Pieniä huomioita skeptikoista ja heidän kriitikoistaan.

Moni suhtautuu tieteenfilosofisten koulukuntien luokitteluun siten että oletettaisiin joku lopullinen malli jota seurattaisiin. Kenties järkevämpää on kuitenkin lähteä siitä että näkemys ei ole lopullinen. Itse olen viime päivinä kehitellyt hieman huvittuneena ajatusta siitä että tieteenfilosofian koulukunnat voidaan kenties luokitella virheidensä kautta. Useinhan lähestymistapa on kehuvampi. Katsotaan metodia johon luotetaan ja näin samalla oikeutetaan näkemystä. Tai sitten asiaa luokitellaan näkökulman mukaan jolloin hyvinkin samanlaisella ajatustavalla ja perustelurakenteella voi tulla erilainen koulukunta vaikkapa sen takia että joku nojaa "yliluonnolliseen" kun taas "joku toinen ei". Mutta koska loogisen positivismin pettymyksen vuoksi tiedämme että metafysiikaton epistemologia on väistämättä mahdotonta, voimme oikeasti ottaa lähtökohdaksi tosiasioiden tunnustamisen. Eli tavat joilla epäonnistumme.

Karkeasti ottaen kolmeen luokkaan. Ja nämä luokat on esitetty Agrippan trilemmassa.
1: Joko ketjut johtavat äärettömään regressioon. Eli perustelut vaativat aina jatkoperusteluja. Tällöin kokonaisuus ei ole koskaan valmis mutta sitä voi toisaalta aina myös jatkokehittää.
2: Joko ketjut ovat äärellisen mittaisia mutta päätyvät olemaan kehäisiä. Usein tässä on mukana jonkinlainen bootstrapping -metodi jossa systeemi todellakin muuttuu itseään oikeuttavaksi siinä mielessä että näkemykset tukevat toisiaan ja korroboroituvat. Välistä teoriat romahtavat "kavereineen" kuin korttitalot josta seuraa paradigmanmuutos. Tämänlainen koherenssiteoria muuttuu huonoimmillaan kehäpäätelmäiseksi ad hoc- verkoksi. Mutta parhaimmillaan se on itseään oikeuttava ketju joka ei vain ole koskaan valmis. Yhtään täysin perustelmatonta premissiä ei tarvitse olla. Mutta erehdykselle on aina tilaa. (Jos induktio otetaan vain a priori niin toki saamme vain sen mukaisia löytöjä. Mutta kun näitä löytöjä tehdään paljon se vihjaa siihen että induktiivinen logiikka on jotenkin erityisen hyödyllistä koska ei ole väistämätöntä että näitä löytöjä tehtäisiin niin paljon. Empirian tehokkuus vihjaa että empiriassa on tehoa. Ja tämä nimenomaan on empirian tukemista empiirisesti. Mikä on tavallaan hämmentävää.)
3: Osa taas päätyy siihen että on jokin perustelematon premissijoukko joka vain oletetaan todeksi ja muita rakennetaan sitten näiden varaan. Joka taas usein johtaa siihen että eri näkemykset ovat maailmankuvallisia. Eli näiden piirissä eri perusoletuksien varaan tehtyä ei voi kumota tai kritisoida koska niissä on eri lähtökohdat. Yhteismitattomuus estää laatuvertailut samalla kun sitä omaa ajatusrakennelmaa kuitenkin voidaan sitten hioa ja sitä pidetään jotenkin erityisen laadukkaana. Tämä näkemys tosin usein näyttää latistuvan psykologisiksi (maailmankuvat vaikuttavat mitä ihminen hyväksyy ja mitä hän ideoi, mutta onko tämä todella sitä että hypoteesinmuodostuksesta itse totuuteen asti) tai antropologiseksi (mitä tietyssä kulttuuripiirissä pidetään totena, mutta onko tämä vain totuuden käsiäänestämistä).
+: Karkeasti ottaen voidaan sanoa että tämä johtaa siihen että foundationalistiset ja internalistiset teoriat osuvat kolmoslokeroon, holistinen tiedeverkko, koherenssi tai konsilienssipohjaiset tavat kakkoseen ja käytännössä ykkönen jää periaatteessa tyhjäksi. Kunnes huomaa että jos reliabilistien ajatukset otetaan vakavasti niissä on usein riskinä juuri se että luotettavuuden oikeuttaminen herättää uuden kysymyksen luotettavuudesta joka siirtyy ketjussa taaksepäin ad infinitum.

Näkemys on toki hyvin pelkistävä. Tosiasiassa esimerkiksi Alvin Plantingan näkemys on äärimmäisen foundationalistinen. Mutta hän perustelee jumala-aistiaan ja vakaumustaan kehäpäätelmäisesti tavoilla joissa "kehät ovat hyvin lyhyitä ja ilman falsifioinnin mahdollistavaa testiä". Mutta jossain määrin tämä palauttaa ajattelun kakkoskohtaan. Vastaavaa löytyy toki muiltakin. Yleensä ottaen kaikissa koulukunnissa haetaan "jonkinlaista balanssia" siinä mielessä että tyylipuhtaan yhteen luokkaan menemisen sijaan haetaan usein tukea tekemällä jonkun toisen alakohdan "perusvirheitä". Mutta nyrkkisääntönä asia pätee.
1: Jopa kannattamani Quinelaiset käsiteverkot ovat pidempiä ja niissä on "kengännauhoista itse itseään ilmaan vetoa" tavalla jossa on tilaa teorian falsifioitumiselle. Käytännössä joskus ollaan kuitenkin laiskoja ja tämä näyttää foundationalismilta. Ja joskus laajennetaan uusille urille jolloin prosessi etenee kuin kohti ääretöntä regressiota.

Tämä kaikki huomioiden on tavallaan ihmeellistä että
1: Näissä kaikissa on aika paljon samaa. Perustelurakenteet ovat induktioita ja deduktioita. Induktion ongelma myönnetään joten ihanteena on jonkinlainen fallibilismi. (Osa pitää falsifioitavuutta liian tiukkana ehtona, mutta jos falsifiointi onnistuu niin kaikki ovat kuitenkin tyytyväisiä.) Tämä onkin järkevää koska induktion kumoutuminen tapahtuu modus tollens -logiikalla. Joka on deduktiivista. (Induktio voidaan varmasti todistaa korjausta vaativaksi mutta ei varmasti todistetuksi.)
2: Ja on itse asiassa huvittavaa miten filosofian selitykset sille mitä tiedemiehet tekevät ovat monin paikoin muuttuneet enemmän kuin se miten asiat tehdään. Galilein koejärjestelyt ja luokittelut pätevät yhä tänäänkin. Ainoastaan teoriat ovat parantuneet ja moni Galilein kannattama teoria on sittemmin hylätty. Selitykset sille miksi Galilein tekemät kokeet ovat päteviä ovat sitten muuttuneet hirveästi. (Esimerkiksi suorasta havaitsemisesta ja täydellisestä verifioinnista on ajatuksena luovuttu.)

Tämä ylläoleva luokittelu on tarpeen alustuksena.

