Helppo ja vaikea filosofius

Nykyään eletään aikaa jolloin anti-intellektuellismi on voimissaan. Tässä tiedettä ja logiikkaa itse asiassa arvostetaan mutta jos ja vain jos se on arkijärjen mukaista ja helppoa.

Tässä kulttuurissa joku saattaa esimerkiksi ilmoittaa osaavansa tehdä hienoa filosofiaa jossa ei ole sanahelinää. Hän tekee tämän referaatin kuvaamalla loppupäätelmän aforisminomaiseksi kauniiksi muotoillussa muodossa. Tämä on tiivistä ja tyylikästä. Ja esillä on väitelause josta sitten on maailmankuvallisesti samaa mieltä tai eri mieltä ilman argumentteja. Koska argumentteja näissä muotoiluissa ei ole.

Ja tämän tiiviyden, helppouden ja tyylikkyyden hinta vaan saattaa olla se, että hän ei tiedosta että filosofia on taito. Se on vaikeaa jos perusteluketju lähtee alkuoletuksista jotka kasvavat deduktiivisten tai induktiivisten - ja eksplisiittiseti kuvattujen päättelysääntöjen - kautta johtopäätökseksi. (Ja että näitä sääntöjä käytetään oikein eikä virheellisesti ja siten että esimerkiksi "koska" -sanan takana olevista ei todella johdeta annettua johtopäätöstä.)

Itse näen että perustelematon väitelause on vain premissi joka oletetaan. Väittäminen ei ole kannattamani filosofian ytimessä. Ja tähän loogiseen jargoniin liittyy vaikeutta. Joka tarkoittaa että joku putoaa kelkasta. Tämä ei ole minun ongelmani. Tämä on heidän ongelmansa. Se, että he eivät ymmärrä jotain ei ole argumentti sen puolesta että sisältö on huonoa. Päinvastoin; Sisällön ymmärtäminen on minimivaatimus jotta ymmärretään miten sen logiikka toimii tai on virheellistä. Tämä on mahdollista kuvata. Mutta se ei latistu siihen että tilannetta kutsutaan sanahelinäksi.

Tosiasiassa sanahelinää ovat lähinnä runollisesti muotoillut väitelauseet ilman esillepantua rakenteeltaan oikeaoppista argumentistoa. Jos aforistikko syyttää loogikkoa sanahelinästä, hän osoittaa lähinnä sen että hän on perin tyhmä ja ilkeä aforistikko.

Miksi kukaan ei kärsi tekemistään vääristä dikotomioista?

Väärä dikotomia löytyy hyvin yleisesti erilaisista virhepäätelmien listoista. Tähän on ymmärrettäviä syitä. Mutta ne ovat kuitenkin hyvin omalla tavallaan virheellisiä. Lähestyn tätä tällä kirjoituksella hitusen. Esimerkiksi jos otamme esimerkin jota on tuoreesti minun nähteni pidetty vääränä dikotomiana;

"Otamme tänne maahanmuuttajia ja järjestämme heille asuintiloja vaikka meillä on maassa omiakin asunnottomia."

Otetaan tilanne jossa on ikään kuin pakko valita joko kotimaiset työttömät tai muut. Miksi tilanne olisi "joko-tai". Moni pitää ajatusta virheellisenä siksi että pitää johtopäätöstä vääränä. Joku toinen voi korostaa, että päättely on uskottava. Ja pitää tätä selvänä siksi että väitetty seuraus on uskottava, olisi syytöksen oltava väärä.

Ensimmäinen ja tärkein huomio on siinä että on vaikeaa nähdä miten esitetty edes on virhepäätelmä. Se on enemmänkin statement. Ei ole mitään päättelyketjua jonka lopputulos tuo olisi. Mitään esitettyä lähtökohtaa ei ole. Lopputulos on enemmän premissiä muistuttava vakaumus kuin argumentti. Ilman päättelyä ei voi edes olla virhepäätelmä.

Voidaan kuitenkin kaivaa esiin implisiittisiä ajatuksia joiden kautta päätelmä voidaan ohjata niin että väitös todellakin on johtopäätös eikä ilmassa killuva perusteeton mielipide (joka sellaisenaan on tosi tai epätosi mutta ei sisällä argumentaatiota jonka mukaan tilanne painottuisi johonkin suuntaan). Voimme nähdä että tilanne on että joku on päätellyt että on kaksi vaihtoehtoa ja toisen valitseminen on toisen hylkääminen. Siksi voidaan periaatteessa ajatella että päättelyketju olisi muotoa:

P1: A ≢ B (eksklusiivinen disjunktio, joko A tai B mutta ei molemmat)
P2: A (Valitaan A)
J: ¬B (Siis ei-B)

Päättely siis sanoo että A ja B ovat olemassaolevat vaihtoehdot joista toinen mutta vain toinen toteutuu, ja koska A valitaan niin B:stä luovutaan. Tämä on yksinkertainen disjunktiivisen syllogismin kuvaus. Päätelmä on klassista deduktiota. Ja oikeaoppinen. Premisseistä seuraa johtopäätös. Päätelmä on nimenomaan validi. Kyseessä on eliminatiivinen päättely joka voidaan tehdä logiikan kannalta ehyesti.

Ja tästä itse asiassa onkin käytännössä aina kyse väärän dikotomian kohdalla. Virhe on enemmänkin siinä että ollaan erimielisiä premisseistä. Tässä tapauksessa kiistaa on enemmänkin premissin 1 pätevyydestä ; Ne jotka luottavat premissiin 1 ajattelevat että budjetti on nollasummapeliluonteinen siksi että se on äärellinen. Ne taas jotka ajattelevat että premissi on virheellinen voivat kiinnittää huomiota siihen että on olemassa muitakin vaihtoehtoja. Esimerkiksi budjettia voitaisiin ohjata poispäin kaikesta sosiaalihuollosta esimerkiksi leikkaamalla. Tällöin voitaisiin luoda ilmapiiri jossa valtio - vaikka säästöjen nimissä - voisi leikata sekä maahanmuuttajilta että kotimaan köyhiltä ja ohjata tätä vaikka kilpailukyvyn edistämiseen niillä keinoilla että on insentiivi ryhtyä mahtavan rikkaaksi jolla on käytössään paljon suomalaista halpatyövoimaa.

Väärää dikotomiaa onkin lähestyttävä kiinnostavalla tavalla ; Voidaan esimerkiksi huomata että päättely jossa väitetään että (on niin että) joko 1+1=3 tai 1+1=5 (ja on niin, että) 1+1 ei ole ainakaan 5 (joten) 1+1=3. Virhe ei ole päätelmän rakenteessa vaan siinä että kohta "joko 1+1=3 tai 1+1=5" on epätosi premissi. Voidaankin sanoa että väärä dikotomia on sitä että niissä on virheellinen oletus jossa vastakohdat (logical contraries) olisivat ristiriidassa (logical contradictories).

Erot eivät sinänsä merkitse koska huono päättely on huonoa päättelyä. On kuitenkin syytä tiedostaa että ihminen voi päätellä huonosti monella eri tavalla. Se että joku ottaa väärän premissin ei ole tekemässä logiikkaa koskevaa päättelyvirhettä. Validissa päätelmässä premisseistä seuraa johtopäätös. Valitettavasti jos premissit ovat vääriä seuraa garbage in-garbage out-ilmiö. Joku kohteliaampi voisi korostaa että "argument is valid but unsound".

Tämä rakenne on tietenkin siitä kiinnostava, että koska väärä dilemma ei ole logiikan rakennetta koskeva argumentti, sitä vastaan on vaikeampi tarttua. Jos premisseistä ei seuraa johtopäätöstä on helppoa luoda vastaesimerkkejä jotka korostavat sitä että vaikka premissit olisivat tosia niiden kanssa ristiriidattomasti voitaisiin päätellä hyvinkin erilaisia asioita. (Tosin moni ei oikeasti ymmärrä edes tätä tasoa. Heille johtopäätöksen uskottavuus ja premissien uskottavuus tarkoittaa sitä että jälkimmäisen olisi seurattava edellisistä. Mutta en tartu tähän enempää tässä tällä kertaa.)

Kenties siksi onkin asiallista tunnistaa että päättelyvirheitä on monenlaisia. Ne voidaan laittaa luokkiin jotka ovat ovat osittain päällekäisiä mutta karkeasti ottaen "kuitenkin eri asioita". Ja synnyttää näin vaikka seuraava kolmikanta.
1: Formaaleja päättelyvirheitä (structural error/formal fallacy) joissa premisseistä ei seuraa johtopäätöstä. Esimerkiksi jos päätelmäketjussa on ristiriita, kontradiktio tai siinä on jokin non sequitur -rakenne.
2: Päättelyvirheitä jotka eivät kanna (means-end error) koska päätelmä ei saavuta perusteluvoimaa, se vetoaa mutta ei argumentoi. Jolloin se noudattaa esimerkiksi petitio principii tai ignoratio elenchi -rakennetta.
3: Päätelmä on jotenkin epäreilu (end error) jolloin argumentti voi olla ad hominem -pohjainen tai edustaa tässä tekstissä keskityttyä väärää dikotomiaa.

Väärä dikotomia -etenkin jos se ilmaistaan muodossa "false dilemma" - vaikuttaa logiikkakeskeiseltä ja on nimenä vakuuttava uhkaus. Kuitenkin kun sellaisen tekee, on ikään kuin helppoa katsoa että oma päättely on ehyttä. Ja tätä kautta voidaan huomata että kritiikki nojautuu "epäreiluuteen" tai vastaaviin jotka vaikuttavat perustaltaan enemmän eettis-maailmankuvallisilta vastustuksilta kuin tosiasialliselta kunnon kritiikiltä. (Tämä on hyvin vahvasti mukana myös "No True Scotsman" -argumenttivirheilyissä noin yleensäkin. Se kun on tavallaan "ad hominem korjauksin jotka ottavat vankkoja askelia väärän dikotomian suuntaan").

Haasteena onkin se, että premissi on virhe joten päätelmä ei kanna. Ja tämä vaatii kontekstista riippuvaa tarkastelua. Täytyy katsoa minkä informaation valossa premissit pätevät ja eivät päde. Ja tämä siirtää huomion sellaisiin kulmiin joiden kohdalla syntyy tilanne jossa voidaan oikeastaan sanoa että väärä dikotomia on argumenttivirhelistoilla osittain siksi että sitä käytetään paljon. Ja sitä on helppoa käyttää koska siitä kiinnijääminen on hyvin vaikeaa ja vaatii vastapuolelta toimia jotka vaikuttavat pelkästään maailmankuvallisilta.

Miten puhua fiktiosta järkevästi?

Kun keskustellaan taiteista, puhutaan narraatioista. Ja narraatiolla on sen tyylinen yhteys narraamiseen, että molemmissa puhutaan usein asioista joita ei teknisesti ottaen ole olemassa ja joiden olemassaoloa ei kukaan myöskään oleta. Silti näitä kuvitteellisia maailmoja käsitellään kuin ne olisivat jotenkin loogisesti käsiteltäviä kokonaisuuksia.

Toki moni korostaa että fiktiota käsitellään tulkintana. Mutta jopa tässä kontekstissa jotkut asiat ovat varsin vähän tulkinnanvaraisiai kysymyksiä. Jos kysytään onko "Zelda" -pelisarjan sankari Link vasenkätinen, on siihen ilmiselvästi vain yksi vastaus. (Kyllä on.) Toisin sanoen pelisankari olisi vasenkätinen vaikka hän ei olisikaan olemassa. Hänellä olisi siis attribuutteja ilman olemassaoloa. Samoin tiedämme että Link vaikuttaa sellaisissa paikoissa kuin Hyrule. Linkillä on siis lokaatio vaikka hän ei ole olemassa. Ja mikä pahinta. Hyrule -lokaatiokaan ei ole olemassa. Mutta silti jossain mielessä on ilmiselvää, että Link on siellä!

