Reichenbachin putous ; Psykologiaa, psykologiaa, enemmän psykologiaa

Postmodernissa filosofiassa on nojattu totuuden sijaan intresseihin. Kuitenkin tieteenfilosofiassa on usein erotettu psykologia ja epistemologia toisistaan. Esimerkiksi Hans Reichenbach jaotteli psykologian ja tiedon toisistaan siten, että psykologia selittää miksi jokin asia keksitään. Ja sitten se miksi tämä keksitty asia sitten paljastuu hyväksi tieteeksi on tästä aivan irrallinen näkemys. Näin intresseillä voidaan selittää hypoteesinmuodostus, se miksi esimerkiksi Darwin keksi evoluutioteorian, mutta ei sitä miksi tämä teoria on sittemmin pärjännyt. "Evolutionismilla" ei siis ole sijaa säilymisessä. Tai ainakaan ei pitäisi olla.

Reichenbachin näkemys on ehdottomasti hyvä. On järkevää ajatella että psykologia selittää oivalluksen ja epistemologia käsittelee teorian oikeuttamista. Kuitenkin tunnetaan myös erikoisia, vähemmän tunnettuja, diakronistisia teorioita. Niissä keskitytään siihen että on tärkeää katsoa mikä on se psykologinen prosessi joka on tuottanut tiedon. Niissä keskitytään siihen että on huonoja psykologisia prosesseja ja hyviä. Toiveajattelu esimerkiksi olisi huono prosessi. Kun sitten ryhdytään perustelemaan sitä miksi jokin tapa saada tietoa maailmasta on hyvä, tullaan tilanteeseen jossa ollaan reliabilisteja ; Katsotaan yksinkertaisesti sellaisia asioita jotka toimivat todennäköisesti. Tässä luotettava prosessi yleensä (a) tuottaa rajallisen määrän uskomuksia sen sijaan että tuottaisi sekalaisen määrän lähes mitä tahansa uskomuksia että (b) tuottaa uskomuksia jotka ovat useimmin tosia kuin epätosia.

En ole hirvittävän kova diakronististen teorioiden ystävä, sillä niissä käy helposti niin että asioita verrataan totuuteen. Ja jos tiedämme totuuden valmiiksi on hankalaa ymmärtää mihin koko tietoteoriaa tarvitaan in first place. Reliabilismin erikoisia muunnelmia voivat olla esimerkiksi shamanistiset tulkinnat joissa hallusinaatiot ovat suoria luotettavia havaintoja maailmasta. Tiettyjen huumeiden samakaltaiset reaktiot muuttuvat ikään kuin todisteeksi kun "muutkin näkee samantapaisia asioita".

Moni on tässäkohden toki maltillisempi. Itsekin olen jossain määrin taipuvainen ajattelemaan että Kahnemanin systeemi 1 ja systeemi 2 ovat järkevä tapa hahmottaa ajatteluprosessia. Intuitiivinen systeemi 1 on epäluotettavampi kun taas systeemi 2 tuottaa parempia tuloksia, esimerkiksi sillä että se tuottaa matemaattisiin ongelmiin deduktiivisesti oikeaoppisia ratkaisuja. (Joka olettaa että maailma on looginen joten tässä on hämärä oletettu totuusvertaus.) Toiset reliabilistit, kuten Alvin Goldman, ovat suositelleet shamaanitrippaamisen sijasta kognitiotiedettä sen arvioinnissa mikä on totta ja mikä ei. Reliabilismiin liittyvät luotettavuusargumentit ovat kuitenkin siitä hankalia että jo niinkin vanha probleema kuin Descartesin ajatus mieliä sumentavasta demonista muuttuu niille hyvin syväksi haasteeksi.

Tässä kohden ongelma on hieman samantapainen kuin fenomenalismissa, näkemyksessä jonka mukaan aistit tuottavat aistikokemuksia, ja että nämä ovat yksi ja sama asia. Fenomenalismin kritiikki kohtaa kuitenkin ongelmia, koska niihin kertyy sellaisia probleemoita kuten se, näenkö minä saman punaisen kuin joku muu. Ja kysymyksiä siitä voidaanko väitelauseita aistimuksista tiivistää aistimuksiksi. ... Ja siksi tämän tilalle on ehdotettu esimerkiksi Quinen ajatusta siitä että tietoteoria korvataan empiirisellä psykologialla sellaisella tavalla jossa ihminen enemmänkin luo teorioita kokonaisuudesta aistiärsytystensä pohjalta ja luo tästä testattavia hypoteeseja jatkoaistiärsytysten tarkennettavaksi.

