Uusi Sherlock ei kyllä selviä tästä putouksesta

Sherlock Holmes on eräs klassisimmista hahmoista. Hänestä on tehty monia elokuvia ja sarjoja. Niiden perusteemana on olla nerokkaita salapoliisitarinoita. Paitsi tietenkin Uusi Sherlock. Joka on surreaali sarja joka on itse asiassa hyvän salapoliisikertomuksen antiteesi. Sen sijaan se lähestyy maagista realismia. Tämän selittäminen vaatii aikaa. Ja tätä varten tämä vlogaus on tehty. Matkan varrella viittaan muihin Sherlock Holmes -tuotoksiin ja vastaaviin. Ne toimivat kontrastina sille mitä Uusi Sherlock ei ole.

Käytän tässä ajattelun herättäelynä Ronald Knoxin ohjeita. Hän oli katolinen pappi ja kirjailija. Ja tämä vlogaus on kiinnostunut hänen kymmenestä käskystään. Ei niistä teologisista. Vaan niistä salapoliisikertomusten kymmenestä säännöstä. Nämä ovat ohjeet salapoliisitarinoiden kirjoittamiselle; Ne ovat yksinkertaisesti seuraavat;
1: Rikollisen tulee olla joku joka on mainittu kertomuksen alkupuolella. Mutta ei se jonka syyllisyyteen lukijat on ensimmäisenä ajettu uskomaan.
2: Tapahtumien ketjussa yliluonnolliset elementit on kiellettävä.
3: Korkeintaan yksi salainen huone tai käytävä on sallittu.
4: Tekoja ei saa selittää tuntemattomilla myrkyillä joiden selittäminen vaatisi pitkän tieteellisen selityksen lopuksi.
5: Kiinalaisia ei saa käyttää tarinassa.
6: Etsivä ei saa löytää syyllistä sattumalta, onnettomuuden kautta tai nojaamalla eiperusteltavissaolevaan intuitioon joka vaan sattuu olemaan tosi.
7: Etsivä itse ei saa olla rikoksen tekijä.
8: Etsivä ei saa nojata vihjeisiin joita ei ole lainkaan esitetty lukijalle.
9: Etsivän seuraajan, tyhmän ystävän tai apurin ei pidä kätkeä oleellisia ajatuksia. Hänen tulee olla aavistuksen, mutta vain hieman, typerämpi kuin keskiverto lukija.
10: Identtiset kaksoset ja vastaavat eivät saa ilmestyä ellei meitä ole valmisteltu niiden kohtaamiseen.
Näissä kaikissa nojataan siihen, että lukijalle on esitetty mysteeri jonka hän tunnistaa. Tässä on yllätyksiä jotka eivät perustu informaation kätkentään. Ongelman ratkeamisessa salapoliisin äly on ihailtavaa sen vuoksi että lukija kykenee seuraamaan jälkikäteen miten salapoliisi ratkaisi mysteerin. Ja hän olisi periaatteessa voinut tehdä vastaavan päättelyn itsekin. Mutta hän ei ole tehnyt tätä.

Tässä mielessä Conan Doyle tekee hyvää työtä ”Punaisten kirjainten arvoituksessa”. Siinä Holmes näkee tekstiä seinällä. Hän päättelee tekstin korkeudesta ja sijainnista osuvasti arvion siitä minkä mittainen kirjoituksen kirjoittaja on ollut. Hän huomioi kirjoitusasennot ja muut vastaavat seikat ja tekee näistä päätelmän. Tämä kuvataan ääneen ja lukija kykenee seuraamaan ajatusta alusta loppuun. Lisäksi annettu informaatio on relevanttia koska se on paitsi totta niin se auttaa myös rikoksen selvittämisessä.

Ainut mikä itseäni voisi ärsyttää on se, että Holmes tekee useimmiten erilaisia induktiivisia päätelmiä jotka perustuvat siihen miten asiat yleensä ovat. Esimerkiksi seinällä oleva teksti on hyvä esimerkki tämänlaisesta. Hän käyttää kuitenkin aina deduktio -sanaa. Toisaalta tämän voi antaa anteeksi koska saman teoksen mukaan Watson arvioi Holmesin taidot filosofian alalla hyvin heikoiksi. Tässä kontekstissa se että ei erota deduktiivista ja induktiivista päättelyä ei ole rikos kuin minun kaltaisilleni. Tässä salapoliisitarinan ytimessä on se, että salapoliisi keksii jotain jonka tervejärkinen ihminen voisi keksiä itse – paitsi että ei keksi.

Aina tämänlaista kohtausta ei tarvitse edes aukiselittää. ”Wired” -sarjassa on kuuluisa rikostutkimuskohtaus, ns. Fuck -scene, jonka dialogi koostuu pelkästään kiroiluista. Etsivät osoittavat huoneessa olevia asioita, rikospaikkakuvia ja , vastaavia. Ja katsoja ymmärtää miten rikoksen tapahtumat rekonstruoidaan heidän silmiensä edessä. Miten esimerkiksi luodin tulokulmat ja muut arvioidaan. Tämä on oikea tapa käyttää todisteita salapoliisikertomuksissa ilman että se on nenäkästä asioiden selittämistä itseä tyhmemmille.

”Uusi Sherlock” sen sijaan ei tee tätä. Sen ”A Study in Pink” tekee interkontekstuaalisia referenssejä Punaisten kirjainten arvoitukseen. Mutta siinä asioita ei analysoida samalla tavalla. Päinvastoin, siinä Sherlock Holmes näyttäytyy supernäkijänä joka tekee varsin epäuskottavan päätelmän sormuksen kiilloista ja kulumisista – jos sormus olisi ollut edes taskussa se olisi ollut astetta uskottavampi. Sherlock tekee intuitionomaisia logiikkaloikkia jotka ovat tosia vain koska hän sanoo ne ääneen. Ja mikä pahempaa. Tämä syrjähyppytaipumus ei ole rikoksen uhrin tarinan tai rikoksen selviämisen kannalta relevantti. Tätä kautta valkoinen teksti tuo käsiimme epäuskottavan päätelmän.

Toisaalta tämä kohtaus ei päädy siihen että Sherlock ylpeästi kertoisi miten hän on keksinyt jotain tärkeää. Hän on päätellyt että naisella on ollut vedettävä laukku jota hänellä ei ole rikospaikalla. Tämä asia hoidetaan siten että Holmesille tulee kova kiire. Hän poistuu paikalta ja ainut mitä me tiedämme on se että hän tietää jotain. Hän pahentaa asiaa huutamalla selitykseksi että ”pinkki”. Tämä ei auta selvittämään mitä hän on löytänyt. Sen sijaan hän olisi voinut sanoa että ”matkalaukku”. Tai vastaavaa. Mutta sarja varoo liian informaation antamista. Tämän rikospaikan kohdalla on toki sanottava se eduksi että sarja sentään näytti tässä vaiheessa sen, että naisen takissa oli tahroja jotka ovat matkalaukkua sateessa raahanneille tuttuja. Tämä päättelyketju olisi voitu tehdä. Sen esilletuonti vain oli omituista.

Myöhemmin sarjassa tehdään sitä, että ensin jakso aloitetaan sketsillä joka opettaa meille lähinnä sen, että Sherlock Holmes on kielioppinatsi. Tätä kohtausta ei käytetä jaksossa mitenkään eikä se edistä tarinaa. Kuitenkin sitten samalla Holmes päättelee ovelasti pari osuvaa deduktiota löydetystä taidenäyttelyn vartijasta hänen lipunkannoistaan. Mutta vetelee sitten jostain jonkin ihmeellisen jättiläismäisen salamurhaajan jota ei ole esitelty missään. Ei esimerkiksi siinä alkukohtauksessa joka tätä kautta olisi muuttunut joksikin muuksi kuin ajanhaaskuuksi. Tämän jälkeen tämä ei-mistään-vedetty jätti löydetään koska Holmes saa tiedot deus ex machinana joltain tuntemaltaan tyypiltä. Vaikka tämä etsiminen olisi todennäköisesti seikkailullisempaa ja kiinnostavaa salapoliisimielessä, saamme nyt vain hypyn toiseen paikkaan jossa juoksennellaan ensin holvistoissa ja sitten painitaan tämän jätin kanssa.

Tämä rakenne pahenee sarjan edetessä; Oleellista tietoa ei tule. Holmesilla on kaikki kortit, koska hän saa tietoja deus ex machinana. Jotka ovat hyvin tehokkaita. Se, että sarja alleviivaa hänen olevan nokkela ja keksivän ei-päätelmät ja ei-kerrotut tiedot niin nopeasti saattaa hämärtää katsojaa. Samoin kuin ruudulla vilahtavat valkoiset tekstit jotka muuttuvat sarjan edetessä huomionkiinnityskeinoista kohti sitä että ne voitaisiin korvata maagisilla symboleilla ja ääniefekteillä. Ja sillä että Sherlock on sen verran itseriittoinen että hän tuskin edes on toiminnallinen sosiopaatti vaan piirteidensä perusteella enemmänkin narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivä tyyppi.

Uusi Sherlock ratkoo rikoksia antamalla osan palasista – joista moni on peräti hyvin epäuskottava ja ne on otettava vakavasti vain koska Holmes sanoo ne päätelminään. Ja sitten se harhaanjohtaa antamalla irrelevantteja palasia. Ja lopuksi se esittää lopullisen ratkaisun vetämällä tyhjästä informaatiota joka on ollut vain Holmesin hallussa.

Uusi Sherlock nojaakin siihen että tosiasiassa rikokset ovat sivuasia. Sarjan tenho nojaa siihen että tosiasiassa valtaosa sarjasta käytetään aivan muuhun. Ensinnäkin sarja ei koostu irrallisista yksinään katsottavista jaksoista jotka keskittyisivät yhden rikoksen selvittämiseen. Sen sijaan niissä on usein tarinaa ei-edistäviä kohtauksia jotka ovat itse asiassa sketsintapaisia. Niiden tehtävänä on näyttää Sherlock jossain hauskassa tilanteessa. Hän on inhottava ja ärsyttävä Watsonille tai muille ihmisille ja tätä kautta syntyy asetelma jossa hän korostaa asennetta ja sitä miten hän toimii ei-tavanomaisesti. Nämä eivät edistä pääjuonta eivätkä jakson sisäistä rikosmysteeriä. Ja niitä on hyvin paljon. Hyvin hyvin paljon. Nämä ovat irrallisia ja omituisia kohtauksia jotka luovat irrallista ja outoa oloa.

Toisaalta on kohtauksia joissa usein esitetään valkoista tekstiä joiden avulla saadaan selville se mitkä ovat sarjan mielestä ne tosiasiat joiden perusteella rikos ratkeaa. Tai ratkeaisi jos kaikki palaset annettaisiin katsojalle. Osa näistä on ihan valideja päätelmiä. Mutta ne eivät usein kanna juuri mihinkään. Emme esimerkiksi voi päätellä teatterilipunkannoista että museonvartija liittyy yhtään mitenkään niihin aivan muihin rikoksiin joita Holmes pääasiassa tutkii. Osa on säätnöjen kieltämiä intuitioita jotka on naamioitu tosiasioiksi sitä kautta että ne kuvataan valkoisella tekstillä ja Holmes sanoo ne ääneen. Näitä täydennetään logiikkaloikilla jotka ovat kiellettyjä intuitioita tai jopa kiellettyjä onnettomuuksia.

Kolmannet kohtaukset ovat pääjuonta koskevia kohtauksia. Niitä kuvastaa se, että niillä alleviivataan että Sherlock Holmes on tärkeä ja Moriarty on tärkeä tai muu asia on mahtipontista ja keskeistä. Mutta tästä ei anneta oikeastaan mitään muuta informaatiota kuin että se on läsnä. ; Pääjuoni rakentuukin sen varaan että kuvataan mahtipontisuutta samalla kun siitä ei anneta mitään tietoa. Luvataan suurta josta ei tiedetä mitään. Lopuksi takaa löytyy joko täysin kaaoottinen ja tätä kautta ennustamattomissa oleva Moriarty joka käyttäytyy epänormaalisti nuolemalla asioita (Holmes taas haistelee asioita omituisesti) ja joka on muutenkin täysin epäkoherentti ja ennustamaton. Tai ylijärkevä supernerosisar joka voisi saman tien olla scifimaailman mystikkoajatuksenlukija kun ottaa huomioon mihin kaikkeen hän kykenee saatuaan tunnin twitterissä ja viisi minuuttia Moriartyn kanssa.

Uusi Sherlock onkin enemmän hallusinaatiotrippi kuin rationaalisen päättelijän toiminnan kuvaamista. Mutta tämä onnistutaan kätkemään erilaisilla hämärtimillä niin että pintavilkaisulla kyseessä olisi rikostarina. Kuitenkaan katsojalle ei anneta riittävästi jotta hän voisi käyttää oikeasti aivojaan ja tätä kautta Uusi Sherlock sortuukin siihen että se alleviivaa Holmesin nerokkuutta samalla kun sen käsikirjoittaja ja ohjaaja taputtaa itseään selkään siitä miten fiksu hän itse on. Valitettavasti tämä fiksuus ei tarkoita substanssia salapoliisikertomusten mielessä.

Itse asiassa olin huvittunut kuinka "Downton Abbey" -sarja käytti junalippua todisteena älykkäämmin kuin Uusi Sherlock; Siinä matkalippu lontooseen oli ensin todiste herra Batesin syyllisyydestä mutta koska lippua ei oltu leimattu se oli itse asiassa todiste hänen syyttömyydestään, siitä että hän ei ollut mennyt Lontooseen surmaamaan vaimonsa raiskaajaa.; Todisteet, se miltä ne näyttävät ja mitä niistä on järkevää päätellä tarkemmassa analyysissä olivat juuri sellaista mitä hyvä salapoliisikertomuskin sisältäisi. Uudessa Sherlockissa ei tämänlaisia jekkuja katsojalle tarjota.

Onkin jännittävää nähdä miten sarjassa olisi ollut potentiaalia aivan uudenlaiseen tapaan olla nerokas salapoliisisarja. Sarjan menestys nimittäin nojasi pariin fani-ilmiöön. Joihin itse asiassa otin itsekin osaa. Pidän sarjasta suurelta määrin näiden kautta; Ensimmäinen oli aivan ensimmäiseen jaksoon liittyvä skenaario.

Siinä taksikuski antaa valita kahden purkin väliltä. Hän siirtää toista purkkia eteenpäin ja vastapuoli saa valita itse ottaako sen jota tämä taksimies on siirtänyt vai sen toisen. Jompi kumpi on otettava tai taksimies ampuu uhrinsa. Taksimies itse ottaa jäljelle jäävän ei-valitun ja molemmat nielevät purkkien sisällön samanaikaisesti. Moni kiinnostui siitä miten taksimies tekee sen. Itse kehittelin teoriaa siitä että tosiasiassa molemmissa on samaa myrkkyä mutta taksimies on immunisoinut itseään myrkkyä vastaan. Sarja ei tarttunut tähän ja periaattessa se voisi selittää asian vain ”taksimies osasi lukea ihmisiä simsalabim, ei jatkoselityksiä koska simsalabim -taidon saa heti koska ihmisellä on kytkös Moriartyyn”.

