Trollien "huumorista"

"You find ridiculousness on the internet, you send it to me, and I put it on a video. I am your host Rob, and I cry daily."
("Why Would You Put That On The Internet //70")

Olen pyrkinyt luomaan "humaanille huumorille" jonkinlaisen mittapuun. Jota en toki aina noudata. (Kysymys ei ole sensuurista vaan hyvien tapojen tunnistamisesta, jonkinlaisesta kohteliaasta hyvästä mausta.) Siinä ytimessä on se, että parasta olisi jos oltaisiin ylihumaaneja eikä loukattaisi ketään. Mutta usein nauru kuitenkin on ylenkatseellista naurua. Ja kun tämä tilanne tulee vastaan on syytä nauraa ylöspäin. Eli jos vitsi ivaa jotakuta, sen pitää kohdistua johonkin joka käyttää valtaa. Toisaalta jos vitsi on jotenkin banaali ja vaikka vammaisiin kohdistuva sen täytyy perimmiltään kohdistua vitsin kertojaan itseensä ja korostaa sitä miten kamala ihminen hän itse on kun sanoo sellaisia vammaisista.

Thomas Hobbesilla huumori ei ollut kovin kohteliasta ja hyvän maun mukaista. Hänestä huumori perustui nauruun joka oli sosiaalista ja koski vallan tunnistamista ; "nauramisen into on vain oman ylemmyydentunteen havaitsemisen ihanuutta, verrattuna muiden heikkouteen tai omaan menneeseen heikkouteen." Tässä mielessä nauru olisi tavallaan oman vallanpitämisen statuksen tunnistamista.

Jos katsotaan trollaamiseen liittyvää huumorintajua, se on ilmiselvästi Hobbesin tyylistä huumoria. LA Timesissä olikin tähän liittyen juttu trollien naurun valtarakenteista. Trollaamisessa on asteita "You have trolls engaging in, essentially, mischief, being playful and silly, all the way to tormenting the friends and family of young people who have killed themselves. The same troll can engage in all the permutations of trolling." Mutta niitä kaikkia yhdistää jonkinlainen epäsosiaalisuus - tai jopa antisosiaalisuus. "Trolls claim that they are motivated solely by "lulz," which is a corruption of "laugh out loud" — antagonistic laughter indicating the target has responded with strong negative emotion. Someone gets very angry, very sad, very scared — that's what trolls say they're after. The most problematic cases I describe, it's just about making somebody you don't know cry."

On kenties kiinnostavaa miettiä miksi trollaaminen koetaan kiusaamisena. Sillä LA Timesin artikkeli tietää kertoa että trollaamisessa ei itse asiassa ole mitään kovin poikkeavia keinoja. "Trolls are criticized for this antagonistic rhetorical style that's present in politics, in academia, in other spheres of culture, but trolling behaviors are the ones condemned as aberrant. Trolls' strategies for getting attention are similar to the strategies employed by sensationalist media outlets that can include blogs, Buzzfeed, the Daily Mail - the Daily Troll, as it's referred to - that deliberately try to get people to click on stories: knee-jerk, sensationalist, exploitative coverage of often tragic stories." Harjoittaako sensaatiojournalismi siis kiusaamista? Harva menisi näin pitkälle.

Trollien kohdalla tämä kiusaamisteema on ainakin osittain oleellinen. Sillä trolli ei hae rahaa. Ja vaikka tosiasiassa rahanhankinta ei estä kiusaamista, niin rahan hankinta ohjaa tavoitteita tekemään monia sellaisia asioita jotka eivät ole kiusaamista. Kysymys ei ole niinkään keinoista kuin kohdentamisesta. Monetaariset tavoitteet ohjaavat näitä menetelmiä "paremmille teille". Trolli joutuu motivoitumaan jostain sosiaalisesta. Trollaamisen liittyvät persoonallisuustyypit ovat "dark triadin" sävyttämiä. "Internet Trolls Are Narcissists, Psychopaths, and Sadists". Tämä selittää miksi näkökulma on se että trollaaminen on kiusaamista. Tai kiusaamisen synonyymi.
* On kuitenkin hyvä muistaa että jo tämä negatiivisen luonteenpiirteiden kautta lähestyminen nostaa esiin narsistitrollit. Narsisti ei nauti toisten kärsimyksestä vaan hakee itselleen statusta. Tässä mielessä heidän antagonistinen naurunsa on tuskin kuvatunlaista.
* Narsismin lisäksi muutkin synkät piirteet voivat korostua. Ja silloin on vilkaistava  vaikka Timo Hännikäisen paheksuttavaa trollaamisyötä, hän kohdisti tahoihin jotka ärsyttivät häntä. Hän halusi saada sellaiset ihmiset itkemään joista hän ei pidä. Luokittelu ei perustunut henkilökohtaiseen tuntemiseen mutta silti hän tiesi trollattavista jotain. Häntä ärsytti feministit ja hän hyökkäsi feministisiksi kokemiinsa paikkoihin. Tämä ei ole jotain josta sanotaan että "joku jota et tiedä".

Itselläni "dark triad" pullustelee aivan muuta kuin narsismia. Ja olen trollina hyvin reaktiivinen. En yleensä lähde Hännikäisen tyylisille sotaretkille. Vaan sen sijaan pyrin valikoimaan kohteikseni vastenmielisiä ihmisiä. (Tätä ei tarvitse odottaa internetissä kauaa.) On toki tunnustettava että pahantahtoinen nauruni ei usein kohdistu aitoihin vallankäyttäjiin. Sitäkin useammin se kohdistuu niihin egoilijoihin joilla kommentointi pullistelee varmuutta ja jotka ilmaisevat itseään argumenttejen sijaan statementeilla.Nämä ihmiset ikään kuin yrittävät tehdä itsestään auktoriteetteja ja vallanpitäjiä. Ja sitten kohtelen heitä kuin he olisivat sellaisia. Tässäkin korostuu selvästi ylenkatseellinen nauru. Mutta se ei enää kovin oleellisesti riko hyviä tapoja vastaan. Jos trolli on kuin koulukiusaaja, niin minä olen koulukiusaaja joka kiusaa koulukiusaajia.

Trollaamiseen voi kannustaa myös turhautuminen. Turhautuminen siitä että asiallinen keskustelu ei onnistu. Sen jälkeen voi tietenkin lyödä läskiksi.

Vahingossa sisältänne löytynyt kikkelivitsi ; Eli miesten kohtaaman väkivallan huvittavuudesta

Huumori on liukas käsite - jotkut ihmiset taas ovat vain limaisia.

Joskus asiat ovat outoja ja yllättäviä. Kuten esimerkiksi itsemurhakuva tyttöjen prinsessataikasauvassa. Tämänlainen yllättävyys on kieltämättä usein jollain tavalla koomista. Asia on tietenkin jossain määrin eettisesti vaikea ja hankala. Ja muutenkin tempussa on törkeitä sävyjä. Mutta en voinut olla nauramatta siitä mitä kaikkea pikkutyttölelujen koristetarrojen alta voi löytyä. Huvitun. Tämä reaktio perustuu melko puhtaasti tilanteen yllättävyyteen. Yllättävyys taas perustuu siihen että mielessä on jonkinlainen ajatus "normaalista" johon kaikki sitten peilautuu.

Ja kukapa ei pitäisi raiskausvitseistä?

Ottaakseni esimerkin tämänlaisesta yllätyshuvittuneisuudesta on pikku-uutinen Jamaikalta. Vanhemmat naiset raiskaavat miehiä. "Tässä ei ole sinänsä uutta. Vanhemmat naiset ovat aina harjoittaneet seksiä poikiemme kanssa. Mutta uskokseni asia on muuttunut niin, että pojat ovat nyt kokeneet sen tapahtuvan ilman heidän suostumustaan, ja mieltävät teon raiskaukseksi". Tämä on varmasti paikallisessa kulttuurissa nähty "nuorten miesten opettamiseksi". Mikä on lähinnä poliittisesti korrekti uudelleenmuotoilu raiskaukseksi. Sellainen jolla valkopestään kulttuuria niiden parissa joista etiikka on perimmiltään jonkinlainen kulttuurin luoma illuusio. (Heitä kutsutaan suvaitsevaisiksi tai monikulttuurisiksi, mutta se on enemmänkin tavallaan yksi piilonihilismin muoto.) Tämä uutinen levitti jonkin verran huvittuneisuutta ihmisissä. Osa heistä oli miehiä, yllättävän suuri osa huvittuneista oli naisia. Kun asiaa kuitenkin kysyi ja tähdensi oli selvää että he eivät olleet miettineet asiaa kovin pitkälle ; He eivät esimerkiksi sanoneet uskovansa että tämänlainen uutinen olisi jotain jolla sovinistimiehet oikeuttaisivat sovinismiaan ja naisten huonoa kohtelua sillä että miehilläkin on tasa-arvo -ongelmia. He eivät olleet samaa mieltä jamaikan kulttuuria puolustaneen kanssa joka esitti että "Minun mielestäni mies voi olla jossain määrin vastahakoinen osapuoli, mutta ei kyse silti ole raiskauksesta." Tämä oli heistä pelleä. He olivat vain huvittuneita.

Modernissa feminismissä on yleisesti nähty että stereotypiat ovat huolestuttavia. Tässä mielessä koomisuus on aihe jonka parista voidaan katsoa sellaisia asioita kuin epätasa-arvoisuus. Tämä tuli mieleeni kun vähän aikaa sitten Helsingin Sanomissa oli naispuolisen psykologin, Hannele Törrösen, lausunto. Hän oli ihmetellyt kuinka akateemiset fiksut ihmiset olivat hihitelleet ja pitäneet humoristisena miehiin kohdistuvaa väkivaltaa. Hän oli kysynyt sellaisia kysymyksiä kuin että jos sama kohdistuisi naisiin, niin olisiko asia kovin huvittava. Asia nähtiin vitsinä, josta huomauttaminen on huumorintajutonta, eikä vakavasti otettava asia ollenkaan. Huumorilla on tässä mielessä suuri valta.

"Täysi luentosalillinen psykoterapeuttiopiskelijoita purskahtaa nauruun. Valkokankaalla pyörii opetusvideo, jossa esiintyy kiihtynyt nainen. Hän sättii miestään. Välillä tekisi mieli huitaista, nainen sanoo. Yleisössä istuvaa Hannele Törröstä ei naurata. Hän nostaa kätensä ylös ja pyytää puheenvuoroa. "Naurattaisiko meitä, jos puhuja olisi mies, jonka tekisi mieli huitaista vaimoaan?" Väki hiljenee. Onpa huumorintajuton!"

Huvittavuus näissä tilanteissa syntyy juuri odotuksista.

Se kertoo niistä oletuksista joita jopa naistutkimusta opiskelevat naiset - joita varmasti kiinnostaa ihan ehta tasa-arvoasia sekopäisen telaketjufeminismin sijasta - uskovat vähintään vähän tämänlaisiin uskomuksiin ja stereotyyppeihin. Tämä on jossain määrin luonnollista. Kuten Tulva -lehdessä mainittiin, tuoreesti noin viidennes miehistä on ikäviä kokemuksia. "Vuonna 2012 noin viidennes 15–34-vuotiaista miehistä kertoi, että eri sukupuolen edustaja oli häirinnyt heitä seksuaalisesti. Samanikäisten naisten kohdalla osuus oli noin puolet." Naisten luku on huolestuttavampi, mutta molemmat numerot ovat kertaluokkia liian suuria. (En usko että lukuja mitenkään saadaan nollaan, mutta uskon jonkinlaiseen kohtuuteen. Nämä numerot eivät sitä ole.) Mutta vaikka miehiin kohdistuva härintä koskee noinkin suurta määrää ihmisistä ei tätä osata käsitellä. "Ihmiset eivät välttämättä pysty edes hahmottamaan ilmiötä." Sillä juuri tältä näyttää ns. hegemoninen diskurssi. Stereotyyppi on niin vahva että sille ei oikein ymmärretä edes voivan olla vaihtoehtoja.

Ajatus on tärkeä. Sillä miehiä voidaan raiskata. Ja tätä voidaan tehdä hyvinkin oudoin motiivein. Tästä kulmasta kertoo toinen pikku-uutinen jossa mies ei halunnut isäksi, ja suhde oli muutenkin karussa, mutta nainen halusi saada lapsen ja sitoa miehen suhteeseen velvollisuudesta. Siksi nainen oli käyttänyt miehensä päihtynyttä tilaa hyväkseen. Tämänlaiset asiat ovat seksuaalista vallankäyttöä jota ei ole tehty suostumuksessa. Nykykulttuurissa tämänlaista ei nähtävästi paheksuta kovin vakavasti. Se vastaa hieman minua vanhempien sukupolvien ajatusta siitä että mies ei voisi raiskata aviopuolisoaan. Joka on tietysti nykyään lähes kaikista ns. hevonpaskaa. ; Ajat ovat tässä mielessä varmasti muuttumassa. Muuten asiasta ei olisi aineistoa "Tulvan" tyylisissä julkaisuissa. (Joita kuvaa pseudokapinallisuus ja tekovallankumouksellisuus jossa ratsastetaan tietyn kulttuuripiirin muodissa olevilla ilmiöillä.) Miesasia kiinnostaa itse asiassa myös monia naisia, ja muunakin kuin vastustuksen kohteena.

Tähän liittyen luin pienen naisnäkökulmasta kirjoitetun tekstin sosiaalisessa mediassa.

