Amatööriys ja tiedon kasautuminen

Tiedon kasautuminen on monissa paikoin ilmiselvää. Postmoderni filosofia iskee usein tätä näkemystä vastaan. Mutta toisaalta juuri he korostavat filosofiassa perinnettä jossa viitataan muihin ajattelijoihin, ikään kuin hienostuneisuuden takeena. Nähdäkseni tämänlaiseen on tarvetta jos ja vain jos voimme ottaa opiksemme muiden annista. Jos taas voimme, kysymys on sivistyksen kasautumisesta, sen määrän kasvusta ajassa intersubjektiivisen oppimisen myötä.

Teknologian kohdalla kasautuminen on hyvinkin vahvasti kasautuvaa. Tätä valottamaan voi ottaa vaikkapa Kari Enqvistin "Kosmoksen hahmo" -kirjassa mainittu höyrykoneiden kehitys. Höyrykoneiden kanssa vauhtiin pääsivät innokkaan amatöörit, jotka ilman taustatietoja kokeilivat kaikki asiat alusta lähtien. Melko pian tietoa oli kasassa sen verran, että kukaan ei voinut aloittaa pohjalta ilman opiskelua. Piti päntätä kirjoja joissa oli tulokset muiden kokeiluista. Teknologiassa hyppäys amatööristä asiantuntijuuteen onkin ollut suuri ; Voit olla toki amatööri joka on hyvä tekniikassa. Mutta käytännössä tämä vaatii lukemista eikä vain omakohtaista kokeilevaa kokemusta. Ja jos haluat olla ajan huippuosaajien joukossa, on käytännössä yhä vaikeampaa ja vaikeampaa päästä huipulle pelkällä amatöörin kokeiluinnolla. Koulutus on käytännössä ainut tie mestareihin. Eikä tässä syynä ole se, että tekonolgiateollisuus olisi elitistinen. Vaan koska vähemmällä tietotaidolla huipputeknologia ei yksinkertaisesti rakennu ja toimi.

Osa näkee että tiedon kasautuminen on melko turhaa. Enbuske kirjoitti kolumnissaan miten koulutus on yhteiskunnalle haitallinen syöpä. Riskiksi hän näkee suunnitelmatalouden. "Teoreettinen koulutus saa ylikoulutetut näkemään yhteiskunnan koneen kaltaisena organismina, jota voidaan hallita ylhäältä alas. Filosofi Nassim Nicolas Taleb kertoo Antifragile-kirjassaan, miksi Sveitsi on maailman rikkaimpia maita. Sveitsissä on vähemmän yliopistokoulutettuja kuin länsimaissa keskimäärin. Yksi tärkeimmistä menestyksen syistä on se, etteivät älyköt ja korkeasti koulutetut pääse huseeraamaan ja luomaan hienoja - vain teo­riassa toimivia - järjestelmiä. Maalla ei edes ole hallitusta. Alhaalta kasvava diktatuuri ja pienuuden kulttuuri suojaa maata kaiken maailman utopioilta ja vain paperilla toimivilta teoriolta." Talous pyörii markkinoilla, joka taas Enbusken mukaan on amatöörien hommaa. ; Tätä vastaan iskettiin "Oodilla teoriahömpötykselle", jossa korostettiin että talouskasvu on illuusio. Se kun ei näe eroa suhteellisen köyhyyden ja absoluuttisen köyhyyden välille. Ja muutenkin aste -erot näyttävät olevan sille ongelmallisia. "Talous ei ole vain asioiden myymistä ja ostamista markkinoilla (johon Enbusken mukaan tuntuu riittävän tain "kokemus ja itsevarmuus") vaan kasvu syntyy oleellin osin siitä, että keksitään ja kehitetään uutta ostettavaa ja myytävää. Ja tässä ollaan korkeakoulutuksen ja "tuottamattomien horisisoiden" ytimessä." Tässä Kiinan talouskasvu on itse asiassa erinomainen esimerkki. Sillä kun asiaa mietitään, voimme huomata, että absoluuttisessa köyhyydessä eläville karkeaa lihastyötä tekeville maaorjille on löydetty tehdastyötä, joka on johtanut suureen talouskasvuun. Meillä tämä taso on ylitetty jo kauan aikaa sitten, ja siksi Suomen kansantuotetta ei taatusti saada kasvuun sillä, että etsitään maaorjia ja tehdään heistä koneenjatkeita. Teemme korkeamman tuottavuuden töitä kuin Kiina. Ja talouskasvuerossa on kysymys enemmän siitä, että Kiina kuroo etumatkaamme kiinni sen sijaan että olisimme jotenkin huonompia kuin kiina ja että meidän tulisi jotenkin ottaa Kiinasta mallia. Päinvastoin ; Kiinan kasvu johtuu siitä että se imitoi meitä. ; Tiettyyn pisteeseen saakka maa pystyy kehittymään ns. perässähiihtäjän edulla, houkuttelemalla esimerkiksi bulkkituotantoa. Jossain vaiheessa on taso jossa talouskasvu alkaa vaatimaan osaamista ja innovointia. Ja tässä on kysymys uuden tiedon etsinnästä, joka vaatii suurempaa osaamistasoa kuin jo opitun toistaminen.

Kysymys on tietyllä tavalla tietotaidon kasautumisesta. Uusi tieto on vaikeampaa hankkia silloin jos kyseessä ei ole jokin jossa tieto ei kasaudu. Silloin koko kenttä on vain amatööriysasiaa, jossa ei tavallaan ole edes oikein puhua sellaisista asioista kuin tieto tai taito. Ilman näitä käsitteitä ei sitten ole sitä kasautumistakaan.

Kuitenkin Nassim Taleb ja Enbuske ovat nähdäkseni ymmärtäneet jotain oikein. Kaikki akateeminen ei ole tietoa. Nassim Taleb on moittinut - mielestäni aivan aiheellisesti - monia tahoja siitä, että ne elävät akateemisella saivartelulla. Talebin erityisen kiukun kohde on tavallisesti juuri akateemisen taloustieteen monet suuntaukset. Niissä kun on enemmän kyse tulkintakehyksestä jossa asiat selitetään post hoc, ilman että asioita oikeasti voidaan ennustaa. Tätä näkökantaa tukevat alan asiantuntijoiden onnistumisia mittaavat tilastot ; Amatöörit osaavat yhtä hyvin. Ainut ero onkin siinä, että jo onnistuneet ovat lopputulosharhan (outcome bias) kautta karismaattisempia, ja heille annetaan enemmän mahdollisuuksia. Voitot tapahtuvat tuurilla, ja jos joku voittaa monta kertaa pidämme  tätä taitona. Hävinneet ohitetaan.

Tämänlainen logiikka on tuttu myös pseudotieteistä. Niissäkin akateemista kieltä ja tarkkaa viitekehystä käytetään savuverhona. Niiden ytimessä on se, että teoria itsessään on yksinkertainen, mutta asiaa mutkistetaan usein aivan tarkoituksella vaatimalla knoppeja, jotta siihen olisi päntättävää. Ad hoc -selitykset joilla piilotetaan teorian aukot ovat myös hyvä tapa, koska ne lisäävät ideologian opettelemisen työläyttä työläyden vuoksi. ; Psykologiassa tiedetään se, että jos johonkin on jo panostettu paljon, siitä luopuminen koetaan erityisen vaikeaksi. Nostin pseudotiedepuolen esille, koska niissä harvemmin tapahtuu varsinaista tiedon kasautumista. Ne ovat klassisesti aivan täysin amatöörien hallittavissa. ; Otin tämän pseudotiedepuolen mukaan nostaakseni esille sen, että Talebin moitteet vakavasti ottaessa kysymys ei ole koulutuksesta vaan jotsain aivan muusta. Nähdäkseni Enbuske lähtikin hieman erikoisille teille ottaessaan Talebin "akateemis-saivartelullisen" linjan moittimisen koulutuksen moittimiseksi. Pseudotiede on tärkeä juuri sen takia, että se, mikä näissä teoriasaivareissa on ytimessään, löytyy myös vähemmän akateemisista liikehdinnöistä.

Tämä voidaan ottaa myös postmodernismia koskevaan kritiikkikenttään. Sitähän moititaan juuri siitä, että se tuottaa näkökulmia. Nämä taas ovat enemmän dogmaattisia lähtökohtia joihin kaikki tosiasiat sovitetaan - ja joskus jopa jätetään kokonaan pois. Postmodernissa maailmassa maailmankuva ja intressit ovat kaiken ytimessä. Ne ovat ne jotka jäsentävät maailman. Tieto ja sen kasautuminen ovatkin moitittuja juuri siksi, että he ovat valinneet tämän maailmankuvallisuuden ydinlähtökohdakseen. Tästä on ollut vaikutuksena se, että - etenkin amatöörien maailmassa - on syntynyt asennemaailma jossa ideologinen valehtelija ei oikeastaan edes ole valehtelija. "Tämä päivä" -blogissa tämä asia otettiin vahvasti esiin. Hän moitti esimerkiksi rokotedenialisteja siitä, että he ottavat maailmankuvan ytimeen ikään kuin premissinä sen jota he yrittävät todistaa. Ja sitten he hylkäävät tähän sopimattomat asiat huonona väärien intressien tekemänä faktana, ja voivat itse vain väittää asioita sydämestään ilman että todistavat tätä mitenkään. Tämä johtaa äärimmäiseen epäkriittisyyteen, joka taas johtaa johonkin jossa tiedon kasautuminen ei ole edes mahdollista. (Mutta se koskee vain niitä joilla tämä asennevamma on.) "Tämän päivän" oma ideaali onkin toinen ; "Kun itse pyrin osoittamaan jotain toteen, tarkistan käyttämäni todisteet ja en käytä kantaani puoltavia argumentteja tai todisteita jos ne ovat epäilyttäviä tai yksinkertaisesti valheellisia. Jos saan jälkikäteen selville käyttäneeni virheellistä aineistoa osoittaakseni jotain toteen, tarkistan asian ja joko etsin uusia todisteita tai korjaan mielipidettäni."
1: Tällä on skeptikon kannalta merkitystä, koska skeptikkopiirit ovat viime vuosina siirtyneet "yhä lähemmäs teknologisia aiheita". Muistan ajat jolloin skeptikot puhuivat hyvinkin abstrakteista asioista ja maailmankuvallisista aiheista, kuten avaruusolennoista ja kreationismista. Nykyisin yhä useampi kuitenkin puhuu monenlaisista terveyteen liittyvistä puoskarihoidoista, ja ravintotieteistä. Ja nämä ovat hyvinkin "instrumentaalisia", ja paljon lähempänä "höyrykonetekniikan kaltaisia asioita" kuin "teologiaa tai vastaavia maailmankuvaoppeja ja niiden sisäisten ristiriitojen kaivelua".

Tommi Melender onkin tässä hyviä ottaa mukaan. Sillä hän edustaa kirjallisuustiedettä. Pohtiessaan sitä, pelastaisiko hän liekeistä "korkeakulttuuria" vai "populaarikulttuuria", hän ottaa esille laadun. Hän ei selkeästi pidä siitä, että hyvin usea kokee, että kirjallisuustiede ei kasauta tietoa, vaan jossa hyvä kirjallisuus on mielipide. Ja akateeminen kirjallisuuskriitikko on elitisti joka ylhäältä sanelee asiat. "Mikä on elitisti? Ikävä ihminen, kusipää. Sellainen, joka väheksyy demokratiaa ja tasa-arvoa. Sellainen, joka jakaa kirjallisuuden korkeaan ja matalaan. Korkeasta ja matalasta saa puhua vain, jos kiistää koko jaottelun mielekkyyden. Sanoo esimerkiksi, ettei Thomas Mann ole kirjailijana sen parempi tai arvokkaampi kuin Stephen King, koska molemmat ovat mestareita omassa lajissaan." ... "Kirjoitin Parnassoon kolumnin, jossa heitin ilmaan kysymyksen, onko korkean ja matalan välisen jaon kiistämisessä sittenkään kyse elitismin inhoamisesta ja egalitarismin rakastamisesta. Voisiko se olla pikemminkin kyvyttömyyttä tai haluttomuutta erottaa toisistaan nautintoa ja arvostusta?" Jos sanoisin asian omin sanoin, esittäisin että populismi on loukkaava käsite, jota voisi käyttää teemassa ; Elitismikritiikin takana on usein populistinen pyrintö.

Kirjallisuustiede, ja postmoderni filosofia, ovat siitä hankalia, että niiden laatukriteerit ovat omintakeiset mutta ne ovat kuitenkin olemassa. Itse asiassa ensimmäinen blogini kirjoitus - joka muista blogeista poiketen ei ollut oman itsen esittely - nosti esille sen, että postmodernismissakin on jonkinlaiset laatukriteerit. Amatööriyden ja asiantuntijan sijaan korostetaan yksilön reflektointia ja vastaavia piirteitä. Niissä korostuu se, että ihminen on sisimmiltään suunnilleen yhtä älykäs nyt kuin höyrykoneiden rakentamisen aikaan ja molempina aikoina ihminen voi elää hyvää elämää tavoilla joita ei voi laittaa paremmuusjärjestykseen - paitsi valitsemalla kriteerit, jotka vaihtamalla asia voi vaihtua päinvastaiseksi. ;  Kirjallisuudessakin on selvää, että toisiin hahmoihin on panostettu enemmän. Hahmot voidaan asettaa stereotyyppisyys-omintakeisuus -linjamalle, dualistisuus-monisärmäisyys -linjalle. Tarinat voidaan arvioida erilaisten filosofisten viitekehysten kautta. Ja on selvää, että monet näistä ovat vaikeampia ja sivistyneisyyttä ja miettimistä vaativampia kuin toiset taas eivät. ; Näin ollen Stephen King voi olla yhtä arvostettava kuin Ernst Hemingway, kun molemmat ovat mestareja omalla alallaan. Mutta silti esimerkiksi minä olen aivan surkea kirjoittaja ja kynäilijä.

Silti on hyvin helppoa nähdä, että amatöörikriteeri on postmodernismille kova haaste. Ilman koulutusta kun on mahdollista ihan omista lähtökohdista mietiskelemällä saavuttaa eksistentiaalisia löytöjä. "Systomykoosin" analogiamyllytys paljastaa, että hyvin monet taiteen taitoluonnetta korostavat argumentit ovat  jotain joka korostaa mielipiteellisyyttä. Ja tämä tarkoittaa sitä, että mieltymysten takana ei ole mitään erityistä taitoaan, joka voitaisiin käsitteellistää ja siirtää sellaisenaan ihmiseltä toiselle. Eikä tätä kautta sen kasautumistakaan. Sanoisin jopa, että kenties ei pitäisikään. Kirjallisuustiede ja postmoderni filosofia ovatkin ainakin minulle hyvää, joskin snobisanoin koristeltua, viihdettä. Aivojumppaa hieman samaan tapaan kuin toisille nopanpeluu. Tämä ei kenties poista sitä että aiheessa on sivistystä, joka on enemmän taiteilijan, taiteen seuraajan ja taidekriitikon henkilökohtainen ominaisuus. Tietoa ja sen kasautumista sen sijaan tuskin on sanan varsinaisessa mielessä. Tämä toisalta kannustanee meitä amatöörejä taiteen pariin ; Ei tarvitse kuin kokea taidetta, sen sijaan että opiskelisi sitä jossain analyysitaitoja kouluttavassa instituutiossa.

Entä jos ateismi(kin) "makes sense"?

Lontoon eläintarhassa gorilla pitää suojapeitettä, peitteenä sadetta ja huomiota vastaan.
Suomen kirkko soveltaa Alister McGrathin sapenkarvaista retoriikkapeittoa.

Savon Sanomat kertoi, että Kuopion kirkkopäivät olivat saaneet arvostetun teologin vieraaksi. Alister McGrath on suuri nimi. Suomen kristityt ovat varmasti olleet innoissaan kun ovat saaneet noinkin suuren nimen mukaansa. Hänen sanomansa oli uskovaisia kannustava. Hänen pääviestinsä on, että kirkko on joutunut uusateismissa kohtaamaan uuden ongelman mutta että tämä on ohimennyt asia. "Heidän teesinsä eivät todista mitään. Uusateismi on eksyksissä ja heidän maailmanselitys hajoamassa. Heidän keväänsä meni." Vierailulle nähdään tärkeä rooli. Kari Kuula, tilaisuuden juontanut teologi kotimaamme puolesta korosti että McGrathilla on tärkeä rooli "2000-luvulle saakka kristinusko sai olla aika rauhassa, mutta sitten alkoi uuden ateismin hyökkäys. Se on ollut hurjan näkyvää esimerkiksi mediassa. Nyt kirkko on heräämässä siihen, että usko tarvitsee uudenlaista selittämistä ja puolustusta. Tästä syystä McGrath on kutsuttu tänne"

On melkolailla selvää että kirkko on joutunut tunnustamaan kriisinsä ja McGrathia tarvitaan luomaan uskoa projektin onnistumiseen. Valitettavasti hän on myös ongelmallinen hahmo. Itse kutsuisin häntä ns. valikoiduksi asiantuntijaksi. Hän on informaationa yhtä valaiseva kuin jos kysyisi uusateismin romahtamisesta kantaa Richard Dawkinsilta, joka tietysti uskoo juuri päinvastaista kuin McGrath. Tässä mielessä lohtutarkoitusteoriani hänen mukaankutsumisestaan vahvistuu.
1: Herra Alister on nimittäin ollut vuosia vihaisesti ja leimallisesti uusateismin vastainen. Hän on kirjoittanut "Dawkins delusionin" ja ollut kovasti ateismia vastaan. Hänen henkensä on ollut juuri se, että ateismi ei ole ollenkaan järkevän ihmisen valinta. ; McGrath ottaa samalla etäisyyttä menneisyyteensä. Hän kertoo menneisyydessään itse olleensa ateisti. On selvää että hän on tässä suhteessa hieman kuten entiset alkoholistit jotka ovat kovimpia raittiusintoilijoita. Tai uskontokritiikkipuolelta hän on kuten minä. Tämä ei toki tee hänen sanomaansa suoraan vääräksi.

Aloitan positiivisesta. Ensinnäkään en usko että skientismi tulisi koskaan olemaan relevantti uhka millekään taikauskolle. Uskon loppua on manattu valistusajoista lähtien. Ja suoraan sanoen nämä projektit ovat toimineet niin hyvin, että vaikka usko ei kenties ole lopullisen kumottu, pitäisi hyvin moni ottaa tämäkin puoli relevanttina vaihtoehtona huomioon. Kuitenkaan tätä suosiobuumia tai lopullista uskon romahdusta ei ole koskaan tullut. Syy voi olla siinä että todellisuus on laajempi tai siinä että ihmiset ovat idiootteja. Tällä ei ole väliä. Uusateismi ei tarjoa tässä mitään keinoja joita ei olisi ennen sovellettu. Skientismi on koeteltu valistusprojektissa ja onnellisuusteemat on läpikäyty jo epikurolaisten kohdalla antiikin kreikassa. Jos asiaa katsotaan yhteiskuntatasolla, on selvää että uskonto ei ole voimassa huonosti.

Toisaalta, kun olen tutustunut McGrathin teologiaan ja pidän siitä että hän on oivaltanut että tietyssä mielessä uusateismi joutuu tekemään kategoriavirheen. Tätä asiaa, uusateismin ytimessä olevaa virhepäätelmää, voidaan selventää itseyden avulla. "New Scientist (11 May 2013)" -lehteen tullut kirjoitus kritisoi David Hobdayn näkemystä jossa ihmisen omakuva itsestä jaetaan oikeaan minään ja illusionaariseen minään. Hobday nimittäin ottaa perustaksi totuuden ja olettaa että jos meillä on todellinen persoona ja harhainen kuva siitä mitä ollaan, asia on ratkaistavissa tieteellä. "Hobday is greatly mistaken if he thinks Alice has no beliefs. She beliefs that the physical, natural world, is all that exists. Her counterpart, Bob, believes that it is not. The question of self is one of those philosophical/semantic conundrums on which we must largely, make up our minds - whatever that means. It is a categorical error to suppose that science has any bearing on that judgement." Tämä on hyvin kuvaavaa, koska se ei suinkaan osoita että Alice voisi olla sisäisesti ristiriidaton. On vain virheellistä ensin rakentaa ongelma, ja sitten ratkaista asia siten että päättää miten se valittava asia on. Ongelmana tässä on tietysti se, että tosiasiassa jos torjuu Alicen maailmanselityksen vääränä, tekee saman kategoriavirheen Bobin kanssa. Totuus taas riippuu jostain semantiikasta riippumattomasta, siitä onko maailma naturalistinen vai ei. Hobdayn rakennelman perusongelma onkin se, että meidän täytyy siis tietää se mitä haemme jotta voisimme tietää sen. Jolloin emme tietysti tarvitse koko Hobdayn ratkaisuprosessia. Filosofit kutsuvat tätä petitio principii -rakennelmaksi.

Tämä on hyvin tärkeää, koska uusateismi viittaa Jumalaan "naturalistisena kappaleena" ja käytännössä juurikaan muut eivät. Ainoastaan hyvin marginaalinen joukko, kreationistit, uskovat että tiede on se joka ratkaisee Jumalan olemassaolon ja olemassaolemattomuuden kysymyksen. McGrathin perusongelmana onkin se, että hän hyppää suoraan siihen että tämä antaa paitsi luvan sanoa että "Usko ei ole riidassa järjen kanssa, vaan ylittää sen" niin myös että "Sen kummemmin todistelematta uusateismin aika on McGrathista ohi." Valitettavasti asia ei voi mennä näin. Sillä tosiasiassa McGrath tekee kannanoton ja suhtautuu tässä implisiittisin oletuksin NoMa -periaateeseen ja moniin muihin vastaaviin asioihin.

Käytännössä uusateismi on väärässä jos ja vain jos Jumala on sellainen kuin McGrath sanoo sen olevan. McGrath myös ylikorostaa sitä että ateismi vaatisi Jumalien falsifiointia. Tosiasiassa hänen pitäisi Dawkinsin argumentteja "Dawkins delusionissa" ja monissa muissa teksteissään tietää että tosiasiassa uusateistit asettavat omalle Jumalauskolleen ehdon siitä että he menevät vain yhden Jumalan pidemmälle kuin normaaliuskovainen kiistäessään muiden uskontojen Jumalat. Ja että heille tärkeää on se, että ollakseen järkevä, Jumala tulisi todistaa. He eivät siis nojaa siihen että kumoaisivat kaikki Jumalat, he aivan päinvastoin vaativat että uskovaiset todistaisivat edes yhdenlaisen Jumalan.

McGrath itse asiassa pitää tätä vaatimusta turhana ja vääränä. Hänen ratkaisunsa on eksistentiaalinen. Tämä näkyy siinä miten hän ensin että "Ei ateismi, eikä tiede voi todistaa, etteikö Jumalaa olisi" , ja unohtaa että tosiasiassa Jumalatodistuspuoli teologiassakin on jättänyt tämän puolen tekemättä. McGrath itsekin heittää hanskat tiskiin selittäessään että "usko on järjen laajentamista. Usko ei ole hänestä kapinaa järkeä vastaan, mutta se on kieltäytymistä vanhanaikaisen rationalismin vankeudesta." Näin McGrath kiistää kreationismin ja klassisen apologetiikan. Hän nojaa eksistentialismiin asettaessaan kannakseen sen, että "Kristinusko tuo elämään enemmän valoa kuin ateismi."

Tämä kertoo siitä että McGrath tosiasiassa ei kumoa uusateisteja sisäisesti ristiriitaiseksi. Hän ei osoita että heidän maailmanselityksensä olisi tieteenvastainen. (Uusateisteja kiinnostaa vain tämä. Ei filosofiset kiemurat. He sanovat tämän aivan itse niissä kirjoissa joita McGrath on itse omissa teksteissään kritisoinut. Eli hän on joko lukenut ne tai hänen olisi pitänyt lukea ne.) Tässä kohden McGrath - Dawkins -kriisin ytimessä onkin se, että Dawkinsin mukaan tietyt kysymykset ovat uusateisteille irrelevantteja ja McGrath taas selittää että uusateistien kysymykset ovat vääriä. "Tiede ei selitä asioita, jotka ovat kaikkein merkityksellisimpiä kuten kysymystä elämän tarkoituksesta. Vain onttoja totuuksia voi todistaa. Vasta usko voi tieteen palasista luoda vakuuttavan kokonaiskuvan todellisuudesta." McGrath arvolausuttaa nämä kysymykset.

Hupaisa onkin se, miten kysymys latistuu juuri samalla tavalla kuin Hobdayn näkemys itsestä ja minuudesta. Karkeasti sanoen "Alicen" kantaa edustaa Dawkins ja "Bobin" McGrath. Se voittaa jonka keskusteluehdot valitaan. Agnostikon on helppo hyväksyä tämä huomio. Edes eksistentialismi ei muuta mitään ; McGrathin mallissahan ytimessä on se, että uskonto antaa kokemuksen asioiden ymmärrettävyydestä. Tämä on esteettinen, emotionaalinen ja eksistentiaalinen kokemus. Itsekin olen kuvannut että naturalistillekin tieteen kokonaisuus värittyy ja syntyy kokemus ikuisesta ja kestävästä ja varmuudesta, ja että tämä ymmärryskokemus värittää vaikkapa eksistentialis-älyllistä museossakäymiskokemusta. Dawkinsin "The Magic of Reality" itse asiassa kuvaa juuri sitä miten ateisti-naturalisti saa esteettisyyttä ja valoa. Uusateistien bussimainokset korostavat jopa ärsyttävissä määrin iskulauseita joissa korostuu kaksi puolta (a) Jumalaa ei todennäköisesti ole ja (b) joten voit nauttia elämästä. Moni hakee ja saa varmuutta ja kokee että maailma on ymmärrettävä tätä kautta.

Tieteenfilosofiassa McGrathia vastaan voisi laittaa vaikkapa Quinen. Hänen holistisessa verkostoitumismallissaan tiede ei voi tehdä muuta kuin tuottaa kokonaiskuvan ; Mikään ei ole ratkaistu ennen kuin sen suhde muihin asioihin on selvitetty. Quinella ei ole yksittäisiä väitteitä tai teorioita jotka todistetaan. Kaiken arvo löytyy kokonaisuudesta. Ja tämän soveltaminen on innostanut äärimmäisen paljon esimerkiksi kaltaistani monen paikan soheloa, ja se tuo kokonaisuuteen järkyttävän paljon nautintoja. (Elämäni harvoja aitoja iloja ja voimanlähteitä.) Tämä on kuitenkin koko ajan nimenomaan "skientististä", sillä verkossa millään joka ei ole mukana tiedeverkossa ei ole mitään sisältöä tai mieltä. Eksistentiaalinen kokonaiskuva ja maailmanselitys syntyy siis muullakin tavalla.
1: Eikä siihen tarvitse yliluonnollista elementtiä. Quinelaisen holistisen esteettisen kokemuksen voi saada siitä että mekanistinen materiaalinen luonnonlaki vaikuttaa sellaisessa naturalistisesa mekanistisessa laitteessa kuin aivokudoksessa ja tästä seuraa mekanistisia... no sait jo irti mitä tässä tarkoitetaan. McGrath tekeekin tässä kategoriavirheen ajatellessaan että loogisen positivismin epäonnistuminen, eli se että uskomukset eivät koskaan ole lopullisesti todistettuja, seuraisi väistämätön yliluonnollisuus. Quinen mallissa analyyttinen ja synteettinen sekoitetaan ja kysymys on uskottavuusmääristä, harmaan sävyistä. McGrath ajattelee että oletus on sama kuin yliluonnollinen elementti. Kuitenkin Duhemin-Quinen teesi on käsiteverkon ominaisuus jolla testataan myös sitä mitkä oletukset ovat laadukkaampia kuin toiset. Näin ollen laatukysymys muuttaa muotoaan. Tieteenfilosofisesti tilanne onkin fallibilismin alusta lähtien ja siitä seuranneiden muidenkin mallien mukaan se, että tosiasiassa meillä voi olla täydellinen teoriakokonaisuus todellisuudesta, mutta varmuus siitä ei saada koskaan. Voimme tietää lopullisen totuuden mutta emme tietää tietävämme todella lopulliseksi. Parempi voi aina olla nurkan takana.

McGrath siis esittää uusateisteille vaihtoehtoisen tulkinnan ja kieltää tämän vaihtoehtoisen tulkinnan olemassaolon kautta kaikki muut vaihtoehtoiset tulkinnat. Tämä voisi olla agnostic paradice. Mutta en voi jättää asiaa tähän. Sillä tämä on hyvin oleellista muulla tavalla. Koska uskontopolitiikka. Sillä kun se huomataan, tajutaan että tosiasiassa McGrath on pahaksi uskontokeskustelulle. Jos kirkko todella valitsee McGrathin linjaman, uusateisteilla on sen jälkeen välittömästi oikeus - ellei peräti velvollisuus - hermostua. Sillä McGrathin teema iskee uskonnonvapausteemaan hyvin alentavasti. Hän voittaa vaatimalla omat ehtonsa keskustelulle. McGrath määrittelee itsensä voittajaksi määrittelemällä sen mikä Jumala on, millä aihein ja teemoin hänestä tulee puhua ja millä ehdoin ihmisten tunteita ja kokemuksia kuunnellaan ja otetaan vakavasti. Tämä on uskonnonvapauden vastakohta. Tämä on sitä että keskusdogma määrää mitkä ovat tärkeitä kysymyksiä ja miten niihin saa vastata. Samalla McGrath syyttää vastapuolta siitä että he tekevät samantapaisia rajauksia selittäessään uskontoa harhaksi.

McGrath ei kestä koska jos vastapuoli saa tehdä samat temput uskolle kuin hän tekee ateismille, uskonto kumoutuisi kestämättömänä maailmanselityksenä. McGrath ei kestä koska hänen selityksensä siitä miten eksitentiaalinen "make sense" tai "valoisuuskokemus" syntyy voidaan sellaisenaan muokata ja siirtää ateisteihin ja tehdä tästä argumentti sille miten tämä on "perimmiltään parempi kuin uskonto". McGrath ei ikinä hyväksyisi että uskontoa kohdeltaisiin samalla nuljuudella kuin minkä varaan hän on rakentanut oman uransa ja uskottavuutensa. Ja jonka teemoilla hän btw. "asiantuntijoi". (Miten vitussa kukaan voi olla uskon asiantuntija? Miten asiantuntijuus mitataan? Tieteellä?)

McGrathin ytimessä on nimittäin ateismin halveksuminen lähtokohtaisesti ja syvästi. (Hän toki peittää tätä kohteliailla sanavalinnoilla, mikä valitettavasti tekee hänestä uskovaisten Dawkinsin. Sillä siinä missä uusateistejen Harris on sydämellinen hahmo joka käyttää todella rajua kieltä, Dawkins vaikuttaa sanavalintoineen helposti viileän kohteliaalta vaikka hän on oikeasti Harrisia extreemimpi.) McGrathille uusateismi on ongelma ja ensi sijassa tämä. Ei siis maailmankuva jonka kanssa tullaan toimeen vaan jokin jota kumotaan. Silloinkin kun hän on terävimmillään minulle tulee hieman huvittunut fiilis. Sellainen olo joka tulee silloin kun kuolemanrajakokemuksen sairaalassa saanut ihminen kertoo uskonkokemuksestaan ja ateisti lähtee kumoamaan tätä listaamalla aivokemiaa ja laittamalla tälle tieteelliset referenssit. McGrathin kohdalla hän lähinnä näyttää katergoriavirhekorttia ja selittää miten uskonto antaa subjektiivisesti kannattajalleen iloa ja valoa ja kiistää lähtökohtaisesti että muilla olisi sananvaltaa siitä että tuleeko uusateismin samanlaisia kokemuksia vai ei.

McGrathille on siis niin että uskovainen voi määrittää millä ehdoin Jumalasta tulee puhua. Uusateisti joka ottaa eri lähtökohdan omalle vakaumukselleen ei saa näin tehdä koska McGrath määrää mikä on naurettavaa ja mikä ei. McGrath myös selittää uusateistejen tunteet näiden puolesta ja tekee niistä laatuarvioinnin. Hän selittää uskovaisen kokemuksen ja rinnastaa sen ateistejen tuntemuksiin. Vastapuoli ei saa tehdä samaa ja selittää että he saavat ateismista jotain jota uskonto ei heille anna. Sillä uskontoa ei tälläin ole koeteltu oikein, uusateistin tuntemus ei ole aito ja lisäksi McGrath on itse joskus ollut ateisti joten hän kykenee suoraan vääristymättä sanomaan että miltä kaikki ateistit kaikkialla maailmassa tuntevat. Itsekin olen ennen ollut uskovainen ja olen nyt agnostikko ja olen välillä ollut ateisti. Mutta minulla ei ole riittävästi egoa päätyäkseni kirjoittamaan kirjoihin ja kansiin yhtä kaikenkattavia syvimpien subjektiivisten tuntemusten analyysiä kun McGrath. Ja muistutukseksi : minulla on aivan vitun iso ego.

McGrathin tapa on siis käsitellä ateismia huonona elämäntapana jonka maailmanselitys ei kestä. Ateisti on hänelle siis "onneton ja tyhmä". Ja tässä on hänen sanomansa. Lohdullisuus tulee siitä että McGrath ajattelee että uusateismi on turha ja väliaikainen ilmiö. Että koska hän on taistelussa kritisoinut ateismia filosofisesti, on ateismi kaikista väärä ja se yhteiskunnallisena ilmiönäkin on tuomittu sammumaan. Jos kirkko todella hakee tälläistä keskusteluyhteyttä, ei pidä ihmetellä jos syntyy skismoja. Ja tottakai se tekee koska ei kirkopäiville muuten kutsuttaisi tälläisiä lausujia. Ne pitäisivät kenties luentoja kirkoilla, mutta kirkkopäiville päästäminen on nimenomaan kirkkopoliittinen kannanotto.

Nähdäkseni tämä on myös kirkon kannalta virhe. Sillä tosiasiassa kirkon kriisi on muualla. Näkisin että kirkkoa hajottavat seuraavat asiat : Kirkon eettiset kannanotot eivät vastaa eivätkä ole vastanneet yhteiskunnan jäsenten arvoja, tosiasiaväitteitä ja mielipiteitä, vaikka yhteiskunnan jäsenet ja kirkon jäsenet ovat kirjoissa olleetkin "miltei yksi ja sama". Tässä ei yleensä ottaen ole edes kuva Jumalan olemassaolosta tai uskon kokemuksista. Kirkon toinen ja oleellisempi ongelma on uushengellisyydessä. Se taas koostuu siitä että vaikka enemmistö kuuluukin kirkkoon, niin uskon opit eivät sitten enää olekaan enemmistönäkemyksiä. Koulutusjärjestelmämme nojaa siihen että opetetaan mitä kristityt ajattelevat. Ja tätä myydään "oman vakaumuksen opettamisena". Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että "oma vakaumus" tarkoittaa omien vanhempien vakaumusta, eikä itse asiassa edes tätä vaan kirkon virallista dogmastoa joka ei ole uskonjäsenten "enemmistönäkemys". Eli tässä ei oikeasti opeteta edes vanhempien maailmankuvaa. Kirkon keskushallinteisuus ja uskonnonvapauden päälle tallaaminen korostuu.

Kirkko onkin näköjään muutoinkin korostanut sitä että päävastustaja on uskonnottomuus ja ateismi. Sillä kun katsoo miten kirkko reagoi esimerkiksi uushengellisyyteen, on reagointina perinteisesti ollut se, että ihmiset hakevat uskoaan erilaisin keinoin esimerkiksi New Agesta ja päätyvät leikkaa-liimaa kollaaseissaan tukemaan sitä että ihminen on homo religiosus. Ei siis maailmanselitystä hakeva ihminen, ei leikkivä ihminen, tai ei itseegoistisia kehäilypieruja rakentavia idealistiidiootteja, eivät ympäristön ja sosiaalisen elämän ymmärtävyyttä menneisyydessä ja tulevaisuudessa korostavia koherentisoijia. Vaan nimenomaan uskonnolisia maailmanselityksiä hakevia ihmisiä. Tässä unohtuu se, että tosiasiassa kirkko instituutiona elää vain kahta kautta (a) jäsenmäärä tuo rahaa (b) sen opit, dogmat ja rituaalit ovat se mikä elää ja näkyy perinteissä ja jotka pohjimmiltaan tekevät kristinuskon. Ja ennen kaikkea että kirkko näkyy opetuksessa ja vastaavissa vain sitä kautta että riittävän monilukuinen jäsenmäärä ei  dissaa sen oppeja, dogmia ja rituaaleja vaan päinvastoin haluaa yhteisöllisesti osallistua. Ja kirkon kohdalla on ollut nopea ja suuri romahdus. Kotimaamme kirkossa suosio on vähentynyt paljon enemmän kuin uusateistit ovat saaneet suosiota.
1: Joten ilmeisesti uusateistit ovat aiemmin maksaneet useita kirkollisveroja ja nyt ovat sitten eronneet monta kertaa kirkosta. Koska ongelmanahan on ateismi eikä ihmisten hengellisyys joka kauniisti ilmenee tarotuskovaisuudessa, homeopatiahöhhelöinnissä ja enkeliterapoinneissa tai Pirkko Jalovaaran demoninajamissessioissa jotka ovat kirkon maineelle hitusen vittumainen asia..

