(Michael Stevens, "Did The Past Really Happen?")
Descartesin luultavasti merkittävin ja vaikuttavin huomio on ollut cogito -oivallus. Joka liittyy siihen mitä hänestä yleensä muistetaan. Slogan. "Cogito ergo sum." Descartesin tähän liittyvä ajatus koskee kuitenkin vähemmän varmaa tietämistä ja enemmän sitä että hän keksi että lähes kaikkea voidaan epäillä. Sen jälkeen tärkeäksi onkin katsottu että tähän haasteeseen pitäisi voida jotenkin vastata. Että pitäisi jotenkin voida tietää muutakin kuin solipsismilta maistuva ajatus oman itsen olemassaolosta. Itse asiassa jopa Descartes yritti juuri tätä. Hän yritti varmentaa kaiken tietämänsä. Ikään kuin rakentaen todistukset varman tiedon varaan.
Tämä haaste on tietenkin kiinnostava. Se on ollut haaste Descartesia seuranneille rationalisteille. Nykyään haaste asetetaan lähinnä empiristeille. Haasteena on että skeptismi täytyisi osoittaa vääräksi. Joka vaatisi jonkinlaisen loogisen positivismin palauttamista. Mutta jossain määrin haaste on erikoinen. Sillä kysymyksessä on eräässä mielessä paradoksi. Descartes nimittäin lähti siitä mitä ajattelimme tietävämme ja päätyvät niistä siihen että emme tiedä. Usein nämä jännitteet osoittavat arkijärkemme ja todellisuuden välisiä eroja. Jotka voidaan ottaa varsin helposti empiristille malliksi tietystä nöyryydestä.
Mutta jos esimerkiksi loogista rakennelmaa käytetään peruselurakenteessa ja sitten osoitetaan että logiikka ei ole pätevää, päädytään hyvin omituiseen tilanteeseen. : Se on hieman kuin aikaparadoksi jossa henkilö rakentaa aseen ja matkustaa menneisyyteen ampumaan itsensä tällä samalla asella ennen kuin ehtii valmistaa edellämainittua asetta. Tosin ilman aikamatkustusta, asetta ja itseä. Jäljelle jää jossain mielessä vain ajatus. : Kun meillä on loogiikkapohjainen argumentti joka asettaa skeptismiä logiikan toiminnalle, toimiiko tämä argumentti. Jos toimii, tiedämme että emme tiedä. Mutta epäilystä on tie ulos. Jos ei, niin ehkä tietäisimme siltikin.
Nämä ovat häiritseviä. Mutta.
Niistä seuraa tavallaan se kysymys että onko niiden asettama haaste sittenkään niin suuri? Itse esitän että eivät välttämättä. Kaiken kaikkiaan haasteena on se, että moni vaatii melko voimakasta onnistumista;
Suuri osa ongelmista muuttuukin itse asiassa kysymyksiksi siitä että kun eri luottamiemme intuitioiden välillä on jännite, niin mikä on väärässä. Osa luottaa itseensä niin kovasti että pitää tiedettä vääränä. Osalla taas systemaattinen kokeellinen lähestymistapa paljastaa että olemme erehtyväisiä emmekä kovin jumalallisia tietoinemme. ; Hämmentävää on kuitenkin se, että jos emme ole luotettavia ajattelijoita niin miten ihmeessä onnistumme tieteessä. Samoin kuin se että jos olemme niin virheettömiä ajattelijoita niin miksi tiedemiehet tekevät niin usein lipsahduksia että intuitiomme näyttävät tyhmiltä.
1: Mitkä ovat ne harvemmin esiintuodut probleemat. Sillä yleensä ihmiset vahvistavat omaa näkemystään omilla premisseillään ja vastapuolta kumotaan omien premissien kautta. Mutta tarkalleen ottaen nämä vähemmän käytetyt strategiat ovat helposti relevantimpia. Ne tarkistavat sitä onko ihminen ajatuksissaan johdonmukainen. Hume kannatti vahvasti ajatusta jossa ihmisen omat suosikkipremissit valjastetaan aseiksi joilla tämän ihmisen omia kannanottoja osoitettaisiin vääräksi. Tämä on ihastuttavaa. Ja kun katsomme Descartesin skeptisiä argumentteja, hän tekee juuri tätä. Niistä tosin seuraa usein paradokseja. Koska ongelmia ei joko haluta korjata. Tai sitten niitä ei edes voida korjata.