Siinä puhuttiin sekasaunasta. Monille tämänlaiset asiat ovat nykyään normaaleja. Minua vanhemmissa sukupolvissa asia on toinen. Siksi eräs nuorehko nainen joka oli tottunut - roolipelikulttuurin ohessa - käymään sekasaunassa ilman ongelmia ja ilman seksuaalista häirintää. (Pyyhkeiden kanssa.) Hän oli siksi mennyt työpaikkansa sekasaunailtaan.

Muut työpaikan naisetkin olivat ilmeisesti tehneet saman virheen vain kerran. Ja hän olikin ollut ainut nainen kun muut olivat miehiä. Hän oli saanut, pääasiassa yhden öykkärin provosoimana, kuulla sellaisia vitsejä kuin että kannattaa varoa saippuan tiputtelua ettei pippeli vahingossa löydy hänen sisältään. Tämä on tietysti aivan yhtä raiskaus kuin mikä on se kaunis suklaajunatapahtuma joka tapahtuu miesten kesken vankilasarjojen suihkukohtauksissa. Sama öykkäri oli myös huudellut muille miehille halpamaisia vitsejä kuten siitä että hän halusi nähdä oliko jonkun miehen haarovälissä oikeasti pimpsa. Jutut olivat olleet niin huonoja että osa miehistä olikin poistunut paikalta. Tekijä oli oikeuttanut näitä "huumorilla" ja sillä että nainen joka tulee sekasaunaan tulee itse asiassa näyttelemään ruumistaan seksuaalisessa mielessä. Joka on varmasti sukupolvikysymys.
1: Paitsi roolipelaajien kesken jotka ovat tottuneet kaikenlaiseen. Kuten siihen että pelissä nuori nainen pukeutuu vain ihomaaliin ja pitkiin hiuksiinsa. Ja sitten alkaa satamaan. Tämänlaiset vaativat tiettyä turtumista ja tottumista. Ja vähemmän tottuneet voivat huvittua yllättävyyden kautta. Kokemattomille asiat voivat olla hihittelyn aihe.

Samalla korostuu että tavallaan sukupuolisessa häirinnässä on yllättävän vähän kysymys suorasta seksistä tai edes sukupuolesta. Sama henkilö häiritsi seksuaalisesti sekä miehiä että naisia. Hän toki korosti heteroseksuaalista statustaan, mutta ylläolevassa tiivistelmässä juuri näin oli käynyt. Toki näkökulma vaihteli mutta halveeraus oli kuitenkin sekä sukupuolikeskeistä että hyökkäävää. Oikeutuksetkin olivat hieman saman suuntaisia.

Tuolta mieheltä voisi kysyä että miten huvittavaa olisi jos vaikka kaltaiseni puukkosankari alkaisi kyselemään hauskoja vitsejä siitä miten hänen ei kannata kääntää selkäänsä, koska siitä saattaa löytyä veitsi pystyssä? Se ei olisi hauskaa vaan rikoksella uhkailua. Ja nähdäkseni raiskaus on samassa juridisessa statuksessa. Itse - saunan ystävänä joka ei yleensä harrasta sekasaunoja tai yleisiä saunoja koska niissä on ihmisiä - saattaisin jopa huomauttaa että on inhottavaa että naisia ajetaan sekasaunoista pois.
1: Jos ei muuten niin siitä likaisesta syystä että jos naiskauneutta haluaa oikeasti ihastella niin jumalauta älä pilaa tätä meidän juttua! On ihan idioottia olla öykkäri joka ilkeydellä ajaa naiset pois. Paitsi tietysti jos on joku kaappihomo jota naisten ruumis inhottaa ja jotka haluavat sanoissa tirkistellä misten kikkeliosastoa. Tuokin saunamies "vitseineen" halusi nähdä miesten elimiä ja hän oli taatusti saunatilassa se jolla oli pienimmät todennäköisyydet saada tuolta saunassa vierailleelta naiselta seksiä. Huonoin iskustrategia ikinä. Saatanan homo!

Hillittömän hauskaa!

     1.1: Minulla ei siis ole mitään homoseksuaaleja vastaan, mutta ymmärrätte kyllä kelle ja miksi tämän halpamaisen vitsin kohdistan. Koska se on "hahhahhauskaa huumoria". Ja jatkankin niin että jos joku ilmiselvä homo yrittää raiskata saunassa, niin puolustaudun henkeen ja vereen. Vaikka haluankin heidät avioon en halua että jos pudotan saippuan että heidän kikkelinsä löytyy sisältäni. Muun ajankin olen kyllä varovainen noiden toisten munien tarkistelusta innostuneiden "vaginatarkistelijoiden" kanssa. Kiitos.

Tässäkin keskustelussa korostui onneksi se, että ongelmaa ei nähty "sellaisia kaikki miehet ovat" -kulmassa. Vaan nähtiin että sama ihminen loukkasi sekä miehiä että naisia. Ja että tämänlaisten ihmisten vuoksi maailmaan kaivataan tasa-arvoajattelua ja feminismilläkin on työsarkaa. Itse suosin tosin tapakasvatusta. Ja jos se ei tottele, niin poliisia. (Sekä tilanteenmukaisesti myös lain kiemurat ohittavia sosiaalisia suhteita, sellaisia jotka vaikuttavat oleellisesti mm. siihen miten varovainen vankiloiden suihkussa tarvitsee olla.)

---

Joitain voi yllättää että tämä oli näinkin positiivinen feministejä kohtaan. Olen tosiaan painottunut heidän kritisoimiseensa. Mutta yleensä moitteeseen on jokin syy. Ja lisäksi tätä moitekulmaa ei ole aina ollut näkyvissä riittävästi. Joskus on hyvä yllättää lukijat, se voi jopa huvittaa heitä.

Skeptikon katkera kalkki : Kupilinen myrkkykatkoa

"Neljä muokkausta Wikipediaan voi olla jopa liikaa. Pelkäänpä, että herkkänahkaiset wikipederastit wikipedistit kokevat ko. artikkelin olemassaolon jonkinlaisena pilkantekona itseään kohtaan. Niinpä tietyt äärimmäisyysainekset, kuten edellä lainattu Quadriplegia, päätyvät fantasioimaan hikiholokaustista, jossa me ja kaikki ali-inhimillinen saasta, jota edustamme, katoaisi niin Wikipediasta kuin maan päältä yleensäkin, (tosin innokkaimpien wikipedistien mukaanhan ne ovat yksi ja sama asia) jolloin Diderot'n ylvään projektin aviottomat lapset voisivat rauhassa jatkaa kansanvalistustehtäväänsä vailla ikävää tunnetta, että joku nauraa heille."
(Napoleon, "hikipedia palautuksessa")

Skeptikoita ja uskonnottomia syytetään toistuvasti ylpeydestä. "Uskovaisilla naureskelun" katsotaan kuvaavan ylimielisyyttä. Tämä moite on hyvin vahvaa ka siinä yritetään nimenomaan kieltää tietynlainen keskustelu kokonaan.  Kritiikkiin vastataan sanomalla että se on asiatonta ja tyhmää. On selvää että jollakulla on tässä kohden téte a baffe (läimäyttämiseen houkuttelevat kasvot). Että joko uskovaisia tai pseudotieteilijöitä läimitään kasvoille tai sitten uskontokriitikoita ja skeptikoita. (Luultavasti molempia.) Ja tälle kaikelle on jokin syy. Jokin ihmisen mielessä vääntää tämänlaiseen. Muutenhan sitä ei tapahtuisi koko ajan.

Tässä kohden ei voi kuitenkaan sanoa muuta kuin että syynä on luultavasti enemmänkin se, mitä Nassim Taleb näkee Sokrateen teloituskohtalon syyksi kirjassaan "Antihauras", sivulla 293. "Rakas Sokrates ... tiedätkö, miksi sinut on tuomittu kuolemaan? Koska saat ihmiset tuntemaan itsensä typeräksi sen takia että he noudattavat sokeasti tapojaan, vaistojaan ja perinteitään. Olet ehkä toisinaan oikeassa. Saatat kuitenkin hämmentää heitä asioista, jotka he ovat hoitaneet hienosti ja vaikeuksitta. Tuhoat ihmisten harhat itsestään. Viet tietämättömyyden ilon asioista joita emme ymmärrä. Eikä sinulla ole vastauksia. Et tarjoa heille ainuttakaan vastausta." Tämä kuvaus on ehdottomasti ymmärtävä Sokrateen teloittajia kohtaan. Mutta siinä nousee esille se, mikä ihmisten kanssa yleistä on. Eli kun ihmisen liika ylpeys saa kolauksen ja hän joutuu naurunalaiseksi, hän helposti syyttää muita nöyryyden puutteesta ja liiasta ylpeydestä.

Karkeasti ottaen tämä vahvistuu aina kun joku tulee ns. vaatimaan parempaa keskustelua. Tunteet ovat sen laatuisia että Sokrateen kohtalo tulee ymmärrettäväksi. Sama asia ärsyttää nykyihmisiä nykyskeptikoissa. Ja pulautteen pohjalta voisi sanoa että ärsyttää vahvasti.

Tässä perussävy voi olla vaatimus logiikasta. Mutta tarkempi analyysi paljastaa että tässä haetaan enemmänkin parempia käytöstapoja. Toisin sanoen uskontokeskustelusta ja uskontokritiikistä pitäisi poistaa se ajatus että uskovaisen myytti puhkeaisi tai että hänelle syntyisi ajatus siitä että joku nauraa heille. Skeptikoiden puolella ilmiö on, rehellisesti sanoen, vielä vahvempi kuin uskontokriitikoilla.

Ilmoilla on siellä jotenkin vahvemmin se että skeptikot edustavat järjestelmää. (Tämä on ymmärrettävää sillä uskonto on tavallista ja uskonnottomat vähemmistö.) Esimerkiksi vaihtoehtohoitajien asennetta voisi kuvata jokseenkin siten että heille on "vaihtoehtohoito ja vaihtoehdottomuushoito". Skeptikot eivät ole avomielisiä jos eivät ota homeopatiaa vakavasti, mutta jos homeopaatikko epäilee big pharmaa eikä ota sitä vakavasti niin se ei ole jotain jota kuvataan "dogmaattisuuden" kaltaisilla käsitteillä. Sillä maailmankuvan joustamattomuus ei tavallaan ole tässä se perusasia vaan se keiden uskomuksille naureskellaan. Vaatiessaan avomielisyyttä, vaaditaan perimmiltään esimerkiksi sitä että tieteellisen ajattelun periaatteista joustetaan. Mikään demarkaatiokriteeriltä haiskahtavakaan ei voi olla mitään muuta kuin maailmankuvallisuutta. (Tämä on toki tuttua kristittyjen kreationistien parista.)

Siksi vaatimus paremmasta keskustelusta ei hoidu paremmilla argumenteilla. Sillä tässä ei haeta argumentteja vaan erilaista vastaamista ja suhtautumista. Karkeasti sanoen vaihtoehtohoitoja ei saa sanoa tehottomiksi vaan vaihtoehtohoitajia pitää kuunnella, heille pitää hymyillä ja taputtaa päähän. Mielipiteenilmaisuvapaus rajoittuu siihen että ostaako lopulta sen tuotteen vai ei. Että se on sitten se oma vapaus mitä omalla lompakolla tekee.

Tässä mielessä logiikka ja tiede on tietysti "rajoittavaa". Sehän rajaa asioita jotka ovat parempia kuin toiset. Ja näin se vertautuu Ben H. Wintersin "Järki ja tunteet ja merihirviöt" -kirjan rahoituskikkailuihin. (s. 15) "Säännöllisesti toistuvat maksatukset kahlitsevat miestä niin kuin köysi kahlitsi Odysseuksen mastoon, eikä sellainen ole ollenkaan suotavaa. Se on itsenäisyyden este."

Samaa nauretuksi tulemisen pelkoa voi tietysti kohdata mistä tahansa. Napoleonin wikipediailmaus vihjaa että myös senkaltaisten projektien parista asennetta löytää helpostikin. Oleellista niissä on kuitenkin vahva konformistisuus. Vaihtoehtohoitajien ja uskontoryhmien sisällä haetaankin hyvillä tavoilla koheeisiota. Niissä syntyy echo chamber jossa erimielisyys on täysin hampaatonta ja merkityksetöntä. Toki on ymmärrettävää että jos on elänyt tälläisessä suojatussa pumpulielämässä niin kaikki aito erimielisyys ja asioiden punnitseminen vaikuttaa vainoamiselta. Mutta oikeasti tämä on enemmän echo chamberin totuttamaa herkkänahkaisuutta ja pikkusieluisuutta.
1: Kauniita piirteitä, joiden kohdalla oleellisin ongelma on se, että näitä piirteitä ei ole opittu sublimoimaan, jalostamaan, johonkin tuotteliaaseen. Ja näin ne ovat säälittäviä likaisia piirteitä eivätkä osa suurempaa persoonaa. Tai jos on, niin on kyllä paska persoona eräillä.

Tässä mielessä syvin kysymys onkin siinä että miksi ihmeessä skeptikoiden tai uskontokriitikoiden edes pitäisi suostua keskustelemaan uskonnoista tavalla jossa uskovaiset saavat määrätä keskustelun näkökulmat ja keskusteluasenteet. Kun kenties koko asian ytimessä on se, että konformismissa, noin yleensä ottaen, lähinnä piilotetaan väärintekoja ja suojellaan väärintekijöitä. Eli kauniilla puheella "siloitellaan konkreettisemmat pahat teot konkreettisemmassa maailmassa". Epäkohtelias ilmaisutapa on kuitenkin lähinnä esteettisesti rumaa. Teot ovat paljon helpommin myös pahoja. Konformismilla myös ostetaan helposti huviretkiä Abileneen. Tehdään yhdessä sopuisasti päätöksiä joita kukaan ei halua.