Josta päästään siihen hyvin vanhaan ongelmaan siitä miten pitäisi käsitellä loogisia väitelauseita jotka koskevat jotain joka ei ole edes olemassa. Miten voimme esittää kannanottoja (tosi/true - epätosi/false)?

Logiikassa on tavattu käyttää Eksistenssikvanttoria (∃). Predikaattilogiikassa kyseessä on logiikkaa koskeva vakio joka vihjaa että on olemassa "ainakin yksi" jotain asiaa. Se esittää että lausumalle riittää jos keskustelun aiheesta löytyy vähintään yksi kappale edustajaa. Itse asiassa on olemassa myös merkki sille että sitä ei ole olemassa (∄). Mutta tämä johtaisi helposti ajattelemaan sitä että jos väittää Linkiä vasenkätiseksi, niin että se ei pitäisi paikkaansa. Joten kenties hedelmällisempää olisi antaa jonkinlainen oma logiikka joka toimii toden ja epätoden tuolla puolen, jonkinlaisessa fantasiamaailmassa (7). Se ikään kuin antaisi luvan puhua epätosista asioista ilman että tällä olisi mitään tekemistä sen kanssa onko kohde todella olemassa. (Ja lisäksi notaatio näyttää sivistyneeltä, koska kuten jokainen tietää, logiikka on älykästä kun siihen liitetään kirjaimien peilikuvia.)

Tämänlaatuinen ratkaisu mahdollistaa itse asiassa hyvin monenlaisten lausumien käyttämisen. Jos esitämme että Harry Potter lähtee Tylypahkaan junalla joka lähtee Lontoon King’s Crossin rautatieaseman laiturilta 9 ¾. ; Jos ajattelemme tätä olemassaolon kautta voitaisiin saada lausuma ∃x[X=Lontoo, Kings Crossin rautatieasema, laituri 9¾] Ja lausuma on epätosi/false. Mutta 7x[X=Lontoo, Kings Crossin rautatieasema, laituri 9¾] onkin tosi/true. Asiaa mutkistaa nimenomaan se, että Lontoo on kuitenkin todellinen paikka ja näin asioita voidaan itse asiassa keskustella hyvinkin tarkasti. Ei synny sellaista tilannetta että Harry Potterin hankkiminen omaksi Lontoon matkaseuraksi olisi mitenkään relevantti kysymys ; Olemassaololla on merkitystä monissa tapauksissa joissa käytetään referenssinä vaikka Lontoota joka on silta toden ja Tylypahkan välillä (monessakin mielessä).

Toki tässä on pienenä ongelmana se, että monet hahmot vierailevat Lontoossa. Mutta ne eivät jaa mitään yhteistä fantasiamaailmaa. Joten kenties pitäisi jollain notaatiolla erottaa toisistaan se, onko kyseessä "Harry Potter" -kirja vai "Sherlock" -televisiosarja. (En halua edes kuvitella maailmaa jossa Uusi Sherlock kohtaa Dr. Whon jotka sitten taistelevat mestaririkollinen Voldemortia vastaan. Toivon että voisin jättää jopa tuon mahdollisuuden ajattelematta. I reject this fantasy and substitute my own.)

Tämä on hyvin intuitiivinen tapa. Ja se on jotain joka varmasti muistuttaa paljolti sitä miten ihmiset keskustelevat fiktiosta. He tietävät että fiktio ei ole totta. Mutta silti fiktiossa luodaan enemmän - tai esimerkiksi Lynchin kohdalla vähemmän - looginen ja koherentti maailma ja näitä voidaan käyttää väitelauseina.

Mutta tässä on mukana pieni koukku. Se nimittäin ohjaa pois klassisesta kaksiarvologiikasta. Nimittäin kun puhutaan fiktiosta, on asioita jotka ovat jotain muutakin kuin tiedettyjä. Jos meillä on fiktionaalinen kuvaaja (7) se sanoo jotakuinkin sitä että "tämän tietyn tarinauniversumin mukaan". Ja tosiasiassa monet asiat ovat jääneet täysin auki. Oliko Sherlock Holmesin isoisovanhemmista yksikään lääkäri? On selvää että tarinan mukaan tätä ei ole kerrottu. Joten olisi luontevaa sanoa että jos väittää että 7x[x=Sherlock Holmesin isoisovanhemmista ainakin yksi oli lääkäri]=epätosi/false. Mutta toisaalta tarina ei kumoa tätä ja sano että lääkäri-isovanhempien määrä on nolla jolloin 7x[x=Sherlock Holmesin isoisovanhemmista yksikään ei ole lääkäri]=epätosi/false. Ja kun tätä kokonaisuutta katsotaan, voidaan huomata että käsissä on ristiriita. On selvää että joko Sherlock Holmesin isovanhemmista ainakin yksi oli lääkäri tai ei ollut. Joten molemmat eivät voi olla "epätosi/false". Tämä ristiriita kannustaa vahvasti kolmiarvologiikan toteuttamiseen tai ainakin kaksiarvoisen logiikan hylkäämiseen.

Kolmiarvologiikka tuntuu intuitiivisesti sopivalta. Sillä jos esimerkiksi puhutaan mitä "Sherlockin" tai "Dr. Whon" vielä ilmestymättömässä tuotantokaudessa tapahtuu, oikea vastaus on todennäköisesti juuri se "ei kumpikaan". ; Joka on astetta enemmän kuin emme tiedä onko tosi vai epätosi. Kolmiarvologiikka ei noudata aivan tätä intuitiivista mallia. Tämä on tärkeä muistutus sillä helposti voisi tulla mieleen että todellisuudessakin on paljon asioita joita ei tiedetä. Niillä voidaan saada aikaan väitelauseita jotka ajautvat samanlaiseen ristiriidanlöytämiseen kuin mitä tein fiktiivisillä kohteilla. Mutta ne ovat hitusen epäanalogisia, sillä jossain mielessä fiktio on jo luotu.

Joka itse asiassa johtaa siihen että maailmassa tosiasiassa on esimerkiksi kirjoja joissa on asioita joihin fiktiopäätelmät on sidottava. Kysymys ei tavallaan perimmiltään ole siitä onko Harry Potter enemmän olemassa kuin Tuomo Hämäläinen. Ja olemassaolo on usein nähty sellaiseksi kenkuksi ilmiöksi että asia joko on olemassa tai ei ole. Olemassaolo nähdään aika usein joko-tai -ilmiöksi. Kysymys ei siis oikeastaan ole edes siitä että minä olisin jotenkin enemmän olemassa kuin Harry Potter. Kysymys on siitä millä tasolla ja missä kontekstissa olemme olemassa. Joku voisi sanoa että fiktio on päässämme. (Sillä siis on lokaatio ja se on olemassa.)

Tämä kaikki mutkikkuus kannustaa minua hylkäämään hauskan työmerkkini, fantasiakvanttorin (7). Ja sen hylkäys toimikoot muistutuksena siitä että logiikka voidaan nähdä pelkästään mekaanisena premissien käsittelynä. Logiikka itsessään ei siis ole kovinaan totuuskeskeinen. Se ei käsittele Totuutta tai Olemassaoloa. Se käsittelee vain sitä ovatko päätelmät koherentteja ja valideja. Eli jos sen premisseistä seuraa johtopäätös, päätelmä on validi. Se, että premissit ovat epätodet on vain garbage in-garbage out. Se onko asia todella olemassa ja tosi on siis eri asia kuin se, että asia on jossain loogisessa maailmassa tosi. Kaikki logiikka puhtaana logiikkana käsittelee fiktioita. Fiktiota joiden kohteet ovat itse asiassa olemassa. Mutta tämän olemassaolon ratkaiseminen ei tavallaan enää ole logiikan tai loogikon hommaa.

Joka tarkoittaa esimerkiksi sitä että ontologiassa pelataan kenties jopa liikaa logiikalla. Samoin kuin maailmankuvan jäsentämisen puhtaasti rationaalisin keinoin nähdään jotenkin tekevän uskomuksesta sellaisen että sitä on kunniakkaampi pitää myös totena. Se toki tekee maailmankuvasta loogisemman, mutta kun logiikan tosi/true ei ole olemassaoloa, ei maailmankuvan uskottavuus ole tällä projektilla mikään välttämättömyys. Empiristit ovat tässä kulmassa vahvemmilla ; He kun miettivät nimenomaan olemassaolemisen tapaa, tai vähintään meille ilmenemisen tapaa. (Harry Potterkin oli olemassa mutta eri tavalla kuin minä.) Ja maailmankuvan järkevyyksiä arvioiden on relevanttia vastata esimerkiksi sellaisiin kysymyksiin kuin että "Onko olemassa Jumalaa "Raamatun" ulkopuolisessa todellisuudessa?"

epäonnistuttamattomuudellansakohan ~ filosofiaa mokamiehelle

Olen usein moittinut erilaisia maailmankuvia. Tämä itsessään tietysti vihjaa epäsuorasti joistain taustanäkemyksistäni. Mutta olen hirvittävän harvoin tuottanut niinsanottua perusargumenttia jonka premissien ympärillä pyörin. Näin on vaikeampaa tietää (a) mitä sanon ja (b) miten konsistenttia tämä on. Siksi minun tulee, kenties valituksen kenties pyynnön vuoksi, vihjata jotain. Voisi olla huvittavaa tiivistää se yksittäiseen argumenttimuotoon monien apologeetikkojen tapaan. Melko moni näyttää erikoistuneen yhden perusargumentin pyörittämiseen.

One trick ponyismin hengessä voisin tiivistää teologiset ajatukseni seuraavaan muottiin, jota voisi pitää sitten fundamentalismiagnostismin ytimenä. Mielestäni tämä on soveliasta. (a) Sillä kyllä on aivan reilua vaatia minuakin esittämään jotain. On helppo moittia muita jos ei itse esitä mitään kritiikinalaiseksi. (b) Tällä lähestymistavalla joudun itse priorisoimaan tärkeimmät elementit esille. (c) Lopputulos on lyhyt tavalla jossa ymmärrettävyys yhdistyy siihen että kaiken johdonmukaisuutta on vähintään helppo lähestyä.

P1: Ihmiset ovat perimmiltään epätäydellisiä (ainakin osittain erehtyviä ja epäonnistuvia).
P2: Uskonnolliset uskomukset ovat inhimillisiä konstruktioita.
J: Uskomukset ovat epätäydellisiä (ainakin osittain erehtyviä ja epäonnistuvia).
   K1: Usko Jumalan olemassaoloon on uskonnollinen uskomus.
   J2: Jumalusko on perimmiltään epätäydellistä.

Ensimmäinen premissi korostaa sitä miksi kulutan paljon aikaa Plantingan warrant -tematiikan kritisoimiseen ; Siinähän korostetaan että ihmiset voivat epäonnistua mutta tämä ei ole perimmäistä epäonnistumista. Eli ihminen voi luottaa että tiede paitsi kehittyy, niin myös että ihmisten havainnot ja logiikka ovat ehdottoman luotettavia. Tämä vihjaa siihen että en ole skientisti tai tiedeuskoinen sanan täydessä mielessä. Ja tämä erottaa minut paitsi Plantingasta, niin myös esimerkiksi uusateisteista.