Tässä ei oleteta aistien todenperäisyyttä tai totuudenkaltaisuutta sellaisilla tavoilla mitä noissa aiemmissa mainitsemissani tavoissa. (Jonka vuoksi pidän siitä.) Sen sijaan kyse on yksinkertaisesti siitä että ei ole mitään perusaistimusta jota voitaisiin suoraan verrata totuuteen. Sen sijaan jotkin ovat käytännöllisiä kun luodaan koherenttia tiedeverkkoa joka myös ennustaa ja selittää tapahtumia (sitä miksi jotain tapahtuu ja jotain muuta ei). Ja jota muut tiedeverkkoa koskevat asiat hyötyvät soveltamalla, ja luovat tätä kautta sitten vielä lisää selityksiä ja ennustuksia. Tämä runsas viitattuus ja hedelmällisyys sitten johtavat siihen päätelmään että tämä näkemys on luultavasti luotettava. Koska ei ole mitenkään ilmiselvää että mikä tahansa voisi olla hedelmällistä tutkimukselle, on hyvä tutkimussuuntien synnyttäminen ikään kuin empiiristä evidenssiä sille että ne on saatu luotettavalla prosessilla.

Moni on kuitenkin pettynyt tähän. Esimerkiksi Richard Rorty esitti että Quinen jne. pohjalta tietoteoria olisi käytännössä loppunut. Muut ovat sitten ajatelleet että tietoteoriaa pitäisi jotenkin palauttaa vanhaan ihanteisiinsa jollain aivan muulla tavalla. Tähän ajatustapaan on liittynyt sen tyylisiä väitteitä kuin että naturalismi olisi inkonsistentti luotettavan kognition kanssa. Näissä nojataan yleensä jollain tavalla Descartesin aloittamalle tielle. Tämän polun eksaktein versio on Plantingan argumentti jossa hän esittää että evoluutio ei tuota warrantia. Tämänlainen antinaturalismi yrittää itse asiassa oikeutta kognitiota, mutta vaatii tässä jonkinlaista naturalismin ylittämistä. ; Olen kirjoittanut tästä aiheesta melko paljon enkä puutu asiaan tässä sen tarkemmin. Näen että näissä argumenteissa ollaan epäonnistuttu. Heillä on meneillään jotain jota Dewey kutsui nimellä "the Quest for Certainty" ja mitä Sellars nimitti "the Myth of the Given".

Kenties erikoisinta onkin se, että ongelmat voidaan tavallaan palauttaa aineistoon jota Plantingakin lainaa. Hän nimittäin viittaa Patricia Churchlandiin. Plantinga lainaa häntä kuin Churchland sanoisi että evoluutio välittää vain kelpoisuudesta eikä totuudesta. Churchlandin "Epistemology in the Age of Neuroscience" kuitenkin paljastaa että hän itse asiassa tarkoittaa sitä että meidän on ensin tiedettävä miten organismi käsittelee tietoa ympäristöstään jotta voimme tietää mitä tieto tarkoittaa. Syynä on se, että aisti on hieman kuten mittalaitteisto. Mittalaitteiston toimintaperiaate on tärkeää jotta voidaan luoda syvä ja koherentti teoria siitä mitä tämä aistimus itse asiassa tarkotitaa. Churchland ei poista havaintojen luotettavuutta vaan se sen sijaan biologisoi totuuden. Olemme eräässä mielessä aistiemme vankeja emmekä kykene nousemaan niinden ulkopuolelle. Ei ole mitään ensimmäistä näkökulmaa josta voisimme ikään kuin saada Jumalaperspektiivistä warrantin. Totuus on se miten maailma meille mallintuu. Tämä on askel sitä kohti mitä Hawking kutsuu malliriippuvaiseksi realismiksi. Plantinga väärinymmärtää Churchlandin teesit tavalla joka on siitä ikävä että huomio tuottaa syviä ongelmia hänen ajatuksilleen siitä että pätevä tietoteoria ei voi onnistua naturalistisesta näkökulmasta. Naturalistinen tietoteoria ei ole kuollut. Se on vain omituista. Sen suurin ongelma on se, että tämän tapa määrittää totuus on monille ihmisille emotionaalisesti epätyydyttävää, siitä puuttuu pömpöösiä mahtipontisuutta. Moni on pettynyt lähinnä siksi että tieteelle asetetaan vaatimuksia ja jos konseptit eivät paljastu toivotunlaatuiksiksi ne koetaan pettymyksinä. Nämä vaatimukset eivät ole mitään tieteen petettyjä lupauksia vaan enemmänkin pelkkää epäluotettavaksi havaitun toiveajattelukognition tuotetta..