Kaksi suurta linjaa suhtautua ongelmaan.
Asiaa voidaan itse asiassa miettiä sitä kautta mitä Roderick Chisholm on ajatellut. Hän esitti että tieteenfilosofian suurin haaste on siinä että meillä on kaksi kysymystä. On kysymys siitä mitkä uskomukset ovat hyvin perusteltuja. Ja toinen sitä millä ehdoilla uskomuksemme ovat oikeutettuja. Tavalliselle ihmiselle samaa sisältöä toistavat lauseet hämmentävät pilkkua viilaavia tieteenfilosofeja ; Tiedon ala ja tiedon kriteeri eivät ole aivan sama asia. (Tosin niistä keskustellessa voi huomata miten hämäräksi kaikki menee.) ~ Sisältö muuttuu kyllä ymmärrettäväksi kun huomaa että Chisholm huomasi että kysymykset ovat toisiinsa nivoutuneita. Voidaan sanoa että on kaksi tapaa suhtautua asiaan; (a) On ihmisiä jotka uskovat metodiin. Heillä on ehtoja joiden kautta erotetaan hyvä tieto huonosta. Ja tätä kautta he voivat selvittää mikä on oikeutettujen tietojen ala. (b) On ihmisiä jotka uskovat siihen että heillä on, ikään kuin ilmiselviöinä, asioita jotka ovat selvästi tosia ja näitä tarkastelemalla he voivat löytää niitä yhdistäviä tekijöitä. Jota kautta he saavat kriteerit.
Näiden suhde tiedon epäilyyn on hyvin erilainen. Metodia noudattaville kysymys skeptisyydestä on aluksi auki. Vasta kun katsotaan miten hyvin asiat selviävät tai eivät selviä, voidaan huomata onko tiedoissamme jännitteitä. Sen sijaan niille jotka tietävät varmuuksia ovat helpommin kaikkea epäilyä vastaan. Descartesin kaiken todistamisen metodikin voidaan laskea tähän joukkoon. Mielenkiintoista on että kumpikaan ei suinkaan murru näiden epäilyjen alle.
1: Hieman ärsyttävää on sen sijaan huomata, että pseudotieteilijät, etenkin parapsykologit, usein heiluttavat tiede-epäilyjä. Mutta he ovat selvästi sitä ihmisryhmää joka vaatii antiepäilyä. Sitä ihmisryhmää joka tietää että heillä on luotettava tapa nähdä tulevaisuuteen tai ihmisten auroihin tai toisiin todellisuuksiin. Descartesin haaste puree heihin kovemmin kuin skientistiseen skeptikkoon. Joten heidän voisi olla tarpeen välttää näitä ilmeisen vahvasti suosimiaan argumentteja.
Oma tapani eroaa hieman molemmista.
Koska olen Quinen kannattaja olen valmis heittämään kysymysmerkin pois näppäimistöstäni ja korvaamaan sen eksistenssikvanttorilla. Tämä on röyhkeää epäilyä tavalla jossa epäilyn pointeille annetaan kaikki valta ja sitten se jätetään röyhäämään omaan yksinäisyyteensä.
Hänen kantansa on holistinen, mutta jossain määrin pragmatismin makuinen. Hänellä tiede on keino varmistaa missä määrin humala haittaa muistiamme, ja tätä kautta me voimme saada kokonaisuuden jossa asiat tukevat toisiaan. Ja tässä maailmassa me haemme tietoa ja saamme kokemuksia. Ja jaamme asioita toistemme kanssa. Tämä taso on syytä säilyttää ja siksi ajatukset siitä olemmeko aivoja maljassa muuttuvat jollain tasolla irrelevanteiksi.