Olen seurannut melko pitkään erilaisten skeptikoiden touhuja. Minut itseni varmasti lasketaan myös "tähän joukkueeseen". (Ollen kuitenkin sieltä hörhöimmästä suunnasta kyseistä suhtautumistapaa.) Näissä on merkittävää se, että:
1: Useimmiten skeptikoita moititaan skientismistä argumentein jotka nojaavat loogiseen positivismiin ja Wittgensteiniin. Henkenä on "täydellisen tiedon ideaali" jossa tiede on joko täysin metafysiikatonta tai totaalisen arvotonta. Tämä on tietenkin väärä dikotomia.  (Ja jos olet erimielinen voin esittää ajatuskokeen jossa henkilö rakentaa giljotiinin ja menee siihen ja painaa nappia joka tiputtaa terän hänen kaulansa läpi. Olisi nimittäin naturalistista ja skientististä väittää että tietäisin että ihminen kuolee kun tätä hujauttaa kaulaan. Jos tämä ei tunnu vakuuttavalta niin saa minun puolestani suorittaa. Kannatan syvästi ihmisen oikeutta itsemurhaan. Ja kunnioitan ihmisiä jotka asettavat maailmankuvansa näinkin ankarasti tulilinjalle ihan vain siksi että voisivat demonstroida pointin.)
2: Useimmiten skeptikko on kuitenkin joko naïvi realisti tai reliabilisti. (Tosin esimerkiksi minä en ole reliabilisti.) Siinä missä looginen positivisti vaatisi että tuon mainitsemani kolmiongelman ulkopuolella olisi olemassa joku luokka joka olisi ihmisen saavutettavissa, reliabilistit ovat itse asiassa enemmänkin sitä mieltä että tiede on luotettavin keino jota voidaan tulevaisuudessa hioa paremmaksi. Ja jos parempi idea keksitään ja tämä paremmuus voidaan todella perustella, niin siitä tulee se uusi tiede joka korvaa sen vanhan. Tämä on sitä kolmikon ykkösluokkaa eikä sisällä ajatusta että kolmikon ulkopuolelle voitaisiin mennä.

Tämä kaksikko on jännittävä sillä siinä paistaa läpi se, että skeptikoita keskimäärin olkiukotetaan melkoisen paljon. Kun kritiikin perusta on aivan eri kuin heidän perusajattelutapansa, on asia hämmästyttävä. Etenkin kun esimerkiksi naivin realismin kritiikissä on varsin vakiintuneita kohtia joita voisi käyttää sen sijaan. Syynä voi tosin olla se että naivin realismin kritiikkiä joutuu helposti hakemaan "väärästä joukkueesta". Esimerkiksi ateisti-perustelu-uskoiselta Russellilta.
1: Tosin tässä on syytä huomauttaa että käytännössä kaikissa ajatussuuntauksissa näyttää olevan niin että vähemmän koulutettu ihminen on naïvi realisti ja vasta syvällistymisen kautta heistä alkaa tulemaan jotain muuta. Moni kouluttamaton uskovainen pitää enkeliuskoa "havaitsemana" asiana joka "on aitoa" tavalla joka "ei voi olla illuusio". Skeptikoissakin fiksummat tuntuvat siirtyvän reliabilistisiin suuntauksiin. Joten kenties näiden moittiminen olisi relevantimpaa.

Mutta tämä huomio reliabilismista on kiinnostava. Sillä tosiasiassa valtaosa pseudotieteistä, etenkin parapsykologisian alueella, ovat itsekin reliabilistisia. Sitä luotetaan kuudenteen aistiin kuin silmiin. Ja jopa niinkin kaiken maailman ennustajien ja ajatustenlukijoiden kanssa erilaiset pseudotieteet kuin homeopaatit luottavat että asiakaspalaute ja asiakaskohtaaminen ovat luotettavia tapoja saada tietoa. Ja he pitävät näitä epäkonventionaalisia luotettavia keinoja tärkeinä vaihtoehtoina.

Tältä pohjalta on omituista että perusstrategiana näyttää olevan metodin kritiikki. Kaikki perustelut jota pseudotieteilijä heittää skientistille ampuu hänen omankin näkemyksensä roskaksi. Tätä ei tietenkään huomata koska tiedeuskon moittiminen on konventoitunutta julistamista jossa tietyllä tavalla muotoiltu tietyn sisältöinen viesti on vahva merkki siitä jengistä mihin kuulutaan. Eikä näiden heittäjä välitä onko se oikeasti relevanttia tai merkittävää, koska he ikään kuin tietävät tämän jo valmiiksi. He luottavat olkiukkoihinsa kuin pässi sarviinsa. Ja asian toistaminen luo illuusion harjoituksesta ja kokemuksesta.

Ja toisaalta vaikka yritys olisikon jotain, ei ihmisellä riitä voimavaroja miettiä mitä "reliabilismi" edes tarkoittaa. Sillä on tärkeämpää heittäytyä siihen maailmankuvallisesti oleelliseen pseudotieteeeseen ja ajatella että asialla on merkitystä jos ja vain jos tätä kautta saadaan etuja tämän pääasian eteenpäin levittämiseen.

Selvännäkijä ei osannut ennustaa tätä vasta-argumenttia?

Ennustajat, parapsykologit ja monet muut vastaavat tahot viittaavat usein jonkinlaisiin ylimääräisiin aisteihin. Ja he moittivat kriitikoitaan avomielisyyden puutteesta. Ajatus on jossain määrin kiinnostava, sillä eräässä mielessä ylimääräinen aisti olisi "empirian laajentamista" ja tässä mielessä skeptikko-empiristi-skientisti-tiederunkkarin on eräänlainen velvollisuus reagoida tilanteeseen, tarkalleen ottaen siihen mikä on empiriaa ja mikä ei. ~ Empirismin kannalta on kiinnostavaa seuloa vaikkapa sitä, että onko jotenkin oleellisesti eri asia uskoa silminnäkijää vai selvännäkijää.

Jos tiivistämme ajatuksen, voimme saada vaikkapa seuraavanlaatuisen argumentin;
P1: Uskomus A on saatu havainnoimalla.
P2: Havainnot tuottavat luotettavia, hyvin todennäköisesti tosia, uskomuksia.
J: Uskomus A on luotettava, hyvin todennäköisesti tosi.

Ajatus on reliabilistinen. Ja noin asiaa katsoen perimmiltään ero skeptikon ja ennus-uskojan näkemyksen välillä onkin se, että mikä lasketaan luotettavaksi havainnoksi. ; Tarkalleen ottaen tuo suhde aistihavaintoihin on internalistinen. Siinä ajatellaan että uskomus oikeuttuu jos se on ikään kuin "autenttinen ja aito" siinä mielessä että hän kykenee olemaan siitä suoraan tietoinen.

Tässä kohden on hyvä huomata että asian tarkastelu loogisesti ja huolellisesti johtaakin tässä kohden melko erikoiseen tilanteeseen. Ensiajattelemalla selvännäkö voi tuntua "ilmiselvästi huuhaalta". Ja tästä tuntemuksesta on helppoa tehdä a priori -lausunto jossa asia tuomitaan suoraan huuhaaksi. Ja tämä on varmasti se syy minkä vuoksi monet spiritualistit ja parapsykologian ystävät tätä argumenttia käyttävätkin.

Tässä kohden on tarkalleen ottaen kysymys siitä että tieteenfilosofian perinne nimeltä foundationalismi on objektiivisuutta joka oikeastaan romahtaa täydelliseen relativismiin. Siinä kun hyväksytään että on tiettyjä perususkomuksia ja hyvin perustellut uskomukset ovat sitten vain jotain joita koostetaan näiden kautta. Ja mitään yksiselitteisiä määritteitä sille miten nämä perususkomukset saa ja ei saa valita ei ole.

Itse tosin huomautan että tämä on enemmänkin syy torjua foundationalismia.

Jos kuitenkin mietimme tarkemmin voimme huomata että ongelmana onkin se, että premissit pitäisi voida jotenkin perustella. Perimmiltään silmien että selvännäkemisen välillä oleva ero onkin se, että ensimmäisestä ei saada tietoa ja toisesta saadaan.

Meillä on aistien kohdalla tietoa - tai mahdollisuus saada tietoa - aistinelimen toimintaperiaatteesta. Koska ihminen on kuitenkin fysikaalinen olento - tai jos on dualisti niin voi ajatella että hän on ainakin osittain fysikaalinen olento - kaikki aistit aikaansaavat muutoksia myös aineellisella tasolla. Jokin neuroni värähtää eri tavalla vähintään. Siksi meillä on silmät joiden rakenteesta voimme tietää ja joiden puhkominen on tuottanut ns. sokeita ihmisiä. Samoin erilaiset tuntoreseptorit ihossa ovat tiedettyjä. Toisin sanoen silminnäkijöiden kohdalla asia on huomattavasti paremmalla pohjalla kuin selvännäkijöiden kohdalla.

Laurence BonJour on itse asiassa argumentoinutkin että ei riitä että "on mahdollista" että jossain on olemassa peruste jolla erilainen luotettava tiedonsaantikanava on kenties olemassa. Ihmisellä täytyy olla myös hallussaan perusteet jotta hän voi todella luottaa että tämä saatu kokemus on todella peräisin jostain luotettavasta tahosta.

Tämänlainen tarkennus onkin tarpeen sillä muutoin päädytään siihen mitä Alvin Plantinga on käsitellyt sensus divinitatiksensa kohdalla. Hän puhuu perususkomuksista ja pitää jumala-aistin oikeuttamispäätelmiään jonain joka "vain näyttää kehäpäätelmäiseltä". Koska hän ei voi (a) näyttää aistinelintä ja sen toimintaperiaatetta ja (2) kiertää aistimusten tarkkuutta korostamalla sitä miten aistien kohdalla hengellisesti lahjakkaat vain ovat connoisseureja jotka eivät osaa selittää miten asiansa tarkalleen ottaen tekevät ei tätä paljon puhuttua luotettavaa jumala-aistia voida perustella mitenkään. Se on perususkomus.
1: Kuten väite vaikkapa minun henkilökohtaisesta selvännäkökyvystä ja totuusaistista. Jonka mukaan minulla on aistinvarainen suora kuudes aisti totuuteen niin että minä connoisseuraan asiat suoraan bullshitiksi tai laaduksi. Ja sitten  selittäisin että tälläiset Jumala-aistit ja kädestäennustamiset nyt ovat roskaa.

BonJourin argumentti on toki siitä kiinnostava että se paljastaa että ennustajien kohdalla ongelmana on se, että ennustajat katsovat vain että heillä on oikeutus vain sillä että he ovat saaneet tietonsa luotettavalla (para)psykologisella prosessilla mutta he unohtavat katsoa sitä että heillä ei ole oikeutettua tapaa tietää että tämä heidän käyttämänsä prosessi on todellakin luotettava. ; Huomio on kiinnostava, ja muistuttaa että se että joku raudanlujasti uskoo itse olevansa selvännäköinen ei sulje pois sitä mahdollisuutta että hän on erehtynyt, mielenvikainen tai päätynyt kantaansa irrationaalisin syin. Tai kenties joku on manipuloinut ja huijannut hänet tämänlaiseen uskomukseen.

Mutta riittää tästä ongelmia skeptikollekin.

Tosin jännittävä asia on sitten se, että kun tätä luotettavuustasoa ryhdytään soveltamaan laajemmin, voidaan huomata että jos luotamme siihen että tiedämme silmistä koska meillä on siitä erilaista mitta-aineistoa, voimme kysyä että ovatko nämä luotettavia. Perusteluketjusta tämänlaisessa tilanteessa haasteena on Agrippan trilemma. (a) Joko argumenttiketju on ääretön regressio joka ei lopu koskaan eikä tule koskaan valmiiksi ja on äärettömän pituinen. (b) Tai sitten se jää kesken jolloin on perustelematon oletus. (c) Tai sitten ketju on äärellinen mutta päätyy kehäpäätelmään.

Näin ollen BonJourin kritiikki on itse asiassa ylitehokas. Se toki tuottaa suuria ongelmia parapsykologeille. Mutta samalla haasteena on se, että se näyttää huuhtovan pesuveden mukana kaikki muutkin aistimukselliset lähestymistavat. Silmät, tuntoaisti, maku - ja myös lämpömittarimittaukset ja geigermittarin raksahdukset - ovat nekin tämän kautta "ilmassa". Tämä on tietenkin melko ikävä tilanne skeptikolle. Sillä jos on miellyttävää dissata kaiken maailman huuhaaeukkoja ja ennustelukaupustelijoita, niin ei ole miellyttävää rakentaa argumenttia joka periaatteessa pyyhkäisee sinut samaan huuhaajengiin.

