Monet kristityt korostavat nykyään sitä miten luonnontiede ja kristinusko sopivat hyvin yhteen. Tässä osa menee astetta vahvempaan. Heistä luonnontiede on kristinuskosta syntynyt. Osa heistä menee vielä pidemmälle ja selittää että luonnontiede on jotain joka syntyy luontevasti vain kristinuskosta tai sen kaltaisista uskonnoista. Tämä blogaus on näistä aivan viimeisimmistä.
Tämä näkemys on kiinnostava. Näissä toistuu tietty teema. Teema jonka voisi tiivistää ajatukseen siitä, että tiede nojaa terveeseen järjen käyttöön - järjen, jonka Jumala on meille antanut. Tämä teema on hyvin keskeinen. Esimerkiksi Tapio Puolimatka on puolustanut tätä. Thomas F. Torranceen, jolle empiirinen metodi on Jumalallisen mielen tapaan toimimista ; Jumalisen Logoksen järkevyys tarkoittaisi sitä että maailma on järjestelmällinen ja johdonmukainen eikä mielivaltainen. Eli sitä voidaan tutkia kokemusperäisesti. Torrancelle se, että maailmankaikkeuden rakenne on tehnyt rationaalinen olento, sen ymmärtäminen on mahdollista : Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi mikä tekee mahdolliseksi järkiperäisesti ymmärtää ja selittää maailmankaikkeutta. Puolimatka on täydentänyt tätä ajatuksella jossa nojataan Alvin Plantingan warrant -teologiaan. Jonka ytimessä on ajatus siitä että Jumala on taannut aistimme ja järkemme. Tätä kautta Puolimatkan mukaan voimme tieteen lopulta varmasti tietää asioita tavalla jonka kautta skeptisyys voidaan kiertää. Hän valaa luottamusta järkeen ja havaintoihin ja tätä kautta korostaa sitä että jos jäljelle jää ajatus havaintoskeptisyyden olemassaolosta niin sitten ei ole taetta. Ja näkee että Jumalaa tarvitaan juuri siihen että tämä varmuus voidaan saada.
Tämä on hyvin kiinnostava ajatus koska toisaalta vaikka kuinka naturalistiselle tieteenteolle annetaankin näin kaikkitietävyys ja jos se pitää paikkaansa niin Puolimatkan ”maailmankuva” -sanaa ylihokeva naturalismikritiikki muuttuisi tehottomaksi koska luonnontiede voisi tietää varmasti ja ilman skeptisyyden ongelmaa monia asioita. Kuten sen pitääkö evoluutioteoria paikkaansa. Näin kysymys ei olisi se onko evoluutio maailmankuvallista vaan onko se totta tai epätotta.
Mutta takana onkin itse asiassa syvempiä ajatuksia. Ja ne ovat sidoksissa kristilliseen filosofiaan ja sen historiaan. Tarkalleen ottaen keskiöön nousee se, että keskiajalla oli hyvin laadukasta ja älykästä filosofiaa. Mutta ei luonnontieteitä. Renessanssin aikana tapahtui selvästi kulttuurissa sellaisia asioita että sen jälkeen luonnontieteillä oli mahdollisuus syntyä ja nousta.
Tarkalleen ottaen keskiaikainen ajatus tiedosta ja tietämisestä oli oleellisesti erilaista. Hän nostaa esiin sen miten katolisen kirkon tomistisessa linjassa painotettiin ihmisjärkeen luottamista. Järkiuskon hylkäämisen nähtiin uhkaavan katolisen uskon rationaalisuutta ja palauttavan teologian takaperoisempiin aikoihin.
Renessanssi itsessään oli tietenkin menneiden kulta-aikojen haikailemista sellaisella tavalla jolla monesti nostalgioidaan kun puhutaan mielikuvista aikaan jona ei ole elänyt – ja jota ei kuvitelmienmukaisena ole koskaan edes ollut olemassa. Näin ollen paluu antiikin ajatteluun oli keskeisimpiä teemoja renessanssissa. Tässä yhteydessä esille tuli kuitenkin skeptisiä virtauksia.
Renessanssihumanistit, pyöreästi siinä 1400 -luvulla, saivat skeptisestä koulukunnasta oppeja lukemalla Ciceroa, Diogenes Laertiosta ja Sekstos Empeirikosta. Näitä teoksia saattoi ajattelija lukea vaikka mesenaatti Lorenzo di Medizin kirjastossa vieraillessaan. Näissä teoksissa järkeen ei luotettu ehdottomasti.
Aluksi tämä tuotti varsin erikoisiakin iskuja. Koska Medizit halusivat elävöittää filosofista keskustelua, he kutsuivat toisinajattelija Girolamo Savonarolan kaupunkiinsa. Tässä yhteydessä tämä toisinajattelijamunkki tutustui skeptisyyteen ja lähti sen avulla puhdistamaan kristinuskoa pakanallisista harhaopeista. Tässä oli tärkeää tutustua perinteisiin ja siivota antiikin pakanallisia vaikutuksia teologiasta. Savonarola oli koulutettu tomisti joka tässä yhteydessä kävi myös tämän oppitaustansa kritiikkiin. Hän näki että katolinen kirkko oli rappiolla ja tämän siivoamiseksi piti sitten tehdä kaikenlaista.
Savonarola näki että antiikin filosofit olivat pakanallisia alkuperiä jotka tuli siivota. Niiden yhdistely teologiaan oli kerettiläisyyttä. Sekstos Empeirikoksen näkemyksiä tarvittiin siihen että näitä antiikin auktoriteetteja voitaisiin kritisoida ja osoittaa että ne olivat huonoja. Empeirikoksen skeptisyyttä ei kuitenkaan sitten sovellettu Savonarolan omaan puhdasoppisuuteen. Sen tehtävä oli ainoastaan väärien ainesten kritiikin ja vastustamisen oikeuttamisessa ja muualla ne saivat mennä.
Hän esittikin aivan viimeisinä aikoinaankin että ”antaa filosofien olla filosofeja ja kristittyjen kristittyjä.” Ja hän itse oli sitten kristillinen profeetta jolla oli ainutlaatuista tietoa. Hänellä oli ainutlaatuista tietoa asioista mukaan lukien mennyt ja tuleva. Tämä ainutlaatuinen tieto sitten ilmeni siten että Savonarolasta tuli toisinajattelijan sijaan vallassaoleva ajattelija jonka kanssa erimielisyys tiesi vaikeuksia. Hän tuhosi ”turhuuksien roviolla” taidetta ja kerettiläisiä asioita tavalla jota ei voi sanoa oikein muuksi kuin ankaran sensuristiseksi. Hänelle kävi lopulta huonosti. Osa voisi sanoa että hän sai ansionsa mukaan. Merkittävää on että Savonarola ei ollut mikään arkkiskeptikko. Mutta hänen toimintansa itse asiassa toi skeptiset ajatukset suureen tietoisuuteen. Hän ei toki ollut ainut. Mutta hän oli merkittävä.
Tämä yhdistelmä on kiinnostava. Toki meillä ei Suomessa ole ”Suvivirttä” laulavia Puolimatkan seuraajia kolkuttelemassa ovia ja riistämässä Darwinkirjoja roviolle poltettavaksi. (Joskin Puolimatkan ilmeisen tahallinen osallistuminen Pianka -skandaaliin vihjaa että hänellä on sopiva persoonallisuus joka voisi ilmetä tällä tavalla heti jos hän ei olisi "toisinajattelijastatuksella".) Mutta Savonarolan asenne jossa skeptisyysargumentit otetaan varmana tietona vastustajien kritisoimiseen mutta jotenkin positivismin ongelmat eivät ole asia kun pitää puhua siitä miten oma maailmankuva on varma. ; Puolimatka puhuukin relativismista tieto-opillisena väistämättömyytenä evoluutikoita moittiessaan ja silloin korostuu että kaikessa ja kaikilla on maailmankuva. Asenne loistaa poissaolollaan kun Puolimatka siteeraa Plantingaa ja selittää warrantista. Eli siitä että skeptismi on perimmiltään epätosi ja turha huoli. Ja että sen ongelmat voidaan pysyvästi ja lopullisesti kiertää koska meillä on warrant ja warrant määritelmällisesti vaatii tätä tai se ei ole warrant lainkaan.
Tai, oikeastaan tämä ei ole mikään kovin ihmeellinen asia.
Savonarola vaikutti 1400 -luvun loppupuolella. Jean Calvin eli myöhempinä aikoina, 1500 -luvulla. Galileo Galilein aikalaisena. Elettiin aikaa jona tieteellinen tieto alkoi näyttämään tehokkuutensa. Se toimi käytännössä ja vakuutti tätä kautta ihmisiä. Tieteen saavutukset olivat aikamoisen kovia. Tämä johti ilmapiiriin jossa piti jotenkin sovittaa näkemyksiä. Jean Calvin oli protestanttisen liikkeen perustajajäsen. Hänelle empirian vaikutus meni siihen että hän oletti ihmiselle erillisen jumaluusaistin, sensus divinitatiksen, jonka avulla Jumalasta saatiin havaintoja. Näin kristillinen kokemus oli oikestaan empiirinen kokemus joka vertautui kaukoputkella katselemiseen. On selvää että tämä oli melkoisen pieni parannus tomistien ajattelumaailmaan. Perusasenteena oli edelleen se, että tiede on havaitsemista joten havaintojen tulee olla vapaita skeptisestä epäilystä.
Tämä on se asenne joka on Puolimatkalla ja kumppaneilla nykyaikanakin. Tämä ei ole mikään ihme. Sillä olen huvittunut miten Suomalaiseen luterilaiseen ilmapiiriin on tullut kalvinistisia vaikutteita hyvinkin vahvaksi osaksi fundamentalistien uskonpuolustusargumentteja. Esimerkiksi Alvin Plantingan reformoitu teologia on kalvinistista teologiaa jonka ytimessä in muun muassa Calvinin sensus divinitatis. ; Plantinga taas on koristanut 1600 -luvulta peräisin olevia René Descartesin rationalistisia jumalanvarmuustodistuksia ja liittänyt siihen empiristisiä mausteita antamaan jumaluusaistin. Ajatukset ovat selvästi kauan tieteen nousun jälkeen.
Tässä kohden ongelmana onkin se, että kristillisessä kulttuurissa luottamus järkeen oli kieltämättä vahvaa keskiajalla. Aatehistorian professori Puolimatkalla on tätä kautta pohjaa argumenteillaan. Mutta tämä pohja on varsin heikko. Koska hänen selityksensä ei kykene selittämään miksi luonnontiede kehittyi itse asiassa varsin nopeasti sitten kun se lähti kehittymään.
Puolimatkan aatehistoria siltä osin kuin se toimii yrittää selittää muuttujaa vakiolla. Toisin sanoen hän yrittää selittää muutosta jollain jonka muutos olisi aikaansaanut tälläisen efektin. Tätä on melko vaikeaa ymmärtää hyväksi selitykseksi. Toinen ongelma on sitten se, että silloin kun Puolimatka puhuu uusista ajatuksista ja muuttujista ne ovat tapahtuneet asenneilmapiirin muutoksen jälkeen. Calvin on enemmänkin reaktiivinen hahmo jonka teologia heijastelee sitä että hänen aikanaan uudenlainen toimintaympäristö pakotti sovittamaan uskomuksia vallitseviin ehtoihin jotta niille saa suosiota ja valtaa. Ensin on tapahtunut jotain muuta ja sitten on tultu selittämään miten tämä muutos sopii hyvin yhteen sen vakiona pysyneen kristinuskon kanssa.
