Protesti protestanteille

Hannu Kiuru kuvasi kohtaamistaan pahoinpitelijänsä kanssa. "Totean siihen väliin, että et kai sinä nyt kuitenkaan näkövammaisia sentään lyö? Mies ilmoittautuu uskovaiseksi ja selittää, että vammautumiseni johtuu siitä, että olen tehnyt paljon pahaa toisille ihmisille. Näin olen joutunut suuriin velkoihin, jotka minun on maksettava. Hänellekin kuulin olevani 16.000 euroa velkaa ja hän haluaa ne rahat nyt." Tunnistan teologisen argumentin sellaisen kohdatessani, selvästi kukaan ei pahoinpitele ateistisesti tuon tyylisellä argumentilla. Tuonlaatuinen lähestymistapa vaatii uskontoa.

Tarkalleen ottaen asenne viittaa menestysteologiaan. Näkemykseen jossa Jumalan tarjoama siunaus vaikuttaa myös elämässä. Suuri osa pelastusteologiasta on jotain jota on itse asiassa yllättävän vaikeaa nähdä millään lailla kristilliseksi. Essek Kenyon, joka on opin kannalta tärkein on lainaillut monista eri kulttuureista ja hänen New Agen ja esoterian makuinen uskonsisältönsä on niin eklektistä että sitä on vaikeaa pitää kristittynä. Siinä on kristillisiä aineksia ja kokonaisuus on ikään kuin sivutuote siitä kun asioita jotka tavallisesti eivät ole yhdessä liitetään yhteen.

Mutta korostetun kristillistäkin menestysteologiaa on. Suomessa tämänlaista toimintaa on ajanut esimerkiksi helluntailaisuuden kanssa läheisessä ideologisessa suhteessa ollut "Sana ja Ylistys", jonka johtohahmona toiminut Veli Saarikalle on ... sanotaan nyt tietynlaisessa kulttimaineessa. Helluntailaisuus taas on nimenomaan protestanttinen liike.

Rotestanttilaulu

Pizarro harrastamassa
katolista ulkopolitiikkaa.
Tänään vuorossa on
uskonasioista keskustelu
eriuskoisten kanssa.
Atahualpa on hyvin pian
hyvin kiinnostunut antamaan
katoliselle kirkolle kooltaan
varsin merkittävän kolehdin.

Ja tämän ei pitäisi yllättää. Sillä vaikka usein katolisen kirkon kauhutekoja paheksutaan, ja katolisen kirkon osuus esimerkiksi noitavainoissa, ristiretkissä, miekkalähetyksessä ja "siirtomaapolitiikassa" ovat ymmärrettävästi jotain jota kauhistellaan, niin samalla protestanttien tekosia jotenkin kaunistellaan. Etenkin näin Suomenmaassa. Kuulemme miten katolisen kirkon vuoksi ei tunnettu "Raamattua" eikä osattu lukea. Ja että vasta prostestanttien ja Lutherin mukana ihmiset saivat tietoa. Tämä on varsin puolueellista tietoa. Sillä jostain syystä tässä kohden unohtuu että Suomeen asti yltänyt noitavaino oli pahinta juuri protestanttien alueella. No, teloitettiinhan heitä sentään lukutaitoisina ja niin oppineina että osasivat ulkolukumaisesti hokea esimerkiksi uskontunnustuksen. Upeaa!