Näkökulmaa on tietenkin kohteliasta avata hieman tarkemmin. Voidaan lähteä siitä että jostain syystä ihmiselle on luontevaa hakea vahvistusta. Luultavasti tarve tähän on psykologinen. Ja tätä kautta syntyy esimerkiksi vahvistusharha. Jo Sokrates halusi että perustelut ovat "vedenpitäviä". Tämä varmuuslinjama on jossain määrin murtunut positivismin kritiikkiin. Karl Popperin iskut etenkin induktion saralla ovat johtaneet siihen että verifikationismi on jotain jota ei oikeastaan puhtaassa muodossaan edes tapahdu. Hän korvasi todistamisen falsifioinnilla. On oltava testejä joiden avulla oma teoria voitaisiin haastaa ja kumota. Ja vasta kun teoria selviää tälläisistä testeistä se saa evidenssiä ja muuttuu vahvemmaksi, korroboroituu.
Quinen tiedeverkko on koherenssia hakeva. Ja tässä tilanteessa on hyvä tiedostaa että on olemassa kahta päätyyppiä olla koherentti. On verifikaatiolta hitusen maistuvaa positiivista koherenssia jossa asia saa tukea muilta asioilta. Ja negatiivista koherenssia joka perustuu korroboroitumiseen. Quine käyttää molempia. Ja tavalla jossa "ristiriidattomuus" on tavallaan "vain minimitila". Tätä parempaan on parasta päästä.
1: Positiivista puolta ajaa konsilienssin tyylinen ajatus. Tieteenalat hyödyttävät toisiaan. Ja jos jokin lainaa joltakulta muulta niin tämä lainattu vahvistuu. On katsottava kuinka hedelmällinen tutkimusohjelma on ja miten paljon se auttaa muita tieteenaloja. (Usein lainaamista näytetään käyttävän toisin päin. Eli sitaatti ikään kuin yrittää lainata auktoriteettia ja arvovaltaa lainatulta. Joka on sekin varmasti psykologista sillä tavalla joka johtaa auktoriteetteihin ja perinteisiin vetoamiseen.)
2: Ja jos katsotaan Duhemin-Quinen teesiä on selvä että mukana on falsifioiva elementti. Sen mukaanhan ristiriitatilanteessa jotain on korjattava. Ja tämä korjaaminen on tehtävä tavalla joka luo vähiten muutoksia kokonaisuuteen. Eli heikoimmat lenkit, ne tieteenalat joita muut lainaavat vähiten ja jotka eivät ole ahkeria hedelmällisiä tutkimusohjelmia saavat mennä.
 |
| En minä "levitoi", vaan lennätän itseäni vetämällä itseni ilmaan omista kengännauhoistani. |
Mutta tämä voidaan periaatteessa tehdä. Sillä jos mietimme mikä on se voima joka tekee Descartesin epäilystä niin tehokasta, niin voimme sanoa että sen syvin vahvuus on siinä että se samanaikaisesti vetoaa tunteisiimme ja vaatii kumoamista. Mutta samalla se asettuu kaiken falsifioinnin yläpuolelle. Emme me voi koetella ja falsifioda että onko kaikki kokemamme jokin ovela demoni-illuusio. Emme voi falsifioida sitäkään että menneisyys on olemassa, että mielemme eivät ole syntyneet viime torstaina. Ja juuri tämä "emme voi" tekee näistä asioista jotain jota ei voi kumota. Mutta ne ovat luonteeltaan sellaisia että emme me niitä voi suoraan havaitakaan. ; Matrixin näkee kun irtautuu siitä. Demonin illuusion voi tietää jos on herännyt aivona maljasta. Mutta meillä ei ole tietoa tai taitoa tehdä tätä jos tämänlaiset harhaskenaariot ovat todella ontologisesti tosia.
Mutta tässä onkin sitten se niiden kahlittavuus. Koska ne ovat falsifioimattomissa, niistä ei oikeastaan tarvitse lainkaan välittää. Ne ovat haasteita jotka ovat tutkimisen kannalta irrelevantteja. Ainut mikä niihin luo merkitystä on emotionaalinen vaade siitä että me jotenkin syvällisesti olisimme pakotettuja ymmärtämään ja hallitsemaan perimmäinen syvin totuus ilman pienintäkään epävarmuutta. Monen maailmankuva peräti nojautuu sen varaan että heillä on tämänlainen varmuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti