Christian Fundamentalist Terrorists

Pikku -uutinen kertoi siitä, miten Ranskassa ritareiksi pukeutuneet henkilöt olivat ryöstäneet keskiaikamarkkinat. He olivat pukeutuneet ritareiksi ja saaneet kelpo saaliin. "Joukko ritareiksi pukeutuneita henkilöitä ryösti maanantaina keskiaikafestivaalit Koillis-Ranskassa. Poliisin mukaan miekoin ja kirvein aseistautuneet ryöstäjät saivat saaliikseen 20 000 euroa. Ryöstö tapahtui aikaisin maanantaiaamuna, kun Bitchen keskiaikafestivaalin järjestäjät olivat laskemassa tapahtuman tuloja. Yksi järjestäjä loukkaantui välikohtauksessa." (Ritariasu oli naamiaispuku jolla saatiin aseistus mukaan. Ryöstäjät olivatkin ovelia.) Tämä uutinen voisi tuntua jostakusta absurdilta. Tässä ryöstön työssä vähintään rikotaan ritari-ihanteita.



Ei ihme että ovat vihaisia,
kun kyynärspäätkin keksitään
vasta vuosien päästä

Kuitenkin juuri tämä on jotain joka on kuvannut ritareita ilmiönä. Tarinat referoivat tiettyyn ihmisjoukkoon, mutta tämä ihmisjoukko ei ole elänyt tämän ihanteen mukaan. Näin ollen kun puhutaan ritareista, ihanne on enimmäkseen harha. ; Esimerkiksi "Codex Wallerstein" antaa hienot ohjeet sille miten ritari voi rahapulan vaivatessa viillellen ryöstää maajussin puukolla. Näin ollen ryöstäjä-ritarit noudattivatkin yllättävän hyvin ritariperinnettä. ; Ritarien käytöksen rajuutta kuvaakin se, että eräs syy ristiretkien tukemiseen johtui siitä että mellastelevat raakalaismaiset soturit tuottivat sisäistä hajaannusta. Ristiretkien avulla tämä kahakointi saatiin kohdistettua ulkopuolista voimaa vastaan. Näin yhteiskuntajärjestys hyötyi kahta kautta ; Ulkopuolista vihollista pidettiin aisoissa. Ja sisäinen hajaannus pysyi sekin kurissa kun pahantekijät olivat taistelemassa sitä ulkopuolista vastaan.

Itse asiassa Windsorin tämän vuoden "Realities of Steel" -esitelmä piti sisällään juuri tätä ritariaihetta. Hän antoi ritariudelle lyhyen määritelmän (joka on otsikossa asti). Ritarit olivat kristittyjä fundamentalistiterroristeja. He olivat hyviä tappamaan ja he tekivät sitä työkseen. Hän vetosi myös siihen, että tosiasiassa se, mitä me ajattelemme ritari-ihanteen rakentamisena ja kannustuksena hyvään, olikin oikeasti jotain muuta. Ritarit olivat vallassa olevaa eliittiä. Tekstit olivat kirjoitettu ylimyksiltä ylimyksille. Näin ollen ne olivat sisäistä selkääntaputtelua. Lisäksi rahvaan pariin levinnyt tarina ei sekään ole mitään ritarikritiikkiä ; Kun ritareista kerrottiin ihanteellisia tarinoita, niillä ei suinkaan kritisoitu ritarien julmuutta, vaan nimenomaan pönkitettiin vallassaolevien valta -asemaa. Kun ritarit esitettiin ihanteellisina tarinoissa, ihmiset helposti ajattelivat että ritarijärjestelmä on mainio asia.

Olin itse hieman hämmästynyt siitä että Windsor käytti näinkin provokatiivista määrittelemää ja esitti näin klassisesta ritarien ihailusta poikkeavaa kulmaa. Miekkailun harrastus kun liittyy vahvasti miekkailun historiaan ja mielikuvat miekkailun historiasta ja ritarihyveistä innostavat monia taatusti harjoittelemaan "ritaritaitoja". ; Windsor ei ollut markkinoimassa, vaan selittämässä asiantiloja ja rehellisyys on tätä kautta ymmärrettävissä. Ja tämä näkökulma antoi hänelle luvan tarkastella erikoisia ja eettisesti kyseenalaisia asioita joita manuaaleista löytyy.

Julmien kristittyjen historiaa ; Kolmannen kuvauksen korvapuusti.

