Fantasia ja lokerointi

Ihmiset tykkäävät samastua mitä ihmeellisimpiin asioihin. Itse esimerkiksi olen viime päivinä pelannut uutta Senran Kaguraa ja olen prosessissa huomannut että on aavistuksen merkityksellistä lokeroida itseä ja muita suhteessa nakuilevien ninjatyttöjen kouluihin. (Hurraa Homura Gurentai!)

Tämä on tietenkin hoopoa koska koko sarja (animeineen ja peleineen) on läpikotaisen absurdi ja hölmö. Ja uusimmassa pelissä suurin osa aseista ja ominaisuuksista on vain heitettävissä hahmolta toiselle ja tätä kautta hahmoissa ainut uniikki ominaisuus on ääni ja ulkonäkö. Joka sekin on täysin modifioitavissa pelin sisällä. Toisin sanoen hahmot ovat menettäneet vahvasti uniikkiuttaan peliteknisien ratkaisujen kautta. Ja silti hahmot ja koulut tuntuvat merkityksellisiltä. Tämän voisi selittää tarinalla jota tässä pelissä hädin tuskin on. Tämä alleviivaa sitä miten samastumiskokemuksia saa omituisistakin paikoista. Jos minä saan jotain fiiliksiä tästä, suurin osa kokee varmasti syvemmin.

Tässä on tietenkin oleellinen suhde itsereflektioon. Ja tässäkin asiat ovat jännittäviä. Sillä monesti ajatellaan että itsereflektiolla olisi jotain arvoa sellaisenaan. Että ihmiset samastumisen ja kasvamisen kautta tunnistavat ja tehostavat erilaisia piirteitä itsessään.

Asioiden varmistaminen itsereflektiolla on tietenkin vaikeaa koska jo horoskooppienkin kautta tiedetään että horoskooppeihin uskovat Forer efektin voimalla ajattelevat että menetelmien lopputulokset puhuvat puolestaan. Jopa arvotut ominaisuuslistat tuntuvat osuvilta jos niiden tuotantotapaa jotenkin personalisoidaan. Vaikka personalisointi ei tosiasiassa vaikuttaisi lopputulokseen oikeasti. Mielikuva tästä riittää.

Tämä on syytä muistaa kun mietitään miten pitkään älykkäitä ja fiksuja ihmisiä viehätti esimerkiksi humoraalioppi. Tai miten modernina aikana MBTI -mittari herää suurta luottamusta myös sellaisten ihmisten parissa joilla ei ole koulutusta, osaamista tai kiinnostusta psykologisten testien luotettavuuden arviointimenetelmien sisällöstä saati soveltamisesta käytäntöön. Näitä taitoja ei tarvita luottamuksen syntymiseen.

Usein ajatellaan että kysymisen tavalla ja itsereflektion sisällöllä on vähäinen merkitys. Eli joko ajattelee että itsereflektio toimii tai sitten se ei toimi. Todellisuus on usein jossain tässä välissä. Ja tämä ero on tärkeä kun mietitään miten jokin persoonallisuustesti toimii ja toinen ei. Vaikka ne muuten olisivatkin arkijärjen ja kielen tasolla kovin toisiaan muistuttavia, toinen testi voi olla hyvä ja toinen huono. Niiden reliabiliteetti ja validiteetti voivat olla hyvin erilaisia.

Tähän liittyen onkin hauskana välipalana ottaa oikeaa psykologista tutkimusta jota on tehty niinkin omituisesta aiheesta kuin fiktionaalisen maailman Harry Potterin kouluista. Harry Potterilla on tietenkin paljon faneja ja heille on käynyt sama kuin minulle Senran Kagurassa. Joten tutkimukseen löytyy riittävää otoskokoa ja muuta miellyttävää. "Harry Potter and the measures of personality: Extraverted Gryffindors, agreeable Hufflepuffs, clever Ravenclaws, and manipulative Slytherins" Tutkimuksen kohteena olivat Harry Potter fanien aktiivit. Eli ihmiset joille tämä kirjasarja oli erityisen merkityksellinen.

Tutkimuksessa yhdistettiin itsereflektiota, kouluihin samastumista ja Big Five -persoonallisuustestiä sekä "Dark Triad" -testiä. Näitä verrattiin toisiinsa. Tätä kautta saatiin esiin erilaisia yhteyksiä. Ja kuten arvata saattaa yhteydet eivät toimi samalla tavalla. Vaikka Harry Potterin tuvat ovat kaikki aivan yhtä fiktionaalisia lokerointimenetelmiä, osa niistä korreloi ja toiset eivät. Ja joskus korrelaatit olivat omituisia.
1: Luihusiin liitetään arkijärjessäkin se, että tarkoitys pyhittää keinot. Tässä koulussa on sisällä pahoja ihmisiä vaikka tämä ei teknisesti ottaen ole mikään pahuuden luokkakunta. Henkilöt joilla oli vahvoja Dark Triadin piirteitä (psykopaattisuutta, narsismia ja machiavellististä opportunismia) samastuivat luihusiin. Tätä kautta itsereflektio todella korreloi näiden piirteiden kanssa. Tämä on mielenkiintoinen ajatus koska usein meille kerrotaan että narsistien tunnuspiirteenä olisi jokin jalo tietämättömyys jossa he eivät voi tietää tilaansa. Toki aika yleisesti on ajateltu että narsismi myös korreloisi oman narsistisuuden tietämisen ja sen avoimen tunnustamisen kanssakin. Tässä mielessä tämä tutkimus tukee selvästi tätä jälkimmäistä yleistä ajatusta.
2: Tutkijat olivat odottaneet löytävänsä ulospäinsuuntautuneisuudesta korrelaation Rohkelikkojen tuvan kanssa. Mutta tutkimus ei näyttänyt tätä. Toisin sanoen oma pelkuruus ei vähennä rohkeuden tai sosiaalisen avoimuuden arvostamista tai sellaiseksi samastumista. Kenties tämä johtuu siitä että rohkeus ja sosiaaliset taidot ovat positiivisia luonteenpiirteitä ja ihmiset tuppaavat kehumaan itseään itselleen. Lake Wobegon -efektin vuoksi suurin osa ihmisistä tuntee olevansa keskivertoista parempia käytännössä millä tahansa mittarilla.
3: Toisaalta älykkyys on positiivinen piirre ja se korreloi Korpinkynnen älykkäiden ihmisten koulun kanssa. Yhteyttä oli tosin myös arvostuksen haluamisen kanssa. Tämä herättää mietteitä siitä miksi niin moni netissä haluaa esittää olevansa MBTI -mittarilla INTJ. Osa on oikeasti fiksuja ja netti on heille ehkä ainut viestintäkanava. Osa heistä voi sitten olla ihan älyllisesti normaaleja tyyppejä joilla on halu päteä ja he kehuvat itseään itselleen.

Tämä muistuttaa siitä että itsereflektio toimii vain joskus. Itsereflektio voi heijastaa haluja ja kuvitelmia. Itsetietoisuuselementti taas on jotain joka on siitä vaikeasti mitattava asia että me kaikki kai luulemme että meillä on hyvä sellainen.

Miksi, Jyväskylän yliopiston kasvatustiede, oi miksi?

Tunnen erinäisiä diplomi -insinöörejä ja muita vastaavia olentoja. (Tapanani on olla kunnon narsisti ja pyöriä itseäni älykkäämmässä seurassa jotta voin name dropata heitä.) Muutama heistä esittää sen tyylisiä heittoja kuin "huh hah hei - humanistii tule ei". (Tosin määrä taitaa olla vähäisempi kuin mitä stereotypiat sanovat.) Heillä on yleisesti kuitenkin käytössä aika vahva jako luonnontieteeseen ja muuhun tieteeseen. Itse olen joustavampi. Minulla jako ei mene humanismin kohdalla. Sen sijaan en luota Jyväskylän yliopiston kasvatustieteeseen.

Tässä kohden on syytä olla tarkkana. Puolisoni on kuitenkin mm. hankkinut tutkinnon kasvatustieteestä muiden osaamistensa ohella. Lisäksi tiedän että kyseinen laitos tuottaa myös aivan laadukasta materiaalia. Mutta kuitenkin sen puolelta tuntuu kumpuavan erikoisuuksia. Kun Suomen Kuvalehti ilmoittaa kasvatustieteen demonologiaopeista, on molempien gradujen takana Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen laitos. Sieltä ponnisti varsin erikoinen voodoo-dosentti Rauhala. Puhumatta siitä että Tapio Puolimatka on saanut sieltä professuurin.

Näissä kohden on kuitenkin syytä kysyä tärkein kysymys. Miksi.

Joku voisi ajatella, että syynä olisi se, että hörhöt kouluttajat ikään kuin tukisivat omaa ideologiaansa. Toki minun mieleni ei tarvitse hirvittävästi vakuutteluja sen suuntaan että joku Tapio Puolimatka antaisi huonoja arvosanoja ateisteille ja kannustaisi mitä tahansa kreationistia pelastamaan Suomen Koulut. Onhan Puolimatka kirjoissaan esimerkiksi puhunut kannustavasti ID -Behestä ja muista vastaavista olennoista. Ja tässä liikkeessä todellakin on kysymys koulutusjärjestelmän haltuunotosta. Kuitenkaan tästä ei silti ole mitään näyttöä. Ja hylkään tämän ajatuksen pahantahtoisuutena. Tämänlaiset "ideologista syrjintää" -paranoijat kun hivelevät Dunning-Krugeristaan egopaisutelleita hölmöjä jotka eivät tajua hävetä vaan syyttävät omista epäonnistumisista ja huonosti tehdyistä töistään Galilei -syndroomakortilla kriitikoita. Ja tietysti narsisteja jotka pumppaavat opportunistisesti valtaa ideologialleen vaikka sitten olemalla idiootteja. Eli sellaisia ihmisiä kuin "Expelled" -elokuvan tuottanutta Ben Stein ja kumppanit. Syytös on sen verran vakava että en näe tälle tulkinnalle perustaa.

Toinen selitys voisi olla siinä mikä tietämäni mukaan vaivaa edellämainitsemia Diplomi-Insinöörejä. Heidän koulutuksessaan kuulemma kaupitellaan optimistista ilmapiiriä. Se kannustaa yrittämiseen ja pärjäämiseen. "Laitoksella" selitetään ja korostetaan sellaista henkeä että opiskelijat ovat älykkäitä ja kyvykkäitä. Ja olemalla spesialisteja ja ymmärtämällä tietyn vaikean teknisen asian he kykenevät ymmärtämään kaiken muistakin. Tämä voi olla yksi syy sille miksi Suomen Diplomi -Insinööreissä on melko paljon libertaareja. Kun he ajattelevat ymmärtävänsä talousasioita kaiken muun ohella ja he eivät tykkää maksaa veroja, niin he päättelevät että kaikki verot ovat väärin. Tämä varmasti omalta osaltaan vaikuttaa ns. Salem -hypoteesiin, eli siihen miksi kreationisteissa on yliedustus insinöörejä. Kun DI kokee osaavansa kaiken, myös humanismin, humanismi on tässä ilmapiirissä helposti obsolete. Ja esille nousee helposti dikotomioita joissa humanismi rajataan ulos vakavastiotettavuudesta että huh-hah-hei. (Mikä on toisaalta osasyynä skeptikkojen besserwisserismiin että selittää miksi niin moni insinöörikreationisti saattaa tulla opastamaan tietämättömiä hallitsematta edes kritisoimansa aiheen peruskäsitteitä. Dunning-Kruger -efekti tunnetusti paisuu suurimmaksi siellä missä luottamus omaan erehtymättömyyteen on suurin ja alan tuntemus on niin pientä että ei edes tiedetä mitä ei osata.) Tämänlainen "warrant -asenne" vähentää itsekriittisyyttä. Ja näenkin kreationistien erikoiseen jakoon jossa "operationaalinen" ja "historiallinen" tiedekin jaotellaan. Heillä jako on jo sellainen että osa luonnontieteistäkin torpataan pois että huh hah hei. Tämänlaatuinen ajattelu voi kasvatustieteissäkin olla yleistä. Puolimatka ainakin kauppaa mielellään positiivisen positivistista warrantia jonka mukaan ihmisen äly ja havainnot ovat luotettavia. Moni opettaja näyttää muutoinkin korvannut inssien kaavastot intuitiolla ja itsereflektiolla, mutta perushenki on sama.

