Usein kun evoluutiopsykologia mainitaan, mieleen tulee sosiaalidarwinismi. Eugeniikkamielikuvat ovat hyvin vahvoja. Tämä on hyvin ymmärrettävää. Sillä jos mietimme historiaa, vallalla on ollut eurooppalaisen kulttuurin ylivaltaa korostava linjama. Menneisyydessä ei ole ollut ollenkaan tavatonta korostaa että kristinusko on oleellisesti paras ideologia, eurooppalainen kulttuuri on valtavan hienoa verrattuna muihin. Ja kun geenit nousivat tiedeaiheeksi, keskustelussa korostui se, miten ihmiset olivat myös geneettisesti ylivertaisia.
Ja kaikki ylläolevat piirteet ovat jossain määrin nykykulttuurissakin. Sen vuoksi on ymmärrettävää miksi Tatu Vanhanen nosti aikanaan äläkkää. Hän tutki ainoastaan eri kansanryhmien älykkyyttä. Mutta keskustelu siirtyi rasismiin. Syynä on tietysti se, että jos rasismia on aiemmin oikeutettu sillä että eroja on, nähdään kaikki erojen etsimiset rasismina. Tämä on tietysti hieman tiukka tulkinta.
Lähestyn näiden kahden välistä eroa ottamalla askeleen taaksepäin.
1: Kun kapteeni Cook purjehti Australiaan, hän tutki ihmisiä hyvinkin tarkkanäköisesti. Hän esimerkiksi korosti että maorien kulttuuri oli suurien ja sotaisten ja vakavien ihmisten joukko. Aboriginaalejen elämäntapaa hän kuvasi individualistiseksi ja onnelliseksi. Nämä olivat huomioita joita hän teki ilman geneettisiä teorioita. Hänellä oli vain ihmistuntemusta ja oletus että kaikki ihmiset ovat suunnilleen samanlaisia.
2: Sarajevon laukauksista muistettu Franz Ferdinand ei kenties ansaitse tulla muistetuksi muutoin. Hänellä oli selvä näkemys siitä että toiset rodut ja kulttuurit olivat ylivertaisia. Siksi hän oppi maailmanympärimatkallaankin lähinnä sen, että Wien oli maailman paras paikka. Kaikkialla muualla oli omituisia, rumia ja tyhmiä ihmisiä. Tämän hän oppi tutustumalla eri kulttuureihin tästä viitekehyksestä.
On luontevaa nähdä että jos evoluutiopsykologia olisi Franz Ferdinandin tielle johtavaa, siinä olisi jotain eettisesti häiriintynyttä. Jopa siinä tapauksessa, että se olisi totta. Sitä ei kannatatisi ottaa etiikan ydinteesiksi, vaan korostaa humen giljotiinia, sitä että luonnollisuus ei tarkoita eettisyyttä. Kuten sitä, että vaikka Strykniinipuu (Strychnos nux-vomica) on luonnollinen, sen syöminen ei ole kovin kannattavaa koska siihen kuolee.
Voidaankin nähdä, että Franz Ferdinandin virhe on tehty uudestaan. Se on tavallaan sama virhe, mutta käänteisenä. Tämä on Rousseausta lähtöisin oleva teoria jalosta villistä. Siinä ihmiset ovat hyviä kunnes kulttuuri ja normit kahlitsevat heidät. Tässä ajatellaan että länsimainen kulttuuri olisi jotenkin huonompaa kuin muut. Tämä ei luonnollisesti ole mitään muuta kuin rasismia ja kulttuurin epäkunnioitusta. Se perustuu siihen virheoletukseen että olisi jotenkin "ihmisiä" ja sitten aitoja hyviä ihmisiä. Ajatus tästä "käänteisestä rasismista" liittyy vahvasti postmodernismiin. Mutta toisaalta on hyvä täsmentää että Derrida moitti Lévi-Straussia siitä miten tämä on lukkiutunut jalon villin ideologiaan välttääkseen rasismia ja ollakseen avomielinen.
1: En ymmärrä miten ekologisuus liitetään metsästäjä-keräilijäkulttuuriin. Sitä kuvaa lähinnä tehottomuus ja tuhlailu. Se on vain niin tehotonta että väkiluku ei kasva. Jos asiaa katsotaan ympäristön kantokyvyn ja resurssien haaskaamisen näkökulmasta, niin ei tarvitse muistaa kuin se että jos metsästäjä törmää tiineenä olevaan villiin sikaan, tämä ampuu tämän iloisesti. Saalis sisältää ekstralihaa. Maanviljelijä sen sijaan kerää ison kasan sikoja ja tiineenä oleva sika säästetään. Näin siat kuolevat samalla ruokamäärällä sukupuuttoon monta kertaa vaikeammin.
Evoluutiopsykologian anti voidaankin nähdä sitä kautta, että ihmisten geneettinen variaatio on kohtuullisen pientä. Mutta olemassaolevaa. Tämä johtaa siihen, että on luontevaa ottaa Cookin lähestymistapa. Sellainen jossa ei mietitä kuka edustaa herrarotua ja kuka on ylväin jalo villi. Tasa-arvoistavaan voimaan voi saada itse asiassa iskulauseita jopa kreationisteilta. Sillä mitä evoluutionäkökulma tekee ihmis-eläin -filosofiassa? Jokainen kreationisti tietää loukkaantuneena huutaa että "me ei olla eläimiä", "ei olla apinoita". Nämä kertovat miten tasa-arvoistavia teemoja evoluutioon voi livauttaa, ikään kuin ihan huomaamatta.
Kirjoittaja ei aina jaksa miettiä sitä, että onko rasistista googlata "hot ebony tits" tai "cute asian porn" -tyylisiä hakusanoja. Saati sitä, onko tämä sovinistista. Tai sitä, että ihmisen esineellistäminen ikään kuin pyyhkii kokonaisvaltaisessa välineellistävässä misantropiassaan rotukysymyksen sivuseikaksi. Kerran elämässä pitäisi olla hetki jolloin ei ole paha ollessaan evoluutioon uskova keski-ikäinen valkoihoinen heteromies ja suihkurunkkari..
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ferdinand. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ferdinand. Näytä kaikki tekstit
torstai 24. huhtikuuta 2014
keskiviikko 23. huhtikuuta 2014
Pieni ajatus ; Poliittisen korrektiuden asteet
Poliittinen korrektius on hyvin yleistä. Ja yleensä sitä myös vastustetaan. Itse jakaisin sen kahteen alatyyppiin. Ja nämä alatyypit eroavat toisistaan hyvinkin dramaattisesti.
1: Ensimmäinen poliittinen korrektius on eufemismien keräämistä. Tällöin asiasta ei puhuta sen oikeilla nimillä, tai asiasta puhuminen muotoillaan. Kysymys on usein kohteliaisuudesta ja diplomaattisuudesta joka koetaan elitistisenä ja vieraannuttavana, mutta joka ei oikeastaan rajoita sananvapautta mistään aiheesta.
1.1: Esimerkiksi Franz Ferdinandin sensuroimaton matkapäiväkirja koostui lähinnä eri kulttuurien halveksunnasta. Ja se korjailtiin muotoon joka ei aikaansaanut diplomaattisia skandaaleja. (Muotoilussa "saastaiset kanavat" muutettiin muotoon "kanaviin joissa virtaa likaista vettä".) Tällöin voidaan puhua "tummaihoisista" eikä "neekereistä" ja "homoseksuaalisuudesta" "iljettävän suoleenmöykytyksen" sijasta.
2: Toinen poliittinen korrektius taas on sitä että asiasta tehdään ikään kuin "kulttuurisesti tosi". Tällöin kritiikkiä usein sensuroidaan tai sitä pidetään lähtökohtaisesti epäkunnioittavana. Tällöin tietyt mielipiteet määrittyvät lähtökohtaisesti epäkohteliaiksi, tai sellaisiksi joita yksilöidenkään ei toivota kannattavan tai harjoittavan oikein edes yksityisesti, saati julkisesti.
2.1: Tässä kohden näyttää olevan niin, että miksi ideasta tehdään poliittisesti korrekti. Nykymaailmassa, jossa kritiikkiä kohdistuu aiheeseen kuin aiheeseen, kritiikkiin vastaamisessa tavoitellaan usein hyvää laatua. Ja tästä seuraa se, että puolustusstrategiat voidaan jakaa siihen että (1) perustellaan että asia on totta. Ja demonstroidaan miksi asia toimii, on tieteellinen ja järkevä, jolloin se saa rationaalista valtaa ja tätä kautta sivutuotteena syntyy poliittista valtaa (2) tehdään siitä poliittisesti korrekti, jolloin riittävän moni toimii kuin se olisi totta, ja siten ajatus voi kestää aikaa sillä että se on suosittu. Silloin se saa poliittista valtaa.
Itse asiassa näyttää siltä että
1: Ensimmäinen poliittinen korrektius on jossain määrin toivottavaa. Eufemismien käyttö osoittaa että elät yhteiskunnassa jossa kieli ja konnotaatiot elävät. Ja osoitat että haluat olla kohtelias ja ystävällinen. (En ymmärrä miksi haluta tätä, mutta jos sitä pitää tärkeänä, se voidaan kyllä laskea hyveellisyydeksi.) Konnotaatiot ovat yhteisiä ja niiden merkityskenttä on laaja, yhtä alakulttuuria suurempi. Ja jos sensuuri koskee sanoja ja mielikuvia mutta ei faktuaalisia sisältöjä, ei argumenttitasolla ja tieteellisellä analyysitasolla tapahdu merkittäviä muutoksia.