McGrathin kutsuminen vieraaksi - etenkin kun tietää että before the fact hän on sanonut juuri samoja asioita mitä hän on sanonut after the fact jolloin kirkko ei voi vetää Jalovaaroja ja selittää sitä että "emme tienneet kun äijä oli radikalisoitunut" - kertookin siitä että kirkko peittää monenlaisia ongelmia ja dumppaa ne uusateistien syyksi. Homokohu ei siis johdu kristityistä kirkon maksavista jäsenistä joiden arvot eivät vastaa vaan vain ja pelkästään uusateisteista. Ateismi on myös vain ja ainoastaan ongelma koska siitähän uskonnonvapaudesta on kysymys. Ylipäätään strategia jossa se, että uusateistit nostavat keskusteluun jotain josta ei ole ennen puhuttu - että kirkko on ennen saanut olla rauhassa - ja josta seuraa se, että uusateismiin pitää reagoida keksimällä kritiikkiä jonka ydin on kehittää - keinolla millä hyvänsä - aseistusta jotta nämä uusateistit voidaan murskata irrelevantiksi kestämättömäksi maailmankuvaksi kertoo siitä että maassamme ei aidosti ole mitään uskonnonvapautta sanan aidosa merkityksessä.

Uskonnottomana olen huomannut, että tilanne on se, että jos ei ole uskovainen, joutuu perustelemaan kantansa. Sillä asia on niin iso ja tärkeä että ihminen ei ole ihminen jos ei keskustele, tuo omaa kantaansa esille ja perustele asiaa. Jos tässä ei kumoa Jumalia, niin lupaa ei anneta ja tuomitaan typerykseksi. Jos taas kumoaa jumalia tai perustelee miksi ei usko niihin, on välittömästi hyökkäävä. Ja jos omalle kannalle ei saa tukea, on yksin ja onneton. Jos saa, niin sitten kirkko kutsuu vihapuheeksperin asiantuntijoimaan jotta tälläinen vakavuus voitaisiin tuhota tai vähintään saataisiin kuulla että asia tuhoutuu omaan mahdottomuuteensa, kun ei ole ihmisen maailmankuva tuollainen ollenkaan.

Jos joku sanoo että hänelle Raamattu on ikuinen totuus, minun tulee kuulla ja kunnioittaa. Mutta jos joku selittää että hän ei saa mitään kokemuksia ja tunteita tästä, vaan se on satukirjan tasolla, käy kuten Enbuskelle jolle vihastunut piispa saadaan lehtiin selittää että tälläistä ei saa sanoa ja tehdä. "Seppo Häkkinen kommentoi Facebook-päivityksessään Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä ollutta Tuomas Enbusken kolumnia. Hän viittaa siihen, että toimittaja Enbuske kirjoitti, että Raamattu on hänelle "paimentolaisheimojen sienipäissään kirjoittama epälooginen, rasistinen ja homofobinen myyttikokoelma". "Jatkuvasti julkisuudessa esiintyy heittoja siitä, että uskonto on hölynpölyä ja uskova ihminen - uskonnosta riippumatta - on epä-älyllinen, ajattelun lopettanut surkimus", Häkkinen hämmästelee. "Minun on vaikea arvostaa sellaista, joka kyseenalaistaa toisen vakaumuksen tekemällä hänestä naurettavan ja tyhmän. Sellainen on pikemminkin sivistymätöntä ja huonoa käytöstä. Sen sijaan tarvitsemme toista arvostavaa keskustelua vaikkapa Enbusken kirjoituksessa esille tulevasta tieteen ja uskonnon suhteesta tai Raamatusta, sen synnystä ja merkityksestä", piispa jatkaa. Häkkinen toteaa, että usko ja tiede eivät ole hänelle toisensa poissulkevia vastakohtia. "Tiede tutkii sitä, mitä on olemassa, uskonto etsii vastausta siihen, miksi kaikki on." "Keskustelua tieteen ja uskonnon välillä tarvitaan. Tuomas Enbusken tapa leimata uskova ihminen jo lähtökohtaisesti hölynpölyyn ja humpuukiin luottavaksi ei vain ole rakentava lähtökohta keskustelulle"". Samanaikaisesti Alister McGrath raivoaa ateisteja vastaan koska hänelle uskonto "makes sense". Suomessa piispat sitten hokevat täsmälleen samaa NoMa -retoriikkaa jossa paitsi esitetään että tämä NoMa periaate on jotain joka olisi pakko ottaa kannaksi Jumalasta puhuessa, eikä muunlaisia Jumalia saa kaivata tai hakea. Lisäksi piispa korostaa että tämä NoMa on luonteeltaan sellainen että usko ja tiede ovat erillisiä magisterioita sillä omituisella tavalla jossa tiede on alisteinen uskolle. Että tieteellä ei saa kritisoida Raamattua koska Raamattu ei ole sellainen. Mutta kuitenkin pappejen täytyy saada tehdä teologisia tulkintoja evoluutioteorioista ja säiefysiikoista ja näitä täytyy kuunnella ja kunnioittaa. Eli magisteriat ovat erillisiä jos ja vain jos ja vain silloin kun piispa sanoo. McGrath tekee juuri samanlaista päsmäröintiä samalla sisällöllä.
1: Uskonnollisen vallankäytön ja junttaamishengen oikein konkretisoi sekin, että tosiasiassa NoMa -teemassa uskovaiset määrittelevät tieteen rajat ja sanelevat että mitä tiede saa ja voi sanoa ja mitä ei. Tieteentekijöillä ei ole valtaa puuttua teologiaan ja sen rajoihin, mutta teologit käytännössä vain tuoliltaan ilmoittavat esimerkiksi että "moraali ja ihmisen luonto on sitten täysin teidän tieteen ulkopuolella". Kuitenkin evoluutioteoria ottaa suoraan kantaa ihmisyyteen ja Sam Harriskin argumentoi sellaisen moraalimallin puolesta jossa se on nimenomaan tieteen alueella. Uskovaiset moittivat näitä, eivät suinkaan osoittamalla Harrisin sisäisesti koherentin näkemyksen vääräksi, vaan selittämällä että he eivät ole tyytyväisiä Harriksen moraalin määritelmään. Ja tämän jälkeen he palaavat siihen lähtökohtaan että tiede ei missään tapauksessa voi tutkia ja selvittää moraalia. Samat tyypit muistavat muualla sitten kerta että tieteellisyyskysymys on mutkikas ja että demarkaatiokriteerit vaihtelevat filosofin mukana. Samalla he kuitenkin ilmaisevat tasan tarkkaan tietävänsä mitkä kysymykset ovat NoMa:n mukaan tieteen ja mitkä uskon asioita.

Tässä ei tietysti ole mitään uutta ; Uskonnonvapaus ei yksinkertaisesti ole sama kaikille. Elämme kulttuurissa jossa teemana on nostaa uusateistejen uskontokritiikki jonain joka toistuvasti loukkaa idiootiksi samalla kun otetaan oikeudeksi monen piispan voimin moittia ateismia "vähemmän valoisaksi elämäntavaksi" jonka maailmanselitys ei ole järkevä tai kestävä. Teemana onkin se, että ensin meille opetetaan että on uskonnonvapaus ja että uskovaisilla ei ole privileegiota. Seuraavaksi perustellaan miksi kristinusko on niin vallitseva ja sen perinteet ovat kaikkialla ja sen rituaaleihin pitää osallistua "kulttuurin kunnioituksesta" ja miksi se on muuten niin erityinen että se ansaitsee tämän havaittavan privileegion jota ei ollut.

Jos saisin markan aina kun virallisessa totuudessa tai lehdistössä joku teologi tahi uskonmies selittää että uskonnottomuus on lähtökohdiltaan nihilismiä, arvotyhjiötä tai "vähemmän valoisa maailmankuva jonka todellisuuskuva on kestämätön" olisin, en nyt rikas, mutta varakas. Kuitenkin virallisessa mallissa pitää paheksua vain jos uusateisti tai uskonnoton kritisoi tai perustelee syitä miksi ei kannata jotain ajatusta. Sillä McGrathilaisuus on henkevää ja kaunista eikä yhtään vittu pätkääkään epäkunnioittavaa. Piispakin kehittelee kristinuskon suojaksi juuri McGrathilaisuuden jossa pohjimmiltaan kielletään ateisteilta tietty mielipide "epäkunnioittavana" ja se voidaan liittää ideologiakritiikiksi. Vaikka siis samalla juuri tämälainen käytös tuomitaan.
1: Piispa moittiikin vain Enbuskea eikä muistuta että kirkon ja uskon piirissä aivan vastaava on normi ja että tämä on yhtä tuomittavaa. Ei. Piispa muistaa aina vain ateistit. Sillä sillä lailla saa hakata ongelmatyyppejä ilman että itse kantaa vastuuta viiteryhmistä joihin kuuluu. Ei pidä tuon jälkeen ihmetellä jos keskustleukenttä ja sen määrittely ei ole tämän jälkeen jokin joka hyväksytään ja jos muut eivät suostu juttelemaan noilla uskovaisten ehdoilla!

Loppukaneetti

McGrath on teologiassa vähän kuten merihevonen biologiassa.
Merihevosistakin pidetään, ne ovat sieviä ja mukavan näköisiä.
Kuitenkin ne ovat julmia, saalistavia vaanimalla metsästäviä petoja.

Herra uusateistien suurmestaaja McGrathia lukiessa tuntuu siltä että hän on malliesimerkki ihmisestä joka on ehkä lukenut uusateisteja mutta ei ole ymmärtänyt heidän juttujaan ollenkaan. Ehkä hänelle ei ole vielä selvinnyt muualtakaan filosofis-teologisen koulutusensa varrella sellainen seikka, että "elämän tarkoitus" ja "merkityksellisyys" ja muut vastaavat termit eivät todellakaan tarkoita täsmälleen samaa kaikille. Joillekin McGrathin "elämän tarkoitus" on pelkkää sanahelinää, että elämälle teleologisten selitysten hakeminen on itsessään turhuutta. ; McGarth on varsin arrogantti - jopa minun mittapuilla joissa olen standardimittana sentään minä itse - väittäessään, että "kysymys elämän tarkoituksesta" olisi automaattisesti jotenkin objektiivisesti merkityksellinen tai jopa yksi "kaikkein merkityksellisimmistä". Näin ollen Alistair on kenties oikeassa siinä, että asia ei välttämättä kuulu tieteelle, mutta väärässä siinä, että asia olisi jotenkin puute tieteessä tai edes uusateismissa.
1: Toki tässäkin on muistettava että jos uusateismi pelaa skientismissä ei eksistentialismi edes paina mitään. Sillä eksistentiaalsiesti maailmassa ei ole mitään pahaa. Voin todistaa sen sillä, että täydellisen hyvä maailma on kivempi kuin maailma, jossa on pahuutta. Näin paratiisia ei tarvita koska elämme siinä jo nyt. Lisäksi McGrathin jaottelu "logiikkaa suuremmaksi" voidaan varsin helposti nähdä vain turhaksi määritelmäjaoksi jonka voi unohtaa. Tällöin on vain loogista ja eiloogista ja McGrath tarkoittaa vain sitä että hänestä on rationaalista jos ihmiset ryhtyisivät tekin irrationalisteiksi, ja niin elämä on paljon mukavampaa - ja muodikkaampaa, kun kristinuskon uutuudenviehätys ei tietenkään ole karsiutunut!
2: McGrathin ongelma on myös se, että hän niputtaa jotenkin tieteen ja täten uusateismin puutteeksi sen, että tiede ei käsittele asioita, kuten "elämän tarkoitusta". McGrath väittää että nämä tieteen ulkopuolelle määritett kysymykset ovat "merkittävimmistä" asioista maailmassa ja että tieteenmukaiset ovat onttoja. Tämä on melko karua väitelauseilua jonka kanssa on helppoa olla erimielinen. Harhaan kun mennään jo siinä, että oletetaan automaattisesti "elämän tarkoitus" itsessään merkittäväksi kysymykseksi joka olisi joka ikiselle yksilölle velvollisuus. Itse asiassa McGrathin kirjoissaan määrittelemät tärkeyspiirteet ovat ainakin itselleni täysin merkityksetöntä ja onttoa huttua ; Vai suurimmissa linjoissa koen minkäänlaista sympatiaa näille ajatuksille ja koen samastumista siihen että teemat ovat merkityksellisiä ja hyvälle elämälle sopivia.