Kansankirkon retoriikassa tuppaa unohtumaan myös se, että syy siihen miksi Suomi ei ole katolinen maa on varsin yllättävä. Luterilainen kirkko ei levinnyt sen vuoksi että ihmiset syvästi vakuuttuivat ja tulivat vapaaehtoisesti sen uskoon. Se harjoitti pikemminkin vallankaappauspolitiikkaa jossa jo olemassaoleva katolinen järjestelmä otettiin oman uskonsuuntauksen käyttöön. Ja tämän syynä on Kustaa Vaasa. Joka taas ei miettinyt niinkään teologiaa kuin kirkonkellojen sulattamista. Toki kuulemme usein miten uskontoa käytetään poliittisena välineenä ja tämä on kauheaa ja väärin eikä ollenkaan teologian mukaista. Jostain syystä tästä asiasta vaietaan. Katolisen kirkon synnit ovat niin tuttuja että vähänkin vanhempien ateistien tarvitsee niihin viitatessaan muistaa lähinnä jo kouluaikana käymiään luterilaisia uskonnontunteja. (Ja protestanteista näyttääkin varmasti että moni sekoittaa asioita tässä kohden pahasti.) Luterilaisen kirkon parissa tapahtuneet asiat - silloinkin kun kyse ei ole siihen liittyvistä kauhuteoista vaan vain pelkästään vähän noloista asioista - loistavat oppikirjoista poissaolollaan tänäkin päivänä. Tämä on erikoista koska meille kerrotaan että on tärkeää oppia ennen kaikkea yksi uskonto jotta osaa ja tiedostaa omat juurensa ja osaa tätä kautta sitten ymmärtää myös muita uskontoja.

Mutta Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on yksi erinomainen etu. Se ei ole kalvinistinen.

Kalvinismi on aina, jos ei suoraan menestysteologinen, niin ainakin hyvin lähellä sitä. Sillä siinä on normit jotka on tavattu tiivistää TULIP -muistisäännöksi.
1: Total Depravity, eli ihminen on halveksittava. Jumala on hyvä, mutta ihminen synnin turmelema ja läpeensä paha ja ansioton. Unohda ehdoton ihmisarvo, sillä sellaista ei ole.
2: Unconditional Election, eli ihmiset pelastuvat ennaltamäärätysti ja Jumalan armosta, jossa ansio ei paina.
3: Limited Atonement, eli vain osa ihmisistä pelastuu. Jeesus ei kuollut ihmiskunnan vaan kalvinistien vuoksi.
4: Irresistible Grace, jossa pelastukseen predestinoitu on pelastettu ehdoitta. Koska pelastus ei perustu armoon, on pelastunut pelastunut siitä huolimatta miten hän elää elämänsä.
5: Perseverance of Saints, jossa Jumala pitää huolen omistaan jolloin predestinaatio heijastuu siihen että saavuttaa menestystä ja vaurautta jo tässä elämässä. Joka luonnollisesti on se dogmi joka tuo opin lähelle pelastusteologiaa.

Jean Calvin kohtaamisessa
Miguel Serveton kanssa.

Kun katsoo noita kalvinismin oppeja, voi niiden avulla lähinnä tiedostaa sen miltä kohtaaminen käytännössä joka ikisen kalvinistin kanssa tuntuu. Nuo ihmiset ovat todella jotain joiden persoonaa ja käytöstä henkii se, että he uskovat olevansa Total Depravityssä. Ja jos koko ihmiskunta olisi heidänlaistaan tämä uskondogmi olisi hyvin helppoa uskoa ehdottomaksi totuudeksi.