Hyötyliikunta

Juttelimme töissä hyötyliikunnasta ; Monen pitää erikseen "skarpata" siihen, että ei mene autolla eri paikkoihin. Kävely portaissa ja teillä auton ja hissin sijaan on jotain jota täytyy ikään kuin aktiivisesti muistuttaa. Hyötyliikunta onkin niitä teemoja joissa luonto ja yksilö hyötyvät. Hyötyliikunta on ekologista ja egologista. Minä, autottomana, kutsun tätä enemmänkin pakkoliikunnaksi. Siksi päädyinkin kommentoimaan asiaa jotakuinkin seuraavasti :

"Mieli kestää vain sen minkä ruumiskin. Siksi pitää harrastaa vähintään hyötyliikuntaa. (Kaikki liikunta on kansantalousliikuntaa.) Siksi lupaankin joka päivä kävellä Keravan asemalle. Ja tulla takaisin kotiin polkupyörällä."

Polkupyöränvarastusvitsi -
Koska rikollisuus on
aina niin hauskaa.

Mielestäni tämä oli ihan hauska vitsi. Siinä on klassinen vitsin rakenne. Siinä on set up "hyötyliikunnasta" ja sitten siinä on punch siitä mikä liikunnasta tekee hyödyttävän. Työkaverini kommentoivat huomautustani kysymällä että ajaako vaimoni sitten polkupyörän asemalle ja minä palautan sen illalla. Eli kuin kyseessä ei olisi vitsi. Tämä voi tietysti johtua siitä että olen käsittämättömän huono kertomaan vitsejä. Mutta facebook antoi samanlaisia tuloksia. "Hyva idea! Mutta mihin ne kaikki polkupyorat sitte laitettas?" ... "Pyöräily on hauskaa maisemamatkailua :) Talutat menomatkan?" Ihmisille ei ollut ilmiselvää että kyseessä on vitsi ja että tottakai mä olen varastamassa niitä pyöriä.

Ensin asia ällistytti minua hieman. Mutta tosiasiassa tämän vitsin huonouden takana on suurempia asioita. Huumorintajussani on ikään kuin hyötyliikunnan kokoinen ongelma. Tai oikeastaan hyötyliikunta on jäävuoren huippu. Sen alla on 90% ongelmasta.

Ricky Gervais on kuvannut huumorintajua siten, että suuri osa stand-up komiikasta on rytmiikkaa. Maallikko keskittyy vitseihin. Mutta tosiasiassa moni ammattikoomikko tietää että nauru herätetään rytmillä. Moni ei oikeastaan kerro vitsejä vaan tuottaa refleksinauruja oikealla rytmityksellä. Ricky Gervais tosin piti tätä vielä aika pinnallisena huumorintajuna. Hänestä syvempi huumorintaju vaatii aina jotenkin sen, että asettaa itsensä likoon ja toimii persoonallaan. Ja että kenties siksi maailman parhaat koomikot näyttävätkin melko usein näyttelevän yhtä ja samaa roolia.

Vitsiäni tulisikin lähestyä siten että huumori ei ole mitään mystistä. Moni ajattelee että huumorintaju on kuin karisma. Eli jokin joka joko on tai ei ole. Kuitenkin sekä karismaa että huumoria voi harjoitella ja kehittää. Ja rytmiikkaa tarkasteleva voi huomata että vitsin punch on jotenkin veltto. Tässä paras keino on yleensä tiivistää.

Tällöin vitsin voi kertoa vaikka tiiviimmässä muodossa "ajattelin harrastaa hyötyliikuntaa - lupaan kävellä joka päivä asemalle ja ajan polkupyörällä takaisin." Vitsi ei ole vieläkään täydellinen. Mutta se on parempi. Itse asiassa stand -upissa sen voisi kertoa tuollaisenaan koska puhutussa kielessä on mahdollista painottaa asioita. Jos asiaa painottaa siten, että "aion harrastaa hyötyliikuntaa, lupaan kävellä joka päivä asemalle ja ajaa polkupyörällä takaisin." Tekstimuodossa tätä painotusta ei voi tehdä ja näin mielikuvia on vaikeampi säätää. Vitsi jää liian diskreetiksi. Siinä on vitsin rakenne mutta se ei ikään kuin mainosta olevansa vitsi. Siksi se otetaan enemmänkin käytännön kannalta. (Ja käytännön ohjeet eivät ole yleensä "Puhdistus ja maalaus sen jälkeen myynti ja uutta putkeen".) Ja diskreettiyden kohdalla on yleensä syytä sepustaa enemmän. Set up on siitä vaikea, että sen täytyy ikään kuin ohjata ihmiset ajattelemaan oikeita asioita. Mutta ilman että alleviivaa sitä liikaa.

Ja asema on paikkana huono. Siellä on toki aina polkupyöriä - itse asiassa vain harvoissa paikoissa on yhtä paljon polkupyöriä kuin juna-asemilla. Mutta asema ei alusta ihmisten mielikuvia polkupyöriin vaan juniin. Siksi jokin paikka jossa oikeasti on vähemmän pyöriä on parempi. Siksi on parempi sanoa vaikka geneerinen "keskustaan" kuin "asemalle". Samoin rikollisuustematiikkaa voi tuoda esiin. Mutta ei niin että suoraan sanoo että käy varastamassa pyörän. Toisaalta vitsiä voi myös jatkaa, jolloin siitä tulee tarinanomaisempi. Ja näin vitsiä voi painottaa ja alustaa "molemmilta suunnilta".

Näin vitsi voisi lopulta päätyä vaikka muotoon "Ainut hyötyliikunta jonka minunlainen kelmi tuntee on se, että aion kävellä keskustaan ja ajaa pyörällä takaisin. [pieni tauko] Ja silti usein päädyn lopulta menemään autolla, Maijan kyydissä."

Ajatko olemaan?

Haluatteko kuulla vitsin? NNNno.

Mitä teini-ikäinen Martin Heidegger sanoi ikätovereilleen?
"Voitko olla?"
Ylläoleva vitsi noudattaa hyvin tunnettua koululaisvitsien kaavaa. Sitä voidaan pitää "ekvivokaatiopohjaisen" sanaleikin varaan nojaavana puujalkavitsinä. Tämän tyyppisiä vitsejä käytetään paljon. Myös monet Pikku-Kalle -vitsit käyttävät tuota rakennetta.

Minusta tuo on jopa oikein hauska pieni vitsi. Siitä kuitenkaan tuskin tulee mitään suursuosiota. Syy on se, että oikein kukaan ei tunne Heideggeriä. Ja siksi vitsi latistuu sisäpiirivitsiksikin.

Selitys toki ontuu hieman, sillä ei kukaan teknisesti ottaen tunne Pikku-Kalleakaan. Pikku-Kalle on kuitenkin vähän samaa mitä toimintaelokuvien latteat sankaritkin ovat. Pikku-Kalle on epäeksakti symboli jonka sisään sovitetaan arkikokemusmaailma. Siksi Pikku-Kallessa on samastumispohjaa joka mahdollistaa immersion.

Tämä huomio jopa saattaisi murehduttaa Heideggeriä, sillä hänen In-der-Welt-Sein -näkemyksensä korostaa kokemuksellisuutta. Tämän perinteen ympärille rakennettu ns. elämismaailma (lebenswelt) jossa asioita eletään. Siinä korostetaan että analysointi ja tarkkailu muuttavat asioita. Huumorin kannalta voidaan sanoa että ero tarkoittaa sitä, että jos naurat spontaanisti, se on nauramista. Jos keskityt nauramiseesi, nauru loppuu. Siksi Pikku-Kallessa on kenties myös enemmän filosofiaa kuin Heideggerissä.

Heideggervitsin ongelmana onkin se, että se latistuu sisäpiirivitsiksi jonka ydin on ensin analysoitava. Ja kun sen tekee, niin vitsi "kuolee" prosessissa. Siksi minäkään en voi lopettaa leipätyötä ja siirtyä hauskuttamaan ihmisiä vitseillä joiden ydin on siinä että Sartre asioi valintatalossa.

Miksi hymy?

Holokaustin, juutalaisten joukkotuhonnan, voisi olla maksimaalisen lannistajan. Kuitenkin osassa holokaustiin liittyvästä valokuvamateriaalista pitää sisällään hymyilyä. Ja hymyilijät eivät ole natseja, joten kysymyksessä ei selkeästi ole sadistinen nauru, vaan enemmänkin masokistinen nauru.

Tämä tietysti muistuttaa siitä, että hymyily ja nauraminen ovat yleisinhimillisiä. Ja että oikein mikään ei pysty pyyhkimään tätä ihmisyyttä pois.

Kuitenkin hymyjä pohtiessa ei voi olla muuta kuin ällistynyt. Eli että miksi hymyillään. Revisionistit, eli holokaustidenialistit, ovat tietysti tässä kohden sitä mieltä että kenties kuvat olivat lavastettuja. Tai sitten leireillä olot olivatkin parempia kuin "virallinen totuus" kertoo.

Itse en tietysti lähde tälle tielle. Kuva liittyy jo aiheensa puolesta kahteen filosofiin, juutalaiseen Spinozaan ja natsikytköksistään kyseenalaista mainetta saanut Heidegger. (Joka oli niin hyvä filosofi että edes natsiliitos ei tuhonnut hänen uskottavuuttaan ja merkitystään.)
1: Spinozan mielestä vapaa ihminen ei miettinyt ollenkaan kuolemaa. Spinoza korosti myös sitä, että ihminen on yleensä kahlittu : Kahleiden määrä ja rajoitteet eivät ole niin tärkeää kuin se, että kykenee seuraamaan järkeään. Näin ollen mies olisi kenties turtunut kuolemanpelkoon ja tätä kautta kykenee olemaan vapaa jopa äärimmäisen kahlituissa olosuhteissa. Jos tunteet on voitettu, voi vapaa ja rationaalinen mies hymyillä jopa holokaustissa.
2: Heidegger taas korosti että ihminen arvostaa elämää vasta kuoleman kanssa kontrastina. Holokaustissa oli kuolema aina läsnä, joten siitä oltiin tiedostuneita. Näin ollen sitä voitiin ymmärtää että jopa holokaustin karsea elämä oli parempi kuin tämä. Ja näin vähästäkin voitiin olla onnellisia.

Tietysti asiaa voi selittää muutoinkin, monellakin tavalla. Jonkun muun mieleen osa seuraavista voisi tuntua tärkeämmältä kulmalta;
* Stoalainen kohtalon hyväksyminen, alistuminen sen tietämiselle että kohtalo ei ole omassa kädessä on holokaustissa hyvinkin konkreettinen.
* Hymy onkin itse asiassa reaktio kameraan. Hymy ei siis olisi aito, vaan enemmänkin tottumusreaktio kameran läsnäoloon.
* Hymy on vittuilua ja viimeinen vallan näyttökyky. Vartijat eivät pysty lannistamaan. He voivat hakata ja tappaa. Mutta jos hymyilee, niin voittaa vaikka kuolisi. Siitäs saatte.
* Hymy syntyy kun ajattelee että hänen elämänsä on paskaa, mutta onneksi sitä on enää vähän jäljellä.
* Hymy syntyy toivosta, joka voi johtua vaikkapa pakosuunnitelmasta.
* Hymy syntyy uskonnosta, tuonpuoleisessa kärsimys ja marttyyriasema voivat mielikuvissa jopa auttaa paratiisin ansaitsemisessa.
* Hymy on itse asiassa vääntymä, holokaustin rajut olot rapistavat lihaksistoa eikä kävelykään enää ole kävelyä. Kenties hymy on ilmeille samaa kuin se laahustus on kävelylle.
* Nietzscheläinen ajatus on, että kärsimys ja ilot liittyvät yhteen. Holokausti maksimoi ainakin kärsimyksen. Kenties hymyilijä onkin jonkinlainen yli-ihminen.
* Hymyilijä on sadomasokisti, hän kuvittelee paratiisinsa vastaavaksi.
* Hymyilijä on tullut hulluksi. Siksi hymy.
* Hymyilijä on kuullut teoriasta jossa ilmeet ohjaavat tunteita eikä toisin päin. Näin ollen hän hymyilee ollakseen onnellinen.
* Hymy johtuu suvantovaiheesta ; Leirin karut olot ovat sellaisia että pienikin muutos ja suvanto käytetään hyväksi tavallista tehokkaammin.
* Hymyilijä onkin aivan hirvittävä kieroutunut jekkumies. Hän on esimerkiksi kehittänyt juonen joka juutalaisilla liittyi "suihkuihin". Koska myrkkykaasu tappoi varmasti, ihmiset ovat valmiita kokeilemaan mitä tahansa keinoja. Siksi hymyilijä oli keksinyt juonen jonka mukaan kasvoille laitettava rätti johon on ensin virtsattu auttaisi kaasuun. Näin ihmiset kuolisivat kaasuun, mutta irvokkaasti virtsainen rätti naaman edessä, joka on vielä jotenkin nolompi kuin se alkuperäinen tapa. Tämän ajattelu taatusti aikaansaa iloa kieroutuneessa trollaamishenkisessä mielessä.
* Hymy muistuu mieleen puujalkavitsistä (Teräsmies hävisi kädenväännössä - Vastustaja ollut 30 vuotta sinkkuna.) Elämän kauniista muistosta (lintsattu retki nuoruuden tyttöystävän kanssa mummolassa) joka ei liity mitenkään holokaustiin, mutta joka on muuten vain erityisen hauska ja tämä kykenee valaisemaan jopa holokaustin.
* Vain ääliöt tarvitsevat hymyyn syyn. Onnellisuus syntyy juuri siitä, että syitä ei mietitä vaan koetaan vain. Nykyajan ihmiset eivät ymmärrä tätä, ja siksi heidän suhteensa iloon on kieroutunut. Kaikkea ei tarvitse eikä edes voi oikeuttaa.