2: Toisen tyyppinen poliittinen korrektius taas näyttää liittyvän lokeroituneempiin poliittisiin ideologioihin, uskontoihin ja erilaisiin kulttuurillisiin liikehdintöihin ja alakulttuurien käytänteisiin ja muihin dogmiin. Ja poliittiseen korrektiuteen, vaikka "perinteen" ja "kulttuurin" tai "kunnioituksen" hyveisiin vedoten, on esillä käytännössä jos ja vain jos tämän parempia argumentteja ei ole. Josta seuraa se, että todennäköisesti asia jota poliittisella korrektiudella suojataan on epätosi. Tämä on sinänsä erikoista, että poliittinen korrektius ei itse asiassa suoraan itsessään liity toteen tai epätoteen. Tämä syvä epätotuus vain näyttää syntyvän sivutuotteena siksi, että kaikkiin asioihin kohdistuu niin asiallista kuin asiatontakin kritiikkiä. Perusteet nousevat tälläisessä kulttuurissa esiin jos niitä on. Ja vain jos niitä ei ole, tarvitaan "maailmankuva-smaailmankuvaa" ja niiden tabuiksi julistamista.
1: Ensimmäinen poliittinen korrektius on eufemismien keräämistä. Tällöin asiasta ei puhuta sen oikeilla nimillä, tai asiasta puhuminen muotoillaan. Kysymys on usein kohteliaisuudesta ja diplomaattisuudesta joka koetaan elitistisenä ja vieraannuttavana, mutta joka ei oikeastaan rajoita sananvapautta mistään aiheesta.
1.1: Esimerkiksi Franz Ferdinandin sensuroimaton matkapäiväkirja koostui lähinnä eri kulttuurien halveksunnasta. Ja se korjailtiin muotoon joka ei aikaansaanut diplomaattisia skandaaleja. (Muotoilussa "saastaiset kanavat" muutettiin muotoon "kanaviin joissa virtaa likaista vettä".) Tällöin voidaan puhua "tummaihoisista" eikä "neekereistä" ja "homoseksuaalisuudesta" "iljettävän suoleenmöykytyksen" sijasta.
2: Toinen poliittinen korrektius taas on sitä että asiasta tehdään ikään kuin "kulttuurisesti tosi". Tällöin kritiikkiä usein sensuroidaan tai sitä pidetään lähtökohtaisesti epäkunnioittavana. Tällöin tietyt mielipiteet määrittyvät lähtökohtaisesti epäkohteliaiksi, tai sellaisiksi joita yksilöidenkään ei toivota kannattavan tai harjoittavan oikein edes yksityisesti, saati julkisesti.
2.1: Tässä kohden näyttää olevan niin, että miksi ideasta tehdään poliittisesti korrekti. Nykymaailmassa, jossa kritiikkiä kohdistuu aiheeseen kuin aiheeseen, kritiikkiin vastaamisessa tavoitellaan usein hyvää laatua. Ja tästä seuraa se, että puolustusstrategiat voidaan jakaa siihen että (1) perustellaan että asia on totta. Ja demonstroidaan miksi asia toimii, on tieteellinen ja järkevä, jolloin se saa rationaalista valtaa ja tätä kautta sivutuotteena syntyy poliittista valtaa (2) tehdään siitä poliittisesti korrekti, jolloin riittävän moni toimii kuin se olisi totta, ja siten ajatus voi kestää aikaa sillä että se on suosittu. Silloin se saa poliittista valtaa.
Itse asiassa näyttää siltä että
1: Ensimmäinen poliittinen korrektius on jossain määrin toivottavaa. Eufemismien käyttö osoittaa että elät yhteiskunnassa jossa kieli ja konnotaatiot elävät. Ja osoitat että haluat olla kohtelias ja ystävällinen. (En ymmärrä miksi haluta tätä, mutta jos sitä pitää tärkeänä, se voidaan kyllä laskea hyveellisyydeksi.) Konnotaatiot ovat yhteisiä ja niiden merkityskenttä on laaja, yhtä alakulttuuria suurempi. Ja jos sensuuri koskee sanoja ja mielikuvia mutta ei faktuaalisia sisältöjä, ei argumenttitasolla ja tieteellisellä analyysitasolla tapahdu merkittäviä muutoksia.
2: Toisen tyyppinen poliittinen korrektius taas näyttää liittyvän lokeroituneempiin poliittisiin ideologioihin, uskontoihin ja erilaisiin kulttuurillisiin liikehdintöihin ja alakulttuurien käytänteisiin ja muihin dogmiin. Ja poliittiseen korrektiuteen, vaikka "perinteen" ja "kulttuurin" tai "kunnioituksen" hyveisiin vedoten, on esillä käytännössä jos ja vain jos tämän parempia argumentteja ei ole. Josta seuraa se, että todennäköisesti asia jota poliittisella korrektiudella suojataan on epätosi. Tämä on sinänsä erikoista, että poliittinen korrektius ei itse asiassa suoraan itsessään liity toteen tai epätoteen. Tämä syvä epätotuus vain näyttää syntyvän sivutuotteena siksi, että kaikkiin asioihin kohdistuu niin asiallista kuin asiatontakin kritiikkiä. Perusteet nousevat tälläisessä kulttuurissa esiin jos niitä on. Ja vain jos niitä ei ole, tarvitaan "maailmankuva-smaailmankuvaa" ja niiden tabuiksi julistamista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)