Kolmas selitys voisi olla että tosiasiassa monet erikoisuudet ovat itse asiassa alan kannalta irrelevantteja. Tämä on oikeasti relevantti mahdollisuus. Jos mietimme Diplomi-Insinöörejen parissa vaikuttaneeseen Koivuniemeen, niin hän oli samanaikaisesti pätevä teknisellä alalla että paatunut kulttijohtaja. Koivuniemi on tässä suhteessa mielenkiintoinen, koska hänen liikkeestään voi oppia omituisia asioita. Ja se ei haitannut hänen tieteellistä validiteettiaan. Itse asiassa itse olen kohtuullisen varma siitä että Puolimatkan ideologia ei estä häntä tekemästä työtään. Toisaalta taas mainitsemani eksorsismigradut ovat ongelmallisia koska ne koskevat suoraan kyseisen ihmisen asiantuntijuutta. Joten ne eivät sitten voi jäädä "sivuseikoiksi". Selvästi hulluus on suoraan oman alan ytimessä.

Tosiasiallinen ja tärkein syy ei kuitenkaan ole opiskelijoiden tai opettajien intentioissa. Intentiot ovat vain jotain joiden etsiminen on ihmisille luontevaa. Se tarjoaa nopean keinon tuottaa joskus toimivia mutta yllättävän usein vääriä malleja. Tosiasiallinen syy on se, että kasvatustieteilijöille on kova tarve, mutta alalle on melko vähän tunkua. Sen vuoksi sille alalle tulijoilla on aivan erilainen lähtötaso kuin niille aloille joille on kovempi kilpailu. Kun tilanne on tämä, on ymmärrettävä että mukaan mahtuu monenlaista säätäjää. Kaiken taakse ei tarvita salaliittoa, vaan se että harva täysjärkinen ihminen oikeasti opettelee sellaisen asian joka tarjoaa ammattitaidon "kouluikäisten kanssa olemiseen". Opettaja onkin ammattina minun silmissäni sellainen, että en voi kuin ihmetellä. Sekä isäni että puolisoni toimivat näillä aloilla työkseen. Ja se mitä opin työolosuhteista ja siitä mitä kaikkea kouluissa tapahtuu, en voi sanoa muuta kuin että opettajan virka näyttää olevan kohtuullisen lähellä vartijan ammattia. Siinä mielessä että vartijoiden "epävirallisen totuuden mukaan" vartija on henkilö, joka on niin hullu, että hakee vartijaksi, mutta ei niin hullu, että vastaava hoitaja huomaisi tämän hulluuden ennen kuin harjoituskausi on ohi ja vakanssi taskussa.

Se 1 prosentti

Tämän päivän "Metro" -lehden tekstiviestipalstalla oli (mahdollisesti retorinen) kysymys nimimerkiltä 1% : "Onko mielestäsi oikein vihata autisteja julkisesti koska he saattavat aiheuttaa tahtomattaan vahinkoa läheisilleen? Onko mielestäsi oikein vihata julkisesti persoonallisuushäiriöistä samasta syystä? Suomalaisista yksi sadasta on psykopaatteja. Sinäkin edustat vähemmistöä, pidä se mielessäsi." Kysymys on tietysti etiikan kannalta mielenkiintoinen. Sen kaiken puolinen (sen vahvuuksien ja heikkouksien) arviointi johtaa ymmärrykseen joka auttaa esimerkiksi kohtaamaan ärsyttäviä mielipiteitä.

 Siitä voidaan toki helposti löytää ongelmia sillä se rinnastaa autistit ja psykopaatit samanlaisiksi vain siksi että niitä yhdistää tilastollinen harvinaisuus. Irti saadaan ainakin kaksi epäanalogiaan vetoavaa argumenttia:
1: Psykopaatit ja narsistit tekevät (aiheeseen liittyviä) asioita tarkoituksella ja autistit tekevät tekojaan vahingossa ; Intentiota pidetään usein tärkeänä asiana jos puhutaan rangaistuksesta. Ja rangaistus voi olla esimerkiksi julkinen vihaaminen. (Ainakin julkisen vihan kohteena oleminen tuntuu helposti rangaistukselta.) Näin ollen voidaan kysyä että onko oikein moittia ihmisiä jotka tekevät tarkoituksella pahoja tekoja.
2: Myös väärin tekemisen asteessa on eroja. Eli autistit eivät hallitse sosiaalisuutta jonka vuoksi he ovat ongelmatilanteissa joko huvittavia tai ärsyttäviä. Harmit eivät ole yhtä vakavia. Psykopaatit taas ovat usein mieleviä ; Psykopaatti toimii hieman kuten valelääkärin toimesta narahtanut jonka kerrottiin olevan suopea ja kuunteleva. : He osaavat sosiaalisen pelin hengen. Psykopaattien tekoset ovat kuitenkin sellaisia että ne voivat aiheuttaa isoja vaikeuksia. Tästä itse asiassa seuraa se, että autisti pääsääntöisesti kohtaa tekemänsä virheen kun taas psykopaatti voi livahdella useinkin tilanteista kuin koira veräjästä.

