Hyveestä vai seurauksista; (feat. Mikropetettyä sananvapautta)

Eettiset teoriat on yleensä määritelty joko sitä kautta että ne tarjoavat (1) hyvän spesifikaation ja (2) ohjeen oikeanlaiseen toimintaan. Nämä komponentit ovat osana kun mietitään etiikkaa ja eettisyyttä.

Yksinkertaisimmillaan meillä voi esimerkiksi olla aristoteelista hyve-etiikkaa joka kertoo että minkälaiset ovat hyveellisiä persoonallisuuden piirteitä. Toisaalta uskonnoissa jotkin asiat ovat usein a priorisesti hyviä ja Jumala kertoo hyvän johon sitten suhtaudumme perin juurin aksiomaattisella otteella. Hedonismissa taas on kysymys siitä että hyvä on nautintoa.

Ja sitten on hieman hämmentävä kysymys utilitarismista. klassisessa utilitarismissa esitetään että hyvää on tietoisten nautinnolliset kokemukset tasolla jossa tätä kaikkea katsotaan tilastollisesti. Eli tavallaan hedonismia massoilla. Josta seuraa se että utilitarismi ei olekaan enää niinkään pelkästään hyvän spesifikaatiota vaan seurausetiikan muoto, jonka perusperiaatteen mukaan teon moraalinen hyvyys määräytyy sen toimijoille tuottaman hyödyn perusteella. Joka on tavallaan erikoista koska klassinen utilitarismi tavallaan on vain hedonismia massoilla. Laajemmassakin mielessä utilitarismi on hyötyä tilastollisesti korostava. Ja näissä saatetaan tarkastella puhtaasti sitä miten toimintaa katsotaan vain lopputuloksesta käsin.

Osa moraalifilosofeista, esimerkiksi Philip Pettit, kertovat meille että seurausetiikka on teoria oikeudenmukaisuudesta eikä teoria hyvästä. Tämä jaottelu on samanaikaisesti hyvin tekninen että kaukana todellisuudesta, mutta samalla se on hyvin kätevä ja tärkeä koska se joskus auttaa ymmärtämään joitain arkielämästä.

Ja tilanne on hankala ja absurdi nimenomaan antamani utilitarismiesimerkin kautta. Koska yleisesti esitetään että utilitarismi on teoria hyvästä mutta se on kuitenkin seurausetiikkaa. Toisaalta jos ajatellaan velvollisuusetiikkaa ja seurausetiikkaa jaottelu on kätevä koska se opettaa että deontologit eli velvollisuuseetikot haluavat että toimimme siten että se palvelee hyvää kun taas seurauseetikot esittävät että meidän tulee tehdä asioita jotka tukevat hyvää. Pettitin kuvaamana tilanne on se, että jos historian opiskelu on ultimaattinen hyvä niin seurauseetikot sanovat että meidän tulisi promotoida historian opiskelun hyvyyttä. Kun taas deontologit sanovat että meidän tulisi opiskella historiaa. Ja tästä tavallaan päästään siihen miksi tämä tähän asti hyvin metaiselta ja abstraktilta tuntuva hyveiden purkaminen muuttuu käteväksi.

Kuulin nimittäin sellaisesta ilmiöstä jota kutsutaan mikropettämiseksi. Se on jotain, jota mitä ilmeisimmin harrastan. Teknisesti ottaen mikropettäminen ei ole oikeaa pettämistä. Se on niin ei-oikeaa pettämistä että sitä varten on pitänyt luoda tälläinen uusi määritelmä koska oikein kukaan ei voi laskea mikropettämistä aidoksi pettämiseksi.

Mikropettämistä on esimerkiksi se, että seuraa instagramissa ja likettelee silloin tällöin tyyppejä joita pitää kuumina. Samoin se, että on sitoutunut parisuhteeseen mutta pitää mielessään ja kuvitelmissaan jotakuta muuta ikään kuin varalla harrastaa mikropettämistä.

Tämä on sinänsä oleellinen asia että tälläinen asia voidaan määritellä ja se jossain määrin kuvaa jotain todellista ilmiötä. Mikropettämistä selkeästi tapahtuu. Samanaikaisesti se tuntuu pikkumaiselta ja nipottavalta. Ja kuitenkin kun itse katson käytöstäni huomaan että harrastan mikropettämistä. Ja huomio nolostuttaa minua vähän. Ja minua ärsyttää se, että tunnetiloissa dissaan itseäni enemmän kuin pidän ilmiötä edes reagoinnin arvoisena koska tässä nyt on kysymyksessä parin sekunnin ajatukset jotka ovat vain pääni sisällä. Suurin osa mikropettämisistäni jäävät ajatusrikoksiksi joista rankaisua en pitäisi edes Jumalalle reiluna. Jos Hän voi lukea ajatuksemme ja näkee ne kaikki mikropettämiset tosiksi niin hänen soisi myös huomaavan sen, että siitä ei seuraa mitään. Aina edes sitä likeä. Ei ainakaan sen jälkeen kun on radiosta kuullut tälläisestä mikropettämisestä.

Mikropettämisen voi ymmärtää sitä kautta että kun mikropetän pääni sisällä en ole hyveellinen persoona. Seurausetiikan kannalta tästä ei-hyveellisyydestä seuraavat asiat ovat hyvin pieniä jos sitäkään. Mikropettäminen on yleensä harmitonta. Ja joskus se johtaa tavanomaista parempaan hyvään käytökseen jota soisin kasvattavan itsessäni mielelläni kaikissa muissakin yhteyksissä. Näen mikropettämisessäni siis jopa pienen Nietzscheläisessä mielessä sublimoivan teeman; Nietzschehän esitti että olisi hyvä jos ihmiset käyttäisivät paheinaan pitämiä asioita jonkin uuden luomiseen sen sijaan että vain sammuttaisivat tämän tai taistelisivat sitä vastaan.

Joka tavallaan kertoo sen oleellisen. Kun mietimme standardia jossa vastustetaan seurausetiikkaa, sieltä nousee usein vastaan se että seurausetiikka sallii paheellisuudesta nousevaa käytöstä. Joka itse asiassa tuo esiin utilitarismia koskevat klassiset kritiikit esimerkiksi siitä että utilitaristista voi jossain olosuhteissa olla oikein tuomita syyttömiä jos siitä seuraa vaikka se että kansa uskoo että rikoksista tulee rangaistuksia ja näin he ovat tyytyväisempiä eivätkä halua tehdä yhtä paljon rikoksia. Samoin perinteinen seurausetiikka laajemmin näkee että emme voi kategorisesti kieltää epämoraalisena vaikka valehtelua tai kidutusta. Koska jossain tilanteessa saattaa olla tarpeellista kiduttaa. Joskus pitää ikään kuin olla tilaa sille että 24 -sarjan Jack Bauer tekee juuri kuten hyväksi on. Hyve-etiikassa ja deontolgiassa nähdään että tälläiset teot eivät kunnioita hyvyyttä ja siksi ne ovat kategorisesti kiellettyjä. Tämä on jännittävä koska kun me katsomme tämän hetken sananvapauskeskustelua on siinä vastakkain puoli joka arvostaa sananvapautta hyvyytenä itsessään. Tai vähintään retorisoidaan että näin on. Sen vuoksi ”vihapuhetta” tulee sallia koska sananvapaus on absoluuttinen. Näin myös silloin kun siitä tulee pahaa mieltä ja yleistä vihaisuutta ja kansakunnan yhtenäisyyden romahtamista erilaisiin vastakkainasetteluihin. Vastapuoli taas näkee että tästä seuraa erilaisia ties mitä asioita. Kuten rasismia ja rasismiin liittyvää väkivaltaa. Tätä kautta vastakkain on oikeudet ja seurausetiikka.

Toisaalta sitten tässä kääntyy kelkka hyvin nopeasti. Esimerkiksi tänään näin netissä meemikuvan jossa oli pistetty feministejä jotka huutavat metooliikettä ja jotka vaativat raiskauksia ja seksuaalista häirintää loppumaan. Mutta jotka eivät sitten suostu tuomitsemaan raiskareita karkotettavaksi maasta. Maahanmuuttokriittinen meme nojasi ajatukseen jossa korrelaatiot ovat korrelaatioita. Ja tässä helposti sitten mennään siihen että huomio menee pelkkään lopputulokseen eikä siihen miten se on saavutettavissa. Kun metooliikkeeläiset vaativat ihmisiltä hyveellistä käytöstä he selkeästi ovat esittämässä tiettyjä oikeuksia joita puolustetaan oikeudenmukaisesti ja he näkevät maahanmuuton ja kovat rangaistukset jonain joka on pahaa sinällään. Ja siksi yli- ja aliedustukset raiskaustilastoissa eivät ole heille tärkeitä tai relevantteja tietoja. Seurausetiikan näkökulmasta metoon ja raiskaajien karkotusten tulee olla tietyssä suhteessa ja jos toimit väärin olet jotenkin sisäisesti ristiriitainen. Mutta velvollisuus ja hyve-etiikan näkökulmassa mitään ristiriitaa ei ole ja näkemys on ihan koherentti.

Aivan kuten ei sananvapauspuolellakaan ole kiinnostavaa onko rasismin nousu kuviteltu vai aito liitännäinen. Sielläkin nähdään vain se taso jossa omaa hyveellisyyttä moititaan ”sanoivat mua rasistiksi ja natsiksi” -tasolla. Koska jos seurausetiikka ei ole tulkintakontekstisi juuri tuossa kohden niin otat ongelmat helposti hyve-etiikan tai velvollisuusetiikan rikkomisina. Ne pitävät metoofeministiä ”raiskausten kannattajana” tai ”maahanmuuttokriitikkoa rasistina”.

Tätä ei tavallaan voisi käsittää ilman Pettitin jakoa.

Tämä taas on itselleni kiinnostavaa koska minä olen aika vahvasti seurauseetikko. Tärkein argumenttini ei itse asiassa edes ole se, että onko hyvyys todella tätä. Ongelma on se, että hyveellisyys on helppo naamioida. Olen lapsesta asti tiennyt että mitä tahansa kauheita tekoja voi tehdä ja niiden taakse voi kertoa hyviä ja hyväntahtoisia motiiveja. Ja usein jos jää näiden hyväntekijöiden jalkoihin ei ole väliksi tai kiinnostavaa tietää valehtelevatko nämä ihmiset motiiveistaan vai eivät. Valehtelu on mahdollista ja se ei ole tavallaan se taso jota voidaan kovinkaan helposti ilman jotain todella hämärää valheenpaljastusjärjestelmää mittailla tai kartoittaa. Nuorena se sai puoleastni olla yksilön ja Jumalan välinen asia – tai minun aikuisen minäni tapauksessani yksilön ja yksilön välinen asia, eli jos on kaksinaamianen niin miettikööt sitä keskenään. Seurauseettinen taso on poliittinen ja sosiaalinen taso joka ilmenee ja josta voidaan helpommin olla samaa mieltä objektiivisella ja testattavalla tavalla.

Tässä näkökulmassa on mielestäni pari hauskaa etua;
1: Deontologian haasteena on se, että tietyt hyvät asiat ovat hyviä sellaisenaan mutta he joutuvat ottamaan myös välineellisiä asioita. Jolloin he helposti käyttävät monenlaisia erilaisia eettisiä teorioita rinnakkain. Josta seuraa se että seurausetiikka on mahdollista tehdä parsimonisemmaksi. Tämä on minulle merkittävä asia.
2: Velvollisuusetiikka ja hyve-etiikka on usein perussävyltään melko ad hoc. Tietyt asiat vain oletettaan hyviksi ja sitten niitä puolustetaan seurauksista riippumatta. Näitä väitteitä ei helposti voi falsifioida eikä todistaakaan. Ja ne ovat näin hyvin maailmankuvallisia. Näin esimerkiksi sananvapaus voi olla absoluutti jonka kohdalla ei tarvitse välittää siitä uhkaako vakooja valtionturvallisuutta vakoilutilanteessa tai lietsooko se rasismia tai tuleeko Junes Lokalle ärsytyksentunteita. Instrumentalismi ja seurausetiikka ovat jossain mielessä helpommin jotain muutakin kuin puhdasta a priori tietyn asian väittämistä ja sen jälkeen siihen nojaamista. Koska seurausetiikkaa voidaan soveltaa yleisimpään rationaaliseen perustaan eli panos-hyötylaskelmiin.

---

Viitteet:
Ilta~Sanomat, ”Pettääkö toinen teistä jopa tietämättään? Näistä merkeistä tunnistat mikropettämisen”
Peter Singer (toim), ”A Companion to Ethics” (1991) // Philip Pettitin jaottelu
Frans de Waal, ”The Bonobo and the Atheist: In Search of Humanism Among the Primates” (2013) //argumentti sadismista ja toisen ymmärtämisestä
Friedrich Nietzsche, ”Menschliches, Allzumenschliches: Ein Buch für freie Geister” (1878) [engl. ”Human, All Too Human”]
Frans de Waal, ”Mama's Last Hug: Animal Emotions and What They Tell Us about Ourselves” (2019)
Mark Rowlands, ”Everything I Know I Learned From TV: Philosophy For the Unrepentant Couch Potato” (2005) [suom. ”Opin kaiken tietämäni televisiosta – filosofiaa sohvaperunoille”] // Miten 24 -sarja on malliesimerkki utilitarismin ja hyve-etiikan erojen käsittelystä.

Epikurolaisuudesta, itsemurhasta ja masennusvauvojen abortoinnista

Hedonismi on siitä kiinnostava oppi, että se on nykyään hyvin suosittua. Onnellisuus on tärkeää. Uskonnoissakin tärkeintä on se miten uskovat tulevat onnellisiksi. Puhumattakaan maallisemmista näkemyksistä.

Nykyään kuolemaa usein siirretään ajatuksena syrjemmälle ja keskitytään elämän pidentämiseen. Tämä on tietenkin jonkinlaista kuolemattomuuden tavoittelua. Nämä nähdään niin yhteen että voi olla vaikeaa nähdä asiaa vaikkapa epikurolaisesta näkökulmasta.

Epikurolaisuudessa nimittäin ei ohiteta vaan vähätellään kuolemaa. Epikuros esitti, että kuolema ei ole meille mitään koska se on olemassaolon tyhjiö. Ei-olemassaolon tila jossa ei ole nautintoa tai kärsimystä. Toisaalta tässä korostettiin myös symmetrisyyttä; Emme kammoa aikaa ennen syntymää ja kuolemanjälkeinen olo on samanlaista. Tähän on liittynyt se, että kunnon epikurolainen hedonisti olisi myös valmis kohtaamaan kuolemansa.

Olisi kuitenkin mahdollista rakentaa myös argumentti sen ympärille että voisimme yhdistää halun pidentää elämää ja välttää kuolemaa samalla kun korostamme kuoleman ei-mitäänoloa. Tämä onnistuu sitä kautta että voidaan tavallaan ajatella asiaa kahta kautta:
1: Aika ennen syntymää ja aika kuoleman jälkeen eivät ole symmetrisiä koska emme ole pelänneet mitään ennen syntymäämme ja jo tapahtunut ei pelota samalla tavalla. Syntyessä saamme jotain, kuten tälläisistä murehtimisen kyvyn. Ja kuolema ottaa tämän pois. Lopputuloksena tila on sama. Mutta prosessina ne ovat äärimmäisen erilaisia.
2: Toisaalta voimme nauttia vain kun olemme elossa. Joten jos olemme elossa ja nautimme, olisi perusteltua pidentää elämää. Ei kuolemanpelon vuoksi vaan siksi että eläessä voi saada lisää nautintoja.