Jossain vaiheessa syitä alkaa juontumaan mieleen niin paljon, että ei voi miettiä muuta kuin sitä että hymyn selittäminen kertoo enemmän hymyn tulkitsijasta kuin hymyilijästä. Samalla on kuitenkin jotenkin selvää että koko kysymys "miksi hymy?" muuntuu muotoon "miksi ei hymy?"

Joka vitsaa säästää se Billiä vihaa

"Do you find me sadistic? You know, I bet I could fry an egg on your head right now, if I wanted to. You know, Kiddo, I'd like to believe that you're aware enough even now to know that there's nothing sadistic in my actions. Well, maybe towards those other... jokers, but not you. No Kiddo, at this moment, this is me at my most ... masochistic."
(Bill, "Kill Bill", vol 1)

Eilen kirjoitin "Kill Bill" -elokuvasarjasta siten, että keskityin sen pääteemaan, buddhalaisuuteen. Tässä käsittelin toki molempia elokuvia samanaikaisesti, mutta painotus oli kuitenkin enemmän ensimmäisen osan kohdalla. Syynä oli se, että ensimmäisessä elokuvassa tutustutaan Beatrixiin. Toinen osa taas keskittyy enemmän Billin ympärille ja oikeastaan vasta toisessa elokuvassa on Beatrixin "origin story". (Mikä on poikkeuksellinen tapa lähestyä tutustuttamista ; Länsimaissa ajatellaan usein että historian tunteminen on tärkeää ja että alkuperä, provenienssi, jotenkin auttaisi tuntemaan mitä asia on. "Kill Billissä" teot ja oleminen ovat tutustumista ja vasta tämän jälkeen "voidaan lähestyä asian historiaa".)

Tämäkin valinta keskittyä alkuperään ja menneen elämän tarinaan toisessa osassa on kuitenkin elokuvan teemaa tukeva. Sillä jos Beatrix ilmentää buddhalaista halusta irtautumista, Bill pyrkii sen maksimoimiseen.

Billin hahmoa voidaan kutsua äärimmäisen Niezscheläiseksi, hän on hahmo joka pyrkii yli-ihmisyyteen ja elämään jossa tapahtumissa on merkitys ja jossa katumusta menneisyyteen ei ole. Merkittävin huomio on, että hän ei ole sadisti ; Hän itse toteaa ensimmäisessä osassa että kostettava tappotyö kirkossakin on hänelle äärimmäisen masokistinen aktio ; Tämä asenne on ymmärrettävissä nimen omaan Nietzscheläisen viitekehyksen kautta ; Tunteiden saavuttaminen on tärkeää ja kärsimys ja kokemus ovat toisiinsa nivoutuneita. Siksi siinä missä buddhalainen pyrkii tuskan poissaoloon ja tavoitteellisuuden - merkityksellisyyden - katoamiseen, on nietzscheläinen elämässä tavoitteiden, heittäytyvän riskinoton - ja merkityksellisyyden - sävyttämää. Tämä sama asenne näkyy siinäkin että Bill alleviivatusti kieltää tappamasta Beatrixia sairaalassa. Hän on avuttomassa tilassa ja hänet voitaisiin myrkyttää kooman aikana. Mutta Bill kokisi tämän murhaajan oman itsen halveeraamisena.

Tämän ymmärtäminen on kenties helpompaa ottamalla avuksi eilen manattu Schopenhauer. Hänen maailmassaan "onnellisuus ei kuulunut kauppaan". Hän pyrki vain välttämään riskejä. Nietzschen taas kerrotaan kokeneen nuorempana viehtymystä tämänlaiseen ajatteluun mutta tajunneen että jos ottaa riskejä ja on valmis kärsimään, niin maailmassa on paljon merkitystä. Onnellisuus kuului kauppaan, mutta onnellisuutta sai jos ja vain jos oli valmis hyväksymään myös sen, että surullisuus tuli mukana. Schopenhauerilainen varovaisuus johtaa tunteettomuuteen ja merkitysten liudentumiseen.

Tarantinon ratkaisu on nerokas. Sillä vaikka yli-ihmisopilla onkin negatiivinen maine, on itse asiassa melko vaikeaa keksiä aitoa yli-ihmistä joka kuluttaa elämänsä destruktiivisessa aktiossa. Eli jossain jossa tapetaan muita. Omalakisuus kun ei tarkoita julmuutta ; Ei olla pahoja vaan hyvän ja pahan tuolla puolen. Tämä väärinkäsitys on hyvin kattava ja itse asiassa murhaava oikeaoppinen nietzscheläinen voi tuntua vaikealta rakentaa. Tarantinon oivallus siitä että Billille tappaminen on masokistinen aktio muuttaa tämän olennaisen asian ; Klassisen väkivallantekijän ajatellaan olevan tuhoava sadisti, ja tämä näkemys on suorastaan ristiriitainen yli-ihmisen kanssa. Mutta tekemällä tappamisesta masokistisen aktion, jossa pahoja tehdään koska siinä on maksimaalinen tunne-elämys jossa kärsimys ja nautinto ovat yhteensidottuja, tilanne muuttuu. Tämän tuskan kautta Bill kanavoi taidettaan, jonka pääasiallinen tuotantoväline on muiden ihmisten veri.

Kill Billissä onkin jännite itämaiselle tyypillisen buddhalaisen asenteen ja länsimaisen nietzscheläisen asenteen välinen kamppailu. Beatrix joutuu kamppailemaan tällä aralla alueella, joka näkyy esimerkiksi ensimmäisen osan lopussa jossa hänen kerrotaan olevan vain länsimainen tyttö joka leikkii katanamiekoilla.

Koska tarinankerronnassa jännitteet ovat usein eroavaisuuksia, on kuitenkin hyvä huomata se, mikä yhdistää molempia. Se on Jumalan tappaminen ; Tämä teema näkyy elokuvassa monessa paikassa. Kun Hattori Hanzo tarjoaa miekkaa, hän huomauttaa seuraavaa : "I am finished doing what I swore an oath to God 28 years ago to never do again. I've created something that kills people. And in that purpose, I was a success. I've done this because, philosophically, I am sympathetic to your aim. I can tell you with no ego, this is my finest sword. If on your journey, you should encounter God, God will be cut."

Hanzon asenne on järkevä, koska kävipä Beatrixin sisäisessä kamppailussa miten tahansa, niin tämä asia olisi jokin joka tapahtuisi. Jumalansurma yhdistää sekä nietzscheläistä maailmaa että buddhalaista maailmaa. Eli niitä maailmankuvia joiden välisestä välienselvittelystä elokuvasarjassa on ylipäätään kyse.
1: Buddhalaiset tuntevat koanin "jos kohtaat Buddhan tiellä, tapa hänet." Tämä koan on monimerkityksellinen. (a) Ensinnäkin buddha on nirvanassa joten hän ei tavallaan voi olla täällä. Joten jos tapaat buddhan, hän on feikki. (b) Toinen asia on siinä, että jos tapaat buddhan ja hän on aito buddha, et kuitenkaan voi tappaa häntä oikeasti, joten jos yrität tappaa buddhan ja onnistut tässä, paljastat vain huijarin joka on jossain määrin hyvä asia. (c) Elokuvan kannalta merkityksellinen tulkinta on siinä, että buddha on ihmisille myös tavoite ja maali, jotain joka konkretisoi tavoitteet. Näin luonnollinen elämä voi unohtua kun elämä muuttuu elämisen sijasta elämisen tavoittelemiseksi. Buddhan kohtaaminen etäännyttäisi buddhalaisuudesta, ja buddha olisi esteenä jossain jossa buddhan pitäisi olla apuväline. Kohdattu buddha ei siis oikeastaan voisi olla mitään muuta kuin huijari ja epäjumalankuva.
2: Nietzschen tunnettu hokema taas sanoo että "Se joka jumalaansa rakastaa se häntä kurittaa." Hänen maailmassaan Jumalasta tulee helposti nihilistiseen elämään ajava laimea tuskan turruttaja. Nietzschestä tämänlainen tavoitteeton autius olisi huono asia. ~ Jos tämä tuntuu omituiselta, niin toki klassinen kristinuskokin pitää sisällään sadistisen tuhoavan rakkauden. "Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan, joka rakastaa, kurittaa häntä jo varhain." Tämä muistuttaa että "kurituksen" nähdään länsimaisessa maailmassa olevan jotain jolla saavutetaan asioita. Se on intentionaalista aktiota jossa päämäärä oikeuttaa keinot.

Onkin mielenkiintoista huomata, että vaikka ensimmäinen elokuva onkin buddhalaisuutta korostava, siinä Beatrix on enemmän nietzscheläinen. Elokuvassa on kysymys tämän muuttamisesta. Toinen osa, jossa Beatrix lopulta saavuttaa nirvanan - ainakin ZEN koanien perinteessä on esityksiä joiden mukaan jos koanin ymmärtämiseen ei liity naurua, sitä ei ole ymmärretty oikein - taas on korostetummin elokuvana nietzscheläinen mutta Beatrix itse on siinä buddhalaisempi. Yksi nerokkaista ratkaisutavoista onkin juuri väkivaltaistaustaisen "origin storyn" laittaminen nimenomaan toiseen osaan. Sillä menneisyys, tulevaisuus ja vastaavat ajalliset teemat ovat erityisen länsimaalaisia. Jo tämä ratkaisu tekee elokuvan sävystä heti "monta astetta nietzscheläisemmän". Näin elokuvassa tausta on maailma ja Beatrixin hahmo elää siinä. Vasta lopussa onnistuu ykseys jossa ulkopuolen ja sisäpuolen ero muuttuu merkityksettömäksi. Jännite johtuu siitä että Beatrix on kesken. (Tämäkin on jotain joka ei oikein länsimaiseen mindsettiin sovi.)

Onkin erikoista että Billin ja Beatrixin välinen suhde on omalla tavallaan jumaloiva. He ovat toistensa Jumalia. Näin ollen maailmankuvien käsittely paljastaakin että Bill on Beatrixin jumala jonka hän tappaa. Ja Beatrix on Billin jumala jota hän kurittaa. Tappaminen on irtautumista. Ja irtautuminen on vapautumista. Kurittaminen taas on kiinnipitämistä, jotain joka ylläpitää riippuvuussuhdetta. Tämä taas ei johda vapautumiseen vaan sitoutumiseen.

Followed by ankward silence

Helsingin metrossa olevissa kuulutuksissa Kaisaniemen asema on anomalia ; Jokaisessa muussa asemassa kerrotaan suomenkielinen nimi ja ruotsinkielinen nimi. (Kuten Kamppi - Kampen) Kaisaniemen aseman nimi on ruotsiksi Kajsaniemi, joten ilmeisesti toisteisuuden vuoksi asemaa ei kuuluteta ruotsinkielellä ja oletetaan että ihmiset osaavat ymmärtää että "det är samma på svenska". Näin ollen Kaisaniemi onkin (toivon mukaan yhä kasvavassa määrin) sana joita tietyt sisäpiiriläiset käyttävät uusiosanana joka tarkoittaa sitä miten jonkun asian jälkeen tulee hiljaisuus. Iskulauseena olkoot kuulutuksenomainen Kaisaniemi - Followed by ankward silence.

Ylläoleva "Elimäen tarkoituksen" perusideaa imitoiva uusiosana on esimerkki ns. varsin huonosta pikkuhauskasta vitsistä. Se itse asiassa muistuttaa siitä, että huumorin pääasiallinen funktio ei useinkaan ole itse asiassa olla hauskaa. Huonot vitsit kattavat merkittävän määrän tietynlaisia sosiaalisia tilanteita ; Huono vitsi kertoo että kertoja yrittää rentoutua ja pitää hauskaa. Toisaalta huono vitsi ei useinkaan ole auktoriteetinottoa, vaan osoittaa pikemminkin sitä että kertoja on inhimillinen olento johon on syytä suhtautua armeliaasti. Hyvässä vitsissähän kertoja ottaa oman asemansa ja hyvän vitsin kertominen onkin eräänlaista imagonkohennusta, jossa tulee näytettyä oma oveluus, sukkeluus ja huumorintaju.

Lisäksi huonolla vitsillä on sellainen ominaisuus jota hyvällä vitsillä ei ole ; Hyvä vitsi ikään kuin nostaa vaatimustasoa muille, näyttää että nyt vitsissä on laatustandardi. Tämänlainen hyvin hauska vitsi voikin olla naurunsynnyttämisensä jälkeen keskusteluntappaja. (Fun joke - followed by ankward silence.) Siksi onkin hyvä miettiä sitä, miten kävisi jos kaikki vitsit olisivat hauskoja. (Paitsi että nauraisimme koko ajan.) Jos kaikki vitsit olisivat hauskoja, siinä olisi vitsit vähissä.

Vakiintuneet pilkkaajat ja maailman ihmiset

"Huumori on heille elämän ikilohdullinen (ja huomaa tämä) ikivapauttava armo. Niinpä se on kallisarvoinen häpeäntunteen hävittäjä. Jos joku ihminen kylmästi antaa toisten maksaa puolestaan, hän on "kehno", mutta jos hän kerskuu asiasta kuin hyvästäkin kepposesta ainakin ja virnistelee tovereilleen, jotka antoivat puijata itseään, hän ei enää ole "kehno" vaan aika vekkuli."
(C. S. Lewis, "Paholaisen kirjeopisto")

Huumorin ajatellaan usein olevan lähinnä viihteellistä. Siksi vitsien käyttämistä opetusmenetelmänä voidaan monesti katsoa jopa halveksien. Huumorilla nähdään viihdearvoa, ei retorista arvoa. Toisaalta tuppaamme näkemään esimerkiksi uskonnon vakavana ja huumorittomana alueena. Tällöin syntyy helposti esimerkiksi kuva "huumorintajuttomista" kristityistä jotka hyökkäävät ties mitä "hapatuksia" ja "humpuukeja" vastaan ja ovat siksi ikään kuin huumoria vastaan.