Siksi onkin tärkeää että reliabilisti on todisteiden vaatimisessa kohtuullinen. (Tosin jos minulta kysytään, on kenties tarpeen hylätä reliabilismi ja ryhtyä vaikka Quinen malliseksi holistiseksi koherentiksi.) Siksi selvännäkemisessäkin ei välttämättä tarvitsisi tietää jokaista hienoutta millä selvännäköaisti saa tietoa tulevaisuudesta. Mutta tästä on apua. (Takyoni -sanan ylikäytön vaara voi tosin johtaa saivartelullisiin ratkaisuihin tässä joten on hyvä ottaa todistus with a pinch of salt! Selityksen olisi olla parasta olla muutakin kuin ad hoc.) Aistimusten luotettavuuden kohdalla kenties rakentavampi tapa onkin katsoa sen saavutusten kautta. Selvännäkökyky on luotettava jos se antaa samantapaisia tietoja samantyyppisellä tilastollisella varmuudella kuin muutkin aistit.
1: Hieman kuten lääketieteessä kaksoissokkokokeessa ei tarvitse tietää miten lääke toimii, kun tärkeämpää on katsoa paranemista. Vaikutus, paraneminen, ei ole yliluonnollinen. Joten riittää että katsotaan että hoitaako lääke paremmin kuin jollain toisella tavalla valmistettu lumelääke. Näin vaikkapa homeopaattisen -menettelyn tehokkuus verrattuna muuhun placeboon voidaan saada vertaamalla kalkkitabletteihin. Etenkin homeopaatit ovat mielellään selittäneet toimintaperiaatteita homeopatialle. (Näitä selityksiä on peräti historian varrella vaihdettu.) Itse homeopatian valmistaminen on prosessina melkoisen muuttumaton. Mutta niin kauan kuin homeopaattiset lääkkeet eivät näytä lääketieteellistä tehoaan kaksoissokkokokeissa selitys on turha. Sillä selitystä tarvitaan vasta kun on ilmiö jota selittää. Selittäjä ilman selitettävää ilmiötä on turha.

Tämä on sitten hyvin kiinnostava kysymys, jonka ratkaiseminen liittyy siihen kysymykseen "onko maailmassa oikeasti yhtään empiristiä". Joka, ymmärrettävästi, on parapsykologian ystävien toinen suosikkiargumentti.

Reichenbachin putous ; Psykologiaa, psykologiaa, enemmän psykologiaa

Postmodernissa filosofiassa on nojattu totuuden sijaan intresseihin. Kuitenkin tieteenfilosofiassa on usein erotettu psykologia ja epistemologia toisistaan. Esimerkiksi Hans Reichenbach jaotteli psykologian ja tiedon toisistaan siten, että psykologia selittää miksi jokin asia keksitään. Ja sitten se miksi tämä keksitty asia sitten paljastuu hyväksi tieteeksi on tästä aivan irrallinen näkemys. Näin intresseillä voidaan selittää hypoteesinmuodostus, se miksi esimerkiksi Darwin keksi evoluutioteorian, mutta ei sitä miksi tämä teoria on sittemmin pärjännyt. "Evolutionismilla" ei siis ole sijaa säilymisessä. Tai ainakaan ei pitäisi olla.

Reichenbachin näkemys on ehdottomasti hyvä. On järkevää ajatella että psykologia selittää oivalluksen ja epistemologia käsittelee teorian oikeuttamista. Kuitenkin tunnetaan myös erikoisia, vähemmän tunnettuja, diakronistisia teorioita. Niissä keskitytään siihen että on tärkeää katsoa mikä on se psykologinen prosessi joka on tuottanut tiedon. Niissä keskitytään siihen että on huonoja psykologisia prosesseja ja hyviä. Toiveajattelu esimerkiksi olisi huono prosessi. Kun sitten ryhdytään perustelemaan sitä miksi jokin tapa saada tietoa maailmasta on hyvä, tullaan tilanteeseen jossa ollaan reliabilisteja ; Katsotaan yksinkertaisesti sellaisia asioita jotka toimivat todennäköisesti. Tässä luotettava prosessi yleensä (a) tuottaa rajallisen määrän uskomuksia sen sijaan että tuottaisi sekalaisen määrän lähes mitä tahansa uskomuksia että (b) tuottaa uskomuksia jotka ovat useimmin tosia kuin epätosia.

En ole hirvittävän kova diakronististen teorioiden ystävä, sillä niissä käy helposti niin että asioita verrataan totuuteen. Ja jos tiedämme totuuden valmiiksi on hankalaa ymmärtää mihin koko tietoteoriaa tarvitaan in first place. Reliabilismin erikoisia muunnelmia voivat olla esimerkiksi shamanistiset tulkinnat joissa hallusinaatiot ovat suoria luotettavia havaintoja maailmasta. Tiettyjen huumeiden samakaltaiset reaktiot muuttuvat ikään kuin todisteeksi kun "muutkin näkee samantapaisia asioita".

Moni on tässäkohden toki maltillisempi. Itsekin olen jossain määrin taipuvainen ajattelemaan että Kahnemanin systeemi 1 ja systeemi 2 ovat järkevä tapa hahmottaa ajatteluprosessia. Intuitiivinen systeemi 1 on epäluotettavampi kun taas systeemi 2 tuottaa parempia tuloksia, esimerkiksi sillä että se tuottaa matemaattisiin ongelmiin deduktiivisesti oikeaoppisia ratkaisuja. (Joka olettaa että maailma on looginen joten tässä on hämärä oletettu totuusvertaus.) Toiset reliabilistit, kuten Alvin Goldman, ovat suositelleet shamaanitrippaamisen sijasta kognitiotiedettä sen arvioinnissa mikä on totta ja mikä ei. Reliabilismiin liittyvät luotettavuusargumentit ovat kuitenkin siitä hankalia että jo niinkin vanha probleema kuin Descartesin ajatus mieliä sumentavasta demonista muuttuu niille hyvin syväksi haasteeksi.

Tässä kohden ongelma on hieman samantapainen kuin fenomenalismissa, näkemyksessä jonka mukaan aistit tuottavat aistikokemuksia, ja että nämä ovat yksi ja sama asia. Fenomenalismin kritiikki kohtaa kuitenkin ongelmia, koska niihin kertyy sellaisia probleemoita kuten se, näenkö minä saman punaisen kuin joku muu. Ja kysymyksiä siitä voidaanko väitelauseita aistimuksista tiivistää aistimuksiksi. ... Ja siksi tämän tilalle on ehdotettu esimerkiksi Quinen ajatusta siitä että tietoteoria korvataan empiirisellä psykologialla sellaisella tavalla jossa ihminen enemmänkin luo teorioita kokonaisuudesta aistiärsytystensä pohjalta ja luo tästä testattavia hypoteeseja jatkoaistiärsytysten tarkennettavaksi.

Tässä ei oleteta aistien todenperäisyyttä tai totuudenkaltaisuutta sellaisilla tavoilla mitä noissa aiemmissa mainitsemissani tavoissa. (Jonka vuoksi pidän siitä.) Sen sijaan kyse on yksinkertaisesti siitä että ei ole mitään perusaistimusta jota voitaisiin suoraan verrata totuuteen. Sen sijaan jotkin ovat käytännöllisiä kun luodaan koherenttia tiedeverkkoa joka myös ennustaa ja selittää tapahtumia (sitä miksi jotain tapahtuu ja jotain muuta ei). Ja jota muut tiedeverkkoa koskevat asiat hyötyvät soveltamalla, ja luovat tätä kautta sitten vielä lisää selityksiä ja ennustuksia. Tämä runsas viitattuus ja hedelmällisyys sitten johtavat siihen päätelmään että tämä näkemys on luultavasti luotettava. Koska ei ole mitenkään ilmiselvää että mikä tahansa voisi olla hedelmällistä tutkimukselle, on hyvä tutkimussuuntien synnyttäminen ikään kuin empiiristä evidenssiä sille että ne on saatu luotettavalla prosessilla.