En mielelläni tuomitse ihmisryhmiö ideologioden kautta. Itse asiassa perusteesini on, että yleensä ideologiat ovat melko irrelevantteja. Kusipäät ihmiset ovat kusipäitä olivat sitten kristittyjä tai ateisteja. (Tai fundamentalistiagnostikkoja.) Mutta käytännössä kalvinismissa on jotain sellaista että jos esittää sellaisia termejä kuin "kalvinistinpaskiainen" on pakotettu pyytämään anteeksi sitä että ilmaisussa on liiallista toisteisuutta. Siinä tuntuu olevan jotain sellaista joka todella vaikuttaa konkreettisesti ihmisiin. Ideologia ei yleensä vaikuta. Mutta kalvinismi on omituinen poikkeus. Eikä hyvällä tavalla.
* Kalvinismissa on jotain jota ei voi ymmärtää oikeastaan muuten kuin sitä kautta että se on perimmiltään lakimiehen kehittämä. Ja kalvinisteista se, että he todella ottavat lakimiehen vakavasti ja rakentavat hengellisen todellisuuskäsityksensä lakimihene oppien varaan välittämättä etiikasta. (Aligment Lawful Evil. Jos hyvin käy. Jos huonosti käy predestinoitu korostaa ehdotonta pelastustaan ja on Chaotic Evil.)
* Kalvinismi on uskonto jonka perustaja Calvin käyttäytyi sen verran karseasti, että jopa hänen seuraajansa joutuvat vetoamaan hänen kohdallaan Irresistible Grace -oppiin sen sijaan että selittelisivät toimia eettisiksi. Sillä Calvin oli melkoinen mies. Hänen toimiaan on vaikeaa ymmärtää muuten kuin psykologialla - tarkemmin, erilaisilla "sosiopaatin", "psykopaatin" ja "persoonallisuushäiriön" kaltaisten termien hokemisella. Ja kalvinistin voi ymmärtää sen kautta että hän seuraa tuonlaista miestä hyvillä mielin.

Kontrastiksi on syytä mainita että Lutherin kohdalla häntä on joskus syytetty väärin. Hänen julmuuttaan on jopa liioiteltu. Esimerkiksi hänen lausuntojaan on vääristelty kirjassa "Luther, exposing the Myth", jossa Lutherin väitetään kannustaneen ihmisiä tappamaan kapinoivia maanviljelijöitä. "To kill a peasant is not murder; it is helping to extinguish the conflagration. Let there be no half measures! Crush them! Cut their throats! Transfix them. Leave no stone unturned! To kill a peasant is to destroy a mad dog!" Ja että tämä oli syy maajussien nujertamiseen. Ajatus siitä että ruhtinaat todella olisivat pyytäneet lupaa ja totelleet alamaisina jotain munkkia on varsin hoopo.  Etenkin kun Luther kirjoitti lausuntonsa kapinan alkamisen jälkeen. Ja itse asiassa Lutherin lausunto oli muutamaa astetta mainittua lempeämpi. Lutherin kirje on kuitenkin käännetty hieman eri tavalla. ”Therefore let everyone who can, smite, slay and stab, secretly or openly, remembering that nothing can be more poisonous, hurtful or devilish than a rebel. It is just as one must kill a mad dog : if you do not strike him, he will strike you and a whole countryside with you.” Eli yhteiskuntapuoli oli vahvasti esillä. Tosin Luther samassa viestissä korosti myös armeliaisuutta, sitä että vain katumattomat kapinalliset on syytä lyödä. Ikään kuin viimeisenä keinona. ”Therefore, my good lords, see to it that ye set free, save, help and have mercy upon the poor people : then stab, slay and kill the rest, who can.” Calvinille tämänlaisia liennytyksiä on tarjolla vain niukasti. Itse asiassa mitä enemmän hänen sanomisiaan ja etenkin tekemisiään seuraa, ei voi kuin hämmästellä sitä miten vaikka odotukset olivat matalalla, herra onnistuu silti jotenkin olemaan vielä vähän kauheampi. Lutherista ensivaikutelma on järkyttävä ja ihminen paljastuu lähemmin katsoen. Calvinille käy juuri päin vastoin.

John Ogilvie kohtaa
uskonpuhdistuksen.
Teologisessa debatissa
luterilainen tuntee oman
oppinsa, seuraa sydäntään
ja osaa tätä kautta
ymmärtää myös oman
oppinsa kanssa erilaisia
hengellisiä vakaumuksia.