Toinen premissi korostaa että kantani on skientistinen mutta ei klassisessa mielessä. Uskonnolliset uskomukset ja tieteelliset uskomukset jaetaan eri kategorioihin. Siksi premissi on paitsi premissi, myös argumentaation rajaus. Kaikki uskomukset ovat uskomuksia, mutta kaikki uskomukset eivät synny samalla tavalla. Toiset ovat yksinkertaisesti vielä huonompia kuin toiset. Jaottelen tässä esimerkiksi intuition tavalla joka ei ole aivan tavallinen. Klassisesti intuitioksi kutsutaan sitä että tieto saadaan suoraan kohteesta. Korostan että intuitio on kokemus, jonka takana on aina arvio. En siis väitä että rationaalinen prosessointi olisi koskaan poissa. Päinvastoin, korostan että se on aina läsnä. Intuitiivinen tieto eroaa analyyttisesta tiedosta, joka sisältää tietoisesti esilletuotua käsitteellistä aineistoa. Rajaava ja oleellinen voima onkin empiirisessä kokeellisessa abstrahoinnissa. Abstrahoiva tieto saavutetaan tietoisen tieteellisen analysoivan koetteluprosessin tuloksena.

"Tiedekään ei ole täydellistä" -teema on sen mukaan sinänsä premissi 1 kohdalla myönnetty asia, mutta siihen vetoaminen uskonnon voiman oikeuttamisessa rajataan olkiukottamisen yrittämiseksi. Sillä vaikka tiede on epätäydellistä ja usko on epätäydellistä, ne ovat epätäydellisiä oleellisesti erilaisilla asteilla ja tasoilla. Siksi täsmennys on paitsi teologiaa koskeva ajattelu, myös jaottelu jossa uskomukset ja tieto ja arvot ovat astetta eri asioita. Teologisena premissinä se korostaa sitä, että kun ihminen arvioi vaikka Jumalasta saamiaan näkyjä, hän joutuu tekemään ihmisenä arvion siitä onko taho todella Totuudellinen Suuri Kaikkitietävä Jumala. Ja vasta tämän arvion jälkeen hänellä on Jumalusko. Uskonto on metodisesti filosofisessa perustelukuviossa joka on ns justification of belief. Tiede taas nojaa erilaiseen lähestymistapaan jossa kysymys ei ole samassa mielessä uskomusten oikeuttamisesta.

Arkikielisessä mielessä tiedekäsitykseni mukaan tieteelliset teoriat ovat uskomuksia : Syynä Quinen tieteenfilosofian ytimessä oleva havaintojen teoriapitoisuus. (Ensimmäinen premissi on siis yhä mukana.)

Tämä on kuitenkin oleellisesti erilaista perustelumetodologialla joten filosofisesti ero on valtavan suuri. ; Ilkeästi karkeistaen voisi sanoa että tieteessä havainnot ovat teoriapitoisia mutta että teologiassa teoriat eivät ole havaintopitoisia (sanan varsinaisessa, täydessä tieteenfilosofisessa, mielessä).

Ensimmäinen johtopäätös on deduktiivisesti johdettavissa aiemmista premisseistä. Jos ne ovat tosia, on johtopäätös tosi. Moni saattaa loukkaantua tämänlaisista johtopäätöksistä. Mutta rienaamisen sijaan on hyvä täsmentää että määritelmäni mukainen epäonnistuminen ei tarkoita samaa kuin totaalinen vääryys. En siis suoraan lähde väittämään että Jumala olisi epätosi uskomus. Korostan puutteellisuutta. Siksi en ole teisti enkä ateisti vaan agnostikko.

Seuraavaksi on syytä katsoa ensimmäistä korollaaria. Mielestäni se on hyvin ilmiselvä ajatus siitä että Jumala on uskonnollinen uskomus. Kun tämä yhdistetään toisen premissin mukana oleviin ajatuksiin tieteen ja uskonnollisen uskon suhteesta, korostuu se, että kreationismi on väärä tapa lähestyä koko asiaa. ; Itse asiassa tämä on hyvin oleellinen syy siihen miksi moitin juuri kreationisteja. Ne ovat minun viitekehyksessäni oleellinen. Jos he onnistuvat ja muuttavat Jumalan luonnontieteelliseksi kysymykseksi, he murskaavat tämän korollaarin. Joka on intuitiivisesti ilmiselvä jos ja vain jos premissi 2 on tosi. Ja jos kreationismi onnistuu ei Jumala ole kentässä jossa filosofinen lähestymistapa on "justification of belief".

Toinen johtopäätös on deduktiivinen johdos siitä että ensimmäinen johtopäätös ja sen jatkokorollaari muodostavat uuden loogisen päätelmän. Kyseessä ei ole kehäpäätelmä vaan jatkopäätelmä. Ensimmäinen päättelyketju generoi premissin jota käytetään lähtökohtana ihan uudessa argumentissa.

Kenties tämä selittää senkin miksi olen selvästi kiinnostuneempi joistain teologisista suuntauksista kuin toisista. Syynä on se, että en ole teologialle alisteinen. Maailmankuvassani kaikki teologiat eivät ole yhtä oleellisia tai samalla tasolla haasteita joihin olisi pakko reagoida.

Prosessi

Kun meille esitetään näkemys, tätä arvioidaan jotenkin. Tässä on monia erilaisia lähestymistapoja. Mutta kun erilaiset ihanteet laitetaan kasaan, niissä on yleensä jotain yhteistä. Kun nämä laitetaan esille voidaan koostaa jonkinlainen ajatus siitä miten arviointi pitäisi tehdä. Ja maailmankuva painaisi tässä melko vähän.

1§ Esiarvio. Argumentilla on jonkinlainen uskottavuusarvio. Syynä on se, että joka ikistä väitettä ei yksinkertaisesti ole tarvetta varmistaa. Jos väite on asiantuntijan lausunto, peräisin jostain kokeesta jonka vuosiluvun muistaa, tai peräisin intuitiosta tai introspektiosta se osuu tähän luokitukseen.

Toki kaikki eivät hyväksy kaikkia edellä mainituista metodeista, mutta jokainen suosii jotain tämänkaltaista. ; Ja useimmiten esiarvio tuottaa tuloksen josta ei jatketa. Tämä on tietynlaista älyllistä laiskuutta. Mutta kaikki käytännössä tekevät sitä. Ihminen luottaa vaikkapa yleissivistykseensä ja muistiinsa, kun kysytään vaikka maapallon muodosta.

2§ Varsinainen argumenttianalyysi alkaa vasta jos esiarvio on tuottanut joko yllättävän tai kiinnostavan tuloksen. Ilmiselvästi väärät ja ilmiselvästi oikeat päätyvät tälle tasolle melko harvoin. Jos mitään argumenttia ei ole, tulos hylätään tai se menee pelkän esiarvionnin piiriin.

Osa pitää ihanteena että kaikki esitetyt väitteet joita puolustetaan mitenkään päätyisivät tähänkin vaiheeseen. Ensimmäinen asia tässä kohden on tarkistaa onko argumentti deduktiivinen (3§) vai induktiivinen. (4§)

3§ Deduktiivisessa argumentaatiossa katsotaan ensin onko argumentti validi. Eli seuraako premisseistä johtopäätös. Jos näin ei tapahdu, tulos on roskaa. Se ei ole argumentti ollenkaan ja perustelu hylätään.

Mutta jos se on validi, katsotaan sen premissejä. Ja tässä tavallaan palataan introspektiovaiheeseen. Mietitään ovatko ne uskottavia. Jos ne ovat, argumentti hyväksytään melko usein. Jos ne eivät ole, on hyvä katsoa onko niille kuitenkin tehty puolustusta. Lopulta päädytään siihen että ovatko premissit riittävästi tuettuja vai eivät.

Jos ovat, argumentti hyväksytään ja jos ei, ne hylätään. Jos asialle ei löydy oikein mitään sanottavaa, argumentti on arvoton eikä painota asioita suuntaan tai toiseen, tilanne on sama kuin ennen sen esittämistä.

4§ Induktiivisessa argumentissa kenties keskeisin asia on katsoa minkälainen induktio se on. Jos induktio on vertaus, se tosiasiassa usein vetoaa introspektioon liittyviin tunteisiin eikä ole varsinainen argumentti. (Nämä tunteet on nyt ohitettu.) Niillä voi kuitenkin olla arvo. Sillä vertaukset ovat usein liitoksissa toisten argumenttejen sisällön ymmärtämisen helpottamisen vuoksi. Jos asia on näin, on unohdettava vertaus ja palattava katsomaan näitä argumentteja joihin se viittaa. Tajuamista helpottava kuvaus ei ole argumentti, vaikka se usein vetoaakin tunteisiin ja tekee asiasta ikään kuin helpommin hyväksyttävän. Hyvä vertaus ei tietenkään ole epäargumentti tai virhepäätelmä, vaan sen laatu arvioidaan muilla kriteerein, sitä kautta miten paljon helpommin ymmärrettäväksi se tekee sen varsinaisen argumentin.

Jos havaitaan että induktio on itse asiassa argumentatiivinen, on tarkistettava onko se vahva tai heikko. Tämä johtuu siitä että induktioissa on, toisin kuin deduktiossa, liitoksena teorioita ja oletuksia jotka antavat todennäköisyyksiä ja jotka ovat joko relevantteja tai irrelevantteja.

Heikossa induktiossa on kysymys siitä että premissit eivät ole tarpeeksi vahvoja tukeakseen johtopäätöstä. Paljon jätetään siis ilmaan. Tästä hyvänä esimerkkinä on argumenttivirhelistoihin päätyvä Aukkojen Jumala -argumentti. Siinä perusteena on että kun ei tunneta miten X syntyisi luonnollisesti sillä täytyisi olla yliluonnollinen synty. Tämä on selvästi mahdollista, mutta siitä että jonkin syntysyytä ei tiedetä ei tietysti voida päätellä että tietäisimme sen jonkin syyn luonteen.

Induktioiden arviointi on vaikeaa, mutta niiden arvioinnissa yhteistä on se, että vaikka heikko induktio johtaakin väitettyyn johtopäätökseen, se tekee tämän niin heikosti että tätä ei pidä hyväksyä. Vain vahvat ja hyvät induktiot sallitaan argumentatiivisiksi. Muut ovat enemmänkin saivartelua, käsien heiluttelua ja ajanhaaskausta. (Etenkin kun induktioiden arvointi on vaikeaa.)

Jos argumentti havaitaan vahvaksi induktioksi, pitää kuitenkin vielä tarkistaa induktion uskottavuus. Siinä on taustaoletuksena erialaisia taustaoletuksia, ja usein luonnonlakien tyylisiä "luonnontieteellisiä totuuden likiarvoja". Induktion vahvuuden lisäksi on siis arvioitava itse induktiivisen yhteyden relevanssi. Se, että se on todella olemassa, että sen olemassaoloon on jokin erityinen syy. Ilman tätä se jää helposti mielipiteeksi. Tässä arviointi muistuttaa deduktion yhteydessä tehtyjä premissien uskottavuuden arviointeja.

5§ Meta -arvio. Argumentit harvemmin esiintyvät yksin. Niitä on usein suuri joukko. Ihmisillä on tapana domeenispesifioitua, eli heillä on tiettyyn kysymykseen tietty mallivastaus. Tässä ei välttämättä tule tarkistettua ovatko nämä eri asioihin annetut ratkaisut yhdenmukaisia. Joskus ne vaativat keskenään ristiriitaisia premissejä tai tuloksia. Argumentit eivät tämän vuoksi yleensä ole yksin.

ihan homona perusteluja

Filosofian termistön ja arkikielen kohtaaminen on usein järisyttävää ; Englanti on tässä kohden monesti suomea hankalampi : Ei ole tavatonta että arkikielessä sanotaan "beg the question" hengessä joka tarkoittaa "raise the question". Filosofille voi syntyä hämmennys sillä "question begging" viittaa tiettyyn perustelurakenteeseen, petitio principii -tilanteeseen, jossa argumentin lopputulos oletetaan.

