmän epäreilu argumentaatio. Silloin takana on jonkinlainen manipulaatio. Joskus tavoitteellinen huijaaminen, ja joskus vain omien väärässäololuulojen levittämistä.

Tässä keskityn erittelyyn. Analyysissä on tärkeintä
1: Eritellä mistä argumenteissa on kyse. Tämä on erityisen tärkeää, koska siinä määritellään mitä argumentoija tarkoittaa. Tässä on oltava huolellinen, koska eri asiat voivat tarkoittaa eri konteksteissa hieman eri asiaa.
___1.1: Määritelmät ovat tärkeitä, koska ne rajaavat aihepiirin joita väitteet koskevat. Jos esimerkiksi tapahtumalla ei ole muotoa, kohdetta tai ei kumpaakaan, asia ei tule ymmärrettäväksi. Määritelmä koskee siis kissan tapaisia kohteita, että jopa tapahtumia kuten putoamista. Lisäksi ne voivat olla sopimuksenvaraisia, kuten vaikkapa miehuuden saavuttaminen initiaatioriitissä. (Argumenteissahan voidaan käsitellä monia aihepiirejä.) Määritelmässä tulisi huomioida monia asioita.
_____1.1.1: Siinä on oltava sisältöä, eli määritelmä sisältää jotain tietoa siitä mitä kohteita siihen kuuluu. Etenkin pseudotieteissä törmää usein määritelmiin joille ei ole laitettu sisältöä. Ne on vain nimetty tavalla jolloin siihen tulee assosiatiivisia merkityksiä. Näin esimerkiksi New Agen tuntemattoman voiman nimeäminen "energiaksi" vihjaa kuin sillä olisi niitä ominaisuuksia mitä fysiikka sille antaa, mutta tosiasiassa tätä ei ole määritelty - saati tutkittu. Usein tätä selitetään siten että ihminen ei voisi ymmärtää sitä. Seuraus tästä on tietenkin hankalasti havaittava ristiriita: Henkilö nimeää "energian" sisällöksi "ei ymmärrettävissä", ja tämän jälkeen käyttää sitä kuin tämä nimeäminen tekisi asiasta jotenkin ymmärretyn ja hallitun.
_____1.1.2: Informatiivinen, eli määritelmän tulisi olla sellainen, että se rajaa tutkittavaa aluetta riittävästi ja järkevästi, eikä sisältäisi monimerkityksellisyyttä ja tulkinnanvaraisuutta. Tässä kohdassa otetaan huomioon se, että joskus argumentteihin on jätetty kikkailuvaraa; Se sisältää paljon tulkinnanvaraisuutta, joka sallii ongelmapaikan kohdatessa vaikkapa lausahduksen "En minä mitään tuollaista ole väittänyt." Tällöin argumentti muuttuu "saippuoiduksi", eli siihen ei voida kohdistaa kritiikkiä. Vaikka tämä on keskustelussa erittäin tehokasta, ja aikaansaa nopeasti päänsärkyä asiaa seuraaville, se ei ole hyvä asia. Itse asiassa se vihjaa siitä että asia on huono. Tällöin väitettä pitää vähintään tarkentaa ja selventää, eikä vain jättää sellaisekseen. Näin tulkinnanvaraisuus vähenee ja argumentista tulee tämän muutoksen jälkeen parempi.
___1.2: Argumentin oletukset ovat toinen tärkeä keskittymisen kohde. Oletuksissa on otettava huomioon sekä niiden määrä että niiden laatu. Mitä tahansa väitteitä voitaisiin saada perusteltua jos vain sallittaisiin ääretön määrä oletuksia. Lisäksi jotkut oletukset ovat oudompia kuin toiset eivät. Siksi oletusten olisi oltava paitsi oletuksia, myös hyväksyttyjä. Ne ovat joko aikaisemmin hyväksyttyjä tai ainakin runsaasti vähemmän outoja kuin johtopäätös. Jos oletuksia on paljon ja ne ovat erittäin huonoja, voisi olla perustellumpaa vain olettaa se johtopäätös ja pitää tätä väitteenä.
_____1.2.1: Esimerkiksi Occamin partaveitsi on periaate, jonka mukaan pitäisi valita pienempi määrä oletuksia. Einsteinin kovasin taas on tästä hieman parempi versio: Oletuksia tulisi ottaa mahdollisimman vähän jotta asia saadaan selitettyä. Mutta ei tämän vähempää.