Muutoin ne ovat syvällä eksistentiaalisella tasolla pöljiä. Ne antavat kokemuksen jossa maailmassa ei tuolta kannalta ole mitään iloa, valoa, mieltä tai merkitystä. McGrath yrittää tuoda maahan hegemoniaa joka ei tee enempää ja vähempää kuin tuomitsee uusateismin lähtökohtaisesti eettisesti, esteettisesti, moraalisesti ja tiedollisesti ala-arvoiseksi. Ja tekee tämän määrittelemällä mitkä kysymykset ovat ihmisten kysymyksiä ja mitkä puoli-ihmisten. Tämänlainen tuodaan asiantuntijaksi kirkkopoliittisen päätöksenteon avuksi maassa jossa on virallisesti uskonnonvapaus.
1: Yllätys karisee kun muistaa että meillä on käytännössä valtionuskonto, jossa esimerkiksi omaan koulutuksesta valmistumisjuhlaansa kuuluu pakotettu suvivirsi joka on laulettava oman vakaumuksen vastaisestikin koska ilman tätä vihaa Suomen kulttuuria ja on siksi huono kansalainen. McGrath ajaa suomessa tällä hetkellä vallitsevaa uskonnonvapaudenvastaisuutta joka on virallisesti kunnossa koska uskovaiset sanovat niin ja vain heidän kannallaan on merkitystä. Sillä jos on ateisti, piispa saa lehdessä määritellä mitkä näkökulmat ja mielipiteet ovat sallittuja yksityisen omiksi kokemuksiksi Raamatun merkityksestä ja asemasta. McGrathin ainut varsinainen ansio onkin siinä että hän toistaa kliseet niin hyvin ja värittää ne läpitunkevalla ateismin halveksunnalla, ja tuo täten uskonnon vastahankaisen vihan ääneen ilmituoduksi. Tämä rehellisyys voi tietysti lietsoa vihaa, mutta ei kirkko siitä muutenkaan välitä. En ihmettele että jos kuva on todella se että kirkon kriisi johtuu ateisteista, niin että jollekulle syntyy "joko me tai ne" -henki. Ja että tässä moni heittää uskonnonvapauden kaltaiset konseptit hiiteen ja päättää että "mieluummin ne". Ja jos joku jäsen tekee tämän mukaan vaikka väkivaltaiskuja kirkko pesee kätensä vastuusta. "Emme sanoneet mitään tälläistä". Ydin onkin siinä, että eivät sanoneetkaan, implikoivat vain.
2: Itse asiasa näiden ajatusten vuoksi tilanteeni subjektiivisena tuntevana yksilönä on se erikoisuus jonka olenkin joskus esiintuonut : Aina kun koen sympatiaa kristinuskoa kohtaan, mielessäni herää syviä suisidaalisia tuntemuksia. Riskinä on siis se että jos minut käännyttää kristityksi teen itsemurhan. Tämä ei ole vitsi, tämä on totta. Ja mikä huolestuttavinta "it makes sense" peräti juuri sillä McGrathin eksistentiaalisella suurella linjalla. Kristinuskossa ei siis ole minulle kovin paljoa iloa tai valoa tarjolla. Vain kuolemaa. En toki valtavasti kärsi kristittynä koska tuskin olen kristitty montaa minuuttia. McGrathin rakastava tematiikka on jotain jolla yhteiskuntaan luodaan ideologinen hegemonia jolla minut ei enempää ja vähempää kuin yritetään tappaa!

Uskontokeskustelussa onkin jännittävä piirre, että uskonnonvapauteen ollaan tyytyväisiä jos ollaan uskovaisia. Muutoin ei olla. Uskovaiset tunkevatkin nokkaansa "tutustumaan" muiden uskontoihin omilla ehdoillaan samalla kun määrittävät koko sallitun mielipiteistön ja velvoittavat muut "oppimaan" heiltä samalla kun he itse ovat kovasti avoimia kriittisyydelle jossa määritetään mitkä asiat ovat tieteen kysymyksiä ja mitkä mielipiteet ovat lähtökohtaisesti loukkaavia ja vääriä. Kun uskonnonvapaus on tätä kautta määritelty, ei pidäkään ihmetellä sitä että valtaosa uskovaisista ensin selittää että he ovat ystävällisiä kivoja leppeitä ihmisiä jotka ovat asiallisia. Ja seuraavaksi he kuitenkin alkaavat hakkaamaan naamaan ja mitätöimään esimerkiksi uskonnottoman kokemia vainokokemuksia irrelevanteiksi ja tapahtumattomiksi. Koska enhän minä. Paitsi juuri sillä hetkellä. Ja aina muulloinkin kun sattuu katsomaan sinne missä kyseinen ihminen ei vain tee ostoja kaupassa vaan keskustelee uskonnosta.
Täytyy muistaa että suomessa uskonnonvapaus on virallinen oikeus joka toteutuu vain kristittyjen ja joidenkin hyvin tarkasti rajattujen uskontokuntien mielessä. Tämän taustalla on se, että "uskonto", "vapaus" ja "uskonnonvapaus" eivät ole neutraalisti määriteltyjä. Uskonnonvapauskäytänne on kristittyjen määrittelemää ja kristittyjen ehdoille määrittämää. (Kristityiltä kristityille, muiden elämästä voidaan tehdä niin vittumaista kuin huvittaa. Koska ilmeisesti ihmisarvo ja ihmisoikeudet kuuluvat vain ... ihmisille.)
1: Kristityt määrittelevät uskonnot esimerkiksi siten että New Agejen ja Wiccojen oppeja ei ole saatu uskonnoiksi, koska vaikka niihin moni uskookin ne eivät ole kirjauskontoja. Ja vain ne painavat kristittyjen paperille takomassa uskonnonvapausmäärittelyssä. Se, mikä on uskontoa on kristittyjen ehdoilla tapahtuvaa.
2: Ja asia menee tätä syvemmälle sillä tasapäistämisen hengessä kristillisyys on muutettu Suomen viralliseksi kulttuuriksi joka on osa kansanperinnettä ja on siksi arvokasta lähtökohtaisesti. Kun kristitty pakottaa muut omiin palvontamenoihinsa hän kutsuu tätä muuksi kuin uskonnoksi ja näin ne eivät muka voisi loukata kenenkään vakaumusta. ;  Ja siksi enemmistönkään mietteistä ja henkilökohtaisista vakaumuksista ei ole väliä ; Edes paatuneen ateistiperheen vielä paatuneempi ateistilapsi ei voi Suomessa valtion virallisesta oppivelvollisuudestaan valmistua viralliseen juhlaan ilmestyen ilman että kristinusko tuppaa rituaalikäyttäytymiseen osallistuttavaksi pakkotempuksi. Vaihtoehdoksi tarjotaan poissaoloa, eli kielletään käytännössä lupa osallistua yhteisrituaaliin jonka ytimessä ei ole usko ja uskonto vaan koulutus ja tieto. Tästä ei saa loukkaantua koska kristityt määräävät mistä ateisti saa loukkaantua, kun taas uskontojen kohdalla uskonnot saavat määrittää omat tabuaiheensa.
___2.1: Siksi ei poikkeaminen onnistu edes alueilla joissa alle kolmannes uskoo valtionkirkon uskonnäkemyksiin ja joilla alle puolet lapsista kastetaan kirkon yhteyteen. Moneenko kaikkien kristittyjen vääräoppiseksi kokemaan palvontarituaaliksi heidän kokemaansa kaikkia kristittyjä vaaditaan toistuvasti? He toki jotkut ja joskus vierailevat joskus vapaaehtoisesti kiinostuneina eri vakaumuksien parissa. Mutta lienee olla helppoa olla tällälailla avomielinen, kun itselle se on vapaaehtoista ja voidaan tehdä omilla ehdoilla omissa rajoissa. Muut taas saavat samaa tutustuttamista muiden määräämillä ehdoilla pakotettuina. Tässä mielessä en ihmettele jos kristinusko on valoisaa. Mutta ei sillä että se on niin ihana uskonto, vaan se että se on sen verran vittumainen kaikille muille.
___2.2: Koulujen pakkokirkossa hauskaa on se, että siinä missä yleensä pitää ilmoittautua mukaan jos haluaa vaikka retkelle, niin kirkosta pitää ilmoittautua pois. Eli uskonnollisesti aktiivisella alueella pitää omalla naamallaan identifioitua eikristityksi sen sijaan että jäisi vaivihkaisesti pois. Tämä on ongelma koska kaikkia ei kiinnosta ilmiantaa itseään julkisesti ja ei ole hupaisaa joutua tähän liittyvään perustelurumbaan.

Uskontopoliittisesti McGrath on sitten uskonnonvapauden kannalta huolestuttava. Että lisäksi hän vaikuttaa olevan enemmänkin red herring, joka siirtää ihmisten huomioita syrjään kirkon todellisista ongelmista. McGrath on siis enemmänkin onnellisuuskonsultti joka tulee kirkon kriisiin luomaan eksistentiaalisen lohdun henkeä ja ajatusta kestävyydestä ja toivosta. Hänelle käytännön toimivat ratkaisut tuntuvat turhilta, ne ovatkin varmaan vain onttoa skientismiä. Valitettavasti kirkon kriisi on kuitenkin todellinen ja relevantti ja jos he haluavat selvitä, siihen olisi löydettävä oikeat ratkaisut. McGrath on tässä hieman kuten uskovaiset yleensä. Antamassa sanatasolla lohtua, mutta käytännössä lähinnä luomassa vaikeuksia uskolle.

Itse en ole niin uskontovastainen että toivoisin kirkon tuhoa. Kuitenkin toisaalta tilanne on se, että jos McGrathin juttuihin tartutaan työvälineinä, niin silloin kirkko kyllä myös tasan tarkkaan ansaitsee tuhonsa. Tosin ennen sitä joutunen ihan oikeasti tilanteeseen jossa uskontokeskusteluun reagointini on sama automaatio joka minulle on kehittynyt kysymykseen "onko sulla tupakkaa?" Ja se ei ole "anteeksi, en polta" vaan "ole kiltti, älä lyö, pyydän, armoa armoa" Suuret ja tärkeät kysymykset näyttävät saavan naamani ruvelle.

Porno ei ole tasa-arvoasia

Pekka Siikala on tutustunut pornografiaan syvästi. Vuosien kokemuksella on syntynyt trendi joka koskee ryhmäseksiä. "Kun porno siirtyi printistä liikkuvaan kuvaan oli tyyppillisenä mallina yksi mies ja kolme naista miestä tyydyttämässä. Nykyään kolme miestä alistaa yhtä naista. Yksi harrastaa naisen kanssa suuseksiä, yksi anaaliyhdyntää ja yksi katselee ja masturboi. Nämä kohtaukset päättyvät yleensä varsin luonnottamaan tilanteeseen, jossa nainen on joko polvillaan tai selällään ja herrat porukalla ejakuloivat naisen suuhun ja kasvoille. Esitykset myös alkavat useimmiten samalla tavalla; nainen laskeutuu polvilleen miehen eteen ja ryhtyy suullaan loihtimaan erektiota näyttelijän velttoon kikkeliin. Koko kuvio on raakaa alistamista ja miesten sairaiden fantasioiden tyydyttämistä." Siikalasta porno on vastenmielistä. On aina mukavaa kuulla tervettä itsekriittisyyttä. Itse en uskalla lähteä arvailemaan pornografian trendejä, sillä minulla ei ole tilastojakaumia ja muuta vastaavaa aineistoa.

Ihmettelen vain sitä että miksi Siikala ja monet feministit tuntuvat aina löytävän tuon Douple Penetration -osaston. Johtuuko tendimuutos esimerkiksi siitä että he oppivat hakemaan kovempaa ja kovempaa pornoa? Eli terminologia tulee tutuksi ja esille halutaan kaivaa räikeimmät esimerkit, motivaatio tälläiseen on olemassa. Toisaalta pornoon myös turrutaan, joten kenties Siikala on siirtynyt muutoin vain rankempaan materiaaliin. (Minäkin tottakai aina perustelen kaikki pornoilut "tutkimustyöllä". Kuten vain kaikki.) En myöskään osaa sanoa miten paljon nettipornosta on tullut julkiseksi. Eli joka on ennen ollut piilossaolevaa alakulttuuria on nyt näkyvämpää. Toiminta ei siis ole muutoin muuttunut muuta kuin vähemmän piilotettua. Enkä oikein edes ymmärrä että mitä määräsuhteilla ajetaan. Haaremiporno on naisen alistamista koska se ei ole kahdenkeskeistä. Jos nainen tekee samaa se on jotenkin pahempaa alistusta.

Arvailuni ovat kuitenkin melko irrelevantteja. Sillä ne voivat johtua myös kokemuksen puutteesta. Porno on itselleni tutumpi feministisistä ja sovinistisista kirjoitteluista. Ja kyllä. Jos jokin on perverssiä, niin se, että ihminen voisi katsoa japanilaista aikuisviihdettä (mikä niitä japanilaisia oikein vaivaa!?) ja kuitenkin hän käyttää aikansa mielummin siihen että lukee jotain metatason pornoa siitä missä joku muu on katsonut pornoa ja reflektoi kokemuksiaan. Näissä reflektoinneissa esitetään katsomista kokemuksen ja tulkinnan kautta mutta silti tulkinnat ovat jotain (joissa toki kysytään asiallisesti että mikä niitä japanilaisia oikein vaivaa, mutta) jotka tuntuvat rehellisti sanoen jotenkin omituisilta, aivan kuin ei oltaisi katsottu pornoa vaan jotain ideaalia jota porno symbolisoi.