Tämä twisti alleviivaa sitä että epikurolaisuuden tyynessä kuolemanhylkäämisessä on itse asiassa ongelma. Vähän samantapainen ongelma kuin se, että epikurolaisuus opettaa että maallistunut hedonisti ei halua miettiä kuolemaa. Mutta epikurolaisuudelle.

Epikurolaiset eivät kykene käsittelemään niinsanottua ennenaikaista kuolemaa. Joka on vastassa jos torjutaan fatalistinen ajattelu jossa jokainen meistä saa päiviensä määrän täytenä. Eikä vain siksi että se lukumäärä on tämä. Vaan siksi, että tämä paljon puhuttu ennenaikainen kuolema olisi jotenkin jotain jota ei koskaan tapahtuisi.

Tässä voidaan tietenkin miettiä minkälainen elämä olisi tyydyttävä. Ja näkemys voi keskittyä karkeasti ottaen jollain seuraavilla tavoilla:
1: Näkemyksiin joissa katsotaan pelkkää elämän pituutta. Eli pidempi elämä on parempi.
2: Ajatellaan elämää jonkinlaisen henkilökohtaisen täyttymyksen kautta. Jolloin esimerkiksi sankarillinen oman elämänsä näköinen kuolema nuorena voisi olla arvokas koska eläjä itse voisi hyväksyä saamansa kuoleman. Kuolema omilla ehdoilla.
3: Elämä nähdään tarinana jonka olisi täytettävä tietyt ehdot jotta se olisi ikään kuin täysin eletty sellainen. Tämä on kuolema muiden ehdoilla.

Jos tästä jatkamme hedonistisen ja epikurolaisen maailmankuvan taustapremisseillä, eli ajatuksella jossa tästä kaikesta huolimatta nautinto on kaiken mitta, syntyy kuitenkin muistutus siitä että elämän pidentäminen tapahtuu ehdoilla.

Suru ja kärsimys eivät ole nautinnollisia vaan kivuliaita. Tämä on nautinnollisuuden vastakohta. Nautinto on hyvää elämää ja sen vastakohta on huonoa elämää. Joten suru ja kärsimus ovat huonoa elämää. ; Syntyy oikeutus itsemurhalle kontekstissa joka yleisesti ottaen suhtautuu positiivisesti elämän jatkamiseen ja neutraalisti kuolemaan. Kuitenkaan itsemurhan kannattamisen argumentaatio ei ole tyypillistä kun keskustellaan epikurolaisten tai hedonistien kanssa. Tosin itsemurhaa vastustavat usein näkevät itsemurhan nimenomaan itsekkäänä aktiona.

Tästä voitaisiin vetää jotain erikoisia ajatuksia itsemurhan lisäksi myös aborttikeskusteluun. Kävin aborttiasiasta keskustelua. Tässä esiin tuli se, että moni tarkkailee 21 -trisomiaa, Downin syndroomaa. Kuitenkin Downin syndroomaan liittyy usein se, että ihminen itse on onnellinen. Yhteisö ei ehkä saa hänestä mitään supernerokasta yhteiskunnan kehittäjää. Mutta he ovat hyvin positiivisia hahmoja.

Josta päästiin siihen, olisiko abortti oikeutetumpaa, jos havaittaisiin ajatuskokeen vuoksi että lapsella on geenit jotka vahvasti altistavat masennukselle. Kärsimyksillä voi toki myös saavuttaa jotain onnistumisia. Riski ja onnistuminen liittyvät yhteen. Mutta kärsimys ei masennuksen kohdalla ole tämänlaista. - Olen taipuvainen esittämään näin vaikka olenkin huvittunut siitä miten maailmassa on nautittavia ja kärsimystä tuottavia asioita skaalana ja asioista seuraa toisia tapahtumia joilla on jakauma. Mutta silti kuulemme useammin siitä, miten ”pahasta seuraa jotain hyvää” kuin että ”hyvästä seuraa jotain pahaa”. Optimisti voi kenties nähdä näin mutta pessimistille tämä ei ole mitenkään luonteva selitys. ; Pessimisti ei perustele hyvää ja nautinnollista tulevaisuutta jonain perusteltuna asiantilana. Ja masentunut ei näe myöskään toivoa.

Masennuksen tuottama kärsimys ei liity edes ulkoisiin olosuhteisiin. Masentunut voi olla masentunut ulkopuolisista asiantiloista huolimatta.

Ainakin itselläni tilanne on nimittäin sellainen, että itsemurha on aika dramaattinen aktio joka ei ole neutraali syntymättä jäämiselle. Olen itse esittänyt että jos joku päivä satun kuolemaan niin onhan sitä tullut elettyä. Ja jos joku voisi pyyhkiä takautuvasti koko olemassaoloni, niin miksipäs ei? Juuri se että elämä on antanut itselleni ja ympäristölleni jotain joka muuttuu kuolemassa on se epäsymmetria jonka ympärillä tämä kokemusmaailma etenee.

Kysymys tässä yhteydessä kääntyi siihen että minä kuitenkin hyödytän yhteiskuntaa. Olen luova ja muiden ihmisten elämää rikastava voima. Tai ainakin näin minulle selitettiin koska oltiin kohteliaita. Joka tapauksessa tässä näkökulma oli viety ”yhteisön hyötyyn” yksilön nautintojen sijaan. ; Tämä taas voidaan liittää siitä merkillepantavaan seikkaan, että masentunut jää helposti yksin ja yhteisön vuoksi eloon jääminen muuttuu yksinäisille hyvinkin triviaaliksi. Etenkin jos masennus vie keinot tehdä mitään. Korostetusti mitään rakentavaa.

Ei siis ihme että moni Suomessakin miettii, että jos elämä on lahja, minne voi palauttaa.

Kidutus on kielletty mutta näiden argumenttien käyttöä ja sisältöä pidetään hyväksyttävinä.

Duck Dynastyn Phil Robertson piti puheen jossa hän kuvasi varsin väkivaltaisesti ateisteja. Hänellä oli raiskaus- ja murhafantasia joka keskittyi tarinointiin.; Tarinassa kaksi miestä murhautuu ateistin kotiin, sitoo hänet tuoliin ja laittaa suukapulaan. Sitten hänen kaksi tytärtään raiskataan hänen edessään. Ja sitten nämä ammutaan. Ja sitten he leikkaavat hänen vaimoltaan pään irti. Ja sitten murhamiehet kysyvät että eikö olekin hienoa kun ei tarvitse pelätä tuomiota ja että tämänlaista toimintaa ei voi kutsua moraalittomuudeksi. Koska ei ole mitään oikeaa ja väärää. Ja tämän jälkeen he leikkaavat ateistilta munat irti veitsellä. Ja murtautujat korostavat että he pitävät vain hauskaa ja että ateisti on se jonka mielestä tässä teossa ei olisi mitään hyvää tai pahaa.

Tämä voidaan nähdä metaeettiseksi ajatuskokeeksi. Ja sen perusjohtopäätökseksi väitetään sitä, että ateistisella etiikalla ei ole mitään keinoa tarjota moraalisia kriteereitä. Tässä mielessä hän uudelleenmuotoili ja polemisoi ajatuksia jotka ovat itse asiassa yleisiä. Ja niitä pidetään suosiossa jopa useiden maltillisten uskovaisten puolella.

Karkeasti ottaen tämä argumenttityyppi on jotain jota tulkitaan kahdella tavalla;
1: On tapa jossa ateismi – tai laajemmin kaikki ei-teismi - nähdään aidon pahuuden lähteeksi jolloin uskontoa ja uskonnollista kasvatusta tarvitaan jotta ihmiset oppivat hyvän ja pahan ja elävät niiden mukaan. Tässä skenaariossa korostuu usein yhteiskunnallinen näkökulma ja se, että uskonnosta irtautuminen johtaa siihen että ihmiset todella muuttuvat pahoiksi.
2: Toinen tapa taas korostaa sitä että tosiasiassa kaikilla ihmisillä on moraalitunteet. Ja esimerkiksi ateistit kokevat että murtautujien teot ovat vääriä. Mutta heillä ei ole perustelupohjaa näille näkemyksilleen jolloin ei-teistit olisivat tässä vaikka rationaalista perustaa ja he eivät ole älyllisesti täysipainoisia ja älyllisesti rehellisiä.

Monesti nykyään tavataan painottaa näistä jälkimmäistä tulkintapohjaa. Koska jostain syystä pidetään asiallisena ja kohteliaana loukata älyä kun taas moraalin korostaminen nähdään asenteellisena. Tämä on sinänsä erikoinen näkemys josta voidaan olla erimielisiä. Mutta teoriassa tämä voisi olla epämiellyttävä totuus. Toisin sanoen se voisi olla epäkohtelias asia sanoa mutta se olisi silti väistämätön totuus. Sellainen joka olisi totta maailmankuvista riippumatta. Sellainen jonka kanssa ei voisi olla erimielinen.

Tässä argumentissa nojataan usein tunteisiin toimintakuvauksissa ja abstraktioidaan etiikka. Tämä mahdollistaa sen että saadaan tunteita tekoihin mutta kylmää etäisyyttä kun vihollisia pitäisi kohdella ihmisinä. Ihmisten maailmankuva on abstraktiossa mutta heidän tekonsa on lähellä. Tämänlainen psykologinen kulma on toki yleinen kaikessa ”rakastamme syntistä mutta vihaamme syntiä” -ajattelussa. Jossa asenne on se, että rakastetaan syntistä abstraktiona mutta vihataan kaikkea mitä tämä ajattelee, tekee ja on. Tai oikeastaan ; vihataan kaikkea mitä näihin liitetään mielikuvissa ja niiden ulkopuolelle ei nähdä mitään.

Tunteilu on helppo keino ajaa analyyttinen ajattelu piiloon ja korvata tunne ja siihen liittyvä varmuus sillä että asia todella on niin. Toisaalta asia voidaan torjua tunteella vain siksi että lopputulos on ateistille epämiellyttävä. Ja siksi argumentti onkin syytä palastella analyyttisesti. Argumentti on metaeettinen argumentti joka toimiakseen vaatii kaksi asiaa. Näiden asioiden on oltava sellaisia että niiden kanssa ei voi olla erimielinen. Koska muutoin moraali ei katoa. Jos tiettyjen ehtojen muuttuminen johtaa nihilismiin ja moraalin katoamiseen, olisi moraalin kadottava ehdottomasti. Nämä ehdot on onneksi varsin helppo tiedostaa.

Kun uskovainen ajattelee että ilman Jumalaa ei voi olla moraalia, hyvää tai pahaa, he olettavat että moraali voidaan oikeuttaa vain yliluonnollisen Jumalan kautta. Ja jos ei usko tämänlaiseen ei tietenkään voi olla moraalia. Ajatus on suosittu ja Robertson nojaa sen varaan. Jotta Robertsonin moraaliargumentti pitäisi paikkaansa, tarvitaan kaksi ehtoa;
1: Moraalirealismi on mahdollista vain teistisissä malleissa.
2: Moraaliralismin ainut vaihtoehto on moraalinihilismi.

Filosofit ovat tukineet etiikkaa paljon. Ja karkeasti ottaen molemmat näistä esitetyistä vaatimuksista ovat sellaisia että ne eivät ole uskottavia. ; Argumentin molemman kohdan pitäisi olla vahvoja, eli niiden kanssa olisi vaikeaa olla erimielinen. Jo toisen heikkous kaataisi argumentin ehdottomuuden. Kuitenkin molemmat annetut kohdat ovat hyvin heikkoja. Yhden heikkous riittäisi argumentin kaatamiseen. Molemmat ovat silti heikkoja.

Metaetiikassa moraalisuudelle on hirvittävä määrä eri koulukuntia. Ensimmäisen kohdan kohdalle on syytä miettiä moraalirealismia. Moraalirealismi uskoo niinsanottuun objektiiviseen moraaliin. He uskovat moraalisiin faktoihin. Ja nämä faktat ovat ikuisia ja muuttumattomia. Väitteet asioiden hyvyydestä ja huonoudesta voivat olla tosia tai epätosia. Ja ne ovat niitä aina ja kontekstista riippumatta. Moraaliset lait koskevat kaikkia. Moraalirealismi on se pohja jonka varaan Robertsonin argumentti rakentuu. Uskovaiset usein kannattavat tätä ajatusta.

Tässä kontekstissa on varmasti järkevää laittaa muistutus Euthyfronin dilemmasta. Siinä ajaudutaan ongelmiin koska Jumalan ja moraalin suhdetta miettiessä olisi tiedettävä että päättävätkö jumalat, mikä on hyvää, koska se on hyvää, vai onko se hyvää siksi että jumalat päättävät niin. Jos ensiksi mainittu mielipide on oikein, se osoittaa, että hyvä on riippumaton jumalista. Jos jälkimmäinen pitää paikkaansa, on hyvän käsite teennäinen. Euthyfronin dilemmaa on käytetty perusteluna sitä vastaan, että moraalisuuteen tarvittaisiin jumala. Pulma osoittaa myös, että jumala ei voi olla moraalin alku ja juuri ilman että moraalista tulee jotain teennäistä.

Tärkeää tässä on huomata että jopa teistisissä malleissa on mahdollista että hyvä on hyvää vain koska Jumala käskee. Tällöin paha Jumala olisi oksymoroni koska Jumala käskyineen on määritelmä hyvyydelle ja hyvyyden mitta. Jumalan hyvyys taas muuttuisi triviaaliksi samasta syystä. ; Toki uskovaisen käytännön elämän kannalta tällä ei ole juurikaan väliä. Molemmissa tapauksissa ihminen tottelee Jumalaa ja se siitä. ; Käytännön tasolla näiden eri mahdollisuuksien erot merkitsevät yhtä vähän kuin ateistia kiinnostaa julmuustarinan ääressä kuunnella että haukutaanko häntä tunteettomaksi ja moraalittomaksi psykopaatiksi vai pidetäänkö häntä tyhmänä. Asenne ja tarina ja käytännön vaikutukset ovat useimmiten hyvin samansuuntaisia. Käytännön tasolla ei ole väliä miksi toiset halveksivat sinua. Aivan kuten käytännön tasolla ei ole väliä miksi Jumalalle rukoilee ja miksi Pyhän kirjan dogmit ovat hyvyyttä.

Tai sitten toisaalta Jumala voi olla vain välityskanava. Jumala on hyvä koska hän noudattaa jotain transsendenttia hyvyysmallia. Tässä mallissa Jumalaa ei tarvita siihen että moraali olisi objektiivista. Jumala on korkeintaan tietokysymys. Toisin sanoen moraalissa Jumala vastaisi vain episteemiseen kysymykseen siitä mitä tiedämme hyvyydestä. Joka tarkoittaa sitä että ateisti voisi olla moraalirealisti.