C. S. Lewis kuitenkin näkee että huumori on olennaisen arvokasta. Siksi hän esimerkiksi luokitteli erilaisia kirjoja. Hänen mukaansa esimerkiksi "Eläinten Vallankumous" oli vallan mainio teos, koska se kykeni huumorinsa avulla vaikuttamaan enemmän kuin monet kuivakkaammat teokset ; Hänestä esimerkiksi "Vuonna 1984" on heikompi ; Eläinten vallankumouksen yksi lause "Kaikki ovat tasa-arvoisia mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset" on hänestä mieleenpainuvuudessaan tehokkaampi kuin koko "Vuonna 1984" kirja. Hän siis vähintään arvosti huumoria voimakkaasti. Siksi onkin selvää että hän taatusti arvosti naurua Jumalan antamana ilona. Näin hän vastusti voimakkasti molempia ylläolevia "arkielämässä usein vastaan tulevia" näkökantoja huumoriin.

Lewis jakaa "Paholaisen kirjeopistossa" huumorin luokkiin (luku 11) "Inhimillisen naurun syyt ovat jakoni mukaan seuraavat: ilo, hilpeä pila, varsinainen kokkapuhe ja kyyninen naljailu." Tässä luokitelmassa järjestys on hierarkinen ; (1) Ylevintä on ilo ja alhaisinta kyyninen naljailu. Lewisin jaossa ilo on ensisijassa sosiaalista : Se ei itse asiassa rakennu kovinkaan voimakkaasti vitsin laadulle - ilossa pienemmätkin sukkeluudet saavat "naurumenestystä". (2) Hilpeä pila taas on leikkimielisyyttä, joka voi joskus harhauttaa ihmistä mutta on kuitenkin rakentavaa. (3) Kokkapuheet taas ovat ironista, ja ne perustuvat kohtuuttomuuden havaitsemiseen, ne voivat olla mutta eivät ole sävyltään rivoja. (4) Naljailuun ei sen sijaan on alhaisinta koska siihen tarvita enää edes lahjakkuutta tai älykkyyttä.

Toki Lewisin oma huumorintaju näyttäytyy monesti varsin karkeana. "Paholaisen kirjeopisto" täyttyy monin paikoin vitseistä jotka ovat joko puhdasta naljailua tai kulkevat jossain eiuskovaisiin kohdistetun kokkapuheen ja naljailun välimaastossa. Tämä kuvaa sitä miten vaikeaa ihanteen ja toiminnan yhteennivominen voi olla vaikeaa.

Lewisin huumorintajua voisikin lähestyä anekdootin kautta. Kerrotaan että Lewisillä oli kerran amerikkalainen vieras. Tämä halusi päästä vessaan ja kysyi voisiko hän mennä vessaan. Tässä ongelmana on se, että amerikkalaisilla ilmauksessa on sana "bathroom", ja briteissä on tavallista että kylpyamme ja huussi ovat eri huoneissa. Lewisin kerrotaan ohjanneen vieraansa pesuhuoneeseen. Kun tämä vieras sitten viittasi päässeensä väärään paikkaan Lewis oli ihmetellyt kuinka vieras ei osaa päättää mitä haluaa. Hän oli tuonut esille että "erehdys" oli ollut "tahallinen" ja että tällä hän kenties pääsee eroon amerikkalaisten omituisesta tavasta turvautua kiertoilmauksiin, eufemismeihin.

Tässä huumorissa on itse asiassa hyvin voimakas ripaus esimerkiksi "Monty Pythoneista" tuttua asennetta. Tämä tulee esiin esimerkiksi siitä miten John Cleesestä ja muut Pythonit olivat Torquay -nimisessä kaupungissa tekemässä huumoria. He sattuivat päätymään hotelliin jonka omistaja oli varsin tiukka, sotilastaustainen Donald Sinclair. Hän oli esimerkiksi ottanut erään amerikkalaisen Pythonin syömistavat pilkan kohteeksi. Kun tämä oli ensin leikannut veitsellä ja haarukalla lihaa, sitten laittanut veitsen lautaselle ja vaihtanut haarukkaa kädestä toiseen ja sitten laittanut palan suuhunsa, hän oli huomauttanut että briteissä ei syödä sillä tavalla. Hän oli muutenkin ollut melko mahdoton ja John Cleese kuvasi häntä sanoin "the most marvellously rude man I've ever met." Miehen pohjalta syntyi sittemmin hahmo "Pitkän Jussin majatalo" -sarjaan. Sarjaan joka on kenties laajimmille levinnyt kriittinen asiakaspalaute.

Lewisin, Sinclairin ja Cleesen asennetta tilanteeseen voidaan kuvata jollain omituisella tavallaan pömpöösiksi. Niistä on mahdollista loukkaantua koska niissä on taustalla hyvin voimakas "oikean systeemin" henki. Niissä on myös kohde jonka kustannuksella tässä tapahtuu arvonalennus. Tämä johtaa itse asiassa siihen että kaikkien huumori on jossain määrin epäkohteliasta. On ikään kuin oikeaoppinen tapa jonka henkilö itse tietää. Ja sitten on kohde joka rikkoo tätä normia. - Lewisin mukaan oikeassa systeemissä ei harjoiteta tarpeettomia eufemismejä, Sinclairin mukaan on olemassa viisas tapa aterioida ja vääräoppista amerikkalaista kikkailua. Ja John Cleesen mukaan on olemassa asioita joita asiakaspalvelija voi sanoa ja tehdä ja mitä taas ei.

Tässä kolmikossa jokainen edustaa toki hieman omaa kolkkaansa : Sinclair ei yrittänyt olla hauska ja kohdisti asian suoraan henkilöön. Lewis taas yritti olla hauska ja kohdisti asian suoraan henkilöön. Cleese yritti olla hauska mutta kohdisti asian suoraan henkilöön mutkan ja mediajulkisuuden kautta. Sinclairin ja Cleesen edessä ollaan tässä mielessä avuttomia ; Sinclairin hyökkäävä asenne ja auktoriteettisuus riisui helposti aseista. Cleesen tuoma mediajulkisuus on hankala koska sen vastustaminen antaisi vain huumorintajuttoman maineen. Ja Lewisin tapauksessa kohdetta ei saateta puolustuskyvyttömäksi. Tässä mielessä Lewis pärjää tuon anekdootin kohdalla yllättävänkin hyvin. (Toki monissa hänen kirjoissaan tämä lämminhenkisyys ei välity. Hän selkeästi nautti siitä että saa naljailla esimerkiksi ateisteille eikä hän välitä heidän puolustuskyvystään. Mutta tämä on tämän sepeämiseni jatkon kannalta oikeastaan irrelevanttia.) Tässä kohden esiin tulee se, että valtaosa "brittiläisen asenneilmapiirin" huumorista ei itse asiassa perustu "ilolle" vaan "kokkapuheille". Ne taas ovat pakosti jossain määrin loukkaavia jollekulle. Briteissä huumorintajuisuutta vaaditaankin - tästä mainitaan jopa Lewisin "Paholaisen kirjeopistossa" eräänlaisena brittien periheikkoutena. He eivät halua tunnustautua huumorintajuttomiksi ja tätä kautta syntyy paljonkin pahantekoa jossa pelkkä vitsiksi kutsuminen tuo armon. (Joka on kirjan sielunvihollisille perin kätevää.)

Tämä huumori ei siis ole yleismaailmallisesti hauskaa. Se on hauskaa vain niille ihmisille jotka jollain tavalla myöntyvät tähän esitettyyn kannanottoon. Erimieliset voivat jopa katsoa arvojaan loukatuksi. Omien sääntöjen rikkominen tai yleisten sääntöjen rikkominen ylpeillen ovat vitsailuun johtavia tilanteita, jotka toisia naurattavat mutta ne ovat myös raskaita toisille. Kun joku arvostettu henkilö näytetän kaksinaamaisena syntyy huvittuneisuutta. Voin esimerkiksi kuvitella että alla oleva C. S. Lewisin parraton kasvokuva ja sen alla oleva huomautus yhdessä aikaansaavat huvittuneisuutta toisissa mutta kenties pientä ärsytystä muualla. Yksi näkee tässä pienen hieman humoristisen huomion. Toinen voi nähdä aivan saman kuvan pikkumaisena ja pilkkua viilaavana vittuiluna. (Koska aihe tuskin on mitenkään erityisen tunteillekäyvä, en usko että valtavaa raivomyrskyä tai naurunremakoita kuitenkaan nousee.)Tämän taustoittamana voidaan sanoa että etenkin vitsailu onkin jotain jonka ymmärtämiseksi tarvitaan "Elimäen kootut tarkoitukset" -kirjaa. "Yytteri" on "henkilö joka on huomattavasti vähemmän hauska kuin kuvittelee olevansa." Ja tämän kohtaamisesta seuraa "Nytkyme", joka taas on "Hallitsematon heilunta ja hätäinen myöntely, joka kumpuaa yrityksestä päästä eroon juhlien pitkästyttävimmästä ihmisestä." Esimerkiksi minun silmissä saattaa siksi näyttää että moni kristitty on huumorintajuton, kun taas minä heidän silmiinsä näytän perin kyyniseltä rentulta (joka olenkin). Ja että tästä tunteesta suuri osa johtuu siitä että nauramme aivan erilaiselle häijyydelle. Huumorintajuttomuuden sijasta syynä on huumorikäsitysten yhteensopimattomuus. (Tämä ainakin tuntuu lempeämmältä ja optimistisemmalta tavalta ajatella asiaa.) Toki on myös niitä joiden maailmassa kuivakkuus on itseisarvo ja joiden maailmassa vitsailu on läpeensä alhaista humpuukia joka ohjaa huomion pinnallisiin asioihin. Mutta uskoisin että he ovat vähemmistö. Ja he eivät puolustaudu sitä vastaan että heitä kutsutaan huumorintajuttomiksi, koska he ovat ylpeitä tästä!

Melkein todellinen skotti

Ihmiset muuttuvat harvemmin nuoremmiksi. Tätä prosessia valvotaan usein kalenterin avulla. Sen mukaan täytän tänään 30 vuotta. (Tämä on fyysinen ikä. Henkinen ikä on 3. Olen siis hyvin nuorekas.) En yleisesti ottaen välitä syntymäpäivistä, eikä ajatus siitä että on juuri sen ikäinen että voisi periaatteessa juuri ja juuri näytellä teini-ikäisiä amerikkalaisissa saippuasarjoissa ole järin innostava noin yleensäkään ottaen.

Siksi en oikeastaan odottanut tai halunnut minkäänlaisia lahjoja. Tai oikeastaan tietenkin halusin lahjoja, koska pidän niistä aina, olen juuri sillä tavalla ahne että ilmainen esine kiinnostaa ja innostaa.

Vaatekaappini täydentyy kuitenkin skottiruudullisella pyyhkeellä. Tässä syynä on se, että suihkussa käyminen on minulla jonkinlaista meditaationkaltaista toimintaa. Siksi voi olla sellaisiakin päiviä että käyn 3 kertaa suihkussa for nothing. Siksi on tavallista että minut voi nähdä kotona pelkässä pyyhkeessä. Skottiruudullinen pyyhe on siksi vaatekappale. Ja asiaankuuluvasti tässäkin kiltissä alla on sama mitä skottilaisillakin.

Tuskaa, Toivoa ja Toiseutusta.

Tämänlaiset lahjat ovat tietysti hiema humoristisia. Ja kuten komiikassa ylipäätään, tässäkin taustalla on monia elementtejä. Niiden huumori rakentuu saman tapaisella kaavalla kuin "Monty Pythoneista" ja monesta muustakin tutulla John Cleesellä. Hän on "Fawlty Towers" -DVD -boksin ekstroissa olevissa haastatteluissa kuvannut komiikan luonnetta. Hänen mukaansa komiikassa on aina ripaus kärsimystä, optimismia ja etäännyttämistä.
1: Siksi esimerkiksi seksivitsit naurattavat vaikka ne eivät ole oikeastaan kovin hauskoja. Niissä aiheen ahdistavuus johtaa vieraille vesille ja mukavuusalueen ulkopuolelle.
2: Tragediassa tuska on usein vääjäämätöntä. Kärsimys kulminoituu siksi niissä epätoivon kautta. Sen sijaan komediassa on mahdollista tarjota onnellinen loppu. Sen kärsimys voi olla irrelevanttia tai ratkeavaa mallia. Liika lopullisuus ja mahtipontisuus tuottaa kärsimyksestä tragedian, joten komediassa tämänlaisia asioita kannattaa välttää.
3: Hahmojen sympaattisuus on liiallisuuksissaan ongelmallista. Sillä usein vitsien taustalla on jonkinlainen kaksinaamaisuus, teeskentely tai typeryys. Hahmot siis joko toimivat valehdellen tai typeryyksissään. Jos tämänlaisiin samastuu liikaa, syntyy helposti komedian sijasta puhdasta draamaa. Hahmot koetaan niin itsen kautta, että niitä ei enää osata nähdä hassuina vaan säälittävinä tai pelottavina. Siksi komedioissa tahti on tärkeä ; Juonen on mentävä ripsakkaasti eteenpäin että henkilöt eivät ikään kuin kerkeä tarttua tilanteeseen ja muuttamaan etäännytyksen sijasta samastumista. Usein tämä johtaa myös siihen että komedioiden hahmot nähdään jollain tavalla sympaattisina. Siksi komediahahmot ovatkin usein jollain tavalla aivan kamalia, sellaisia jotka samassa pöydässä saisivat vastustusta ja vihaa. Mutta kun kyseessä on komedia ja kieroilusta seuraa usein epäonnistumisia, heidät koetaan parempina kuin he ovat. Samastuminen muuttaisi heidät pahoiksi.

Samasta syystä skottiruudullinen pyyhe on komediallinen. Siinä on ahdistava alastomuuselementti, johon tarjotaan jonkinlaista ratkaisua jossa on mukana toivon hiven. Samalla siinä on pieni vinoileva sävy, joka antaa lahjalle "kolmannen persoonan näkökulman" ja tämä etäännyttää. Lahja on tavallaan myös antajalle. Muita lahja kenties huvittanee enemmän kuin itseäni, koska en osaa etääntyä itsestäni.

Parodiaa vai aitoa tavaraa?

Profeminismi on tunnetusti ajautunut ns. "parodiahorisonttiin" ; Syynä on pääasiassa se, että mikä tahansa näkemys voidaan nähdä feminismiä tukevana näkemyksenä. Näin likimain mikä tahansa asenne jonka mies ottaa, voidan nähdä feministisenä, tasa-arvoa hakevana - vaikka se näyttäisikin monien silmiin sovinismilta.

Vaikeus on tämänlaisissa asioissa tietysti läsnä. Malliesimerkiksi voisi laittaa sen että jos vastakkain on burqassa oleva islamistinainen ja vähäpukeinen bikinityttö aurinkolaseissaan, on tilanne niin että länsimainen bikinityttö kauhistelee sitä että toinen on islamistisen miehisen kontrollin alla ja sorrettu, kun naisesta ei näy kuin silmät. Islamilainen nainen taas kauhistelee sitä miten nainen ei saa vaatteita suojakseen ja alennetaan miesten katseiden kohteeksi. Ja kun naiselta on vain peitetty silmät, on hän selvästi länsimaisen miehen sortamisen ja halujen alla.

Molempien voidaan nähdä olevan oikeassa. Tai väärässä. Emansipaatiokysymyksiä tuntuu yleisestikin vaivaavan tämänlainen.

Kuitenkin joskus valtaa on helpompi huomata;
1: Esimerkiksi eräs valokuvaaja kertoi että he joutuivat tekemään harjoituksen jossa otettiin itselle tuntematon malli. Ensin tämä kuvattiin vaatteet päällä. Sitten niin että kuvaajalla oli vaatteet ja kuvattava alasti. Kolmansissa kuvissa molemmat olivat alasti. Kuvaajaa ei näkynyt kuvassa, mutta keskimmäisen kuvan kerrottiin olevan yleensä huonoin - siinä kuvaajalla on valta kuvattavan yli. Kolmannen pitäisi olla paras kun molemmat ovat tasa-arvoisina ja kuitenkin suojattomina.
2: Toisaalta taas alastomaksi pukeutuminen on kätevä keino ohjata ihmisiä ja heidän toimintaansa. Etenkin perheissä se, että toinen ottaa vaatteet pois on viettelyosa, jossa toinen suostutellaan tekemään mitä halutaan. "Halun markkinoilla" se joka on haluttava pitää jotain annettavaa jolla kontrolloida. Tässä tilanteessa vaatteet toimivat päinvastoin kuin valokuvassa.
+: Näin voidaankin sanoa että selvästi toisenlaisessa kontekstissa hallitseminen ja hallittuus on samantapaisessa tilanteessa aivan päinvastainen. Näinollen voidaankin sanoa että kenties jopa alkuesimerkkini muslimi-bikinityttötapauksessa tarkstelu vaatii nimen omaan "koko kulttuurillisen painolastin mukaanoton". Asioita ei voi katsoa vain analogian ja epäanalogian kautta.

Tämänlainen tarkastelu voi auttaa miettimään esimerkiksi sadomasokistisen pornografian kliseistä kuvastoa. "Domina" on hyvin tyypillinen hahmo joka on tullut tutuksi valtavirrankin viihdettä katsoville. Tämänlainen - usein ruoskaa heiluttava - naishahmo voidaankin nähdä hyvin monella tavalla. Näistä ääripäät lienevät seuraavat;
1: Se voidaan nähdä vapautuneena naisena. Hän ottaa itselleen miehiseksi koetun aggressiivisen ja aktiivisen roolin. Hän määrää tilannetta. Koska masokisti on vapaaehtoisesti hänen valtansa alla ja kykenee poistumaan tilanteesta (turvasanan kautta) on tässä selvästi yhteissopimuksen henkeä. Näin ollen kysymyksessä ei ole puhdas sadismi ja vallankäyttö eikä toimija ole vain "sovinistirooli peilattuna naiseksi".
2: Hänet voidaan nähdä parodiana feministisestä hahmosta. Tällöin kuvasto ikään kuin luo illuusion siitä että feminismi on tämänlaista jopa hieman väkivaltaista, telaketjufeminismiä. Kun parodisoiva kuva on luotu, sille voidaan nauraa tai käsitellä. Tämä johtaa helposti siihen että parodioitu feminismikin koetaan samalla käsitellyksi. Näin koko feminismilinjama saadaan pilkattua ja saadaan irrelevantisoitua - mahdollisesti koko sen merkitys.
3: Pukeutumisella voidaan korostaa rituaalin erityislaatuisuutta. Tällöin dominanainen edustaakin jotain joka ei toteudu tässä maailmassa. Koko domina on tällöin karnevalistinen ja eskapistinen irtiotto arjesta ja maailmasta. Näin se asettautuu ikään kuin transsendentiksi tai ulkopuoliseksi koko feminismilinjamaan nähden. Kysymys on tällöin irtautuvasta sadusta, ei mistään missä olisi seassa opetus.

Hahmon lopullinen merkitys voikin määrittyä juuri siinä millä tavalla se esitetään. Tämä kuvastaa sitä että teoriassa vahvastikin pornografinenkin kuvasto voi olla julmaa ja välineellistävää, puhdasta viihdettä tai sitten vapauttavaa. Jostain syystä se vain näyttää olevan tätä viimeisintä hyvin hyvin harvoin.

Sama ei valitettavasti sovi profeminismiin. Sillä siinä missä feminismi voidaan jakaa erilaisiin aaltoihin ja vaiheisiin, joiden konteksti on yleensä varsin pitkällisesti määritelty, ei profeminismillä ole mitään vastaavaa. Se tuntuu olevan kuin yleismerkitys joka liimataan mihin tahansa. Näin kontekstia ei ole, ja kaikki näyttäytyy ikään kuin pinnallisena "whateverinä".

Katumuspakko

Viime päivinä uutisoinnissa on kirjoitettu Paavo Lipposesta. Prosessi alkoi siitä kun "Aamulehti" esitti hänen lyöneen uskonnonopettajaansa. Lipposesta Aamulehteä "johdetaan pimeyden ytimestä" ja hän kiisti teon ja vaati anteeksipyyntöä - jonka sitten saikin, eli "Aamulehti" tunnusti töpeksineensä ja liioitelleensa. Lopulta kokonaistilanteeksi paljastui se, että Lipponen oli loukkaantunut siitä että oli kokenut veljensä väärinkohdelluksi uskonnonopettajan puolelta. Ja hän oli ollut sen verran ärhäkkä puolustaessaan veljensä oikeuksia että uskonnonopettaja oli pelästynyt. Seurauksena oli kaksi tuntia jälki-istuntoa sopimattomasta käytöksestä. Kukaan ei lyönyt ketään, mutta Paavo Lipposen kielenkäyttö ja toiminta - muutenkin kuin tämän tapauksen yhteydessä - on siitä erikoista että hän selvästi kokee olevansa oikeuden asialla. Mutta hänen ärhäkkyytensä tuntuu aina jotenkin pilaavan tämän ja lopputuloksena on jonkinlainen ylilyönti.

Koen tässä tietysti syvää samastumista Lipposta kohtaan. Jopa valitettavassa määrin. Joudun yllättävän usein ihmettelemään sitä miten moraaliset tuntemukset ovat ilmiselviä ja voimakkaita. Mutta miten niiden toteuttaminen johtaa usein epämoraalisuuteen. Oikeudenmukaisuus on siis samanaikaisesti sekä "helppoa ja luontevaa" että "vaikeaa ja haastavaa". Toivon että en ole tämän asian kanssa yksin. Sillä seuraava on yritys avata hieman sitä, miksi näin on

Rikollisten rankaisemista lähestytään yleensä neljää elementtiä käyttäen:
1: Kostokeskeinen näkemys hakee rangaistuksen suoraa kompensaationa. Pahantekijän on kärsittävä ja uhrauduttava koska hän on tuottanut kärsimystä ja uhrannut toisen ihmisen oikeuksia. Näin rangaistus on vastavuoroisuutta ja tilien tasaamista.
2: Suojelukeskeinen näkemys taas korostaa sitä että rangaistus ennaltaehkäisee jo ennen rikoksen tekoa - ja toisaalta suojelee yhteiskuntaa tekojen uusimiselta ainakin sen aikaa kun tekijä on vankilassa.
3: Katumuksenherätysnäkemyksen mukaan rangaistuksen funktio on herättää tekijä katumaan tekoaan. Tätä näkemystä edustaa esimerkiksi Adam Smith teoksessaan "The Theory of Moral Sentiments" ; Hänestä kostamisen sijasta rangaistus kasvattaa rikoksentekijän tajuamaan tekonsa ja tästä seuraa moraalinen herääminen jossa tekijä tiedostaa että hänen uhrinsa ei ansainnut sitä tekijä hän uhrille teki. Tekijä samastuu tällöin uhriin.
4: Uudelleenrakentamisnäkemyksen mukaan rangaistuksen ei tarvitse tehdä muuta kuin kasvattaa ihmiset kohti yhteiskuntakelpoisuutta. Tällöin rangaistuksen kiusaamiselementit ovat hyvinkin rajoitettuja ja rangaistus tuntuu varsin leppoisalta.

Yleisesti ottaen seuraavat neljä kohtaa ovat tietysti kaikilla ihmisillä jossain määrin mukana. Esimerkiksi ihminen joka korostaa katumuksenherättämistä tuntee helposti silti kolkuttelua siitä että rangaistukset eivät ole riittävän voimakkaita. Toisaalta olen havainnut että lista on itse asiassa hierarkinen. On luontevaa ja helppoa kokea kostonhimoa, ja noustakseen suojelutasolle olisi taisteltava ja opeteltava. Syynä on varmasti se, että rangaistuksen abstraktiotaso nousee ; Se muuttuu jokaisella askeleella symbolisemmaksi ja vaikutuksiltaan epäsuoremmaksi.
1: Konkreettisuustaso ei kuitenkaan suoranaisesti laske. Kaikki nämä aspektit todella vaikuttavat todellisuudessa. Ihminen on totisesti symboleja käyttävä eläin! Itse asiassa voidaan jopa esittää että hierarkiassa toiminnan konkreettisuus kasvaa vaikka idea muuttuukin epäsuoremmaksi. Näin kostaminen on abstrakti sosiaalisuuden idea jota puolustetaan käytännön tason epäsosiaalisuudella. Suojelussa ajatellaan yhteisöä edelläolevaa laajemmin mutta ollaan epäsosiaalisia tekijälle. Katumuksenherättämisessä taas halutaan toisessa herättää pahoja tunteita joka on sekin jonkin asteen epäsosiaalisuutta jota tehdään sosiaalisuuden nimissä.

Tämä abstraktius näkyy myös muuten. Olen huomannut että omaa itseä ja tuttuja koskevissa rikostilanteissa on kiipeäminen paljon vaikeampaa. Kostonhimoa vastaan täytyy suorastaan taistella, että se ei menisi kostonhimossa rypemiseen - tai vielä pahempaa, itse kostamisen aktioon. Rangaistuksessa on siis mukana hyvinkin voimakkaasti ex poste/ex ante -epäjatkuvuus. Tämä voi viitata siihen että ylemmille abstraktiotasoille nousevat ajattelevat ihmiskuntaa, kun taas yleisemmin kostonhimoiset ihmiset samastuvat joko suoraan rikoksen uhriin tai hänen omaisiinsa.
1: Samastumiskeskeisyys voi näkyä myös siinä miten he kritisoivat muita. He "hyysäävät rikollisia", ja "koettavat ymmärtää rikollisia". He itse samastuvat uhriin ja näkevät toiset kulmat helposti samastumisen kautta ja selittävät ne siksi samastumisena rikolliseen. Kuten aina silloin kun kritiikki muuttuu moitteeksi, niin käy tässäkin. ~ Olkiukko -argumenttivirhe kertoo likimain aina jotain tekijästään, ja kuvaakin aina jotenkin enemmän moittijaa kuin moitittua. Tämä paljastaa asioita kriitikosta, samastumisfiksoituminen on skeeman projisoimista. Koska vastustaja ei tätä skeemaa käytä perusteluissaan se on tietysti peräisin kriitikolta.

Kostonhimoiset ihmiset voivat siksi hyvinkin solidaarisesti ajatella itsensä toisen asemaan. Tämä voi tuntua ensivilkaisulla erikoiselta, mutta jotenkin luulen että tämä on asiallisempi tie selittää kostonhimo kuin vain katsoa että jotkut ihmiset nyt vaan ovat epämoraalisia ja vihaisia. (Ja kenties teen tämän siksi että olen itse vihainen ja epämoraalinen ja haluan naamioida tämän.)

Usein ihmisen keskittymisen tietylle tasolle nähdään siinä mitä moraalikäsityksiä vastaan hän kritisoi. Esimerkiksi Spinoza kuvaa kirjassaan "Etiikka" miten katumus ei ole ollenkaan hyve. Hänestä katuja on kaksinkertaisesti onneton koska hän on ensin tehnyt pahaa ja sitten sen lisäksi tuottaa vielä itselleen kärsimystä. Spinoza korostaa sitä että ihminen voi muuttaa tapojaan pelkästään tiedostamalla toimivansa väärin ja olematta tekemättä niitä uudestaan. Monista tämä tuntuu siltä kuin rikos nähtäisiin pelkästään erehdyksenä ja epäonnistumisena. Että rikollinen tarvitsee harjoitusta. Mutta kun muistamme että kostamisen aktiokin kumpuaa luonteen häijyyden sijasta samastumisesta - joka kummuttaa sen häijyyden ja tätä koetaan ansaituksi häijyydeksi ja sitten sitä saadaan kuulla kunniansa kunnian asiantuntijalta - on selvää että erehtymistilanne on mahdollinen. Tämä muistuttaakin myös kostamisen vaaroista : Niin voimakas ja ihana asia kuin kostaminen aktiona onkin, on siitä helposti seurauksena se, että rankaisija muuttaa itsensä rikolliseksi joka hänen omalla logiikallaan ansaitsee vastakoston.

Toki muutkin, kuten Michel de Montaigne, ovat kuvanneet katumusta mielestäni hyvin osuvasti. Hänestä katumusta kohdistetaan tekoihin jotka on tehty heikkoudesta. Näin katumus on vain jotain joka taistelee oikkuja vastaan ; Katumus on varattu pikaistuksen ja lyhythetkisen (mahdollisesti humalaisen) intohimon teoille. Hän ei kuitenkaan korostanut eheytymistä Spinozan tapaan. Montaigne pelkästään kriittisellä kulmallaan viehättää minua tunnetasolla paljon voimakkaammin kuin Spinoza - joka sentään esittää napakan vaihtoehtoisen teorian kritisoimalleen asialle, jota pitäisi pitää vähintään ansiona.

Tässä hierarkiassa onkin mukana myös sellainen omituinen piirre, että kun kiipeämisessä on onnistunut, alkaa alemmalla tasolla tapahtuva vaikuttamaan helposti jollain tavalla barbaariselta. Niissä on ikään kuin alkukantaista vetovoimaa. Näin Nietzsche kuvaakin "Näin puhui Zarahustrassa" yli-ihmisen erilaisen moraalikäsityksen suhdetta ali-ihmiseen. Herramoraali on orjamoraalia seuraavalle vierasta, mutta kun nousussa ollaan onnistuttu päästään seuraavaan kuvaukseen "Kaikki olennot ovat tähän asti luoneet jotakin itseänsä korkeampaa: ja tekö tahdotte olla tämän suuren vuoksen pakovesi ja ennemmin taantua vaikka eläimeksi, kuin voittaa ihmisen? Mikä ihminen on apinalle? Naurun ja tuskallisen häpeän aihe. Ja juuri se pitää ihmisen olla yli-ihmiselle: naurun tai tuskallisen häpeän aihe." Kostamisen kulttuuri tuntuukin sivistysvaltioista käsin barbaarisuudessaan jopa karmivalta, mutta kuitenkin jonain joka ymmärretään. Tämä heikkous on potentiaalina itsessäkin, ja tämä voi herättää häpeäntunteita silloin kun sen yli ei pääse niin että sille kykenisi nauramaan.

Olenkin siksi itse jäänyt melko napakasti pääasiassa 2 -tasolle tunnetason rangaistuskäsityksessäni.
1: En kykene näkemään katumuksessa mitään sellaista erinomaisuutta että minun kannattaisi kohota sille tasolle. Näen katumuspakossa lähinnä epäsosiaalisuutta. Se asetetaan ikään kuin velvollisuudeksi. Kuitenkin yhteiskunnan muutos vaatii pelkän toiminnan muuttamisen. Ja ilman tätä vaihetta on luultavasti vaikeaa ponnistaa siihen eheyttämisen maailmankuvan tasolle, jolla Spinoza loikkii.
2: Moitin sekä kostoa että katumusta. Kuvaan usein koston viehättävän minua ja katumuksen olevan tunnetasolla etäinen ja vieras. Tämä näyttää että teen irtiottoa näihin. Ylöspäinkiipiminen on kuitenkin vieraampi, koska sitä ei ole ikään kuin itse tuntenut. Alkeellisempi taso on sen sijaan hyvinkin tuttu ja koettu. Näin kritiikissäkin korostuu helposti nimen omaan se, että oma nykyinen skeema toimii pohjana johon verrattuna katumus on hankala.

Lienenkin siksi useiden ihmisten silmiin moraalikäsityksineni varsin barbaarinen ja suoraviivainen. Tässä mielessä minä ja Paavo Lipponen olemme kesken. Se lienee inhimillistä.

---

Kirjoittaja on kaunakepulainen korkkiruuvijuntti. Tämä on syytä kertoa ihan siksi että tätä ei nähtäisi poliittisena nuoleskeluna tai oman poliittisen kannatuksen esittelemisenä.

Juhlapäivää kiellon päälle.

Ihmisillä ja kulttuureilla on mitä ihmeellisimpiä juhlapäiviä. Eilen, 30.syyskuuta vietettiin kansainvälistä jumalanpilkkapäivää. Sen ideana on toimia vuosipäivänä sille kuinka Tanskalaisia pilakuvia yritettiin sensuroida ja saatiin aikaan muutenkin aikamoista kalabaliikkia. Islamilainen maailma provosoitui provosoitumisesta niin kovasti että koko provokaatio haluttiin kieltää. Mistä provosoijat tietysti provosoituivat.

Sinänsä päivän idea on tätä kautta ymmärrettävä. Se kertoo että pahastuminen ja loukkaantuminen ei ole jotain jolta voidaan suojata. Se, että saa elää elämänsä vittuuntumatta ei ole mikään perusoikeus tai ihmisoikeus. Siksi ärsyttäviäkin mielipiteitä saa ja pitääkin olla. Ja itse asiassa tämä on sitä suvaitsevaisuutta ; Suvaitsemattomuuden määrä kun voidaan laskea yksinkertaisesti tabujen, sensuurin ja kieltojen puutteena. Päivän ideana on siis muistuttaa että uskonnosta saa puhua myös kriittisesti, ei sinällään kieltää uskontoja itsessään.

On toki varsin kummallista että ateistit jumalanpilkan kohdalla itse asiassa nostavat esiin valtavaa melua tyhjästä. Kunnes tajuaakin sen, että tämänlaisessa tilanteessa ei itse asiassa kritisoida mitään olematonta taikamiestä, vaan sitä että joku vetoaa tälläiseen olemassaolemattomaan taikamieheen ja vatii tämän pohjalla toisilta kaikenlaista. Kuten päättää mitä asioita saa sanoa ja mitä ei tavalla joka on privileegio.

Ateisteille tärkeistä asioista kun saa yhä puhua. Näinhän esimerkiksi fundamentalistit toimivat kohdatessaan uusateismia. He esittävät että jos ateismi on järkevien ihmisten asioita, niistä tulee ja voikin keskustella ja väitellä sen sijaan että niitä suojattaisiin. Suojananto itsessään ja vaientaminen näkyy heidän puheissaan dogmaattisena maailmankuvan mukaan leimaamisena. Ja ateistit hyväksyvät tämän ja debatoivat takaisin. Heillä ei siis ole mitään sisäisesti rakennettua privileegiota jossa jokin asia olisi suojattu tabun voimin ja siitä toisesta ei saisi puhua.

Onkin hyvä muistaa että jos olemattomasta kohkataan niin että kärpäsestä tehdään härkänen, on tämä liioittelu hyvä nostaa esiin. Mieleen tulee jopa jotkin mystiikan virtaukset jotka sallisivat uskovaisille toisenlaisen tien. Se on naurun tie. Eckhartin mukaan sanoilla kuvaamattomissa ja ihmisen järjellisyyden yläpuolella olevaa Jumalaa ei voi pilkata, pilkkaaja siis pilkkaa vain inhimillisiä konstruktioita, joille nauraminen taas on jopa hyväksi uskolle. Hänelle jokainen jumalankuva on jumalaolkiukko. Ekhart kohtaa tietysti Nietzschen siinä, että hänkin oli sitä mieltä että se että rakastaa Jumalaansa tarkoittaa sitä että hän sitä myös ahkerasti kurittaa.

Puolin ja toisin voisikin olla hyvä muistaa tämä. Yhdessä nauraminen on itse asiassa se aseistariisuvin vaihtoehto. Hyssyttely on sensuuria joka nostaa vastareaktiona äänekkyyttä. Myös suuttuminen on pahaksi kun oma ideologia alkaa näyttämään raivoilijoiden pesältä. - Ja lisäksi suuttuminen antaa yllättävän monille sellaisen omituisen näkemyksen että suuttuminen johtuu siitä että asia "osuisi liian hyvin". - Mukana nauraminen taas on helposti aseistariisuvaa. Se näyttää että toinen kykenee huvittumaan mutta ei silti luovu omasta ajatusmaailmastaan. Silloin sitä pukkaa mieleen väkisinkin sitä että olisiko se pilailu sittenkin nimenomaan sellainen vääristymä ja olkiukko.

Näin esimerkiksi jos olet hartaasti uskovainen ja suutut Jumalanpilkasta on luontevaa että ateisti kääräisee "Raamatusta" sivun ja tekee siitä sätkän. Tähän suuttuminen provosoi tilannetta. Mutta ateistin voi olla vaikeampaa keksiä ovelaa vastavetoa tilanteeseen jos naurat ja selität että "Siinä on sulla nyt sitten Henkisavut." Se näyttää että Jumala on sinulle paperia suurempi. Tämänlainen on tietysti vaikeaa, enkä teeskentele että kykenisin itsekään seuraamaan tätä ohjenuoraa käytännön elämässäni aina. - Mutta juuri sen vuoksi ihmisen suuruus näkyykin. Jos se olisi helppoa siihen kykenisi pienempikin ihminen.

I hear dead people!

Komedioissa on naurunauhoja (laugh track). Niiden tehtävänä on alleviivata vitsejä ja vedota jonkin verran ihmisen sosiaaalisuuteenkin. Kun ihminen kuulee naurua, hänen on helpompi nauraa mukana. Ajatus naurunauhasta on tietysti myös tasapäistävä, ja antaa kenties kuvaa siitä että sarjassa olisi enemmän huumoria ja vitsejä kuin mitä muuten voisi luulla. Nauha on myös ikään kuin tunnustettu kuuntelijan aliarviointi, joka kertoo milloin pitää nauraa tai olla huvittunut että ei menetä kasvojaan ja saa huumorintajuttoman mainetta.

Naurunauhojen kulta-aika oli 1950-1960 -luvuilla. Ja kun nauru oli kerran nauhoitettu, sitä tietysti voitiin käyttää useita kertoja. Usein sarjat tekevätkin aluksi omat naurunauhansa jota sitten kierrätetään koko sarjan ajan.

Tästä päästään tietysti "Man on the Moon" -elokuvaan. Siinä Andy Kaufmanin hahmo pistetään sanomaan että monet naurunauhat ovat kuolleiden ihmisten naurua. Ne on tehty niin pitkän aikaa sitten. Tämä onkin totta. Esimerkiksi "Frasier" -sarjan naurunauhat ovat hyvin vanhaa tekoa, 1960 -luvulta.
1: Tämä tietysti suorastaan kutsuu luokseen sarjaa parodioivaa "Marisvitsiä" ; Sarjassahan Maris oli Nilesin vaimo jota ei oikein nähty mutta josta kuultiin usein puhetta. Nauru oli yhtä eloissaa kuin Maris. Voikin kuvitella että jos Niles rikkoisi neljännen seinän hän sanoisi jotain seuraavaa "I hear laughter. Is it ghost or you Maris?"
2: Toki kierrätystä käytetään muutenkin ja esimerkiksi uusimmassa Indiana Jonesissa taas käytetään huutoa, jonka päästää kuollut mies. Eli vaikka nauhat usein kiertävät vain muutaman vuoden, ja kenties vain yhden komediasarjan yhden kauden verran, osa nauhoista on hyvinkin pitkäikäisiä.

Tätä ajatellessa voi mieli tulla surulliseksi, sillä on hyvinkin mahdollista että monet naurunauhat ovat hyvinkin vanhoja. Näin ollen kuulemmekin nauhoilla ihmisiä jotka ovat jo haudassa. Ensivilkaisulla sitä voisi ajatella että tämänlainen epäluonnollinen epäkuolleiden zombie -nauru olisi irvokasta.

Mutta sitten muistaa että nämä ihmiset ovat muuttuneet omalla tavalla ikuisiksi käsitteiksi juuri näiden pitkäikäisten naurunauhojen kautta. Ja se se vasta onkin irvokasta. He ovat ikään kuin ikuisiksi ajoiksi kahlehdittu kulttuurimme kenties omituisimpaan tarkoitukseen.

Tiedättekö, mitä minä tekisin jos olisin tälläinen naurunauhalla naurava jo kuollut? Minä taatusti kääntyisin haudassani. Jos vain vielä eläisin.

Jope Jalkapuoli

"Aku Ankan" maailma on erikoinen. Maailma on idealisoitu ; Monet asiat vain ikään kuin eivät ole olemassa. Näistä yksi on seksi.

Mutta toinen, vähemmän ilmiselvä, on vammaisuus. Sarjakuvissa ei näy vammaisia. Sairaalassa ollaan tavallisesti murtuneiden luiden takia täyskääreissä. Mutta esimerkiksi pyörätuolissa olevia hahmoja ei Akun sukulaisissa näy. Mielenterveysasiat ovat "eidiagnosoiduissa muodoissa" esillä sellaisissa hahmoissa kuin Kummo Ankka ja Touho. Silloin ne ovat naurettavuuden lähde. "Hulluus on jotain jolle nauretaan".

Vammaisten puute ei teknisesti ottaen kuitenkaan aivan pidä paikkaansa. Sillä Disneyn universumissa tunnettiin hahmo nimeltä Jopi Jalkapuoli. Hänellä oli puujalka. On merkittävää, että hän oli hahmona paha. Hahmo jätettiin sotien jälkeen pois - tai oikeastaan se muokattiin Mustaksi Pekaksi - koska amputoidut yleistyivät. Sotilaisiin ei haluttu liittää ikäviä mielikuvia. Se, miten rammat ennen sotia olivat kokeneet mielikuvien ikävyyden, ei ilmeisesti ollut kovin tärkeä asia.

Sota normalisoi amputoidut. Aikaisemmin amputoidut olivat harvinaisia ja kohtaaminen tuntui ikävältä ja vammainen muistuttaa olemassaolollaan sitä, miten itse kullekin voi aivan oikeasti käydä. Tämä herättää helposti ikävyyden tunteita. Vammaisiin voitiin kohdentaa Durkheimin tyylistä eriyttämistä. Ylenkatseellinen sääli (joka eroaa aidosta myötätunnosta) on inhoa, joka naamioidaan eettisyydeksi.

Syynä ei tavallaan ole Disney. Vaan se pirun inhimillisyys.

Imaamin nauruttomuus.

Huumorintajua voidaan pitää yhtenä sydämen sivistyneisyyden merkkinä. Tätä kautta huumorintaju toimii eräänlaisena haasteena. Uskonnoissa tämä on vaikea asia. Tabu on usein suojeltu, kritiikin ohella juurikin naurulta.

Tässä mielessä Suomen luterilainen uskonto on varsin terve. Siinä missä aggressiivisemmat linjaukset voivat jopa vastustaa kaikenlaista "turhaa" ja loukkaantua Jeesusvitseistä, on esimerkiksi "Sakastissa nauretaan" -sarja tuottanut useampia kirjoja. Olennaista ei ole se, ovatko vitsit laadukkaita vai ovatko ne "helppoja juttuja". Enemmänkin se, että yritystä on paljon. Ja että tätä ei pidetä minään jumalanpilkkana.

Humoristinen uskontoblogi "theokratie" (jota kirjoittaa Jumala itse) kirjoitti tässä kohden imaamien nauramisesta. Selviää, että siinä missä juutalaisuus on yllättävän laajasti itseironisen huumorin läpitunkemaa -aiheesta on esimerkiksi kirja "Mille Rabbi nauroi?" .

Samalla paljastuu se, että islamilaisessa kulttuurisa tiukat linjat suhtautuvat huumoriin vihamielisesti ; Tiukimmat - eli ne jotka rakentelevat moskeijassa piereskelemisen etikettioppaita ja käsittelevät monia muitakin vastaavia asioita teologin vakavuudella - esittävät näkemyksiä joissa nauraminen ei kuulu islamiin millään tavalla. Se on kuulkaa vakava paikka se!

En jaksa uskoa tähän epäihmisyyteen.

Ja jotain sinistä.

Pirkka-Pekka Petelius on esittänyt että huumorintaju on melko yleinen asia, joka ei välttämättä vaadi harjoittelua. Mutta huumorin keksimisen taito on hyvinkin harvinaista ja harjoittelua vaativampaa.

Huumorilla ei näytä olevan mitään erityistä ja tarkkaan rajattua muotoa, ja hauskuuttajalla on vain oltava jonkinlainen näkemys siitä mikä on hauskaa. Hänen omat yritelmänsä olivat johtaneet esimerkiksi siitä että siinä missä koulunäytelmään oltiin laitettu vuorosana "mennään piiloon tuon pensaan taa", hän oli lausunut jotain sen suuntaista että "mennään piiloon tuon pahvilavasteen taa". Vaikeuden kautta selittyy esimerkiksi "alivaltiosihteereiden" esittämä hauskuuden määritelmä: "Hauskaa on sellainen jossa on hauskoja kohtia." Lause on ympäripyöreä mutta tarkempi kuvaus olisi typistetty versio, vain osa huumorista. Sitäpaitsi tuossa muodossa määritelmä on aika hauska itsessään ja sopii siksi kohteelleen.

Huumori ei kuitenkaan ole aivan mitä tahansa.

Eettisellä tasolla huumoria on jaoteltu sen rakentavuuden kautta esimerkiksi seuraavalla kolmikannalla:
1: Halpaa huumoria on valtaakäyttävä naureskelu, jossa jotain tahoa mollataan ja tehdään ylemmyydentunnon kautta naurettavaksi.
2: Itseironisessa huumorissa terä kohdistetaan itseen, mutta koska itseen ikään kuin automaattisesti kohdistetaan myös rakkautta, on tuhoisuus vähemmän pahaa.
3: Rakentavassa huumorissa kerrotaan ikään kuin opettavaisia selviytymiskertomuksia joilla annetaan voimavaroja.

Yllä oleva ei kuitenkaan määrittele huumoria, vaan ikään kuin luokittelee olemassaolevaa huumoria erilaisiin luokkiin. Kaikki vallankäyttö ei ole huumoria, mutta osa valtaakäyttävästä keinoista ovat humoristisia.

Eri päistä.

Tavallaan huumoria pitää lähestyä ääripäiden kautta. Usein se, millä huumori rakennetaan pitää sisällään sen, että sen vastakohdatkin ovat huumorinrakentamiskeinoja:
1: Charles Chaplinin elokuvien hauskuus perustui usein surrealismiin. Tapahtuu jotain outoa, ja tämä ikään kuin huvittaa nimen omaan siinä olevan yllätysmomentin kautta. Kuitenkin myös stereotypiat ovat hyvin usein huumorin lähteenä.
2: Markus Kajo taas on eräässä haastattelussa kertonut että huumoria voidaan tehdä siten että osa huumorista rakentuu toiston varaan. Eli otetaan jokin asia, venytetään sen käsittelyä ja liioitellaan sitä. Ja jos se ei vielä tämän jälkeen ole hauskaa, niin toistetaan se. Useissa sketsisarjoissa syntyykin tälläisiä toistohokemia, joiden hauskuutta ei ole välttämättä aluksi tajunnut ollenkaan. Toisaalta osa huumorista perustuu tiivistämiseen, jossa asia kerrotaan äärimmäisen tiiviisti.
3: Huumori voi olla toiminnallista. Esimerkiksi mykkäelokuvissa huumori perustui usein jopa väkivaltaiseen ja makaaberiin slapstickiin. Niissä ei ollut kieltä lainkaan. Toisaalta esimerkiksi sanaleikit perustuvat tyystin kielelliseen leikittelyyn ilman esiintyjän fyysistä ilmaisua, näissä ei ole välttämättä sen kummempaa oivallusta kuin että sama kirjoitusmuoto on toisenkin sanan kirjoitusmuoto.
4: Usein sanaleikeissä ei ole mitään ideologiaa taustalla. Mutta usein huumoriin - sanaleikkeihinkin - kuitenkin lisätään jotain tabuja rikkovaa tai makaaberia. Tabujen rikkominen taas synnyttää usein jonkinasteista mustaa huumoria. Ja se voi joskus jopa lietsoa halveksuntaa, toimia ikään kuin ideologisena taisteluaseena.
5: Jopa nauramisen suhde huumoriin on yllättävän vaikea. Osa huumorityypeistä vaatii selvästi naurua. Etenkin vitsi joka ei naurata ketään lakkaa olemasta vitsi. Toisaalta esimerkiksi Sulevi Peltola pitää hyvinkin melankolisesta huumorista. Ja ulkomailta löytyvä humoristi Charles Chaplinkin on esittänyt että onnistunut murhenäytelmä on humoristista.
6: Hauskuus on huumorin ominaisuus, mutta tämä itse voi olla hyvinkin aikaan sidottu : "Unkuri" kertoo satiirin ja parodian lyhytaikaisuudesta "satiiri ja parodia ovat köyhiä lajityyppejä siinä mielessä, että ne jäävät useimmiten kiinni pilkkansa kohteisiin ja vanhenevat ja kuolevat niiden myötä." Toki hänkin myöntää että on ikuista ja yleisinhimillistä typeryyttä, joka tuottaa pysyvän parodioinnin kohteen. Tosin itse en yhdistä ajankohtaisuutta "köyhyyteen", vaan enemmänkin "viihdearvon lyhyeen elinkaareen". Oma ihannesatiirini muuttaisi maailmaa, olisi vaikutusvaltainen, ja tämänlainen ehdottomasti tuhoutuisi kohteensa mukana.

Itse kuitenkin uskallan lähestyä asiaa tarjoamalla huumorinrakentamiseen eräänlaisen kaavan. Itse asiassa olen jopa pistänyt tämän aikaa sitten näkysälle. Se perustuu siihen että huumori syntyy samaan tapaan kuin perinteisen häätavan mukaan syntyy morsiuspuku "Jotain uutta, vanhaa, lainattua ja sinistä". Tätä kautta hyvässä vitsissä on tuttua, uutta, interkontekstuaalisuutta ja ripaus melankoliaa tai Sipuran halajamaa "sinistä ajattelua" eli "lapsenomaisia maailmanpohdintoja, joissa ei ole mitään pahaa" täydentää kokonaisuuden.
1: Tosin omalla kohdallani huumorintajuni on paikoin varsin karkea. Esimerkiksi metahuumori, eli vitseistä tai vitsinkerronnasta tehty vitsi iskee aika helposti kuin miljoona volttia. Samoin kuin kaikki neljännen seinän rikkomiset - kuten Pirkka-Pekka Peteliuksen pahvilavastekommentti. Tässä mielessä huumorintajuni vääntää esimerkiksi postmodernista filosofiasta kasan vitsejä. Tosin koska halpamainen puoliskoni naureskelee myös pseudotieteille, ei ole väliksi onko pseudotieteilijä tosissaan vai ei jotta se olisi minulle huumoria. Myös kaikki "parodiahorisonttiin ajautunut" on minusta miltei automaattisesti hauskaa, paitsi joskus ei.

Huumoria voi rakentaa joko yhden tai vähemmän elementtienkin kautta. Mutta se on jotenkin "vähemmän hienostunutta".

---

Kuvan graffiti oli Korsossa Ankkalammen lähellä. Nyttemmin sen päälle on sotkettu graffiteja paljon, mutta tuossa kuvassa se on vielä suhteellisen siisti ja alkuperäinen. Siinä on joitakin hauskoja kohtia.

Epäonnistuneet

Usein filosofit puhuvat suuria. Totuus ja osaaminen ovat keskiössä. Niiden vastaparit, epäonnistuminen ja huonous toki ovat mukana tulkinnoilla. Mutta niihin ei yleensä keskitytä.

Tosin esimerkiksi stoalaiset pitivät häviämiseen suhtautumista tärkeänä ; Heistä fortuna heitti ihmisen tielle epäonnea, jolle tämä ei mitään mahtanut. Heistä oli vaan paljon asenteellisesti coolimpaa kestää ongelmat ; He vertasivat tätä vankkureihin sidottuun koiraan. Koira voi aivan vapaasti valita käveleekö liikkuvien vankkureiden mukana tai raahautuuko niiden mukana.

Toiset, kuten Montaigne, olivat leppeämpiä. Hänestä epäonnistuminen oli osa ihmisyyyttä, ja siksi ylevää kuvaa esittävät itse asiassa tuovatkin pinnallisen valekuvan ihmisyydestä. Niissä tehdään hienostuneen ihmisen kulissi, jonka taakse aito ihminen kätkeytyy. Ihminen on siksi sekä onnistumisensa että epäonnistumisensa.

Toisten epäonnistumiseen suhtautuminen on tietysti astetta erilaista kuin omien virheiden tunnustaminen ja esilletuominen. Tässä olennaisessa roolissa on vahingonilo ja huumori. Hobbes korostikin epäonnistumista niin suuresti että hänestä huumori oli ikään kuin valtapeliä. Siinä nauraja korottautuu naurettavan yläpuolelle. Huumorin kautta joko ylennetään itsensä tai alennetaan toinen. Huumori salli tämän jopa niin että alhaiso voi nauraa ylhäisölle. Tälläinen huumorintajun määritelmä tuntuu toki ilkeältä, mutta toisaalta esimerkiksi IltaLehden "Ovatko tässä maailman surkeimmat kotisivut" -tyyliset otsikot ovat melko suosittuja. Ja itse asiassa Haminalaisen matkailusivut huvittavat ainakin minua, tosin kenties enemmän absurdiudessaan kuin häijyyttäni - mutta voihan tietysti olla että teeskentelen teille ja itsellenikin.

---

Kuvassa bloggaaja näyttää varhaiskypsyytensä. Jo aivan pienenä hänen tapansa lähestyä kouriintuntuvalla tavalla erilaisiin älykkyystehtäviin ovat selvästi esillä. Kuvassa selvästi nautitaan palapelin ratkomisesta vaihtoehtoisella tavalla, tehtävää ajatellaan selvästi "out of box". Kuva Erkki Hämäläinen, pelottavalta 1980 -luvun alulta, kuvauspaikkana Kerava.