Suomessa perusteluun liittyvät käsitteet ovat arkikielessä hyvinkin joustavia. Siinä missä filosofeille "validi" tarkoittaa sitä että perustelurakenne on sellainen että jos premissit ovat tosia, niin myös johtopäätös on tosi. Arkikielessä niiden käyttö arkikielessä jotain joka viittaa enemmän siihen että henkilö on vakuuttunut kyseisestä argumentista. Muutoinkin perusteluun viittaavat käsitteet on ilolla lainattu tuomaan uskottavuutta puheeseen, ikään kuin sivistyssanoina. Niiden henki kuitenkin latistuu säännönmukaisesti kohti "tuntuu järkevältä" ja "olen samaa mieltä" -henkeä.

Otetaan vaikkapa argumentti homoseksuaalisuudesta. Se on melko yleinen ja suosittu; Monesta se tuntuu jopa aivan järkevältä ja loogiselta.

P1: Avioliitto on aina ollut naisen ja miehen välinen liitto.
J: Näin ollen avioliiton tulisi jatkua miehen ja naisen välisenä liittona.

Logiikan ystävä ei välitä siitä onko johtopäätös mieluisa. Hän ei katso edes muotoilua joka tuo jäsentelevyyttä ja uskottavuutta. Se, minkä hän sen sijaan huomaa on se, että päätelmä on non sequitur. Johtopäätös ei seuraa premissistä. Toisin sanoen perustelu ei ole loogisesti validi.

Joku voisi jopa muistaa, että argumenttivirhelistalla on sellainen päättelyvirhe kuin perinteisiin vetoaminen. Mutta tämänlainen on kuitenkin vielä hieman aikaista. Sillä hyvin usein non sequitur -rakenne viittaa sellaiseen asiaan kuin piilo-oletus. Joskus ihmiset oikovat ja olettavat että tietyt premissit olisivat kulttuurisesti niin tunnettuja että niitä ei edes tarvitsisi sanoa ääneen. Logiikan kannalta päättely saadaan validiksi varsin helpolla lisäoletuksella. Usein tämänlaisen esilletuomista pidetään asiallisena ja kohteliaana; Suora non sequitur voi olla logiikan kannalta tosiasia, mutta perusteluprosessin kannalta se on epäkohteliaisuutta ja pilkunviilaamista. Osa selittää jopa että ns. hyväntahtoisuuden periaatteen vuoksi vastapuoli pitäisi olettaa rationaaliseksi ja koherentiksi ihmiseksi, eli piilo-oletuksiakin voisi kylvää kohtuullisen hyvillä mielin - kunhan vain toisi ne esiin ääneen jotta toinen voi sitten korjata tulkintaa.

Jos argumenttia lähtee paikkaamaan, voi huomata että se on usein aivan mekaanista. Tilannetta voisi verrata matematiikkaan jossa voidaan tavallisesti laskea että 5+7=X, mutta nyt edessä olisikin kammottava 5+X=12. Sen pystyy kyllä ratkomaan. Logiikan vaatima deduktiivinen rakenne täyttyy tietyin ehdoin, ja joskus perustelu on "niin lähellä validia että se ei lähestulkoon melkein olekaan se non sequitur joka se on". Ja tämänlaatuisen prosessin jälkeen antamamme perustelu näyttää seuraavalta.

P1: Avioliitto on aina ollut naisen ja miehen välinen liitto.
P2: Jos yhteiskunta on aina rakennettu tietyllä tavalla, sen tulee jatkaa tällä tavalla.
J: Näin ollen avioliiton tulisi jatkua miehen ja naisen välisenä liittona.

Nyt perustelu on sellainen että jos premissit ovat tosia, johtopäätöskin on. Perustelu on siis loogisesti validi. Tämä varmasti riemastuttaa niitä joita homoseksuaalien avioliitto ei miellytä. Mutta tässä kohden on hyvä miettiä ovatko premissit tosia. Sillä perustelun oikeushan tulee siitä että JOS premissit ovat tosia NIIN johtopäätös on tosi. ; Moni esittää että premissit olisivat maailmankuvallisia. Mutta tosiasiassa perusoletuksien takana on eri määrä uskottavuutta. Voidaan jopa nähdä, että tämän tiedostaminen ja premissejen paremmuudesta väittely on olennainen osa perustelun osuvuutta.

Ensimmäinen premissi vaikuttaa melko uskottavalta. Moni voi muistaa moniavioisuuden, mutta tuossahan ei viitata monogamiaan, vaan miehen ja naisen väliseen suhteeseen. Näin suuri määrä erilaisia avioliittotapoja voidaan luokitella argumentin premissin kannalta irrelevanteiksi ; Erot nousevat esiin vasta jos aiheena olisi monogamian ja polygamian vertailu. Homoseksuaalisuus on siis oleellisesti epäanaloginen näiden muiden seksuaalisuus/perherakenteiden kanssa. (Jolloin on tietysti argumentin kannalta todella omituista pitää niitä analogisina ja joko selittää että jos homot pääsevät naimisiin niin sitten tulee polygamia ja mennään koirien kanssa naimisiin.) Premissiä voitaisiin sotkea muistuttamalla "Same-sex marriage: the personal and the political" -teos käsittelee aiheen historiaa, ja paljastaa että homoseksuaaliset avioliitot ovat olleet osana monia kulttuureja historian aikana. ; Antiikin kreikassa, Roomassa ja Mesopotamian kulttuurissa. Ja itse asiassa Ranskassa on ollut homoseksuaalien avioliittoja 600 vuotta sitten.

Mutta tämä argumentti näyttää vahvalta verrattuna siihen piilo-oletukseen. Piilo-oletuksilla onkin hyvin usein tämänlainen luonto. Niitä pidetään itsestäänselvyyksinä joita ei tarvitse sanoa ääneen. Mutta niissä on usein suuria puutteita ja niiden "ilmiselvyys" johtuu siitä että kanta siihen on dogmaattinen ja vaihtoehdoton eikä sille osata edes kuvitella vaihtoehtoa. Kyseessä on siis ns. hegemoninen diskurssi. Tämänlaisen piilotetun premissin ilmituominen tekee argumentista validin, mutta samalla tekee siitä perusteluna uhatun.

Se voi tuntua intuitiivisesti vakuuttavalta kaltaiselleni asenteiltaan konservatiivisille ; Henkenä on se, että historian käytänteet olisivat samoja kuin testatut järjestelmät. Se, että ollaan vaihtoehdottomia eikä kokeilla ei kuitenkaan ole "empiiristä varmistamista". Tämä on se syy jonka vuoksi orjuus jatkui pitkään, mutta nykyään pidämme ratkaisua oikeana. (Tässä jotakuta saattaa hämmentää se, että orjuus on nykyään kielletty. Tämä ei ole perustelulle anakronismin mukaantuomista, koska aikanaan orjuutta on puolustettu traditionaalisin argumentein.)

Tästä voidaan vetää kaksi huomiota:
1: Perustelun toimivuuden kannalta voimme huomata että pätevyyden tuhoutuminen ei johdu siitä, että perinteinen tapa ei voisi olla hyvä. Se ei ole antikonservatiivinen lähtökohdiltaan. Se sanoo vain sen, että perinteisyys ei kerro että asia ei voisi olla huonokin. Ja kun aiheena on se, että onko asia hyvä vai huono, pitäisi valita sellaisia argumentteja jotka todella ratkaisevat tätä asiaa. ; Voi olla näin, voi olla noin -tilanne ei ole asian punnitsemista joka johtaisi hyvään ratkaisuun. Perustelun kannalta nämä eivät ole kiinnostavia, vaan asiaa ratkovan ajan haaskaamista. Monet argumentaatiovirheet eivät tunnu monista vakuuttavilta juuri siksi, että he ajattelevat että perustelu on aivan loistava siihen asti kunnes se osoitetaan täysin mahdottomaksi. Tosiasiassa monet argumenttivirheet "eivät ole edes väärin" ja ovat siksi äärimmäisen huonoja perusteluja ; Virheistä voi sentään oppia että jokin vaihtoehto on mahdoton ja tätä voi käyttää jatkoargumentaatiossa. Tyhjää lätinää ei voi käyttää mitenkään mihinkään. (Käsittelystä ei opita edes sitä että homoseksuaalisuus olisi jotenkin oikein, koska argumenttiin kulutettu aika haaskasi kaikkien vaivoja.)
2: Itse asiassa voimme sanoa että perinteisiin vetoaminen on aina argumenttityyppi joka pitää sisällään P2 -henkisen piilo-oletuksen. Ja tämä on se syy miksi sitä pidetään argumentaatiovirheenä. Pelkkä premissin puute ja non sequitur ei siis kerro riittävästi. Voidaan sanoa että teknisesti ottaen monet nimetyt argumenttivirheet ovatkin jotain muuta kuin "perustalla olevia virheitä". Pikemminkin on niin että perustavia perusteluvirheitä on vähemmän kuin voisi luulla. Niiden ilmenemisen huomaaminen vain on usein vaikeaa. Siksi on kätevämpää rakentaa argumenttivirhelistoja, joissa on jonkinlaisia peruslogiikassa tehtyjä virheitä, joita ihmiset yleensä tekevät ja jotka he silti kokevat vakuuttavina.

Ja siksi on hyvä sanoa että vasta tässä vaiheessa on asiallista vetää mutkat suoriksi ja sanoa, että perinteisiin vetoaminen on virhepäätelmä ja että se on tätä myös tässä homoasiassa.

Tyyli ja tarkoitushakuisuus

Apologeetikkojen parissa on ollut viime aikoina muodikasta vedota Bayesilaiseen todennäköisyyteen. Tämän lähestymistavan ensimmäinen tärkeä puolustaja on ollut Richard Swinburne, joka käytti sitä jumalatodistuksessa. Moni innostui tästä kulmasta ja propabilistinen argumentaatio on tällä hetkellä apologeetikoiden parissa suorastaan normi.

Swinburne on itse esittänyt että evidenssi Jumalan puolelle ei ole kovin vakuuttava ja tämän vuoksi hän näkee esimerkiksi pahan ongelman kumoamisen tärkeäksi. Moni apologeetta ei ole Jumalatodistuksen tehosta yhtä varovainen. Tämä on johtanut siihen että bayesilaista todistusta pidetään vahvasti matemaattisena ja vakuuttavampana kuin esimerkiksi klassisia deduktiivisia syllogismeja. Tässä kohden useille näyttää olevan vaikeaa ymmärtää se, mitä Bayesilainen todennäköisyyslaskenta itse asiassa on. ; Siinä ei ole mitään oleellisia eroja deduktiivisen ajattelun kanssa. Ne ovat deduktiivisia argumentteja joisa päätellään todennäköisyyksien kautta. Tai sitten vaihtoehtoisesti voidaan sanoa että klassinen deduktio on itse asiassa propabilistine argumentti jossa todennäköisyydet ovat joko 0 tai 1 (ei toteudu koskaan tai toteutuu aina).

Bayesilaisella lähestymistavalla on täsmälleen samat heikkoudet kuin deduktiolla ; Ne ovat täsmälleen yhtä hyviä kuin niiden premissit. Ja tämän vuoksi on monia loogisesti kohrerentteja deduktiivisia argumentteja joille nauretaan koska ne eivät ole hyviä. Itse asiassa tämä asiantila on filosofien parissa aivan tunnettu. Bayesilaisen argumentaation kohdalla on tilanne tietysti sama kuin deduktiivistenkin argumenttien kohdalla. Menetelmä itsessään ei ole väärä tai jokin jota ei voisi koskaan käyttää. Kysymys on enemmänkin käyttämistavoista, joissa deduktio ja Bayesilainen lähestymistapa yksinkertaisesti vaativat paljon tarkempaa premissiseulaa. Alkuoletusten pitäisi olla kiistattomat.