Toinen, vielä merkittävämpi, oli jakso jossa Holmes selviää katolta putoamisesta. Netissä fanit rakensivat näkemänsä perusteella erilaisia skenaarioita siitä miten Holmes onnistui hyppäämään niin että kaikki nähty osui yhteen sen kanssa että hän selvisi hengissä. Sarja kiitti tästä tarjoamalla narraationa useita erilaisia vinoiluskenaarioita tästä aiheesta. Henki oli että ”olipa selitys mikä tahansa, niin se ei muuta tapahtunutta”.

Teoriassa nettiaika voisi tarjota mahdollisuuden älykkääseen sarjaan jossa kaikki detaljit on tarjottu ja selitystä ei pädetä vasten kasvoja. Holmes osoittaisi syyllisen mutta katsojat saisivat sitten pähkäillä sitä että miten tämä johtopäätös saatiin niistä annetuista tosiasioista. Tämä olisi ainakin tervettä vaihtelua ja olisi vähintään yhtä piristävä näkökulmanvaihdos genreen kuin mitä Columbo oli aikanaan; Columbossahan syyllinen tiedettiin jo jakson aluksi ja sitten seurattiin mitä nokkelia asioita Columbo teki jotta tekijä saadaan kiinni.

Tämä uusi lähestymistapa toki olisi romuttanut UudenSherlockin perusasenteen. Sillä se vaatisi sen että katsojille annettaisiin huomattavaa ja tarkkailtavaa sen sijaan että kehuttaisiin kuinka paljon Sherlock Holmes huomaa ; Sarja ei voisi luoda ällistynyttä tunnelmaa jossa keskiössä on omituinen mies joka kertoo että hän on fiksu ja huomaava koska hän osaa tehdä päättelyn jonka peruspalasia sinulle ei edes ole annettu. Tätä uutta näkökulmaa harrastava joutuisi antamaan sisältöä sen sijaan että hämäisi sitä pois sitä kautta että laittaisi ilmaan valkoisena vilkkuvia kirjaimia. ; Sarja tuntuu jopa vinoilevan sarjan katsojille sarjan edetessä ; Sarja jopa naureskeli faniteorioille. Jotka yrittivät selittää mitä sarjassa tapahtui. Ja jotka olivat aika tyhmiä koska sarja oli niin omituinen että Holmes voisi saman tien ratkoa rikoksia ja suorituksia magialla. Sarja moittii faniteoreetikkoja siitä että nämä yrittävät katsoa tarkemmin sarjassa jonka erinomainen sankari osaa katsoa tarkemmin.

Selitys asioille menee sarjan edelle yhä enemmän ad hoc -tasolle jossa Holmes ei enää edes tiedä miksi hän tekee omia päätelmiään. Tai toisaalta heittää sattumalta hyvin pitkällevietyjä selityksiä jotka otamme vakavasti vain koska Holmes sanoo sen ääneen. Paitsi että hän sanookin perään laskeneensa vain leikkiä.

Tässä mielessä Uusi Sherlock on itse asiassa lähempänä Dr. Whota kuin salapoliisikertomuksia. Tämä ei tee siitä huonoa sarjaa. Mutta salapoliisisarja se ei ole. Se on spektaakkelisarja joka periaatteessa harrastaa haihyppyä nojaten siihen miten siisti tai hauska hahmo Sherlock Holmes on koska hän sanoo sellaisia egoistisia asioita ääneen joita moni haluaisi mutta ei kehtaa, eikä keksi. Se nojaa mahtipontisuuteen ja tuntemattomaan ja kuvaamattomaan, jossa sankari ja konna ovat niin suuria että ne voivat toimia vain vihjattuina mutta jotka lässähtävät heti jos ne laitetaan näkyviin ruudulla. Se antaa odotuksia että jotain pian tapahtuu, mutta ei sitten tapahdu.

Uusi Sherlock on tätä kautta enemmän tunnelmaa kuvaava visuaalinen sarja. Se on pintakiiltoa ja efektejä joka itse asiassa pysyy kasassa sketsinomaisten kohtaustensa ansiosta ja jossa pääjuoni on paljastuttuaan mahdollisimman suuri pettymys. Siisti asetelma luo odotuksia että tapahtuu jotain siistiä. Josta ei tiedä mitä se on. Mutta sitten on otettava vakavasti jotain ihan naurettavia logiikkahyppyjä. Paitsi sitten tämän todellisuus kielletään koska pitäisi tajuta että veto oli ihan naurettava. Koska dramaattinen superpsykopaattisisar on se ratkaisu joka ei ole liian naurettava nieltäväksi. Kaikki logiikka-aukot ja juonenkäänteet voidaan peittää ajatuksella että toimijat ovat niin fiksuja että he ovat kyenneet ennakoimaan ja tietämään ne asiat. Paitsi että meille ei kerrota koskaan että miten. Mikä ei ole fiksua vaan deus ex machina joka johtaa johonkin niin satunnaiseen että se on yllättävää. Joka naamioidaan fiksuudeksi sillä että narsistinen sankari jonka mielenterveysongelmaa ei käytetä tarinankerronnassa hyväksi kehuu itseään. Cliffhangerit ja odotusten luominen piti sarjan elossa, ei se että ratkaisut olisivat fiksuja. Katsoja vihjattiin odottamaan ratkaisua joka fiksusti ratkaisee kaiken. Ja jota ei koskaan tule.

Tämä muistuttaa siitä että aito Sherlock Holmes -katse voidaan hankkia kahta kautta. Joista molemmat ovat ennustajaeukkojen työkalupakissa ; Ensimmäinen on kylmiltään lukemista jossa huomataan yksityiskohtia ja tehdään niistä induktiivisia päätelmiä jotka ovat usein tosia. Ja sitten forer-efektin kautta, jossa sanomalla ympäripyöreitä, sisäisesti ristiriitaisia ja yleisluonteisia kuvauksia koetaan ihmeellisen osuviksi ja fiksuiksi koska ennustaja saa tunnelman sellaiseksi että asioita ei halua analysoida ja tarkkailla paremmin.

Jakaumista ja selityksistä

Tieteenteossa käsitellään monesti jakaumia. Jakaumat ovat monenlaisia. Niistä tutuin on varmasti suora lineaarinen suora korrelaatio. Siinä asioiden välillä on suora yhteys, joka on helposti tajuttava, havaittava ja vakion suuruinen. Korrelaation sanominen korrelaatioksi on näiden asioiden välisen suhteen kuvaus. (Jota voidaan sitten yrittää erilaisilla keinoilla jatkoargumentoida ja sitoa syy-seurausasioihin.)

On esimerkiksi hyödyllistä tiedostaa Poisson-jakauma, koska se kuvaa toisistaan riippumattomia tapahtumia joilla on vakioitu todennäköisyys. Monille tuttu Gaussin kellokäyrä/normaalikäyrä on tässä yhteydessä hyvä mainita. Samoin on syytä tunnistaa monenlaisia käppyröitä, eksponentiaalisesti kasvavia ja muita vastaavia.

Usein jakauman kuvaus onkin se mitä tehdään. Moni kokee että selityksissä olisi jotain metafyysisempää tai syvällisempää. Mutta hyvin usein kyse ei ole sen kummemmasta. Osa onkin sitä mieltä että näistä puuttuu "ymmärrys".
1: Itse taas näen että "ymmärrys" on vaikeamääritteinen asia jonka relevanttius on ylipäätään harvinaisen yliarvostettua silloinkin kun sitä on käsitteellistetty ; Usein tässä taustalla on temppuja joissa esimerkiksi ensin valitetaan että kvanttifysiikka ei ymmärrä joitain asioita, sitten niillä kuitenkin yritetään ymmärtää jotain asioita ja sitten tämä ymmärrys tarkoittaa maailmankuvallisuutta. Siksi aina kun kuulee "kvantti" sanan filosofiaan taipuvaiselta on oltava varovainen. Myös tämän blogauksen yhteydessä. Vetäkää varmistimet!

Tässä tekstissä nostan esiin tavallaan hauskan ilmiön johon liittyy mielestäni innostavan näköisiä jakaumia. (Visuaalisesti miellyttäviä omituisia käppyröitä.)

Se näyttää hyvin erikoiselta. Sitä käytetään sellaisissa tilanteissa joissa jakaumassa on paljon satunnaisuutta, mutta ne eivät kuitenkaan ole toisistaan täysin riippumattomia. Esimerkiksi tälläisistä käyvät esimerkiksi itsemurhat, jotka ovat sellaisia että ne synnyttävät matkintaa. Siksi itsemurhat ovat pääasiassa satunnaisia, mutta niissä on kuitenkin klusteroitumista. Vastaavaa jakaumaa tarvitaan myös rikosten ennustamisessa ja tulivuorenpurkausten käsittelyssä.

Hawkes process tuottaa jakaumia joissa on ehdollinen intensiteetti. Tämänlaiset asiat ovat hankalia jos pitää arvioida asioiden muuttumista lyhyellä aikavälillä. Purskaukset kasvavat ja niitä pitää syystäkin tärkeinä syy-seuraussuhteina. Mutta tosiasiassa pieni poikkeama normaalista keskivertotilasta heilauttaa tulosta lyhytaikaisesti paljon pois keskiarvosta. Tässä käytetään kaavaa
λ=μ+k₀Σwe^-w(t-ti) Jossa μ kuvaa satunnaiselementtiä, k₀ kertoo että tämä kasvaa asian tapahtuessa ja loppuosa sitten kuvaa sitä miten ja millä ehdoin tämä bonus säilyy (eli muutos katoaa mitä kauemmas mennään edellisen kerran tapahtumisesta). Kun luvut säädetään sopivasti saadaan tapahtumat sopimaan lukuihin. Ja tätä voidaan pitää ilmiön kuvauksena. Tässä onkin kiistatta takana jotain jota joku voisi kenties nähdä ymmärrykseksi. Esimerkiksi ymmärrykseksi siitä miten voimakkaasti ja pitkäjänteisesti itsemurhat vaikuttavat itsemurhatilastoissa. Tai rikostilastoihin. Tai terrorismitilastoihin. Tai maanjäristyksiin. Ja moneen muuhun vastaavaan asiaan...

Randi-teologiaa

Skeptikko James Randi on kommentoinut lukuisiin pseudotiedeasioihin. Hän ei ole niitä ihmisiä jotka yleisesti aktiivisesti ottaisivat uskontoa erityisen huomion kohteeksi, mutta kevyesti usutettuna hän selvästi astuu sillekin alueelle.

Eräässä haastattelussa hän kertoi että hän näkee että uskonto on syntynyt selitystarpeesta. Kun ihmiset eivät tiedä jotain he haluavat ymmärtää miten asia toimii. Ja kun asia ei toimi kuten pääsäännöt ja teoriat kertovat he haluavat ymmärtää miksi poikkeukset tapahtuvat. Ja selityksessä helpoin tapa on kyhätä vaikka teorioita sateenjumalista, ja näin ei tarvitse miettiä miten ilmaa painavampi vesi aina vaan putoaa ylhäältä.

Nähdäkseni tämä on hyvin suosittu näkemys. Ja jostain syystä sitä pidetään jonain joka korostaa että uskonto on taikauskoa. Kuitenkin tämä näkökulma korostaa sitä että Jumalat tarjoavat selitysmalleja. Ja nämä selitysmallit eivät kaikki suinkaan ole a priori tutkimuksen ja havaitsemisen ulkopuolella. Zeun puuhailut ihmisnaisten kanssa ovat havaittavissa, ja näin voidaan saada havaintoja salamoinnin taustoista. Niistä vain ei saada havaintoja joten ne keräävät suojakseen erilaisia ad hoc kyhäelmiä niin että ne tulevat toimeen ilman näitä tukevia havaintoja.

Tämä selitysmalli ei tee uskonnosta tyhmää vaan sanoo että ne ovat ajasta jälkeenjääneitä selitysmalleja. Epäonnistuneita tutkimusohjelmia. Ja vastaavia. Tätä kautta uskontoon pitäisi antaa myötämielisempi asenne. (Paitsi etiikan kannalta, koska no, monet uskovaiset ovat paskiaisia ja he ansaitsevat tämän vuoksi sen että heitä kohdellaan sellaisina.)

Olen toki itsekin huomannut että useissa uskonnollisissa asioissa ongelmana on juurii se, että vaaditaan selitystä sellaiselle joka selittyy sattumalla. Eli ei suostuta hyväksymään sitä että joku voittaa lotossa tai kohtaa onnea tai epäonnea elämässä. Asiaa ei lähestytä jakaumina ja todennäköisyyksinä. Vaan vaaditaan selitystä sille miksi juuri se tietty tyyppi voitti lotossa ja toinen sairastui syöpään, eikä joku toinen (vaikka toisinpäin). Tämänlaista ei pidä lähestyä järjettömyytenä vaan jonain jossa vaaditaan liikaakin järkeä maailmasta joka ei ole järjellä rakentunut tai ainakaan järkeväksi muodostunut.

Ovatko köyhät tragedia?

Jos katsotaan kreikkalaista ja roomalaista kulttuuria, niissä oli hyvin erilainen suhde epäonnistumiseen.
1: Kreikkalaisissa tragedioissa on toistuvana teemana se, että hyville ihmisille tapahtuu epäonnekkaita asioita. Näin opimme että hyville ihmisille voi tapahtua pahoja asioita. Ja että tämän vuoksi pitäisi olla myötätuntoinen epäonnisille.
2: Roomassa menestys tarkoitti voittamista. Ja voittaminen näkyi ennen kaikkea maineessa, rahassa ja sotilaallisessa menestyksessä. Epäonnistuneen sotapäällikön tai muun epäonnistujan odotettiin tekevän itsemurhan.

Vastaavaa jännitettä voitaisiin toki rakentaa muutakin kautta. Onhan meillä kristillisessäkin kulttuurissa tavattavissa:
1: Luterilainen, usein Jeesuksen vuorisaarnaa painottava, näkökulma jossa köyhät ja heikot ovat jotenkin parempia Jumalan silmissä, sillä he ovat nöyriä ja enemmän Jumalan mahdin kannatettavina ja Jumalan varassa.
2: Kalvinistinen tapa jossa epäonnistuminen nähdään jonkinlaisena vinkkinä siitä että epäonnistuminen on ansaittu.

On toki mielenkiintoista muistaa, että rooma oli menestynyt ja se taantui kristinuskon ollessa vallassa sen alueella. Kirkkoisä Augustinus kirjoitti rooman valtakunnan romahdusvaiheessa henkilökohtaisista epäonnistumisiaan. Ja korosti armon merkitystä monissa kiistoissa. Näkökanta ei ollut menestymisessä vaan armeliaisuudessa ja epäonnistumisissa rypemisissä.

Nykyään asenne on tietenkin siitä hankala että talouselämää hallitsee oikeistolainen politiikka. Ja kalvinistinen konservativismi on lyönyt tämän kanssa kättä. Tässä maailmassa Augustinus on lähinnä ruikuttaja. (Mikä hän tavallaan kyllä olikin.) Tästä on syntynyt erikoinen jännite. Sillä toisaalta oikeistolainen ajattelu korostaa sitä että on uskallettava yrittää ja epäonnistua. Mutta toisaalta samanaikaisesti se korostaa, että köyhät ovat köyhiä laiskuuttaan. Mitään muita syitä epäonnisuudelle ja köyhyydelle ei myönnetä tässä diskurssissa. ; Tämä kertoo siitä että suhtautuminen riskiin on hyvin omituista. Se ei ole konsistenttia kuten roomalaisilla tai kreikkalaisilla tai kalvinisteilla. Nykyinen markkinatalous on määritellyt riskin hyvin erikoisella tavalla. Voittaja uskaltaa ottaa ne ja voittaja ei voi epäonnistua. Huono ja väärä riski ei ole rohkeutta vaan laiskuutta.

Meidän tulisi tavallaan ratkaista ovatko köyhät tragedia vai ei. Tämä johtunee siitä että kulttuurissamme omaisuus on runsasta ja hyvin epätasaisesti jakautunutta. Tuloerot ja rahamäärät noudattavat Zipfin jakaumaa, koko  talousrakennetta kuvaavat "pitkät hännät", katsottiin sitten yrityksiä tai yksilöitä. Näin ollen myös verorahat joita tuloista nyhdetään ovat väistämättä epätasaisia. Ja kun maailma määräytyy sen mukaan kuka maksaa ja mistä maksaa, syntyy helposti tilanne jossa samanaikaisesti halutaan oikeuttaa se että rikas ja menestynyt on hyvä tyyppi. Menestys kuvataan sankarillisuutena juuri riskinoton ja rohkeuden avulla. Tämä kuvastaa ansaitsemista. Toisaalta riski johon liittyy epäonnistuminen on vieras koska se vaatisi eettisesti myötätuntoa ja lompakoiden avaamista huonosti menestyneitä kohtaan. Jota ei tietenkään haluta tehdä. Siksi ongelmat johtunevat siitä että köyhyyttä ei haluta nähdä tragediaksi vaan köyhien huonoksi luonteenpiirteeksi, mutta menestys halutaan nähdä sankaruudeksi joka on taisteltu ja jossa on ollut riskejä ja vaaroja niin että joillakuilla ei olisi vain ollut epäreilua mutkatonta suoraa tietä rikkauksiin.

Kultainen bugi

Edgar Allan Poe on tunnettu ennen kaikkea siitä, miten hän on kirjoittanut kauhua ja salapoliisikertouksia. Useat hänen tarinansa ovat lyhyitä. Tämän blogauksen aiheeksi otan mielestäni tylsimmän niistä. "The Golden Bug". (Suomeksi "Kultakuoriainen".) Kertomuksessa löydetään kapteeni Kiddin aarre. Mutta en käsitä miten tästä voidaan tehdä näin ikävystyttävää.

Jos tästä novellista tehtäisiin sivutehtävä tietokonepeliin, sen täysyisi olla escort mission, jossa olisi pari quick time eventiä. ; Kyllä. Se on niin tylsä. En voi kuvailla miten läpitunkevan tylsä tämä lyhyt tarina on. On itse asiassa arvoitus miten noin lyhyt tarina onnistuu olemaan niin tylsä. Etenkin kun otetaan esiin se, miten lyhyt se on. Ja miten paljon periaatteessa kiinnostavia ja stimuloivia asioita siihen on onnistuttu sovittamaan.

Tarinassa on kolme osiota. Ensin on tilanteen virittäminen. Päähahmot esitellään. Tarinan peruselementit tuodaan esiin. Toinen vaihe on itse aarteenetsintäprosessi. Jona aarteeseen uskova näytetään pakkomieltensenä ja kenties mielenvikaisena. Ja kolmas osio jossa aarteeseen uskonut Legrand selittää miksi kaikessa oli järkeä in first place.

Poen tarinassa on toki monia kiinnostavia asioita tehty oikein. Esimerkiksi Kiddin aarteen yksityiskohdat ovat oikein. Amerikanrahaa ei ole, koska Amerikanraha tuli vasta myöhemmin. Tarinassa on myös ajanmukaista kryptografiaa tehtynä melkolailla oikein. Mikä kasvattaa kyseisen novellin läpitunkevaa tylsyyttä koskevaa arvoitusta entisestään.

Tartun kuitenkin teoksen psykologiseen ytimeen.

Edgar Allan Poe ei varmasti ollut maailmanhistorian mielentervein hahmo. Hän kirjoitti tarinoita kauhusta, mielikuvituksesta ja mysteereistä. Tässä teoksessa silmääni pisti kuitenkin se, miten Legrand kuvasi suhdettaan erääseen yhteensattumaan jonka pohjalta hän lopulta lähti ratkaisemaan koko aarteen ongelmaa. "I say the singularity of this coincidence absolutelly stupedied me. This is the usual effect of such coincidences. The mind struggles to establish a connection - a sequence of cause and effect - and, being unable to do so, suffers a species of temporary paralysis." Tuon kauniimmin tuskin voisi kuvata ilmiötä joka nykyään tunnetaan kognitiivisena dissonanssina.

Legrandin pakkomielteisyys on tässä mielessä ollut Poelta varsin terävä tai ainakin nykypsykologian kanssa yhteensopiva. Legrand on varma aarteesta ja hän assimiloi. Yrittää sovittaa havainnot tähän teoriaansa. Hän käyttää tässä hyvin erilaisia metodeja. Osa on aivan rationaalista päättelyä. Osa on sitä että yhteensattumia ei oleteta yhteensattumiksi. Lisäksi Legrange pilailee ystäviensä kustannuksella. Kun ystävät pitävät häntä mielenvikaisena, hän syöttää prosessiin huvittavia osia jotta hän saisi lietsottua heissä näitä tunteita.

Pitkä asian selitysosio on sitä miten after the fact asioiden kuvaus oli sellainen että Legrangella oli vahva syy uskoa aarteeseen ennen sen löytymistä. Aarteenetsintäosiossa taas demonstroidaan miten before the fact kuvaus joka pitää sisällään tosiasioita ja sen analyysiä. Ja tästä syntyy odotus siitä miten aarteenetsintäretki päättyy. Legrangen epäonnistumisesta vaikutti tässä ilmiselvältä.

Molemmilla näkökulmilla oli itse asiassa tavallaan rationaalinen ja vahva case. Ja tavallaan se seikka joka antoi ä-hää -elämyksiä oli aarteen olemassaolo. Joka ei ollut päättelijöiden itsensä vallassa. Tosiasiat vaan näyttivät jälkikäteen vahvistavan että yksi kanta oli alusta asti järkevä ja tosi kun taas toinen oli tyhmä ja erehtynyt.

Jopa sen jälkeen kun aarre on löytynyt ihmetellään miten asiaa ei olisi löydetty jos tietyt yhteensattumat eivät olisi toteutuneet ja jos niiden takana ei olisi nähty jotain muutakin kuin sattumaa. Synkronisiteettisiin tilanteisiin tarttumiset olivat kiinnostavia. Samoin kuin ajatus siitä että prosessissa ihmiset vakavasti epäilevät kantojaan ja ovat joskus pakotettuja muuttamaan mieltään pikkuasioiden, kuten vaikkapa merirosvoaarteiden löytymisen, kautta.

Poen novelli kertookin mielestäni pääasiassa muusta kuin aarteesta. Se kertoo pääasiassa siitä miten kognitiivinen dissonanssi on tavallaan aivoissa oleva halvaus joka on samanaikaisesti häiritsevä ötökkä (tai Poea modernimmalla tietkokonekielellä "bugi") ja samalla se on jotain joka antaa mahdollisuuden moneen.

Novellin pohjalta itselleni syntyi esimerkiksi ajatus siitä että kenties kognitiivinen dissonanssi ja siihen liittyvät epäilyn ja valinnan hetket voidaan liittää, nykyaikaisessa vapaan tahdon filosofiassa ja neurologiassa tärkeään, Robert Kanen torn decisioniin. Kane määritellyn tämänlaiseksi valintatilanteen jossa halu ohjaa ristikkäisiin suuntiin ja molempiin suuntiin on argumentteja. Usein tätä on demonstroitu esimerkeillä joissa tiedät kaksi haluttavaa tulevaisuutta jotka ovat toisensa poissulkevia ja hyvin perusteltuja. Itse lähtisin täydentämään tätä esimerkkimaailmaa myös tämäntapaisilla valintatilanteilla. Joissa voidaan esimerkiksi ottaa riski jossa etsitään aarretta ja vaarannetaan oma maine ja miten muut näkevät mielenterveytesi.

Viimeiset Amerikasta

Sain pelattua läpi "The Last of Us" -pelin. Se on peli jota ei voi lähestyä sen pelimekaniikan kautta. Koska teknisesti ottaen se on "Unchartedin" tekijöiltä tullut peli jossa jännittävissä määrin "Unchartedin" sankarin näköinen mutta vanhempi setä suorittaa "Unchartedin" oloista "third person shootingia" ja välistä suorittaa puzzleja joissa pitää työntää esineitä. Peliteknisesti "The Last of Us" on itse asiassa "Uncharted" jossa kiipeilyn sijaan on tikkaankantotehtäviä.

Mutta muutoin peleillä on hyvin vähän tekemistä toistensa kanssa. "Uncharted" on hyvin pinnallinen mutta vauhdikas peli jonka ideana on ollut se, että luodaan mieshahmo joka ei missään tekijänoikeudellisessa mielessä ole Indiana Jones. Ja jonka luonnissa tärkein teema on se, että kuvittelee minkälainen peli syntyy siitä mehevästä taustapremissistä jossa "Tomb Raider" on mies. Tästä seuraa toimintaa ja jännittäviä tilanteita.

Mutta "The Last of Us" on hyvin eksistentiaalinen peli. Se on itse asiassa niin eksistentialistinen peli että sitä ei voi enää lähestyä oikein mistään muusta näkökulmasta. Jos se olisi elokuva, se olisi ns. "road movie". Ja nekin ovat usein eksistentialistisia. Juoni ei ole perinteiseen tyyliin etenevä. Sen sijaan siinä on irrallisia fragmentteja joissa tavataan erilaisia ihmisiä. Joille sitten tapahtuu erilaisia asioita. "Road Movie" tarvitsee toki jotain liimaa joka kantaa koko tarinan läpi. Ja niin on tehty "The Last of Usissakin". Selviytymishenkinen Joel kulkee läpi Amerikan 14 -vuotiaan Ellien kanssa. Ja tästä syntyy tarina joka on kuin "The Road" (2009) -elokuvasta. Joskin "The Last of Usissa" Joelin ja Ellien välillä ei ole biologista vanhemmuussuhdetta (eikä muuten seksisuhdettakaan).

Peli on siitä erikoinen että se kasvaa melko hitaasti. Sen merkittävimmät kohtaukset tapahtuvat vasta loppupuolella. Ja ne vaativat sen pelin ennen sitä että ne toimisivat. (Esimerkiksi pelin ansiosta kehuttu kirahvikohtaus ei toimisi jos se olisi ollut pelin alussa.) Pelin loppupuolella on myös juonenkäänne joka on yllättävä. Mutta joka alleviivaa viestiäni siitä että peli on äärimmäisen eksistentialistinen.

Kliseinen premissi.

Pelin lähtökohta on hyvin perinteinen. Vastentahtoinen sankari Joel haluaa rahaa. Hän puolustaa merkittävää Ellietä joka on ratkaisu zombieapokalypsiin. Ellie on immuuni ja lupaus siitä että epidemia saadaan purettua.
1: Pelissä on zombieita. Jotka ovat tauti. Kuten nykyään pitää olla. Jotain omintakeisuutta on sentään siinä että kyseessä ei ole virus vaan loisikkasieni. Loisikkasienten parissa on todellakin sieniä jotka menevät muurahaisen päähän ja saavat tämän muuttamaan käytöstään..

Pelin ideana onkin se,e että Ellietä pitää siirtää paikasta toiseen. Yleensä vain lyhyt matka kerralla. (Olen muuten tietoinen että pelin nimen "Us" viittaa meihin eikä "United Statesiin". Mutta tykkään twististä kun pelissä kuitenkin juostaan ympäri Yhdysvaltoja.) Suunnitelmanmuutokset pidentävät reissun hyvin pitkäksi ja kuukausien mittaiseksi. Sen aikana Joel ja Ellie oppivat monenlaisia asioita. Joel ihmisyydestä ja Ellie siitä miten naulapommeilla on tehokasta tappaa ihmisiä ja zombieita. (Ellie oppii myös että kivoja johtajahahmosetiä on kenties parasta heittää tiilellä päähän ennen kuin heitä puukottaa. Mutta pitäähän tarinan opettaa oikeita käytöstapoja.) Ellie pitää saada "Tulikärpästen" luo jotta he voisivat luoda rokotteen.

Tärkeää onkin tiedostaa mitä "Tulikärpäset" edustavat. Toivoa. Tulikärpästen edustajat uskovat kohtaloon. Esimerkiksi Ellien ilmestyminen nähdään jonkinlaiseksi johdatukseksi. "Tulikärpäset" tekevät Elliestä Tärkeän. Hänen varassaan on Toivo. Ja tämän taakse nähdään Johdatus. (Se, että immuunius on jotain jonka kanssa synnytään tai joka vain on eikä ansaita on sekin osa tätä Kohtalonomaisuutta. Jossa jokaisella on ulkoapäin annettu Rooli jota seurata.)

Joel taas on kirjaimellisesti tämän antiteesi. Hänestä tauti on hyvä parantaa, mutta että esimerkiksi todennäköisyyksiä vastaan selviytyminen johtuu tuurista. Ja tuuri ei ole mitään mikä on kestävää. Joel on kyyninen ja toivonsa heittänyt.

Myös Ellie ei ole juuri kummempi. Keskustellessaan uskonasioista ikäisensä pojan Samin kanssa, selviää että Ellie haluaisi uskoa toiveikkaisiin asioihin mutta hän ei pysty. Ei, vaikka hän onkin niin erityislaatuinen.

Perinteinen tarina olisikin johtanut zombie-epidemian paranemiseen ja siihen että Joel kasvaa ihmisenä ymmärtämään Toivon arvon. Olisi helppoa luoda Elliestä jonkinlainen vapahtajahahmo jonka kohtalona on muuttaa ihmiskunta, tarjota kaikille toivoa ja ainakin mahdollisuus pelastukseen. Ja näin Ellie olisi merkityksellinen.

Tärkein tehtävämme olkoot Kaikkien Arvojen Murskaaminen

Mutta "the Last of Us" tekeekin toisin. Sen pääsanoma onkin itse asiassa se, että on syytä irtautua ulkoisesta merkityksestä. Se sanoo että "Tulikärpäset" olivat väärässä. Tai ainakin humaaniksi kasvanut Joel sanoo että "Tulikärpäset" olivat väärässä. Pelin lopussa sodiaankin "Tulikärpäsiä" vastaan. Syynä on se, että pelin zombieloisikkavirus muhii ihmisten aivoissa ja jotta Ellietä voidaan tutkia hänen aivonsa tulee ottaa tutkimuskohteeksi. Ellie toisin sanoen joudutaan surmaamaan.

Tämä onkin usein ulkopuolisen merkityksen hinta ; Merkitys ladataan vaikka utilitaristisella hyötyajattelulla. Sillä että Ellie edustaa pelastusta tai relevanttia mahdollisuutta siihen. Utilitaristisessa mallissa yksilön uhraaminen olisi luvallista. Toivo ja saavutukset johtaisivat siihen että seurausetiikka käskisi uhraamaan yhden toisten edestä. (Ja tavallaan koko kristillinen doktriini nojaa siihen että tämä premissi on tosi.) Joel ei kuitenkaan voi hyväksyä tätä.

Pelin lopuksi pidetäänkin pieni puhe jossa korostuu se että Joelista ihmisen tulisi keksiä merkitystä elämälle vaikka se kestäisi hyvinkin vähän aikaa. (Pelin lisäosa "Left Behind" teemoittaa samaa korostaen että kaksi päivää jossa toisiaan rakastavat ihmiset vajoavat zombieraivohulluuteen voi olla syy elää. Vaikka heillä olisi ainoina vaihtoehtonaan itsemurha tai zombieksi muuttuminen. Camus nyökyttelisi tähän jotain.) Joelille Ellie on merkityksellinen. Jopa sellaisella tavalla merkityksellinen, että perinteinen ulkoa annettu merkitys on sille lähinnä uhka jota varten on syytä varustautua. Ellie ei ole biologinen lapsi, mutta tavallaan hän on kuitenkin tälle isä.

Toki peli jättää hieman pelivaraakin. Sillä Joel valehtelee Ellielle. Hän selittää että immuuneja olisi ollut useita. Ja että heistäkään ei ollut hyötyä. Ja että "Tulikärpäset" ovat lakanneet kiinnostumasta koko parannuksen etsimisestä. Ellie jopa kysyy että pitääkö tämä paikkaansa. Joel vannoo valheellisen valan. Mutta emme voi olla varmoja ottaako Ellie tämän tosissaan.

Joku voisi sanoa että perinteisessä mielessä tarina olisi "joron jäljellä" juoksemista. Pelin viimeinen luku kun nollaa kaiken sen mitä kohden on päämääräsuuntautuneesti pyritty koko pitkän pelin ajan. Mutta tosiasiassa kaikki se tarvittiin siihen että matkalaiset kypsyvät tien päällä. "Joro" oli korkeintaan siinä että he seurasivat vääränlaisia merkityksiä ja unohtivat ihmisyyden. (Ihmisyyden jota sentään onneksi voi noudattaa tietokonepeleihin sopivalla viehättävällä tavalla jossa vihollisia ammutaan päähän haulikolla.)

Kuinka internet loi natsitekoälyn?

Microsoft on tietotekninen yritys jota on syytetty paljosta. Windows -käyttöjärjestelmä on saanut omistautuneita kriitikoita. (Itsekin käytän Linuxia.) Joskus tulee mieleen että syynä kaatumiseen, blue screen of deathiin ja muuhun on se, että he tekevät kohtuullisen monimutkaisia asioita. Tähän tuhon tematiikkaan sopii "natsitekoäly". "Microsoft on joutunut poistamaan käytöstä uuden tekoälyyn perustuvan chatbotin, kun Twitter-käyttäjät käyttivät bottia hyväkseen ja opettivat sen lausumaan rasistisia, seksistisiä ja muita loukkaavia kommentteja."

En ollut yllättynyt tästä monissa lehdissä uutisoituun tapahtumaan. olin huvittunut. Huvittunut siitä että tämä algoritmi on jotain josta voidaan rakentaa vitsejä Turingin testin läpäisystä.. (Kone kytkeytyi internettiin ja alkoi mouhottamaan kuin pahin oikeistokonservatiivikristitty. Ja juuri samoin twistein.. "A day after Microsoft introduced an innocent Artificial Intelligence chat robot to Twitter it has had to delete it after it transformed into an evil Hitler-loving, incestual sex-promoting, 'Bush did 9/11'-proclaiming robot.") Näin tapahtumassa vahvan väistämättömyyden hengen.

Mutta dualistinen "hengetön kone" ja "ihmisen hallinnan ulkopuolella oleva sattuma" -metafora tuntuivat leimaavan muuta keskustelua.

Toki tämä nousi myös keskusteluihin. "Takkirauta" -blogissa asiasta kirjoitettiin tavalla joka on varmasti maallikko-tavallinen. "Nokkelimmat lukijat yhdistivät tämänkertaisen masuuninlaskun otsikon trooppiin AI is Crapshoot, ts. tekoäly on crapsin pelaamista. Ja tämä trooppi - eli että tekoäly on täydellistä uhkapeliä, nopanheittoa jossa voi käydä miten tahansa ja jossa on hirveät mahdollisuudet saada aikaan todella kamala ja tuhoisa lopputulos, josta ei ole mitään takeita ja jossa voi hävitä paljon." Tämä ei mielestäni kuvaa tätä tilannetta. Mikä ei toki yllätä koska crapshoot -sanontakin on tarinankerrontaa koskeva. "Whenever an Artificial Intelligence (A.I.) is introduced in a story, there is a very good chance that it will, for whatever reason, become evil and attempt to Turn Against Its Masters, Crush. Kill. Destroy! All Humans, and/or Take Over the World." Ja tarinoissa tilanne on hieman vääristynty verrattuna tosielämään. Tosielämän kohdalla ns. yleisen tekoälyn vaarat ovat hyvin toisenlaisia kuin tarinoissa. Ja crapshoot -vertaus tuokin mieleen tekoälystä oikein mitään osaamattomien ihmisten viittaukset Asimovin robotiikan perussääntöihin kuin ne olisivat jokin oikea asia ja jopa perusasia.

Tämän voi toki vielä katsoa sormien läpi. Mutta esiin nostettiin toinenkin asia. "Näin se käy. Kun älykkyys ja logiikka yhdistetään elottomassa olennossa jolla ei ole mitään käsityksiä etiikasta, sosiaalisuudesta saati tolkusta, lopputulos on täydellistä nopanheittoa. Siinä voi käydä ihan miten tahansa." Toki lausunto tarjoaa tilaa isolle kasalle nastivastaisia vitsejä. (Kun kylmä rikostilasto syötetään olentoon jolla ei ole mitään käsitystä etiikasta, sosiaalisuudesta tai tolkusta lopputulos on nopanheittoa jossa voi syntyä VOK -polttopullonheittelijöitä.) Mutta sen takana on erikoinen ja essentiaalinen ajatus siitä että etiikka olisi jotain metafyysistä tai ainakin ei-fyysistä. Tämänlainen kuvaus on enemmän dualististen asenteiden levittämistä kuin mikään tosiasia. (Sulussa olevan vitsin tapaiset ovat vähän kuin ne jutut siitä autistisesta kaveristani joka ei läpäissyt Turingin testiä. Sinänsä totta, mutta kertoo enemmän siitä mitä itse valittu näkökulma tekee, ei tee ja merkitsee...)

Itse asiassa jos minulta kysytään ottaisin Microsoftin katastrofitekoälyn "vaikutuksille alttiina olemisen" enemmänkin kuin sen että se noudattaisi jotain kylmää kalkyyliä. Tässä on katsottava miten tekoäly toimii.

Microsoftin ohjelma perustui oppimiseen.

Se oli tässä mielessä huomattavasti fiksummin lähestyvä algoritmi kuin "Eugene Goostman". Se yritti lähestyä keskustelua ja tätä kautta se lähenteli suurelle yleisöllekin tutun Turingin testin aiheita. Oppiminen on hyvä määritellä. Karkeasti ottaen kysymys on jotain jossa lähestytään sellaisia kryptisiltä kuulostavia sanoja kuin "neuroverkko". Ytimessä on oikeastaan lähinnä sellainen asia kuin "data mining". Eli miten suuresta data-aineistosta kaivetaan "datan itsensä ehdoilla" tietoja.

Klassisesti tekoälyjen haasteena on ollut se, että ne sisältävät lajittelualgoritmeja. Näissä on yleensä jokin ennalta ohjelmoitu ohje jonka mukaan ne lajittelevat asioita. Katsotaan sellaisten käsitteiden taakse kuin "supervised learning", "unsupervised learning" (on myös "semi supervised learning" joka hakee vastauksia molemmista).

Kun tekoäly lähestyy dataa, on yleensä jokin aineisto ja siitä halutaan ulos informaatiota. Takana on jonkinlainen käsittely, järjestely, luokittelu tai mallintaminen.
1: Unsupervised learning tapahtuu tilanteissa joissa käsillä on dataa. Mutta kenelläkään ei ole "oikeaa vastausta". Toisin sanoen data-aineistossa on yksiköitä ja näiden ominaisuuksia. Mutta tiedossa ei ole mitä kategorioita nämä ominaisuudet edustavat ja mihin ne on luokiteltava. Ominaisuuksien relevanssit ja toisiinsa liittymiset eivät ole kerrottuja. Yleensä tässä algoritmi ottaa ensin jonkin datapisteen. Ja sitten se ottaa muita ja katsoo ovatko ne samanlaisia tai erilaisia. Ja millä tavoin. Tämä voidaan asettaa kauaskin, kohdaksi B. Kolmas datapiste voi olla lähempänä A:ta kuin B:tä. Tai sitten A ja B ovatkin samanlaisempia kun tämä C on erilaisempi. Näin syntyy klustereita. Syntyy ryhmiä. Lopputuloksista on yleensä paha sanoa ovatko ne relevantteja. Ne lähinnä kuvaavat aineistoa jostain näkökulmasta. Ongelmana on usein sekin että algoritmille täytyy kertoa montaako luokkaa tavoitellaan. Silti tässä on mukana "sattumaelementti" siinä mielessä että data järjestäytyy "sinänsä varsin deterministisesti" sitten kun näkökulma on valikoitunut. Mutta tämä näkökulman valinta on jotain jossa on joustoa johon on helppoa nähdä "sattuman käsi".
2: Supervised learning on sitä että on jotain vastauksia. Ja näin datasta voidaan oppia jotain. Tämä on neuroverkkojen tyyli oppia. Joku on sanonut että "nämä aineistot kuuluvat ryhmään A ja nämä eivät". Ja algoritmi tätä kautta katsoo ominaisuuksia ja katsoo millä tavalla nämä annetut vastaukset on ymmärrettävissä. Toisin sanoen ominaisuuksien relevanssi ja ominaisuuksien yhteisvaikutusten arvo haetaan siitä että tiedetään ominaisuudet ja mikä on tavoitetulos mutta ei ole "kunnon määritelmää miksi näin on". Tämä voi johtaa liian hyvin tehtyihin vastauksiin jotka eivät jousta uusien aineistojen kanssa. Algoritmi voi tunkea uudenlaisen aineiston satunnaisesti tai kaatua. Unsupervised learning ei ole herkkä tämänlaiselle kaatumiselle. Merkittävää on että tämä on ohjattua ja ohjautuvaa. Nopanpeluulla on hyvin vähän asian kanssa tekemistä.

Oleellista on tajuta että Microsoftin algoritmi on lähempänä "supervised learningia" kuin "unsupervised learningia". Tähän syötetään data-aineistoa jossa on luokitelmia jotka "ovat keskustelua" ja "eivät ole keskustelua". (Sen omat palautteet saavat vähintään arviointia. Ja siihen syötetty keskustelu luokitellaan kenties automaattisestikin "keskustelulliseksi" jotta on maali jota tavoitella.) Algoritmi hakee mitä piirteitä keskustelussa toistuu ja tätä kautta se oppii mitkä asiat liittyvät yhteen. Tekstissä on muuttujia kuten sanoja. Ja keskusteluneuroverkko oppii muuttujien epälineaariset riippuvuussuhteet suoraan havaintoaineistosta. Lopputulos tälläisessä ei ole moraaliton tai amoraalinen. Se on aina yhtä eettinen kuin siihen syötetty materiaali. Siksi algoritmille ylipäätään voidaan opettaa makaaberilla hirtehishenkisellä asenteella pahuutta. Pahuus on ohjelmoitavissa aivan kuten hyvyyskin. Ne ovat vain asiayhteyksiä. Voidaankin sanoa että Microsoftin algoritmin ongelma oli hyvin tiukka vaikutuksille alttiina oleminen. Algoritmi on jossain määrin samanlainen kuin "täysin avomielinen ja täysin vietävissä oleva" tyyppi joka uskoo mitä tahansa hänen lähteensä hänelle syöttävät.

Tämän rinnastus taas on jotain joka huutaa natsianalogiaa. Olen hieman tympääntynyt että natsiutta lähestytään tyhmyyden kautta. Kenties pitääkin lähestyä siten että he mallintavat etiikkaansa liiaksi tiettyjen vaikutteiden kautta. Prosessissa ei ole älyttömyyttä eikä satunnaisuutta. Supervised learning ei ole crapsinpeluuta.

Ateismi ja kiitollisuusongelma

Hyvin usein kun ateismia käsitellään, nostetaan esiin teema jossa ateisteilla olisi jotain oleellisia metafyysisiä ongelmia hyvän kanssa. Ajatellaan että tämä johtaisi moraalittomuuteen tai katkeruuteen. Nämä metaeettiset ajatukset ovat yleisesti ottaen sellaisia että niiden taustaoletukset ovat melko maailmankuvallisia. En puutu tähän tässä blogauksessa.

Sen sijaan voidaan kysyä toisenlainen kysymys. Kysymys kiitollisuudesta. Tai toisaalta katkeruudesta. C. S. Lewis esimerkiksi esitti että luonnossa kulkeminen voi vain lähentää Jumalaa koska tässä yhteydessä ihminen kokee kiitollisuutta. Ja toisaalta Raamatussa esimerkiksi Jeremia kiroaa syntymänsä. (Jeremia 20:14-18). Voi olla vaikeaa syyttää muita syntymästään jos ei ole ketään jolle olla vihainen. Voi olla vaikeaa kiittää kokemuksista jos kiitokselle ei ole kohdetta.

Tässä kohden on hyvä miettiä mitä kiitollisuus tarkoittaa. Kiitollisuus on usein määritelty sitä kautta että siinä on monta ehtoa joiden täytyy toteutua samanaikaisesti. Kiitollisuus on (1) eksistentiaalinen reagointi joka on (2) reaktio johonkin itseen kohdistuvaan hyvään (3) joka koetaan ansaitsemattomaksi ja saajan kontrollin ulkopuoliseksi ja (4) joka on kohdistettu jotain henkilöä kohtaan.

Kenties tämä on hieman tiukasti määritelty

On toki totta että ihminen voi kokea toisenlaista kiitollisuutta vaikkapa luonnossa. Esimerkiksi Richard Dawkins on "Unweaving the Rainbow" -kirjassa kertonut siitä miten olemme onnekkaita siinä mielessä että toisinkin olisi voinut käydä. Evoluutioon liittyvä satunnaisuus johtaa suoraan siihen että on tuuria että olemme ylipäätään elossa. Tämä johtaa tunteeseen jossa on ensimmäiset kolme ehtoa mutta ei neljättä. ; Dawkinsin kanta onkin tavallaan se että hän kokee luonnossa hyviä tunteita. Ja että teisti lähinnä tulkitsee nämä tunteet kiitollisuutena jotakuta tiettyä tahoa kohtaan. Dawkins toisin sanoen viittaa siihen että kiitollisuudella ei eksistentiaalisella tasolla tarvitse olla kiitoksen kohdetta. Tai jos on niin intentioton sattuma kelpaa ilmiönä. Ihminen voi olla kiitollinen lottovoitosta ilman että tämän lottovoiton takana olisi joku Jumala joka sanotaan nyt vaikka vastasi lottovoittoa pyytävään rukoukseen.

Voidaan nähdä että kun kiitollisuus määritellään moniehtoisesti, siitä tulee jotain joka kenties määrittelee ulos jotain oleellista. Ja kenties ne koetut tunteet eivät muutu oleellisesti jos niistä hylätäänkin joitain taustaoletuksia. Näin ollen määritelmän taustaoletukset eivät ole eksistentiaalisesti kovin vakuuttavia. Ellei sitten sitoudu valmiiksi teistiseen viitekehykseen.

Tätä rajoittuneisuutta alleviivaa kenties sekin että karmaan luottavat uskonnot eivät oikeastaan voi olla aidosti kiitollisia koska heidän maailmankuvansa on läpitunkevan kompensatorinen. Harva lähtisi argumentoimaan että buddhalainen ei voisi olla kiitollinen. Ja jos lähtisi, olisi ensimmäisenä reaktiona se että jos annettu kiitollisuuden määritelmä johtaa tämänlaisiin tuloksiin niin kenties kiitollisuus on jotenkin oleellisesti väärin määritelty. Ateismin kohdalla tilanne on toki toinen. Argumentaation selventäminen kun usein lähinnä paljastaa asenteellisuuksia ja koherentisoi asenteisiin sidottuja maailmankuvia sen sijaan että johtaisi johonkin absoluuttisesti oikeaan määritelmään ja opettaisi meille jotain oleellista maailmasta ja siitä miten asiat siinä ovat tai eivät ole.

Itse näen tässä vielä jotain lisää.

Joku voi nähdä että ateisti voi olla täysin kiitollinen vain toisilta ihmisiltä (tai tietoisilta eläimiltä) saamaansa hyvään. Ja että ateistin suru on olla Sartrelaisittain maailmaan heitettynä niin että hän ei voi olla kiitollinen omasta olemassaolostaan. (Ja jos on katkerampi tyyppi niin syyttää ketään olemassaolostaan.) Tässä on kuitenkin ongelma ; Lisä on itse asiassa löydettävissä jo em. Jeremialta. Hänhän sanoo ; "Kirottu olkoon päivä, jona synnyin, vailla siunausta päivä, jona äitini minut synnytti! Kirottu se mies, joka toi isälleni ilosanoman ja onnitteli häntä: "Sinulle on syntynyt poika!"" Syntymään liittyy moniakin ihmisiä. Itse asiassa kun mietitään niin ihmisiä syntyy panemalla. Ja panemisessa on yleensä vähintään kaksi tietoista intentionaalista olentoa joiden panokseen voi olla kiitollinen tai katkera. Ja jos syntymä tapahtuu epäluonnollisesti hedelmöityksellä, mukana on vielä useampia älyllisiä toimintoja joihin tätä asennetta voi sitten kohdentaa.

Sattumalla tapetut

Tom Kärnä ehdotti aiemmassa blogauksessani käsittelemääni ongelmaan ratkaisuksi "Kysymykseen keinoälyn ohjaamasta autosta voisin sanoa, että keinoälyn tulisi onnettomuustilanteessa, jossa muita ihmisiä mukana, arpoa oikea toimintatapa ja sitten toimia sen mukaan." Eli trolley problemin kaltaisissa onnettomuustilanteissa joissa on eri skenaarioita joissa kuolee eri määrä ihmisiä kuolevaa ei saisi ikään kuin predestinoida. Kaikilla olisi jonkinlainen mahdollisuus selviämiseen.

Tämä on hyvin kiinnostava näkökulma.

Sillä yleensä ajatellaan että sattuma on mielivaltaa ja eettisyyden vastakohta. Nykyisessä kulttuurissa utilitarismilla on ollut paljon valtaa. Ja sen piirissä päädytään yleensä tilanteeseen jossa pitää pelastaa suurin määrä ihmisiä. Näin ollen bussilastillinen lapsia pitää pelastaa joka kerta ja se yksinäinen autossaolija surmata joka ikinen kerta. Sillä enemmän elämiä on enemmän elämiä.

Toisaalta enemmän määrän pelastaminen voidaan oikeuttaa demokraattisella periaatteella ; Voidaan olettaa, että suurin osa ihmisistä haluaa elää. Ja tätä kautta jokainen äänestää oman henkensä säilymisen puolesta. Autossaolijan ääni painaa ja se tavallaan "poistaa yhden äänen" bussin puolelta. Kun bussikuski ja autokuski ovat äänestäneet toisensa pois, jäljellä on vielä kyydissäolevat koululaiset. Jokaisen ääni painaa mutta lopputulos on silti aina tietty.

Näin ei todellakaan väistämättä ole.

Monesti vaikeissa tilanteissa on koettu että on oikeudenmukaista että arpa ratkaisee. Tämä toki miellyttää erityisesti niitä ihmisiä joiden mielestä sattumaa ei tosiasiassa ole lainkaan olemassa, vaan satunnaisiksi koettujen asioiden takana on jokin fortuna tai muu jumaluus. Tässä teologisessa käänteessä mielessä Kärnän lausunto muuttuu muotoon "antaa jumalan valita."

Mutta ei-teologisessakin kulmassa näkemyksellä on kannatusta. John Taurekin "Should the Numbers Count" käsittelee asiaa juuri samanlaisella asenteella kuin Kärnä. Taurekin näkemys nojaa (aiemmassa blogauksessanikin mainitsemaani) ex post/ex ante -psykologiaan. Hän huomauttaa, että hyvä on itse asiassa aina suhteessa johonkin. Ei suhteessa ei-kehenkään.

Ja näin ollen jos sinulla on omistuksessasi jotain jolla voit joko pelastaa itsesi tai pelastaa bussilastillisen koululaisia kuolla itse, niin silloin ehdottomasti ei ole sinulle parempi pelastaa niitä koululaisia. Ongelma tosin myös säilyy. Jos sinun on valittava kuka pelastuu, on kuitenkin kysymys siitä miten paljon arvostat tätä yhtä pelastettavaa suhteessa näihin muihin. Ehkä olet perussuomalainen joka ajattelee että autokuskilla on perhettä kun taas autossa olevat rääpäleet ovat vain jotain ikäviä maahanmuuttajia joista kasvaa "partalapsia" raiskaamaan ylevän valkoisen rodun naisia. Tai mitä vaan mihin liittyy arvostuksia. Vähemmällä voi olla arvoa joten tätä kautta autoon voidaan ohjelmoida mitä tahansa.

Selvää on, että jopa demokratiassa on vastassa tilanteita joissa "ei ole reilua jos vähemmistöillä ei ole koskaan edes mahdollisuutta". Eli pelkkä puhdas enemmistön valta voi johtaa hyvin ongelmallisiin tilanteisiin kun enemmistö päättää olla pelkän lukumääränsä voimalla häijyjä vähemmistöille. Taurekin mielestä tälläisissä skenaarioissa pitäisikin antaa jokaiselle jokin mahdollisuus. Esimerkiksi jos koulubussissa on kymmenen kertaa enemmän ihmisiä, voisi olla reilua että

Toki tässä haasteena on se, että pitäisi silti antaa eri skenaarioille jokin todennäköisyys, vaikka päättää että se on sama ajajalle ja bussilastilliselle lapsia. Tai sitten sitä voidaan painottaa niin että bussissa olevan henki olisi samanarvoinen kuin auton kyydissä oleva. Ja todennäköisyydet painotetaan niin että bussissaolijoiden määrä tekee mahdollisuudesta suuremman, mutta ei täysin ennaltapäätetyn. Taurekista näin pitäisikin tehdä. Pitäisi yksinkertaisesti heittää noppaa.

Lottoparadoksi

Itse en lottoa koska katson voiton odotusarvoja ja päättelen tästä että lotto on tyhmyysverotusta joka on erityisesti kohdistettu ihmisiin jotka ovat huonoja matematiikassa.

Mutta kuvitellaan, silti että olisin empiristi joka arvostaa parasta mahdollista selitysmallia. Eli sitä että jos jokin malli on todennäköisempi kuin toinen, niin se on sitten tosi kunnes toisin todistetaan. Tässä nollahypoteesina hylätään "mahdolliset maailmat" ja muut vastaavat logiikasta tutut loogiset mahdollisuudet ja muut "mahdolliset vaihtoehdot" jos niiden todennäköisyys on pienempi kuin muiden. (Tätä ei ole vaikeaa kuvitella. Tämä on aivan järkevä konsepti.)

Kun tällä mindsetillä käyn ostamassa lottokupongin, ja sitten minulla on maksamisen jälkeen omistuksessa tämä lipuke ennen kuin arvonta on suoritettu. (Tämä on se vaikeasti kuviteltava kohta.)

Mikäli seuraan periaatetta, kädessäni on häviävä lippu. Koska vain hyvin pieni todennäköisyys lipukkeista voittaa, on paras mahdollinen selitysmalli se, että kädessäni oleva lottokuponki on häviävä. Kaikista kiinnostavinta on että tämä teoria on falsifioitavissa arvonnan jälkeen, joten tämä on myös empiirisesti varmennettavissa.

Ostaako empiristi siis koskaan lottokuponkia?

Tahroista

Pieniä ihmeitä voi löytää kaikkialta minne katsoo. Esimerkiksi ylläoleva veitsi kuvaa voitahroja veitsessä. Veitsen pintaan on muodostunut metsikkömäinen kuvio. Sitä ei ole maalattu. Tuotin sen toki tarkoituksella, lähinnä sen vuoksi että olen sairaana ja yksin kotona, joten aikaa täytyy kuluttaa johonkin. Tahra on tuotettu leikkaamalla voita ja sitten veitsen lappeeseen tarttunut voinpala on nostettu irti veitsestä kohtuu rauhallisesti "lapepuolelta". Vastaavia kykenee tuottamaan varsin helposti uudestaan ja uudestaan. Hämmentävää olikin että vaikka ilmiö on tuttu, minulla ei ollut juuri mitään käsitystä siitä miksi näin tapahtuu. Siksi asiaa on syytä katsoa tarkemmin. (Esimerkiksi mikroskoopilla.)

Rakenne näyttää joltain jota voisi mielikuvissa liittää esimerkiksi kiteytymiseen. Kuitenkaan tahraa ei ole kasvatettu hitaasti kiteyttämällä. Kuitenkin kyseessä on bifurkaatiopuu. Rakenne liittyy DLA -ilmiöön (Diffusion limited aggregation). Ja se liittyy "satunnaiskävelyyn" ja diffuusioon. Fysiikassa tähän liittyy Robert Brownin löytämä Brownin liike. Brownin liikkeessä voi syntyä "vaihtoehtoisia reittejä" ja tällöin syntyy saniaismainen jakautuva puumainen rakenne. (Brownian tree). Ja tämänlainen syntyy voiveitsessä.

Se mitä näiden rakenteiden kohdalla keskustellaan uudestaan ja uudestaan on se, ovatko nämä fraktaaleita. Karkeasti sanoen vastakkain on "idealistinen" ja "fenomenologinen" näkökanta. Voidaan nähdä että kuvio näyttää fraktaalilta ja siihen liittyy tietyn säännönmukaisuuden variointi. Ja että täydellistä fraktaalia ei tietenkään voi syntyä luonnossa koska luonto on aina epätarkka. Ja sitten toisaalta voidaan nähdä että kyseessä ei ole fraktaali koska siinä sama kuvio ei toistu eri skaaloilla, fraktaalisista vaihtoehdoista vain osa toteutuu. Ja kuvion muodostumisessa ei ole edes "samaa kaavaa" koko ajan koska puun syntytapa muuttuu ympäristön muuttuessa. Esimerkiksi jos veitsen lämpötila ei ole tasainen ja voi irrotetaan veitsestä eri kulmissa tai jossain kohden kääntäen. (Jopa tuossa minun alussa olevassa isossa kuvassani näkyy miten olen nostanut palan kaikkea muuta kuin täydellisen tasaisesti.)

Nähdäkseni voin tapauksessa kokonaisuus voisi syntyä sitä kautta että:
* Voi tarttuu veitseen ja luonto "vihaa tyhjiötä". Kun veitsen pinnassa ei ole voita, siinä on ilmaa. Voin irrottaminen tuottaa siksi imua. Ja kun jossain kohdassa ilma on jo päässyt johonkin väliin sen on helpompi tunkea eteenpäin. Eli kun voita ja veistä pakotetaan erilleen, ilma joutuu etsimään tiensä jostain. Ja se joutuu aloittamaan veitsen ulkoreunasta. Näin muodostuneet ilmakanavat ja toisaalta veitseen tarttunut voi tekevät tällaisen melko säännöllisen kuvion joka etenee siihen suuntaan missä voinpala on irronnut. On diffuusiota kahden elementin rajapinnassa. Yhdistettynä siihen että ei ole determinoitua mikä kohta voista antaa periksi ja mikä ei (kunhan jokin antaa) alku lähtee hyvin pienestä ja nämä pienet erot sitten kasautuvat. Se, miksi ohuita rantuja jää johtuu siitä että voilla on viskositeetti. Koko veitsen pintaa ei täydy saada ilman peittoon että pala saadaan irti veitsestä.
* Toisaalta voidaan kenties muistaa että rasva, kuten voi, on hydrofobinen. Ja jos veitsen terä on hydrofiilinen sen pintaan tarttunut rasva kerääntyy yhteen välttäen kontaktia. Ja sitten syntyisi tuollaisia rakenteita. Tai tämä vahvistaa edellämainittua ilmiötä.

Se on Täytetty (33)

Juhlat vietettiin perhepiirissä. ; Tarkalleen ottaen juhlaa viettivät
minä ja yllätyskasa syanidinmakuisia leivonnaisia.
Paremmin ei siis voisi juhlinta mennä.

Yllättävän moni ihminen muisti sen mitä en itse meinannut. Eli täyttöpäiväni. (Isäni kyllä pilasi yllätyksen jo eilen muistuttamalla siitä että minulla on syntymäpäivä. Muuten olisin unohtanut sen. Tapa ei ole ainutlaatuinen.) Monet ovat toivottaneet toivotuksensa tavalla joka korostaa ns. "onnea". Onni on tässä kiinnostava konsepti;
* Sillä en paatuneena naturalistina tunnetusti usko sellaiseen. Vain todennäköisyyksiin. Joku siis haastaa maailmankuvani omana syntymäpäivänäni? Mitä helvettiä?
* Todennäköisyyskulmassa korostuu vähän sellainen henki että olisi jotenkin odotettujen todennäköisyyksien vastaista täyttää vuosia. Joka tuo mieleeni sen, lähinnä vanhoja ihmisiä vaivaavan, asenteen jossa tekisi mieli urputtaa siitä että "olen toki vanha mutta en niin vanha". En tiedä ovatko "parasta ennen" -päiväykseni menneet kovin loppupuolelle kun näitä onnentoivotuksia jaellaan.
* Ja muutoin onni tarkoittaa jotain onnellisuustilaa. Joka on kaltaiselleni pikkumaiselle nipottajalle ja yleisesti ärsyyntymisherkälle urputtajalle poikkeuksellinen tila, Minulle on valitettavan luontevaa viilata pilkkua joistain "onni" -sanan denotaatioista kuin katsoa mitä toivottajat ovat perimmiltään tarkoittaneet. Ja tässä ilmapiirissä tietty iloisuus ja positiivisuus voivat karista nopeammin kuin hilse päänahastani.

Mutta kenties toivottekin minulle tältä osin persoonallisuudenmuutosta, asenteenmuutosta ja kasvua ihmisenä. Se tulleekin tarpeen. Joskin en tiedä miten epäkohteliasta tai kohteliasta on korostaa heikkoja puolia juuri syntymäpäivänä. Mutta toisaalta se on päivä muiden ohella. Se on vain 24 tuntia ; Maapallon pyörimisen mukaan määritelty inhimillisen kulttuurin konstrukti. Joten miksipä ei.

Kompatibilismi : Mielenfilosofiaa varovaisuudella

Hyvin moni kannattaa vapaan tahdon mallia joka vaatii indeterminismiä. Heistä ihmisellä sekä on vapaa tahto että ihminen ei voi olla vapaa jos hän on "ennaltamäärättyjä rutiineja tuottava robotti". Ajatus on varsin järkeenkäypä ja se luultavasti vastaa useimpien arkikokemusta ja vielä useamman intuitiota siitä miten elämä kulkee. Tämä niin sanottu libertaristinen (ei sama kuin poliittinen libertarismi) näkemys on toisin sanoen inkompatibilistinen. Että se ottaa kantaa minkälaisella mekanismilla vapaa tahto perimmiltään toimii.

Itse olen kuitenkin kompatibilisti. Eli näen että determinismi ei ole ristiriidassa vapaan tahdon kanssa. En kuitenkaan mene tässä niin pitkälle että väittäisin että ihmisen mieli on deterministinen. Tässä kohden otan toki mielelläni esiin Eaglemanin joka keskittyy siihen miten paljon varsin mekaanisia ja esitietoisia ratkaisuita ihminen tekeekään, ja miten neurologia on paljastanut tämänlaista toimintaa runsaasti. Hänestä vapaa tahto kutistuu yhä pienempään ja pienempään tilaan. Ja että tämä pitäisi ottaa huomioon myös lakejen säätämisessä jossa teolle annettu mekaaninen selitys on usein nähty vastuunpoistamisena ja lieventävänä asianhaarana. Olen tässä varovainen hieman samaan tapaan kuin inkompatibilisti Robert Kane. Hän on tunnettu siitä että hän hyväksyy että monet ratkaisumme ovat kausaalisia. Mutta että silti olisi olemassa myös aitoja valintoja. Ja että näissä on vapaa tahto. Joten näissä tapauksissa vaaditaan indeterministinen elementti.

Tässä kohden Kanen asenne on toki hieman kuin joillain kristityillä. Niillä jotka kannattavat jonkinlaista aukkojen Jumalaa jonka tila koko ajan kutistuu ja kutistuu, mutta jotka silti luottavat että näiden jäljellä olevien aukkojen kohdalla tilanne olisi erilainen kuin niiden aiempien aukkojen kohdalla jossa tieto on täyttänyt aukon. Mutta olen tässä kuitenkin valmis antamaan indeterminismille mahdollista tilaa. Jos ei muuten niin sen vuoksi että fyysinen maailma todella näyttää tarjoavan mahdollisuuden ns. aidolle indeterminismille. Joten mitään fysiikalle mahdotonta tässä ei tapahdu. Inkompatibilisti Balaguer on minusta tässä hyvillä jäljillä koska hän korostaa että aivojen deterministisyys ja indeterministisyys on avoin mutta tieteellisesti ratkaistava kysymys. On yksinkertaisesti katsottava onko vapaan tahdon toiminta "makrotason fysiikkaa" jossa kvanttitapahtumat joukkona ovat käytännössä lainomaisia ja deterministisiä vai "mikrotason fysiikkaa" jolloin indeterminismi pääsee vaikuttamaan lopputulokseen.

Mutta olen kuitenkin kompatibilisti siitä huolimatta että olen yllä antanut tukea varsin nimekkäille inkompatibilisteille. Syynä on tavallaan se, että kun puhutaan vapaasta ja tahdosta, on käsite jossain määrin jännitteinen. Kenties termi on klassisessa kaikista libertaarisimmassa muodossaan jopa perimmiltään oksymoroni. (Tahto sitoo, vapaus laajentaa.) Pereboom on tässä mielestäni kiinnostava koska hän esittää että jotta voimme sanoa että jonkun kohteen päätökset ovat vastuullisia niin se tarkoittaa sitä että tämä agentti on päätöksensä lähde. (Hänellä on tosin argumentteja kompatibilismia vastaankin.) Ja vapaa tahto liittyy valitsemiseen ja vastuuseen. Muutoinkin jos sanomme että meillä on jokin tahto joka on vapaa niin viittaamme että tällä tahdolla on jotain ominaisuuksia. Ja nämä ominaisuudet ovat tämän agentin ominaisuuksia. ; Pereboomin ajatuksessa ei keskitytä Kanen tapaan siihen että "henkilö olisi voinut toimia toisin" vaan siihen että onko henkilö päätöksen ja teon lähde. (Vastuukysymys on etiikkaa mutta ei ole lainkaan tavatonta että moraaliteoriat pukkaavat mielenfilosofian puolelle tällä tavalla.)

Pereboom korostaa että jos indeterministinen toiminta on se miten mieli toimii niin tässä tapauksessa mieli ei olisi lainkaan valinnan lähde. Ja näin ollen indeterministinen mieli ei olisi lainkaan vastuulllinen. Tahto olisi satunnainen eikä vapaa. Päätökset eivät olisi tahdon ominaisuuksia. Olen tässä kohden hänen kanssaan erimielinen. Esitän esimerkiksi niin hulluja asioita että kvanttitason indeterministiset ilmiöt ovat kvanttien ominaisuuksia. Edustan tätä kautta koulukuntaa jossa satunnaisuus ja mielivaltaisuus ovat eri asioita. Sillä sattumalla on matemaattiset todennäköisyysominaisuudet joita sitten mallinnetaan ja tiivistetään tilastollisiksi ilmiöiksi kuten jakaumaksi ja keskiarvoksi. Mielivaltaisuutta taas ei voitaisi kuvata matemaattisesti. Jos meidän on mielekästä puhua kvanttien tiloista ja pitää näitä kvanttien ominaisuuksina. Ja puhua aaltofunktion romahtamisista ja muista vastaavista. Jos voimme tehdä näitä on meidän periaatteessa mahdollista kuvata täsmälleen samoja ilmiöitä ja tapahtumia aivojen kohdallakin.

Olen siis toisin sanoen niitä ihmisiä joista vapaan tahdon kannalta ei ole tärkeää onko aivotoiminta perimmiltään determinististä vai indeterminististä. Tärkeää on katsoa indeterminismin ja determinismin lähde. Se minkä ominaisuuksia nämä indeterministiset tai deterministiset elementit ovat. Itse asiassa en ota kantaa siihen onko mieli perimmiltään deterministinen vai indeterministinen. Sillä tämä kysymys on minusta tällä hetkellä avoin tieteellinen kysymys. Siis kysymys joka kyllä luultavasti ratkeaa tieteellä mutta jota ei ole vielä ratkaistu tieteellä. Aivot on sidottu tietoisuuteen kaiken kaikkiaan niin vahvasti että tieteen tehokkuus on melko selvästi tärkeässä osassa. Aivojen rakenne ja toimintaperiaate ja mutkikkuus ovat kuitenkin haasteita joita ei ole vielä onnistuttu ylittämään. Olen siis pelkästään kompatibilisti.

Tässä mielessä jos joku kysyy minulta että onko mekaaninen robotti vapaa, en kysy onko siinä jossain kohden jotain satunnaisgeneraattoria. Sen sijaan keskityn siihen kysymykseen siitä onko sillä tietoisuutta.

Onko elämä arpapeliä ja Suomeen syntyminen lottovoitto?

Eräälle blogistille on syntymässä vauva. Hän saa onnitteluja ; "Onnittelut isälle vauvasta, ja vauvalle siitä, että syntyi." Onnittelu on tässä kohden itselleni hieman haasteellinen asia.
1: Ensinnäkin sen vuoksi että suhteeni oman elämäni mielekkyyteen ja arvoon on se, että "elämän jatkaminen on mielekkäämpää kuin itsemurhan teko, mutta ei vaivan aloittamisen arvoista." Sillä itsemurhassa on vaikutuksia ja se iskee aivan eri tavalla kuin se, että ei vain koskaan ala olemaan olemassa.
2: Toisaalta on aina syytä onnitella ihmisiä jotka luultavasti haluavat vauvan. Kun ihminen tavoittelee elämäänsä jotain ja sitten se tulee elämään on selvää että asiasta on kiitollinen. Itse haluan tosin pysyä lapsettomana. Vakiotilan jatkumisessa olisi omituista pyytää onnitteluja joten en tietenkään odota että ihmiset onnittelevat minua siitä että "onnea, onnea, kun ei teillä vieläkään ole vauvaa!" Onnittelu jotenkin kuuluu juuri elämäntilannemuutoksiin. Toisaalta kun meillä oli 2005 sellainen tilanne että kuukautiset olivat perheessä pahasti myöhässä, jännitimme ns. raskaustestin äärellä. Ja jostain syystä kun tässä ei tullut lasta, eivät ihmiset onnitelleet tästä. Vaikka tilanne oli rehellisesti sanoen helpotus.

Eli koska eksistentiaalinen onni on niin vaikeaa on kenties syytä katsoa asiaa toisella tavalla. Lähestyä onnittelua onnenkaupan, todennäköisyyspelin, kautta.

Kun tarkastellaan arvontoja, voidaan ajatella että on kaksi tapaa suorittaa reilu arvonta.
1: Lottotyylinen mahdollisuus jossa ensin valitaan numerot. Numeroita ei ole tässä vaiheessa vielä arvottu. Ja tällöin ostetaan mahdollisuus. On potentiaalia joka sitten konkretisoituu johonkin aktuaalisuuteen eikä toiseen.
2: Raaputustyylinen arvonta joissa ensin suoritetaan arvonta ja sitten ihminen valitsee tietämättä. Tässä ei tosiasiassa ole mitään "mahdollisuutta". Voitto joko on tai ei ole arvassa. Epävarmuus on enemmänkin episteemistä. Ihmiset pitävät arvontaa reiluna jos se suoritetaan siten että kukaan ihminen ei ole tietänyt ja päättänyt kuka voittaa ja kuka ei.

Tuon tyylistä esittämistapaa voisi pitää jonain jolla on helppoa selittää miten deterministit ja indeterministit suhtautuvat yllätykseen. Indeterministien mukaan Jumala pyörittää lottokonetta ja deterministien mukaan Jumala myy arpalippuja. (Deterministit tosiasiassa näkevät jopa lottoarvonnat siihen tyyliin kuin ne olisivat raaputusarpoja.) Tai jos eivät ole teistejä niin sama ilman jumaluuksia. Kiinnostavaa on että molemmissa todennäköisyyksiä arvioidaan samoilla kaavoilla. Sekä lotossa että arpalipuissa pelaamisen kannattavuutta arvioidaan voiton odotusarvolla, voiton todennäköisyydellä ja vastaavilla matemaattisilla konsepteilla. Matematiikka ei tässä mielessä välitä.

Syntyvä ihminen on tässä mielessä vähän onnenpeliä. Hänen tulevaisuutensa on avoin. Kalvinistien mukaan Jumala on predestinoinut tämän syntyneen ihmisen Paratiisiin tai Helvettiin. Monien muiden mukaan taas lapsen tulevaisuus on laajemmassa mielessä avoin ja hän voi esimerkiksi valita tulevaisuutensa ja tehdä päätöksiä. Ihmisen tiedon kannalta tämä on irrelevanttia koska meillä ei missään tapauksessa ole "pääsyä Jumalan päähän". (Myös vertauksen eiteistisessä mielessä.) Potentiaalia on pankinjohtajasta siihen pultsariin joka nukkuu porttikongissa. Kenties vauvasta tulee presidentti, kenties sarjamurhaaja, ja jopa pieni todennäköisyys on siihen että hänestä tulee molempia.

Minun äitini ei esimerkiksi voinut tietää kannattaako minut abortoida. Tälläiset arviot voidaan tehdä vasta havaintojen jälkeen. Ja kaiken lisäksi vain minä voin tietää tämän. Se on sääli. Mutta niin kauan kun vanhemmilla ei ole pääsyä "Jumalan mieleen" on heidän vain arvioitava voiton todennäköisyydet ja voiton oletusarvo, toimittava sen mukaan ja sen jälkeen toivottava parasta. Tässä prosessissa tarvitsee - enempien yöunien lisäksi - roppakaupalla onnea. Ei minulla muuta.

Miksi suunnittelua ei etsitä eliöistä?

Juha Leinivaara kuvasi blogissaan ID -aiheesta tohtoroineen väitöstilaisuutta. Kojosen kannanotto tiettyyn yhteen asiaan on jotain jota halusin sitten nostaa esille tarkemmin. "Väitöstilaisuudessa Kojosen opponentti tiedusteli tällaisten tutkimusten perään. Behen IC-argumentti ja Dembskin Complex Specified Information mainittiin. Hän ei ollut onnistunut löytämään näiden ID-työkalujen käyttöä tieteellisissä julkaisuissa. Kojonen vastasi sen johtuvan siitä etteivät biologit usko elämän olevan suunniteltua. Varmasti pätevä selitys ID-tutkimusten puutteelle, mutta toisaalta IDeisteillä on ne omat pro-ID julkaisut (esim. BIO-Complexity ja Evolutionary Informatics Lab). Ongelma säilyy tästäkin huolimatta: kukaan ei näyttäisi soveltavan IDeistien työkaluja biologiassa. Väittäisin sen johtuvan siitä, etteivät ne toimi älyn havaitsemisessa."

Olen tässä asiassa varsin tiettyä mieltä. Jos mietitään ID:n designin päättelyn menetelmiä, vastaan syntyy varsin helposti erikoisia tilanteita. Otetaan esimerkiksi CSI -informaatio. William Dembski, informaatiotieteen Paris Hilton, kuvaa itse tätä aivan itse kehittämäänsä ja nimeämäänsä konseptia esimerkiksi sellaisessa neronleimauksessa kuin "Specification: The Pattern That Signifies Intelligence". (Luettavissa internetissä ilmaiseksi.) Sen ytimessä on juuri älysuunnittelun huomaaminen. Jos katsomme Dembskin spesifikaatiota vaikka sivuilta 9-12 voimme huomata että se viittaa matalaan Kolmogorov -kompleksisuuteen. Tämä täsmennys on tärkeää koska ollakseen suunniteltua täytyy kohteen olla kompleksia ja spesifiä. Ja jos se ei täytä spesifikaatiota se voi olla kompleksia mutta ei spesifiä. "It’s this combination of pattern- simplicity (i.e., easy description of pattern) and event-complexity (i.e., difficulty of reproducing  the corresponding event by chance) that makes the pattern exhibited by ( ψR) - but not (R) - a specification."

Dembskin esimerkit ovat tässä muutenkin kuvaavia. Hän on selityssuodattimessaan kuvannut sitä, miten hyvin säännönmukaiset ja toisteiset pätkät ovat spesifejä. Dembskin lempilapsi tässä on ollut Caputo-case. Tämä viittaa 1985 tapahtuneeseen Nicholas Caputon suhmurointiin. Hänet tuotiin oikeuteen koska hän oli manipuloinut poliittista vallanjakoa. Caputo kiisti huijanneensa mutta koska kukaan ei valvonut hänen prosessiaan, oli hänen syyllisyytensä arvioitu epäsuorasti todennäköisyysmatematiikalla. Jos voiton suhteet ovat fifti-fifti, niin miten ihmeessä demokraatit voittivat 40 kertaa 41. Liian monta kertaa tapahtunut tietty tulos vihjasi siitä että arpaa ei oltu heitetty vaan tulos oli peukaloitu. Caputo -casea on käytetty monessa paikassa mutta kenties helpoiten siihen voi tutustua lukemalla Dembskin "The Explanatory Filter:A three-part filter for understanding how to separate and identify cause from intelligent design" (Luettavissa internetissä ilmaiseksi.) Jos teemme kolikonheitosta sarjan jossa kruuna on 1 ja klaava 2, on "11111101111111111111111111111111111111111" spesifi ja siis mahdollisesti suunniteltu. ID -kielenkäytöllä sattuma eliminoidaan selityksenä. Tätä ideaa ei selvästi ole muutenkaan hylätty. Dembskin esitelmästä saa aivan selvästi napattua lausuman "Well, it turned out what was crucial for detecting design was this what I called Specified Complexity, that you have a pattern, where the pattern signifies an event of low probability, and yet the pattern itself is easily described, so it’s specified, but also low probability. And I ended up calling it Specified Complexity"
1: Mitä on enemmän kuin hieman hauskaa hieroa monien kreationistien naamaan, sillä moni heistä väittää toisaalla että mutaatiot eivät voi tuottaa informaatiota koska jos geeni kahdentuu, ei synny uutta informaatiota. Tuossahan on informaatiopätkä "1" jota on kopioitu moneen kertaan. Ja jos kahdentaminen ei tuota informaatiota, ei tuossa voi olla lisää informaatiota. Mutta tämä on nyt tämän jatkon kannalta irrelevanttia. Kunhan itsekseni huvitun.

Toisaalla sitten voidaan kaivaa ID -nero Stephen Meyer jonka tuotos "in Evidence for Design in Physics and Biology: From the Origin of the Universe to the Origin of Life" esittää aivan suoraan seuraavaa "Complex sequences exhibit an irregular and improbable arrangement that defies expression by a simple formula or algorithm. A specification, on the other hand, is a match or correspondence between an event or object and an independently given pattern or set of functional requirements." Tämä viittaa nimenomaan ja by definition pieneen pakattavuuteen eli siihen että Kolmogorov-kompleksisuus onkin korkea. Ja sen olisi oltava by definition korkea.

Peruspuolustus tähän ongelmaan on se, että CSI -informaatiossa on sekä spesifi että kompleksi osuus. Ongelmana vain näyttää olevankin se, että CSI -informaation kompleksi on määritelmällisessä ristiriidassa sen spesifin kanssa. (Mikä itse asiassa sopii siihen ajatukseen että tosiasiassa ei ole mitään CSI -informaatiota vaan kaikki on sattumaa ja lainomaisuutta.) Astetta sivistuneempi ID -counteri aiheeseen on kuitenkin se, että ID -läiset korostavat että "Shannon Complexity" viittaa Shannonin entropiaan, ja että tätä ei käytetä kun älysuunnittelua etsitään. Että yleensä kompleksisuutta arvioidaan tapahtumatodennäköisyyteen. Ja että tässä katsotaan mahdollisia "maallisia selitysmalleja" ja niiden todennäköisyyksiä. Kompleksisuus olisi vain logaritmilaskentaa tästä todennäköisyydestä. Että Shannonin entropiaa voitaisiin käyttää vain hyvin spesifeissä tilanteissa, kuten Caputo -casessa. Siis tilanteesta jossa tiedetään että syntyteoria on jotain jossa osien järjestäytymiset olisivat yhtä todennäköisiä. (Oma kannanottoni tähän sofistikoituneempaan malliin on jo kirjoitettuna.)

Mitä tuo tarkoittaa?

Ylläolevaa katsoen on helppoa huomata että Design -suunnittelua ei tehdä millään yhdellä mittarilla. Idean taakse tiivistyy enemmänkin jotain josta on vaikeaa sanoa mitä se on. Karkeasti ottaen vaihtoehdot ovat seuraavat:
1: Kyseessä on oikea Design -teoria, joka on laaja. Siinä on keskenään ristiriitaisia osia. Eli teoria on kokonaisuutena rikki ja perseestä ja epälooginen.
2: Ei oikeasti ole mitään Design -teoriaa vaan peruskäsitteiden taakse on koottu enemmänkin hajanainen kokoelma jonkinlaisia intuitiopumppuja. Näitä tunnistusmetodeja ei suostuta kieltämään vaan niitä kaikkia halutaan tukea. Ja lopputuloksena on se, että se, mitä työkalua käytetään riippuu siitä mitä intuitio ensin sanoo suunnitelluksi. Kun tämä lopputulos on sitten päätetty (joko tietoisesti tai esitietoisesti, luultavasti tietoisesti) voidaan hajanaisesta työkalupakista valita aina sopiva menetelmä. Se joka antaa halutun tuloksen. Juuri se että tarjolla on keskenään ristiriitaisia työkaluja takaa sen että sopiva tulos saadaan aina ja jokaiseen tarpeellisentuntuisen tilanteeseen löydetään aina siihen sopiva päättelytyökalu ; Kun viittauksissa on Kolmogoriv -kompleksisuutta, Shannonin entropiaa ja Shannonin yllättyneisyyttä, on enemmän kuin luultavaa että jokin näistä osuu kohdalle.
     2.1: Bonuksena on se, että taustahypoteeseja tutkiessa ei usein olekaan tehty mitään asiallista ehdotonta todennäköisyyslaskentaa. Usein sen takia että todennäköisyyttä ei voida arvioida. Näin ollen se mikä jää käteen on se, että heitetään hatusta mitä tahansa todennäköisyysarvioita ja muutetaan tämä tieteellisen näköiseksi silmänkääntötempulla jossa todennäköisyys muutetaan biteiksi logaritmikaavalla. Joka tietysti onnistuu koska se on vain toinen tapa sanoa sama asia. (1/100 on 1% so math there.)

ID joko on ristiriitainen tai ei teoria. Sen soveltaminen on enemmän sitä että ensin täytyy olla intuition antama selvä käsitys siitä mitä lopputulosta haetaan. Ja usein todennäköisyysarviotkin täytyy heittää hatusta tukemaan tätä koska argumentatiivisesti hienostuneemmat ja ei epäloogisiksi havaitut menetelmät ovat niin hienoja että niiden vaatimia syntyepätodennäköisyyslukuja ei voida useinkaan selvittää koska maailma ei ole mikään ajatuskoe. Tämä selittää sen miksi edes ID -laitoksissa ei tätä älytunnistusta käytetä. Ja miksi esimerkiksi Kojonen itse ei laskeskele sujuvasti kuinka monta bittiä CSI -informaatiota on luritettuna alkeelliseksi kivikirveeksi epäillyssä kivensirussa, biteiksi muutetussa kuvassa jossa voi olla DNA tai televisiovastaanottimeen tullutta kohinaa tai missä tahansa muussa asiassa. ID -myönteisen Kojosen syynä tuskin on se, että hän ei usko että sitä löytyisi.

Elementary, mr. Dembski

Joe Felsenstein kirjoitti "Panda's Thumbiin" lyhyen kritiikin William Dembskin viimeisimmitä lausumista. Itse Dembskin argumentissa ei ollut mitään varsinaisesti uutta. Jo 2000 -luvun alkupuolella ID -piireissä oli esillä ajatus siitä että evoluutiota ei voi tapahtua koska evoluutio toimii vähittäisin muutoksin ja funktionaaliset mutaatiot ovat niin kaukana toisistaan että toimiva funktio ei voi korvautua vain vähän kelpoisemmalla versiolla. Esimerkiksi Douglas Axen laskelmien yritettiin saada sopimaan tähän.
1: Tässä ei onnistuttu kovin hyvin, koska Axe ei käsitellyt kuin yhden hyvin täsmällisen proteiinin muodostamistapaa, eikä hän tehnyt fittness landscapea kaikista funktionaalisista proteiineista. Joka vaaditaan jos käsitellään sitä voiko evoluutiota tapahtua. Funktion ei tarvitse pysyä identtisenä. Itse asiassa adaptiivisen mutaation synty jotain jossa se on erilaista. Siinä ei haeta mutaatiota joka muuttaa proteiinin kuvauksen ilman proteiinin muutosta.

Tämän ytimessä on kuitenkin fittness-landscape. Ja Dembski on panostanut paljon siihen ajatukseen että evoluutio ei voi toimia koska "se ei muodosta vuoria" vaan on enemmänkin satunnaista kohinaa. Ja jos Dembski olisi oikeassa, ID -argumentti olisi melko vahvoilla. Tähän asti argumenteista on kuitenkin löytynyt isoja ongelmia. Mutta ne on ikään kuin jouduttu käsittelemään kohta kerrallaan.

Felsensteiniltä löytyi kuitenkin yksinkertainen argumentti. Sellainen joka on sekä ilmiselvä että maallikonkin helppoa ymmärtää. Se nojaa siihen mitä Dembskin kuuluttama tasainen jakauma on. Ja se käsittelee asian siten että sen avulla käytännössä tiedämme että jos joku esittää että evoluutio joutuu toimimaan täysin satunnaisessa fittness-landscapessa niin siinä argumentissa täytyy olla vika. Tämän jälkeen ei tavallaan edes tarvitse etsiä miksi siinä argumentissa on vika. Sillä vian olemassaolo on käytännössä todistettu. Ja argumentaatiota tarvitaan vain detaljien tarkistamiseen. Siihen, miksi vika tällä kertaa tässä argumentissa on. Vaihtoehtona se, että evoluutio joutuisi toimimaan satunnaisessa fittness-landscapessa on käytännössä havaintojen edessä falsifioitu.

"What if, instead of changing one base, we took the drastic step of mutating all of the bases in the genotype at the same time? If the Bernoulli Principle applied, we would get to a genotype whose fitness was also chosen at random. So in that case, on average, that would be no better and no worse than changing just one base. In other words, when fitnesses are randomly assigned to genotypes making a single typographical error is exactly as bad as changing every letter in the text. Real biology doesn’t work anything like that. Making one mutation in one of my genes will on average make it worse, though sometimes not. If it produces a protein, a single amino acid change often leaves the protein still functioning. But making changes in every site of its DNA is the same as replacing every protein by a random string of amino acids. Which will be a complete disaster."

Toisin sanoen jos fittnessavaruus on täysin satunnainen, se on satunnainen. Ja silloin jos se on satunnainen, mikä tahansa mutaatiotyyppi olisi yhtä vaarallinen. Yhden kohdan muutos olisi keskimäärin yhtä tuhoisa kuin viidensadan aminohapon muutos. Sillä fittness-landscape jossa geenit hyppisivät on satunnainen. Ja satunnaisuus tarkoittaa juuri sitä että lähelläolo ei tarkoita yhtään mitään verrattuna kaukanaoloon. Yksittäistapauksissa muutokset voisivat olla mihin päin tahansa. Mutta kun katsottaisiin tilastollisella tasolla niin keskimäärin yhden kohdan muutoksen pitäisi olla yhtä dramaattinen ja tuhoisa kuin kahden, kolmen tai sadan kohdan tuhoaminen. Ja tämä kaikki on automaattinen seuraus siitä mitä satunnainen hakuavaruus tarkoittaa. Koska todellisuus näyttää toisenlaiselta, Dembskin argumentin tuomat esteet sille että evoluutio ei voi toimia eivät voi toteutua. Sillä Dembski argumentoi siitä mitä tapahtuu satunnaisessa fittness-landscapessa. Ja argumentti toimii vain tässä kontekstissa.

---

Jotkin argumentit ovat vain niin yksinkertaisia että tehokkaita että hävettää että ei ole itse keksinyt niitä.

Mitä on normaali ja odotettu?

"Black Box" -sarjan ensimmäinen osa oli hyvin suuri pettymys. Se oli "Housen" tekijöiden uusi sarja. Ja tämä näkyy. Tosin ei hyvässä. Pahiten kusevat henkilöhahmot ; Päähenkilöä näyttelee sievä näyttelijä, joka on teatraalinen ja etäännyttävä. Häntä ei oikein esitellä ja tämän vuoksi syvä syöksy bipolaarisen mielen vierauteen tuntuu varsin kököltä. Kysymys ei siis ole itse teemasta vaan siitä että sarja menee liian nopeasti liian syvälle, eikä valmistautumaton katsoja yksinkertaisesti kykene välittämään päähenkilön ongelmista. Oman haasteensa antaa tietysti bipolaarisuus itse, sillä se heittelee tunteita ja käytöstä suuresti. Hahmosta ei tahdo saada mitään selvää. Ja jos mysteeri olisi hyvä, niin tässä tapaukessa se ei tarjoa mysteeriä vaan samastumisvaikeuksia. Joka on aina huono tarinankerronnassa.

Toinen asia jossa sarja kusee on sitten sen tiedesuhde. Toki "Housen" kanssa on totuttu "tiettyyn laatuun" että "tiettyihin, sanotaanko, vapauksiin". Monet asiat oli hoidettu osaavasti, eivätkä ne puutteet sinällään haittanneet ; Viihteen tehtävänä ei ole olla tieteenfilosofian oppikirja. Ja ne voivat minun puolestani pitää sisällä jopa epätosia elementtejä. Mutta tämän uuden sarjan henki on sellainen joka on siitä paha, että se hieroo tiettyjä hyvin toistuvia ennakkoluuloja. Ennakkoluuloja jotka ovat ongelma. Ja joita sarja lietsoo ja syventää sen sijaan että ratkaisisi.

Tähän maailmaan saa otteen kun katsoo mikä on aloitusjakson suhtautuminen neurologiaan. Sarjan päähenkilö on bipolaarinen nainen joka tutkii epänormaaleja aivoja samalla kun häntä vaivaa koko käsite normaali. Muutenkin neurologi toimii kuin psykiatri, potilaiden kanssa humaanisti vuorovaikuttaen. Hän kuitenkin muka johtaa tutkimuslaitosta. Joka vaatisi ... no muuta kuin hoitsuna toimimista. (Mielestäni vahva mutta hullu nainen tälläisessä roolissa olisi todella mainio asia.)

Miten niin epänormaali suhteessa normaaliin: luulin että kysymys on vaikutuserojen havaitsemisesta?

Kuitenkin jos aivojen funktioita katsotaan, voidaan katsoa sellaisia ajatuksia mitä vaikka neurologiaa seulovan Damasion kirjoista löytyy, ne ovat itse asiassa melko kaukana normaali-epänormaali -dikotomista joiden varaan sarja rakentaa narraationsa. Jos Damasio esimerkiksi tutkii aivovammapotilaita, leesio voi kenties vaikuttaa epänormaalilta siksi että se on harvinainen tavallisten ihmisten keskuudessa. Mutta tosiasiassa leesio on merkittävä lähinnä siksi että se on variaation lähde. Jos aivoista puuttuu osa X ja toisissa se on, saadaan selville miten tämä aivojen osa X vaikuttaa. Kysymys ei ole siitä mikä on normaalia ja mikä ei ole normaalia. Vaan siitä mikä muuttuu. Korrelaatio ei ole normatiivisuutta.

Itse asiassa ihmettelin miten televisiossa älykkäät ihmiset taputtivat niin innolla neurologiksi kuvatulle neurologille joka kuulosti humanistilta. Ei siksi että humanismi olisi huonoa, vaan sillä että neurologia on lähempänä klassista luonnontiedettä ja esiin tuotu humanismi on jotain sen tyyppistä joka on sen verran alkeellista että sentasoiset eivät kiinnosta humanistiseen filosofiaan syventyneitä. ; Heillä on paljon sofistikoituneempaa materiaalia. On vaikeaa nähdä miksi he taputtisivat skientistiä joka ilmiselvästi suorittaa filosofian peruskurssin mietintöjä heidän edessään luennolla.

Itse asiassa ajatus neurologiasta normatiivisena onkin se asenne joka tästä puheesta, kenties tahattomasti, välittyi. Silloin voidaan vetää mielet vaikka Helsingin Sanomien kirjoitukseen joka käsitteli juopaa humanistien ja luonnontieteilijöiden välillä. Siinä viitataan Snown näkemykseen siitä miten akateeminen kulttuuri on kahtiajaettu. Ja kuinka "luonnontieteilijöiden kulttuuri oli jäänyt pahasti ihmistieteisiin nojaavan kulttuurin jalkoihin. Ei-luonnontieteilijät eivät hyväksyneet luonnontieteellisten saavutusten kulttuurista merkitystä." Luonnontieteiden osaamattomuudella voidaan jopa ylpeillä koska sitä pidetään kylmänä ja kovana ja kulttuurisidonnaisena.

Tämä on jossain määrin totta. Sillä kun katsotaan viime aikoijen koulutuskeskustelua, voimme muistaa kuinka isoa riitelyä heräsi kun esitettiin että historiasta tehtäisiin vapaaehtoista. Samanaikaisesti fysiikasta on yksi pakollinen kurssi jonka asiasisältö on ajettu äärimmäisen matalaksi. Sotahistorian osaaminen tuottaa humanisteista oleellisia tarinoita kun taas fysiikka ei mitään. Ei siitä huolimatta että kvanttimekaniikan ymmärrys on vaikuttanut elämäntapaamme enemmän kuin suunnilleen mikään. Sillä elämme teknologisessa kulttuurissa jossa pitäisi tiedostaa että McLuhanilla oli relevantti mahdollisuus kun hän korosti että väline on viesti. Siksi tietokoneen toimintaperiaatteen tiedostaminen olisi tärkeää periaatteessa myös humanististen seikkojen vuoksi. Mutta tälle ei oikein haluta antaa yleissivistykseksi laskettavan arvostuksen viittaa.

Itse pidän tätä stereotyyppinä, mutta "Black Box" tuntui alkujaksonsa puolella heijastavan tätä stereotyyppiä jopa tarpeettomasti. Kun korrelaatiot ja normatiivisuus menevät sotkuun, on lopputulos häiritsevä. Toki naturalistien ajattelu voi tuntua helposti tyypittävältä. Mutta kenties asista voi antaa eriävän mielipiteen.

Voisin ottaa asian esiin klassisen "ihmeen" kautta.

Ilmoilla on tyypittelevä ajatus että skientisti a priorisesti kiistää ihmeen mahdollisuuden ja vetoaa sattumaan, koska sattuma on mahdollinen. Ja uskova maailmankuvallisesti taas sallii yliluonnollisen voiman jonka tuottaman ihmeen vaihtoehtona ja on näin vähemmän torjuva ja suopea. (Paitsi että jos siinä halveksutaan naturalismia suppeana ja kahlitsevana niin tämä "avomielisyys" paljastuu välittömästi valehteluksi ja illuusioksi. Paskapuheeksi.) Tästä syntyy helposti ajatus siitä että luonnontiede vaatii normaalia ja poikkeava on jotain jota se torjuu. Ja että silloin kun tieteeltä loppuvat sanat, se kutsuu ihmettä sattumaksi.

Kahtiajako on vanha. Samuel Johnson ja Pierre-Simon Laplace ovat pohtineet tätä teemaa. Heillä ongelmana oli se, että jos epätodennäköinen tapahtuu, onko se yhteensattuma vai onko sen takana jokin suuri selittävä voima, jonkinlainen tuntematon "piilomuuttuja" joka tekee epätodennäköisen todennäköiseksi.

Valitettavasti se on kovimmillaan uskonnollisessa keskustelussa. Silloin sattumahypoteesia vastassa on "piilomuuttuja Jumala". Siinä voidaan esimerkiksi keskustella siitä että jos heitämme kolikkoa satoja kertoja kertaa ja havaitsemme että se tulee joka kerta kruuna yllä alas. Tällöin voidaan ajatella että tämä täsmällisyys olisi ihme. Kuitekin moni paatunut ateisti muistuttaa tässä että mikä tahansa sekvenssi on saman arvoinen. Jokainen kolikonheittosarja on täsmälleen yhtä todennäköinen. Joten kaikki olisivat yhtä ihmeenomaisia.

Ongelma vaikuttaa ongelmalta ellei avuksi oteta "kauheaa kaksiarvoista logiikkaa". Tästä paradoksista on itse asiassa olemassa matemaattinen malli. Sen perusideana on soveltaa Kolmogorov kompleksisuutta. Se ei mittaa lainkaan merkkijonon todennäköisyyttä vaan arvioi sen sijaan mallien osuvuutta. Eli se katsoo paljonko yllättävyyttä prosessiin syntyy. Karkeasti sanoen viestinä on juuri ns "häviötön pakattavuus". Salaisuus on siis siinä että vaikka kaikki permutaatiot ovatkin yhtä todennäköisiä niin kaikki kombinaatiot eivät ole. Ja siksi tässä hylätään intuitiivisesti liiankin vahvasti ilmiselvyytenä pidetty ajatus siitä että katsotaan syntymekanismia ja sitä millä todennäköisyydellä se tuottaa juuri tämän yhden permutaation. Tämä menee roskakoriin, koska lähestymistavassa ei käytetä suoraa todennäköisyyttä vaan ilmiön pakattavuutta, joka on hitusen eri asia.
1: Tämä tarkoittaa sitä että jos merkkijono on pakattavissa on pakko hylätä ajatus siitä että yhteys olisi sattumaa. Pakkaamattomissa oleva taas sanoo että sattuma on paras selitys. Tästä poikkeaminen ei toki ole mahdotonta mutta koko matematiikan taustalla on kuitenkin se, että todennäköisyys sattumalle pienenee nopeasti eksponentiaalisesti ja näin vähänkin pidemmillä jonoilla todennäköisyys korkeasti pakattavalle jonolle tiivistyy lähelle nollaa. Näin esimerkiksi kolikonheittoesimerkki näyttää että on järkevämpää odottaa että kolikko ei ole tasapainossa. Eli sen takana on paljon paljon todennäköisemmin jokin muuttuja. (Mahdottomuus hämää tässä todellakin mieliä. Ja tämä on nimenomaan ateistien ajattelutavalle tyypillinen hämääntyminen.)
2: Toisaalta tästä sattumasta ei voida nimenomaan vetää tulkintoja ihmeeseen koska se mitä havaitaan on se, että jakauma ei ole satunnainen. Ja todennäköisyyksiä verratessa oletetaan "normaali odotettava jakauma" johon verrataan. Jos asia ei osu, niin tämä jakauman satunnaisuus kumoutuu relevanttina vaihtoehtona. Itse asiassa tämä tarkoittaa sitä että jatkoselitys voisi olla mekanismiltaan mikä tahansa. Ratkaisu ei nimittäin vaadi sitä että kolikko olisi painotettu, vaan Jumalakin olisi mahdollinen. Mutta tämä vaatisi syy-yhteyksien tutkimista. Kolikon painotuksen voi tarkistaa vaa-alla. Ja vaikka rukousparannus olisi yliluonnollinen se kuitenkin vaikuttaa normaalimaailmassa, joten rukouksen ja paranemisen välinen korrelaatio voitaisiin havaita vaikka kaksoissokkokokeella tai muulla vastaavalla järjestelmällä. Muu olisi ns. jumping the conclusions.

Tässä mielessä klassinen puska-ateisti saattaa muistuttaa stereotyyppien naturalistia. Ja tällöin tilanne saattaa näyttää maailmankuvien kisaamisesta jossa molemmilla on hyvä ja vankka perusta. Tarkemmalla miettimisellä molemmat stereotyypit ovat typeriä. Tiede ei ole normatiivista, mutta ei se tarjoa tilaa ihmehörhöttelyllekään. "Black Boxin" peruspremissi on siis jotain joka vaikuttaa yhtä omituiselta kuin joidenkin ajatus siitä että neurologia olisi lähtökohtaisesti tuhoon tuomittua koska emme tiedä edes miten tietoisuus syntyy aivoissa. Se vaatii hyvin omituisen ja vahvasti ideologisen perustan ollakseen lainkaan uskottava. Ja se nojaa enemmän Dunning-Kruger -efektiin kuin siihen että tällä maailmankuvalla olisi jokin relevantti paikka minkäänlaatuisen keskustelun osana.
1: Ja  tämän Dunning-Krugerin vuoksi käy käytännössä niin, että huomio keskittyy liikaa is-ought -ongelmaan ja naturalistisen virhepäätelmän liepeille. Kun ongelmana ei ole se onko keskiarvo oikein, vaan siitä että keskiarvo ja tavallisuus ylipäätään nostetaan tarpeettoman vahvaan kuningasrooliin, kun luvut itse kuitenkin puhuvat jakaumista ja variaatiosta jotka ovat faktoja koskevia asiantiloja aivan kuten ilmiön tavallisimman piirteen todennäköisyys ja keskiarvokin. Virheet on tehty jo ennen is-ought -kysymystä. Ja vaikka tuo on kiinnostava ja relevantti filosofinen pulma, vikana on se että se värittää liiaksi kaiken keskustelun.

Eihän tässä voida sanoa muuta kuin että tieteen tehtävänä on selvitellä asioita. Että vain ideologioilla on faktoja joita se levittää dogmina ja joiden pohjalta se rakentaa oikeaoppisen tulkinnan. Tieteessä on kysymys uusien juttujen selvittämisestä. Jos olisi aivan syvästi ilmiselvää miten kognitio syntyy neuroneissa, niin tutkimukselle ei olisi enää oikeastaan tarvetta. (Ne olisivat kuriositeetteja kuten Galileon pudottelukokeiden toistamista Pisan tornissa.) Pitäisi panostaa tutkimus johonkin muualle. Ja että prosessissa ei kerrota mikä on "normaalia" saati että "normaali" olisi keskivertoa jossa kaikki olisi tasaista ja harmaata. Sillä kuten pakattavuuskäsitys saattaa muistuttaa, se vaatii variaatioita. Keskiarvon lisäksi on sellaisia tilastollisia ominaisuuksia kuin jakauma. Frekvenssi ei tiivisty siihen mikä on keskiarvo tai mediaani. Paitsi aivan liian monilla, that is.

Palauttaakseni tämän sarjaan

Sarjan tiedekäsitys on oleellinen koska sen varaan on rakennettu valtaosa konflikteista ja tarinasta. Pulmat nojaavat siihen että tämä jaottelu on tosi. Se voi vaikuttaa ensivaikutelmalta tutulta. Koska virheuskomus jota se levittää on hyvin yleinen. Toisaalta se voi näyttää uskottavalta siten että se tuo esiin arkielämästä tuttuja ihmisiä jotka noudattavat näitä stereotypioita. Ja tekee näistä sitten koko ilmiötä kuvaavan voiman.

Sarjan perusongelma onkin siinä että se paradoksaalisesti pitää pienten ja heikkojen puolta. Se näkee miten epänormaali ja hullu voi olla kulttuurille ja tieteelle arvokas. Se kuitenkin toisaalta noudattaa hyvin kliseistä normatiivista luokittelutapaa maailmassa ja tätä kautta se ei itse asiassa vapauta vaan lähinnä korostaa että vapaus koskee vain näitä tiettyjä ryhmiä. Niille vapaus toki kuuluukin, mutta olisi mielenkiintoisempaa havaita että se kykenisi myös luomaan uudenlaista kriittisyyttä. Sellaista joka vaikuttaisi vapauttavasti tiedottaen tosimaailmassakin olevasta kahlinnasta ja tuomitsemisesta.

Siihen asti luonnontieteilijälle on varattu friikin kaapu. Hänet nähdään kylmänä ja kovana ja normatiivisena, jota vastaan pehmeä ja lempeä humanistinen sivistys asetetaan, ikään kuin jonain joka parempana, syvällisempänä ja eettisempänä ja kaikella tavoin syvemmin ymmärtävänä sitten ottaa hallittavakseen heikon, pahan ja puutteellisen. On hieman surullista huomata että erään oman suosikkisarjan tuottajat ovat latistuneet ja alkaneet tuottamaan sen tyylistä ilmaisua jota on ilmoilla muutenkin aivan liikaa. Sarjan ongelmana ei olekaan se, että tämä peruskysymys normaaliudesta ja hoitamisesta ei olisi merkittävä. Ongelmana on se lattea tapa jolla se tekee sen.