Olisi periaatteessa mahdollista olla vaikkapa universaaliin moraaliseen totuuteen ilman että siinä on ´Teismiä. ; Metaeettisesti ja loogisen analyysin kautta on kuitenkin niin että ihminen voi uskoa transsendenttiin Jumalaan ilman moraalia. Ja toisaalta transsendenttiin moraaliin ilman Jumalaa. Ja tätä kautta ei-oletuksenvaraisia näkökulmia ei analyyttiseltä kannalta ole tähän tarjolla siinä määrin mitä usein esitetään ilmiselvyytenä. Harva ateisti toki nykyään kannattaa tämänlaista ajattelua. Mutta filosofisesti tämä on vaihtoehto. On filosofisesti mahdollista olla ateisti ja moraalirealisti. Toki tällä on vähän vaikutusta nykyajan ateistien kritiikkiin koska ateistit eivät juuri tälläistä tietynlaista suuntausta edusta.

Mutta jos niitä tilastoja on katsottava niin moraalirealismi itse asiassa ei ole edes harvinaista nykyajan ateisteilla. Syynä on Sam Harris. Sam Harris on ”uusateismin” yksi neljästä ratsumiehestä, erityisen vaikutusvaltaisesta ja medianäkyvyyttä saaneesta ateismista joka on viehättänyt löyhää ja epäorganisoitunutta ja sekalaista internetpöhinää jota uusateistiseksi liikkeeksi joskus kutsutaan. Sam Harris on moraalirealisti. Hän taistelee teoksissaan moraalin relativistisuutta ja Humen giljotiinia vastaan.

Hänelle moraalisuus tiivistyy ihmislajin käyttäytymispiirteisiin jotka ovat evoluution kannalta adaptiivisia. Ajatus ei ole huono koska monet ovat samaa mieltä kuin vaikkapa Matt Ridley, eli että evoluutio selittää altruistista toimintaa, yhteistyötä ja muita vastaavia strategioita. Ja että niiden hyödyt ovat peliteorian avulla laskettavia ei-mielipiteitä. Esimerkiksi Hamiltonin säännön mukaan oman hengen uhraus omien lasten puolesta voi olla hyvinkin perusteltua. ; Tässä mallissa vahvuus on se että moraalius on ilmiö joka on havaintoaineistoa joka pitää selittää ja mallintaa. Ja tätä kautta sen olemassaolo ei ole samalla tavalla abstraktia ja omituista ja muista faktoista poikkeavaa kuin vaikkapa juutalaisten tarve väistää rapujen syömistä Jahven käskystä. ; Jos moraali on tämönlaista niin sitten evoluutio kyllä selittää sen eli sen olemassaololle on selitys. Ja sen luonne ja asiasisältö on tunnettu. Jos moraali on toisenlaista ei evoluutio tietenkään selitä sitä. Mutta sitten toisaalta ei ole mitään havaintojoukkoa selitettäväksi. Tässä hienoa on sekin että tämä tekee moraalista lajityypillistä käytöstä joka on tilastollinen ilmiö. Yksilöt voivat heilahdella mutta sitä voidaan katsoa tilastollisena ilmiönä. Ja tässä uskonvakaumus tai muu kulttuuri ei muuta asioita. Jolloin moraalin sisältö ei katoa jos olet ateisti tai muuta luonnetta jos et olekaan kristitty vaan muslimi. ; Moraali on monessa teistisessä mallissa objektiivista totuutta mutta niistä riidellään toisten uskontojen kanssa kovasti. Harrisin mallista tämä omituisuus puuttuu.

Sam Harrisin argumentaatiossa on kuitenkin samoja oletuksenvaraisia perustelurakenteita jotka ovat tuttuja kaikista moraalisen realismin teorioissa. ; Ensin oletetaan mitä moraali on ja minkälainen sen luonne on. Ja sitten leikitään että tämä ei ole oletus. Mikä on tavallaan hyvä näyttö siitä että hänen näkemyksensä osuu juuri tähän tiettyyn ajatteluperinteeseen hyvinkin lujasti.

Toisaalta moraalirealismi ei ole samaa kuin moraalirelativismi saati nihilismi. Tästä hyvänä huomiona on emotivismi. Emotivismi on jotain jonka moni liittää nihilismiin koska siinä moraali on sitä mikä tuntuu juuri sinulta hyvältä. Tässä moraali on selvästi jossain määrin yksilökohtaista. Mutta toisaalta on selvää että tunteet ovat ilmiö joka on olemassa. Ja joita voidaan liittää ties mihin asioihin. Ihmiset uskovat että heillä on vihantunteita. Ja tätä yritetään sitten selittää vaikka biokemiallisilla prosesseilla jotka ovat siitä näppäriä teorioita että ne selittävät miksi mielialalääkkeet, hallusinogeeniset huumeet ja addrenaliini vaikuttavat siihen miten me koemme erilaisia tunteita useammin kuin toisenlaisia emme.

Tunteet ovat olemassa joten jos sanoo että moraali on sitä että toimii tunteidensa mukaan ei ole nihilisti. Toisaalta ei ole myöskään täysin mielivaltainen koska ihmisellä kuitenkin on tietty tunne asiasta ja toisenlaista ei. Tai tunteet painottuvat jollain tavalla jos tunteet ovat sekavat. Mutta toisaalta tässä on sen verran runsaasti henkilökohtaisuutta että tätä on paha nähdä moraalirealismin piiriin. Selvää on että tunteet muuttuvat ja sama ulkoinen olosuhde voi saada hyvinkin erilaisen tunnereaktion syistä jotka ovat analyyttisessä mielessä triviaaleja tai jopa tunnistamattomissa, kenties jopa satunnaisia. ”Kaikki käy” ei olekaan se johon on hypättävä suoraan siitä että moraalirealismi olisi väärässä.

Tässä toki moni hylkää tämän ajatuksen moraalista siksi että ei pidä tästä määritelmästä. Tämä on kuitenkin eri asia kuin väittää että looginen väistämätön lopputulos ateismista olisi se että mitään minkäänlaista moraalia ei voisi olla. Itse asiassa se osoittaa että jos on ateisti ovat viitatut moraalisuudet jotain tämänlaisia. Ja niiden kautta voi sitten kieltää jotain tekoja vaikka pahoina. ; Ironista kyllä Robertsonin kidutusesimerkkiin voisi ottaa vaikkapa sen että jos tuoliin sidottu mies sanoisi että ”älkää tappako perhettäni niin saatte paljon rahaa. Jos kuolen, saan sentään ilon että ette tiedä missä rahat ovat”. Tämä voi vedota sellaiseen moraaliseen näkemykseen kuin hedonismi. Joka ei ole nihilismiä vaan ajatus jonka mukaan moraalista on kaikki se mikä tuo nautintoa ja hyötyä. ; Tämä ei tule toki usein mieleen moraalisena argumenttina tappamattomuuden puolesta. Mutta kun asiaa analysoi tarkemmin, se on kuitenkin argumenttirakenne jossa sanotaan miksi tappaminen olisi väärin. Ja se vetoaa joihinkin prinsiippeihin jotka vaativat kohteitaan arvioimaan sitä mitä he kokevat hyväksi ja pahaksi. Toki tämä on omituista ja pinnallista ja jopa minun mielestä kuvottavaa moraalia. Mutta metaetiikan ja argumenttianalyysin perusteella tämä on kuitenkin nihilismistä poikkeava tila. Se on omituinen ja kieroutunut moraaliargumentti. Mutta se on kuitenkin moraaliargumentti. Se, että sitä ei miellä sellaiseksi ennakkoluuloissaan tai jos kokee sen tarkemmalla tarkastelulla vastenmieliseksi ei tee siitä nihilismiä.

Itse esimerkiksi näen että moraalinäkemys on fenotyyppiä. Siihen vaikuttaa sekä perimä että ympäristö. Minusta on selvää että olemme evolutiivisesti eläimiä ja tätä kautta meillä on eläinten tunnemaailmaa. Evoluutio on vaikuttanut siihen miten koemme asioita useammin kuin toisilla tavoilla emme. Ja toisaalta kulttuuri opettaa meille käytänteitä joista voi olla vaikeaa luopua ja joista tulee elämäämme automaatioita. Tässä ei ole minun maailmassani hirveästi ikuisuutta ja pysyvyyttä. Koska kulttuuri ja sen muodit muuttuvat. Ja jo se että jos kristinuskon korvautuminen islamismilla ”tuhoaa moraalimme”, on selvää että ajattelee tästä samalla tavalla kuin minä vaikkakin varmasti hieman eri lähtökohdasta ja lopputulokseen. Toisaalta minulle evoluutiokin on geenialleelien frekvenssien muutosta populaatiossa joten tästäkään ei saada mitään ikuista ja muuttumatonta. Mielivaltaista se ei kuitenkaan ole. Muutokset ovat niin hitaita että yhden elämän mittakaavassa niitä voi saman tien pitää vakioina. Se ei ole olematonta tai ei-mielipiteenvaraista. Mutta ei se ikuista ja ihmiskunnasta riippumatonta kuitenkaan ole.

Tässä yhteydessä sitä on hyvä muitsuttaa että kaikkia objektiiviseen moraaliin luottavia kristittyä ei saa lopettamaan kidutusta jos konservatiivi on kutsunut vallitsevaa tilaa sodaksi ja että vastapuolta pitää kiduttaa jotta saadaan tietoa vastapuolen sotilaallisista manöövereistä. Kidutus on tässä mielessä USA:ssa arkipäivää. Vaikka väkivaltaa, tappamista ja kidutusta kauhistellaankin ateisminarraatioissa Robertsonin kaltaisten uskovaisten maailmassa, he hyväksyvät ja pitävät jopa asiaankuuluvina ja eettisinä ratkaisuina.

Pieni ajatus ; Miten Platon ei kohtaa filosofian kokonaiskuvaa

Platonin näkemys perustui kolmeen peruslaatuun hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen. Ja jossain määrin voidaan sanoa että kun puhutaan siitä miten kaikki filosofia on reunahuomautuksia Platoniin, takana on juuri se että nämä voidaan nähdä.

Mutta kun filosofian kokonaiskuvaa tentitään, on tavallista että oppikirjamainen vastaus filosofian kokonaiskuvaan vastaan tuleekin jotain muuta ; Puhutaan metafysiikasta eli ontologiasta, tietoteoriasta eli epistemologiasta ja etiikasta. (Joita voidaan sitten jaotella pienempiin alaosiin ja kuvata niitä.)

Jostain syystä tässä kohden ei mallivastaus ole että metafysiikka, etiikka ja estetiikasta. Sen sijaan näyttää että totuus on jotain johon on panostettu hyvinkin ahkerasti (ontologia ja epistemologia). ; Onko filosofia siis väheksynyt tai pinnallistanut estetiikan? Onko estetiikka muuttunut hedonismirinnastuksilla triviaaliksi? Vai oliko Platonin kuvaus väärä?

Skientismistä ja tekno-optimismista

Lasken itseni vähintään jonkinasteiseksi skientistiksi. Tässä kohden monella saattaa tulla mieleen ajatus siitä että olettaisin että tieteellinen tieto olisi täydellistä. Itse asiassa Quinen kannattajana näen lähinnä niin että tieteellisen tiedon ulkopuolella ei ole mitään olemassaoloa ja ilmiöitä koskevaa tietoa. (Esimerkiksi matematiikka on abstraktia eikä se sellaisenaan kosketa ns. tosiasioita. Matematiikka joka on puhdasta ei ole fysiikkaa. Fysiikka joka on puhdasta vaatii muutakin kuin matematiikkaa. Esimerkiksi.)

Katson että kysymys on siitä että tiede tarjoaa episteemisiä vastauksia, ne sisältävät tietoa. Eivät täydellistä tai lopullista tietoa. Tieto ei puhdista ontologiaa. Mutta siinä on tietoa. Muut asiat sisältävät sen sijaan ontologisia väitteitä ja niihin sitoutumisia. Jotain joka kertoo enemmän asenteesta kuin tiedosta. Ne voivat kenties olla totta, mutta kysymys onkin siitä että jos olemme, niin olemme tuurilla oikeassa. Väitelauseen totuus johtuu hyvästä onnesta eikä siitä että se on parhaan mahdollisimman tiedon tuottama päätelmä.

Tässä kohden on syytä ottaa esille se miten skientismiä usein kutsutaan tiedeuskoksi.

Tässä kohden näen että uskonnon monet konseptit voisivat periaatteessa olla tiedettä. Vanhatestamentillinen Jumala ihmetekoineen voisi varsin hyvinkin olla tutkimuskohde. Valitettavasti nykyään ei vain suosita näitä tutkittavissa olevia Jumalia.

Itse asiassa näyttää siltä että modernina aikana yhä vahvemmin viitataan Jumalaan ilmiönä jonka oikeutuksia on haettava Platonin suunnalta ; Platon käsitteli "Valtiossa" uskontoja ns. jalona valheena (γενναῖον ψεῦδος). Uskonnot olivat jotain josta oli hyötyä yhteiskunnalle ja siksi siihen liittyviä epätosiakin asioita saatiin sanoa ääneen. ; Modernina aikana jumalatodistuksia pidetään vääristelynä ja naurettavuutena, ja esimerkiksi uusateisteissa ärsyttää se että he ovat monista liikaakin "joko empirismi tai ei mitään" -asenteella liikkeellä.

Toisin sanoen ei uskota jumalan todistamiseen tieteellä ja tämä tehdään niin voimakkasti että jopa vaatimus tästä nähdään jonkinlaisena uskonnon ytimen vääristelynä. Aikanamme puhutaan hyödystä ; Pascalin vaaka, paratiisin ihanuudet, se että uskonnon harjoittaminen on yhteisöllistä. Se, että uskonnon harjoittajat ovat onnellisempia ja elävät pidempään.

Toisaalta korostetaan että uskonnosta luopuminen uhkaisi yhteiskuntaa tai että uskonnon katoamisen myötä katoaisi muitakin asioita, kuten moraalisuus. (Tässä reagoinnissa on aika voimakas jatkokysymys ; Jos todistamattoman Jumalan hylkääminen tuhoaa moraalin, niin eikö tämä moraalikin sitten ole vain jalo vale? Aika harva kysyy tätä koska usein vastapuolikin kannattaa moraalia ja iskee enemmän siihen että metaeettisesti lausunto on itse asiassa aikamoista roskaa. Moraalin katoaminen on enemmän uskovaisten vakaasti esittämä ja toistama väite kuin mikään johtopäätös. Asia yritetäänkin usein enemmänkin muotoilla kauniiksi vaikka lainailemalla Tolstoita kuin rakentamalla perusteluketju joka todella näyttää että ei ole olemassa ainuttakaan moraalisuuden mallia joka jäisi jäljelle kun teismistä luovutaan. Mikä vaaditaan jos väite tosiaan on että ilman uskontoa on vain arvotyhjiö ja nihilismi.)

Toisin sanoen uskomiseen uskominen on vahvaa ; Jumalaa ei todisteta todennäköisesti todeksi konseptiksi vaan pikemminkin kerrotaan että miten Häneen uskomisensa on jotenkin muuten hyvä diili.