Jos Calvin olisi ollut Savonarolan aikalainen argumentti olisi hyvin erilaisella pohjalla. Nyt joudumme hyväksymään ajatuksen jossa syy ja seuraus ovat ajallisesti sidoksissa toisiinsa siten että ajallisesti vanhempi on syy ja myöhempi muuttuja on seuraus. Tai ainakin niin että myöhempi muuttunut ei ole aikaisemman asian syy. Calvin ei ole tieteellisen vallankumouksen rakentaja ja perustaja tai taustavoima. Pikemminkin luonnontiede pakotti Calvinin ajattelemaan kristinuskoa uusiksi. Velkasuhde ei olekaan tieteestä teologiaan vaan toisinpäin.
Perusongelma onkin oikeastaan se, että kun Puolimatkan tyylinen puhuu tieteestä hän hakee perinteistä varmuutta. Tätä kautta he vastaavat tiedekysymykseen vastaamalla kysymykseen ”miten voimme luottaa järkeemme ja aisteihimme”. Tätä kautta unohtuu empirian tärkein yksittäinen elementti. Testaaminen. Jos aistimme ja järkemme toimivat, miksi emme olisi perinteiseen keskiaikaiseen tyyliin nojatuolifilosofeja jotka teemme asioita ilman luonnontieteellistä testaamista?
Tieteen koko kokeilun ydinfilosofia on lähtöisin siitä narraatiosta jossa erehtyväinen ihminen ”kysyy luonnolta joka ei ole hänen päänsä sisäinen konstruktio”. Tässä ollaan antisolipsistisia skeptikoita tavalla joka ei tietenkään vastaa hyvin sitä miten esimerkiksi nykyään ajattelen itse tieteestä. Mutta tämä tarina on se jonka varassa empiria on kuitenkin lähtenyt liikkeelle. Tätä kautta vastatessaan ”miksi luotamme itseemme” annetaan antivastaus kysymykseen ”miksi kokeilemme”.
Tällä on toki syviä vaikutuksia esimerkiksi kreationismin kohdalla. Niissä on tavallista, että tiede ja ilmestykset liitetään hyvinkin samanlaisiksi rationaalisiksi prosesseiksi. Puolimatkakin on puolustanut sitä miten järkevä modernin ajan ihminen voi luottaa ilmestyksien ja uskonnollisen kokemustiedon mahdollisuuteen eikä hänen tarvitse hylätä niitä ollakseen rationaalinen. Tämä sopii tietenkin hyvin yhteen sensus divinitatis -aistinelinnarraation kanssa.
Näissä tieteellinen koe, Raamatussa mainitut ihmekertomukset ja omakohtaiset enkelikokemukset ovat keskenään samanlaisiksi nähtyjä ilmiöitä. Niissä kaikissa on kysymyksessä suorasta havaitsemisesta jossa on ytimessä silminnäkijäkertomus. Tutkimusraportit ovat silminnäkijätodistuksia laboratoriosta. Samoin kuin se hurmoshenkinen tyyppi kokouksessa kertoo tosia enkelihavainnoistaan. Ja myös Raamattu nähdään silminnäkijäkertomuksia kuunnelleiden raportteina.
Takana on vahva positivistinen ajatus jossa havainnot ovat objektiivisia verifioitavia asioita. Nämä ovat hyvin kaukana fallibilistisesta ajattelusta jossa teorioita yritetään kumota. Puolimatka onkin ottanut esimerkiksi sellaista kantaa, että hänestä falsifiointiperiaate on ”naturalistien sisäistä peliä” josta hänen ei tarvitse välittää. Tämä on tietenkin ymmärrettävää sillä esimerkiksi evoluutioteoria on kestänyt falsifiointiyrityksiä kun taas sen kritiikki vaatii positiivista verifiointia jossa esimerkiksi löydetään ”puuttuvia lenkkejä” ja vaaditaan välimuotoja ja lisää välimuotoja jotka konkreettisesti näyttävät suoraan miten kissa muuttuu koiraksi.
Tämä kertoo syvemmästä oireesta; Nykyäänkin on olemassa ajatussuuntauksia jotka kannattavat tiedettä ja jotka haluavat olla tieteellisiä. Intelligent Design ja kreationismi jos joku kertoo että tiede ja totuus liitetään yhteen niin vahvasti että uskonnonkin täytyy olla tiedeihanteen mukaista. Tässä on kysymys reaktiosta jossa vanhoja oppeja muutellaan yhteensopiviksi tieteen periaatteiden kanssa. Kuitenkin tämä tehdään tavalla jossa pikemminkin vastustetaan tiedettä.
Ironisuus onkin siinä miten evoluutiota vastustetaan naturalismiksi käyttämällä positivistisinta ja verifiointikeskeisintä mahdollista näkemystä jossa Warrantusko on perimmiltään loogisen positivismin ihanteen hakemista +1 aistilla, jumala-aistilla. Koska nämä tyypit yltävät laadukkaimmillaan Savonarolan tasolle. He käyttävät skeptisiä argumentteja vain vihollisiaan vastaan mutta eivät sovella niiden seurauksia omaan ajatteluunsa. Oman puolen järkevyys taas halaa varmuutta ja positivismia jossa ei ole tilaa testaamiselle.
Nämä ihmiset eivät vielä tänä päivänäkään osaa selittää miksi heidän oma teologiansa sopisi yhteen empirian periaatteiden kanssa. He mukautuvat tieteen hallitsemaan maailmaan korostamalla että aistitkin ovat luotettavia. Mutta eivät osaa selittää miksi testaamista tarvitaan.
Itse lähestyisinkin tätä asenne-eroa viittaamalla moderniin psykologiaan ja kognitiotieteeseen. Jolla on heijastuksia myös talousteorioiden puolelle. Daniel Kahnemanin ajatukset jossa ihmisen ajatteluprosessi jaotellaan systeemi 1 ja systeemi 2 -osiin on tässä varmasti tunnetuin teema. Kun ihmisten annetaan tehdä vaikutelmia, he esittävät ennustettavalla tavalla virheellisiä näkemyksiä. Hitaampi looginen mietintä antaa taas hyvin erilaisia tuloksia.
Jos luottaa aisteihin päätyy helposti seuraamaan vaikutelmia. Silloin Savonarolan ilmestykset ja silminnäkijähavainnot ja välitön verifioiva asioiden näkeminen sellaisena kuin ne ovat ovat narraatioita joita käytetään. Logiikka ja tieteellinen ajattelu taas on työlästä ja vaikeaa. Ja itse asiassa ne eivät ole usein edes arkijärjen mukaisia. Niitä pitää harjoitella jotta niitä voi tehdä edes sillä harkitsevammalla ja hitaammalla ajattelulla.
Ei siis ole ihme että Intelligent Design on viime aikoina seurannut esimerkiksi Douglas Axen teosta jonka mukaan tieteen tekeminen on vain arkijärjen jatketta ja että ihmisten tulee luottaa omiin vaikutelmiinsa koska ne ovat käytännössä tieteen tekemistä. Tätä on helppoa myydä kalvinistisia argumentteja nielleissä yhteisöissä joissa kyseenalaistaminen on heresiaa joka väittää että Jumala ei ole kaikkivoipa tai rakastava vaan jokin joka yrittää huijata meitä…
Näenkin että loogisen positivismin katastrofi oli tavallaan viimeinen niitti positivistishenkiselle ajatukselle jossa metafysiikka ja skeptisyys voidaan siivota ja saada jokin suoraan havaittu tieto ilman että tarvitsee elää epäilyksissä. Nykyajan maailma on tämän asian kanssa monesti kriisissä sillä moni "skeptikon" nimellä kulkeva tiedeihminen on itse asiassa verifikatiokeskeinen positivisti. Ja sitten toisaalta Puolimatka ja kumppanit painivat luomalla Savonrarolan kaksoisstandardin elämäntavaksi jossa positivismin ongelmat koskevat vain vastapuolta kun taas itse voi olla kristitty ilman tämänlaista pahaa perimmiltään ateismista peräisin olevaa ongelmaa... Tämä onnistuu ilmeisesti ainoastaan mutiloimaan kokeellisen luonnontieteen taustaidean muotoon "miksi luottaa havaintoihin" josta ei saa poiketa siihen oleelliseen tieteen syntyyn vaikuttaneeseen ajatukseen siitä "miksi ylipäätään koetella näkemyksiä jos ne ovat niin Jumalan antamia ja erinomaisia ja perimmiltään erehtymättömiä tavalla jonka epäily olisi kristillistä heresiaa"...
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Empeirikos. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Empeirikos. Näytä kaikki tekstit
lauantai 16. syyskuuta 2017
tiistai 6. toukokuuta 2008
Vallanvaihto: nousujohteiset kokemukset & laskujohteinen ennaltatietäminen.
Tämä on toinen näkökulma ja käsittelytapa aiheeseen, josta kirjoittelin jo aikaisemmin.
Varmasti miltei koko ihmisen olemassaolon ajan ollaan etsitty jotain ratkaisuja joilla on yritetty hallita ja ymmärtää ympäröivää maailmaa. (Järjestys on sitten vaihtunut yksilön ja aikakauden mukaan.) Luultavasti aina on ollut jossain määrin mukana sellainen tapa, jossa vastausta maailman ymmärtämiseen etsitään luonnosta itsestään. (Siis hieman samaan tapaan kuin jos yrität tuntea jonkun tyypin, et rukoile sisäistä tuntemusta häneen, tai lue kirjaa jossa kerrotaan hänestä, vaan kutsut hänet sen sijaan kahville.) Tätä näkemystä, jonka mukaan tietoa saadaan kokemusten kautta, tekemällä yleistäviä, induktiivisia, teorioita, kutsutaan empirismiksi. Tänään keskityn näihin veikkoihin.
Yleensä empirismi yhdistetään 1600 -lukuun, tarkemmin renessanssiin ja valistukseen, koska tässä luonnonfilosofinen traditio kehittyi matemaattiseksi luonnontieteeksi.
Tämä ei minusta kuitenkaan ole alku. Koska alussa oli esisokraatikot. He yrittivät nähdä maailman elementtien kautta. Aristoteles katsoi, että kaikki tietämisen muodot pohjaavat induktiiviseen päättelyyn, ja hän käytti perusteluissaan havaintoaineistoa sen verran kuin se nyt oli siihen aikaan mahdollista. (Itse olen sitä mieltä että empiria muuttui järkeväksi vasta kun havaintolaitteisto oli tarpeeksi hienoa. Kun ihmisellä on havaintolaitteistona silmät ja muut aistinelimet, hän kyllä käytti niiden tuloksia. Siksi Aristoteleskin selitti auringon palavan. Kyllähän hänellä oli silmät päässä, eikä se taivaan pallo ainakaan vesielementtiä edustanut. Ihmisen rationaalisuus taas on historian aikana ollut suunnilleen sama, eli emme ole mitään supertietäjiä verrattuna historian ihmisiin, joten rationalismin haipuminen empirian jalkoihin johtuu enimmäkseen siitä että rationalismi on pysynyt vakaana ja havaintolaitteistojen taso on koko ajan kivunnut eteen päin. Kyseessä on siis ikään kuin eräänlaisen "punaisen kuningattaren hypoteesin" seuraus: Jos kaikki muut juoksevat ja itse pysyt paikallasi, häviät pitkässä juoksussa vaikka saisit etumatkaakin.) Ensimmäisenä sanaa empiirinen käytti kuitenkin vasta Sekstos Empeirikos, ja hänelle empiriaa edusti lääketiede.