Silmiini nimittäin pistää erityisesti se, että porno nähdään aina miesten asiana. Ja tasa-arvokysymyksenä. Teen häijyn siirron ja väitän että pornografia nykymaailmassa on enemmänkin ihmisoikeuskysymys kuin tasa-arvokysymys. Kehotan jokaista "Douple Penetrationista" tasa-arvoaatteita hakevia googlaamaan supresuosittuja hakusanoja kuten "Dominatrix" tai "CFNM", joissa aiheena on eriasteinen miesten nöyryytys (jälkimmäinen edellisen pehmoversio). Netti on näitä pullollaan.
1: Tähän on syytä katsoa yhtä suurella varovaisuudella Netti näyttää sitä mitä hakusanoja laittaa Sen verran mitä olen googlaillen oppinut on se, että ryhmäseksiporno on helposti löydettävissä, mutta jos hakee vain täsmentämätöntä pornoa, se ei ole se yleisin gallerioiden aihe. Toki isommissa galleriasivustoissa on aina mukana ryhmäseksikansio, mutta tämä ei edusta valtaosaa tarjotusta materiaalista. Samoin dominatavaraa tulee jopa häiritsevissä määrin vastaan jokaisella sivustolla, mutta ne eivät ole niitä suosittuja tai runsaskuvaisia pääkansioita.

Eikä siinä vielä kaikki. "Nörttitytöt" ottavat tästä askeleen kohti laajempaa kulttuuria. Tätä voidaan puhua erotiikkakulttuurina. Korostukseen nousi se, että myös miehiä esineellistetään nykyään. Naisten esineellistämistä ei siis kielletä vaan se päinvastoin myönnetään. Mutta esille nostetaan myös se, että naiset esineellistävät miehiä aivan vakioisesti. Ja itse asiassa miehiin kohdistetaan aivan julkisesti sellaisia lausuntoja joita naisille ei voisi kuvitellakaan esittävänsä. "Emma Frostin muotoja, yleinen tulkinta on, että se tehdään vakavissaan ja seksistisellä ajattelee-munillaan-mentaliteetilla. Kun naiset kommentoivat idoleittensa ulkonäköä, se on yhteinen vitsi, jolle nauretaan. Totta kai kaikki ovat tosissaan, että nyt puhutaan todella komeasta uroksesta, mutta se on silti vain hyväntahtoista naisten hauskanpitoa jolle kohteena oleva mieskin nauraisi mukana." Hieman huvittavaa on se, että kommenteissa tämäntapaiset huomiot katsotaan huonoiksi ja vääriksi ; "Kyseenalaistaisin jonkin verran blogissa esitetyn paikkaansapitävyyttä. Teksti ei vaikuta asiantuntevalta. Ei naisiin kohdistuva seksismi ole mihinkään kadonnut ja se on jälleen tulossa hyväksytymmäksi kuin se oli vähän aikaa sitten – ja nimenomaan tämän nykyisen konservatiivisen miesliikkeen feminisminvastaisuuden surauksena. Nyt on menossa backlash, jonka seurauksena tasa-arvo ongelmia on ihan yleisesti ottaen ok vähätellä ja perustella niitä aika aivottomaan tapaan – useimmiten väittäen ettei niitä ole olemassa. Pari kolme vuotta sitten Tuomas Embuske ei olisi saanut sitä saisipa naisia hakata kolumniaan NYT-liitteessä läpi. Totta kai miehiin kohdistuvaan seksismiin pitää puuttua, se ei ole ok. (Jäi hieman epäselväksi tarkoitetaanko tässä nyt seksismillä sukupuoleen perustuvaa syrjintää vai oletusta siitä, että sukupuoli tuottaa ihmisissä joitain essentiaaleja olemuksellisia piirteitä. Kenties ajetaan takaa molempia). Se, että seksistinen tai seksuaalisuuden haluttavuuden kannalta arvioiva katse nähdään nykyisin myös miehiin kohdistuvana ei tarkoita sitä, että se olisi vasta ilmaantunut - se on vain tullut vasta näkyväksi - tai että tämä katse kohdistuisi nykyisin vähemmän naisiin. Miesten syrjintä ei oikeuta naisten syrjintää eikä kyseessä ole nollasummapeli." Tämä lausunto itsessään kuitenkin käsittelee pornoa nollasummapelinä ja vain sellaisena. Blogi ei nimittäin selvästi kiistänyt että naisia ei esineellistettäisi tai heillä vitsailtaisi. Vaan että myös miehiä. Kuitenkin lausunnossa tämän esilletuomisen vihjataan olevan jotenkin pois naisnäkökulmasta. Lausunto on toki laimea verrattuna siihen mitä muutoin voi saada. Henkenä on usein se, että jos miestä esineellistetään niin sen esilletuominen olisi maskulinismia tai sovinismia. Eli henkenä on se, että jos pornoa ei laita pelkästään naisiin kohdistuvaksi vallankäytöksi, ajaisi aggressiivisemman miespuolen asiaa ja täten ajaisi huomiot pois pääasiasta eli naisista. Jos tämä ei ole nollasummapeliä, niin en tiedä mikä on.

Lisäksi yllätyin kovasti MTV3 sivuilla googlaillessani. Siellä on "Aikuisen naisen päiväkirja" niminen blogi jossa ei ole ikärajavaroitusta sisälle mentäessä. (Pun intended.) Kun löysin sen aikanani (ihan vaan tutkin ja tutustuin joo ihan varmaan), kommenteissa AVAuduttiin sitä että pienet 10 vuotiaat lapset olivat ohjelmagooglailun kautta päätyneet sinne. (Tosin rehellisesti sanoen jos minä olisin 10 vuotias jäänyt kiinni pornorunkkauksesta olisin selittänyt juuri täsmälleen samoin.) Joka tapauksessa materiaali on selkeästi jotain joka miesnäkökulmasta olisi pornoa. Myös Vauva -lehden sivut ovat täynnä "varsin mielenkiintoista" naisnäkökulmaista pornoa. Niitä ei paheksuta toisin kuin "miesnäkökulman pornoa" jota ei jostain syystä edes nähdä/myönnetä olevan "D.P. & S/M -ryhmäseksilinjaston" ulkopuolella.

Uskallan aivan suoraan väittää, että tosiasiassa maailma on jakautunut siihen että aivan samanlainen materiaali luokitellaan sen mukaan keille se on suunnattu. Naisten porno on erotiikkaa kun taas miesten porno on pornoa. Tässä mielessä porno tietysti on misten vallankäyttöä naisia kohtaan, koska porno on määritelty miehiseksi. Ero näkyy karseasti jo jokaisen tavallisen kaupan tiskillä. Pornolehdet on piilotettu ylähyllyille, mutta hyvin usein linjastoilla myydään naisten "romanttisia kirjoja" jotka ovat ainakin minun punasteleville poskilleni aivan täyttä pornomateriaalia, naisille suunnattuja runkkukirjoja. Aivan Aku Ankan vierssä. Tämä on vapautuneisuutta. Miehien vastaava olisi iljettävää esineellistämistä.

Porno on tunnetusti kaavamaista ja tylsää. (Kuten muuten valtaosa kirjoista ja vähintään 98% dekkareista jotka ovat usein lähinnä ihmiskunnan ajatusjätettä.) Ne ovat kenties kuvottavan nihilistis-pinnallisia arvomaailmaltaan (Kuten 100% "Sex and the Citystä" ja jostain sosiaalipornomateriaalista jota "tiedostamisen" nimissä kaupitellaan ties mille tirkistelijöille.) Se on jotain jolle on vaikeaa löytää mitään hyväksyttävää puolustusta. (Kuten ns. "Tosi TV":lle) Se ei kuitenkaan ole tasa-arvokysymys, vaan ihmisoikeuskysymys. On turhaa myydä kuvaa että vain miehet esineellistävät. Kun näyttää olevan niin että kaikki esineellistävät mutta naisten tekemä julkinenkin esineellistäminen katsotaan emansipaatioaktioksi kun taas piilossa tehty miesten nolo pornorunkkaus nähdään kuvottavana ja vielä piilompaan laitettavana.

---

Kirjoittaja suhtautuu kaikkiin kommentteihin ihan vajaasti joten harkitse tarkkaan mitä kommentoit. Vai miten se oli.

Kanantaluttajat

Giovanni Guareschin kirjallinen hahmo, Isä Camillo, väitteli kerran Jeesuksen kanssa papin ulkoisesta olemuksesta. Isä Camillo moitti sijaisekseen määrättyä hentoa ja nöyrää kirkonmiestä "kanantaluttajaksi." Ja niinhän siinä kävi, että lopulta lihaksikas, kookas, voimakas ja kaikkia valtoja uhmaava isä Camillo haluttiin takaisin vanhaan virkaansa ja kanantaluttaja sai lähteä.

Arkijärjelle taipuu että tämä on muistutus karismasta. Kirkonmiehen täytyy jotenkin olla uskottava. Se, mitä uskottavuus sitten tarkoittaa riippuu tietysti ympäröivästä kulttuurista. Nykyään Isä Camillo saisi todennäköisesti potkut ainakin luterilaisesta valtionkansankirkosta.

Laajemmin se korostaa kuitenkin Marshall McLuhanin ajtusta siitä että viestin välityskeino, on usein itsessään viesti. Hänen mukaansa tiedonvälityskanava muuttaa kulttuuria eikä vain välitä ja esitä sitä. Vastaavaa on esittänyt esimerkiksi Neil Postman, joka tosin esittää McLuhania pessimistisempiä näkemyksiä. Hänestä esimerkiksi televisio turmelee. McLuhan taas näkee median enemmän erilaisten asioiden mahdollistajana.

En itse lähde kovin lennokkaille linjoille, sillä perussääntönä sosiologiassa on se, että jos yksi asia (ideologia, teknologia jne.) laitetaan deterministiseen syy-seuraussuhteeseen, kokonaisuus tuntuu aina typistyvän. Malleja on vähintään vaikeaa testata. Silti voidaan nähdä että asiassa on omituisia seurauksia.

Voidaan nimittäin nähdä että yhteiskunnassa on aina ollut eräs ratkaistava kysymys. Tarkalleen ottaen se on se, kuka maksaa taiteilijoiden palkan. Tämä on merkittävää koska taiteilijat toimivat aina yhteiskunnan "ravintoylijäämällä". Jos haluamme taidetta, täytyy joku vapauttaa peltotöistä, metsästyksestä tai vastaavasta tekemään jotain muuta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että joku maksaa. Ei kenties rahaa, mutta maksaa jotain. Nälkään kuollut taiteilija ei tuota mitään. (Nälkäkuoleva taiteilija tosin voi hallusinoida kaikkea mielenkiintoista, eikä tämä liene aivan merkityksetön yksityiskohta.)

Otan tästä esimerkkinä tarinankerronnan. Se kun kuvastaa mielestäni hyvin monisäikeisesti (mutta lyhyesti kuvattavasti) asiaa.

Ennen kirjallista kulttuuria tarinankerronta oli suullista kulttuuria. Tällöin tarina oli palvelu. Palvelussa on tyypillistä se, että asia ei koske omistusoikeutta vaan työtä. Tarinankertojalta "ostetaan aikaa". Tämä näkyy hitusen nykymaailmassakin ; Parturilta ostat hiusten muotoilusta etkä siitä että saat pitää hiuksesi. Keikkamuusikolle maksat keikalla käymisestä. Kirjoitustaito muutti tätä. Se muutti tarinan esineeksi. Tällöin saattoi olla tarpeen tehdä erityisjärjestelmä, jossa tarinankertoja sai tarinasta jotain, ja kirjoittaja sai vaivanpalkkaa. Kirjoja oli työlästä tehdä ja niitä kopioitiin käsin. Tekijänoikeus ei tälläisessä systeemissä ole kovin merkittävä. Teknisesti kirja oli kirjoittajan/jäljentäjän omaisuusesine. Kirjaa voitiin myydä ihmiseltä toiselle, jolloin tarinankertoja ei saanut mitään. Esineitä myytäessä myydään siis ennen kaikkea omistusoikeus eikä enää puhuta tiivistyneestä työstä. Kirjapainotaito muutti tilannetta vielä lisää ; Kirjoista tulikin halpoja. Oikeastaan vassa tässä vaiheessa tekijänoikeus muuttui oleelliseksi ja merkittäväksi seikaksi. Kirjalla oli melko halpa kappalehinta, ja tekijälle haluttiin myös saada korvausta. Se saatiin ottamalla siitä siivu kirjan hinnasta. Kuuluisuudesta, levinneen informaation tekemisestä, tuli ensi kertaa rikastuttava voima. Tämä taatusti tukee kulttuuria.