Kokemuksieni mukaan kahdenlaiset kristityt loukkaantuvat jos ritari -ihannetta kolhitaan. On olemassa ihmisiä jotka eivät osaa historiaa. Heillä ritari -ihanne on jopa jonkinlainen malli. Ja osoitus siitä että kristillinen yhteiskunta toimi. Etenkään USA:n puolella pyöriessä ei ole itse asiassa harvinaista törmätä kristittyyn joka kokee nostalgiantunteita feodaaliaikaa kohtaan. He korostavat, että tätä järjestelmää on haukuttu liiaksi. Että silloin ihmiset olivat kotona koulutettuja ja jokaisella oli oma rooli. Ja ritarit olivat hyveellisiä, eivät vain hirmu vahvoja vaan myös hirmu hyviä. Nämä ihmiset loukkaantuvat siitä että ritarin määritelmä on "Christian Fundamentalist Terrorist" koska he eivät hyväksy viimeistä sanaa. Terrorismiosaa ei hyväksytä. (Tästä ei sen enempää, historian totaalinen uudelleenkirjoitus ei ole kiinnostavaa koska siinä heitetään faktat jorpakkoon ja estetään kunnon keskustelu ja vedotaan vain illusionaariseen myyttiin jota sitten toistetaan.)

Historiaan tutustuneet fundamentalistit taas lähestyvät asiaa tosiasiat tunnustaen, mutta dogmatiikkaan nojaten. Silloin saadaan esimerkiksi sellainen vastaus kuin itse sain facebookissa juuri tänään. "Ihan hupaisaa, että kun raakoja sotureita yritettiin saada paremmin aisoihin kehittämällä kristillissävytteistä ritari-ihannetta niin lopulta näiden sotureiden pahanteosta päästään syyttämään juuri kristinuskoa..." Tässä argumentaatio on joko (a) tosiasioita valikoivaa tai (b) No True Scotsman -virheargumentin sävyttämää. Kummassakin tapauksessa kyseenalaistetaan se, että ritarit olivat kristittyjä. Heidän ääriliikeluonteensa ja terrorismiluonteensa hyväksytään, mutta tämän ei nähdä olevan missään liitoksissa kristinuskoon.

Tämäkin ajatus on kummallista, koska esimerkiksi Temppeliritarit ovat tunnetusti ihanteiltaan ja opeiltaan ja normeiltaan erittäin kristillisiä. Esimerkiksi seksuaalietiikka ja omistamista koskevat normistot oli heillä hyvinkin tiukkaa. Ritarit eivät esimerkiksi saaneet haukkametsästää tai koristella hevosiensa suitsia pienillä koruilla, jotka olivat siihen aikaan vähemmän kristittyjen ristiretkeläisten parissa suosittua. Jos temppeliritarien ja tarinoissa olevien ritari -ihanteiden takana on aina referenssi tämänlaisiin väkivallantekijöihin, jossa taistelukulttuuri lyö kättä muiden arvojen kanssa, niin päädytään hyvin omituiseen tilanteeseen. On vaikeaa sanoa että mikä sitten on se "kristillissävyinen ritari-ihanne" jos ritarit eivät kerran olleet oikeita kristittyjä. Tässä kohden kristityt näyttävät elävän ikään kuin hölmöläisten peitonleikkuussa. Kun pitää selittää että ritarikuntien väkivallanteot eivät olleet aitoa kristillisyyttä, kadotetaan ajatus siitä että ritareita olisi suitsittu kristillisellä ihanteella. Normit ja ohjeet ovat siis tilanteenmukaisesti aina