_____1.2.2: Toinen merkittävä asia on laatu: Jos ensimmäinen perustelu vaatii kissan ja koiran ilmaantumisen ja toinen selittää saman tapahtuman kummituksen invaasiolla, on selvää että kummitusten olemassaolo on enemmän mielipidekysymys kuin kissojen ja koirien. Ongelman ratkaiseminen ei aina ole kovin yksinkertaista. Tätä voidaan kuitenkin hieman kiertää kahdella tavalla: (1) Käytetään vain sellaisia oletuksia joita sekä argumentin esittäjä että kuuntelija hyväksyvät. (2) Käytetään sellaisia oletuksia joille on saatu konsilienssiä, eli niitä käytetään yleisesti muualla tiedemaailmassa.
___1.3: Arvioidaan mikä on se linkki, joka sitoo väitteet johtopäätökseen. Se voi olla esimerkiksi laskutoimitukset, jossa lasketaan yhteen kohteita. Linkki voi olla myös viittaus yleisesti havaittuihin yhteyksiin, jolloin se on todennäköisyyksiin viittaava. Esimerkiksi kun perustellaan miksi Naapurin Misse kävi raatelemassa sohvan, eikä minulla ja minun miekallani ollut mitään osaa eikä arpaa kavalan teon kanssa, näytän vaikka kissankarvoja, jotka yhdistävät maukujan raatelujälkiin sohvassa, koska tiedämme että Missellä on punaiset karvat, kun minulla taas ei.
___1.4: Kolmas kohta on tietenkin se, että arvioidaan minkälaisia lisäoletuksia ja reunaehtoja argumentissa on mukana. Voi olla että Helsingin säätilan ennuste puolen tunnin päässä on hyvä ja toimii hieman Vantaallakin, mutta Kiinaan asti kuurosadetta tuskin voidaan venyttää vaikuttamaan. Lisäoletukset ovat usein ongelmallisia koska niitä on vaikeaa huomata. Jotenkin tuntuu että niiden keskeisyys tulee esiin suhteellisen helposti ainoastaan ihmissuhteita käsittelevissä tilanteissa. Muuallakin ne vaikuttavat, mutta niitä on vaikeampi huomata. Otan kuitenkin esimerkin ihmissuhteiden kautta: Oletetaan että Liisa on ihastunut Mattiin. Oletetaan että Liisa haluaa tavat Matin. Liisa tietää myös että Matti on menossa juhliin X. Tiedetään että Liisalla ei ole muuta menoa. Tästä voidaan kuitenkin päätellä sekä se, että Liisa menee juhliin, mutta tilanne voi muuttua jos onkin oletus että Liisalla on taipumus hermoilla ja menee tilanteesta niin paniikkiin että jääkin kotiin. Ehkä hän olisi muuten mennut juhliin ja tavannut Matin, mutta tieto asioista muutti koko jutun, vaikka Liisa ei haluaisi näin käyvän. Vastaava olisi rikostutkinnassa se, että joku huomaa tietynmerkkisen lenkkareiden jäljet ja nappaa jonkun tunnetun varkaan, kun oikea rikollinen onkin joku muu jolla vain sattumalta oli samanlaiset, sinällään harvinaiset, lenkkarit. Usein tälläisiä lisäehtoja on mukana, mutta niitä ei mietitä. Yleensä ne ovat epätodennäköisiä, mutta joskus ne voivat silti olla tärkeitä. Tämä kohta on siksi erityisen vaikea.
2: Tämän jälkeen jälkeen argumentin voimaa arvioidaan. Tärkeää olisi että prosessi tekisi argumentista ymmärrettävämmän ja että se auttaa sen hyvyyden tai huonouden huomaamisessa.
___2.1: Tässä kohdassa on hyvä huomata myös tietty suopeus: Tätä tarkoittaa hyväntahtoisuuden periaate: Olisi aina ajateltava että argumentoija on täysjärkinen, edes vähän. Ja että tämän pienet virheet, esimerkiksi kirjoitusvirheet, ovat merkityksettömiä argumentin kannalta. Tulkinnassa on kuitenkin kolme tapaa, joista vain yksi on tavoitetila.