Lisäksi voidaan huomata että rangaistusta on käsiteltävä konseptina. Tässä on huomattava kaksi asiaa:
1: Usein sisäinen maailma on irrelevantti. Esimerkiksi jos näpistelen kaupasta, ei ketään kiinnosta että näpistelenkö ruokkiakseni kissanpentuja. Rangaistus tulee tekemisestä, ja sisäinen maailma on vain rikoksentekijän omaa sisäistä tekosyiden keräilemistä joilla yritetään oikeuttaa rikos. Melko usein näitä itselle vakuuttavia syitä väheksytään ulkopuolella ; Esimerkiksi "City" -lehden toimitukseen heitetty palopommi oltiin tehty ideologisen oikeutuksen ja syvän vakaumuksen vallitessa ; Helluntailainen kun näki että lehti turmelee nuorison joten hänellä oli vahva motivaatio tehdä tekonsa ja hän piti sitä varmasti tämän vuoksi oikeutettuna. Poliisia ei kiinnostanut eikä pitänytkään kiinnostaa.
2: Rangaistusta katsotaan ja pidetään usein jonain muuna kuin puhtaana kostona kärsitystä pahasta. Tällöin mukaan tulee se, että psykopaattien ongelmana ei ole se, että he eivät osaisi. Heillä ei ole empatiaa joten heillä ei ole motivaatiota. Rangaistukset sen sijaan ohjaavat heidän toimintaansa. Autistien rankaisu väärästä käytöksestä taas ei muuta mitään koska he eivät ymmärrä niitä tilanteita. Näin ollen rankaisu autisteille on vain sitä että he ikään kuin elävät elämäänsä ja aina täysin satunnaisesti ja mielivaltaisesti joku rankaisisi heitä. Kun tilannetajua ei ole, rankaisu vertautuu lähinnä lottoarvontaan eikä se luonnollisesti muuta käytöstä parempaan suuntaan.

Ylläolevien toisistaan poikkeavien näkökulmien valossa näyttää siltä että autistejen rankaisussa ei ole kovinkaan suuresti järkeä, mutta psykopaattien rankaisussa on. Eli saamamme eettinen kysymys vaatii monisyistä tarkastelua ja herättää ajatuksia. Mutta on argumentillisin ansioin mitaten vaatimaton. - Ellei se peräti heijastele näkyvän valon maailmaamme Platonin ideamaailmassa olemassaolevaa paskan ideaa.

Tämä huomio tuokin esille sen, mikä nykyaikaisessa medikalisoivasa puheessa on ongelmana. Syyntakeisuuden käsitteet eivät ole kehittyneet samaa tahtia psykologian löytöjen kanssa. Ja siksi esimerkiksi Eaglemanin haluamat muutokset (tai jotkin vastaavat) olisivat todella tarpeellisia ; Medikalisoivassa näkökulmassa kun korostuu juuri se että ihmisiä pitäisi vain päästää pälkähästä jos takaa löytyy jokin psykologinen selitys. Tämä johtaa siihen että yhä useamman pitäisi päästä pälkähästä. Kysymys onkin oikeastaan tuossa muodossaan jotain jota voi soveltaa miltei mihin tahansa tilanteeseen. Se on pohjimmiltaan kysymys "Pitääkö ketään rangaista tai julkisuudessa tuomita koskaan?" Kysymyksen esittäjä ei vain ilmeisesti ollut reflektoinut tilannetta niin tarkasti että olisi osannut kysyä tämän olennaisen kysymyksen.

Tsemppiä!

Nyky -yhteiskunta rakentuu vahvasti "itsetunto" -sanan ympärille. Ja tätä kautta ihmisille myydään positiivisena ja optimistisena yritteliäisyyttä yritteliäisyyden vuoksi. Tämä optimismi on jotain jota kannatetaan kasvatuksessa, koulutuksessa ja mediassa. Tämän itsetuntonäkemyksen jakavat "äärimaterialistiset rahalla onnistumista mittaavat kapitalistit" että monet uskonnolliset piirit. Myös yllättävän suuri osa (ei toki kaikki) suvaitsevaisuuspuheesta perustuu "egonhivelyn periaatteelle", ja sitä voi löytää myös postmodernin filosofian harjoittajien puolelta, jossa kritiikki nähdään vain sitä kautta että se on valtapeliä ja lannistamista.

Hyvin harva muu asia on näin kaikenkattava. Voisi miltei sanoa että jos uskonto oli ennen se, joka ohjasi yhteiskuntaa, niin nykyään vallitsevana on individualismin ja onnellisuuden nimellä kaupiteltu egonkorostus, jossa ihaillaan jonkinlaista todellisuudesta riippumatonta ja liioiteltua kuvaa omasta osaamisesta, kyvyistä ja onnistimisista. Eli nyky-yhteiskunta odottaa ja suorastaan vaatii ihmisiltä jonkinlaista narsismia. ~ Henkenä on se, että kun vain jaksaa yrittää, niin sitten sitä ikään kuin pakotetusti onnistuu.

Tämänlaisen perusteluna ei kuitenkaan ole oikeastaan muuta kuin se, että onnellisuus ja onnistuminen liittyvät yhteen ; Epäonnistujat ovat useammin onnettomia ja onnistujat useammin iloisia. Tässä on kuitenkin laitettu korrelaatiot väärinpäin. (Vaikka karkea korrelaatiosääntö joka on hyväkin muistaa kertoo että korrelaatioissa ei ole suuntaa, on kuitenkin selvää että syy-yhteyksiä voidaan itse asiassa selvittää. Syy ja seuraus voidaan tutkimusten avulla laittaa järjestykseen joka ei ole todellakaan mielivaltainen.) Tilanne on pikemminkin se, että itsetunnolla on pimeitä puolia ; Ihmiset joilla on optimistinen näkemys omista kyvyistään joutuvat kohtaamaan ristiriidan odotusten ja todellisuuden välillä. Suuret odotukset tarkoittavat useampia ja suurempia epäonnistumisia. Tätä kautta itsetunto voikin kerätä ympärilleen suuttumusta ja aggressiota sekä katkeruutta.
1: Tämä koskettaa meitä kaikkia. Psykologiassa tunnetaan Lake Wobegon effect, joka kuvaa sitä miten ihmiset ajattelevat olevansa keskivertoa parempia. Tätä kautta ihmiset usein irrottavat itsensä riskiryhmästä ja esimerkiksi ajattelevat että pseudotieteilijät tai kulttien jäsenet olisivat jotain keskivertoa tyhmempiä ihmisiä. Kuitenkin esimerkiksi pseudotieteissä maailmankuvaan sitoutuminen on tärkeämpi elementti kuin älyn puute. Ja kulttien voima on pikemminkin ryhmäpaineessa kuin siinä että hullut hakeutuisivat kultteihin. Se, mikä olisi hyvä tajuta on se, että asiat koskevat nimen omaan ns. "tavallisia ja älykkäitäkin ihmisiä". Niiden voimassa on varmasti paljon juuri siinä että moni ajattelee että kultit olisivat "jonkun toisen ongelma" joka ei koske juuri heitä.

Nassim Talebin "musta joutsen" muistuttaa että erikoislaatuinen onnistuminen sisältää usein riskinoton elementtejä. (Muutenhan kaikki tekisivät niitä jos ne olisivat helposti saavutettavissa.) Näin esimerkiksi kirjailijoista valtaosa kirjoittaa kirjan, mutta vain harva kirja menestyy. Menestyskirjoissa maine alkaa helposti kasautumaan ja niin muutama kirja kerää leijonanosan kaikkien kirjojen tuottamista rahoista. Kaikki kirjailijat joutuvat panostamaan kirjaan, eikä pelkästään hyvä kirja tai panostetusti kirjoitettu kirja tarkoita myytyä kirjaa. (Päin vastoin, joskus bestsellereiksi päätyy varsin heppoisiakin teoksia.) Pelin nimi onkin "upporikasta vai rutiköyhää".

Näin itseluottamusta ja jopa yliampuvaa egoa voidaan laittaa oikeaan kontekstiin. Ne auttavat jaksamaan "riskibisneksessä", mutta eivät takaa menestystä vaan ainoastaan mahdollistavat sen.

On selvää että jokainen huippu-urheilija on harjoitellut paljon. Ja ilman kannustinta ja itseluottamusta he olisivat harjoitelleet liian vähän ollakseen huippu-urheilijoita. Se, mikä monilta kuitenkin jää huomaamatta on se, että kaikki hirmuisesti treenanneet eivät ole päätyneet huippu-urheilijoiksi. Emme näe näitä epäonnistuneita juhlittavan eikä heidän panostaan nähdä koska he "eivät pääse edes telkkariin asti". He ovat silti realistinen riski ja siksi onkin suorastaan julmaa opettaa että yrittäminen olisi automaattinen onnistuminen ja että jos epäonnistuu, pitää vain yrittää enemmän. Tosiasia on, että riskipelissä onnistuminen vaatii sekä panostamista että tuuria. Joku voisi kutsua tätä kaavaksi jossa "Menestys on sitä kun sattuma kohtaa valmistautuneen mielen."

Olisikin hyvä muistaa että epäonnistuja jolla on hyvä itsetunto on parhaimmillaan kuin "Tenavien" Jaska Jokunen joka ei koskaan voita sitä pesäpallo -ottelua. Hän ei lannistu ja masennu. Jaska Jokusen takana onkin varmasti se, että hänellä on totuudellinen minäkuva, eli hän näkee omat taitonsa ja joukkueensa kyvyt suhteellisen realistisesti. Hän ei pety, ja hänen itseluottamuksensa ei joudu kyseenalaistetuksi. Hänen itsearvostuksensa on kuitenkin kunnossa.

Tästä päästään esimerkiksi Marko Hamilon kirjaan "Luonnollisesti hullu". Siinä hän kuvaa sitä, miten lannistuminen on ollut evolutiivisesti hyödyllistä. Se estää toteutumattomissa oleviin asioihin fiksoitumisen. Hän hakeutuu lopulta johonkin jota hän myös voi saavuttaa. Siksi lannistuminen onkin hänestä luonteva ihmisten tapa reagoida. Siksi menestyneet ihmiset ovat onnellisia. Eivät siksi että onnellisuus ja hyvä itsetunto johtaisi menestykseen, vaan koska menestyksestä saa positiivista palautetta joka johtaa hyvään itsetuntoon.

Kun omanarvontunnon puute muuttuu korostetuksi omanarvontunnoksi.

"Älä pyydä mitään, älä ole tyytymätön, älä loukkaannu, älä näytä kiukkua, älä aina ole vaivaksi. Ole hyvä lapsi."
(Tuija Välipakka & Arja Lehtosaari: "sata tapaa tappaa sielu".)

Eräänä päivänä olin kotonani, minulle oli tulossa vieraita. Puhelimeni soi, ja lähiomaiseni, henkilö X, soitti kännykkääni. Hän ilmoitti että hän oli juuri saanut ajokortin, ja uuden auton ja olevansa juuri tulossa käymään, olevansa perillä puolen tunnin kuluttua. Kerroin, että minulle oli tulossa vieraita. Sovimme, että hän toki voisi tulla käymään tästä huolimatta. Hän tulikin. Näytti autoa ja lähti pois.

Myöhemmin sain tietää, että hän oli heti lähtönsä jälkeen soittanut tuohtuneen puhelun siitä, kuinka minä en kunnioita häntä ihmisenä, koska "kun hän kerran vuodessa tulee", en edes viitsi valmistautua ja ottaa kunnolla vastaan. Toki harvakseltaan tapahtuva vieraileminen on fakta. Mutta jostain syystä myös varoitusajankohdan lyhyys mielestäni painaa vaa-assa. Ja siihen yhdistettynä tilanne on jopa pahempi; Kun vierailut ovat harvinaisia, ei ole mitään syytä olettaa että vietän elämääni vain odottaen että jos juuri kyseinen ihminen sattuisi olemaan tulossa yllättäen. Mutta tiedän, että tätä on turha selittää.

Tämä ei ole ainutkertaista. Ainutlaatuista ei myöskään ole se, että tästä syytetään sitä että minä en kunnioita häntä ihmisenä. Yllätyspikavisiitti epäsopivaan aikaan yllättäen johtaa päätelmiin siitä kuinka häntä ei arvosteta. Sillä siitähän tässä on aina kyse. Hän. Hänen ajokorttinsa. Hänen autonsa. Ja arvostus.

Toisen kerran hän soitti minulle ja käski että heidän luokseen tulisi käydä, ja jos vierailuaikaa ei löydy, "ei kannata pitää yhteyttä ollenkaan". Valitettavasti häntä ei kiinnostanut pätkääkään, mikä on minulle rahallisesti ja ajallisesti mahdollista. Hän muun muassa viittasi siien, että olimme käyneet avopuolisoni sukulaisten luona useammin. Tähän syynä on tosin se, että em. sukulaiset maksavat matkamme ja sattuvat asumaan satoja kilometrejä lähempänä. (Tosin ajallisten ongelmiemme vuoksi emme olleet käyneet sielläkään niin kuin oli alunperin sovittu, mutta tätä soittajakaan ei voinut tietää.) Kerroin tilannetta, mutta sillä ei ollut vaikutusta. Suutuin , ja sanoin että hän "ei ole koskaan elämänsä aikana kuunnellut ketään", hän käänsi sen lauseeksi "Vaikka minä en sinusta ole elämänsä aikana kokenut mitään..." Tilanne on aika kuvaava, koska tämä lausemuoto esiintyy usein. Kommentoin reagointina em. henkilölle, että "En sanonut että et ole kokenut mitään. Sanoin että et kuuntele muita. Nämä ovat eri asioita", vaikka tiesin jo sanoessani että se on turhaa. Sillä aina pohjimmiltaan kyse on hänen kunnioittamisestaan. Mikään muu vaihtoehto ei voi tulla kysymykseen. Tilanne ratkesi tapansa mukaan vasta, kun käänsin sen vastahyökkäykseksi. "Jos kerran näin on, että jos ei käydä tietyssä aikataulussa, laitetaan juttu poikki, so to be it. Jos ei ole mahdollista, voin sitten lopettaa saman tien. Sovitaan näin. Laitan puhelimen poikki, ja jos soitat uudestaan, taon kännykän palasiksi ja heitän ne ikkunasta". Löin luuria korvaan, Jonka jälkeen hän soitti uudestaan ja oli erityisen sovitteleva. Hänen äänensä ei ollut lainkaan suuttunut ja vihamielissävyinen, kuten soiton alussa, vaan korostetun rauhallinen. Hän oli valmis neuvottelemaan. Sävy oli vaihtunut.

Tämä rauhoittuminen on tyypillistä, ja osasin myös odottaa sitä. Ei ollu tavatonta, että em. henkilö kykeni raivoamaan lapsilleen naama punaisena, jopa päiväkausia siitä mitä joku hänen puolisonsa sukulainen oli sanonut hänelle 10 vuotta aikaisemmin. Tai jostain muusta asiasta, joskus aiheestakin. Puhelimen soidessa hän kuitenkin oli täydellisen kykenevä ottamaan viileän rauhallisen ja tasaisen äänensävyn, väliä täydellisen raivoamisen joka saattoi kulminoitua esineiden heittelyyn asti, muuttui parissa sekunnissa elegantiksi ja viileäksi asioiden selvittelyksi jonkun kanssa. (Edes minä, joka olen tunnetusti etäinen ja tunteeton sika, en kykene tähän.)

Tarkkasilmäisimmät ovat saattaneet arvata, mihin viittaan. Narsistiseen persoonallisuushäiriöön, josta mm. tämä Narsistien Tuki RY:n sivu käsittelee.

Minulla on tapanani pitää tälläiset asiat sisälläni - Etenkin, kun niin erikoista kuin se voikin olla, rakastan ihmistä, jonka sairaus on vaikuttanut elämääni hankaloittavasti paljon. Jotkin asiat vain pysyvät. Mutta asia on minulle ajankohtainen.

Nimittäin erään opiskelutoverini sukulainen paljastui narsistiksi, ja ruodittuamme asioita hän sai vihdoin nukuttua; Tämä narsistisukulainen kun oli tehnyt "pesäeron", eli rajasi puhumisen ja kontaktin ihmiseen, jota ei voinut sietää. (Omaiseni, joka kärsii narsistisesta persoonallisuushäiriöstäni kärsivä on tehnyt samaa. Hän mm. kieltäytyi vierailemasta eräiden henkilöiden luona 20 vuoteen, ja esti myös koko perhettä tekemästä samaa.) Sosiaalinen eristäminen on tehokasta mielen tuhoamista. Eristämisellä uhkailu tehoaa myös hyvin.

Luin asian tiimoilta myös tummansävyisen Tuija Välipakan sekä Arja Lehtosaaren kokoaman ja kirjoittaman kirjan "sata tapaa tappaa sielu". Kirja oli henkisesti aika raskasta luettavaa. (Satako vain?) Kirjassa on kertomuksia, ja siitä selviää narsistisen persoonallisuushäiriön (lyhyesti narsismi tässä bloggauksessa ellei toisin mainittu) oireet ja seuraukset. Oikeastaan kammottavinta oli se, että kohteeksi joutumisen huomaa vasta kun on jo liian myöhäistä.

Aluksi on syytä kertoa mistä asiassa on kyse. Pääsyynä on se, että narsistisen persoonallisuushäiriön tunnistaminen on vaikeaa, eikä tuomiota saisi lyödä liian kevein perustein. Mielestäni hyvä vaikeuden ja keveyden rinnastuksen tiivistys löytyy tunnistamisartikkelin lopusta:

"Hänen läheisyydessään olevat kokevat olonsa huonoksi ilman selvää syytä. Olipa narsisti miten hurmaava, älykäs, ajatuksia herättävä, seurallinen, mukava ja sosiaalinen hyvänsä, hän ei onnistu varmistamaan muiden sympatiaa, sympatiaa johon hän ei koskaan ole valmis, halukas tai kyvykäs vastaamaan."

tai Narsistien Tuki RY:tä lainatakseni:

"Suurin osa heistä on vapaalla jalalla: he eivät ole rikollisia, vaan voivat olla hyvännäköisiä, sosiaaliset säännöt tuntevia, älykkäitä, hurmaavia ja hyviä puhumaan. He eivät tee laittomuuksia, mutta heidän ympärillään kärsitään."

Sillä narsisti on aluksi ja pinnallisesti tarkastellen miellyttävä ja mukava ihminen. Ja niidenkin kanssa jotka hänen kanssaan elävät, huomaavat että tuska ei ole kokoaikaista. Päinvastoin, hän on halutessaan erittyisen mukava ja miellyttävä, suorastaan ihana. Sillä narsisti kaipaa ensisijassa ihmisten ihailua, ei heidän kiukkuaan. Narsisti ei siis suinkaan ole kokoaikainen kusipää joka syö lapsia. (Kuten minä.) Päin vastoin, hän voi olla mallikansalainen ja hyvä työntekijä. Hän on myös mukava seuraihminen. (Toisin kuin minä.) Tosin siitä mielenkiintoinen seuraihminen, että häntä ympäröi sekä suosikkeja että hän vihaa muita, tiettyjä, ihmisiä. On suosikkisukulaisia ja vihattuja sukulaisia. Ja roolitukset voivat tietysti myös vaihtua, nopeaankin tahtiin. Sillä narsisti on kuitenkin sairas; häneltä puuttuu normaalin ihmisen normaali, terve, narsismi.(joka nyt erikseen mainitaan.) Itsekunnioitusta ei ole, jos sitä ei koko ajan pumpata ulkoapäin. He tarvitsevat "hovin", joka kannustaa heitä. Ilman "hovia" narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivä on läpeensä onneton. Hän ei tule ilman toimeen. Mutta kun hänellä on "hovi", hän haluaa ottaa siitä vallan. Narsisti koukuttaa hovinsa jäsenet imartelulla, tarjoaa näille ainutlaatuisia elämyksiä. Manipulointi voi olla hienovaraista. Kaikki voi olla kohteliasta ja "rivien välistä sanottua". Narsistin kanssa elävästä tulee pikku hiljaa uhri, mutta itse hän uskoo olevansa syyllinen pahaan oloon. Narsistin uhri kokee tarvetta hyvittää. Ja kun normaalisti riitaan tarvitaan kaksi, narsisti rakentaa konfliktin sinne, missä sitä ei ole. Vaikka väkisin.

Kirkko ja kaupunki -lehti kuvaa sairautta seuraavasti

"Koska narsisti ei näe omia ongelmiaan, hän ei yleensä hakeudu hoitoon. Jotkut saattavat suostua pariterapiaan, kun kumppani uhkaa erolla. Pariterapiassa uhri on usein halukas tutkimaan, mitä voisi itse tehdä toisin. Narsisti voi onnistua kääntämään terapian tilanteeksi, jossa sekä terapeutti että pariskunta etsivät yhdessä vikoja uhrin käytöksestä."

Tälläinen onkin tyypillistä. Kaverini, jonka suvusta tuoreesti löydettiin narsisti oli vain etsinyt syytä itsestään. Sillä kiistoille täytyy olla syy. Itse asiassa ei, jos narsisti vain kokee että hänen arvostustaan tarvitsee lisätä tai että se on vaakalaudalla tai uhattuna.

Narsistien tuki RY:n sivujen mukaan tyypillistä narsisteille on myös, että "tällainen ihminen kokee olevansa kunnossa eikä hakeudu hoitoon.

Yleensä he tulevat hoitoon aivan jonkun muun syyn johdosta. He yleensä ennemmin tai myöhemmin ajautuvat konfliktiin ihmisten kanssa, koska he loukkaavat muita, eivät osaa lukea tunteita tai tunnelmia oikein eivätkä kykene empaattiseen myötäelämiseen. Heille tulee helposti vihamiehiä. Siitä heille tulee pettymyksiä, mikä aiheuttaa masennusta. He saattavat tulla hoitoon masennuksen ja ahdistuksen vuoksi ja sanovat terapeutille, että muut ihmiset ovat niin pahoja ja vainoavat heitä, mutta taustalta paljastuukin, että he ovat se ongelma eivätkä muut."

Esimerkiksi minun omaiseni on käynyt masennuksen vuoksi terapiassa. Hän luultavasti ajatui sinne sen takia että "kaikki muut olivat häntä vastaan". (Mistä jostain syytä tuleekin narsistien kohdalla melko helposti tosiasia. Ihmiset harvemmin jaksavat pitkäaikaista, luonteeltaan "dynaamisen kaaoottista" manipulointia, jota ei pidemmän päälle pysty ymmärtämään tai hallitsemaan.) Tosin ainakaan minulle ei ole vieläkään selvää se, kärsiikö hän todella aidosti masennuksesta, vai onko hänen käyttämänsä itsemurhalla uhkailu vain hallitsemiskeino.

Tästä asiasta en ole kovinkaan innokkaasti halunnut ottaa selvää. Sillä tämä uhkailu on yleistä: Esimerkiksi hänen luonaan vieraillut toinen lähisukulaiseni sai hiihtolomallaan kuulla uhkailua itsemurhasta. Tosin masennus on tässä suhteessa melko erikoista koska se ainakin minun mielestä tuntuu iskevän päälle mitä erikoisimmalla kaavalla, aina juuri silloin kun henkilöt ei toimi täsmälleen hänen tahtonsa mukaisesti. Lomalta paluun jälkeen on kuitenkin kuulemma hieman huvittavaa kuunnella muiden perhehuolia, kuten normaaleja riitoja ulkonaolemisajoista, pukeutumisesta tai siitä kuka söi juustot jääkaapista ja kenen onkaan aika viedä roskat tai tiskata.

Narsisteja on sekä miehissä että naisissa. Ja useissa narsistien perheissä lapsi joutuu näkemään tai kuulemaan vanhempiensa välistä väkivaltaa. Sillä narsisti voi ajaa väkivaltaan kahta tietä: Joko narsisti hakee valtaa lyömällä tai sitten hänen konfliktin kaivamisensa johtaa siihen että puolisolla "napsahtaa". Narsisti voi myös olla mustasukkainen lapsilleen, puolison huomion on oltava jakamatonta.

Narsisti selittelee itsensä kannalta parhain päin mitä vain. Vaikka pienen lapsen lyömisen. Sillä lapsi oli paha, aiheutti vanhemmalle masennuksen. Masentunut ja väsynyt ihminen tekee asioita, joita ei muuten tekisi. On syyntakeeton. Rangaistus kasvattaa, ennenkin on vitsalla kasvatettu ja hyvä on tullut. Anteeksipyyntöä ei tule. Sen sijaan asia halutaan piilottaa, narsistin huonoista teoista ei saa puhua. Sillä vian tulee aina olla muualla. Lapsi on syyllinen, kauhea kakara. Vaivoiksi syntynyt. Tässä tilanteessa ongelmaksi tuleekin se, että selittelujä kyllä aina löytyy. Sillä narsisti on ovela ja osaa vääntää tilannetta erittäin paljon. Kuten narsistien tuki RY:n sivu toteaa;

"usein heillä on paljon älyllistä kapasiteettia. Koska tällainen henkilö hallitsee sosiaalisen käyttäytymisen koodit, hän pystyy näyttelemään oikeita tunteita oikeissa tilanteissa."

Narsistin kohtaaminen ei ole ikävä siksi että hän olisi epälooginen, vaan nimenomaan sen vuoksi että hän on erityisen älykäs, ja on valmis käyttämään valtavasti voimavaroja hioakseen juttujaan.

Esimerkiksi minun tapauksessani narsisti on meidän perheessämme ollut sekä lyöjänä että lyötynä. (Minä taas olen ollut pelkästään lyötynä, siten että nimenomaan narsisti on lyönyt minua, eikä kukaan muu.) Kun olin hänen tuttujensa luona vierailemassa, sain kuunnella sitä kuinka häntä oltiin lyöty. Kauheaa on perheväkivalta. Siinä tilanteessa minun oli vaikeaa olla hiljaa, mutta olin kuitenkin. Sillä olen aikaisemmin yrittänyt keskustella henkilön kanssa siitä, miksi hänen oli pakko lyödä, mutta hän siirsi puheen siihen miten häntäkin on lyöty (tosin en minä, joten konteksti on erikoinen). Hän on myös sanonut asiasta suoraan että "Tästä asiasta ei sitten enää koskaan puhuta".

Pahinta narsistin kohtaamisessa on se, että siihen ei yleensä kuole. Sen jälkeen on vain pakko elää miten kykenee.

Onneksi kirjassa annettiin ohje narsisteista selviämiseen : Pakene ja puhu. Tosin huonona puolena näyttää olevan se, että pakoon ei tahdo päästä, kun toinen osaa reitin ulko -ovellesi. Eikä ole ulkopuolinen ihminen, vaan lähisukulainen. Ja lisäksi hän osaa olla halutessaan niin miellyttävä ihminen, että pitkäaikainen riitely ei vain ole käytännössä mahdollista. Sillä narsistin kodissa paha olo ei synny siitä, että narsisti olisi koko ajan kauhea. Ainakin meidän olosuhteissa etenkin ulkoiset olosuhteet olivat erinomaisesti, sillä ne olivat osa ulkokuvaa. Paha olo ainakin minun tapauksessani syntyy siitä, mitä Narsistien Tuki RY:n sivussa sanotaan

"Kodin normiksi on muodostunut kaaos ja konflikti. Näissä perheissä vallitsee korkea ennalta arvaamattomuuden ilmapiiri."

Yksittäisiä kertomuksia kertomalla ei tahdo saada selitettyä mistä on kysymys. Miten selittää tilannetta, jossa ei ole kaavaa ja jota ei itsekään tahdo ymmärtää, jossa olet hovia ja ulkohovia sen mukaan miten narsisti kokee ihmisten suhtautuvan häneen ja katsoo saavansa eniten responssia. Vielä vaikeammaksi tilanteen tekee se, että kun olet syntynyt lapseksi narsistiperheeseen, et todellakaan tiedä mitä normaali elämä on, vertailukohta puuttuu. Joten pois muuttaessa ja parisuhteeseen siirtyessä tilanne voi olla todella hämmentävä, koska ei voi ymmärtää, että tilanne voi todella olla muutenkin. Sillä koko "normaalin" käsitys on matkan varrella vääristynyt.

Ainakin minulta on kohtaamisen jäljiltä jäänyt lähinnä kyynisyys ihmisiä kohtaan, ylenmääräinen epäily siitä mitä motiiveja yksinkertaisimpaankin lausuntoon liittyy, viehtymys säännönmukaiseen, tietynlaiseen, elämään. Viehtymys siihen, että ei tarvitse "pitää julkisivua kunnossa" ja miettiä mitä muut ajattelevat. Hyviä ja huonoja puolia on molempia. Tavallaan olen vahvempi ihminen, jonka vahvuudet sopivat kohtuu hyvin nyky -yhteiskuntaan.

Samoin minulla on tullut tavaksi seuloa ihmisiä nimenomaan heidän asenteidensa perusteella. Haluan yksinkertaisesti välttää tilanteen uusimisen. Asenneseulonnassa kyseessä eivät ole pelkät kohteliaat sanat. Kyseessä on henki, jolla ne on sanottu. Sillä narsistin käyttämänä kiitos voi olla herja ja kohtelias käytös kätkeä halun manipuloida. Vältän henkilöitä, joiden sanavalinnat kertovat itseriittoisuudesta ja heidän omasta erikoislaatuisuudesta ja joissa viitataan siihen kuinka jotkut ihmiset tai tahot vainoavat heitä. Narsistien on siksi tavallaan aivan turha soveltaa temppujaan minulle, koska olen kohdannut ne kaikki. Siksi kun törmään epäilyttävään käytökseen, pyrin katkaisemaan koko keskustelun, täysin. En toki voi sanoa että he ovat narsisteja, koska sen sanominen vaatisi enemmän aikaa. Sen sijaan voin pelata varman päälle välttää heitä täysin. Ignoraatiomenetelmäni toimii sitäkin kautta, että heidän suhteensa on juuri kuten Välipakka sanoo iltahelden artikkelissa:

"Narsisti haluaa huomiota ja ihailua, jopa negatiivinenkin huomiointi riittää. Sitä, että jää vaille huomiota, narsisti ei kestä."

Tosin ignorointi saattaa olla hankalaa vaikeaa, koska (Narsistien tuki RY:n sivu)

"He manipuloivat, toimivat häikäilemättömästi, syyllistävät muita ja usein liike-elämässä persoonallisuushäiriöisistä piirteistä on vielä hyötyä. Heitä löytyy joka ammattikunnasta, ja erityisesti heitä houkuttaa vallankäyttö. Usein karismaattiset uskonnollisten liikkeiden johtajat ovat persoonallisuushäiriöisiä."

Siteerauksen viimeinen lause selittääkin osaltaan sitä, minkä takia en kovin paljoa pidä kohtaamisistani uskonnollisten tahojen kanssa. Syy ei tässä kohden ole uskonnossa, vaan sellaisissa ihmisissä, joita uskontojen valtapaikat viehättävät.