Ja minä ymmärrän tämän. Käytännöllisyys ei ole tiedollinen argumentti mutta se on kuitenkin jotain jonka kautta on ymmärrettävää että joku seuraa asioita jotka eivät varsinaisesti ole mitenkään todistettuja sanan täydessä - tai edes oikein missään - merkityksessä. Sitä minä en ymmärrä että miten skientisteissä tuntuu olevan samantyylistä henkeä. Tieteeltä vaaditaan hyötyjä ja se oikeutetaan hyödyn kautta. Tieteenkin arvona näyttää olevan yhteiskunnallinen kannattavuus. Kun ihminen arvostaa tieteitä, hän hämmentävän usein arvostaa nimenomaan insinööritieteitä joka tekee saavutuksia. Tässä mielessä minulla herää kysymys että miksi tiedettä tulisi käsitellä kuin jaloa valetta?

Tekno-optimismiin.

Suomessa tässä kohden mieleen tulee Esko Valtaoja. Hänen tekno-optimisminsa tuo usein mieleen yritysten optimismikonsultit. Nämäkin innostavat ja tekevät kaikenlaisia vastaavia asioita.
1: Itse asiassa jos nykyajan Suomesta pitää hankkia yhtenäiskulttuurin ydin, sen taustalla olisikin varmasti optimismi. Toki moni hakee ei-hengellistä paratiisia. Jos uskonto lupaa aktiiveilleen tietyin ehdoin taivaspaikan, seitsemän neitsyttä tai paikan Valhallan salista, moni hakee saavutuksia tämänpuoleisesta. Kokoomuslaiset korostavat positiivisuutta ja sitä että yrittämällä onnistuu. Tätä pidetään osittain tosiasiana ja osittain jalona valeena, sillä optimismin romahtamisen nähdään ajavan maita taantumaan. Yrityksissä vierailevat konsultit edustavatkin usein juuri tätä yrityskuvaa. Pitää olla innovatiivinen ja rohkea. Ja jopa maahanmuuttokriitikot jotka tuntuvat olevan kyynistä sakkia luottavat kuitenkin yksinkertaisiin ratkaisuihin kuten "rajojen kiinni" laittamiseen ja EU:sta eroamisen taikaluotina joka ratkaisee kaikki ongelmat.

Tekno-optimismissa onkin kysymys juuri siitä että luotetaan että tiede vie meidät tähtiin. Luodaan profetioita tulevaisuudesta. Ja niissä kerrotaan paitsi että tieto kertyy ja tiede edistyy, niin kerrotaan että tiede edistyy paljon. Tämä on mielestäni hyvin kiinnostava kysymys. Sillä tekno-optimismissa on kaksi osaa. On se insinööritieteellinen osa. Että se kulttuurinen asennetta heijastava optimismiosa. ; Voidaan esimeriksi uskoa että ei ole mahdotonta että ihmiset menevät tähtiin. Ihmeet joita luvataan eroavat uskontojen ihmeistä siten että tekno-optimistien odotukset eivät sellaisenaan riko tietämiämme luonnonlakeja. Fysiikan lait eivät sellaisenaan estä tähtimatkailua. (Suhteellisuusteoria asettaa rajat siihen kuinka kauan matkaan menee.) Tässä mielessä se eroaa voimakkaasti esimerkiksi kreationistien Jumalasta joka heidän mukaansa by definition rikkoo termodynamiikan toista pääsääntöä luodessaan elämän. (Koska heistä elämän synty väistämättä rikkoo termodynamiikan toista pääsääntöä. Evoluutio ei heistä siihen pysty joten tarvitaan Jumala. Ergo.)

Tässä kohden on kenties hyvä viitata David Deutschiin.

Hän on lennokas tiedemies joka on tunnettu lennokkaista teorioistaan. Hän on myös tekno-optimisti. Hänen perusargumentaationsa on tässä kohden siitä kiinnostavaa että hän virallisesti korostaa että tulevaisuus on ennustamaton. Tieteen rajoja ennustettaessa kun täytyy sitoutua tieteen teorioihin. Ja näiden paradigmat voivat mutta kun tietoa saadaan lisää.

Tässä mielessä hän korostaa että pessimistit uskovat että tulevaisuus on huono ja he tekevät profetioita. Ja optimistit taas odottavat parasta ja tekevät tätä profetioita. Hänestä ajatukset tieteen edistyvyydestä eivät ole oikeastaan tekno-optimismia. ; Deutschin mukaan ongelmana onkin juuri tieteen epätäydellisyys. Voidaan listata vääriä ennusteita joita fiksut ihmiset ovat tehneet. Koska takana on jokin idea joka keksitään vasta myöhemmin. Deutsch ei luota vakaviin yrityksiin eristää ei-tiedettyä vastausta tunnetusta tiedosta.

Toisaalta Deutsch vaikuttaa kuitenkin tekevän ennusteita. Hän esimerkiksi väittää että tieteen rajoja ja mahdollisuuksia kuvaavat mallit rajoittavat enemmän kuin todellisuus. Ja että jos tieteen tulevaisuutta ennustetaan vallitsevan pohjalta painotutaan liikaa negatiivisiin ja huonoihin lopputuloksiin. Tämä on hyvin erikoista. On toki totta esimerkiksi se, että psykologisesti ihmiset helposti menevät mukaan pelotteluihin. Mutta toisaalta ihmiset hyppäävät mukaan myös sellaisiin optimistisiin asioihin jotka hivelevät heidän maailmankuvaansa. ; Lisäksi voidaan nähdä että jos meillä on nyt fysiikkaa joka ei periaatteessa estä aikamatkustusta, se ei tarkoita että tulevaisuuden tieteessä tämä olisi mahdollista. Kenties uusi teoria sulkee tämän mahdollisuuden. Tässä mielessä Deutschin ajatukset siitä minkälaisia tulevan tieteen teoriat ovat pitää sisällään niitä hänen korostamiaan profetioita.

Deutschin kohdalla voidaan havaita että hän kenties miettii tiedepessimismiäkin hieman liian vähällä lokeroinnilla. Voidaan nimittäin nähdä että tiedepessimismiä on kahta sorttia;
1: Pessimismiä siitä että tiede todella tuottaisi tuloksia enemmän ja enemmän. Ehkä tiedon määrän kasvattaminen muuttuu yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Ja tätä kautta tieto voi kasvaa mutta enemmänkin lähestyy jotain raja-arvoa kuin kasvaa rajatta. Deutschilla on tiedon kasautumisesta menneisyyteen perustuvia induktioita joiden perusteella hän uskoo tiedon eksponentiaaliseen kasvuun. Tässä kohden mieleen tulee Kurzweilin ajatukset tekoälyn singulariteetista ja älyn kasvusta. Tosin ilman tekoälyä. Ihminen tekisi vähän saman tiedon kasautumisen ilman tekoälyrobottiutta. ; Tämä on kiinnostavaa koska Deutsch toisaalla itse selittää että menneisyyden trendeistä ja teknologian tämänhetkisestä rakenteesta ei voi ennustaa tulevaisuutta ilman että se olisi profetia joka vaatii optimismia tai pessimismiä. Ja hän on selittänyt että optimismi ei olisi oikea sana kuvaamaan hänen näkemystään.
2: Tiedepessimismiä jonka mukaan tiede toimii ja tuottaa jotain joka tuhoaa meidät kaikki. Kuten luo jonkin superviruksen tai megapommin. Ydinpommi ei ole mikään tieteellinen epäonnistuminen. Ja tiede sanoo että sen pohjalta voitaisiin aikaansaada merkittävää tuhoa ihmiskunnalle.

Deutsch korostaa että teknologian ongelmana on usein se, että takana on tuntemattomia tuhoja. Tiede auttaa selviämään ja käsittelemään näkymättömissä olevia tuhoja. Tässä mielessä hän puhuu esimerkiksi kulkutaudista joka tuhosi kreikan kulttuuria. Antibioottien kanssa tämä tuho olisi voitu välttää. Tämä tieteellinen tieto kuitenkin puuttui. Toisaalta jos katsotaan tieten ongelmia, kuten radioaktiivisuuden tuottamia tauteja, niiden takana on usein ollut puutteellinen tieto eikä liika tieto. (Pelotellut tuhouhat taas ovat jääneet toteutumatta. Esimerkiksi ydintuhoa ei ole ollut ja ydinvoiman onnettomuudet ovat jääneet vähäisiksi.)

Loppukaneetti;

Ei tavallaan ole vaikeaa nähdä että teknologian hyödyt ja tieteen saavutukset painavat enemmän kuin tieto. Elämme hyödyn ja hedonismin maailmassa jossa tieto ja uskontokin ovat valjastettuja tämän tavoitteluun. Hedonismi ja ajatus hyvästä yhteiskunnasta johtaa helposti siihen, että asioihin suhtaudutaan optimistisella asenteella. Jos hedonismi - olipa tämä kärsimyksen välttämistä tai nautinnon tavoittelua - on asioiden ytimessä, onnettomuus ja surullisuus olisivat merkkejä huonosta elämästä.

Tieteen kohdalla voidaan nähdä että se on edistänyt maailmaa. Sillä on hienoja saavutuksia. Sellaisia joita voidaan tarkastella objektiivisemmin kuin vaikkapa Jeesuksen ristinkuoleman aikaansaamia parannuksia itse kunkin elämässä. Tässä mielessä on ymmärrettävää että se myös viittaa näihin.

Kuitenkin kun tekno-optimisteja kuuntelee tarkemmin saattaa syntyä vaikutelmia siitä että takana onkin kaikkivoipaisuusasenteita joissa tiede on maailman hallitsemista eikä maailman ymmärtämistä tai ihmistä mahtavampien luonnonlakien sisällön tietämistä. Ja tässä takaovesta livahtaa helposti jotain joka itse asiassa ei ole niinkään tietoa kuin asennetta. Tätä tekisi miltei mieli kutsua tiedeuskoksi. (Mutta sitä on paha kutsua sellaiseksi koska siinä ei ole Jumalaa, ei rituaaleja, ei ajatusta siitä että jollakulla on pääsy strategiseen tietoosi ja jota voisi lepytellä jotenkin koska muuten sinua rangaistaisiin pahoista teoistasi...)

Koska tiede kuitenkin sävytetään optimismilla, on mietittävä että missä määrin ja missä suhteessa nämä tulevaisuudenkuvien maalailut ovat lähinnä jaloja valeita joilla esimerkiksi hankitaan rahoitusta tutkimukselle sellaisilta ihmisiltä joille tieto ja ymmärrys eivät merkitse paljoakaan.

Potentiaalinen ihminen

Katolisuudella on hyvin tietynlainen suhde ehkäisyyn. Sen teologiassa seksin primaarinen tavoite on lisääntyä ja ehkäisyn käyttö tuhoaa tämän merkityksen. Näin ollen se on sisäsyntyisesti ja itsessään (intrinsicly) pahaa.  (Syy on muuten teologisesti sama kuin miksi homoseksuaalisuus on sen kirjoissa väärin. Ei liene kuitenkaan sattumaa että katolinen Soini huutaa homoista mutta vaikenee ehkäisykysymyksistä.) Ja näin ollen ehkäisy on sisäsyntyisesti pahaa ja väärin. Moni näkee myös että olisi erityisen kristillistä olla pro life, siis siinä mielessä että vastustaa aborttia.

Kuitenkin tämänlainen suhde asioihin ei ole niin yksinkertainen. Jos mietitään perisyntiä, sen mukaan ihmiset ovat synnynnäisesti pahoja. Tämä tarkoittaa sitä että myös sikiö on synnynnäisesti paha. ; Toki uskovaiset pro lifeydessään pitävät ilmiselvänä että sikiö on ihminen ja avuton. Mutta tämä on enemmän kulttuurinen konventio kuin ilmiselvä ainut kristillisestä teologiasta nostettava näkökulma. ; Siksi jopa Richard Swinburnen tapainen teologisessa korrektiudessaan kompetentti kristitty voi aivan täysin luoda näkemyksiä joissa abortti ei ole luonnossaan, sisäisesti ja itsessään (intrinsicly) pahaa. Ja että abortti on pahaa vain siksi että se rikkoo Jumalan käskyä vastaan.

Tästä on hyvä hypähtää vähäksi aikaa teologian ulkopuolelle.

Moni käsittelee kysymystä "onko sinun oikeuksiasi loukattu kun sinut on tehty" samana kuin "oletko onnellinen ollessasi elossa". Tämä näkökulma on hyväksyttävissä mutta vain jos ollaan sitoutuneita hedonismiin. ; Moni toki arkisesti kokee että jos he ovat onnellisia ollessaan elossa elämä on lahja. Ja jos he haluavat tehdä itsemurhan niin tätä tehdään siksi että se elämä ei ole ollut kovin onnellinen ja nautittava asia. Ja ihmiset toimivat tämän periaatteen mukaan. Mutta se ei ole sama kuin sanoa että nämä kysymykset olisivat jotenkin automaattisesti tai sisäsyntyisesti yksi ja sama asia. (Tässä suhteessa katolinen näkökulma alustuksessa ei ollut sattumaa. Hekään eivät muuta näkemystään ehkäisystä sen vuoksi että suuri määrä ihmisistä harrastaa sitä ja pitää ehkäisyä pienenä ja arkisena asiana.)

Tässä kohden filosofit puhuvatkin siitä että onnellisuus ja se että kokee kuuluvansa tai haluavansa jotain ei välttämättä tee tästä hyvää.
1: Ihmiset eivät välttämättä ole täpötäysin hyveellisiä joten heidän tuntemuksien mukaan meneminen pitää sisällään riskin.
2: Ihmisiä voidaan indoktrinoida, manipuloida ja aivopestä siihen että he ovat onnellisia jossain varsin kuvottavassa asiassa. Uskonnolliset itsemurhakultit ja Pohjois-Korea toimivat iskostuksella jotka herättävät kysymyksiä. Jos ihminen on manipuloitu johonkin hän voi olla onnellinen tästä. Ja hän voi jopa kiittää tätä aivopesuprojektia jonain joka muutti hänet ja mahdollisesti pelasti hänet. Mutta se ei silti tarkoita että hänen oikeuksiaan ei olisi loukattu.

David Benatar onkin kirjoittanut argumentin jonka perusteella syntyminen olisi pahaa. Hänenkin näkökulmansa on hedonisminmakuinen. (Mikä on yllättävää. Koska yleensä hedonismi on kohtuu suosittu puolustamaan elämää.) Benatarin mukaan tuska ja nautinto toimivat epäsymmetrisesti ; Jos jossain tilassa ei ole tuskaa se tarkoittaa pahuuden puutetta. Tuskan läsnäolo taas on pahuutta. Nautinnon puutteesta saa hyvän asian vain jos on jo olemassa joku joka jää paitsi tästä nautinnosta. Toisin sanoen nautinnonpuutteen pahuus vaatii olemassaoloa joten syntyminen maailmaan muuttaa tämän suhteen "jotain oleellista". Ja näin ollen syntymättä jäämisesi ei voi olla pahuutta. Mutta jos synnyt niin voit kärsiä edes yhden kerran elämässä ja toisaalta voit jäädä paitsi nautinnoista.

Ihmiset eivät koe velvollisuudekseen tuottaa maailmaan ihmisiä vain jotta he voisivat kokea nautintoa. Lisääntymisestä on tehty oikeus jota saa harrastaa mutta vain melko harva uskonsuuntaus on niin pro life että näkee että lisääntyminen, ja nimenomaan maksimitahdilla lisääntyminen, olisi velvollisuus. Benetar näkee että tämä johtuu juuri siitä että nautinnolla ja tuskalla on moraalinen epäsymmetrisyys. Benetarin mukaan tästä seuraa se, että olisi moraalisesti parempi jos ihmisiä ei syntyisi. Ja jokaisen ihmisen oikeuksia on loukattu kun heidät on tehty maailmaan.
1: Tämä ei tarkoita että muut ihmiset eivät nauttisi utilitaristisesti muista ihmisistä ja näiden seurasta tai että ihmiset itse omakohtaisesti eivät yleensä nauttisi elämästään. Kysymys on siitä onko syntymätapahtuma, tilanne jossa on epätietoisuutta siitä mihin elämä menee, ja jossa on kysymys olemassaolosta ja ei-olemassaolosta sisäisesti pahuutta. Benetarin argumentissa on helppoa nähdä hedonismia, mutta se kuitenkin pitää aiemmin mainitsemiani kysymyksiä eri kysymyksinä.

Benetarin argumenttia on moitittu. Sillä potentiaaliset ihmiset vain eivät kärsi. Niillä ei välttämättä ole mitään oikeuksia joita loukata. Koska potentiaalisuus on vain sitä että ei ole olemassa. Olemassaolo, elossaolo ja vastaavat onkin nähty jonain joka ei ole potentiaalista. Joko olet olemassa tai et. Potentiaalinen ihminen ei tässä mielessä ole olemassa eikä ihminen. Ei heitä silloin kosketa myöskään ihmisoikeudet. Näin heidän oikeuksiaan ei voi vahingoittaa.

Paluu uskontoon.

Benetarin argumentti on sen tyylinen että kristitty on iloinen siitä että sille voidaan esittää vasta-argumentteja. Valitettavasti Benetarin argumentti on kuitenkin sen luonteinen että sen ongelmallisimmat kohdat koskevat potentiaalista ihmistä.

Sillä argumentaatiossa ei riitä että ei pidä jostain argumentin johtopäätöksestä. Johtopäätökseen vaikuttavat argumentit on otettava vakavasti omissakin ajatuksissa. Sillä joko asian ottaa vakavastiotettavana argumenttina tai premissinä. Tai ei ota. Jos antaa periksi yhdessä niin sitä helposti käy niin että se vihattu argumenttikin saa olemassaolon oikeutuksen sitä kautta että sen premissit ja lähtökohdat on tullutkin hyväksytyksi.

Tässä käy hieman toisin päin. Sillä Benetarin argumentin kaatumiseksi otetaan kantaa potentiaalisiin ihmisiin. Jotka taas ovat pro life -näkemyksissä keskiössä. Tämä tekee Benetarin argumentista jotain joka ei ole itse asiassa kovin vakuuttava juuri kenellekään. Mutta joka on filosofisesti erityisen hankala nimenomaan jos olet abortin, ehkäisyn ja vastaavien vastustaja. Sillä argumentilla on paljon näissä suosittuja peruslähtökohtia. Benetarin argumentti ei ole intuitiivisesti uskottava mutta valitettavasti se on ehyt päätelmä joka nojaa premisseihin joita pro liferit pitävät erityisen tosina. (Etenkin kun elämä on lahja -teemassa usein korostetaan nautinnollisia ja mukavia asioita joita elämään kuuluu. Esimerkiksi se ilo jota saa kun harrastaa kristinuskontoa.)

Tilanne muuttuu siinäkin mielessä erikoiseksi että jos olemassaolemattoman potentiaalisen ihmisen oikeuksia ei voi rikkoa, niin silloin seksin harrastamisesta ei voi olla pahoillaan. Huomio siirtyy enemmän siihen että olemmeko pahoillamme siitä että vanhempamme eivät ole tehneet aborttia ennen kuin sikiön hermosto on riittävän kehittynyttä kokemaan nautintoa ja kärsimystä. Tätä kautta syntyy erikoisia kysymyksiä. Kuten kysymyksiä siitä että jos seksiaktio ei olekaan se joka on sisäisesti hyvää tai pahaa. Ja että meillä olisi enemmänkin velvollisuus aborttiin.

Itse näkisin että helpointa olisi vaan ohittaa tämä kaikki ja sanoa, että syntymäprosessi on itseen kohdistuvaa mielivaltaa. Kun "lasta tehdään" niin "tekijät" tietävät mitä prosessissa voi käydä. Ja kukaan ei voi kysyä potentiaaliselta ihmiseltä mitään. Joten jokainen on todellakin, kuten Sartre sanoo, maailmaan heitetty. Kysymys onkin enää siitä että onko mielivalta aina samaa kuin pahuus.

Onnellisuus vai vapaa tahto?

Yhteiskuntamme on hedonistinen. Jopa ne alueet jotka esiintyvät pinnallisuutta ja hedonismia vastustavina ovat argumenteiltaan hedonistisia. Asioita perustellaan tarpeilla, niiden tyydyttämisellä ja onnellisuudella. Tämän vuoksi markkinatalous tyydyttää kuluttajien tarpeita. Tämän vuoksi uskonnoissa puhutaan hengellisestä tarpeesta. Jopa herännäisillä suositaan maallistuneita uskontoargumentteja joissa korostetaan uskomiseen uskomista, eli sitä että uskonnosta on hyötyä harjoittajalleen. Nimenomaan onnellisuuden ja mielenrauhan kanssa.

Kun tämä puoli "sika vai sokrates" -mietinnöissä on otettu, voidaan huomata että onnellisuus on haasteellinen asia jos puhutaan vapaudesta. Sillä onnellisuus ja mukavuudenhalu johtavat usein siihen että valitaan samalla tavalla. Tämä voi toki olla sisäistä rajoittamista. Jos ihmiset haluavat usein tiettyjä asioita tämän valinnan tekeminen ei vielä tarkoita ulkopuolista kontrollia.

Mutta sitten mukaan tulee oleellinen. Ihmiset ovat itse asiassa aika huonoja tunnistamaan sitä mikä heidät tekee onnelliseksi. Jopa kulutusyhteiskunnassa mainosmies luo ostotarpeita mielikuvilla. Ja ihmiset kuvaavat tekemiään ostoksia järkiperäisesti silloin kun ne on tehty tunneperäisesti. Ja tässä tunne ei välttämättä tarkoita samaa kuin pysyvä onnellisuus. Tämä on tunnettu onnellisuuskeskeisissä filosofioissa jo pitkään. Jo epikurolaisuudessakin on tiedostettu että kaikki nautinnot eivät ole samanarvoisia. (Liiasta viinistä voi tulla iloiseksi vähäksi aikaa mutta seuraavana päivänä on kaamea kankkunen.) Ja siksi epikurolainen nautiskelija tarvitsi viisautta ja kohtuutta.

Modernissa maailmassakin puhutaan aivan arkisesti siitä miten halut ja tarpeet pitäisi kyetä pitämään erossa toisistaan. Ja jossa halut ovat pinnallista ja niiden tyydyttäminen voi olla illuusio. Ja miten tarpeiden täyttämättä jäämisestä seuraa onnettomuutta ja huonoa elämää.

Onko konsulttiapu vapaata tahtoa vastaan?

Tämän vuoksi eudaimoniaa voidaankin lähestyä toista kautta. Jos meillä on jokin taho joka tietää meitä itseämme paremmin mitä haluamme, pitäisikö meidän kuunnella heitä? Kysymys on perinteisesti tuttu jokaiselle nuorelle. Ainakin itse kävin tyttö-ja-roolipelilukion. Ja halusin viettää aikaa muun parissa kuin oppikirjojen. (Suurin este oli siinä että saman kirjan lukeminen kahdesti oli minulle aika tylsää.) Äiti tiesi minua paremmin että on tomerrettava pänttäämään erityisesti ruotsia. Jotta tulisi abiturientti sen sijaan että tulisi pulituuritenttu. Koin tämän rikkovan vapaata tahtoani vastaan. Tosin ymmärsin myös samalla että olen sen verran laiska että tämänlainen vapaan tahdon rajoittaminen on todennäköisesti "itselleni parhaaksi".

Mutta maailmassa on asioita joiden voidaan nähdä tietävän vielä paremmin kuin äiti. Ja tätä kautta neuroeetikot, aivoihin keskittyneet eetikot, ovat lähestyneet asiaa monellakin tavalla. Tuoreesti ilmestynyt "Happiness, Cerebroscopes and Incorrigibility: Prospects for Neuroeudaimonia" lähestyy asiaa viitaten klassiseen konseptiin, aivojen lukemiseen kykenevään laitteeseen. Siinä ihmisten neurologiasta voidaan suoraan lukea ja tietää miten ne toimivat. Ja tämä tehdään niin että tiedetään milloin ihminen on onnellinen ja miten tätä onnellisuutta voidaan lisätä. Tämä olisi erehtymätön. Tutkimuksessa muistutetaan Richard Rortyn ajatuksesta korjautumattomuudesta (incorrigibility). Tässä on kysymys siitä että ihmisillä on monenlaisia erehtymistapoja joista osa on sellaisia että niitä ei korjata neuvomalla, tiedottamalla tai tiedostamalla. Koska tämänlaisia ongelmia on, olisi järkevää kysyä neuvoa aivoja lukevalta konsultilta sen sijaan että tekee sitä mikä itsestä tuntuu parhaalta.

Asiaa voi kuitenkin pahentaa.

Aikaisemmin kuvattu kuvaa onnellisuutta ulkoisen vallankäytön kautta. Tässä on peräti niin että kyseessä on konsultti jota joko totellaan tai ei totella. Näin ollen vapaa tahto ei vielä kumoudu. Valitsemme itse kuuntelemmeko itseämme vai
konsulttia. Ja vaikka konsultti sanoo vaihtoehtoja joita emme itse keksisi tai käyttäisi tämä ei tarkoita sitä että vapaa tahtomme olisi tuhottu. Joku voisi jopa sanoa että konsultti antaa meille uuden vaihtoehdon, sellaisen jota emme muuten edes miettisi. Toki tässä kohden asiantuntijaneuvominen ja autoritaarisuus ovat kuitenkin todennäköisesti enemmän vapaata tahtoa vastaan kuin sen puolesta.

Toki neuroeetikot ovat miettineet muutakin. Hallinta voi olla myös sisäistä. Ja lopputuloksen kannalta sisäinen pakottaminen voi olla perusteltua, ainakin artikkelin "Why Internal Moral Enhancement Might Be politically Better than External Moral Enhancement" mukaan. Voimme miettiä teknologiaa muunakin kuin ulkopuolelta tulevana apuna. Jos monet teknologiat toimivat kuten aiemmin kuvattu ainakin toistaiseksi kuvitteellinen aivojenkuvannuslaite, joka antaa ulkoisia vihjeitä ja signaaleja joita tottelemalla voimme joko toimia moraalisesti ja onnellisuutta lisäävästi tai välttää moraalitonta tai onnetonta elämää. Mutta periaatteessa voitaisiin miettiä myös sellaisia kuvitteellisia teknologiota jotka muuttaisivat niitä tapoja joilla aivot tallettavat, havaitsevat ja käsittelevät informaatiota.
1: Toki itse asiassa huumausaineet, mielialalääkkeet ja lobotomia ovat olemassaolevia keinoja tehdä juuri tätä. Ja toki jaottelu sisäiseen ja ulkoiseen on aika kompleksi. Esimerkiksi leikkausta tekevä lobotomiatohtori on ulkoinen voima joka vaikuttaa sisäiseen ajatteluumme. Samoin päätämme syömmekö mielialalääkkeitä vai jäävätkö pillerit purkin pohjalle. Jolloin tilanne tavallaan palautuu siihen "kuuntelenko konsulttia" -tasolle. Mutta karkealla tasolla jaottelussa on kuitenkin jotain mieltä joten "leikitään mukana".

Näillä keinoilla onnellisuuden saavuttaminen voisi olla helppoakin. Voitaisiin kuvitella nappi jonka painaminen tekee onnelliseksi. Ja tämä nappi voidaan painaa pohjaan kuin turbonappi klassisessa 8-bittisen nintendon pelaamisessa. Tämä voitaisiin rakentaa suoraan aivoihin niin että olisimme koko ajan automaattisesti onnellisia. Jos olet hedonisti, tämänlainen ratkaisu olisi varmasti ihanteellinen. Toki tämä olisi hyvin tuhoisaa vapaalle tahdolle.

Maallisia ratkaisuja hengellisiin ongelmiin. (Saako niitä tarjota?)

Kirjoitin "hikipediaan" tekstin anglikaanisesta kirkosta. Tässä yhteydessä viittaan siihen lähinnä sen vuoksi että se on mahtava instituutio. Ja se on alkuperältään hassu. (Tai "heterosaatioiva", kuten tekstissä vihjasin.) Jos esimerkiksi protestanttius on syntynyt Lutherin ja vastaavien teologisista mielipiteistä, on anglikaanisen kirkon syntytapa tunnetusti maallisempi. (Huomaa teologisesti vakuuttava Anne Boleynin syväänuurrettu kaula-aukko.)

Tämä on hyvä esimerkki siitä miten instituutio ei tarvitse syvällistä tai vakuuttavaa teologista taustaa ollakseen merkittävä uskonto. Kysymys ei tavallaan ole lainkaan teologiasta. Tämä on kiinnostavaa koska hyvin usein keskustelu kääntyy teologiaan. Sekä kristityt että ateistit lähestyvät uskontoa teologian kautta.

Raamattu ei ohjaa kristittyjä.

Toki jotkut, kuten Samuli Suonpää kirjoittavat siitä miten tosiasiassa "Raamattu" ei juurikaan ohjaa uskovaisia. Ja että usein teologiset iskulauseet ovat käytössä lähinnä silloin kun perimmäisiä vakaumuksia ei oikein kehdata sanoa ääneen. Tämä on toki huomattavissa vaikka siitä miten uskonsuuntausten kannat eri asioihin elävät ja muuttuvat ajan mukana. Vaikkapa siten että evankeelinen kristillisyys lähti siitä että vastustettiin segregaation purkamista ja abortti taas oli jotain josta ei välitetty ja nykyään abortinvastustus on tärkeää ja rasismi ja segregaatio taas ovat jotain josta evankeeliset kristityt syyttävät vihollisiaan evolutionisteja jopa siten että nämä evolutionistit nähdään näiden ilmiöiden taakse myös menneisyydessä.

Mutta nämä herättävät helposti ärsyyntymistä niistä joissa kysymys on opista. Ja tätä tarvitaan koska se tarkoittaa että uskonto on intellektuellia. Järkevien rationaalisten ihmisten hommaa. Muun ajaminen koetaan loukkauksena ja vääränä näkökulmana jolla vähätellään uskontoa.

Ateistit "kaappaamassa" "uskon syvintä sisältöä".

Alain de Botton on kirjoittanut kokonaisen kirjan siitä miten uskonto oikeastaan viittaa ihan muihin asioihin. Ja että ateistin pitäisi ottaa uskonto vakavasti ja itse asiassa muuttua jossain määrin uskonnonkaltaiseksi. Tosin kyseessä ei tavallaan ole uskonnonkaltaisuus vaan se, että uskonnot ovat ratkoneet tiettyjä asioita ja prosessissa ottaneet nämä asiat sisäänsä. Ne eivät ole sellaisenaan teismiä vaan ovat yleisinhimillisiä. Ja tätä kautta uskonnon yksityisoikeus pitää purkaa samalla kun näitä asioita arvostaa uskonnoissa.

