Luonnon haaskaamisesta - ja hieman hapenkin

Linkola käsitteli maahanmuuttokritiikkiä ekologian lähtökohdasta. Hän antoi haastattelun jonka mukaan väestönkasvu on ongelma ja että joidenkin populaatioiden tulisi vain antaa kuolla. Se olisi luonnollista. Eli Linkolan kirjoissa hyvää. "Muistan lapsuudestani, kun käpytikkojen kanta oli kasvanut Suomessa niin paljon, että syntyi suurvaellus kohti länttä. Saaristomeren myrskyissä kuoli tuhansittain käpytikkoja, ja rannat olivat niitä täynnä. Siitä lähtien olen ymmärtänyt, että se on ihan oikein. Jäljelle jäänyt käpytikkakanta oli kohtuullinen ja pystyi jatkamaan elämää. Afrikkalaisten liikehdintä on vastaavanlaista kuolinvaellusta."

Kun puhutaan väestön liikakasvusta, kukaan ei myönnä, että juuri hän olisi tätä liikakasvua. Se on aina joku muu ihminen. Sen vuoksi Linkola puhuu väestön liikakasvusta katsoen ihmisiä joiden soisi hukkuvan välimereen. Mutta sen sijaan hän ei mieti sitä, että hän itse on antanut tämän haastattelun länsimaisessa sairaalassa 84 vuoden ikäisenä. Länsimaisessa sairaalassa eläminen se vasta resursseja kuluttaakin. Siinä sitä on lysti lukea miten "Kaikki materiaalinen kehitysapu pitäisi ottaa heti pois Afrikan mailta. Ainoastaan kondomeja saisi jakaa. Kun ihmiset lähtevät Afrikasta, heitä ollaan pelastamassa Välimerellä. Tulee kyynel silmään, kun ajattelee toiminnan järjettömyyttä. Se olisi luonnollista, että edes pieni ylijäämä hukkuisi Välimereen. Mutta sitäkään ei anneta tapahtua."

Tämä lausunto sai paljon suosiota erilaisten maahanmuuttokriittisten tahojen puolella. Merkittävää on, että moni maahanmuuttokriitikko on kristitty. Ja kristinuskoon on liitetty hyvin vahvoja väitteitä. Väitteitä siitä, että kristinusko on yhteiskunnassamme oleellisen absoluuttisen ihmisarvon takana. Ei-kristillisyys liitetään tämän arvon hylkäämiseen. Ja näin varoitellaan esimerkiksi siitä miten ateisti voisi vain mennä ja tappaa ihmisiä. Tai olla välittämättä ihmisoikeuksista ja hyväntekeväisyydestä.

Kuitenkin kun katsotaan yhteiskuntaamme, niin vain hyvin harva on itse asiassa absoluuttisen ihmisarvon kannalla. Ihmisarvo ja oikeus elämään ei ole absoluuttinen tai ehdoton. Maahanmuuttokritiikissä korostuu se, että oman maan kansalaisia – kuten Linkolaa – tulisi pitää hengissä. Kuolemantuomioita kannattava taas ajaa rikollisuutta kriteeriksi jolla absoluuttinen elossaolo-oikeus jonka varaan kaikki muut oikeudet rakentuvat, voidaan poistaa. Sodassakin saa evankelis-luterilaisen kirkon tukeman kenttäpiispan mukaan tappaa. Tämä vain tahtoo unohtua kun huomio keskittyy abortteihin, ei-vielä-tietoisiin ihmisiin kohdistuvassa keskustelussa. Jossa on sitten on siinä niitä kriteerejä siihen mikä ylipäätään kelpaa ihmiseksi joten ei siinäkään mitään absoluuttista ihmisyyttä ole.

Toisin sanoen oikeus elämään ei ole absoluutti vaan sidoksissa siihen minkä maan juridisen kansalaisen jalkovälistä olet tupsahtanut maailmaan. Joka taas on määritelmällisesti ja automaattisesti etninen tai jopa rodullinen kysymys. Ja niin sairaalamme elättävät myös Pentti Linkolaa. Sen sijaan, että antaisimme ihmiselle mahdollisuuden elää sitten sen valitsemansa luonnonvalinnan ehdoilla.

Tästä päästään siihen kysymykseen, että onko ihmisoikeus abstraktio jolla ei ole mitään moraalista sisältöä tai velvoitteita. Toisin sanoen; Muuttaako ihmisoikeuden omaaminen yhtään mitään. Tässä pääongelmana on se, että valtio on usein se toimija joka varmistaa ihmisoikeuksien toteutumisen. Ja se ei ole aina kiinnostunut puolustamaan näitä. Ei varsinkaan kaikille.

Hannah Arendt onkin tähän liittyen kuvannut totalitarismin ja ihmisoikeuksien suhdetta; Kun valtio suojelee kansalaisiaan, syntyy tilanteita joissa ihmisillä ei käytännössä ole ihmisoikeuksia sen vuoksi että heillä ei ole valtiota joka suojelisi heitä. Toisin sanoen; He ovat ulkopuolisia joko juridisesti siten että he ovat eläneet muualla. Tai sitten he ovat oman maan kansalaisia jotka on määritelty ”valtion vihollisiksi”. Väärinajattelijoita voidaan tämän jälkeen rangaista ja vangita. Arendtin mukaan jos ihmisoikeudet ovat abstraktio joiden kohdalla ei voida mennä jokin tahon luo ja hakea näitä oikeuksia, niitä ei käytännössä ole olemassakaan. Toisin sanoen ihmisoikeus joka on abstraktion tasolla ei ole mikään ihmisoikeus. Arendt menee jopa siihen, että jos jollekin ihmisoikeudelle ei ole takaajaa ja puolustajaa, joku vallanhimoinen julma yksilö ja taho helposti käyttää tätä hyväkseen. Eli jos ihmisoikeuksia ei erikseen puolusteta, niitä todennäköisesti myös rikotaan.

Tässä mielessä ihmisoikeudet ovat jännittävä asia. Virallisesti papereissa on tehty erilaisia kansainvälisiä sopimuksia jotka takaavat ihmisarvon vaikkapa sotavangeille. Ja sinulle ja minulle. On YK:n ihmisoikeusjulistuksia ja yleviä kristillisiä periaatteita. Nämä on nähty universaaleiksi. Ne ovat olemassa siten että ihmisillä on se. Ne ovat olemassa paperilla ja juhlapuheissa. Mutta vain osa ihmisistä saa oikeasti jonkin tahon ajamaan näitä omalla kohdallaan. Usein tämä on valtio. Yhteiskuntafilosofit jaottelevatkin tämän vuoksi oikeudet formaaliksi oikeuksiksi (formal rights) ja efektiivisiksi oikeuksiksi (effective rights).

Tämä jaottelu auttaa varmasti ymmärtämään sitä miten ihminen voi oikealla kädellään julistaa että kaikilla ihmisillä on ihmisarvo. Ja toisella kädellä he voivat iloita siitä että mahdollisimman moni pakolainen hukkuu välimereen. ; Ihmisillä on abstrakti formaali oikeus elämään. Mutta kenenkään ei tarvitse suojella tai vahtia tai tehdä mitään. Joten kuolemia ei tarvitse yrittää ehkäistä. Ei, vaikka Linkolan puheet ihmiskunnasta ja sen kuolemisesta koskevat ekologianäkökulmasta kaikkia. Myös niitä suomalaisia lapsia joiden tehtävänä olisi kuolla pois luonnon puolesta. Joka ei olisi Linkolan luontonäkökulmasta julmaa.

Carl Schmitt näki että politiikassa on kysymyksessä siitä että keitä katsotaan ystäviksi ja keitä katsotaan vihollisiksi. Ja että poliittisiin vihollisiin suhtaudutaan hyvinkin tietyllä tavalla. oki poliittinen vihollinen voidaan haluta tappaa ja surmata tai hakata aktiivisesti. Mutta itse asiassa poliittinen vihollinen on sellainen että tämän tuhoutumista voidaan katsoa suruiten. Mutta tekemättä mitään. Tässä mielessä poliittisille vihollisien kanssa voidaan olla jopa ystäviä. Mutta heidän kuitenkin voidaan antaa tuhoutua. Tämä on taatusti hyvä mekanismi kun kuvataan sitä miten absoluuttisen ihmisarvon ja kristinuskon erinomaisen eettisyyden puolustaja suhtautuu välimereen hukkuviin pakolaisiin. Heille kysymys on siitä että he tekevät ”kipeän ratkaisun” koska ”ei ole varaa toimia koko maailman sosiaalitoimistona”. Tämä ei perustu vihaan ja ihmiset kokevat tämän enemmänkin ”pragmaattisuutena” ja ”käytännönläheisyytenä”. Linkolaakaan ei nähdä näissä piireissä eetikkona ja moralistina – joka hän on. Häntä pidetään ”käytännöllisenä suomalaisena joka tiedostaa realiteetit”.

Achilles Mbemben "Necropolitics" kuvaa tätä valtion suvereeniuden näkökulmasta. Hän korostaa että perimiltään suvereenius koskee käytännössä yhtä kysymystä. Sitä kenet saa tappaa, syrjäyttää marginaaliin, ajaa lainsuojattomaksi tai jättää heitteelle. Tässä tappaminen ei välttämättä tarkoita samaa kuin teloituspartiot - joskin joskus asiat ilmenevät juuri niiden kautta. Mukaan lasketaan myös se, että se saa myös jättää auttamatta. Tätä kautta valtion suvereenius voi tarkoittaa juuri sitä että kaupunki sulkee muurinsa maahan pyrkivän edessä ja antaa tämän kuolla nälkään tai janoon porttiensa ulkopuolelle. Tai sitä että se ei auta omia köyhiään vaan antaa näiden kerjätä ja häiritä omia kansalaisiaan. ; Mbemben ajatus on siitä erikoinen että me usein arvostamme esimerkiksi itsenäistä valtiota ja sen suvereeniutta. Mutta tämä arvo on tätä kautta itse asiassa suoraan absoluuttista ihmisoikeutta vastaan. Ainakin jos puhutaan sellaisista oikeuksista joilla on mitään väliä. Eli sellaisia joita totellaan, toteutetaan, noudatetaan ja tavoitellaan. "The ultimate expression of sovereignty resides, to a large degree, in the power and the capacity to dictate who may live and who must die”.

Ajatus ei ole mitekään erikoinen. Onhan esimerkiksi Max Weber kuvannut valtiota järjestelmänä jolla on legitimoitu väkivaltakoneisto. Sillä on keinot sisäiseen väkivaltaan omia kansalaisiaan kohtaan (poliisi) ja ulkoisia ihmisiä kohtaan (armeija). Tässä maailmassa valtiossa joko on poliisi tai armeija tai sitten ei voida merkittävästi puhua valtiosta. Ainakaan ennen kuin alueella on jonkin toisen alueen armeija ja poliisi. Max Weber puhuu sitten tämän lisäksi yhteiskuntarakenteita tukevista ideologioista ja niiden tärkeydestä. Etenkin uskonnosta. Ne koetaan tosiasioiksi vaikka ne ovat etiikkaa. Tämä perinne voidaan vetää Platonin ajatuksiin joissa tunnetaan jalon valheen idea. Kansalaisia voidaan ohjata yhteiskuntaa tukevilla propagandoilla vaikka tämä propaganda ei olisi tottakaan. Tässä mielessä voidaan ymmärtää miten Linkolan etiikkapuhe jota oikeutetaan puheilla luonnonvalinnasta tuntuu ”konkretialta”.

On syytä muistaa, että luonnonvalinnan kannalta suomalaisten lasten sairaanhoito syö resursseja. Samoin vanhustenhoito. Jos näihin sovelletaan Linkolan ajatusta luonnonvalinnasta, konkretiaa kehuvien lausunnot muuttuvat. Nämä lausunnot olisivat kauhistus kristitylle. Joka näkee miten tämä on sitä ”evolutionismia” joka turmelee moraalin ja tuhoaa absoluuttisen ihmisarvon kuin Pekka-Eric Auvisen ”Luonnollisen valitsijan manifestissa”. Tämä vihjaa siitä että tosiasiassa argumentti ei vakuuta vaan se keihin se kohdistuu ja keihin ei. Luonnonvastainen ja resursseja tuhlaava suomalaisten vanhusten pelastus lääketieteellä nähdään aktiivimurhaksi vaikka kyseessä olisi vain se, että katsotaan sivusta kun heidän annetaan kuolla. Toisin sanoen oikeus elämään ei ole sama kaikilla. Reaalisen ihmisarvon kriteerinä on kansalaisuus. Tässä mielessä voi olla turvallista kuulla Teemu Laajasalon suuta että ateistit ovat ”etnisesti luterilaisia”.

Meille opetetaan että me olemme syntyneet tasa-arvoisina. Mutta seuraavaksi opimme, että toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Poliittisille vihollisille annetaan abstraktit oikeudet joita ei voi mitenkään konkretisoida. Ja näin heidän tuhoutumistaan voidaan katsoa sivusta, ikään kuin säälien ja ylläpitäen mielikuvaa siitä että olemme hyviä ihmisiä. Koska sisäinen tunne ihmisoikeuksista täyttää mielemme niin vahvasti että emme tiedosta, että poliittiset viholliset ja totalitarismin ydin ei ole siinä että vihaamme ja raivoamme jotain kohdetta vastaan. Se on siinä että katsomme sivusta kun he tuhoutuvat.

Tässä kohden absoluuttinen ihmisarvo ei ole kovin merkittävä asia. Moraali on enimmäkseen rikkaitten luksusta. Ja länsimaissa jopa minunlaiseni renttu kykenee elämään moneen historian aikaan ja nykyajan maantieteeseen sovitettuna todellista luksuselämää. Playstationia ja kaljaa riittää. Ja luksuselämää elävillä on paljon menetettävää. Siksi ei ole mukavaa olla koko maailman sosiaalitoimistona kun voi vaan antaa ongelman passivisesti kuolla jossain kaukana ilman että tästä tulee hirveitä tunneaaltoja itseen. Kun ei ole esimerkiksi oma lapsi se joka hukkuu sinne välimereen. Jos olisi, niin sitten olisi itku ja hammasten kiristys. Koska se oma lapsi on jotenkin tasa-arvoisempi kuin muut. Koska rikkailla luksuseläjillä on valtion tuki tai omaa varaa puolustaa oikeuksiaan.

Itsekään en toki teeskentele että uskoisin johonkin absoluuttiseen ihmisarvoon. Jos esimerkiksi joku lyö minua, luopuu minun silmissään pysyvästi oikeudestaan fyysiseen koskemattomuuteen. Kaikilla on varmasti joitain sellaisia kriteereitä joiden perusteella olemme valmiita tappamaan jonkun. Ja vielä useammin ja löyhemmillä kriteereillä olemme valmiit antamaan jonkun passiivisesti kuolla. Absoluuttinen ihmisarvo on illuusio. Ja on turhaa kuvitella että olisi jokin kristinusko, humanismi tai muu ismi joka olisi tuonut maailmaan sellaisen ja joka puolustaisi sen jatkuvuutta. Ei. Se on vain rikkaiden luksuseläjien illuusio. Absoluuttiseen ihmisarvoon ei käytännön tasolla ole sitoutunut oikein kukaan. Ja tämän tajuamisen jälkeen voi kenties ajatella että kenties aika monen kalastajan pitäisi luonnonvalinnan voimasta hukkua kotijärveensä ja kierrättyä sen kalapopulaation biomassaksi.

---

Lähteet:
Helsingin Sanomat, ”Pentti Linkola: Rajat pitäisi sulkea ja kehitysapu lakkauttaa” (16.8.2017)
Hannah Arendt, ”Origins of Totalitarianism” (1951)
Carl Schmitt, ”The Concept of the Political” (1932)
Achille Mbembe, ”Necropolitics” (2003)
Max Weber, ”Politics as a Vocation” (1919)
Platon ”Πολιτεία” [Suom. ”Valtio”]

Baabelin tornitalo - banaalin estetiikka vs. rujon kauneus

"Raamatussa" kerrotaan että melko pian vedenpaisumuksen jälkeen ihmiskunta kasvoi. He alkoivat rakentamaan jättimäistä tornia, joka haastoi Jumalan. Siksi hän rikkoi ihmiskunnan puhumaan monia kieliä, jotta tämänlaisesta pyhäinhäväistyksestä ei olisi toivoa jatkossa. Tämä voidaan nähdä erikoisena viitteenä siitä että "Iso Kirja" itse asiassa jossain määrin kannattaa monikulttuurisuutta. Tämä ei ole kovin suosittu tulkinta - kuten ei muuten ole sekään että uskontomme pitäisi kerrostalojen rakentamista jotenkin tabuna.

Itse asiassa Oswald Spengler liitti tornit oleelliseksi osaksi länsimaiseen kulttuuriin. Ne olivat perustaltaan jopa oleellisia Pyhyysnäkemystemme kanssa. Hän näki että kohoavat tornit juurikin ilmaisevan ihmisen halua, kaipuuta ja pyrintöjä kohti ääretöntä. Tornia kuvaakin aina jonkinlainen mahtipontisuus. Ne ovat jossain määrin jopa pömpöösejä laitoksia.

Tietyssä mielessä Baabelin torni kuvaakin juuri tätä samaa pyrintöä jota Spengler liitti etenkin yhteiskuntamme tornien rakentamisen "faustiseksi" määrittämäänsä luonteeseen. ~ Käsite "Faustinen" on tietysti poliittisesti värittynyt ja tarkoituksella sellaiseksi väritetty ; Se muistuttaa että Faust teki diilin paholaisen kanssa saadakseen tietoa ja vaikutusvaltaa. Faust möi ikuisen sielunsa höpön onnellisuuskirjan setistä, tosin itse asiassa vajaasta setistä. Nykyään kun halutaan myös ystävät sen vaikutusvallan lisäksi!

Tornitalojen kohdalla ihmiset hyväksyvät "faustisen luonteen" paljon helpommin kuin vanhempien kirkontornien kohdalla. Syynä on osittain se, että rakentajien idelogia painaa melko paljon. Tornitalo nähdään malliesimerkkinä jostain joka tehdään taloudellisten intressien vuoksi. Kirkko taas tavoittelee torneillaan henkistä ulottuvuutta. Itse olen - tunnetusti - hieman sokea tämänlaisille piirteille. Rakentamisen taustaideologian sijaan katson sitä miltä rakennukset näyttävät. Tästä ajattelutavasta yhden kätevän ajatuskulman saa "Esoteerinen maantiede" -blogin kautta. Helsinkiä kuvataan vinoon kasvaneena ja sitä halutaan suoristaa. Siellä viitataan John Ruskinin ajatteluun. Siellä aprikoidaan miten Ruskin reagoisi nyky-Helsinkiin ; "Jos olisimme ajeluttaneet häntä läpi ruuhkajonoisten kehäteiden, syösseet hänen silmilleen betoninharmaiden ja ravan kuorruttamien meluvallien lohduttomat peninkulmat, pakottaneet hänet kohtamaan levottomien ja räikeiden, kaikista esteettisyyden minimivaatimuksista irtisanoutuneiden hallialueiden loppumattomat vyöt, vieneet hänet valtaville logistiikka-alueille, joissa rumuus ja tympeys tuntuvat saavuttaneen ehdottoman kattonsa - olisiko hän pyörtynyt, itkenyt, räjähtänyt hysteeriseen nauruun - vaiko vain painanut päänsä vaieten alas?" Kirjoittajan tyylistä käy selville ainakin se, että hän ei näe Helsinkiä esteettisenä.

Itse tuppaan aina näkemään kaikessa sen ruman ja rujon. Negatiivisen voisi siis ajatella olevan mieleeni, kovastikin. Mutta yllättävän harvoin voin taipua John Ruskin näkemyksiin kaupunkiestetiikasta. Hänellä oli tietty pittoreski kauneusideaali ihmisten asumisesta. Hän kuvaili jokien virtauksia ja hedelmäpuita ja muita puistomaisia elementtejä oleellisena osana ihmisasumista. Ruskin muodostama kuva on pittoreski ja klassisella ja keskiluokkaisella tavalla kaunis. Hänestä sattumalta kasautunut ja läjiytynyt kaupunki oli ruma. Mielestäni suunnittelemattomuus ja dynaamisuus on osa ihmiskuntaa. Se on kiinnostavampaa kuin hallittu asumismiljöö

Ehkä tämä on osasyynä sille, että minun on hyvin vaikeaa nähdä moniakaan rakennuksia rumina. Tornitalojen kohdalla koen jopa syvää tyytyväisyyttä. Minullakin on - sanotaan nyt "faustinen" - halu nähdä asioita korkealta. En varsinaisesti pidä korkeista paikoista, ne ovat vain erittäin vetoavia. Olen niitä jotka joskus paskat housussa kiipeävät korkeisiin paikkoihin tämän vuoksi. En saa hirveän suurta iloa peltomaisemista tai merestä. Jos maisema haluaa olla minulle mieleen, sen pitää olla korkealla ja siellä pitää tuulla.
1: Olenkin joskus vähän leikillisesti sanonut että minussa täytyy olla jotain vartiovuorten sotilaiden geeniperimää. Tämä on varmasti jollain tavalla totta, jos sukua pengotaan riittävän kauas niin tokihan sieltä joku kytkös löytyisi. On siinä varmasti jonkinlainen ideologinenkin kytkös etsittävissä. En kuitenkaan ole niin kulttuurideterministi tai geneettinen deterministi että voisin koskaan sanoa tuota ihan täysin vakavasti.

Toisaalta minulla ei tunnetusti ole kauneustajua. Tätä voikin nähdä esimerkiksi "Takkiraudassa" mietityn taidekuvaston kautta. Hän korostaa karkeasti sitä että buddhalainen kulttuuri on esteettistä ja sen perusilmeneminen on pa"kitchiä". Länsimainen taidekäsitys taas keskittyy luomisen ja asioiden uudelleensanomiseen ja ilmaisun sisältöön ja se joutuu siksi alati painimaan sen kanssa että "missä vaiheessa taide muuttuu roskaksi, ryönäksi, sikailuksi, sabotaašiksi tai rikokseksi?" John Ruskinin ottaminen tähän yhteyteen tietysti liittää myös tornitalot tähän teemaan. Keskiluokkaisuusteemakin saadaan mukaan "Psykologi Hannah Arendt surkutteli, että kansan elintason nousu ja työväenluokan vaurastuminen johtaa myös taiteen banalisoitumiseen ja mauttomuuden nousuun: hyvä taidemaku häviää tällöin täysin. Kitsch onkin juurikin kaikkien saatavilla olevaa tusinataidetta." Onkin selvää että esimerkiksi vanhat kirkkorakennukset ovat usein nimenomaan tornitaloja jotka on kuorrutettu kitchillä, elementeillä jotka teeskentelevät ja antavat kuvaa kuin niissä olisi enemmän arvoa kuin niissä onkaan.

Tosin estetiikkatajuani ei kuvaa myöskään "urbaanius" sanan täydessä merkityksessä. Kykenen nauttimaan tornitalorykelmistä lähinnä siinä missä metsästäkin. Mutta jos minun annetaan valita, kokemuksen ydin ei ole pellolla, kaupungissa eikä metsässä. Se löytyy radanvarsilta ja muilta "välitiloilta". Graffitit ja rakennustyömaat ovat esteettisiä, väliaikaisia ja siksi elossa. Esteettiseksi koettu "henkisyys" näyttäytyy usein pinnallisena. Niissä tavoitellaan illuusiota ja kun tämä ei sovi todellisuuteen, niin lopputulos on kuollut ja jämähtänyt kokonaisuus. Tässä sitä on kuin liian pieni voinpala liian suurella leivällä. Ei ole ihmisen paikka se. Minulle kitciin upotettu idealismi on maksimaalisen kaukana "henkisyydestä" ja "herkkyydestä", jolla niitä yleensä kaupitellaan. Ne tarjoavat vain illusionaarisen pinnan - pohjimmiltaan Baabelin tornin pömpöösiyden ilman tornitalojen isolla hinnalla kauppaamia näköaloja.

Ja siksi Ruskinin negativiinen suhde kaupunkeihin näyttäytyy minun silmissäni kyynistyneen keskiluokkaiselta valittamiselta. Valitukselta jonka aiheena on se, että maailmassa ei olisi tarpeeksi kitchiä. Onhan sitä, miltei kaikkialla. Jopa niin paljon että mikä tahansa tästä poikkeava - kuten koskematon luonto josta ei ole tehty lenkkipolkua tai ohitustiekaavoitusta - on esteettinen jo tästä kitchistä vapautumisensa vuoksi. Jos kyynikko on tavallisesti pettynyt romantikko ; keskiluokkainen kitchiä halaileva kauneuskuvasto ja sitä vaativa ympäristökritiikki vaatii jo roiman otteen termien "romanttinen ideaali" ja "pettymys" uudelleenmäärittämistä.

Niin totta kuin osataan

Luonnontiede on jotain jota on nykyään oikein kritisoida. Ellei peräti velvollisuus. Joskus kritiikki on asiatonta tai ainakin liioiteltua. Näin on kenties ilmiselviten silloin kun moitteen keskiöön asetetaan teknologia joka väritetään eettisesti ; Luonnontiede ikään kuin latistaa ihmisyyden koneeksi ja mekaniikaksi ja oikeuttaa siksi saastutuksen. Tämä tietysti sekoittaa soveltamisetiikan ja asian tavalla johon yllättävän harva skientisti itse on valmis. Humen giljotiini on luonnontieteilijöiden suosima näkemys, joka tuo mukaan pohjavärin jossa tieteen tehtävänä on kaivaa totuutta, olipa se miten epämiellyttävää ja eitoivottavaa tahansa ; Tieteellisten tulosten soveltaminen taas on eettisten kannanottojen värittämää, ja erotettava "mekaanisen toiminnan olemassaolosta". Näin valta ja oikeutus ovat skientistille hieman eri asia - valta on tiedon tuoma manipulaatiokyky ja oikeutus voi sitten redusoitua ihmisbiologiaan tai olla kulttuurillinen oivallus tai mitä vaan.

Olisi helppoa leimata tämäntapaisen huolimattomuuden kautta kaikki kritiikit. Kuitenkin monesti kritiikkiin on syytäkin.

Luonnontieteen "lopullisen epävarmuuden" korostaminen on hyvin tavallista. Esimerkiksi pohjaksi voidaan ottaa Hegelin tapa ajatelle totuutta. Hänelle totuus oli itseidenttinen. Kun tämä otetaan pohjaksi ja halutaan rakentaa epistemologia jossa on totuus mitään pois jättämättä, on vastassa ylitsepääsemätön mutka ; Jotta tietämämme totuus voisi olla tämänlainen, se tarkoittaisi sitä että siitä ei voida vähentää mitään eikä lisätä mitään. Itseidenttisyyden varmistaminen kuitenkin vaatisi jonkinlaisen vertailukohdan, joka vaatisi kokonaisuuden ulkopuolelle astumista. Näin ollen varmistaminen ei tietysti olisi mahdollista, koska se vaatisi "enemmän kuin totuuden olemista".

Tämä muistuttaa sitä että esimerkiksi kun luonnontieteilijä katsoo totuutta, ei hän katso totuutta, vaan osatotuutta ; Esiin nousevat yksityiskohtia. "Ajallisuus" ja "etäisyys" tuovat esiin "liikkeen". Koska todellisuudessa katsotaan yksityiskohtia ja näkökulmia, ei koko totuutta.

Loogisen positivismin kumoutumisen jälkeen tilanne on tietysti ollut kaikille tunnettu. Esimerkiksi Popper näytti että induktion verifiointi on mahdotonta. Joten jokainen luonnonlaki on pohjimmiltaan aina hieman epävarma ja todistamaton. Tämä tarkoittaa sitä että meillä voi olla oikea induktio, mutta emme silti voi olla ihan varmoja siitä että se olisi tosi. Tämä johtaa varsin erikoiseen tilanteeseen jota ei välttämättä tule mieleen jos asiaa tarkastellaan klassisen jaon (ontologian ja epistemologian) kautta ; Ontologia on ajateltu joksikin mikä on, ja epistemologia joksikin mikä tiedetään. Tieteen on ajateltu kurovan kuilua umpeen. Tässä ongelmallista on se, että Popperin muistutuksen kautta meillä voi olla ihan oikea ja lopullinen nippu luonnonlakeja, jolloin epistemologinen kokonaisuus on täsmälleen sama kuin ontologinen tila. Emme vain tiedä että tietomme on se lopullinen. Syy on pohjimmiltaan sama kuin Hegelin perinteessä tehty tulkinta (joka tuppaa sortumaan vaikeatulkintaisuuteen, tekstilliseen epäselvyyteen tai pömpöösiyteen.)

Erikoista onkin miettiä sitä, miten tätä tietoa käytetään. Hyvin usein sillä hyökätään luonnontieteellistä maailmankuvaa vastaan. Tässä ajatellaan että skientismi ja luonnontieteellinen ajattelu olisi sisäisesti ristiriitaista. Se on kuitenkin sellaista jos ja vain jos luonnontieteellinen ajattelu/skientismi on samaa kuin looginen positivismi. Kun tajutaan että moni skientisti on ylileimallisesti fallibilisti, joka korostaa falsifiointiperiaatetta tympeyteen asti, tajutaan että skientismikin kulkee nykyään "Popperin hengessä".

Tällöin on helppoa huomata, että tosiasiassa skientismin kriitikot hyppäävät pidemmälle kuin heidän pitäisi. Siinä missä Popper ja muut epistemologian rajallisuuden tunnustavat näkökulmat selittävät että tietäminen ei ole koskaan lopullisen 100% varma ja lopullinen ikuinen ja muuttumaton totuus, ja että tietämisen rajat tulevat vastaan vaikka maailma olisi totaalisen mekanistinen luonnonlakien summa, liian moni hypähtää tästä mystiikan tai postmodernin relativismin puolelle ajattelemaan että tämä tarkoittaisi samaa kuin että mekanistiseen maailmaan uskominen olisi irrationaalista, mahdotonta ja perustelematonta - ja hyppäävät tästä siihen että he saavat olettaa "tietävänsä kaiken perimmäisen" ja voivansa "vain kertoa" sisäisiin kokemuksiinsa viitaten "miten asiat ovat", kun kerran luonnontieteilijöilläkin on mukana taustaoletuksia ja epävarmuutta. ~ Eli kun totaalista koko totuutta ei ole, hylätään osatotuudetkin ja hypähdetään mielivaltaisuuteen jota pitäisi arvostaa - ja kohdella samalla tavalla kuin "koko totuutta".

"Skientistien" ja relativistien kohdalla voidaankin nähdä hyvin suuri asenne -ero;
1: Skientistit yleensä ottaen kiistävät ihmisen erityisaseman. Ihmisen maailmankuvalla ei ole merkitystä ja olipa ihmisen uskomustausta mitä tahansa, hänen on ikään kuin koeteltava ja todistettava se erilaisillekin maailmankuville. Relativistit sen sijaan laittavat ihmisen ja hänen maailmankuvansa ytimeen keskelle ja sen jälkeen luovuttavat ihmisen mysteerin armoille, ja luottavat sen jälkeen että ihminen intuitiossaan heijastaa jonkinlaisen "absoluuttisen totuuden" tai varmuuden eteenpäin. - Tässä on taustalla ennen kaikkea "ahkeruusero". Skientismi reuhtoo rakenteita rikki ja tämä vaatii ahkeruutta ja koettelua. Relativisti taas on maailmankuvansa huomassa ja lähinnä "kokoaa tätä". Tässä voidaan nähdä Arendtin "Ihmisenä olemisen ehdot" -teoksen conditio humanan eri puolten korostumiset, eli kumpikin olisi osa kokonaisvaltaista "ihmisenä olemista".
___1.1: Skientismi on vita activa -elämää ; aktiiviselle ja itsensä kyseenalaistavalle ajattelulle uhrattua elämää, jossa olennaisessa osassa ovat (labor) biologiset prosessit ja niiden korostaminen, (work) todellisuutta muokkaava työstäminen ja valmistaminen sekä (action) toiminta jossa ihmiset tekevät yhteistyötä ja ovat kontaktissa keskenään - Arendtin mukaanhan jokainen ihminen on ainutlaatuinen yksilö, mutta yksilöllisyydessä ja ainutlaatuisuudessa ei ole mitään ainutlaatuista ja yksilöllistä, vaan tämä kuvaa kaikkia ihmisiä.
___1.2: Relativisti taas elää vita complentativa -elämässä korostuvat ihmisen eksistentiaaliset puolet. Tässä uskossa on toki aina mukana epäily, mutta tämä epäily on vain jotain joka koetaan vastustajana - jota pyritetään voittamaan ja näin saadaan aikaan se, että kriittisen ajattelun sijasta koherentisoidaan. Uskon hyppyä korostetaan.

Arendt on tässä jaossa halunnut korostaa sitä, että perinteinen filosofia ja teologia joka käpertyy itseensä on liian vita complentativa. Sen sijaan hän korostaa vita activan arvoa. Hänestä tiede ja filosofia edistyy parhaiten jos se on julkinen areena. Tiedosta tulee tätä kautta poliittisempaa ja aktiivisempaa. Kyyti on myös kovempaa ja joku taatusti järkyttyy matkan varrella. Arendt korostaa sitä, että vita activaa tarvitaan totalitaarisuutta vastaan.
1: Ajatus on tietysti vahvasti löydettävissä edellämainitusta Popperin ajattelustakin. Hänkin korostaa itsekriittisyyden henkeä ja hänen ideanaan on se, että jos rationaalisuus on kumottavissa olemista, ei itsekritiikitöntä tiedettä edes voisi olla - maailmankuvaan jämähtäminen olisi siksi ikään kuin mahdotonta

Kritiikit eivät kuitenkaan kumoa mekanistista maailmaa, vaan koskevat ihmisen tietämiskykyä ja sen rajoja. Mystikot kumoavat maailmankuvan mutta eivät tietämiskykyä. Tässä mielessä paatuneimmatkin "skientistit" ovat järkevämpiä. He sentään puhuvat niin totta kuin osaavat, sen sijaan että huolimattomasti jauhaisivat kaikkea mitä mieleen vaan sattuu juolahtamaan.

Tämän unohtaminen näyttää kuitenkin olevan jotain meidän ajallemme hyvin tyypillistä. Skientistejä syytetään usein nihilismistä ja heiltä vaaditaan todisteita. Samanaikaisesti sitä kuitenkin hymyillään aurinkoisesti vaihtoehtohoidoille, puoskareille ja pastoreille. Heiltä ei vaadita mitään vastaavaa kuin tieteen ystäviltä. Heitä ei saa kutsua huijareiksi, koska sellainen ei ole suvaitsevaa, kilttiä, humaania, toista huomioonottavaa tai vastaavaa. Tämänlainen ajattelu on laiskaa, ja se hakee mukavuutta ja leppeyttä ja välttää kaikkea vaivaa. - Tässä mielessä onkin mielenkiintoista että nimenomaan luonnontieteitä syytetään nihilistisyydestä. Sillä Nietzshen "viimeisen ajan ihmiset" ilmentävät nihilismiä nimenomaan tämänlaisen laiskanpulskeuden kautta. He hakevat halpoja huvituksia ja kevyttä viihteellistä ajattelua. Nykyään optimismin ja vaihtoehtohoitojen nimessä jaetaan nimenomaan tämäntapaista "helppoutta".
1: Toki vaihtoehtohoidot ja tietorelativismia korostavat tahot eivät ole "tyylipuhtaita nihilistejä" hekään sillä heillä on kovasti tunteita näitä teorioita kohtaan. Vihainen nihilisti taas on oksymoroni, sisäisesti ristiriitainen ajatus. Kuitenkin siinä mielessä missä nihilismi on mahdollista, niin nimenomaan laiska mystiikalle heittäytyminen kuvaa nihilismiä paremmin kuin aito skientismi. Pseudoskeptikot taas alistuvat samanlaiselle laiskuudelle kuin vaihtoehtohoitojen kannattajatkin. He ottavat asiat laiskasti ikään kuin totalitaarisen tiedemaailman antamina totuuksina.

Läpi sormien.

"Pride -kulkueessa" tapahtunut pippurisumutteen kanssa tehty isku on saanut valtavasti julkisuutta. Syy on varmasti se, että kulkueita meillä on ollut vappumarssista lähtien jatkuvasti. Ja mielenosoituksetkin ovat varsin tavallinen näky. Myös kulkueita kritisoidaan säännöllisesti sanallisesti. Mutta se, että kulkueen kimppuun käydään luvanvaraisen aseistuksen kanssa useamman tyypin voimalla, on ainutlaatuista.

Lukuina tilanne näyttää aika erikoiselta : Kymmeniä pahoinpitelyjä ... Tarkasti suunniteltua. Siihen nähden löytyy aika vaikeasti rinnastuskohtia : Esimerkiksi lähimaastostani, Koivukylästä, löytyy toki joukkotappeluyritys, jossa oli "potentiaalia". Sekin jäi sanaharkan asteelle. Tähän nähden pahoinpitelyjen määrä on todella huomattava. Linnanmäen joukkotappelussa tilanne oli kaaoottinen, mutta vahingoittumiset eivät olleet lukumäärissä edes lähellä. Syykin oli selvä : Aseena käytettiin kaasua, jonka käyttö vartijoillekin on mahdollista vasta erityisen luvan jälkeen.

Minua itse isku herätti miettimään asioita itsepuolustuksenkin kautta. Kun keskiajalla tehtiin taistelumanuaaleja, oli niissä usein relevantteja aseita. Miekka ja keihäs oli listassa koska sellainen saattoi tulla vastaan kentällä. - Nykyisin vastaan ei tietysit tule kuin kaksi keihästä. Kaasuisku olisi ikään kuin soveltamista.

Ajattelin että asian parista voisi olla humoristista piirtää manuaali. Sellainen jossa on stereotyyppisiä nahkahomoja jotka kamppailevat natsien kanssa. Tältä pohjalta nykyajan manuaali voisi näyttää vaikkapa kasalta jossa olisi seuraavanlaisia ruutuja:Ajattelinkin piirtää aiheesta laajemman manuaalin tapaisen. Sellaisen jossa olisi osioita miten kaasusumutin kohdataan ilman aseita. Ja sellainen jossa puolustusvälineenä olisi panderolli. Asia lähti tietysti vitsailusta ja sen tarkoituksena oli päättyä isoon vitsailuun. Projekti ei tietysti olisi ollut isona kovin hauska, koska saman vitsin toistaminen 150 laatan verran (jotka saisin kasaan niin että olisi "järkevä", eli toiminta olisi tehokastakin.)

Tämä olkoot näyttönä siitä että olin emotionaalisesti ulkona väkivallasta. Tiesin mitä oli tapahtunut mutta tunnetasolla minulla ei ollut ymmärrystä. Kysymys on kuitenkin väkivallasta. Pride -iskun kysymyksessä on kuitenkin noussut esiin yllättävän paljon "homopolitiikka". Eli keskustelu on käytännössä ajautunut keskustelemaan väkivallan sijasta siitä ärsyttääkö homoseksuaalisuus joitakuita, pitävätkö jotkut sitä syntinä, ja onko joista homojen adoptio tosi hyvä juttu. Tämä aihesta pois siirtyminen on ollut tavallista "linjojen molemmilla puolilla". Tämä kertoo siitä että ne muut asiat kiinnostavat homokysymyksessä enemmän. Ja isku on kiinnostava vain siltä kannalta, miten se voidaan sovittaa näihin agendoihin. Kun näin tapahtuu, arvokeskustelijat alkavat "leijumaan päät pilvissä", sellaisella huolestuttavalla tavalla.

Asiaan löytyi kuitenkin selkeyttäjä : Hankamäki ei ottanut homokysymyksessä kantaa adoptioon. Hän ei edes kannata sitä. Sen sijaan hän otti esiin sen, että isku oli väkivaltaa. Jos aiheena on "homoseksuaalien naimalait tai adoptioluvat", ei isku muuta sitä onko lainmuutos hyvä vai paha asia. Kun puhutaan väkivallasta, puhutaan väkivallasta eikä siitä onko samaa mieltä kuin väkivallan kohde.

Väkivallasta on uutisoitava. Ja puheet siitä miten homojen asia on pieni verrattuna joidenkin toisten ongelmiin on vähättelyä. "ilmentää syrjintähierarkkista asennoitumista", jossa joku "asetetaan toisten yläpuolelle" ja yhden kurjasta tilasta saadaan syy sille että muiden kurjuudesta ei tarvitse välittää. Väkivallankäytön idea tiivistyy yhteen kohtaan "Fasismin arkipäiväistymisestä ja mekanismeista kiinnostuneet voivat perehtyä esimerkiksi Hannah Arendtin teokseen Eichmann in Jerusalem - A Report on the Banality of Evil (1963), jossa selvitetään, kuinka yhteiskunnallinen mielivalta tulee mahdolliseksi juuri silloin, kun tavalliset ihmiset omiin arkirutiineihinsa vedoten sulkevat silmänsä ympäröivältä ilkeydeltä ja jättävät asiat vaille moraalifilosofista arvotusta: pelkäksi tekniseksi tuomitsemis- tai tuomitsemattomuuskysymykseksi."

Siksi huolestuttavaa onkin se, että sille kaasumanuaalille on nähtävissä tarvetta. Sillä tosiasia on, että jos jollekin taholle voi tehdä väkivaltaa ilman että tätä väkivaltaa pidetään pahana, tilanne on äärimmäisen vakava. Jos aiheena on tapahtunut väkivalta ja reagointi on "en minä väkivaltaa hyväksy mutta kyllä minä vaan kovasti ymmärrän ja muutenkin symppaan tekijöitä" on sivustakatsomista. Se on se, joka mahdollistaa väkivallan. Ja silloin ei jää jäljelle muita suojelijoita kuin itse.