Keskiajalla empirian kehitys siirtyi islamilaisiin maihin. Tietenkään empirian tutkimus ei lakannut täysin euroopastakaan, vaikka keskiaikaa miten "pimeäksi" kutsutaankin, ja osittain syystä. Esimerkiksi Willelmus Concheslainen yritti etsiä kaikelle luonnolliset syyt. Hänellä oli neljä luonnonvoimaa (vires naturae). Hän lainasi metodinsa Islamilaisista maista, jonne Aristoteleen induktioon perustuvat päätelmäntekotavat olivat levinneet. Myös Theodoricus Charteslainen pyrki luonnonmukaisiin selityksiin. Hän keskittyi toissijaisiin syihin (causae secundariae) jotka Jumala ylitti alkusyynä, ensimmäisenä syynä (causa prima). Keskiajallakaan ei siis vastustettu empiriaa sinänsä, nämäkin miehet saivat jopa kehuja oppineisuudestaan. Tosin monet sen avulla tehdyt päätelmät olivat oma lukunsa. Karkeasti voi sanoa että keskiajalla empiriaa sai hyväksytysti käyttää tietyin ehdoin, kunhan niiden tulokset eivät loukanneet tiettyjä näkemyksiä. (Tämä suhtautuminen ei ole niin järkyttävän ihmeellistä. Esimerkiksi Luonnontutkija 5/2007 sisälsi Henry Väreen artikkelin nimeltä "kasvitiede Suomessa ennen hyödyn aikakautta" kertoi että jopa kasvitieteen oli Suomessa seurattava luterilaista oppia. Esimerkiksi 1600 -luvun loppupuoliskolla vaikuttanut Helsingin yliopiston rehtori Enevaldus Svenonius edusti sitä näkemystä, että kaikki tieteet olivat alisteisia teologialle. Siis hieman samaan tapaan kuin nykyään kaikki luonnontieteet ovat alisteisia fysiikalle. Eli jos se oli Raamattua vastaan, se oli pakosti väärässä. Jotenkin minulle syntyy joitakin "deja vu" -tuntemuksia tästä.)
Syykin oli selvä: Keskiajalla luotettiin nimen omaan vedenpitävään, aukottomaan, deduktiiviseen päättelyyn. Heistä vain varma tieto oli tietoa. Siksi jos lopputulos ei ollut varma, sitä ei oikein voinut kutsua tiedoksi. "Filosofian historian kehityslinjoja" -kirjassa kerrotaankin (s 215-216), että tuohon aikaan empiriaakin harrastettiin, mutta tällä ratkaisiin nimenomaan eettisiä kysymyksiä. Sillä se ei tuottanut tietoa, vaan mielipiteitä (opnions) Empiirisestä tieteestä kutsuttiin nimeä "Luonnonfilosofia", ja termi "scientia" oli varattu juuri sen ajan deduktiiviselle päätelmille. (Luonnontutkijat taas tunnettiin Raimo Lehden "lumihiutaleet ja maailmankuvat" -kirjan mukaan luonnonfilosofian harjoittajat tunsivat pitkään nimen "virtuoosit".) Taustalla oli siis ajatus siitä että tarvittavat premissit saatiin Raamatusta ja Aristoteleen ja Platonin kirjoituksista ja skolastisessa perinteessä filosofian ja logiikan tehtävänä oli näiden tietojen järjestäminen aksiomaattisiksi kokonaisuuksiksi. Eli jo tunnetuista totuuksista etsittiin suoria seurausjohtopäätöksiä. "Kaikki oli jo keksitty".
Francis Bacon kuitenkin vakuuttui empiriasta sotateknologian myötä, kun hän näki kuinka insinööritaito ja aritmetiikka olivat olennaisia sodankäynnille. Nämä menetelmät noudattivat tiettyjä yleisiä periaatteita, jotka eivät täyttäneet sen ajan "varman tiedon" vaatimuksia. Bacon ei siis tuominnut tykistön käytön menestystä tuuriksi ja säätämiseksi, vaan sen sijaan hän moitti sen aikaista (1500 -luvun) filosofiaa siitä että sitä arvostettiin vaikka se oli monoliittisen liikkumaton, joka ei kehittynyt. Baconista tämä oli kirjanoppineisuutta, sen sivistys oli siis hänen mielestään eräänalinen luettelo ulkoa opeteltavia asioita, vaikka ei olisi pitänyt. Samanlainen ajatus kuin ajanlaskun alun ajan Israelissa fariseuksista : Olet sivistynyt koska osaat ulkoa kirjoja. Onhan se toki työn takana ja sinänsä ansiokasta. (Mutta että sivistystä, saman tien voisi kutsua tätä blogia niin hiton sivistyneeksi.) Empiria iski yli, kun kehitettiin ajatus tiedon karttumisesta. Tieteellä saatu tieto ei siis ehkä ollut ihan niin varmaa kuin deduktiivinen, sen tulokset olivat aukkoisia ja epätäsmällisiä. Mutta se parantui ajan saatossa.
Empirinen vallankumous jatkui, ja monet sen edustajista käyttivät luonnonfilosofia -terminologiaa. (Jopa Newtonin tiede oli luonnonfilosofiaa: Hänen klassinen mekaniikkansa esitettiin nimellä "Philosophiae Naturalis Principia Mathematica") Keskukseksi tuli "Royal Society of London for the Improving of Natural Knowledge", jonka avainhahmoja olivat muun muassa Isaac Newton ja John Locke (ei siis se tyyppi Lostista) Seura valitsi tunnuslauseekseen "nullius in verba" (ei kenenkään sanoin, ei sanoista) vastustaakseen skolastiikkaa "omnius in verba" (kaikki sanoista). Empiirinen perusfilosofia jäi pääasiassa Locken ja joidenkin "pienempien nimien" tehtäväksi, suuri osa sen sijaan keskittyi enemmän tutkimiseen. Keskittyminen käytännön tutkimukseen filosofoinnin sijasta on merkille pantava ero siihenastiseen sekin.
Empirian käsite hienostui aikojen varrella. Esimerkiksi Bertrand Russell sanoi että "Matematiikka on tieteenala, jossa emme koskaan tiedä mistä puhumme emmekä myöskään pitääkö sanomamme paikkansa." Myös Albert Einstein vihjasi, että "Jos matematiikka kuvaa todellisuutta, se ei ole puhdasta. Jos matematiikka on puhdasta, se ei kuvaa todellisuutta." Toisin sanoen empiriassa oltiin täysin hylätty näkemys, jossa matemaattinen kaava toimisi argumenttina ilman testaamista. Tämä tarkoittaa sitä, että se oli erkaantunut mahdollisimman kauan antiikin kreikkalaisten näkemyksestä, jossa fysikaalinen maailma koostui kokonaisluvuista, tai skolastikkojen näkemyksestä, jossa looginen ja paras varmuus saatiin abstraktien matemaattisten teoreemien kautta. Tieteellinen todistus ei enää voinutkaan tapahtua määrittelemällä puhtaasti abstrakti matemaattinen todellisuus omilla valitsemillaan ehdoilla, ja kutsumalla tätä luotua abstraktiotodellisuutta yhteenväksi reaalitodellisuuden kanssa. Sen sijaan empiristille matematiikka on abstraktia suhteiden tiedettä jonka aksioomia ja teoreemia voidaan toki soveltaa fysikaalisen maailman suhteiden jäsentämiseen ja rakenteen hahmotteluun mutta jossa ne eivät enää olekaan sama asia.
Onkin oikeastaan mielenkiintoista huomata kuinka tämä muutos johti siihen, että nykyisin empirian katsotaan ratkovan todellisuuskysymyksiä ja etiikan olevan puhtaan logiikan valtakuntaa. Näyttää siltä, että kuninkaat ovat vaihtaneet valtaistuimia. Tai sitten voidaan sanoa, että jos "matematiikka on tieteiden kuningatar" niin kuin sanonta sanoo, niin siinä tapauksessa "naturalistinen, empiirinen, luonnontiede on kuningas ja valtakunta on patriarkaalinen." Laskujohteisuus on siis muuttunut hallitsijasta enemmänkin palvelijaksi, ainakin kysymyksissä jotka käsittelevät ympäröivää todellisuuttamme.
Varmasti miltei koko ihmisen olemassaolon ajan ollaan etsitty jotain ratkaisuja joilla on yritetty hallita ja ymmärtää ympäröivää maailmaa. (Järjestys on sitten vaihtunut yksilön ja aikakauden mukaan.) Luultavasti aina on ollut jossain määrin mukana sellainen tapa, jossa vastausta maailman ymmärtämiseen etsitään luonnosta itsestään. (Siis hieman samaan tapaan kuin jos yrität tuntea jonkun tyypin, et rukoile sisäistä tuntemusta häneen, tai lue kirjaa jossa kerrotaan hänestä, vaan kutsut hänet sen sijaan kahville.) Tätä näkemystä, jonka mukaan tietoa saadaan kokemusten kautta, tekemällä yleistäviä, induktiivisia, teorioita, kutsutaan empirismiksi. Tänään keskityn näihin veikkoihin.
Yleensä empirismi yhdistetään 1600 -lukuun, tarkemmin renessanssiin ja valistukseen, koska tässä luonnonfilosofinen traditio kehittyi matemaattiseksi luonnontieteeksi.
Tämä ei minusta kuitenkaan ole alku. Koska alussa oli esisokraatikot. He yrittivät nähdä maailman elementtien kautta. Aristoteles katsoi, että kaikki tietämisen muodot pohjaavat induktiiviseen päättelyyn, ja hän käytti perusteluissaan havaintoaineistoa sen verran kuin se nyt oli siihen aikaan mahdollista. (Itse olen sitä mieltä että empiria muuttui järkeväksi vasta kun havaintolaitteisto oli tarpeeksi hienoa. Kun ihmisellä on havaintolaitteistona silmät ja muut aistinelimet, hän kyllä käytti niiden tuloksia. Siksi Aristoteleskin selitti auringon palavan. Kyllähän hänellä oli silmät päässä, eikä se taivaan pallo ainakaan vesielementtiä edustanut. Ihmisen rationaalisuus taas on historian aikana ollut suunnilleen sama, eli emme ole mitään supertietäjiä verrattuna historian ihmisiin, joten rationalismin haipuminen empirian jalkoihin johtuu enimmäkseen siitä että rationalismi on pysynyt vakaana ja havaintolaitteistojen taso on koko ajan kivunnut eteen päin. Kyseessä on siis ikään kuin eräänlaisen "punaisen kuningattaren hypoteesin" seuraus: Jos kaikki muut juoksevat ja itse pysyt paikallasi, häviät pitkässä juoksussa vaikka saisit etumatkaakin.) Ensimmäisenä sanaa empiirinen käytti kuitenkin vasta Sekstos Empeirikos, ja hänelle empiriaa edusti lääketiede.
Keskiajalla empirian kehitys siirtyi islamilaisiin maihin. Tietenkään empirian tutkimus ei lakannut täysin euroopastakaan, vaikka keskiaikaa miten "pimeäksi" kutsutaankin, ja osittain syystä. Esimerkiksi Willelmus Concheslainen yritti etsiä kaikelle luonnolliset syyt. Hänellä oli neljä luonnonvoimaa (vires naturae). Hän lainasi metodinsa Islamilaisista maista, jonne Aristoteleen induktioon perustuvat päätelmäntekotavat olivat levinneet. Myös Theodoricus Charteslainen pyrki luonnonmukaisiin selityksiin. Hän keskittyi toissijaisiin syihin (causae secundariae) jotka Jumala ylitti alkusyynä, ensimmäisenä syynä (causa prima). Keskiajallakaan ei siis vastustettu empiriaa sinänsä, nämäkin miehet saivat jopa kehuja oppineisuudestaan. Tosin monet sen avulla tehdyt päätelmät olivat oma lukunsa. Karkeasti voi sanoa että keskiajalla empiriaa sai hyväksytysti käyttää tietyin ehdoin, kunhan niiden tulokset eivät loukanneet tiettyjä näkemyksiä. (Tämä suhtautuminen ei ole niin järkyttävän ihmeellistä. Esimerkiksi Luonnontutkija 5/2007 sisälsi Henry Väreen artikkelin nimeltä "kasvitiede Suomessa ennen hyödyn aikakautta" kertoi että jopa kasvitieteen oli Suomessa seurattava luterilaista oppia. Esimerkiksi 1600 -luvun loppupuoliskolla vaikuttanut Helsingin yliopiston rehtori Enevaldus Svenonius edusti sitä näkemystä, että kaikki tieteet olivat alisteisia teologialle. Siis hieman samaan tapaan kuin nykyään kaikki luonnontieteet ovat alisteisia fysiikalle. Eli jos se oli Raamattua vastaan, se oli pakosti väärässä. Jotenkin minulle syntyy joitakin "deja vu" -tuntemuksia tästä.)
Syykin oli selvä: Keskiajalla luotettiin nimen omaan vedenpitävään, aukottomaan, deduktiiviseen päättelyyn. Heistä vain varma tieto oli tietoa. Siksi jos lopputulos ei ollut varma, sitä ei oikein voinut kutsua tiedoksi. "Filosofian historian kehityslinjoja" -kirjassa kerrotaankin (s 215-216), että tuohon aikaan empiriaakin harrastettiin, mutta tällä ratkaisiin nimenomaan eettisiä kysymyksiä. Sillä se ei tuottanut tietoa, vaan mielipiteitä (opnions) Empiirisestä tieteestä kutsuttiin nimeä "Luonnonfilosofia", ja termi "scientia" oli varattu juuri sen ajan deduktiiviselle päätelmille. (Luonnontutkijat taas tunnettiin Raimo Lehden "lumihiutaleet ja maailmankuvat" -kirjan mukaan luonnonfilosofian harjoittajat tunsivat pitkään nimen "virtuoosit".) Taustalla oli siis ajatus siitä että tarvittavat premissit saatiin Raamatusta ja Aristoteleen ja Platonin kirjoituksista ja skolastisessa perinteessä filosofian ja logiikan tehtävänä oli näiden tietojen järjestäminen aksiomaattisiksi kokonaisuuksiksi. Eli jo tunnetuista totuuksista etsittiin suoria seurausjohtopäätöksiä. "Kaikki oli jo keksitty".
Francis Bacon kuitenkin vakuuttui empiriasta sotateknologian myötä, kun hän näki kuinka insinööritaito ja aritmetiikka olivat olennaisia sodankäynnille. Nämä menetelmät noudattivat tiettyjä yleisiä periaatteita, jotka eivät täyttäneet sen ajan "varman tiedon" vaatimuksia. Bacon ei siis tuominnut tykistön käytön menestystä tuuriksi ja säätämiseksi, vaan sen sijaan hän moitti sen aikaista (1500 -luvun) filosofiaa siitä että sitä arvostettiin vaikka se oli monoliittisen liikkumaton, joka ei kehittynyt. Baconista tämä oli kirjanoppineisuutta, sen sivistys oli siis hänen mielestään eräänalinen luettelo ulkoa opeteltavia asioita, vaikka ei olisi pitänyt. Samanlainen ajatus kuin ajanlaskun alun ajan Israelissa fariseuksista : Olet sivistynyt koska osaat ulkoa kirjoja. Onhan se toki työn takana ja sinänsä ansiokasta. (Mutta että sivistystä, saman tien voisi kutsua tätä blogia niin hiton sivistyneeksi.) Empiria iski yli, kun kehitettiin ajatus tiedon karttumisesta. Tieteellä saatu tieto ei siis ehkä ollut ihan niin varmaa kuin deduktiivinen, sen tulokset olivat aukkoisia ja epätäsmällisiä. Mutta se parantui ajan saatossa.
Empirinen vallankumous jatkui, ja monet sen edustajista käyttivät luonnonfilosofia -terminologiaa. (Jopa Newtonin tiede oli luonnonfilosofiaa: Hänen klassinen mekaniikkansa esitettiin nimellä "Philosophiae Naturalis Principia Mathematica") Keskukseksi tuli "Royal Society of London for the Improving of Natural Knowledge", jonka avainhahmoja olivat muun muassa Isaac Newton ja John Locke (ei siis se tyyppi Lostista) Seura valitsi tunnuslauseekseen "nullius in verba" (ei kenenkään sanoin, ei sanoista) vastustaakseen skolastiikkaa "omnius in verba" (kaikki sanoista). Empiirinen perusfilosofia jäi pääasiassa Locken ja joidenkin "pienempien nimien" tehtäväksi, suuri osa sen sijaan keskittyi enemmän tutkimiseen. Keskittyminen käytännön tutkimukseen filosofoinnin sijasta on merkille pantava ero siihenastiseen sekin.
Empirian käsite hienostui aikojen varrella. Esimerkiksi Bertrand Russell sanoi että "Matematiikka on tieteenala, jossa emme koskaan tiedä mistä puhumme emmekä myöskään pitääkö sanomamme paikkansa." Myös Albert Einstein vihjasi, että "Jos matematiikka kuvaa todellisuutta, se ei ole puhdasta. Jos matematiikka on puhdasta, se ei kuvaa todellisuutta." Toisin sanoen empiriassa oltiin täysin hylätty näkemys, jossa matemaattinen kaava toimisi argumenttina ilman testaamista. Tämä tarkoittaa sitä, että se oli erkaantunut mahdollisimman kauan antiikin kreikkalaisten näkemyksestä, jossa fysikaalinen maailma koostui kokonaisluvuista, tai skolastikkojen näkemyksestä, jossa looginen ja paras varmuus saatiin abstraktien matemaattisten teoreemien kautta. Tieteellinen todistus ei enää voinutkaan tapahtua määrittelemällä puhtaasti abstrakti matemaattinen todellisuus omilla valitsemillaan ehdoilla, ja kutsumalla tätä luotua abstraktiotodellisuutta yhteenväksi reaalitodellisuuden kanssa. Sen sijaan empiristille matematiikka on abstraktia suhteiden tiedettä jonka aksioomia ja teoreemia voidaan toki soveltaa fysikaalisen maailman suhteiden jäsentämiseen ja rakenteen hahmotteluun mutta jossa ne eivät enää olekaan sama asia.
Onkin oikeastaan mielenkiintoista huomata kuinka tämä muutos johti siihen, että nykyisin empirian katsotaan ratkovan todellisuuskysymyksiä ja etiikan olevan puhtaan logiikan valtakuntaa. Näyttää siltä, että kuninkaat ovat vaihtaneet valtaistuimia. Tai sitten voidaan sanoa, että jos "matematiikka on tieteiden kuningatar" niin kuin sanonta sanoo, niin siinä tapauksessa "naturalistinen, empiirinen, luonnontiede on kuningas ja valtakunta on patriarkaalinen." Laskujohteisuus on siis muuttunut hallitsijasta enemmänkin palvelijaksi, ainakin kysymyksissä jotka käsittelevät ympäröivää todellisuuttamme.
perjantai 2. toukokuuta 2008
Hyvää elämää, kirvesvartta.
"Because I'm broken / when I'm open / And I don't feel like I am strong enough / Because I'm broken / when I'm lonesome / And I don't feel right when you're gone away."
(Seether & Lee, "Broken")
Miltei kaikilla ihmisillä tavoitteena on elää hyvä elämä. Usein tämä yhdistetään myös hyveelliseen elämään. Tavoitteenani on siis tarkastella sitä, minkälaisilla tavoilla elämistä pidetään ja on pidetty oikeanlaisena. Valitettavasti täältä et löydä ainoaa oikeaa tietä. Mutta jos haluat sitä, voi olla että olet alun perinkin hakemassa väärästä paikasta. (Enkä puhu nyt tästä blogista. En vain usko absoluuttisiin totuuksiin, enkä oikoteihin.)
Karkeasti voidaan sanoa että hyvenäkemyksiä on lähes yhtä monta kuin on ihmisiä. Karkeasti ne korostavat jotain seuraavista asioista.
1: Tekojen seuraukset. Tässä näkemyksessä korostetaan sitä, että seuraukset ratkaisevat. Esimerkiksi utilitarismin tai muiden hyötyjen kautta voidaan sanoa että teko oli hyvä. Tässä näkemyksessä ihminen voi olla sisäisesti ilkeä ja haluta pahaa muille. Hän voi tehdä hyvää vain saadakseen itselleen mainetta ja kunniaa. Mutta oikeat seuraukset tekevät hänestä hyvän.
2: Tekojen motiivit. Tässä kohden jesuiittojen "tarkoitus pyhittää keinot" kuvaa näkemystä kenties yksinkertaisimmin. Ajatuksena on se, että jos haluat hyvää ja pyrit siihen, olet hyveellinen. Siksi esimerkiksi jos teet vahingossa pahaa, olet hyveellinen. Tässä näkökannassa jos olet luonteeltasi Touho Ankkamainen huithapeli, joka tarkoitat hyvää mutta toimit jatkuvasti tyhmästi, olet silti hyveellinen. Tätä näkemystä edustaa esimerkiksi Abélard oli sitä mieltä että teon moraaliselle luonteelle oli olennaista vain tekijän tarkoitus, intentio.
3: Tekojen vapaavalintaisuus. Tämän näkemyksen mukainen on esimerkiksi eräänlainen Friedrich Nietzschen yli -ihmiskäsitys. Siinähän oli sellainen, että hyveellisyys oli seurausta siitä että henkilö seurasi omaa tietään loppuun asti. Eräänä mittarina tälle voisi olla "aikaansa edellä oleminen" - mutta tämän tunnusmerkin voisi tunnistaa vasta jälkikäteen, aivan kuten paradigmanäkemyksenkin kanssa on. Myös eksistentialistinen hyve - jos sellaisesta ylipäätään voidaan puhua - yhdistää vapauden ja vastuun yhteen. Tämä voidaan tulkita hyveellisyysnäkemyksen kautta siten, että teko voi olla paheellinen tai hyveellinen vasta jos henkilöllä oli vastuu teosta ja sen seurauksista. Tähän taas vaaditaan valinnanvapautta.
4: Onnellisuus. Tässä näkemyksessä on korostettu mielenrauhaa (Joka on ZEN -ajattelustakin tuttua), (etenkin epämiellyttävien) tunteiden poistamista, tunteiden kohtuullistamista, kärsimyksen välttämistä, elämäntuskan poistamista, nautintojen tavoittelua, elämänhalua, itsensä kehittämistä, kuolemanpelon kanssa selviämistä, hyvää mieltä ja olemisen ja elämisen miellyttävyyttä muulla tavoin.
5: Sääntöjen noudattaminen. Monet idealistiset näkemykset sekä uskonnot edustavat tälläistä näkemystä, jonka mukaan hyveellisyys on suoraa seurausta siitä, että he tekevät kuten opissa opetetaan. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että edelliset kohdat hylätään, vaan usein niissä korostetaan sitä kuinka henkilön tulee itse vapaavalintaisesti heittää valinnanvapautensa syrjään ja alistua halukkaasti ja tuntea että juuri tämä on oikea tapa ja että tästä seuraa eniten hyvää koska se on viisaan tahon lähteestä saatua eksaktia tietoa. Samoin hyveellinen elämä voidaan katsoa toimimista osana yhteiskuntaa, tiettyjen sääntöjen alla. Ja tämän kaiken on nähty tuottavan onnellisuutta.
Kuitenkin tämä karkea jaottelu tarvitsee vielä hieman lihaa luidensa päälle ja keittoa ympärilleen jotta tätä voitaisiin hämmentää vielä hieman lisää. Joten listaan joitakin näkemyksiä hyvästä elämästä. Nämä eivät toki ole kaikki, mutta näihin olen pyrkinyt listaamaan mahdollisimman erilaisia näkemyksiä. Muutenkin näkemykset on otettu melkoisen laveasti tulkiten.
1: Platonilla hyve oli absoluuttinen idea. Tässä näkemyksessä hyvä, oikeassa oleminen ja oikeudenmukaisuus ovat absoluutteina olioina eli ideoina. Nämä ideat ovat hienompia, ja maailma on vain niiden heijastumaa, joten reaalimaailma ei voi niitä kaataa. Platonismissa looginen seuraus absoluutista hyveestä vaatii idean absoluuttisesta pahasta, jolloin myös väärässä oikeassa ja epäoikeudenmukaisesti ollaan absoluutisti. Platoninen hyveellisyys on kaksiarvojärjestelmä. Yksilön tulkinta jää syrjään absoluutin tieltä, sillä ideaa ei ole tehty kyseenalaistettavaksi vaan seurattavaksi. Platonilla hyveelliseen elämään liittyi myös yhteiskuntajärjestys, jossa filosofit olivat huipulla ja jossa Utopia oli määritetty oikeudenmukaisuuden ihanteen ympärille. Hänen valtio -teoksessaan oli yhteiskuntajärjestys, jossa muun muassa naisilla oli mahdollisuudet samoihin virkoihin kuin miehillä. Myös orjuus oli kiellettyä. Toisaalta Platonin valtiossa myös sallittiin sensuuri. Jumalat piti esittää pelkästään hyvinä, eikä temppuilijoina kuten sen ajan teatterissa. Ihmisille tuli antaa vain tietoa joka johti siihen että he toimivat valtion parhaaksi.
2: Aristoteleellä hyve oli keskitien kulkemista. Tämä näkemys korosti hieman enemmän moniarvoisuudessa elämistä. Jos esimerkiksi ajattelemme ketjua anarkia - nationalismi Aristoteelisesti huomaamme että hyve olisi jotain "isänmaallisuuden" suuntaan. Kun keskitietä haetaan useilla eri aihepiireillä, yhden teon hyveellisyys voi riippua siitä, mitä on valittu asioiksi, joiden keskitietä ollaan kulkemassa. Tässä näkemyksessä hyve on hieman joustavampi myös sen takia, että keskitietä voidaan olla joko lähellä tai kaukana. Hyve oli toki tarkasti keskellä, mutta tätä voitiin olla hieman lähempänä tai kauempana. Toisaalta Aristoteles luokitteli hyveelliseksi myös luonnollisuuden. Hänen mukaansa "lajinmukainen käytös" olisi hyveellistä. (Tälläistä ajattelua voisi soveltaa joihinkin uskonnollisiin näkemyksiin, joissa katsotaan että luonto on hyvä koska se on sellainen miksi Jumala on sen luonut. Tässä näkemyksessä korppikotkat eivät ole rumia ja ikäviä olentoja koska ne hoitavat tärkeää ruumiiden hävittämistyötä ja pistävät ruumiiden ravinteet takaisin kiertoon. Niiden kaljut päätkin ovat tosi käytännöllisiä koska eivät sotkeudu pysyvästi vereen. Toki tämä näkemys ei ole varma, sillä luonnollisen pitämistä hyvänä on naturalistinen virhepäätelmä, eli Humen giljotiinin seurauksien mukaan tämä ei ole väistämätöntä. Toki loogisesti mahdollista, mutta ei vielä perusteltua.)
3: Stoalaisille hyve oli seurausta siitä, että saavutti tunteiden selkeyden tilan, (apatheia). Stoalaisuus oli eräänlaista "vartijamoraalia", sillä siinä ei suinkaan esitetty että seuraus olisi välinpitämättömyys toisten kärsimystä kohtaan. Siinä ajateltiin että mielenrauha (ataraksia) johtaisi esimerkiksi siihen että jos olen kaupassa ja näen verta vuotavan henkilön, olen hyveellisempi jos en järkyty ja autan, kuin jos sen sijaan hyytyisin kauhistuneena, enkä voisi kuin tuijottaa tilannetta. Stoalainen näkemys ei siis suinkaan tarkoittanut sitä että hän vain hyväksyisi kaiken. Pikemminkin oli hyväksyttävä kaikki mille ei voinut mitään. Siksi stoalainen ei voinut vain hyväksyä esimerkiksi omaa hyveellisyyden puutettaan. Toki stoalaiset myös korostivat sitä että heilläkin oli spontaaneja tunnekokemuksia. He vain hallitsivat ne täydellisesti. Stoalaisilla hyve ei liittynyt valinnanvapauteen, koska esimerkiksi Khrysippos selitti, että vaikka reaktiot olivat väistämättömiä, ne kuitenkin olivat meidän reaktioitamme, ihminen oli oman itsensä seurausta. (Tässä näkemyksessä voitaisiin ajatella että kivi joka tipahtaa kalliolta rapautumisen seurauksena ja pudotessaan surmaa vauvan on paha.) Hän oli myös sitä mieltä, että kohtalo toteutuu meidän kauttamme, ei meistä riippumatta, joten vastuun käsite on tärkeä käsite vaikka se olisi ennalta määrättykin. Sillä se kuitenkin ohjasi muiden asioiden tapahtumista. Stoalainen hyvekäsitys huipentui siihen, että heistä kaikki ihmiset olivat vastuussa teoistaan mutta vain viisas oli vapaa, koska vain viisaan toiminta oli täysin seurausta hänen omasta sisäisistä syistään määräytynyttä. Hän seuraa kohtaloaan koska tietää että se on kaikkien parhaaksi. Tosin stoalaiselle oltiin jätetty auki myös takaportti: Jos hän huomaa, että ulkomaailma ei anna tilaisuutta tehdä hyvettä vaan pakottaa kaikissa tilanteissa pahaan, stoalaisen oli lupa tehdä itsemurha - ja tämä oli sallittua, suorastaan ihailtavaa.
4: Epikurolaisilla hyvä ja hyveellinen elämä oli suoraa seurausta siitä että henkilö eli kohtuullisesti hyvää tavoitellen. Heille oli tärkeää myös valinnanvapaus, koska heistä deterministisessä maailmassa ei voi olla vastuuta teoistaan. Kaikkihan tapahtuisi joka tapauksessa, eikä henkilöllä ollut asiassa mitään valinnanvaraa. Epikurolaisilla nautinto tarkoitti tuskan poissaoloa, heille tuskan poissaolo oli nautinnon raja. (Aristoteles ja Platon olivat tästä ankaran erimielisiä, heille nautinnon ja tuskan välissä oli täydellisen neutraali välitila.) Epikurolaisuudessa pahuus oli tuskaa, ja filosofia ja kavereiden kanssa pelaaminen olivat vain välineitä ataraksiaan (eikä toinen ollut toista hyveellisempää). Nautinto tyydytettiin erilaisilla haluilla, jotka kertoivat mikä elämässä oli tuskaa aiheuttavaa. Epikurolaisuudessa halut olivat kuitenkin kolmenlaisia:
___4.1: Luonnollisia ja välttämättömiä, joissa keskityttiin ruumiin elossa ja järjissään pysymiseen, kuten siihen että syö kun on nälkä ja nukkuu kun väsyttää.
___4.2: Luonnollisia ja eivälttämättömiä, joissa keskityttiin esimerkiksi hienoihin viineihin tai muihin vastaaviin asioihin, jotka tyydyttivät luonnollisia tarpeita, mutta tarpeetonta kautta. Epikuros hyväksyi nämä kohtuudella.
___4.3: Luonnottomia, jotka Epikuros määritteli siten, että niiden täyttäminen tuotti tuskaa enemmän kuin iloa. Epikuros laski näihin vallan ja rahan halun, koska ne vaativat tuskan tuottamista ja raha -asioiden hoitaminenkin vaati työtä ja huolta. Nämä olivat eihyveellisiä. Epikurolaisuuden ongelmana oli se, että luonnottomien halujen mittaaminen vaatisi hyvekäsityksen ja hyveellisyys mitattiin pohjimmiltaan halulla. Tästä seurasi ongelma siitä, että ei oikeastaan voitu kovin helposti sanoa mitkä halut olivat luonnottomia.
5: Skeptikoilla, kuten Sekstos Empeirikolla, hyveellisyys oli seurausta mielenrauhasta, joten liiallisuuden häiriöt oli syytä poistaa. Skeptikoilla hyveellisyys ei kuitenkaan keskittynyt mihinkään teoriaan, vaan pikemminkin niistä irtautumiseen. Heille keskeistä oli luopuminen uskomuksista, eivätkä he tehneet eroa sisäisten ja ulkoisten asioiden välille. He korostivat hyveellisyysnäkemyksessään tunteiden kohtuullisuutta (metriopatheia).
6: Thomas Hobbes edusti näkemystä, jossa hylättiin tietynlainen hyveellisyys. Hänestä hyveellisyys ja paheellisuus olivat pelkästään ihmisten luomia sosiaalisia käsitteitä. Hän kritisoi etenkin Aristotelestä, koska siinä tavoiteltiin ihmisen laittamista tiettyyn muottiin. Oli tietynlainen ihminen, joka oli hyveellinen. Hobbesin mukaan hyveellinen oli yksinkertaisesti sitä, minkä yksilö itse koki itseään loukkaavaksi. Se, mikä tuottaa mielipahaa ja pelkoa heille, on pahaa. Se mikä ilahduttaa heitä on hyvää. Hobbes korostikin sitä, kuinka uskonnot olivat tämän vuoksi ihmisten konfliktien yleisenä syynä, koska ne normittivat ihmisen tietynlaiseksi, ja tämä loukkasi joitakuita. Hobbesin mukaan yhteistä kaikille ihmisille oli vain kuolemanpelko, ja tämän hän asetti jonkinlaiseksi paheen mittariksi sen yleisluonteisuuden vuoksi. (Myöhemmistä ajattelijoista vastaava ajatus löytyy Schopenhauerin elämäntahdosta. On miltei sama asia puhua kuolemanpelosta paheena kuin elämäntahdosta hyveenä.) Tästä lähtökohdasta Hobbes korosti luonnontilan julmuutta. Hänestä luonnontilassa olevan ihmisen on rationaalista pitää muita vihollisinaan. Koska et voi tietää ketkä ovat pahoja, sinun olisi kannattavaa vain lyödä kaikkia ensin ja alistaa heidät heti kun voit. (Tämä oli ennen peliteorian keksimistä; Siinähän on havaittu että altruismi on erittäin monisst tapauksessa järkevin ratkaisu. Tehokkain ratkaisu ei ole perinteiset ääripäät, eli "tee aina yhteistyötä" tai "huijaa aina" eivät olleetkaan tehokkaimpia, vaan niitä parempi on esimerkiksi strategia joka tunnetaan nimellä "tit for that", joka oli reilu mutta toimi kuten mustanaamio, ollen kova koville. Tosin ollen kuitenkin aina valmis myös antamaan anteeksi. Jännittävää kyllä nöyristelevä "pavlov", joka tekee siten kuin edellisellä kierroksella olisi ollut parasta, on yksi strategioista, jotka toimivat vain erittäin harvoissa olosuhteissa.) Hobbes tarjosi ratkaisuksi luonnonelämälle oli tiivis valtahierarkia. Hobbesin mukaan ei toiminut, jos valta annettiin sillä tavalla että jollain taholla oli valta vahtia sen toimintaa koska tällä puolestaan tulisi olla rajoittamaton valta. Ja tästä päädytään siihen että joko valtiot ovat luonnontilassa keskenään tai sitten he ovat absoluuttisen vallan alla. Hobbes tarjosi siis diktaturiaa ratkaisuksi. (Mikä ei ole mikään harvinainen ajatus, tämä hyveellisyyden mittari on nykypäivänäkin mukana esimerkiksi kristinuskossa, siinähän taitava diktaattori hallitsee ja tämän käskyjen seuraaminen johtaa siihen että ihmiset nousevat perisynnin luonnontilasta ja nousevat eettisemmiksi enimmäkseen lauhkeiksi laumaeläimiksi.) Samuel Pufendorf vastusti Hobbesin näkemystä ja hän halusi antaa kansalle mahdollisuuden kapinointiin. Tosin hänkin korosti tämän vaihtoehdon äärimmäisyyttä. Hänestäkin monarkia oli käytännön tasolla paras ratkaisu. Tosin hän ei Hobbesin tapaan pitänyt sitä ehdottomana edellytyksenä.
7: Søren Kierkegaard taas korosti ihmisen subjektiivisuutta objektiivisuuden sijaan. Hänen näkemyksensä korostavat usein kristinuskoa, koska se oli hänen oma valintansa. Tämä uskonnollinen elementti ei kuitenkaan ole välttämättä se asia, jota hänen filosofiassaan tulee pitää tärkeänä. Sitä voidaan sanoa esimerkiksi Kierkegaardin omakohtaiseksi esimerkiksi "uskon hypystä". Hän ei subjektivistina siksi suinkaan pakottanut kaikkia hyppäämää samalla tavalla ja samaan rotkoon. Kunhan hyppäsivät samalla antaumuksella kuin hän itse hyppäsi kristinuskoon. Kierkegaardilla objektiivisuus ei auttanut elämän merkityksellisyyden ongelmissa, joten tässäkin voidaan havaita viitteitä siihen kuinka ihmisen hyvä olo, nautinnollisuus, on tärkeä hyveellisen elämän mittari.
8: Friedrich Nietzschestä taas keskeisintä oli vallantahto. Hän hylkäsi Schopenhauertyyppisen vaikeuksien välttämisen ja elämäntahdon korostamisen. Siinä missä Schopenhauer korosti elämäntahtoa ja tätä kautta riskittömyyttä, Nietzsche korosti sitä kuinka ihminen jäi yksin oman vallantahtonsa kanssa. Tässä näkemyksessä on takana muistakin ajatuksista tuttu ajatus siitä, että kun ihminen näkee oman asemansa, ja sen mitä hän haluaa, tuska syntyy kuilusta niiden välissä. Tosin siinä missä stoalaiset keskittyivät tuskan kestämiseen, epikurolaiset tuskan poistamiseen ja Schopenhauer näkemysten muuttamiseen siten että kuilu katoaa, Nietzschestä yli -ihmisyys, seurasi siitä että olit koko ajan tietoinen kuilusta. Kasvatit tavoitteitasi ja yritit samanaikaisesti täyttää sen vaatimukset. Hyveeksi nähtiin siis se, että ei alistuttu orjamoraaliin vaan seurattiin omaa tietä. Tosin tästä seurauksena ei Nietzshen mukaan ollut hyveellisyys vaan hyvän ja pahan toiselle puolelle nouseminen. Hyveellisyys ei siis ollutkaan enää varsinaisena tavoitteena. (Silti yli -ihmisyyden itsessään voi nähdä jonkinlaisena näkemyksenä hyveestä.)
(Seether & Lee, "Broken")
Miltei kaikilla ihmisillä tavoitteena on elää hyvä elämä. Usein tämä yhdistetään myös hyveelliseen elämään. Tavoitteenani on siis tarkastella sitä, minkälaisilla tavoilla elämistä pidetään ja on pidetty oikeanlaisena. Valitettavasti täältä et löydä ainoaa oikeaa tietä. Mutta jos haluat sitä, voi olla että olet alun perinkin hakemassa väärästä paikasta. (Enkä puhu nyt tästä blogista. En vain usko absoluuttisiin totuuksiin, enkä oikoteihin.)
Karkeasti voidaan sanoa että hyvenäkemyksiä on lähes yhtä monta kuin on ihmisiä. Karkeasti ne korostavat jotain seuraavista asioista.
1: Tekojen seuraukset. Tässä näkemyksessä korostetaan sitä, että seuraukset ratkaisevat. Esimerkiksi utilitarismin tai muiden hyötyjen kautta voidaan sanoa että teko oli hyvä. Tässä näkemyksessä ihminen voi olla sisäisesti ilkeä ja haluta pahaa muille. Hän voi tehdä hyvää vain saadakseen itselleen mainetta ja kunniaa. Mutta oikeat seuraukset tekevät hänestä hyvän.
2: Tekojen motiivit. Tässä kohden jesuiittojen "tarkoitus pyhittää keinot" kuvaa näkemystä kenties yksinkertaisimmin. Ajatuksena on se, että jos haluat hyvää ja pyrit siihen, olet hyveellinen. Siksi esimerkiksi jos teet vahingossa pahaa, olet hyveellinen. Tässä näkökannassa jos olet luonteeltasi Touho Ankkamainen huithapeli, joka tarkoitat hyvää mutta toimit jatkuvasti tyhmästi, olet silti hyveellinen. Tätä näkemystä edustaa esimerkiksi Abélard oli sitä mieltä että teon moraaliselle luonteelle oli olennaista vain tekijän tarkoitus, intentio.
3: Tekojen vapaavalintaisuus. Tämän näkemyksen mukainen on esimerkiksi eräänlainen Friedrich Nietzschen yli -ihmiskäsitys. Siinähän oli sellainen, että hyveellisyys oli seurausta siitä että henkilö seurasi omaa tietään loppuun asti. Eräänä mittarina tälle voisi olla "aikaansa edellä oleminen" - mutta tämän tunnusmerkin voisi tunnistaa vasta jälkikäteen, aivan kuten paradigmanäkemyksenkin kanssa on. Myös eksistentialistinen hyve - jos sellaisesta ylipäätään voidaan puhua - yhdistää vapauden ja vastuun yhteen. Tämä voidaan tulkita hyveellisyysnäkemyksen kautta siten, että teko voi olla paheellinen tai hyveellinen vasta jos henkilöllä oli vastuu teosta ja sen seurauksista. Tähän taas vaaditaan valinnanvapautta.
4: Onnellisuus. Tässä näkemyksessä on korostettu mielenrauhaa (Joka on ZEN -ajattelustakin tuttua), (etenkin epämiellyttävien) tunteiden poistamista, tunteiden kohtuullistamista, kärsimyksen välttämistä, elämäntuskan poistamista, nautintojen tavoittelua, elämänhalua, itsensä kehittämistä, kuolemanpelon kanssa selviämistä, hyvää mieltä ja olemisen ja elämisen miellyttävyyttä muulla tavoin.
5: Sääntöjen noudattaminen. Monet idealistiset näkemykset sekä uskonnot edustavat tälläistä näkemystä, jonka mukaan hyveellisyys on suoraa seurausta siitä, että he tekevät kuten opissa opetetaan. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että edelliset kohdat hylätään, vaan usein niissä korostetaan sitä kuinka henkilön tulee itse vapaavalintaisesti heittää valinnanvapautensa syrjään ja alistua halukkaasti ja tuntea että juuri tämä on oikea tapa ja että tästä seuraa eniten hyvää koska se on viisaan tahon lähteestä saatua eksaktia tietoa. Samoin hyveellinen elämä voidaan katsoa toimimista osana yhteiskuntaa, tiettyjen sääntöjen alla. Ja tämän kaiken on nähty tuottavan onnellisuutta.
Kuitenkin tämä karkea jaottelu tarvitsee vielä hieman lihaa luidensa päälle ja keittoa ympärilleen jotta tätä voitaisiin hämmentää vielä hieman lisää. Joten listaan joitakin näkemyksiä hyvästä elämästä. Nämä eivät toki ole kaikki, mutta näihin olen pyrkinyt listaamaan mahdollisimman erilaisia näkemyksiä. Muutenkin näkemykset on otettu melkoisen laveasti tulkiten.
1: Platonilla hyve oli absoluuttinen idea. Tässä näkemyksessä hyvä, oikeassa oleminen ja oikeudenmukaisuus ovat absoluutteina olioina eli ideoina. Nämä ideat ovat hienompia, ja maailma on vain niiden heijastumaa, joten reaalimaailma ei voi niitä kaataa. Platonismissa looginen seuraus absoluutista hyveestä vaatii idean absoluuttisesta pahasta, jolloin myös väärässä oikeassa ja epäoikeudenmukaisesti ollaan absoluutisti. Platoninen hyveellisyys on kaksiarvojärjestelmä. Yksilön tulkinta jää syrjään absoluutin tieltä, sillä ideaa ei ole tehty kyseenalaistettavaksi vaan seurattavaksi. Platonilla hyveelliseen elämään liittyi myös yhteiskuntajärjestys, jossa filosofit olivat huipulla ja jossa Utopia oli määritetty oikeudenmukaisuuden ihanteen ympärille. Hänen valtio -teoksessaan oli yhteiskuntajärjestys, jossa muun muassa naisilla oli mahdollisuudet samoihin virkoihin kuin miehillä. Myös orjuus oli kiellettyä. Toisaalta Platonin valtiossa myös sallittiin sensuuri. Jumalat piti esittää pelkästään hyvinä, eikä temppuilijoina kuten sen ajan teatterissa. Ihmisille tuli antaa vain tietoa joka johti siihen että he toimivat valtion parhaaksi.
2: Aristoteleellä hyve oli keskitien kulkemista. Tämä näkemys korosti hieman enemmän moniarvoisuudessa elämistä. Jos esimerkiksi ajattelemme ketjua anarkia - nationalismi Aristoteelisesti huomaamme että hyve olisi jotain "isänmaallisuuden" suuntaan. Kun keskitietä haetaan useilla eri aihepiireillä, yhden teon hyveellisyys voi riippua siitä, mitä on valittu asioiksi, joiden keskitietä ollaan kulkemassa. Tässä näkemyksessä hyve on hieman joustavampi myös sen takia, että keskitietä voidaan olla joko lähellä tai kaukana. Hyve oli toki tarkasti keskellä, mutta tätä voitiin olla hieman lähempänä tai kauempana. Toisaalta Aristoteles luokitteli hyveelliseksi myös luonnollisuuden. Hänen mukaansa "lajinmukainen käytös" olisi hyveellistä. (Tälläistä ajattelua voisi soveltaa joihinkin uskonnollisiin näkemyksiin, joissa katsotaan että luonto on hyvä koska se on sellainen miksi Jumala on sen luonut. Tässä näkemyksessä korppikotkat eivät ole rumia ja ikäviä olentoja koska ne hoitavat tärkeää ruumiiden hävittämistyötä ja pistävät ruumiiden ravinteet takaisin kiertoon. Niiden kaljut päätkin ovat tosi käytännöllisiä koska eivät sotkeudu pysyvästi vereen. Toki tämä näkemys ei ole varma, sillä luonnollisen pitämistä hyvänä on naturalistinen virhepäätelmä, eli Humen giljotiinin seurauksien mukaan tämä ei ole väistämätöntä. Toki loogisesti mahdollista, mutta ei vielä perusteltua.)