Kun ihmisellä ei ole itseisarvoa, ei ole ihmeellistä että kaikenlaista tapahtuu. Vähimmillään menestysteologia "tuoteperheineen" vie empatian kärsimyksen edessä. Sillä sellainenhan on tavallaan epäeettistä ja asioiden näkemistä vain puolittain. Kalvinismi on tässä erityisen tehokas, koska sen ytimessä olevat perusopit yhteisvaikuttavat toisiinsa hyvin ikävästi. Ei riitä että ihmisellä ei ole itseisarvoa arvoa, vaan sen lisäksi menestys on merkki predestinoitumisesta, ja kaikkiin eipredestinoituihin on syytä suhtautua pelkällä epäilyksellä koska ihmiset ovat vain pahoja ja huonoja. Lopputulos on ikävä ; Jos kalvinisti ei ole paha, hän ei ole oikeasti kalvinisti eikä oikeasti usko ja seuraa kalvinismin oppeja. Tämä on erityisen hankalaa kun muistetaan että kalvinismi on protestanttinen liike. Ja niiden parissa ihmisen omaa uskoa on tupattu korostamaan. Siksi katolisen kirkon noitavainoissa oli instituutio ja oikeudenkäynnit. Protestanttisissa maissa noitavainoja ei oltu keskusorganisoitu, ja ne keskittyivät oman vakaumuksen seuraamisesta johtuviin lynkkausorgioihin joiden ytimessä oli moralismin ja kauhistelun ja juorukoneiston ympärille rakentunut koneisto.

Siksi ei pidä ihmetellä että jos joku hakkaa vammaisen teologisin syin ja keksii päästään velan ja määrää sille jopa suuruuden, niin tälläiseen tekoon kykenee lähinnä kalvinisti. Tämä ei tietysti olisi kovin merkityksellistä nykysuomessa, jonka valtionkirkon tärkein - kenties ainut - ansio on se, että se ei ole kalvinistinen, mutta internet ja globalisaatio tarkoittaa käytännössä esimerkiksi sitä että USA:n uskonnollisten piirien argumentteja ja uskonnollisia ajatuksia kopioidaan käyttöön. Ja siellä kalvinismi on yleistä. Sen vuoksi suomeen virtaa esimerkiksi kreationismin mukana vaikutteita ja asenteita jotka eivät ole pelkästään pseudotieteellisiä. (Ja nämä ihmiset sitten ovat niitä jotka pelottelevat yhteiskunnan vallitsevien arvojen romahtamisesta ja siitä seuraavasta moraalikadosta. He itse eivät sentään elä moraalikadossa, koska he ovat moraalikato itse.)

---

Pahoittelen että otan toistuvasti esiin tätä Hannu Kiurun pieksentää. Puolisoni ihmetteli kuinka voin olla niin vihainen tuosta tapahtumasta, kun en edes pidä koko ihmisestä. Että ei siinä ole mitään järkeä välittää vihollisesta noin vahvasti. Etenkin kun en yleensä välitä juurikaan muista kuin lähimmistä perheenjäsenistä. Nukuin hyvin vähän koska minulla oli tärkeämpää tekemistä. Kuten rageaminen.

Luterilaisuuden julma historia ja epäreiluuden kokemisen tunne

Jotkut ihmettelevät miten sovitan konservativismin yhteen uskonnottomuuden kanssa. Minä ihmettelen sitä miten monet näistä moittijoista ovat konservatiiveja ja luterilaisia. Sillä nähdäkseni konservativismi liittyy muutosvastarinnan sijasta menneisyydestä oppimiseen ja siihen että säilytetään säilyttämisen arvoinen.

Se, mitä historia näyttää protestanttisista uskonnoista on yllättävä. Maineeltaan katolilaisuus on julma. Noitavainotkin tuovat assosiaatioita inkvisiitiosta. Kuitenkin pahimmat noitavainoalueet, etenkin jos asiaa katsotaan väkilukuun suhteutettuna, olivat nimenomaan protestanttisia maita. Katolisen noitavainonnan julmuutta on ylikorostettu ja sen rinnalla protestanttisten maiden noitavainoja vähätellään ja näin on luotu myyttiä sille että uskonpuhdistus oli vahvasti moraalisesti oikeutettu.