Ainut olennainen ero joka Bayesilaisessa argumentaatiossa on eiloogisessa puolessa. Ihmiset eivät yleensä ole kovin vakuuttuneita deduktiivisten argumenttien edessä koska ne ovat deduktiivisia. Bayesin kaavaa soveltavat argumentit taas ovat ilmeisesti harvemmin käytettyjä ja vähemmän tuttuja ja niin ollen ihmiset ovat vakuuttuneita niistä pelkästään siksi että ne ovat bayesilaisia.

Tämä tunne tulee vastaan etenkin kun katsoo nykyisiä apologeetikkojen muotivirtauksia. Siinä missä Swinburne sentään sanoo jotain mielenkiintoista, enemmistö Bayesin kaavaa soveltavista argumenteista ovat niin huonoja, että mieleen ei voi tulla mitään muuta kuin se, että määrä ei korvaa laatua. Siinä missä Swinburnen arugmentin arviointi on jännittävää, on monesti niin että ei ole mitään muuta järkeä että argumentti otettaisiin vakavasti, kuin se että se sattuu olemaan muodoltaan Bayesilainen. Usein on jopa niin että kristityt apologeetat esittelevät aivan omituisen typeriä ajatusketjuja ja esittävät sen vain siten että ovat muotoilleet sen Bayesilaisella terminologialla. (Joka on syvemmällä suossa kuin se lause siinä edellä.)

Esimerkiksi on luettavissa bayesilainen argumentti josta ei oikeastaan tarvitse nostaa esiin kuin lähtökohdat, jotta huomaa että se on juuri tätä pahinta mallia ; "Our argument will proceed on the assumption that we have a substantially accurate text of the four Gospels, Acts, and several of the undisputed Pauline epistles (most significantly Galatians and 1 Corinthians); that the Gospels were written, if not by the authors whose names they now bear, at least by disciples of Jesus or people who knew those disciples - people who knew at first hand the details of his life and teaching or people who spoke with those eyewitnesses - and that the narratives, at least where not explicitly asserting the occurrence of a miracle, deserve as much credence as similarly attested documents would be accorded if they reported strictly secular matters. Where the texts do assert something miraculous - for example, Jesus’ postresurrection appearances - we take it, given the basic assumption of authenticity, that the narrative represents what someone relatively close to the situation claimed."

Koko tekstiä lukiessa tulee selkeästi esiin se, että argumentintekijöillä ei ole ollut edes halua nähdä vaivaa argumenttinsa eteen. Ja itse asiassa se jopa sotkee koko Bayesilaisen peruslähtökohdan. Jos kysymyksestä haluttaisiin tehdä aidosti Bayesilainen, kysymys pitäisi rakentaa aivan toisella tavalla kuin on tehty. Oikea tapa ei ole vain olettaa että Raamattu on enimmäkseen totta ja kysyä sitten todennäköisyyttä sille että kaikki siinä olevat tapahtumat olisivat tapahtuneet ei-ihmeenomaisesti. Jotta kysymykseen saataisiin oikea todennäköisyyspainotus. Oikeampi kysymys olisi arvioida lisäksi sitä että millä todennäköisyydellä ihmiset voisivat kertoa samantapaisia tarinoita vaikka ainuttakaan ihmettä ei olisi tapahtunut. Ja kun tässä kohden käsiteltävänä on kulttuurihistoriamme tarina-aineisto, on selvää että tämä todennäköisyys on suuri.

Toisin sanoen tämä argumentti ei rakentanut oikeita premissejä. Ja itse asiassa oikeastaan se ei ollut edes Bayesilainen. (Se on toki perushengessään propabilistinen mutta ei noudata Bayesin kaavaa, joten se itse asiassa laskee todennäköisyyksiä väärin ja epämatemaattisesti.) Se oli klassinen deduktiivinen argumentti joka olisi naurun aiheinen. Mutta tätä on kätketty siten että deduktiivista kielenkäyttöä on naamioitu todennäköisyyskielellä. ; Itse asiassa on selvää että tässä tapauksessa Bayesilainen käsittely ei korjaa mitään alkuperäisen deduktiivisen argumentin ongelmista. Se itse asiassa huonontaa sitä. Tämänlaisten argumenttien viraali leviäminen taas johtuu siitä että se rakentaa kuitenkin hyvän sumuverhon joka hämmentää varomatonta lukijaa.
1: Tosin varomattomuuden kohdalla pitäisi kyllä olla aivan käsittämättömän varomaton että argumentit menisivät läpi. Ne menevät, joten kysymys lienee enemmän siitä että sanoma miellyttää ja sitä koristaa hieno sana. Todennäköisyys on miltei tiedekieltä joten jos se kertoo mihin jo valmiiksi uskoo kovasti, niin miten se muka voisi olla väärin? Oikea lopputulos ja fiini imago ja muotoilu perustelussa on monille tärkeämpi kuin se, että argumentti olisi oikeasti hyvä, toimiva ja järkevä.

Even ordinary claims need extraordinary evidence.

Carl Saganin ohje siitä että erikoislaatuiset väitteet vaatisivat erikoislaatuiset todisteet on melko hyvä nyrkkisääntö. Sen taustalla oleva periaatepari on Occamin partaveitsen idea ; Yksinkertaisemmat väitteet ovat todennäköisempiä. Tästä tosin päästään siihen, miten jotain asiaa sitten voidaan kutsua mutkikkaammaksi kuin toista. Aihe on tietysti hyvin tärkeä, koska ilman kannanottoa tähän jäisi vain mielivalta ; Ne asiat jotka on apriorisesti määritelty todennäköiseksi olisivat parempia kuin ne jotka on maailmankuvallisesti tuomittu epätodennäköisiksi.

Aivan aluksi on hyvä ottaa Hume. Hän käsitti että deduktiivinen päättely on varsin ongelmallista. Se toki antaa aivan hyviä tuloksia, jos premissit vain ovat oikein. Mutta mistä tiedämme ovatko premissit tosia? Tässäkin tiellä olisi helposti vastassa mielivalta, kun joku voisi vain määritellä että tietyt premissit ovat oikeita ja toiset vääriä - ja kenties jopa lopputuloksen miellyttävyys ratkaisisi. Eli kun premisseistä tulee miellyttäviä lopputuloksia, olisi siihen johtavat päätelmät oikeita. Näin jos meillä on esimerkiksi syllogismi:
P1: Ihmiset ovat Kuolevaisia
P2: Sokrates on Ihminen
J: Sokrates on kuolevainen
On sen sisältämä päättely aivan oikeaoppista päättelyä. Ongelmana on vain se, että Johtoppäätös "Sokrates on kuolevainen" vaatii alkuoletusten, premissien, olennaisen oikeudellisuuden. (1) Osa virheistä on toki lieviä, kuten jos Sokrates olisi Hevonen, päättely olisi toki totuudenmukainen, mutta "vain tuurilla". Sillä syllogismissa ei ole tietoa eläimistä, ja eläinten kuolevaisuus vain sattuu olemaan sama kuin ihmisten. (2) Osa virheistä on vakavampia. Jos Sokrates olisi esimerkiksi patsaan nimi, se ei kuolisi koska patsaita ei voi kutsua eläviksi eikä niitä voida kuvata tätä kautta kuolevaisuudenkaan kautta. (3) Kuitenkin kenties mielenkiintoisin kohta koskee tietoa ihmisten kuolevaisuudesta. Se pitää sisällään induktiivisen teorian joka perustuu lähinnä siihen että ihmisillä on havaittu rajallinen elinaika.

Humen teoria olikin se, että deduktiot ovat hyödyttömiä jos niiden taakse ei olla ensin saatu tukea induktioista. Toisin sanoen induktiiviset kokeet varmistavat että alkuoletukset (kuten esimerkkini P1 & P2) ovat hyviä.

Ajatusta voidaan toki jatkaa pidemmälle. Jos esimerkiksi haluamme vahvistaa väitteen:
Tuomo harjoittelee miekkailua
Tätä väitettä todistamaan voidaan esittää montakin keinoa ja kikkakutosta;
1: Ensin voidaan tietysti ottaa asiasta vain minun sanani. Tällöin auktoriteettisesti väittäisin harjoittavani miekkailua. Mutta kenties valehtelen koska haluan saada sen tietynlaisen coolin sävyn joka miekkailuun liittyy ja valehtelen vaikkapa karisman vuoksi. Kenties olenkin seonnut ja vain luulen harjoittelevani miekkailua ja kerron luulemani totuuden joka ei oikeasti pidä paikkaansa..
2: Voin esittää maksusuoritteita pankista. Tätä kautta olen maksanut rahaa miekkakoululle. Mutta kenties tämä onkin vain tukimaksu jonka maksan tukeakseni kyseistä toimintaa. Ja lisäksi pankit saattavat tehdä virheitä ja tulostaa vääriä tuloksia.
3: Miekkakoulun seinällä on harjoitteluaikataulu jossa on nimiä ja rasteja. Minun nimeni on seinällä ja rastejakin on. Mutta toisaalta maailmassa on olemassa täyskaimoja. Joku voi myös rastia vääriä sarakkeita. Ja toisaalta kenties miekkakoulu laittaa tämänlaisia lappuja seinälle saadakseen mielikuvan että siellä ylipäätään harjoittelee joku. Ehkä olenkin seinällä vain tuodakseni arvokkuutta salin harjoittelijamäärätilastoihin. Toisaalta jos lappu onkin vaikka unohtunut tulostaa tai on tipahtanut lattialle, se ei ole kovin vakuuttava todiste harjoitteluani vastaan, joten selvästi tämä ei ole hirvittävän olennainen todiste skeptikolle.
4: Salilla voi väijyä. Mutta toisaalta on olemassa samannäköisiä henkilöitä ja ehkä miekkakoulussa onkin kävijänä joku joka muistuttaa minua ja että käytän tätä samannäköisyyttä julmasti hyväkseni valehdellessani harjoittelustani. Ja lisäksi en ole salilla aina, joten jos minua ei havaitakaan voisin aina selittää ad hoc että satuin juuri sen viikon olemaan ripulissa tai turistina Tallinnassa.
5: Lisäksi tämän "miekkakoulukeskeisen" tarkkailun voi vaihtaa minun tarkkailuuni ja nähdä jotain harjoittelua tapahtuvan. Mutta valitettavasti tämäkin on sidottavissa siihen että Keravalla tietyssä osoitteessa asuva tyyppi on todella minä eikä vain joku joka teeskentelee minun identiteetiäni.
+ Toki asiaa voitaisiin kysyä myös vaikka ennustajalta joka katsoisi asiaa tarotkorteista. Tässä ongelmana on varmistusmetodin puute, joten tosiasiassa tämänlainen metodi ei ole hyvä. Tiedämme tämän koska voimme itse asiassa laittaa tarotkorteilla ennustajat arvioon jossa katsotaan miten tarkkoja ja osuvia totuuksia he osaavat sanoa asioista muissa jutuissa.

Ylläoleva on tunnettu induktion ongelmana. Jokaisessa induktiossa on aina jotain epävarmuutta. Periaatteessa voidaan kutoa hyvinkin sellainen kudelma jossa en harjoittaisi miekkailua, ja mukana olisi havainnointia yllämainituin keinoin. Tulkinta olisi ristiriidaton havaintojen kanssa. Miksi siis olisi järkevää uskoa että olisin miekkailija? Kun lasketaan erilaisten attribuuttien summa, syntyy taatusti jotain joka olisi Bayesilaisella todennäköisyysarvioinnilla epätodennäköistä ; Etunimi+sukunimi+harrastus -kombinaatio on jo yksistään jotain jota ei tule montaa vastaan, ja kun mukaan luetaan kaikki muutkin asiat pituudesta lähtien syntyy vieläkin epäuskottavampi ja kaukaa haetumpi esitodennäköisyys olemassaololleni. (Jokainen ihminen on yksilöllinen ja ainutlaatuinen ja tässä ei ole mitään ainutlaatuista.)

Kuitenkin jokainen joka suorittaa ylläolevan tarkistusketjun päätyy siihen että teoria "miekkailusta valehtelusta" olisi varsin epätodennäköinen verrattuna siihen että todella kävisin miekkailemassa. Syynä tähän onkin konsilienssi. Sitä yksinkertaisesti vaaditaan että hirvittävän moni asia olisi tietyllä tavalla väärin. Vaatii "varsin omituista" tilannetta jossa kaikki tosiasiat valehtelevat juuri tietyllä tavalla jotta ne yhtensopisivat havaintojen kanssa. Occamin partaveistä voidaan siis käyttää.

Tämä huomio on hyvin tärkeä. Sillä oikeasti Saganin näkemyksessä hämärtyy helposti se, mikä on olennaista. Hyvin moneen asiaan on olemassa selvitystä. Esimerkiksi "koirat" ovat nykyään varsin uskottavia olentoja. Niiden olemassaolo on huomattavasti varmemmin vahvistettu kuin Loch Nessin hirviön. Moni voisi ajatella että koirat vaativat siksi tavallista vähemmän todistamista. Kuitenkin tosiasiassa erona on lähinnä todistusten olemassaoleva määrä ; Koiria on jo nyt todistettu valtavan paljon enemmän. Oikeasti koiratkin vaativat "extraordinary evidenceä". Siitä valtaosa onkin vain jo annettu! Loch Nessin hirviön kohdalla tässä todistekasaumassa ei vain olla edetty juuri mihinkään. (Loch Nessin hirviöstä on vain tarinoita ja anekdootteja joiden metodologia ja varmuus on verrattavissa niihin tarotennustajiin.)

Postmodernistisen relativismin ongelmaksi voidaan nähdä se, että se katsoo kaikissa asioissa taustalla olevia oletuksia hyvinkin tarkasti. Tällöin se päätyy helposti metodipohjaiseen tarkasteluun, jossa esimerkiksi minun miekkailemassakäyntini on sosiaalinen konstruktio jossa oletetaan esimerkiksi pankkien olevan rehellisiä ja lappujen olevan asianmukaisia, joka viittaa jonkinlaisee haluun tukea byrokraattisuutta, eli systeemi olisi valtadiskurssinen kannanotto siihen pitääkö valtiossa olla seurattavissa ja onko valtioinstituutio rehellinen. Tällä narraatiolla haluttaisiin selvästi tukea järjestelmää. Tämä näkyy siinä miten valtava määrä erilaisia metodeja ja protokollia miekkailuharrastuksen todistamisen takana on. Iso määrä oletuksia kertoo siitä että metafyysistä taakkaa riittää eikä näkemys ole ainakaan mikään "objektiivinen totuus" vaan hyvinkin tulkinnanvarainen konstruktio!

Kuitenkin tosiasiassa juuri tämä premissien määrä viittaa siihen että alkuoletuksia varmistetaan hyvinkin vahvasti. Miekkakoulussakäyminen on jonkinlainen testi. Vaikeus onkin pikemminkin siinä, että sitä että en kävisi miekkailemassa voidaan tukea erilaisin ad hoc -lisäoletuksin. Tämä tarkoittaa sitä että miekkailussa käyminen kerää korroboraatiota ja sen vastakohta ei ole kovin hyvä, se joutuu lähinnä selittämään miksi havainnot näyttävät kulkevan ihan päinvastaiseen suuntaan ja sovittamaan havainnot siksi keinotekoisesti omaan näkemykseensä yhteensopivaksi.

Miekkailuteoriassa tuki ei tule yhdestä asiasta, vaan kokonaisuus on se joka todistaa tilanteen riittävän hyvin ; Konsilienssi vaatii sen, että hyvin monet asiat vaan "sattuvat sopimaan sattumalta yhteen". Itse asiassa Occamin partaveitsen ajatus on mukana kaikessa todistamisessa ja perustelussa. Sen avulla painotetaan asioita todennäköisemmiksi kuin toisia taas ei. Jos väittää todennäköisyysarvoita mielivaltaiseksi, on toki muodikkaasti postmodernisti relativisti, mutta samalla katoaa pohja siitä ajattelusta jossa perustelemisella on oikeastaan väliäkään. On aivan sama väittääkö vain että asia on jotenkin, vai näkeekö perustelemisen, selvittämisen ja tutkimisen vaivan.

Olenkin huvittuneesti joskus pilaillut filosofisella hallusinaatiotestaamisella jossa kysyn muilta paikallaolijoilta näkevätkö hekin tuon saman hahmon. Voihan se jolta kysyykin olla hallusinaatioita, joten jos epäilen aistejani on omituista kysyä varmistusta. Mutta tosiasiassa hallusinointi jossa on konsistentit aistiharhat on huomattavasti vaativampi kuin pelkkä hallusinaatio. Vaadin siis hallusinaation jossa on muidenkin hallusinaatioiden kohdalla tietynlaista toimintaa. Hallusinaatiot ovat tämän jälkeen konsistentteja. Sen sijaan jos hallusinaatiot ovat keskenään selkeästi epäkoherentteja ja ristiriitaisia ne voidaan ihan oikeasti havaita erheiksi! Konsilienssilla on siis väliä tässäkin asiassa. "Lopullinen varmistus" se ei tietysti ole. Voin tälläisistä varmistuksista ja niissä onnistumisesta huolimatta olla ihan vitun hullu - joku voisi jopa sanoa että olen ihan vitun hullu juuri siksi että kyselen tämänlaisia. Puolustaudun selittämällä että tämä on vain postmodernia relativismia, jolloin olen muodikas chick -eksentrikko enkä mikään vitun hullu.

Perusoletusten esilletuominen on toki tärkeää, koska teorialla on mukana joko tuntemattomia perusoletuksia tai tunnettuja perusoletuksia. Mutta metafyysisen taakan löytäminen itsessään ei ole kovinkaan kiinnostavaa. On helppoa "kritisoida" aivan mitä tahansa etsimällä siitä takaa jotain väitteitä ja oletuksia joita ei ole 100% varmuudella näytetty toteen. Siinä kun päätyy vain pohjimmiltaan sepeämään juuri sellaisilla spekulaatioilla joilla "moitin denialistisesti omaa miekkailuharjoitteluani".

Tämä huomio on tärkeä.

Sillä esimerkiksi evoluutioteoriaa on moitittu siitä että siinä on mukana monenlaisia premissejä. Esimerkiksi eräs kreationistien listaus luetteli 80 perusoletusta joita he pitivät "evoluution vaatimina oletuksina". Oletusten iso määrä tarkoitti tässä luettelossa samaa kuin teorian kaukaa haettuus. Tässä oli taustalla selvästi ajatus siitä että Occamin partaveitsi koskee oletusten määrää. Kuitenkin kun asiat ovat konsilientteja, on oletusten määrä seurausta myös hyvästä yhteensopivuudesta monen muun teorian kanssa.

Toki kreationistien luettelossa oli omituisia väitteitä kuten "elämä on syntynyt itsestään" (joka ei ole evoluution olettama asia, evoluutio kun seuraa alkusynnystä) ja "Jumalaa ei ole" (vaikka teistinen evoluutio onkin yksi suosittu tapa katsoa evoluutiota). Mutta joukossa oli oikeitakin oletuksia tästä esimerkkinä voisi ottaa esimerkiksi sen, että evoluutio olettaa sellaisia asioita kuin "radioaktiivinen hajoaminen on vakioitua" (koska ajoitusmenetelmiä käytetään evoluutiotyön tukena) , "maa on miljoonia vuosia vanha" (koska evoluuto vaatii aikaa toimiakseen) ja "mannerlaatat liikkuvat" (koska fossiililöydöt yhdistetään toisiin mantereisiin ja ilman mannerlaattateoriaa yhteys katkeaa, jolloin evoluutio falsifioituisi). Nämä ovat todellakin jotain joiden varassa evoluutioteorian uskottavuus nojaa ihan oikeasti. Nämä oletukset ovat kuitenkin juuri Humen mainitsemia "deduktioiden takana olevia induktioita".

On hyvä muistaa että evoluutioteorian kannalta Darwinin aikana evoluutiota pidettiin liiankin deduktiivisena. Esimerkiksi Darwinia kritisoinut Hull arvioi "Origin of Species" -kirjaa sanoilla "just a mass conjecture." Eli kyseessä olisi vain looginen ajatusleikki. Moite oli siis siitä että evoluutioteoria oli vain deduktiivinen päätelmäkasa, eikä induktiota harjoitettu. Tämä eroaa lujasti siitä evoluutiokriittisyydestä, joka nykyään esiintyy. Sen moitehan on juuri siitä että evoluutioteoria olisi "aukkoinen teoria". Eli siinä olisi liian kaukaa haettuja induktioita.

Tämä onkin selvästi muuttunut ajan varrella. Evoluutioteorian rakenne oli toki systemaattinen ; Darwin mietti asiaa runsaasti ja yhdisteli sitä moniin näkemyksiin. Monet näistä olivat kuitenkin hänen aikanaan oletuksia. Esimeriksi listaukseen voisi nimittäin laittaa Darwinin käymän kinan auringon toiminnasta. Darwin nimittäin joutui vaikeuksiin kun silloinen tähtitieteilijä arvioi auringon koostuvan polttoaineesta ja arvioi miten kauan se olisi voinut olla olemassa. Auringonpalamisteoria johti siihen että aurinko voisi olla vain muutaman tuhat vuotta vanha. Näin evoluutiota ei olisi ehtinyt tapahtua. Vasta myöhemmin selvisi että auringossa tapahtuukin atomin ytimien tasolla fuusioreaktioita, jolloin "aurinkokin vanheni" hirvittävän paljon.

Mutkan kautta evoluutioteoriakin siis vaati tämänkaltaisia asioita. Tämä näyttää että teoria oli muutakin kuin pelkkä kokoelma deduktioita. Siinä oli voimakas induktiivinen tausta. Tämä selittääkin osaltaan sen, että evoluutioteorian matka "kaupungin ainoaksi peliksi" (kuten sitä on kuvattu) vaati paljon aikaa. Se oli aikanaan melkoisen spekulatiivinen deduktiokasa. Vain pieni osa sen induktioista oli siihen aikaan testattavissa ja testattuja. Nämä ovat evoluution "perusoletuksia" ja ne ovat hyviä juuri siksi että ne voisivat olla toisin, mutta tieteet näyttävät että ne eivät ole toisin. Konsilienssin kautta evoluutiota onkin vahvistettu yllättävän paljon. - Siksi oikeitakin "perusoletuksia" on helppo löytää. Niiden toinen nimi onkin "teorian esittämä ennuste" ja näiden ennusteiden mukaiset asiat ovat itse asiassa teoriaa tukevia asioia. Ne eivät ole pelkkiä "väitteitä" vaan laajemmin "potentialisia teorian testauspaikkoja". Spekulatiivisuus syntyy jos testejä ei voitaisi tehdä.

Kuitenkin tässäkin ideana on ollut toimia "postmodernien relativistien tapaan". Eli lähinnä luetella erilaisia taustaoletuksia miettimättä sitä, miten hyvin ne ovat sitten todistettuja.