Kirjan nimi on "Religion for Atheists". Hän kirjoittaa teoksessa esimerkiksi siitä miten ateistit ovat jostain syystä aina olleet kirjakeskeisiä. Hänellä on kokonainen luku aiheesta "books vs. institutions". Jossa hän toteaa että ateistit ovat pitkään tuottaneet kirjoja. Joissa esimerkiksi mietitään hyvinkin syvällisesti haudasta nousemisen tai neitseestä syntymisen irrationaalisuutta. Mutta kuinka kirjat ovat aina olleet marginaalisesti leviäviä ja itse asiassa melko vähän ihmisiä muuttavia. Uskonto sen sijaan nappaa itselleen tilaa yhteisestä ajasta. Rakentaa instituutioita. Laulattaa ihmisiä yhdessä. Tässä kontekstissa instituution synty ei vaadi sen parempaa argumentaatiota kuin Anne Boleynin syväänuurretun kaula-aukon.

Uskovaiset itsekin vastustavat usein instituutioita, nimellisesti. Romantiikan aatevirtaukset ovat olleet vallitsevia ja tämän vuoksi uskovaisetkin yrittävät korostaa sitä miten ei-valtaapitävää uskonto oikeasti perimmiltään ja oikeasti on. Samoin valistuksen hengessä on haluttu korostaa uskonnon rationaalisuutta ja järkevyyttä. Tosiasia on kuitenkin se, että vaikka runokirjojen voidaan nähdä vetoavan niihin kauneuden ja eksistentiaalisten tarpeiden kirjoon jolla uskontoa puolustetaan, niin tosiasiassa tämänlaiset sielun tarpeet ovat jotain jotka eivät ole onnistuneet tuottamaan suuria kekoja rahaa muuta kuin uskontojen ja itseapuoppaiden kohdalla. Syynä on se, että niissä institutionaalisuus on mukana mutta niitä kutsutaan toisilla nimillä. Kuten sosiaalisuuden tai yhteisöllisyyden.

Enkä maininnut itseapuoppaita vahingossa. Ne ovat sekulaari vastine uskonnolle. Niissä psykohöpinä on jotain joka antaa rationaalista oikeutusta toiminnalle joka on tuttua uskovaisten keskinäisistä kahvikekkereistä. Alain de Bottoin kuvaakin kirjassaan sitä miten juuri tämänlaiseen pitäisi pyrkiä. Ateisti joutuu ottamaan käyttöönsä jotain joka muistuttaa uskontoa mutta ei ole sitä. "Dreams of meeting one person who will spare us any need for other people" voi olla jotain joka on uskovaisen Jumalasuhteen taustalla. Toisaalta sama into voi saada ihmisen liittymään romanttisine unelmineen johonkin Tinderiin. Uskonto vastaa tarpeeseen, mutta se ei tarkoita että se ja vain se voisi tarjota näitä asioita.
1: Toki käytännössä uskovainen kokee yksinäisyyden hetkiä ja romanttisessa rakkaudessa epäonnistutaan jatkuvasti. Mutta uskovainen selittää asian itselleen heikon uskon hetkenä eikä mieti että kenties uskonheikkous on olemassa siksi että uskonto ei olekaan kaikkialla ja aina toimiva ratkaisu. Romanttisessa rakkaudessa pettynyt taas helposti lohduttautuu että ratkaisu on kenties jo se seuraava puoliso. Että vika oli partikulaaristi juuri siinä edellisessä rakastetussa eikä yleisesti itse romanttisessa ideaalissa.

De Bottonin kirjan ytimessä on se, että käytännön tasolla uskonto vastaa moniin ongelmiin. Sellaisiin kuin "miten elää yhteiskunnassa sovussa hyödykkeitä toisille tarjoten ja itselle saaden vaikka ihmisillä on väkivaltaisia impulsseja". Nämä kysymykset ovat selvästi sellaisia että ateistin on vastattava niihin jotenkin. Ja toisaalta ne eivät ole opillisia kysymyksiä tuonpuoleisesta eivätkä ne muutenkaan oikeastaan liity teismiin. Olettamalla että teismi on totta ei voida itse asiassa vetää suoria johtopäätöksiä moneenkaan sellaiseen asiaan jota teistit ovat pitäneet jonain jotka menetetään heti jos teismistä luovutaan. Joka on tietenkin sillä loogis-rationaalisella tasolla omituista. Mutta joka tuntuu olevan hämmentävän pienessä osassa uskontojen menestymisessä.

Tässä yhteydessä hän näkee että uskonto on onnistunut varsin hyvin. Koko kirjan teema on siinä miten ateistin haasteena ei ole vain antaa rationaalisia argumentteja sille miksi Jumalan olemassaolo on epätodennäköinen. Uskonto on ottanut sisäänsä monia asioita, kuten yhteisöllisyyden ja moraalin, ja tavallaan ominut nämä prosessissa. Ja miten moni ateisti tämän vuoksi vastustaa tai kokee epämukavuutta näiden teemojen ja kysymysten äärellä. "The challenge facing atheists is how to reverse the process of religious colonization. How to separate ideas and rituals from the religious institutions which have laid claim to them but don't truly own them." Ongelmana on siis tavallaan se että moni ateisti väheksyy tai karttaa näitä alueita. Hekin tavallaan antavat uskonnon omistaa nämä asiat.

Näin uskotaan siitä huolimatta että jopa hedonisti ymmärtää että hän ei voi tehdä kaikkea nauttimaansa itse, joten hän tarvitsee jonkinlaisen yhteisön jossa on sosiaalisuutta ja vaihtamista. (Jonkun on valmistettava kokaiini piikitettäväksi, vähintään. Tässä pitää olla interaktiossa jonkinlaisen diilerin kanssa.) Botton on huomauttanut että kirjan näkökulma ärsyttääkin todennäköisesti monia. Tämä on hyvin kiinnostava näkökulma. Sillä useinhan kristityt oikeuttavat lähetyskäskyä ja vastaavaansa sillä että he ovat huolissaan. Ja tätä huolta ei ole modernissa maailmassa muodikasta levittää fundamentalistien rehellisyydellä. Sillä että oma uskonto nähdään vaihtoehdottomasti juuri oikeana ja että kysymyksessä on tuonpuoleinen. Sen sijaan huolta kytketään uskomiseen uskomiseen. Eli siihen että uskotaan että uskonto hyödyttää harrastajiaan eksistentiaalisesti. Perinne jossa hyöty ja hedonismi korvaa teologian ja tosiasiaväitteet on toki perinteinen, esimerkiksi jo Pascalin vaaka voidaan nähdä tämänlaisen ajattelun taustalle.

Ärsyttävät ateistit ja todella ärsyttävät ateistit.

Mutta asia onkin hieman eri tavalla. Tosiasiassa minun kaltaiset uskonnottomat eivät vaivaa tai ärsytä uskovaisia. Tai tavallaan ärsyttävät. Mutta sellaisella uskovaisille miellyttävällä tavalla ; Heillä on mielikuva uskovaisesta joka ei ole sosiaalinen, on äreä, muutenkin negatiivinen. Sellainen josta näkee kauas että "onnellisuus ei asu tuolla". Kun käytän kovaa kieltä tämä iskee pinnallisella tasolla uskovaisten tunteisiin ja egoon. Mutta samalla se vahvistaa syvällisesti heidän maailmankuvaansa. Jonka mukaan ateisti tai uskonnoton on vihainen ja onneton. Ja uskonto on täten ratkaisu ongelmaan. Voisin muotoilla asian Sami Liedeksen minulle toteamaan "Sinä sitten niin kovin tarvitsisit Jeesusta." Vastaukseni oli keskisormi, joka todennäköisesti vahvisti teoriaa hänen mielessään.

Tämä onkin varmasti syynä siihen miten niin moni uskovainen ottaa juuri minunkaltaisiin ihmisiin yhteyttä. Heidän lempeytensä kontrastoituu mukavasti siihen kuinka he ovat hyväntahtoisesti pelastamassa minua samalla kun minä mukavasti huuhdon heitä suustani pursuavalla vaahdolla. Mitä enemmän he ärsyttävät minua sitä motivoidumpia he ovat puhumaan minulle.

Adornon tapaan voisikin sanoa että eniten eivät ärsytä vääräoppiset jotka ovat ikäviä, onnettomia ja moraalittomia. He ovat hyviä esimerkkejä jotka vahvistavat kristityn uskoa. Ja tekevät heistä marttyyri-sankareita tovereidensa silmissä. Kun ovat rohkeita kun uskaltavat käännyttää ja vaivata ja häiritä pahantuulisia ihmisiä. Sillä ei ole merkitystä että pahantuulisuus johtuu siitä että he eivät ole ensimmäisiä vaivaajia. Ja tiedossa on että eivät myöskään viimeisiä. Adornon mukaan ihmisiä häiritsee eniten se että joku on vääräoppinen ja onnellinen. Ja tämä on se kulma jonka vuoksi de Bottonilla on kirjassaan mainitsemani ärsytys-statement.

Alain de Bottonin ohjeita seuraavat ateistit olisivat uskovaisille niitä aidosti, syvästi ja todella ärsyttäviä ateisteja. Sillä uskomiseen uskominen on nykyajan vahvin uskonto. Ei kristillisyys, vaan usko siihen että uskonto tarjoaa jotain jota ei voi saada mistään muualta. Ja että ihminen olis homo religiosus, perimmiltään uskonnollinen ihminen. Ja kuitenkin tosiasiassa yleisinhimillinen on lähinnä institutionalisoitu uskontoon tavalla jossa liian moni uskoo että uskonto toimintana ja teismi filosofiana todella omistaa nämä asiat.

Utilitarismin sisäisiä ongelmia

Utilitarismi on oppi joka on hyvin lähellä hedonismia. Jeremy Benthamin mukaan moraalisuus arvioidaan seurauseettisesti siten miten paljon se tuottaa onnellisuutta. Onnellisuus ja mielihyvä tuppaavat olemaan ainakin intuitiivisesti toisiinsa sidottuja. Näin ollen siitä tulee helposti egoistista. Kuitenkin samanaikaisesti Benthamin näkemys on äärimmäisen altruistinen. Se jopa vaatii yksilöiden uhraamista. Utilitarismissa kun haetaan mahdollisimman suurta onnellisuutta mahdollisimman monille. Tämä sosiaalisuus on vaikeaa yhdistää hedonismiin.

Toki tätä voidaan muurata umpeen tajuamalla että kenties hedonismi ei olekaan ongelmallista jos ihmiset ovat luonnostaan altruistisia ja sosiaalisia. Bentham olikin luultavasti saanut vaikutteita piispa Richard Cumberlandilta jonka mukaan ihminen on luonnostaan prososiaalinen. Benthamin utilitarismi vaatii siis toimiakseen tietynlaisen ihmiskuvan. Ja toisaalta Benthamin näkemyksen kritiikki vaatii sitten toisenlaisen ihmiskuvan.

Utilitarismi kuitenkin sisältää myös hedonismista etääntyneitä kulmia. Utilitarismia kutsutaankin hyötyetiikaksi siinä mielessä että sen perusasenteella voidaan lähestyä hyötyä onnellisuuden sijaan. Tätä kulmaa ajaa esimerkiksi John Stuart Mill, joka esimerkiksi jakoi nautintoja hienostuneempiin ja vähemmän hienostuneisiin. Jos pelkkä nautinto ja onnellisuus lasketaan, voisi joku nauttia naisten mutapainista yhtä paljon kuin Mozartista. Millin mukaan asia ei ollut näin. Toiset nautinnot ja onnellisuuden lähteet ovat jalompia. Joka tietenkin vaatii taustalleen sitä että tosiasiassa onnellisuuden ja nautinnon sijaan olisikin jokin muu mittari, jota kautta hyötyä arvioidaan. Utilitarismin ongelmaksi tässä kulmassa on jäänyt se, että pitäisi selvittää jotenkin että mikä tämä korkeampi mittari sitten on.
.

Autenttisuudesta ja individualismista

Olen monesta asiasta Charles Taylorin kanssa erimielinen. Mutta mielestäni hän tiivistää "Autenttisuuden etiikka" -kirjassaan melko hyvin niitä historiallisia taustoja ja sitä asenneilmapiiriä jolla individualismia vastustetaan.

Hän kuvastaa sitä miten yhteiskunnassa on tapahtunut hyvin suuri muutos. (Joka tosin on vienyt paljon aikaa ; Muutos voidaan asettaa 1600 -luvulle.) On annettu arvoa yksilöille. Tämä tarkoittaa individualismia. Individualismi eroaa valtiokeskeisestä ja ryhmän eduilla toimivasta yhteisöstä siten että yksilöillä on arvo riippumatta siitä mitä he tekevät tai edustavat. Yksilöille annetaan myös vapauksia. Tämän seurauksena syntyy se, että individualismin myötä ihmiset saivat sellaisia vapauksia joita heidän esivanhemmillaan ei ole ollut. Niin vakaumuksen kuin ammatinvalinnanohjautumisenkin kohdalla.

Ennen individualismin läpimenemistä tilanne oli se, että "Ennen ihmiset näkivät kuuluvansa johonkin yläpuolellaan olevaan järjestykseen. Jossain tapauksissa kyseessä oli kosminen järjestelmä, 'olemisen suuri ketju', jossa ihmiskunta esiintyi asianmukaisilla paikoilla enkelien, taivaankappaleiden ja maanpäällisten eliöiden seurana." Taylor esittää asian niin että modernissa individualistisessa maailmassa on niin, että "Periaatteessa ihmisiä ei enää pakoteta mukautumaan heidän yläpuolellaan oleviksi ja pyhiksi oletettuihin maailmanjärjestyksiin." Tämä on tuonut esiin sen, että ihminen saa rikkoa entisiä moraalijärjestelmiä vastaan. ; Jos ihmisille annetaan vaihtoehtoja on selvää että jokainen ihminen ei valitse keskenään identtisesti. Ja tästä seuraa se, että vapaus tuhoaa ehdottomat "rautahäkit". Tämä ei miellytä kaikkia.

Taylor korostaakin että kriitikot pelkäävät että muutosprosessissa on menetetty jotain oleellista. Ytimessä on yleensä sosiaalinen identiteetti ja siihen sidottu merkityksen kokeminen. Mutta se voi olla pelko siitä että ihmiset alkavat harrastamaan vääriä asioita. Alexis de Tocqueville esimerkiksi oli huolestunut siitä että demokraattisissa valtioissa ihmiset ovat tavanneet harrastamaan pieniä rahvaanomaisia nautintoja ("petites et vulgaires plaisirs").

Hedonismissa ja merkityksettömyydessä on yhteinen teema. Taylor kertoo rappeutumiskertomuksesta joka on modernille ajalle tyypillinen individualismin kritiikin muoto. ; On nähty että vapaudessaan tuhotessaan pyhät arvot tapahtuu hirveitä. Lopputuloksena on teema jossa individualismi on pinnallista hedonismia jossa on kysymys egoismista. Vapaudessa ja yksilön oikeuksissa olisi siis väistämättä takana se, että vapaalla ihmisellä ei ole yhtä riksta merkityssisältöä, ja se tekee ihmiset myös piittaamattomiksi muista.