Moni on kuitenkin pettynyt tähän. Esimerkiksi Richard Rorty esitti että Quinen jne. pohjalta tietoteoria olisi käytännössä loppunut. Muut ovat sitten ajatelleet että tietoteoriaa pitäisi jotenkin palauttaa vanhaan ihanteisiinsa jollain aivan muulla tavalla. Tähän ajatustapaan on liittynyt sen tyylisiä väitteitä kuin että naturalismi olisi inkonsistentti luotettavan kognition kanssa. Näissä nojataan yleensä jollain tavalla Descartesin aloittamalle tielle. Tämän polun eksaktein versio on Plantingan argumentti jossa hän esittää että evoluutio ei tuota warrantia. Tämänlainen antinaturalismi yrittää itse asiassa oikeutta kognitiota, mutta vaatii tässä jonkinlaista naturalismin ylittämistä. ; Olen kirjoittanut tästä aiheesta melko paljon enkä puutu asiaan tässä sen tarkemmin. Näen että näissä argumenteissa ollaan epäonnistuttu. Heillä on meneillään jotain jota Dewey kutsui nimellä "the Quest for Certainty" ja mitä Sellars nimitti "the Myth of the Given".

Kenties erikoisinta onkin se, että ongelmat voidaan tavallaan palauttaa aineistoon jota Plantingakin lainaa. Hän nimittäin viittaa Patricia Churchlandiin. Plantinga lainaa häntä kuin Churchland sanoisi että evoluutio välittää vain kelpoisuudesta eikä totuudesta. Churchlandin "Epistemology in the Age of Neuroscience" kuitenkin paljastaa että hän itse asiassa tarkoittaa sitä että meidän on ensin tiedettävä miten organismi käsittelee tietoa ympäristöstään jotta voimme tietää mitä tieto tarkoittaa. Syynä on se, että aisti on hieman kuten mittalaitteisto. Mittalaitteiston toimintaperiaate on tärkeää jotta voidaan luoda syvä ja koherentti teoria siitä mitä tämä aistimus itse asiassa tarkotitaa. Churchland ei poista havaintojen luotettavuutta vaan se sen sijaan biologisoi totuuden. Olemme eräässä mielessä aistiemme vankeja emmekä kykene nousemaan niinden ulkopuolelle. Ei ole mitään ensimmäistä näkökulmaa josta voisimme ikään kuin saada Jumalaperspektiivistä warrantin. Totuus on se miten maailma meille mallintuu. Tämä on askel sitä kohti mitä Hawking kutsuu malliriippuvaiseksi realismiksi. Plantinga väärinymmärtää Churchlandin teesit tavalla joka on siitä ikävä että huomio tuottaa syviä ongelmia hänen ajatuksilleen siitä että pätevä tietoteoria ei voi onnistua naturalistisesta näkökulmasta. Naturalistinen tietoteoria ei ole kuollut. Se on vain omituista. Sen suurin ongelma on se, että tämän tapa määrittää totuus on monille ihmisille emotionaalisesti epätyydyttävää, siitä puuttuu pömpöösiä mahtipontisuutta. Moni on pettynyt lähinnä siksi että tieteelle asetetaan vaatimuksia ja jos konseptit eivät paljastu toivotunlaatuiksiksi ne koetaan pettymyksinä. Nämä vaatimukset eivät ole mitään tieteen petettyjä lupauksia vaan enemmänkin pelkkää epäluotettavaksi havaitun toiveajattelukognition tuotetta..