---

Kirjoittajaa huvittaa se, miten kreationistit usein selittävät että "occamin partaveitsi" on vain maailmankuvallista mielivaltaa jossa todennäköiseksi ja epätodennäköiseksi oletetaan asiat maailmankuvallisesti, esimerkiksi silloin kun mietitään että "onko tämä enkeli aito vai onko sitä tarkasteltava induktiivisesti joukkona väitettyjä ihmeitä joista monet on paljastuneet huijaukseksi mutta yhtään ainutta ei ole vahvistettu aidoksi". Tämänlaista he moittivat epävarmaksi ja vääräksi kun tässä on kysymys "ainutlaatuisesta enkelin ilmestymisihmeestä". Samalla samat tyypit kuitenkin innolla selittävät miten "epätodennäköistä" joidenkin asioiden syntyminen evoluutiolla on, joka taas sisältää esimerkiksi "CSI" -informaation kaltaisia konsepteja joissa asian luonnollisesti tapahtumisen todennäköisyys on arvioitava tarkasti ennalta...

Uudelleenoikeutus, kriittisyys ja perustansa kyseenalaistaminen.

Postmodernismissa perusnäkemys on se. että tieteellinen tutkimus on nähtävänä inhimillisenä valtarakennelmana. Tiedon ja vallan yhteys liitetään hyvin vahvaksi. Heidän silmissään esimerkiksi paradigmanvaihdos näyttäytyy siltä että tiede muuttuu. Tämän he katsovan tarkoittavan että tieteen kautta ei voida rakentaa mitään perustavaa käsitystä mistään. Erityisen vahvasti tämä liitetään ihmisyyteen, joiden katsotaan jostain syystä olevan erityisen voimakkaasti perustavan käsittämisen ulkopuolella.

Itse asiassa tässä usein korostetaan että tieteessä ei välttämättä ole mitään vikaa. Tai että se edes väittäisi asioita väärin. Sen sijaan he korostavat että tiede on väliaikaista ja nojaa sen ajan maailmankuvaan ja "episteemiin". Tiede on heille ajassa lillivä muuttuva epäkonkreettinen konstruktio. Siksi esimerkiksi evoluutiopsykologiasta ei ikään kuin tarvitse välittää. Tämä ajassa riippuminen nähdään siten, että menneisyydessä on ollut olettamuksia ja teorioita, joita pidämme nykypäivänä suorastaan typerinä. Ja että olisi perusteetonta ylimielisyyttä väittää ettei niitä ole nyt. Siksi tieteen mukanaolo tarkoittaa aina sitä että kyseenalaistaminen on pakko ottaa mukaan.

Postmodernismia sen sijaan kuvataan monimutkaisena, syvällisenä käsiteanalyysinä, jossa on kysymys tieteestä joka kyseenalaistaa itsensä ja perustansakin. Heistä tämä tekee postmodernismista laadukkaampaa kuin luonnontieteistä, koska he näkevät luonnontieteen metodin seuraamisena jossa oman perustan miettiminen ei ole osana niiden ydinprosessia. ~ Tieteen nähdään pitävän teorioitaan muuttumattomina, essentiaalisena. Tämän vuoksi esimerkiksi biologian ottaminen sukupuolisuuskäsittelyyn koetaan negatiivisena. Sillä siinä mieheyttä ja naiseutta käsitellään muuttumattomana, vaikka käsitykset tosiasiassa elävätkin ajassa.

Tieteen nähdään olevan, ei kenties valhetta, mutta kuitenkin vallan ja maailmankuvien heijastusta. Tämän ei nähdä olevan ongelmana postmodernismille, koska esimerkiksi Foucault tunnusti että hänen lausumansa olivat valtapeliä, strategisia siirtoja. Tämän ei nähdä estävän keskusteluun osallistumista ja vallan tutkimista, vaan tunnustuksen nähdään lähinnä tekevän Foucaultista analyyseineen rehellisiä. Näin päästään lopputulokseen jossa lähtökohtien esittely on riittävä : Foucautlin mukaanhan kritiikkiä ei ole moittia premiseejä, sanoa että "Lähtökohtasi ovat huonot". Sen sijaan johtopäätöksiä voidaan moittia ja katsoa että "Huomioithan, kuinka tämä ja tämä ajatusmalli on vaikuttanut väitteisiin."

Loputulos on se, että postmodernismin mikaan ihmistieteet eivät voi olla millään tavalla absoluuttisen luotettavaa, absoluuttisen kriittistä tai absoluuttisesti parempaa suhteessa luonnontieteisiin. Kysymys on siitä, ettei edes oleteta mitään absoluuttista luotettavuutta tai totuutta. Ne eivät kuulu ihmistieteisiin.

Siksi luonnontiedettä on moitittava koska se väittää olevansa muidenkin tieteiden perusta kun ihmistieteet hylkäävät koko perustan olemassaolon, ja joutuvat siksi etsimään omaa perustaansa ja oikeuttamaan metodinsa. Filosofia muistuttaa vielä ihmistieteitäkin naiiviudesta, jolla ne yrittävät olla oma perustansa - ja ihmistieteet vastaavat laajenemalla filosofian alueelle. Filosofialla on asemansa koko rakennelman takana aivan puhtaasti siksi, etteivät sitä kiinnosta tosiasiaväitteet - tai ainakaan niiden totuusarvo. Tämän vuoksi se voikin sanoa maailmasta jotain eettistä.

Ongelmana on tietysti vain se, että ylläolevasta ei seuraa oikeastaan mitään.

Sillä postmodernismi ei johda skeptismiin vaan relativismiin. Tämä taas ilmenee kriittisyyden vastakohtana. Asioiden paremmuusjärjestystä tai luotettavuutta ei enää voida arvioida. Absoluutin ja muuttumattoman hylkääminen johtaa siihen että ei enää ajeta edes kohtalaisen hyviä tai entistä parempia vastauksia. Tämä johtaa presuppositionistisiin ajatelmiin, joissa otetaan jokin oma suosikkinäkökulma johon sitten fiksoidutaan dogmaattisesti. Tämän kautta sitten väritetään kaikki muu, ja erilaiset ad hoc -selitykset ja sovittamiset ovat ihan sallittuja. Nehän seuraavat siitä oletuksesta. Jota ei voi kyseenalaistaa koska se on "sopimatonta ja epäkriittistä".

Näin rakentuukin kaikkitietävän kirjoittajan ongelma. Postmodernismi kertoo aluksi että kaikki ovat sokeita, mutta seuraavaksi tarjolla onkin sitten se, että hän tarjoaa analyysiä ja kertoo olevansa opas. Usein tähän liittyy teorioita ihmismielestä ; On konstruktiota vallanhimosta, oidipuskompleksista, äitisuhteesta tai anaalivaiheesta. Luonnontieteilijöiden tarjoamat näkemykset saavat moitetta koska niille on sanottu että "mahdotonta". Toiset lähtökohdat ovatkin siis jostain omituisesta syystä huonompia kuin toiset, vaikka ne oli virallisessa totuudessa määritelty samanarvoiseksi. Näkemys oikeutetaan oman asian puolustamisella, ja tieteentekijän toimet nähdään vain vastaavana puolustamisena.
1: Kun postmodernisti kohtaa luonnontieteilijän, postmodernisti on se joka kertoo olevansa avomielisempi mutta joka kuitenkin torppaa vaihtoehtoja "mahdottomana" esimerkiksi sen takia että se poistaisi vastuunäkemyksen tai tekisi ihmisistä vähemmän vapaita. Tästä päästäänkin siihen miten esimerkiksi evoluutiopsykologian nähdään olevan sovelluskelvotonta koska sitä ei voi todistaa luonnontieteellä. Samanaikaisesti vaihtoehtoinen teoria vapaasta tahdosta on mahdollinen vaihtoehto jolta todistamista ei vaadita. Todistamisen mahdottomuuden kerrotaan tässä vaiheessa olevan turhaa koska se on eri asia kuin asian oikeassaolo ja osuvuus. On selvää että tässä heilahtaa jättimäinen kaksoisstandardisto.

Postmodernismi ajautuukin siksi väistämättä metatasolle. Se ei puhu asiasta, vaan asiasta puhumisesta. Ja mitä syvällisempään mennään, sitä enemmän metatasolle siirrytään. Lopulta paukahdetaan ydinongelmaan nimeltä valta. Sillä sen kautta päästään ad hominem -tasolle puhumaan ihmisistä. Sillä "oletko huomannut että ajatusmalli x on saanut sinut kannattamaan tuota" muuttuu silloin ilmiöksi joka on tuttu psykoanalyysiä kritisoineille.

Heille on postmodernistien valikoimapakissa tarjolla nihilaatiota. He esimerkiksi selittävät että kriitikko ei ole tiedostanut että hän vihaa psykoanalyysiä koska se tarjoaa osuvaa mutta inhottavaa kritiikkiä. Näin kritiikin syyksi saadaan vaikkapa kriitikon äitisuhde. He siis rakentavat selityksen jolla kritiiki saa kannatusta ja tätä käytetään sen puolustamiseksi että psykoanalyysi on totta ja toimiva terapiamenettely. Kriitikko on siis väärässä koska hän on historialtaan tietynlainen ihminen.

Tätä katsotaan ja hyväksytään hyvällä. Kuitenkin koko tässä ytimessä on se, että ihmiset ja heidän toimensa nostetaan ytimeen. Tämä ensinnäkin vaatii teoriaa mielestä. Ja se on samanlainen lillivä absoluutti kuin jos sen esittää evoluutiopsykologikin. Ja toisekseen se on ihmisiin nojaavaa perustelua jossa ihmisten toimet vievät kompetenssin ja uskottavuuden. Vahviten tämä näkyy tieteensosiologiassa jossa tarkastellaan historiaa valtapelinä. Tässä se, minkälaisia tiedemiehet ovat olleet johtaa päättelemään siihen oliko heidän toimintansa oikeanlaista. Tämä on pohjimmiltaan ihmisten eikä asian mukaan tuomitsemista.

Ja koskoa relativismissa ei ole määritelmällisesti absoluutteja, sellaisetkin kauniit kuvailu sanat kuten "Kriittisyys" ja "analyysi" jäävätkin pelkiksi määritelmiksi joilla postmodernismia luonnehditaan. Näille termeille ei kuitenkaan anneta mitään pysyvää sisältöä, jo ihan senkin takia koska se olisi sitovaa ja absoluutin luomista. Nämä sanat otetaan mukaan lähinnä siksi että niillä on mukavia konnotaatioita jotka antavat sen oikean eettis-esteettisen sävähdyksen toimille. Tästä määrittelystä tehdäänkin itse asiassa (henkilökohtainen tai jaettu) hegemonia joka on täysin kritiikin ulkopuolella. Koska postmodernismi on määritelty jotenkin on määrittelyn ytimen kritiikki sitä että sanoo että "lähtökohtasi ovat huonot". Jota ei pidetä kritiikkinä. Vain presuppositionistiset rakennelmat hyväksytään.
1: Jos tieteessä ongelmaksi nähdään se, että innostutaan liikaa eikä huomata maailmankuvia ja rakenteita joita niiden mukana kuljeteaan, niin on selvää että näihin suosikkioletuksiin liittyy sama ongelma. Niistä pidetään kiinni vaikka niiden taakka tunnetaankin, eikä tiedostaminen johda muutokseen. Ne jäävät vain esittelyn tasolle.

Relativismi tarjoaakin ainutlaatuisen mahdollisuuden dogmaattiseen omaehtoisuuteen. Riittää että jäsentelee ja esittelee premissejä riittävän ahkerasti. Tieteenfilosofiassa okhamin partaveitsen kaltaisia konstruktioita onkin otettu käyttöön juuri sen takia että aivan mille tahansa voidaan rakentaa tällä tavalla näkemyskokonaisuus. Postmodernismin luonteeseen ei kuulu esittää että "Tässä kantani, näillä ja näillä ehdoilla muutan mieltäni". Sillä sen kriittisyys ei ole sellaista.