Taylorin huomio on siitä hauska että uskonnottomuuden ja ateismin saama kritiikki tiivistyy yksittäistapaukseksi suuressa teemassa joka koskee kaikkea vapautta ja yksilöiden oikeuksia. Ateismi on tässä mielessä lähinnä niitä viimeisiä asioita joiden kohdalla pitäisi olla uskonnossa.

Tämä on hyvin mielenkiintoinen argumentti siinä mielessä että niissä oletetaan että individualismi on nimenomaan egoismia. Ei kuitenkaan ole mitenkään kovin ilmiselvää että egoismi olisi individualismin kaikki muodot. ; On toki nähtävissä että egoismi on yksi individualismin muoto. Mutta jos joku esittää että ihminen on perimmiltään, aidosti ja autenttisesti itsensä ollessaan egoisti, päätyy sanomaan sellaisia asioita joita ei kenties tule ajatelleeksi;
1: Esimerkiksi sitä että jos yksilö todella on perimmiltään egoisti ja yhteiskunta tarvitsee suojakseen esimerkiksi uskonnon tuomaa anarkialta suojelevaa kontrollia, niin siinä tapauksessa on pakko heittää ikkunasta homo religiosus -ihmiskuva. Nimittäin jos ihminen on autenttinen ollessaan uskossa, ja uskonto on sosiaalista ja altruismia niin sitten yksilö on individualistisesti toimiessaan sosiaalinen ja hyvä tai hyvyyteen pyrkivä. Monesti uskomiseen uskomisen kannattajat - eli ne joista uskonto ei oikeuta itseään sillä että Jumala on tieteellisesti todistettu tai muuten sellainen että sen olemassaolo on vankasti todistettu vaan uskonto suojaa yhteiskuntaa - kuitenkin uskovat samanaikaisesti vakaasti että ateismi on poikkeus jota pitää selittää sillä että ateistit joko valehtelevat ja vain vihaavat Jumalaa, elävät itsepetoksessa tai sitten ovat autisteja tai muuten patologian kautta ateismissaan selittyviä.
2: Toisaalta jos mietitään miten individualisti sortaa muita yksilöitä, niin tosiasiassa tässä otetaan jo askel individualismin suuntaan. Jos toisten ihmisten huomioimattomuus ja antisosiaalisuus ovat todella paheita, niin tämä vaatii sellaisen ajatuksen että nämä yksin ilman apua jäävät pienet ja heikot ovat yksilöinä arvokkaita riippumatta siitä ovatko he itse omillaan toimeen tulevia valtiolle verorahoja tuottavia täysivaltaisia yksilöitä vai ei. Toisin sanoen individualismin ongelmaksi tuodaan arvoja jotka eivät olisi relevantteja ilman individualismia.

Uskallan kuitenkin sanoa että valtaosassa modernismin kritiikissä - olipa kyse anarkianpelosta, arvotyhjiöargumentaatiosta tai mistä tahansa muusta vastaavasta degeneraatiopuheesta - on kyse siitä että näiden lausujat enemmänkin ilmituovat omia asenteitaan. Kritiikit ja niissä esiintuodut seuraukset ja sisäiset ristiriidat nojaavat kriitikon maailmankuvasta tuotuihin premisseihin joita kritiikin kohteet eivät itse kannata. Ja tätä kautta kysymys on jonkinlaisesta olkiukottamisesta.

Siksi onkin kuvaavaa että esimerkiksi ateistien vastustajat kertovat ateismin tarkoittavan arvotyhjiössä elämistä ja kun ateistit eivät koe asiaa näin, he saavat kuulla että se johtuu siitä että he eivät ole "aidosti ja oikeasti ateisteja". Individualismikeskustelussa on sellainen mielenkiintoinen piirre että kun tavallisesti ihminen saa itse kuvata omia uskomuksiaan, niin siinä ulkopuoliset ja asian kanssa erimieliset määrittelevät mitä vastustettu asia tarkoittaa "aidosti ja oikeasti". Tässä yhteydesessä ilmiö, mielipide ja ideologia sekä määritellään että ehdotetaan ulkopuolelta. Sen sijaan että ideologian tai mielipiteen edustajat itse määrittelisivät asian ja kriitikot katsoisivat mihin nämä premissit todella veisivät. (Tämä toki sopii siihen huomioon että kysymyksessä on perimmiltään anti-individualismi. Ulkopuolelta määrääminen ja kaikki yksilöiden vapauden vastustaminen ovat sen ytimessä.)

Voidaankin sanoa että autenttisuutta kritisoivat anti-individualistit itse asiassa syyttävät autenttisuutta tavoilla joiden muodot hyvin moni näkee epäautenttisiksi. Esimerkiksi itse en ole sosiaalinen tai ideologioihin hyppäävä. Mutta tiedostan kuitenkin sen verran että "en ole mikään saari". Esimerkiksi se että jonkun ihmisen mielipide ärsyttää minua kertoo, että hänen mielipiteensä vaikuttaa minuun jotenkin. Toisin sanoen välitän hänen mielipiteestään vaikka olenkin mielipiteen ohjeistuksia vastaan sanoin ja teoin. Samoin klikkiytyminen ja jengiytyminen ovat tuttuja hyvin egoistisiksi syytetyissä suuntauksissa. (Onkin erikoista kuulla miten ateismi tuhoaa yhteisöllisyyden samalla kun yleinen kuvaus on että ateistit olisivat jotenkin erityisen heimohenkisiä. Jossain on selvästi asenteissa perustavanlaatuinen ristiriita.)

Selvää on että "ilmassa on jännitteitä". Periaatteessa jännite koskee identiteettiä. Osa kokee että identiteetti on sitä mitä ihminen on. Kuitenkin toisaalta identiteetti on jotain joka ilmaistaan sosiaalisesti muille. (Esimerkiksi kuulumalla johonkin ryhmään tai vastustamalla tätä. Kinakin on tässä mielessä sosiaalista. Se ilmaisee omaa mielipidettä ja on usein samalla kanannotto siihen mihin jengiin on kuulumassa.) On selvää että ulkoisen identiteetin ja sisäisen identiteetin välille tulee jännitteitä. Ne eivät aina ole sama asia. Joskus ne riitelevät keskenään.
1: Tämä on siitä oleellinen huomio että en esimerkiksi itse ole viehättynyt postmodernisteista sen vuoksi että kun heillä eettinen puhe tiivistyy pelkäksi vallasta puhumiseksi, käy niin että ihmiset ovat vapaita lähinnä siinä mielessä että valitsevat itse vankilansa ; Heidän puheensa ei enää edusta heitä itseään. He edustavat jotain ideologiaa. On toki selvää että instituutioihin ja ideologioihin liittyy valtaa. Mutta se ei tarkoita sitä että esimerkiksi kaikki uskovaisen tekemä arvokeskustelu olisi väistämättä ja perimmiltään vain vallankäyttöä ja dominointia. Se on dominointia vain jos siinä käydään yleisellä kaavalla yksilönvapauksien kimppuun tavalla jossa kohde ei enää ole se mitä itse kokee oikeaksi ja mitä itse tekee. Vaan joka ennen kaikkea rajoittaa vääräuskoisia.

Itse katson että paras yhteiskunta on sellainen, jossa huomioidaan kansalaiset ja heidän olosuhteensa. Tässä tilanteessa Taylorkin on sitä mieltä, että mikään ulkoamäärätty ideologia ei voi rajata yksilöitä ja heidän identiteettiään. Toisin sanoen "rautahäkeille" ei ole tilaa.

Hallitsemattomien tallaamisesta

Falguni Sheth on tullut tunnetuksi rotua ja rodullistamista koskevasta filosofiastaan. Itse otan tässä kirjoituksessa enemmänkin esiin hänen toisen käyttämänsä konseptin, ihmiset jotka koeetaan hallitsemattomiksi (unruly). Sheth on siitä hyvä käsiteltävä että hän viittaa usein nimenomaan sivistyneisiin maihin ja niiden käytänteisiin.
1: Hallitsemattomuus on toki Shethin filosofiassa läheisessä suhteessa rotuun ja rodullisuuteen. Hän on siitä kiinnostava että hän ei käsittele rotua pelkkänä poliittisena konstruktina. Toisaalta hän huomaa että jos rotu olisi todella vain biologinen konsepti, niin se ei osuisi kovin hyvin siihen miten rotua käytetään esimerkiksi poliittisessa keskustelussa. Ja tässä mielessä esimerkiksi muslimit on useissa tilanteissa rodullistettu. Ei tietenkään biologisessa mielessä vaan siten että rodusta ja ulkonäköpiirteistä on tehty tunnistusmarkkereita joilla rodullistamisprosessi on käytännössä mukana mutta piilotetussa muodossa. (Emme ole rasisteja koska vastustamme islamisaatiota, mutta muslimi tunnistetaan ennen kaikkea ihonväristä.) Tämä kirjoitukseni ei kuitenkaan ole rodusta.

Hallitsemattomuus liittyy siihen että vallassaoleva taho käyttää jonkinlaisia mentaalisia työkaluja joilla se luokittelee ihmisiä. (Vallassaolo voi tarkoittaa helposti käsitettävää rahalla, armeijalla ja lakipäätösten valitsemisella jne. sovellettua poliittista valtaa mutta se voi tarkoittaa myös kansan parissa populistisesti vellovia ei-keskusjohdettuja ideologioita tai ideaklustereita.) Tätä prosessia tehdään ennen kaikkea hallitsemattomiksi koetuille ihmisryhmille.

Länsimaisessa kulttuurissa puhutaan hyvin paljon universaaleista ihmisarvoista ja muista vastaavista asioista. Ne ovat yleensä (1) lakikeskeisiä niin että laki määrää rangaistukset teon eikä tekijän mukaan, (2) demokraattisia, (3) enemmän tai vähemmän uusliberaalin talouspolitiikan ajamia ja (4) niissä ajatellaan että kaikilla kansalaisilla on samat oikeudet. ; Tämä on luonnollisesti harvinaisen hyvä arvomaailma. Ja me länsimaiset ihmiset elämme sellaisessa maailmassa.

Sheth kuitenkin huomauttaa että yhteiskunnassa on paljon toimijoita jotka toimivat ennen kaikkea säilyminen mielessään. Näiden perimmäisenä ideana ei tavallaan olekaan ihmisten hyvinvointi vaan selviytyminen. Instituutio haluaa jatkaa olemassaoloaan perinteenä tai ideologiana. Ja tämä tavoite tavallaan vain uudelleennimetään siten että ajatellaan että instituution puolustaminen on sama kuin ihmisten hyvinvoinnin puolustaminen. Ja instituution vastustaminen taas on yksi ja sama kuin tämän hyvinvoinnin uhkaaminen.

Tämä rinnastuksen ei tietenkään tarvitse pitää paikkaansa. Riittää että ihmiset uskovat että yhteys on olemassa. ; Itse asiassa usein onkin enemmän niin että instituutiot eivät parannakaan näitä asioita. Ja itse asiassa usein käykin ironisesti niin että halu säilyä (conservation) johtaa siihen että se itse asiassa alkaa haittaamaan sitä että monet ihmiset pääsisivät osallisiksi näihin arvostettuihin arvoihin.

Ironian ytimessä on se, että instituutio joka panostaa säilymistään ja pysyvyyttään kokee olemassaolemisen taistelun itseisarvoisesti tärkeäksi ja arvokkaaksi. Ja se kohdistaa kontrollia hallitsemattomiin (unruly). Tässä prosessissa näistä ihmisistä tehdään poikkeuksia. Poikkeuksia joita ei haluta päästää osallisiksi kaikista niist hyvistä ja kauniista asioista joita instituutio haluaa puolustaa.

Shethin mukaan (uus)liberaalien yhteiskuntien ytimessä onkin paradoksi ; Se samalla puhuu universaaleista arvoista universaaleina. Esimerkiksi sananvapaudesta (joka koskee myös natseja). Toisaalta se kuitenkin käytännössä pyrkii usein luomaan poikkeuksia (tahosta liittyen vaikka natsit) näihin universaaleihin. ; Tätä rajaamista tehdään usein aivan eksplisiittisesti, mutta joskus myös implisiittisesti. Eli joko kieltämällä jokin mielipide tai aihe suoraan jonkun moralistisen tai muun syyn vuoksi. Tai sitten vaikenemalla ja siirtämällä puhe syrjään jos aihe menee näihin kulmiin. (Tämänlaisesta hyvä esimerkki on USA:n alkuajoilta jolloin arvostetut maan perustajaisät julistivat vapautta ja oikeutta kaikille samalla kun he itse saattoivat omistaa orjia. Orjat rajattiin keskustelusta vaikenemalla ja keskittämällä huomio muihin aiheisiin.)

Länsimaisissa yhteiskunnissa tätä tehdään vähemmän barbaarisesti kuin monissa muissa maissa. Ja toisaalta tämä tekee siitä helposti hyvin vaikeasti huomattavaa. (Itse voisin sanoa asiaa niin että Maslow'n tarvehierarkialla voi olla asian kanssa tekemistä. Jos kansalaiset joutuvat taistelemaan vaikka turvallisuudesta se näkyy väkivaltana. Hyvinvointimaissa sen sijaan tavoitellaan itsensä toteuttamista ja muuta abstraktimpaa.)

Lisäksi prosessit pyrkivät tekemään sen mitä kaikki muutkin valtainstituutiot ja ideologiat. Se pyrkii siivoamaan historiaansa. (Vrt. Jos esimerkiksi kommunistisen maan historia näyttää dramaattisia kärsimyksiä, tästä syytetään kommunismin väärinkäyttöä. Sitä että Stalin ei ollutkaan täydellinen kommunisti. Mikä on itse asiassa totta. Joka johtaa siihen miten näitä selityksiä on helppoa antaa koska harva ihminen on täydellinen oikeaoppinen ideologia ilman mitään hairahduksia.)

Tästä hyvä esimerkki on uusateismi.

Jos katsotaan maatamme, siinä on vahva uskonnollinen pohjasävy, nimenomaan kristinopillinen - ja vielä täsmällisemmin protestanttinen - valta. Tämä valta on pyrkinyt säilyttämään itseään. Ja tätä on tehty monilla keinoilla. Kuten vaatimalla että aamunavaukset olisivat kunnolla uskonnollisia, ja nimenomaan kristillisiä. Tässä oikeutuksena on tietenkin sananvapaus ja uskonnonvapaus. Mutta toisaalta selvästi ideana on vahvistaa nimenomaan sitä että mahdollisimman moni olisi kristitty. Ja mahdollisimman moni kristitty pysyisi kristillisenä. Ja mahdollisimman moni ei-kristitty kuulisi ja kääntuisi. Eli tämän pyrkimyksen voidaan nähdä ajavan uskonnonvapauden ideaaleja vastaan noudattamalla uskonnonvapauden kirjainta sen hengen sijaan.

Uskonto on tässä määritelty vahvasti yhteen ihmisarvojen kanssa. On toki hyvä tiedostaa että kristilliset arvot ovat sellaisia että ne ovat samoja kuin humanistien arvot. Mutta toisaalta on syytä nähdä että ainut tapa olla humanisti ei ole se että ollaan kristittyjä. Prosessissa onkin pyritty kadottamaan tämä.