Tälle on pari syytä. "Historian käännekohtia" -sarjan "Maailman pahimmat roistot" kuvaavat sivujuonteissaan ajankuvia rikollisuuden kautta peilaten. Uskonpuhdistus ja keskiaika ovat jännittäviä jos asioita katsotaan rikosoikeudellisesti.
1: Keskiaika on nimittäin ollut mainettaan leppoisampi. Ja tähän syynä on ollut katolisuus. Katolista kirkkoa ajoi teologia joka korosti helvettiä. Tämä johti, paradoksaalista kyllä, armeliaisuuteen tämänpuoleisessa. "Rikollisen uskottiin saavan varsinaisen rangaistuksensa kuoleman jälkeen." Ja siksi rangaistuskset olivat häpeärangaistuksia ja sakkoa. Luterilaisilla näkemys armosta korostaa tuonpuoleisuuden anteeksiantoa ja siksi se, että pahoista tekoja tekevä ei saa minkäänlaista rangaistusta muuttuu relevantimmaksi. Tästä seuraava epäreiluuden tunne on syynä siihen että rikollisia halutaan rangaista tämänpuoleisessa. Se on enemmän yhteisön asia. Siksi ei pidä ihmetellä miksi kalvinismissaan protestanttiseen perinteeseen astuva USA kannattaa kovia rangaistuksia ja kuolemanrangaistuskin kuuluu sen repertuaariin. Prostestanttisessa perinteessä rangaistus nähdään helposti kostona. Katolisissa maissa kuolemanrangaistus ei sen sijaan ole suosittu.
2: Toisaalta uskonpuhdistus tuhosi infrastruktuuria. Englannissa katolisesta kirkosta etääntyminen johti tiukkoihin lakeihin. 1530 säädettiin "Whipping act", jossa irtolaisuus tehtiin raipparangaistavaksi. "Köyhät, kiertelevät ja työttömät ihmiset olivat yhä suurempi ongelma kun uskonpuhdistus oli lopettanut katolisen kirkon sosiaalityön." Tuona aikana kuolemanrangaistus nousi suositummaksi. Ja kovia rangaistuksia haluttiin antaa ennen kaikkea hyötymisrikoksiin, kuten erilaisiin varkauksiin.

Ylläoleva on tärkeää, koska vielä minun koulussa ollessanikin evankelis-luterilaisen kirkon suojeluksen alla oleva oman vakaumuksen mukainen kouluopetus leimasi noitavainoilla katolilaisia. Nyttemmin kun ateistit käyttävät näitä oppeja, tämä tunnustetaan historian ylitulkinnaksi ja valehteluksi. On selvää että tämä on ollut kaikkea muuta kuin neutraalia ideologista propagandaa. Sen viat tunnetaan vasta kun niitä käytetään ikävästi myös itseä vastaan.

Kuitenkin tässä on toinenkin puoli. Olen usein moittinut sitä miten kreationismiin liittyy uhkaileva alakulttuuri. Kreationismi on suosittua nimenomaan protestanttisilla alueilla. Se elää vahviten USA:n kalvinistisessa hengessä, ja Suomessa se elää viidesläisyyden, uuspietismin, kautta. Eikä uhkailu Suomessakaan ole vierasta. Näkisin että teologiaan sisältyy luja "epäreiluuden kokemisen tunne" joka yhdistettynä tuonpuoleisen armeliaisuuteen johtaa erinäköiseen käyttäytymiseen. Moni ajattelee että teologinen lempeys olisi kokonaisvaltaista. Mutta mukaan mahtuu kuitenkin tavallista enemmän niitä jotka eivät näin ajattele. Siksi en ihmettele kun "Tunnettu saarnamies" tuoreen IltaLehden lööpittelyn kautta paljastui vakavia uhkauksia levittäneeksi. ; En sano että tämä jotenkin edustaisi kuvaavasti luterilaisten enemmistöä. Sanon sen sijaan sen, että montaa tämänlaista yksilöä ei tarvita jotta ilmiö selittyy. Ja tämä syy ei ole täysin irrallaan teologiasta.