Netti on lisännyt kierroksia, ja tarkalleen ottaen netissä oleva julkinen informaatio ei enää tavallaan ole esine eikä palvelu. Sitä ei enää voida sitoa tehtyyn työmäärään eikä kirjan kaltaiseen kappaleeseen. Ei ole helppoa nyhtää "kappalehintaista" rahaa jostain joka on niin helposti kopioitavissa ja siirrettävissä ja joka ei tavallaan enää ole "kappale". Tämä on itse asiasa johtanut aika isoihin ongelmiin. Kun ihminen meni kirjakauppaan, hän maksoi tavaranvälittäjälle, ja tämä vei siivun kirjoittajalle. (Ei siksi että haluaisi, vaan sen takia että jos taiteilijoille ei makseta, he eivät tee.)

Tässä kohden en malta olla lainaamatta Enbusken ironista tekstiä (Joka on tuottanut tulkintaongelmia, koska nykymaailmassa ihmsiet ymmärtävät huumorin halvan sarkasmin kautta, jossa oma mielipide liioitellaan. Tämä on ihmisille tajuttavaa. Ironia, jossa ollaankin päinvastaista mieltä on vaikeammin hallittu taito ja Enbusken tekstiä on syytetty oikeistolaiseksi.) Enbuske "ehdottaa" pakkotyötä lahjakkaille. "Jotkut ovat aina toisia ahkerampia, nopeampia ja älykkäämpiä. Jos ihmisellä kerran on lahja, se pitää pistää täyteen käyttöön yhteisön hyväksi. Sanon sen suoraan, vaikka ikävältä kuulostaa. Lahjakkaat ja ahkerat pitää panna pakkotyöhön valtiolle. Pakkotyö kuulostaa vähän ikävältä, mutta nykyinen tuloverotuskin on pakkotyötä. Viisi tonnia kuussa tienaava tekee jo nyt työtä valtiolle vappuun saakka. Todella hyvätuloiset tekevät pakkotyötä juhannukseen. Vasta sen jälkeen tienatut rahat jäävät itselle. Ajatellaan myönteisesti ja puhutaan mieluummin vaikka solidaarisuustyöstä. Joskus on rikottava vapaan kanan munia, jotta saadaan luomumunakas. Jonkinsorttisena parivuotisena kansalaispalveluksena lahjakkaat voisivat kehittää uusia innovaatioita valtiolle." Enbuske on tietysti itse juuri niitä joiden kohdalla kysymys "kuka maksaa taiteilijoille" on oleellinen. Kysymys on hänen omasta elämästään. Siksi näenkin että tuossa kritisoidaan ajatusta siitä että "yhteisvastuullisesti" pitäisi ottaa vastuuta valtiolta ja julkiseta sektorista hyväntahtoisille ihmisille. Ja ennen kaikkea sitä että ilmaista työtä pitäisi olla valmis tekemään.

Jos opettaja tekee tietotyöstä (yhteiskunnan tukeman) palveluammatin, ja osa tekee taiteesta veistosten luonnin kautta käsityöläisammatin jossa myydään esineitä, on vaikeaa keksiä mitä tekee esimerkiksi muusikko joka tekee CD -levyn joka pistetään piraattina ympäri nettiä. Paitsi "ilmaista työtä".

Huizingan nevadassa

"Napoleonin komplekseissa" tulkittiin ja otettiin kantaa mielipidekirjoitukseen. Sen ideana oli tehdä samanaikaisesti kaksia asiaa ; Se selkeytti kohteena olevan tekstin niin että sen ajattelutapa näytti selkeältä ; Ilman tätä se olisikin näyttänyt melko koomiselta. Samalla se opetti että avaamalla viesti se saadaan myös asiallisen kritiikin kohteeksi. Se, mikä muuten olisi ollut vain naurettavaa ja hassua, oli nyt perustellusti hoopoa ja sisäisesti varsin epäkoherenttia ; "Tällaiset näkemykset kumpuavat sanoiksi pukemattomasta homo religiosus -olettamuksesta. Sen mukaan uskonto tekee ihmisestä ihmisen, ja uskonnottomuus tai sekularismi (jonka kannattaminen ei muuten edellytä uskonnottomuutta) ovat lähtökohtaisesti muita vajavaisempien ihmisten pahan olon purkamista tai muuta vastaavaa. Tästä olettamuksesta seuraava retoriikka ja argumentaatio ei pysty kohtaamaan mallista poikkeavaa ihmistä kokonaisena persoonana. Vallankäytöllisessä retoriikassa tilanne kalustetaan oman mielen mukaiseksi ja näin ei edes tarvitse kajota sellaisiin kysymyksiin kuin Miten kunnallisen päiväkodin ruokailu on uskonnollinen tilaisuus. Tällaiset seikat ovat itsestäänselvyyksiä, joita ei edes tarvitse avata. Ehkä siksi että avaaminen voisi osoittaa, että mitään itsestään selvää ei koko asiassa ole."

Merkittävintä oli että takaa löytyi hyvin yksinkertainen konsepti. Tämä on itse asiassa yleistä. Yllättävän usein ihmiset tekevät kirjoituksia joissa on jokin kantava teema. Kuitenkin tavalliset ihmiset ovat korostetusti tämänlaisia. Usein fiksut kirjoittajat saavat tekstiin monia tasoja ja samaa asiaa lähestytään monesta näkökulmasta. Sen sijaan vähemmän kunnioitetut ns. crankit ovat tyypillisesti "one trick ponyja". Eli heillä on yksi ja ainut näkökulma ja fixidee, jota he käyttävät aina. Crankejä taas on
1: Fiksuja (älykkäitä ja/tai ahkeria) crankeja jotka koherentisoivat kaiken näkemänsä tähän yhteen pakkomielteeseensä ja tätä kautta idean kaivaminen on helppoa koska se toistuu ja siihen palataan poikkeuksetta
2: Saamattomia (tyhmiä ja/tai laiskoja) crankeja joiden fixidé on helppoa huomata kun seuraa ristiriitoja ; He puolustavat tätä yhtä perusideaansa siten että he eivät välitä kokonaisuudesta. He eivät koherentisoi vaan ikään kuin puolustavat tätä asiaansa keinoilla jotka ovat keskenään yhteensopimattomia. Kun sama asiaa puolustetaan asioilla jotka ovat keskenään ristiriidassa, on selvää että henkilön puolustama idea löytyy näiden takaa.

Napoleonin Kompleksien varsin laaduttomaksi paljastaman mielipidekirjoituksen takaa löytyi yleinen fixidee, homo religiosus ihmiskuva. Sitä käytetään usein. Ja siinäkin ollaan yllättävän usein ristiriidassa ; Itse asiassa homo religiosus -teemassa on muutamia pääpiirteitä joilla se suhtautuu esimerkiksi ateismiin.
1: Ensimmäinen on korvausnäkemys jota edustaa esimerkiksi väittämä "Jos Jumala työnnetään komeron taakse tarpeettomana, joudutaan useinkin etsimään tilalle jotakin muuta." Tämä on erittäin Sartrelainen näkemys. Siinä ei koskaan jäädä arvotyhjiöön eli ei uskota nihilististä ihmistä olevankaan. Eli kristinusko korvautuisi muilla uskonnoilla. Tämä näkemys esimerkiksi hokee että ateismi on uskonto. Tässä kysymyksessä on toki se, että eikö tämä peräti ajaisi sitä paljon puhuttua uskonnonvapautta? Tämän asenteen takaa löytyy nimittäin aina pelokas asenne jonka mukaan vaihtaminen ja muu kuin kristinusko olisi jonkinlainen riski. Näin ollen asenteessa on mukana piilo-oletus siitä että kristinusko on paras uskonto ja muut ovat paskaa. Muutenhan se, että jotain muuta tulisi tilalle ei olisi ongelma. Jos uskonnonvapaus olisi todellinen, voisi sanoa että eihän sitä Jeesusrukouksesta luopuva menetä mitään, koska sitä voisi keskittyä vaikkapa "korvaushoidolliseen" kauniiseen tarinaan "Profeetta Darwinista". Että kun moniarvoisuus tarkoittaa sitä että pitää vaikkapa Monty Pythoneita ymmärtääkseen tutustua uskontoon ja ateististen perheiden  vesojenkin on syytä laulaa Suvivirttä ja ateistinuorten käydä perheen perinteiden vuoksi joulukirkossa vakaumustaan vastaan, niin eihän tämänlaisessakaan olisi mitään  pahaa tai iljettävää. Ja että tpoisen pyhänä pitämien asioiden kumoaminen, debunkkaus ja mollaus on laopsellista ja ilkeää...
2: Toinen näkemys taas on uskomiseen uskomista. Siinä katsotaan että uskonto on ehdottomasti omalaatuinen asia joka antaa esimerkiksi voimaa jota ilman ei elä yhtä hyvin. Että ilman uskontoa ei tulekaan mitään toista moraalia tai uskontoa tilalle vaan Sartrelainen erilainen moraali ei olekaan asiantila vaan uskonnosta luopumisesta seuraisi aito ja pysyvä tyhjiötila. Tämä näkemys sanoo että ateismi on nihilismiä eikä uskonto. Tätä edustaa lainaus "Monissa perheissä on hyväksi havaittu opettaa lapsille iltarukous. Sen monet kertovat vielä aikuiseksi vartuttuaan antaneen heille turvallisuuden tunteen ja rauhoittaneen päivän leikkien jälkeen unten maille." Tämä itse asiassa korostaa sitä että tilalle ei tule välttämättä mitään. Tällöin voidaan kysyä kuitenkin se, että jos on kammottavaa että tilalle tulee jotain, niin eikö tämä olisi sitten hyvä asia? Eihän se voi olla niin että uskonnonvapautta korostava henkilö on sitä mieltä että jos poistetun uskonnon tilalle tulee jotain niin tätä ei saa tapahtua. Mutta jos tilalle ei tule mitään niin ei sitä sittenkään saisi tapahtua.

Nämä ristiriidat ovat tyhmien crankien tietämättömissä joten he rohkeasti laittavat niitä samoihin teksteihinsä. Ahkerat ja koherentisoivat selittävät ateismia yleensä kahtaa kautta
1: Ateistit uskovat oikeasti Jumalaan. Tässä ajatellaan että ateistit ovat homo religiosus -ihmiskuvan mukaisia. He vain valehtelevat ateismistaan. Tätä korostaa esimerkiksi C.S. Lewis, joka käännytysargumentaatio keskittyy usein kääntymiskertomuksen kautta tapahtuvaan vakuutteluun. Lewis esittää että hän koki ateistinakin Jumalan kutsun. Näin ollen ateistikin voi olla hyvä ja moraalinen olento. Tästä syntyy käsite omantunnon ateismista, jossa ateisti seuraa Jumalan hänelle antamaa omaatuntoaan ja on siksi moraalinen. Ateistilla on omatunto ja sielu vaikka hän ei uskokaan niihin ja niin hän kykenee toimimaan aidosti moraalisesti. Näin kysymys ateistien nihilismistä on vain topputtelua siitä että mietittäisiin moraalin lähtökohtaa.
2: Toinen, sekin hyvin yleinen on edellisen kanssa ristiriidassa. Siinä dehumanisoidaan ateistit. Kun ihminen on perimmiltään uskonnollinen, omo religiosus se tarkoittaa sitä että jos et kerran ole uskonnollinen tai hengellinen, niin sitten sinussa on jokin vika etkä oikeastaan edes ole ihminenkään. Tästä esimerkkiä ei tarvitse hakea kaukaa. Tätä näkemystä ajaa takaa tietysti myös Intelligent Design, jonka mukaan darwinistit ovat syynä juutalaisten joukkotuhontaan. Että evolutionismi on vaarallista koska se etäännyttää moraalista. Omantunnon ateismi onkin ID:n ideologia-yhteiskuntanäkemysten kanssa vahvasti ristiriidassa.
___2.1: Minkä vuoksi on todella omituista että he todella monesti väittävät että he hakevat muka vain keskustelua. Tämä ristiriita täsmentää huomaamaan että tällä puolustetaan ID:n pakkomielteitä. Tämä tasapuolisuus otetaan vain kun ID:tä kritisoidaan. Darwinismin kritisoinnissa ei tarvitse jarruja ja suvaitsevaisuuspuheita koska ne on pahoja ja niitä on mukavaa hakata asiattomasti vaikka keskenään ristiriitaisin keinoin kunhan tästä saa meteliä ja sivistyssanoilla kätkettyä herjaamista aikaiseksi.

On selvää että ylläoleva itse asiassa kattaa valtavan määrän uskonnollista saivartelua. Nuo näkökulmat paistavat arvokeskustelussa joka väikkyy esimerkiksi politiikassa. (Itse asiassa ei ole vaikeaa nähdä että moni käyttää jopa tuota yritystä peittää ristiriita keskenään ristiriidassa samanaikaisesti. Näin käy kun tyhmä kopioi ovelampien ajattelijoiden lausumia miettimättä miten hyvin nämä selitykset sopivat yhteen keskenään.)