Kaiken summana on se, että kun asioita katsotaan valtana ja totuustavoittelu kiistetään jää jäljelle vain valtapeli. Tämä näyttäytyy helposti sinä, että ihmisen uteliaisuudessa ja totuudenhalussa, kuten kaikessa muussakin, nähdään valtapeliä. Ja tämän takia aletaan vihaamaan tietoa ja tiedonhalua. Ja sitten jäljelle jää vain se valta, jonka nähdään alun perin kontaminoineen sen tietämisen. Relativismista seuraakin se, että logiikka typistyy väkivallan keinoksi, joten auki jää vain se, miksi jumiutua kielelliseen käänteeseen ja ottaa asioiden kriittiseksi ratkaisukeinoksi kaksintaistelu kuolemaan ; Selvästi tässä valinnassa on takana vain se, että postmodernistit preferoivat mieltymyksellisesti toisia väkivallan, hallinnan, kontrollin ja vallankäytön keinoja toisten yli. Tätä valintaa ei kuitenkaan itse asiassa oikeuteta, joten periaatteessa olisi postmodernistisen systeemin "kirjaimen joskaan ei käytänteen mukaista" palata keskiaikaiseen menetelmää ratkaista erimielisyystilanteessa se kuka on oikeassa.

Samaan aikaan luonnontieteissä.

Tutustumalla tieteenfilosofiaan oppii sen verran että tiede ei ole absoluutti. Kuten Ilkka Niiniluoto on muistuttanut falsifointikriteeristä ja tieteen itsekriittisyydestä lievemmissäkin muodoissa, on niiden kohdalla se, että mitään teoriaa ei voi pitää dogmana ja ikuisena. Dogmaattinen tiede on mahdotonta. Ja juuri siksi se muuttuu. Paradigmanmuutos on siksi oppimiskokemus, merkki terveydestä eikä sairaudesta.

Toki tieteenfilosofiasa korostuu helposti ajatus että on vain metodi, joka oletetaan ytimeksi kritiikittömästi. Vahviten tämä näkyy Quinen ajattelussa. Hän korostaa nimen omaan sitä että mitään absoluuttista näköalapaikkaa ei ole. Hänen mukaansa luonnontieteissä on itsekriittisyys ja omien metodien oikeuttaminen ja uudelleenoikeuttaminen sisäänrakennettuna. Ja tämä on itse asiassa melko helposti tajuttavasti läsnä ; Ihan oikeasti mikä tahansa asia voidaan asettaa kritiikin kohteeksi!

Kun teoria ja mittaustulos on ristiriitatilanteessa, on pakko korjata jotain. Voidaan korjata vaikkapa olettamalla se mittausvirheeksi tai sitten korjataan teoriaa. Tieteellisen teorian hedelmällisyyden takana onkin se, että jos mittausvirheitä tulee paljon, kyseenalaistetaan koko mittalaite. Mutta jos mittalaite on hyödyllinen ja tuottaa tutkimusta monessa paikassa, niin sitä ei taatusti haluta hylätä ja siksi päädytäänkin korjaamaan teoriaa.

Itse asiasssa tätä kautta päädytään lopulta jopa siihen että edes "induktion" tai matematiiokan kaltainen perusväline ei ole pelkästään teoreettinen metodinvalintakysymys ; On nimittäin ilmiselvää se mitä postmodernistitkin pitävät ylimpänä ohjenuoranaan. Eli jos peruslähtökohta on jotain, saadaan tämän mukaisia tuloksia. Mutta se, että näitä tuloksia saadaan tehokkaasti ja paljon ei olekaan sitten yhtään ilmiselvää.

Luonnontieteissä osa ihmettelee miksi "matematiikka toimii niin hyvin luonnontieteissä". Tämän on ajateltu vaativan jopa Jumalallista väliintuloa. Kuitenkin ihmiskunta on tosiasiassa yrittänyt ties minkälaisia metodeja. Jopa logiikka ja sen säännöt on jossain vaiheessa keksitty. Sitä ennen asioita on ratkottu muutoin kuin formaalisti. Yritys ja erehdys on nostanut esiin luonnontieteet, jotka näyttivät tehokkuutensa ja kyntensä. Ei siis ole ihme että valikoitunut hemmetin hyvin toimivia elementtejä. Muita on kokeiltu, ja ne eitoimivat ratkaisut on vain "näkymättömissä" eikä niitä helposti muisteta. Tämä ihmettely matematiikan tehokkuudesta ja hedelmällisyydestä on jo itsessään lupa pitää sitä jo aika vakuuttavana, kokeilemisen arvoisena myös jatkossa.

Joten tosiasiassa koko väite "Luonnontieteissä ei ole sisäänrakennettuna epäilyä itseensä" on kyseenalaistettu voimakkaasti. (Postmodernismin sisällä tämä on karkeasti sanoen kritiikin ulkopuolella oleva hegemonia. Mutta luonnontieteilijät osaa olla tätä kriittisempiä.) On itse asiassa mahdotonta nähdä mikä olisi Quinelaisen kritiikkimyllyn ulkopuolella ja kyseenalaistamattomissa. Jopa premissejen ja metodien hyvyyksiä voidaan sen avulla arvioida! Ja niiden edessä postmodernismi nostaa kädet pystyyn ja kiistää niiden kohdalla edes olevan mitään asiallise kritiikin mahdollisuutta.

kun muistetaan Quinen huomautus siitä että emme itse asiassa havaitse mitään sellaisenaan, esimerkiksi havainto kvarkista nojaa mittalaitteiden toimintateoriaan. Sekin on induktiopohjainen teoria, ja ylläolevan kautta se on kumottavuusalueen piirissä. Kriittinen keskustelu on sitten sitä että kumottavat elementit päätyvät pölkylle. Luonnontiede onnistuu tässä mainiosti.

Tämän tunnustaminen on vain se, jota ei postmodernistilta kuule suoraan. Mutta suun tunnustusta ei tarvita kun teot puhuvat puolestaan. Postmodernistitkin hyppäävät lentokoneesta laskuvarjo -konstruktiolla eivätkä rukous -konstruktiolla. - Tässä asenteessa on teille annos "absoluutinsietoa". Tietoa ei voidakaan kyseenalaistaa niin vahvasti kuin se yleensä tehdään.

Postmodernistien pitäisikin siksi - ihan omakäyttämiensä työkalujen kunnioituksesta - kyetä irrottautumaan absoluutistaan joka kulkee nimellä "teoria siitä mitä sana tiede tarkoittaa". Heille tuntuu vallitsevan dikotomia jossa on tarjolla vain "looginen positivismi (kaikki)" tai "relativismi (ei mitään). Tästä heidän pitäisi irtautua, sillä esimerkiksi Quinen avulla tämä näkemys voidaan dekonstruktioida varsin vakuuttavasti.

Rationaalinen (epä)usko.

"Jos Teillä ei ole mitään sanottavaa, älkää sanoko sitä täälläkään!"

Kohtasin nettikeskustelussa - itse asiassa jo melko kauan aikaa sitten - ihan miellyttävän uskovaisen, joka kertoi minulle että (1) uskovainen voi olla rationaalinen, ja (2) agnostikko voi olla rehellinen, mutta (3) ateisti ei voi olla kumpaakaan. Tässä oli ajatuksena se, että agnostikko on sitä mieltä että asiasta ei voi tietää, joten hän on rehellinen, mutta tietämättömyys ei ole perustelua joten se ei voi olla rationaalinen. Toisaalta uskovainen oli rationaalinen, koska hän voi perustella uskoaan. Ateisti taas ei voinut perustella näkemystään rationaalisesti.

Kun sitten kyselin, että mikä on se logiikka jolla Jumalan voi rationalisoida, sain seuraavan loogisen päätelmän:
1: Jos maailma on olemassa, Jumala on luonut sen. (Eikä ole luomista ilman olemassaoloa)
2: Maailma on olemassa.
→ Jumala on olemassa.

Tämä on sinällään erikoinen ajatus, koska voidaan tehdä rationalisointi, että
1: Jos maailma on olemassa, sitä ei ole luotu. (Ilman luomista ei ole Luojaa.)
2: Maailma on olemassa
→ Luojaa ei ole

Tällöin ateisti olisi tehnyt rationaalisen päätelmän. Rationaalinen ei tarkoita empiiristä vaikka arkikielessä nämä sekoittuvatkin. Uskovainen oli siis oikeassa uskovaisuuden rationaalisuuden kanssa. Mutta väärässä ateismin rationaalisuuden kanssa. Voidaan rakentaa loogisia rakenteita, joissa rationaalisesti saadaan johtopäätös siitä että ateismi on totta. (Sen sijaan ajatus siitä että mitään ei voida varmasti todistaa olemattomaksi on luonteeltaan empiirinen. Matematiikassa ja logiikassa asiat todistetaan, empiriassa hankitaan evidenssiä. Rationaalisuudessa kannanotot ovat "lopullisia" eri tasolla kuin empiriassa.)

Tähän kommentti oli tietenkin siinä, että ateistin premissit, alkuoletukset, ovat naurettavia. Tässä hän viittasi siihen että "garbage in - garbage out." ~ Vääristä premisseistä seuraa johtopäätös joka on vain vahingossa tosi. Tämä onkin totta: Väärät premissit johtavat väärään johtopäätökseen. Premissien totuusarvot, maaimaan sopiminen, onkin sitten jo astetta empiirisempi kysymys.

Ja kun tähän empiiriseen tiehen astutaan, voidaan katsoa, että päätelmät ovat erittäin samanlaisia. Ainut ero on siinä, että toinen olettaa että olemassaolo tarkoittaa sitä että se on luotu ja toinen että sitä ei ole luotu. Tässä on vastakkain kaksi todennäköisyyttä, joita on verrattava:
1: Tapahtumasarja, jossa ensin on todennäköisyys sille että tyhjästä syntyy tai on luomiskykyinen Jumala ja todennäköisyys, jolla tämä sitten todella aktuaalisesti luo jotain.
2: Tapahtuma, jossa universumi syntyy itsestään tyhjästä.

Empiirisessä päätöksenteossa tulisi jotenkin selvittää kumpi näistä on todennäköisempi ja testata tätä jotenkin. Tosiasiassa emme kuitenkaan tiedä kummankaan kohdan todennäköisyyksiä. Ne ovat siis arvauksia, jotka eivät ainakaan tietoon, havaintoihin tai mittaustuloksiin perustu. Lopputulos syntyy siitä että vain keksitään niille todennäköisyydet. Tämä taas tapahtuu arvaamalla. (Tosin mielestäni tätä painottaa ateismin suuntaan se, että universumi voi syntyä multiversumin kautta: Tämä taas on kaikkikykyinen kuten Jumalakin, mutta tällä ei ole tietoisuutta. Voisi kuvitella että jos ominaisuuksien olemassaolo ylipäätään vaatii selityksen, myös Luojan tietoisuus vaatisi selityksen. Siksi olisi todennäköisempää että tietoisuutta ei olisi, olisi aika erikoinen tietoisuus jos se olisi todennäköisempi kuin eitietoisuus. Tosiasiassa tässäkin on ongelmana se, että kenties multiversumi jolla ei olisi tietoisuutta on ylipäätään mahdoton. Tosin tätä tai tämän todennäköisyyttä emme voi tietää. Richard Dawkins on sitä mieltä että Jumala on aina monimutkaisempi kuin luomansa maailma ja olisi siksi epätodennäköinen. Kuitenkin teologit ovat vihjanneet myös siihen suuntaan, että Jumala voisi ollakin hyvin yksinkertainen ja todennäköinen. Asiasta on lukuisia eriäviä ja erilaisia asiantuntijamielipiteitä juuri sen vuoksi että kukaan ei tiedä.)

Kenties tämän vuoksi olen agnostikko.