3: Stoalaisille hyve oli seurausta siitä, että saavutti tunteiden selkeyden tilan, (apatheia). Stoalaisuus oli eräänlaista "vartijamoraalia", sillä siinä ei suinkaan esitetty että seuraus olisi välinpitämättömyys toisten kärsimystä kohtaan. Siinä ajateltiin että mielenrauha (ataraksia) johtaisi esimerkiksi siihen että jos olen kaupassa ja näen verta vuotavan henkilön, olen hyveellisempi jos en järkyty ja autan, kuin jos sen sijaan hyytyisin kauhistuneena, enkä voisi kuin tuijottaa tilannetta. Stoalainen näkemys ei siis suinkaan tarkoittanut sitä että hän vain hyväksyisi kaiken. Pikemminkin oli hyväksyttävä kaikki mille ei voinut mitään. Siksi stoalainen ei voinut vain hyväksyä esimerkiksi omaa hyveellisyyden puutettaan. Toki stoalaiset myös korostivat sitä että heilläkin oli spontaaneja tunnekokemuksia. He vain hallitsivat ne täydellisesti. Stoalaisilla hyve ei liittynyt valinnanvapauteen, koska esimerkiksi Khrysippos selitti, että vaikka reaktiot olivat väistämättömiä, ne kuitenkin olivat meidän reaktioitamme, ihminen oli oman itsensä seurausta. (Tässä näkemyksessä voitaisiin ajatella että kivi joka tipahtaa kalliolta rapautumisen seurauksena ja pudotessaan surmaa vauvan on paha.) Hän oli myös sitä mieltä, että kohtalo toteutuu meidän kauttamme, ei meistä riippumatta, joten vastuun käsite on tärkeä käsite vaikka se olisi ennalta määrättykin. Sillä se kuitenkin ohjasi muiden asioiden tapahtumista. Stoalainen hyvekäsitys huipentui siihen, että heistä kaikki ihmiset olivat vastuussa teoistaan mutta vain viisas oli vapaa, koska vain viisaan toiminta oli täysin seurausta hänen omasta sisäisistä syistään määräytynyttä. Hän seuraa kohtaloaan koska tietää että se on kaikkien parhaaksi. Tosin stoalaiselle oltiin jätetty auki myös takaportti: Jos hän huomaa, että ulkomaailma ei anna tilaisuutta tehdä hyvettä vaan pakottaa kaikissa tilanteissa pahaan, stoalaisen oli lupa tehdä itsemurha - ja tämä oli sallittua, suorastaan ihailtavaa.
4: Epikurolaisilla hyvä ja hyveellinen elämä oli suoraa seurausta siitä että henkilö eli kohtuullisesti hyvää tavoitellen. Heille oli tärkeää myös valinnanvapaus, koska heistä deterministisessä maailmassa ei voi olla vastuuta teoistaan. Kaikkihan tapahtuisi joka tapauksessa, eikä henkilöllä ollut asiassa mitään valinnanvaraa. Epikurolaisilla nautinto tarkoitti tuskan poissaoloa, heille tuskan poissaolo oli nautinnon raja. (Aristoteles ja Platon olivat tästä ankaran erimielisiä, heille nautinnon ja tuskan välissä oli täydellisen neutraali välitila.) Epikurolaisuudessa pahuus oli tuskaa, ja filosofia ja kavereiden kanssa pelaaminen olivat vain välineitä ataraksiaan (eikä toinen ollut toista hyveellisempää). Nautinto tyydytettiin erilaisilla haluilla, jotka kertoivat mikä elämässä oli tuskaa aiheuttavaa. Epikurolaisuudessa halut olivat kuitenkin kolmenlaisia:
___4.1: Luonnollisia ja välttämättömiä, joissa keskityttiin ruumiin elossa ja järjissään pysymiseen, kuten siihen että syö kun on nälkä ja nukkuu kun väsyttää.
___4.2: Luonnollisia ja eivälttämättömiä, joissa keskityttiin esimerkiksi hienoihin viineihin tai muihin vastaaviin asioihin, jotka tyydyttivät luonnollisia tarpeita, mutta tarpeetonta kautta. Epikuros hyväksyi nämä kohtuudella.
___4.3: Luonnottomia, jotka Epikuros määritteli siten, että niiden täyttäminen tuotti tuskaa enemmän kuin iloa. Epikuros laski näihin vallan ja rahan halun, koska ne vaativat tuskan tuottamista ja raha -asioiden hoitaminenkin vaati työtä ja huolta. Nämä olivat eihyveellisiä. Epikurolaisuuden ongelmana oli se, että luonnottomien halujen mittaaminen vaatisi hyvekäsityksen ja hyveellisyys mitattiin pohjimmiltaan halulla. Tästä seurasi ongelma siitä, että ei oikeastaan voitu kovin helposti sanoa mitkä halut olivat luonnottomia.
5: Skeptikoilla, kuten Sekstos Empeirikolla, hyveellisyys oli seurausta mielenrauhasta, joten liiallisuuden häiriöt oli syytä poistaa. Skeptikoilla hyveellisyys ei kuitenkaan keskittynyt mihinkään teoriaan, vaan pikemminkin niistä irtautumiseen. Heille keskeistä oli luopuminen uskomuksista, eivätkä he tehneet eroa sisäisten ja ulkoisten asioiden välille. He korostivat hyveellisyysnäkemyksessään tunteiden kohtuullisuutta (metriopatheia).
6: Thomas Hobbes edusti näkemystä, jossa hylättiin tietynlainen hyveellisyys. Hänestä hyveellisyys ja paheellisuus olivat pelkästään ihmisten luomia sosiaalisia käsitteitä. Hän kritisoi etenkin Aristotelestä, koska siinä tavoiteltiin ihmisen laittamista tiettyyn muottiin. Oli tietynlainen ihminen, joka oli hyveellinen. Hobbesin mukaan hyveellinen oli yksinkertaisesti sitä, minkä yksilö itse koki itseään loukkaavaksi. Se, mikä tuottaa mielipahaa ja pelkoa heille, on pahaa. Se mikä ilahduttaa heitä on hyvää. Hobbes korostikin sitä, kuinka uskonnot olivat tämän vuoksi ihmisten konfliktien yleisenä syynä, koska ne normittivat ihmisen tietynlaiseksi, ja tämä loukkasi joitakuita. Hobbesin mukaan yhteistä kaikille ihmisille oli vain kuolemanpelko, ja tämän hän asetti jonkinlaiseksi paheen mittariksi sen yleisluonteisuuden vuoksi. (Myöhemmistä ajattelijoista vastaava ajatus löytyy Schopenhauerin elämäntahdosta. On miltei sama asia puhua kuolemanpelosta paheena kuin elämäntahdosta hyveenä.) Tästä lähtökohdasta Hobbes korosti luonnontilan julmuutta. Hänestä luonnontilassa olevan ihmisen on rationaalista pitää muita vihollisinaan. Koska et voi tietää ketkä ovat pahoja, sinun olisi kannattavaa vain lyödä kaikkia ensin ja alistaa heidät heti kun voit. (Tämä oli ennen peliteorian keksimistä; Siinähän on havaittu että altruismi on erittäin monisst tapauksessa järkevin ratkaisu. Tehokkain ratkaisu ei ole perinteiset ääripäät, eli "tee aina yhteistyötä" tai "huijaa aina" eivät olleetkaan tehokkaimpia, vaan niitä parempi on esimerkiksi strategia joka tunnetaan nimellä "tit for that", joka oli reilu mutta toimi kuten mustanaamio, ollen kova koville. Tosin ollen kuitenkin aina valmis myös antamaan anteeksi. Jännittävää kyllä nöyristelevä "pavlov", joka tekee siten kuin edellisellä kierroksella olisi ollut parasta, on yksi strategioista, jotka toimivat vain erittäin harvoissa olosuhteissa.) Hobbes tarjosi ratkaisuksi luonnonelämälle oli tiivis valtahierarkia. Hobbesin mukaan ei toiminut, jos valta annettiin sillä tavalla että jollain taholla oli valta vahtia sen toimintaa koska tällä puolestaan tulisi olla rajoittamaton valta. Ja tästä päädytään siihen että joko valtiot ovat luonnontilassa keskenään tai sitten he ovat absoluuttisen vallan alla. Hobbes tarjosi siis diktaturiaa ratkaisuksi. (Mikä ei ole mikään harvinainen ajatus, tämä hyveellisyyden mittari on nykypäivänäkin mukana esimerkiksi kristinuskossa, siinähän taitava diktaattori hallitsee ja tämän käskyjen seuraaminen johtaa siihen että ihmiset nousevat perisynnin luonnontilasta ja nousevat eettisemmiksi enimmäkseen lauhkeiksi laumaeläimiksi.) Samuel Pufendorf vastusti Hobbesin näkemystä ja hän halusi antaa kansalle mahdollisuuden kapinointiin. Tosin hänkin korosti tämän vaihtoehdon äärimmäisyyttä. Hänestäkin monarkia oli käytännön tasolla paras ratkaisu. Tosin hän ei Hobbesin tapaan pitänyt sitä ehdottomana edellytyksenä.
7: Søren Kierkegaard taas korosti ihmisen subjektiivisuutta objektiivisuuden sijaan. Hänen näkemyksensä korostavat usein kristinuskoa, koska se oli hänen oma valintansa. Tämä uskonnollinen elementti ei kuitenkaan ole välttämättä se asia, jota hänen filosofiassaan tulee pitää tärkeänä. Sitä voidaan sanoa esimerkiksi Kierkegaardin omakohtaiseksi esimerkiksi "uskon hypystä". Hän ei subjektivistina siksi suinkaan pakottanut kaikkia hyppäämää samalla tavalla ja samaan rotkoon. Kunhan hyppäsivät samalla antaumuksella kuin hän itse hyppäsi kristinuskoon. Kierkegaardilla objektiivisuus ei auttanut elämän merkityksellisyyden ongelmissa, joten tässäkin voidaan havaita viitteitä siihen kuinka ihmisen hyvä olo, nautinnollisuus, on tärkeä hyveellisen elämän mittari.
8: Friedrich Nietzschestä taas keskeisintä oli vallantahto. Hän hylkäsi Schopenhauertyyppisen vaikeuksien välttämisen ja elämäntahdon korostamisen. Siinä missä Schopenhauer korosti elämäntahtoa ja tätä kautta riskittömyyttä, Nietzsche korosti sitä kuinka ihminen jäi yksin oman vallantahtonsa kanssa. Tässä näkemyksessä on takana muistakin ajatuksista tuttu ajatus siitä, että kun ihminen näkee oman asemansa, ja sen mitä hän haluaa, tuska syntyy kuilusta niiden välissä. Tosin siinä missä stoalaiset keskittyivät tuskan kestämiseen, epikurolaiset tuskan poistamiseen ja Schopenhauer näkemysten muuttamiseen siten että kuilu katoaa, Nietzschestä yli -ihmisyys, seurasi siitä että olit koko ajan tietoinen kuilusta. Kasvatit tavoitteitasi ja yritit samanaikaisesti täyttää sen vaatimukset. Hyveeksi nähtiin siis se, että ei alistuttu orjamoraaliin vaan seurattiin omaa tietä. Tosin tästä seurauksena ei Nietzshen mukaan ollut hyveellisyys vaan hyvän ja pahan toiselle puolelle nouseminen. Hyveellisyys ei siis ollutkaan enää varsinaisena tavoitteena. (Silti yli -ihmisyyden itsessään voi nähdä jonkinlaisena näkemyksenä hyveestä.)
tiistai 29. huhtikuuta 2008
Agnostikon kirjaamassa otsikossa on ehkä epäilyttävää epävarmuutta?
Pyrrhonin kehittämässä skeptismissä korostettiin ristiriitoja etsivää keskustelua. Oppi kehittyi sen huomion ympärille, että ihmisten vaikutelmat aikaansaivat ristiriitaisia tuloksia. . Skeptismin perusideana oli se, että asiat olivat oikeasti
1: eriytymättömiä tai erottamattomia (adiafora)
2: epävakaita tai mittaamattomia (astathmeta)
3: määräytymättömiä tai määrittämättömiä (anepikrita).
Tästä Pyrrhonin mukaan seurasi akatalepsia, mahdottomuus tuntea asioiden todellinen luonne. Pyrrhonin mukaan oikea tapa suhtautua maailmaan oli ataraksia eli etääntyminen maailmasta ja sen huolista, jonka seurauksena tulee tasainen ja tyyni mielentila, joka ei järky missään olosuhteissa.