_____2.1.1: Ylisuopea tulkitsija etsii vain hyvää. Hän jättää virheet huomioimatta ja katsoo vain sitä, mikä jutussa on järkevää. Tämä on erittäin yleistä ihmisillä, jotka lukevat itselleen tärkeää ideologiaa tukevaa asiaa tai joka moittii jotain, joka on heistä ikävä asia. Tämä on jokaisen ongelma, ja se että kokee olevansa jotenkin erityisen objektiivinen tarkoittaa hieman paradoksaalisesti usein juuri päinvastaista.
_____2.1.2: Ylikriittinen tulkitsija taas etsii vain huonoa. Hän huomioi vain virheet ja jättää vahvuudet huomioimatta. Tämäkin on yleistä ihmisillä, etenkin silloin kun he lukevat jotain joka kritisoi heidän kannattamaansa ideologiaa tai jos se kehuu jotain jota he pitävät huonona asiana. Tämäkin odottaa jokaisen nurkan takana.
_____2.1.3: Kriittinen tulkitsija taas tekee kriittisen arvioinnin; Tämä taas ei tarkoita aivan samaa, mitä se arkipuheessa tarkoittaa. Useinhan kriittisyys ymmärretään puhtaasti moittimisena, lyttäämisenä ja haukkumisena, tai ainakin asian vastustamisena. Kriittisessä arvioinnissa katsotaan sekä vahvuudet ja heikkoudet. Molemmat tunnistetaan ja tunnustetaan. Etenkin silloin kun ei yhtään tekisi mieli.
___2.2: Pitää arvioida linkin sitovuus: Ensin katsotaan onko tehty selviä päättelyvirheitä. Jos on, argumentti hylätään, vaikka johtopäätös olisi oikein. Jos ei, katsotaan vahvuutta : Tämä tarkoittaa sitä että jos väite koskee vaikkapa pulloja, ja kerrotaan että niitä on 1 tietynlaista, 2 toisenlaista ja 3 kolmannenlaista, eikä muunlaisia pulloja ole, voidaan varmasti sanoa että pulloja on 6 kappaletta. Tällöin linkki on sitova, koska sekä pullot että yhteenlaskuprosessi ovat meille hyvin määriteltyjä asioita, joiden seuraus on yksiselitteinen; Jos pulloja onkin vain 5kpl, tiedämme aivan täysin varmasti että että oletuksissamme on ollut vika. Ja jos oletukset ovat totta, tiedämme varmasti että pulloja on juuri tuo määrä. Usein linkki on kuitenkin propabilistinen; Kun vien tänään lottokupongin arvontaan, voin melko varmasti sanoa että hävisin rahaa. Tämä on järkevä looginen analyysi, joka perustuu siihen kuinka paljon keskimääräiseen lottokuponkiin menee rahaa, kuinka todennäköisesti pelilapulla voittaa ja kuinka paljon sillä voittaa rahaa. Tästä saadaan lottokupongin voiton odotusarvo, joka tyypillisesti on vähemmän kuin panoksen määrä. Kuitenkin lottovoittoja tapahtuu. Linkki on siis vähemmän sitova. Jos sen sijaan vien lottokupongin, sen aivan saman, pelikioskille ja sanon voittavani, tämä sidoskin on mahdollinen, mutta se on jo todella heikko. Se on itse asiassa niin heikko, että voidaan kysyä onko se lainkaan "järkevällä tavalla voi olla" -väite. Eli voidaanko sanoa että Lottovoittoon kannattaa järkevästi uskoa vasta kun se sattuu omalle kohdalle? - Tulkintaan liittyy tässä kohdassa selvästi pieni intuitiivinen lisä.
___2.3: Olisi lisäksi arvioitava jotenkin mahdollisuus loogiseen kömmähdykseen. Tämä on siitä erikoinen asia, että sitä tulee harvoin mietittyä. Tätä voi kuvata esimerkiksi rakentamalla aivan oikein yhteyden Miehet ovat ihmisiä -> Maija on ihminen -> Maija on mies. Väitelauseen rakenne on sinällään mahdollinen, eräässä mielessä se on oikein, mutta se tekee liian vahvoja yleistyksiä. Toki se toimii, vaihdetaan vaikka Maijan tilalle Matti ; Periaatteessa rationaalisetkin yhteydet voivat itse asiassa joskus tuottaa hassuja tuloksia. Tämän mahdollisuutta olisi jotenkin voitava arvioda.

Tästä seuraa se, että argumentti ei ole vain jotain joka tuntuu uskottavalta, vaan jossa asialle esitetään sitä vahvistavia asioita.