Tämänlainen cherry -pickingin ambivalenssimylly on tietysti myös ritareiden toiminnassa. On nimittäin helppoa hylätä ideologian suhde toimijoissa. Väkivalta on aina yksityishenkilön tekoa eikä ideologia liity siihen mitenkään. Kuitenkin kun tehdään se, mikä usein unohtuu tehdä, eli seurataan joko rahaa tai valtaa, selviää että ritareilla oli usein komentoketju. Kun esimerkiksi Paavi Innocentius III oli huolissaan kerettiläisistä, hän ensin halusi ne mukaan kristinuskoon ja jos nämä eivät vapaaehtoisesti suostuneet siihen, hän pisti ritarit pieksemään kokonaisia kyliä hengiltä. Näissä hakkaajaisissa yksilöiden motiiveja on tietysti monenlaisia, on roistoja ja varkaita sekä kirkonmiehiä että kiihkouskovaisia. Mutta komentoketju johtaa selkeästi kristilliseen tahoon. On selvää että jos sanoo että katolisen kirkon päämiehen ja koko ideologiakoneiston toiminta ei mitenkään kristinuskoon, ollaan aika omituisessa tilanteessa. ; Tätä kautta selviääkin se, että itse asiassa koko ajatus ritareiden kristillistämisestä on sisällöllisesti absurdi. Ritarien aikana yhteiskunta oli äärimmäisen kristillinen, itse asiassa silloin yhteiskuntarakenne oli teokraattinen tavalla jossa kirkon ulkopuolinen elämä oli vaikeaa (jos olet vaikkapa kataari niin saat ristiritarimiekasta, kiitos Innocentius III:n jonka käsitys armosta on se, että hän ensin kysyy että haluatko vapaaehtoisesti kääntyä kristityksi.) Eli vaihtoehtoja kristittynä olemiselle oli itse asiassa aika vähän. Jos läpikristillisen yhteiskunnan jäsen joka on kristitty toimii sillä hengellä että "jos joku ritari tai ylimys oli erimielinen vaikkapa piispan kanssa, niin sitten lähetettiin aseistettuja miehiä tappamaan koko ylimyksen johtama kylä" niin on selvää että kysymys on kristillisyydestä. Ritari -ihanne onkin kenties muuttuneen kristinuskon muuttuneita arvoja.

Kolme attribuuttia.

Tästä voi kuitenkin mennä väärään suuntaan. Sillä itse asiassa facebookiini saama syytös, (joka tuli otsikossa olevasta kolmen sanan kuvauksesta) on väärä. Se nimittäin esittää että laittaisin kristillisyyteen syy-seuraussuhteen. Kuitenkin kuvaus on lähinnä attribuutteja. Eli kuvaus koskee ritarien yleisiä ominaisuuksia. Ja tämä ei todellakaan tarkoita samaa kuin jos näiden välillä olisi syy-seuraussuhde. ; Esimerkiksi useiden murhaajien taustalta löytyy se, että heidän talossaan on hammastahnaa. Se ei kuitenkaan ole sama kuin se, että hampaiden harjuu aikaansaisi rikollisuutta.

1: En kuitenkaan ole tästä syytöksestä hirvittävän loukkaantunut. Vaikka se itse asiassa on olkiukko, niin hyvin usea ihminen - kristityt ja ateistit - ovat sillä tavalla tyhmiä että he esittävät tämäntyyppisiä rinnastuksia hyvin usein. Näin ollen lausuja joko kokemuksen pohjalta oletti että tarkoitan tätä, joka on aivan hyväksyttävä tapa tulkita tekstiä. Tai sitten hän itse on "laittanut mutkia suoriksi" tässä kohden, eikä hän siksi huomaa tälläistä vaihtoehtoa.

2: Itse asiassa kun laitoin Windsorin kuvauksen tämän uutisen yhteyteen, ajattelin lähinnä sitä että ritarit palaavat juurilleen. En siis kokenut sen olevan mitenkään kristillisyyttä kritisoiva. Tämä ei tullut mieleeni koska itse rikos oli kontekstiltaan varsin uskonnoton. Ei oltu esimerkiksi pukeuduttu papeiksi tai oltu vaadittu miekkalähetyksen hengessä ryöstön uhreja kääntymään kristityiksi. Kuitenkin lausuntoni tulkittiin, ei referenssinä "Codex Wallersteinin ihmeelliseen maailmaan" vaan nimenomaan uskontokriittisenä. Tämä suuntaus on ymmärrettävä koska kommentoijalla oli kokemusta minusta. Tämä toivottavasti muistuttaa että en ole itse asiassa läheskään niin uskonnonvastainen kuin enemmistö näyttää luulevan. Tämä huvittaa minua syvästi, paitsi silloin kun ei huvita.



Harmaasudet demonstroivat
mielikuvaa jonka ritari
saa kun  kuulee sanan
"Joukko -oppi"

Tästä päästäänkin historiatieteestä hyvinkin erilaiseen suuntaan. Nimittäin joukko -oppiin. Joukko -oppi on tärkeää. Se on myös hyvin epäintuitiivista ; Esimerkiksi Russellin paradoksi on vielä käsitettävä, mutta harva ymmärtää että se on hyvinkin laajasti sovellettavissa. Joukko-opissa opitaan esimerkiksi sellaisia että Russellin paradoksi voidaan välttää jos joukot määritellään niiden jäsenten kautta sen sijaan että niitä tarkasteltaisiin niitä määrittävien käsitteiden kautta. Normaali tapa katsoa kohteita perustuu taas kuvauksiin, jotka ovat hyvin vahvasti keskittyneet siihen että on tunnuspiirteitä jotka ovat nimenomaan tämänlaisia määrittäviä käsitteitä. Tämä johtaa siihen että ajatteluun livahtelee paradoksaalisuutta ilman että tätä välttämäättä huomataan. Tämä muistuttaa siitä, että arkijärkipohjaiset mielikuvat eivät yksinkertaisesti seuraa joukko -opin omituisuuksia mielellään tai helposti. (Tämä vaikeus ei ole pelkästään omista kielellisistä rajoitteistani, tämä on jokin josta filosofit ovat aika yleisesti yksimielisiä.)

Tämä joukko -opin etäisyys arkiajattelusta taas johtaa siihen että ihmisten on yllättävän vaikeaa ymmärtää (a) analogioita ja (b) määritelmiä. (Tässä keskityn vain määritelmiin.) Sillä määritelmä on kuvaus jossa on pohjimmiltaan kysymys joukko -opillisista teemoista kuten "luokista" ja "joukoista". Tämän vaikeuden vuoksi olen välttänyt joukko-opin käsittelyä ja yrittänyt suusanallistaa asioita niin että ne olisivat helpompia erottaa. Tässä tapauksessa on kuitenkin hyvin vaikeaa selittää asiaa ilman että vetoaa hyvin suuriin eroihin joita joukko-opissa laitetaan joukon ja luokan välille ; Luokkaan kuuluminen määrää käsitteen alaan kuulumisen. Joukkoon kuuluminen taas voi johtua täysin satunnaisista kvaliteeteista jotka vain sattuvat olemaan samoja.

Jos joku näkee että ristiritarit olivat kristittyjä, huomaa tosiasian. Kristillisyys on kätevä kriteeri jolla ritarit erotetaan muunlaisista uskonfanaatikkoterroristeista (esimerkiksi islamistiterroristeista). Kuvaus antaaa olennaisen erotuskyvyn muihin. Kuitenkin jos tämä kuvaus nähdään syy-seuraussuhteena, alkavat omituisuudet. Sillä siihen aikaan koko yhteiskunta oli kristillistä. Syy-seuraussuhteessa onkin aina otettava huomioon ympäristö ; On katsottava oliko ritareissa yliedustus (isompi prosenttiosuus) vai aliedustus (pienempi prosenttiosuus) kristittyjä verrattuna nimenomaan oman kulttuurin sisätilaan.

1: Sama puutteellinen argumentaatio on heikkoutena esimerkiksi kun mietitään tieteen syntyä. Moni tuijottaa vain tieteen auktoriteetteja ja näkee että "kristitty, kristitty, kristitty". Kun yhteiskunnassa enemmistö on kristittyjä, tämä on markkerina suunnilleen yhtä huono kuin tuijottaisi etelänmaalaisessa yliopistossa opiskelijoita ja huomaisi tummaa tukkaa ja esittäisi sen jälkeen että espanjan auringossa tumma tukanväri lisää ajattelukykyä ja innovatiivisuutta.

Näin ollen, vaikka pidänkin kolmen attribuutin kuvausta ritareista omalla tavallaan hyvinkin osuvana ja oikeana kuvauksena, en pidä sitä syy-seuraussuhteen kannalta olennaisena analyysinä. Vielä vähemmän väitän että kristillisyys johtaisi fundamentalismiin joka johtaisi terrorismiin. Sillä jos näin olisi, niin ei kenties tarvittaisi kuin yksi kuvaus ritarille, riittäisi että sanoisi että "kristitty". En kuitenkaan usko näin, enkä pidä kristinuskoa erityisen väkivaltaisena uskontona. Itse asiassa uskon että uskonnollinen vakaumus on väkivallan purkautumisten kannalta herttisen yhdentekevä.

1: Selitän enemmän olosuhteilla. Kristinuskon seksuaalivastaisuus tiukentui voimakkaasti kupan yleistymisen myötä. Tämä on ymmärrettävää ja poistaa taakkaa sen takaa että kristillisyys olisi ytimeltään jotenkin erityisen seksuaalivastaista.

Ihmisen on jossain tilanteessa vaikeaa erottaa joukko-opillisia kiemuroita. Siitä huolimatta että ihmiset onnistuvat tässä toisaalla aivan mainiosti. Hyvin harva sekoittaa kissan kuvausta ja kissan syntyhistoriaa toisiinsa. Jos kissa naukuu, on nelijalkainen ja karvainen nisäkäs, juuri kukaan ei pidä sitä aivan luokattoman huonona kuvauksena, vaan katsovat että se jollain tavalla kuvaa kissaa. Eikä se juuri kenestäkään tarkoita sitä, että karvaisuus aikaansaisi kissuutta.