Siksi uskonnoissa puhutaan mielellään vaikka alkuperistä. Nykyisen lääketieteellisen toiminnan historia sidotaan munkkiluostareihin. Tämä provenienssi on kätevä koska se häivyttää sitä että tosiasiassa nykyinen sairaala ei tosiasiassa näytä juuri yhtään samalta kuin keskiaikainen munkkiluostari. Epäanalogisuus johtuu siitä että moni asia on muuttunut. Ja radikaalisti. Nämä erot häivytetään jotta saataisiin vahvempi tarina siitä että kristinusko, eikä nämä ajan kanssa muuttuneet epäanalogiset piirteet, olisivat lääketieteen arvostettavuuden ja menestyksen takana. Viitaamalla pysyvyyteen kiistetään se että asioiden muuttamisella voisi olla kehitysvoimaa. Ja tätä tarvitaan jotta voidaan sanoa että moderni sairaala tarvitsee kristillistä eetosta yhteiskunnassa ollakseen olemassa. Eli jos olet kristinuskoa vastaan niin olet näitä asioita vastaan.

Sama henki ilmenee toki myös muussa viestinnässä. Kun moni esimerkiksi kuuluu kirkkoon siksi että kirkko auttaa vanhuksia ja harjoittaa arvokasta nuorisotyötä, ei tässä korosteta että "kirkko tekee hyvää" vaan nimenomaan sitä että "ne jotka eroavat kirkosta vihaavat ja vastustavat perimmiltään näitä asioita". Joskus tätä tehdään hienovaraisesti. Mutta yllättävän harvoin. (Mikä näkyy vaikka piispatasoisten henkilöiden julkilausunnoissa.) Samoin jos kirkon sisällä tapahtuu pahaa viitataan helposti siihen että kirkko ei ole täydellinen. Tai että kirkko on syntisten kroonikko-osasto. Tai että menneen ajan systemaattinen väkivalta ei ollutkaan systemaattista väkivaltaa vaan oli sen ajan hengen mukaan aivan järkevä asia joka johtui muusta yhteiskunnasta ja vaikka siitä että ihmisille valehdeltiin. Syy löytyy aina koska epäanalogioita ideologian ja käytänteiden välillä on käytännössä aina. Ja nostamalla nämä epäanalogiat a priori keskeisiksi olettaen ja analogiat a priori merkityksettömiksi olettamalla saadaan rakennettua kiva tarina. (Mitä kenttäpiispan lausunto ja Lutherin omat sanat demonstroivat melko kivasti.)

Tätä tarvitaan. Ja ateistien harjoittama sekulaarihumanismi esiintyy tarinoissa yleensä vihollisena. Tämä ei ole yllättävää jos mietitään konservatiivista kristillisyyttä. Sillä se ajaa hyvin erilaisia arvoja. Mutta tosiasiassa tämä ei jää vain tähän. Myös liberaalit kristityt vastustavat sekulaarihumanisteja. Mikä on yllättävää koska esimerkiksi uusateistien hipsterien arvot ovat hyvinkin samat mitkä humanistisilla kristityillä. Tämä kertoo siitä että kristilliset voimat ovat erimielisyyksistään ja näkemyseroistaan huolimatta yhdistäneet voimansa yhteistä vihollista kohtaan.
1: Mikä saa aikaan joskus hauskoja juttuja. Kun esimerkiksi analysoi sitä miten uskonnolliset ihmiset ja kirkolliset ihmiset kertovat että "on muutakin humanismia kuin sekulaarihumanismi" niin näkee että se yrittää itse asiassa leimata uusateistit ja sekulaarihumanistit materialistisiksi juhlahumputtelijoiksi joita kuvaa hedonismi. Eli he yrittävät itse asiassa kiistää että sekulaarihumanismi olisi humanismia. Tätä ei toki sanota ääneen koska se olisi huonoa PR:ää. Siksi asia tehdään piilottamalla. (Vähän samaan tapaan kuin muslimeita on "rodullistettu" tai rotua "muslimistettu".)

Ateistit koetaankin hallitsemattomiksi. Heihin ei voida vaikuttaa rituaaleilla. Onkin merkittävää että ne jotka arvostavat rituaaleja ja eivät tuo omia ateistisia mielipiteitään esille eivät ole niitä joita vastustetaan. Samoin moderniin kristillisyyteen kuuluu vahvasti se että ateisti hyväksytään jos hän kärsii kovasti angstista ja haluaa oikein kovasti olla kristitty. (Mikä mielestäni näkyy erityisen vahvasti juuri ns. "sofistikoituneissa teologeissa".) Olenkin korostanut usein että ateistivihamielisyys sattuu jotenkin erikoisesti osumaan erityisen vahvasti niihin joihin se Adornokin näkemyksissä on kohdistunut ; Niihin jotka ovat "vääräoppisia ja onnellisia".

Siksi onkin hyvä nähdä että uusateistit nähdään arvotyhjiöön. Myös liberaalien kiristittyjen toimesta joilla on itse asiassa käytännössä identtinen arvomaailma. Tässä ei tietenkään olisi mitään järkeä jos arvomaailmakisa ja yhteiskuntaa säilyttävien arvojen ja ihmisien parhaaksi olevien ihmisoikeuksien puolustaminen kiinnostaisi pätkääkään. Mutta Sheth onkin mitä todennäköisimmin oikeassa. Kysymys ei ole siitä että halutaan perimmiltään ajaa ihmisoikeuksia. Kysymys on siitä että jokin konsepti ja sen pysyvyys nähdään tärkeämmäksi kuin kansalaisten elämä. Yksilöitä voidaan aivan täysin uhrata tämän yleisemmän periaatteen puolesta. Poikkeuksia luodaan, esimerkiksi ateistejen pääsy sosiaaliseen arvostukseen halutaan torpata ja heitä halutaan kutsua vaikka Martti Muukkosen tapaan "yhteiskunnan vapaamatkustajiksi" , koska tässä ei puolusteta arvoja vaan instituutioita.

Nähdäkseni Sheth onkin oikeassa siinä että unruly nähdään uhkaavaksi melkomoisten paradoksien kautta ; Koska instituutiota uhkaa esimerkiksi se että joku demonstroi vaikka sitä että instituution puolustamia arvoja ei noudatetakaan kaikkialla, se koetaan uhkana instituutiolle. (Mikä ei ole ihme koska instituution selviämisstrategia on usein se että se väittää sekä olevansa noiden arvojen alkuperäinen lähde että olevansa noiden arvojen käytännössä ainoa säilyttävä voima. Jos ne eivät toteudukaan sen vallan alla, se kyseenalaistaa tämän tarinan. No ihan koska se voidaan nähdä falsifioivaksi vastaesimerkiksi eivätkä kaikki ihmiset nyt niin tyhmiä ole että eivät huomaisi tämänlaisia.) Näiden ongelmien esiintuominen taas luo uuden hallitsemattoman luokan jota sitten halutaan entistä vahvemmin erkaannuttaa näistä yleisiksi nähdyistä oikeuksista. Ja näin ollen uskonnoton joutuu usein selittämään miksi hänellä on sananvapaus ; Eli miksi hän haluaa esimerkiksi kertoa omista näkemyksistään muille. Uskovaiselle julistusinto on koodattu ideologiaan. Ateistit eivät samaa saa tehdä. Koska he ovat hallitsemattomia.
1: Uskovaiset toki usein selittävät että heitä askarruttaa ja he haluavat kysyä ja tietää miksi ateisti on motivoitunut käyttämään sananvapauttaan. He unohtavat että jos jokin on universaali oikeus ja arvo se on itseisarvo joka oikeutetaan itsellään eikä jollain muulla. Itseisarvo ei ole välinearvo joka oikeutetaan jollain muulla. Jo se, että asia askarruttaa on osoitus siitä että ateisti on poikkeus johon sananvapautta ei sovelleta itseisarvona. Kysymys kätkee takanaan tiedostetun tai tiedostamattoman asenteen. Joka on vähän samanlainen kätkemisprosessi mikä on siinä kun muslimit on "rodullistettu".

Kaiken ytimessä onkin käytännössä se, että esimerkiksi uskonnonvapaus nähdään absoluuttina joka ei sitten koskekaan kaikkia ihmisiä samalla tavalla. Syynä on se, että valta on kristillisellä valtaklusterilla joka omii tiettyjä arvoja ja pitää niitä vain sen omaisuutena. Aivan kuin mielipiteenvapaus tarkoittaisi sitä että ihmiset eivät saisi olla mielipidettä a ilman että olisivat velkaa valtainstituutiolle. Joka kuitenkin enemmän oikeuttaa itseään mielipiteen a alkuperänä ja ylläpitäjänä. Koska tämä kyseenalaistaminen on uhka instituutiolle se puolustaa tätä. Ja koska tämä vaatii syrjiviä prosesseja, se ajautuu usein yhä kauemmas mielipiteen a edustamista arvoista. Ja koska hallitsemattomat jäävät ilman oikeuksia joita mielipide a kuitenkin perimmiltään on, he varmasti haluavat saada näitä oikeuksia. Koska tämä voi olla ongelma, on seuraavana askeleena syyttää oikeuksiaan hamuavia siitä että he haluavat tätä mielipiteen a ajamaa oikeutta joka on instituution mukaan universaali arvo. Ja tätä pyrkimystä voidaan kutsua militantismiksi tai vihaisuudeksi. Kaiken takana on kaiken aikaa se että hallitsemattoman pitäisi lopettaa hallitsemattomana oleminen. Totella ja liittyä jengiin. Vaikkapa liittyä kirkkoon mistä syystä tahansa. (Esim. kirkosta eroamiseen on ilmeisesti vain huonoja syitä. Kirkkoon liittymiseen oleva mikä tahansa syy taas on hyvä syy ja niistä voidaan tehdä luokitelmalistauksia jotka korostavat miten moniarvoinen ja hieno kirkko on kun hyväksyy kaikki nämä erilaiset ja keskenään ristiriitaisetkin syyt liittyä kirkkoon..)

"Truman show" ja mutka hedonismiin

Jim Carreyn tähdittämä "The Truman Show" oli melko vakava elokuva. Sen ytimessä oli tarkkailu. Truman oli vakuutusmyyjä joka huomasi eläneensä läpi elämänsä lavastetussa televisiosarjassa. Hänet oli otettu lapsena talteen ja sarjaa on käsikirjoitettu niin että hänen vanhempiensa kohtalo, se kenen kanssa hän menee naimisiin ja niin edespäin oli valittu hänen puolestaan. Hän oli "Tosi TV:tä" koska hän ei näytellyt. Hän ei tiennyt olevansa näytelmässä koska häneltä ei oltu kysytty suostumusta.

Päällimmäisenä elokuvasta varmasti tulee mieleen epäeettisyys. Trumanilta on hyvin ovelasti viety vapaa tahto. Hän voi esimerkiksi tavoitella uusia alueita, mutta tämän tavoittelu johtaa siihen että matkustuksella pelotellaan ja poistumista estetään erilaisilla efekteillä. Jopa henki voidaan vaarantaa prosessissa.

Pääosa elokuvan tarkasteluista onkin tehty ikään kuin "tilanteen tiedostavan näkökulmasta". Jolloin ytimessä on etiikka, erityisesti vapaaseen tahtoon liittyvä etiikka. Toisaalta elokuva tarjoaa paranoideille miellyttäviä syitä lausua sanasensa Platonin luolavertauksesta.

Mutta kenties erikoisinta onkin unohtaa tämä. Jos otetaan keskiöön hedonismi, elokuva itse asiassa tarjoaa hyvin omituisen tilanteen. Truman ei suoranaisesti kärsi tästä ratkaisusta. Hänen elintasonsa ja elämänlaatunsa on monin paikoin paljon parempaa kuin mitä hän olisi voinut odottaa ulkomaailmassa. Vastaan tulee hedonismin kohdalla kohtuu usein tavattu pulma ; Hyvä elämä koostuu nautittavista asioista. Ja hyvä elämä ei aina tarkoita sitä että elämän puitteet tai elämän toteuttaminen täyttäisivät eettisiä periaatteita. Hyvä elämä ja eettinen elämä ovat ikään kuin usein toisiinsa lomittuvia mutta kuitenkin eri asioita. Trumanin todelliset ongelmat alkavat vasta siitä kun hän tiedostaa että jokin on vialla. Ja tätä ennen mitään ongelmaa ei ollutkaan.

Truman ei kärsi kameroista joiden olemassaolosta hän ei tiedä. Itse asiassa jos minä eläisin koko elämäni kameroiden alla ja en tietäisi tästä kameravalvonnasta ja kuolisin pois ennen kuin asia selviäisi, niin minun elämäni olisi tämän jälkeen aivan yhtä hyvä elämä kuin ennen tätä tietoa. Eettisen tason ongelmat joita pakkovalvontaan liittyvät ovatkin muualla kuin hedonismin määrittämässä hyvässä elämässä.

Tätä kautta voidaankin huomata että televisiosetin rakentajat voivat tehdä aikamoisia hyökkäyksiä etiikkaa vastaan ilman että tämä tuhoaa ajatusta hyvästä elämästä. Tosin tässä on tietenkin ongelmana se, että se että piilottaa kameroita voi johtaa kiinnijäämiseen. Koska Truman onnistui selvittämään totuuden, vinkit olivat löydettävissä. Joten televisiosetin rakentaja on antanut jonkinlaisen todennäköisyyden sille että asia tulisi esille.

Ja koska tämänlaisen tiedostaminen sitten johtaa kärsimykseen, niin tämä hyökkää myös hedonistista hyvää elämää vastaan. Ja näin televisiosarjan puitteet rakentanut ei saa tästäkään oikeutusta teoilleen. Kun asiaan on pieni todennäköisyys, ja yksikin virhe kaiken muuttaa voi on nyrkkisääntönä se, että asia ei todennäköisesti tapahdu heti, mutta se että asia todella tapahtuu on vain ajan kysymys. Todennäköisyydet tuppaavat toimimaan näin. Epätodennäköisiä asioita tapahtuu odotettavasti kunhan vain otoskoko on riittävän suuri. Ja kun otoskokona on kaikki elämämme sekunnit, on tämänlaisen televisiosarja-kyhäelmän rakentaminen käytännössä hyökkäys myös hedonistista hyvää elämää vastaan. Ei siksi että piilovalvonta olisi paha. Vaan siksi että piilovalvonnasta jää jollain todennäköisyydellä kiinni.

---

Jostain syystä "Tosi TV" vaati ensin lavastuksen ja setin ja editoinnin. Ja "Tosi" viittasi käsikirjoituksen puutteeseen. Mutta esimerkiksi julkkiksia seuraava "Tosi TV" on nykyään tietoista skismojen luomista ja niitä jopa käsikirjoitetaan. Samoin pornografiassa "Reality" on nimenomaan kaikista käsikirjoitetuinta pornoa mitä on, sitä jossa on skene jossa tapahtuu seksikohtausten lisäksi esimerkiksi pizzankuljetuskohtaisten näyttelemistä. Mitä totuudelle on tehty? No, ei se hyvää elämää haittaa joten tuskin ketään kiinnostaa.