Tämä on kuitenkin vasta alustus toiseen ihmiskuvaan. Napoleonin komplekseissa oli nimittäin esillä harakan hutunkeitosta kertova loru. Ruokarukouksen vaihtamista siihen paheksuttiin. Tämänkin taakse saadaan ihmiskuva : "Harakkalorun hoettaminen muuten edustanee huizingalaista homo ludens -ihmiskuvaa." Tämä on tärkeä huomio. Sillä tosiasiassa moni ajattelee että käsitteellinen analyysi on sitä että ; (a) Vastustajan käsitteistäminen nähdään postmodernina sekamelskana ja kammottavana kulttuurirelativismina. Mutta sitten jos joku jäsentää omaa ajattelua se on syvällistä ja tarkkanäköistä analysointia. (b) Samoin vastapuolen analysoiminen nähdään usein premissienkaivuuksi ja osoitukseksi että se on vain filosofiaa. Omalle puolelle sitä ei nähdä kritiikkinä vaan tarkentamisena ja tähdentämisenä. (+) Käsitteellistäminen on kaikissa tapauksissa kuitenkin samaa. ; Itse asiassa tässä on selvää että yksi näkökulma kattaa koko alueen. Hyvyys ja huonous määrittyy äärimmäisen usein sosiaalisella pelillä eli "ovako he meidän maailmankuvaa" vai "ovatko he niiden maailmankuvaa". Näin siksi että yksi maailmankuvallinen konsepti värittää koko teeman.

Siksi minun on hyvä ottaa esille se, että homo ludens -ihmiskuvakin voi olla samanlaisen monomaanisen fixidee -ajattelun täyttämää. (Samoin kuin uskontoa voidaan käyttää monipolvisesti, mutta harvoin tapahtuu. Keskimääräinen ihminen on tässä kohden taidollisesti ja/tai halullisesti aivan helvetin yksniittinen. Ja puolet ihmisistä ovat vielä tätäkin huonompia.) Ja että tämäkin on kulttuurissamme erittäin, erittäin yleistä. Enbuske nimittäin kirjoitti siitä miten mormonipresidentti on näyte Amerikan Yhdysvaltojen uudesta suvaitsevaisemmasta linjasta. Enbuske kertoi että mormoniudesta on nostettu esille pääasiassa heidän rituaaliensa outous. Että tässä on asennekaksoisstandardi. "Kesällä Hesari julkaisi hyvin toimitetun ja laajan artikkelin mormoneista. Jännää jutussa oli se, että se ei koskenut oikeastaan lainkaan mormonien pahoja tekoja, vaan nimenomaan heidän uskonkappaleidensa kummallisuutta. Mormonien uskonkappaleet ovat outoja. Niissä ei ole siis mitään järkeä. On härkäpatsaita, outoja riittejä, joihin ulkopuoliset eivät saa osallistua. Aiemmin rituaalissa jopa kurkun leikkaamista kuvaava ele. On hassua kuinka joidenkin uskontojen pyhiin väitteisiin saa suhtautua enemmän naureskellen ja kauhistellen kuin toisten." Että unohtuu että he ovat eikristittyjä. "Republikaanit ovat nyt valinneet yhden tällaisen pesunkestävän mormonin, Mitt Romneyn, presidenttiehdokkaakseen. Eikös tässä vaiheessa pitäisi kiitellä republikaaneja uskonnollisesta suvaitsevaisuudesta? Aiemminhan meillä on kiesusteltu siitä, että jenkit suostuvat äänestämään presidentiksi vain kristityn. Nyt melkein puolet amerikkalaisista on valmis äänestämään miestä, joka ei ole ainakaan kristittyjen mielestä kristitty. Mutta ei mormoneista Euroopassa mitään kehuja kuulu. Mormonit ovat nimittäin friikkejä. Yliopiston käyneet kutsuisivat tätä nimellä "toiseus"."

Siksi en ihmettele kun Enbusken kommentointi on esimerkiksi tuonut tietooni seuraavan kommentin "Ihan ok, mutta kysymykseen "Mitä pahaa Mormoonit ovat tehneet?" voisi vastata dokkarilla "Prop:8 The Mormon Proposition". Ja myös huomauttamalla kuinka suuri osa Salt Lake Cityn katulapsista on homoja, ex-mormooneja, jotka ovat heitetty ulos kotoa tultuaan ulos kaapista." Tai muistuta että tosiasiassa tilanne on mutkikkaampi ; Mormonit itse katsovat olevansa kristittyjä. Heidän näkemisensä eikristityiksi kuvastaa vain monien kristittyjen nurkkakuntaisuutta jossa kristittyjä on itse asiassa aivan helvetin vähän ; Esimerkiksi Jehovan Todistajat ovat samassa tilanteessa.; Lisäksi voisi olla hauskaa muistuttaa että esimerkiksi Eskola vetää Suomessakin sitä linjaa että valtionkirkkomme on etääntynyt kristinuskosta ja että liberaaliteologit eivät ole kristittyjä. Enbusken lausuma on siitä ongelmallinen että luultavasti aikaisemmatkin fundamentalistit ovat olleet jotain fundamentalismin nurkkakuntaa joka ei monista kristityistä ole kristitty. Mormoni ei tässä tee oleellista muutosta. ; Se että kristitty tuomitsee eri tavalla ajattelevan eikristityksi ei ole kovin hyvä suvaitsevaisuuden ele sillä se kertoo vain siitä miten kristityt purkavat näitä kohtuuttoman tiukkoja raamituksiaan kun se on strategisesti tarpeen ; Tässä mielessä on tärkeää että Romney taatusti vihaa homoja uskontoonsa sidotusti ja kannattaa kaikkia muitakin fundamentalisteista tärkeitä asioita. Samoin voisi muistuttaa siitä että Helsingin Sanomat on itse asiassa sellainen että se on ollut yleisesti ottaen kriittinen uskonnoille. Se naureskelee kaikille (kuten minäkin dissaan kristillistä oikeistoa koko skaalalla. Tasapuolisesti mormoneista kalvinistisiin menestyksenteologeihin. Joten minulla ei ole kaksoisstandardia tässä kohden. Toki tämä mainittu kaksoisstandardi osuu sitten joihinkin muihin tahoihin. Kuten isoon osaan kristittyjä joista Mormoneiden pyhiä rituaaleja saa nauraa pelleiksi mutta anna olla jos naureskelet ja vähän pilkkaat kristinuskon omituisinta sisällöltään heikointa ja muutenkin pelleä konseptia, Pyhää Henkeä, niin ovat aivan raivoissaan ja tyrmistyneitä.) Nämä muistutukset on kuitenkin sanottu paremmin ja tasapuolisemmin muualla.

Enbuske nimittäin kannattaa selvästi homo ludens -ihmiskuvaa. Hän selittää miten kaikkien hupsujen asioiden tekeminen on yleisinhimillistä. "Ihan kuin yhdenkään uskonnon uskonkappaleissa ja toimituksissa olisi mitään järkeä. Kristityt syövät riiteissään vetten päällä kävelleen miehen ruumista. Ja tärkeintä on uskoa siihen, että tämä mies on saanut alkunsa ilman sukupuoliyhteyttä. Muslimien pyhän kirja saneltiin luku- ja kirjoitustaidottomalle miehelle, joka oli naimisissa lapsen kanssa. Muumeissa hattivatit palvovat kerran vuodessa ilmapuntaria. Olin viikonloppuna lapseni kastajaisissa ja näin uskonnottomana nuo taikamenot tuntuivat minusta kummallisilta. En tietenkään sanonut tätä puolisoni sukulaisille ääneen, sillä se oli heille tärkeä traditio. Kaikki uskonnot ovat ulkopuoliselle outoja. Rituaalin on oltava nimenomaan järjetön. Eihän se muuten eroaisi arjesta. Uskontojen oudot tavat ovat laajentuneita - anteeksi freudilainen termi - joukkoneurooseja."

Tätäkin voidaan käyttää aivan yhtä pahaan kuin homo religiosus -ihmiskuvaa. Tässäkin käy niin että vaihtoehtona on:
1: Homo religiosus on homo ludensin sisällä, sen erikoistapaus ; Tällöin tosikko ei ole aidosti tosikko. Tämä tuo mieleen esimerkiksi monet uskovaiset vihaavat humpuukia koska se vie huomiota syvälliseltä. He kuitenkin ovat pohjimmiltaan leikkisiä koska heidän vakavana pitämänsä rituaalit ovat pellejä. Tämä jotenkin halveksuu toisten vakaumusta, ei sisällöltä vaan siksi että se otetaan vakavasti.
2: Tosikot ovat vähemmän ihmisiä. Eli jos tosikkouden nimissä vastustaa humpuukia niin elämä kuivettuu koska mitään ei tule tilalle. Tällöin leikkiin kykenemätön ihminen olisi jotenkin säälittävä.
+: Molemmissa kannoissa kriittisyys helposti vähenee.

On selvää että tarkempaa lähestymistä ei tarvitse tehdä : Sen kuin ottaa homo religiosus -käsittelyn pointit ja tarttuu niillä homo ludensiin. Ihmiskuvien peruskulmat ovat erilaiset mutta niihin voidaan tarttua samalla menetelmällä jolloin nämä erot näyttäytyvät triviaalina. Molempia yhdistää se, että oma ihmiskuva suojataan kritiikiltä jolloin siitä tulee ohjenuora jolla voidaan "komentaa" mutta jota ei voi kritisoida eikä vastustaa eli "olisi vain toteltava" ilman moitteita.
1: Kohdassa 1 Asiaa kritisoiva kun ottaa kritiikin kohteen vakavasti. (Itse pidän tätä kunnioituksena ; Kritiikin kohde pitää nähdä kiinnostuksen kohteeksi ja nähdä vaivaa ja ottaa selvää ja käsitellä. Pelkkä leikiksi ja naurettavaksi asettaminen taas on laiskaa ja ilkeää.) Kohdassa 2 taas kriittisyys on elämän kuivettamista. Tästä seuraa helposti se, että koko aihe suojataan kritiikiltä. Näin esimerkiksi uskontoja pitää kunnioittaa vaikka ne tekisivätkin pahoja asioita. (Itse taas pidän varsin relevanttina käsitellä esimerkiksi sitä onko poliitikko ja hänen seuraajajoukkonsa miten neuroottinen. Sillä tämä vaikuttaa taatusti itse työn tekemiseen ja siitä tuleviin tuloksiin. ; En sano että tässä olisi kiellettävä tyystin. Kanta on enemmänkin kuin todella vaarallista työtä tekevän puolisonetsimisessä ja vaikka naimisiinmenossa. Ei sitä saa kieltää täysin, mutta on hyvä miettiä ja reflektoida että onko se hyvä ratkaisu vai ei.)

Itse näkisin että sekä Mormonien rituaalit että heidän yhteiskunnallinen toimintansa on hyvä ottaa kritiikin kohteeksi. Ihan sen takia että niiden valtavirtakristittyjenkin pitää. Ei vähemmistö ole "toiseutensa" suojassa. Jokainen ihmiskuva on potentiaalinen kontrolliväline. Vaarallisia ne ovat etenkin silloin kun ne sidotaan ihmisen poliittiseen puoleen. Eli siihen miten heidän oletetaan toimivan. Ja juuri näin tekee sekä homo religiosus että homo ludens. (Toisin kuin vaikkapa ajatus että ihminen on syntynyt evolutiivisesti ja hänellä on lajityypillisiä käytöksiä joiden rakenne voidaan tutkia empiirisesti sen sijaan että ne vain oletetaan ja erilaiset havaitut ihmiset toisinnetaan joko valehtelijoiksi tai puoli-ihmisiksi.) Ihmisen mielipiteistö, uskonvakaumus, poliittinen näkemys, elämänasenne ja vastaavat kun saadaan tämänlaisten ihmiskuvien mukaan. Moni näkee että tämä antaa ihmisille moraalin. Samalla ne kuitenkin aina kieltävät ja rajoittavat ihmisiä siten että syntyy vääriä elämänasenteita ja vääriä mielipiteitä joiden kannattaminen on apriorisesti väärin eikä asiaa edes tarvitse tutkia tai miettiä. En siis halua tuomita uskovaisia, ateisteja, tosikkoja tai leikkimielisiä lähtökohtaisesti paremmiksi tai huonommiksi. Asioita on tutkittava ja niistä on keskusteltava. Mormonin presidenttiys on keskutelunaihe siinä missä mustaihoisen presidenttiys, kristityn presidenttiys tai islamistiterroristijärjestön johtajan presidenttiys tai ateistin presidenttiys tai leikkimielisen presidenttiys tai neurootikon presidenttiys.