Vastarannankiiskinkin edessä.

"Time passes in moments. Moments which, rushing past, define the path of a life, just as surely as they lead towards its end. How rarely do we stop to examine that path, to see the reasons why all things happen? To consider whether the path we take in life is our own making, or simply one into which we drift with eyes closed? But what if we could stop, pause to take stock of each precious moment before it passes? Might we then see the endless forks in the road that have shaped a life? And, seeing those choices, choose another path?"
(X Files, "all things")

Valta on hyvin tärkeä käsite. Voidaan jopa sanoa että ne filosofit, jotka eivät keskitä voimiaan siihen että puhuvat totuusarvosta ja argumentaatiosta, alkavat puhumaan intresseistä, sekä näkyvistä että piilotetuista valtapeleistä.

Valtaa voidaan miettiä yhteistyön varaan rakentuneena ilmiönä:
1: Elias Canettin "Joukko ja valta" esittänyt että vallan perustassa on joukko; Joukko pyrkii aina kasvamaan, saamaan uusia jäseniä. Joukon sisällä ollaan tiiviitä ja samanarvoisia, kun taas ulkopuolisia kohdellaan alempiarvoisena. Ja joukolla on suunta, jotain aktiivista toimintaa : Joukon toimintaa ohjaa nykytila, jokin toivottu ja haluttu tavoitetila, ja siihen liittyy aina valvonta ja erilaisuuden tuhohalu. Cannettin mukaan väkivalta piilottelee kaiken vallan takana.

Toisaalta valta voidaan ottaa sekä ryhmän että yksilön asiaksi:
1: Paloheimo on keskittynyt siihen että valta tarkoittaa sitä että (1) voi muuttaa asenteita oman näkemyksensä kaltaiseiksi (2) kykenee murtamaan vastustusta, (3) rajoittamaan toimintavaihtoehtoja niin että vallan haltijan haluamat toiminnat jäävät jäljelle kun muita kielletään. (4) Äärimmmillään valta muuttuu itsestäänselvyydeksi, se on muuttunut vallantekijän oikeudeksi ja totteleminen on velvollisuus.
2: Ylikoski ottanut perustalle Max Weberin näkemykseen jossa valta tarkoittaa kaikkia mahdollisuutta saada oma tahto läpi. Tässä korostuu se, miten tahto saadaan läpi vastarinnankin edessä. Ylikoski ei sido tätä suoraan väkivaltaan, hänelle vallassa on aivan yksi ja sama, mille tahdon läpisaaminen perustuu. Ylikoskelle vallankäytön muotoja ovat voimankäyttö, manipulointi, pakottaminen, palkitseminen, lakiin sidottu auktoriteetti, ammattitaitoon sidottu auktoriteetti, henkilökohtainen auktoriteetti. Ja hieman yllättävänä elementtinä myös rationaalinen argumentaatio.

Omia mielteitä.

"Though I care a lot, / You don’t believe it’s true, do you? / So, the answer’s not given before you start to try. / Almost seems to late to turn, / What to do if I'm to learn?"
(Clannad, "Almost Seems")

Pidän ehdottoman oikeana siitä että määritelmissä valta sidotaan valintojen tekemiseen ja eri toimintatapojen sallimisen rajoittamiseen. Valtaatekevä saa tehdä valinnan, jopa sen mitkä ovat valintatilanteita. Ja valtaa käytetään yli toisen, jos toisenkin puolesta päästään valitsemaan. Näin voidaan jopa esittää että vallankäytössä valinnan perustalla on tätä kautta tavallaan aina valtaakäyttävän intressit. Eksistentialismin ystäville vastuu ja vapaus tulevat tässä ikään kuin kaupantekijäisinä.

Mielestäni yllä olevissa keskitytään kuitenkin ensisijaisesti vallan suuruuteen : Kanssakäymisessä ajatellaan ikään kuin olevan se, jolla on valta ja se jolla ei ole. On voittaja ja häviäjä, ja vain voittaja käyttää voimaa. Minulle ajatus on hyvin vieras. Se näyttää minulle samalta, kuin jos miekkailussa olisi kaksintaistelu ja väittäisi että vain voittaja on miekkaillut. (Esimerkki itse asiassa on vallankäyttöä lähes millä tahansa mittapuulla.)

Yleisenä karkeistuksena valtaakäyttäjällä on halu, intentio. Ja valtapeliä on se, että saa vallankäytön kohteen toimimaan tällä tavalla.

Minulle valta taas on enemmän juuri sitä pyrkimystä vaikuttaa maailmaan ja muihin ihmisiin. Toisin sanoen siinä missä mainitut valtanäkemykset katsovat onnistumiseen, minä katson asenteeseen, pyrintöön. Minulle hävinnytkin miekkamies on miekkaillut. Tätä voisi kuvata helpolla esimerkillä koulumaailmasta : Kouluissa on uskontoa, joka määrätään oppilaalle vanhempien vakaumuksen perusteella. Ateistit eivät pidä tästä. Etenkin teiniateistit ovat tämän asian suhteen yllättävänkin tiukkoja. Tässä mielessä uskonnonopetus on yllä olevassa määritelmässä ehdottomasti valtapeliä. Mutta kuvitellaan että vapaa -ajattelijat haluaisivat pakollisen ateismin kouluaineeksi. Heillä ei olisi mahtia tehdä tätä, mutta se ei estäisi heitä kirjoittelemasta yleisöosastoihin eikä heidän halujaan tehdä asiaa. Yllä olevassa tämä ei olisi valtapeliä, koska "he eivät vaan osaa".

Minun näkemyksessäni yksilön mielipiteelläkin on valtaa. Yksistään jo sen vuoksi, että jos manipulointi on vallankäytön menetelmä - ja miksi ei olisi - ei osaamattomalle ja tyhmälle manipuloijalle pidä antaa mitään armahdusta. Valtapeli on ehkä huonoa, mutta se on silti valtapeliä.

Olen nähnyt intentiopohjaiselle jaotukselleni tarvetta:
1: Marttyyripuheella saadaan helposti glorifioitua oma näkemys. Kriitikot tuomitaan valtaa käyttäviksi julmureiksi, jolloin omaan näkemykseen kohdistettu kritiikki nihiloidaan ; Kritiikki "ennustetaan ja tyhjäksi tehdään" sillä, että "heillä on intressi vastustaa". Näin kaikki kritiikki voidaan ohittaa valtapyrintänä, ja tässä sivussa asiasta tehdään kritiikki -immuuni. Tällöin säälin hakeminen on emotionaalinen koukku, joka kuuluu manipuloinnin joukkoon.
2: Yleensä ottaen keskiössä on se, miten perustellusti ja hyvin henkilö sanoo eikä se, mikä hän on tai mitä hän edustaa. Tätä kautta esimerkiksi yksilön kannattaman ideologian koko tai näkyvyys ei saa minusta olla mikään ratkaiseva elementti, ei asian puolustamisessa eikä sen vastustamisessa. Suosittu ei ole samaa kuin paha. Eikä marginaalinen suinkaan tarkoita samaa kuin puolustettava.
3: Valtasuhteet ovat usein vaikeaselkoisia. Esimerkiksi kreationistit kertovat usein kuinka tiedeyhteisö ei hyväksy heitä. Kuitenkin fundamentalistien parissa evoluutikko ei saa todistelujaan läpi yhtään sen helpommin. Kun tilanteet lisäksi muuttuvat historian aikana - vähemmistöisestä ajattelutavasta on ajan mittaan tullut enemmistön tapa, kuten esimerkiksi modernismin kohdalla on käynyt - on "valtaa tekevä" liian kontekstisidonnainen ja epämääräinen.
4: Voidaan jopa ajatella että valtapuheissa ei määritellä itse asiaa, valtaa, ollenkaan. Sehän vaan tarkastelee määriä. Se on hieman samaa kuin määrittelisi voin kertomalla sinänsä valaisevasti miten vaa -alla ja desilitran mitalla voidaan selvittää kenellä on enemmän voita. Määritelmä joka ei määrittele asiaa itseään ei ole "hyvä määritelmä".

Mielenkiintoinen huomio Weberin lakikäytännöstä on tietysti se, että se ei välttämättä tarkoita samaa kuin epäeettisyys. Vaikka valtaa käytetäänkin sellaisessa muodossa : Jos joku käyttää valtaa tämän ajatellaan ikään kuin tekevän henkistä - tai peräti fyysistä - väkivaltaa. Se, että jollakulla on intressi ja kanssakäymistä - tai jopa peräti poliittista aktiivisuutta - ei sekään tietenkään tarkoita että asia olisi paha.