Tätä perinnettä jatkoivat skeptikot, joiden tulkinnan mukaan tiedonkyvyt olivat puutteellisia, jolloin ihminen ei kykene erottamaan ja käsittelemään ulkomaailman asioita(epistemologinen, tietämykseen liittyvä ongelma) sekä oli mahdollista että itse ulkomaailman olennot ovat määräytymättömiä ja epävakaita (ongologinen, todellisuuden luonteeseen liittyvä ongelma). Skeptinen koulukunta asettikin haasteen sekä tiedolle että todellisuuden pohjimmiltaan ymmärrettävälle luonteelle.
Tämän seurauksena skeptikot päättelivät, että käsityksemme eivät ilmaise totuuksia kuin epätotuuksiakaan. Se, että aistit ovat epäilyttäviä ei vielä tarkoita että ne olisivat väärässä. Tätäkään kautta ne eivät päästä selvittämään totuutta. Jos tietäisimme varmasti, että aistit valehtelevat meille, voisimme käyttää tätä tiedon haun metodina. Mutta epäilyttävyys ei vielä tarkoita epätotta. Tämä tarkoitti sitä, että perinteinen maailmankuva kohtasi haasteen: Ihmisten vaikutelmat, havainnot ja järki eivät olleetkaan välttämättä mitään oikeaan vieviä.
Tämä näkemys sitten jalostui eteenpäin. Platonin Akatemiassa vaikuttavat Arkesilaos ja Karneades palasivat sokraattisen metodin ihainnointiin. Arkesilaos asetti lähtökohdakseen sen, että varmaa totuutta ei voida saavuttaa, vaan sen sijaan olisi otettava toimintaa ohjaavaksi systeemiksi se, mikä on järkevää, tai todennäköistä. Karneades taas korosti näkemyksen ristiriidattomuutta muiden käsitystensä kanssa. Hänestä piti vain tutkia perin pohjin, mitä näkemyksiä oli, ja rakentamaan näistä ristiriidattoman kokonaisuuden.
Ainesidemos jatkoi tästä eteenpäin ja esitti, että emme voi tietää miten asiat "todellisuudessa", "luonnostaan" tai "itsessään" ovat. Hän pidättäytyi sanomasta kannanottoja, paitsi silloin, kun kyseessä olivat kieltävät väitteet, joissa sanottiin miten luonnossa olevat asiat eivät ole, (Tätä ajatusta kannattaa verrata fallibilismiin) tai relatiivisia väitteitä, joissa sanotaan että jostain näkökannasta jotkin asiat ovat jotenkin. (Tätä ajatusta kannattaa taas verrata relativismiin ja postmodernismiin.) Näin hän katsoi välttäneensä esitystensä dogmaattisuuden.
Agrippa kehitteli ajatusta omasta suunnastaan ja oli taasen sitä mieltä, että on syytä pidättäytyä argumentoinnista, jos joku seuraavista ehdoista täyttyi:
1: Näkemyksestä seuraa ratkeamaton ristiriita.
2: Näkemys on suhteellinen, näkökantariippuvainen.
3: Sen seurauksena oli ääretön regressio, eli ikuinen päättelyketju. (Maa lepää norsujen selässä, jotka seisovat kilpikonnan selässä, joka seisoo kilpikonnan selässä, joka seisoo... aina ikuisuuden pohjalle, jota ei ole, asti.)
4: Se johti perustelemattomiin alkuoletuksiin.
5: Se rakentui kehäpäätelmän varaan, eli asia perusteltiin lopulta itsellään tai ketjun "toisella päällä".
Skeptisyyden veti tästä äärimmäisempään suuntaan Sekstos Empeirikos. Hän esitti, että pohjimmiltaan skeptikko tutkii vain asioita keräämällä suuren määrän argumentteja puolesta ja vastaan. Koska kaikista asioista seuraa kuviteltavissa oleva erimielisyys, hän päätteli tästä sen, että ristiriidat ovat aina ratkeamattomia (anepikritos) ja yhtä vahvoja (isosteneia), jolloin ainut järkevä toimintatapa oli kannanotosta pidättäytyminen (epokhe). Hän ajautui eräänlaiseen loppumattomaan skeptiseen kehään, koska esitti että väitelause siitä että aistimme ovat puutteellisia ja/tai todellisuus järjellä käsittämätön oli myös dogmaattinen kannanotto. Tällöin itse skeptisyyden periaate kohtasi skeptismin periaatteen josta taas luonnollisesti seurasi ääretön regressio, josta taas seurasi skeptismin omien periaatteiden mukaan.
Tähän ongelmaan on esitetty joitakin ratkaisuja. Yksinkertaisin niistä on Epikuroksen esittämä näkemys siitä, että on vain luotettava aisteihimme. Tällöin näkemys ei johda ikuiseen kehään ja voimme saada tietoa ja sanoa kannanottoja ; Tämä näkemys on naiivia realismia. Tässä näkemyksessä on se huono puoli, että se ei ratkaise niitä paradokseja, joiden varassa skeptismiä lähdettiin ratkaisemaan. Se ei siksi pohjimmiltaan vakuuta perusteitaan sortumatta dogmaattisuuteen, jolloin skeptikon ei myöskään tarvitse vakuuttua sen sisällöstä. Eikä epäilyn epäilykään tarkoittanut sitä, että tulkinta olisi väärä, ainoastaan epäilyttävä. Pohjimmiltaan skeptikko voisi välttää ongelman vaikka ihan vain sillä että hän pidättäytyisi esittämästä kannanottoa muuna kuin "tietyn näkökulman" näkökantana. Eli periaatteessa riittäisi että hän ei väittäisi omistavansa lopullista, absoluuttista, totuutta.
1: eriytymättömiä tai erottamattomia (adiafora)
2: epävakaita tai mittaamattomia (astathmeta)
3: määräytymättömiä tai määrittämättömiä (anepikrita).
Tästä Pyrrhonin mukaan seurasi akatalepsia, mahdottomuus tuntea asioiden todellinen luonne. Pyrrhonin mukaan oikea tapa suhtautua maailmaan oli ataraksia eli etääntyminen maailmasta ja sen huolista, jonka seurauksena tulee tasainen ja tyyni mielentila, joka ei järky missään olosuhteissa.
Tätä perinnettä jatkoivat skeptikot, joiden tulkinnan mukaan tiedonkyvyt olivat puutteellisia, jolloin ihminen ei kykene erottamaan ja käsittelemään ulkomaailman asioita(epistemologinen, tietämykseen liittyvä ongelma) sekä oli mahdollista että itse ulkomaailman olennot ovat määräytymättömiä ja epävakaita (ongologinen, todellisuuden luonteeseen liittyvä ongelma). Skeptinen koulukunta asettikin haasteen sekä tiedolle että todellisuuden pohjimmiltaan ymmärrettävälle luonteelle.
Tämän seurauksena skeptikot päättelivät, että käsityksemme eivät ilmaise totuuksia kuin epätotuuksiakaan. Se, että aistit ovat epäilyttäviä ei vielä tarkoita että ne olisivat väärässä. Tätäkään kautta ne eivät päästä selvittämään totuutta. Jos tietäisimme varmasti, että aistit valehtelevat meille, voisimme käyttää tätä tiedon haun metodina. Mutta epäilyttävyys ei vielä tarkoita epätotta. Tämä tarkoitti sitä, että perinteinen maailmankuva kohtasi haasteen: Ihmisten vaikutelmat, havainnot ja järki eivät olleetkaan välttämättä mitään oikeaan vieviä.
Tämä näkemys sitten jalostui eteenpäin. Platonin Akatemiassa vaikuttavat Arkesilaos ja Karneades palasivat sokraattisen metodin ihainnointiin. Arkesilaos asetti lähtökohdakseen sen, että varmaa totuutta ei voida saavuttaa, vaan sen sijaan olisi otettava toimintaa ohjaavaksi systeemiksi se, mikä on järkevää, tai todennäköistä. Karneades taas korosti näkemyksen ristiriidattomuutta muiden käsitystensä kanssa. Hänestä piti vain tutkia perin pohjin, mitä näkemyksiä oli, ja rakentamaan näistä ristiriidattoman kokonaisuuden.
Ainesidemos jatkoi tästä eteenpäin ja esitti, että emme voi tietää miten asiat "todellisuudessa", "luonnostaan" tai "itsessään" ovat. Hän pidättäytyi sanomasta kannanottoja, paitsi silloin, kun kyseessä olivat kieltävät väitteet, joissa sanottiin miten luonnossa olevat asiat eivät ole, (Tätä ajatusta kannattaa verrata fallibilismiin) tai relatiivisia väitteitä, joissa sanotaan että jostain näkökannasta jotkin asiat ovat jotenkin. (Tätä ajatusta kannattaa taas verrata relativismiin ja postmodernismiin.) Näin hän katsoi välttäneensä esitystensä dogmaattisuuden.
Agrippa kehitteli ajatusta omasta suunnastaan ja oli taasen sitä mieltä, että on syytä pidättäytyä argumentoinnista, jos joku seuraavista ehdoista täyttyi:
1: Näkemyksestä seuraa ratkeamaton ristiriita.
2: Näkemys on suhteellinen, näkökantariippuvainen.
3: Sen seurauksena oli ääretön regressio, eli ikuinen päättelyketju. (Maa lepää norsujen selässä, jotka seisovat kilpikonnan selässä, joka seisoo kilpikonnan selässä, joka seisoo... aina ikuisuuden pohjalle, jota ei ole, asti.)
4: Se johti perustelemattomiin alkuoletuksiin.
5: Se rakentui kehäpäätelmän varaan, eli asia perusteltiin lopulta itsellään tai ketjun "toisella päällä".
Skeptisyyden veti tästä äärimmäisempään suuntaan Sekstos Empeirikos. Hän esitti, että pohjimmiltaan skeptikko tutkii vain asioita keräämällä suuren määrän argumentteja puolesta ja vastaan. Koska kaikista asioista seuraa kuviteltavissa oleva erimielisyys, hän päätteli tästä sen, että ristiriidat ovat aina ratkeamattomia (anepikritos) ja yhtä vahvoja (isosteneia), jolloin ainut järkevä toimintatapa oli kannanotosta pidättäytyminen (epokhe). Hän ajautui eräänlaiseen loppumattomaan skeptiseen kehään, koska esitti että väitelause siitä että aistimme ovat puutteellisia ja/tai todellisuus järjellä käsittämätön oli myös dogmaattinen kannanotto. Tällöin itse skeptisyyden periaate kohtasi skeptismin periaatteen josta taas luonnollisesti seurasi ääretön regressio, josta taas seurasi skeptismin omien periaatteiden mukaan.
Tähän ongelmaan on esitetty joitakin ratkaisuja. Yksinkertaisin niistä on Epikuroksen esittämä näkemys siitä, että on vain luotettava aisteihimme. Tällöin näkemys ei johda ikuiseen kehään ja voimme saada tietoa ja sanoa kannanottoja ; Tämä näkemys on naiivia realismia. Tässä näkemyksessä on se huono puoli, että se ei ratkaise niitä paradokseja, joiden varassa skeptismiä lähdettiin ratkaisemaan. Se ei siksi pohjimmiltaan vakuuta perusteitaan sortumatta dogmaattisuuteen, jolloin skeptikon ei myöskään tarvitse vakuuttua sen sisällöstä. Eikä epäilyn epäilykään tarkoittanut sitä, että tulkinta olisi väärä, ainoastaan epäilyttävä. Pohjimmiltaan skeptikko voisi välttää ongelman vaikka ihan vain sillä että hän pidättäytyisi esittämästä kannanottoa muuna kuin "tietyn näkökulman" näkökantana. Eli periaatteessa riittäisi että hän ei väittäisi omistavansa lopullista, absoluuttista, totuutta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)