Toinen liittyy sitten siihen infrastruktuuriin. Valtionkirkko oikeuttaa hyvin paljon toiminnastaan erilaisella sosiaalityöllä. Ja tämä pitää paikkaansa. Moni korostaa että sekulaariudessa ei ole mitään estettä näiden vastaavien toimien tekemisessä. Kirkkoa on jopa syytetty näiden omimisesta. Olisi varsin omituista moittia tahoa siitä että he tekevät hyvää liian hyvin. Mutta ei voi olla kiistämättä sitä, että olemassaoleva infrastruktuuri johtaa siihen että sille redundanttia järjestelmää ei viitsitä rakentaa. On ikään kuin säästöä olla rakentamatta kaikkea alusta. Ja tässä mielessä "kirkon vararikko" jota moni näyttää pelkäävän, on vakava ongelma. Sillä tässä tulee käymään samoin kuin uskonpuhdistuksen aikana. Vanha infrastruktuuri tuhoutuu, ja uusi on rakennettava tilalle ikään kuin alusta. Tätä kuhmua toki pienentää se, että valtaosa niistä toimista jotka olivat ennen katolisen kirkon monopolissa on nyt täysin sekulaaria ja uskonnotonta. Sairaanhoito ja koulutus ei esimerkiksi ole vanhaan malliin kirkkoinstituutioon sidottua. Tämä ei kuitenkaan poista ongelmaa. Ja nähdäkseni uskonnottomien on syytä ottaa tämä puoli erittäin vakavasti.

Nähdäkseni protestanttinen konservatiivi joutuu elämään sen kanssa että uskonpuhdistus on oikeutettu, joten uskonnottomuuden johtamat ongelmat olisivat "isoissa linjoissa perusteltuja" nekin. Katolinen konservatiivi onkin tässä suhteessa paljon vahvemmalla. Heillä on näyttää uusiin radikaaleihin ideoihin lipuneiden ihmisten synnyttämät vaikeudet.

con science

Jos mietitään suomenkielistä sanaa "omatunto" se jakautuu yksilöllisyyttä korostavaan omaan ja tuntemiseen. Tunteminen taas liittyy monessa kielessä tuttuun ilmiöön jossa "emootio" ja "tuntoaisti" yhdistyvät. Englannissa "feelings" ja suomessa "tunteminen" ovat tässä hyviä ja tuttuja esimerkkejä.

Mutta jos otamme suomenkielen omantunnon ja käännämme sen englanniksi saamme vastaamme sanan "conscience". Ja jos taas käännämme sen sana kerrallaan kuten yhdyssanaa ei pitäisi, rakentaisimme jotain sellaista kuin "private feeling". Ero termin taustasanoissa on valtava. On selvää että englannin kielen sanalla on vahva eettisen teorian pohja ; Jos moraali on "yhteistiede", voidaan korostaa samastumista omantunnon lähteenä ; Tämä palautuu jollain tavalla kultaiseen sääntöön ; "Tee toisille niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän." Monessa muussa kielessä ollaan englannin kannoilla ; Saksan omatunto on "gewissen". Pakkoruotsinkirjat muistuttavat sanasta "samwete". Snobisti voi analysoida myös vanhaa kunnon snobikreikkaa "syneidesis" sanoo sanamuotoinaan täsmälleen samaa.

Ero on itse asiassa jotain joka jäisi muutoin vain kielitieteelliseksi kikkailuksi. Mutta se tosiasiassa heijastelee oleellista eroa kahden protestanttisen liikkeen välillä. Suomalainen "omatuntija" on yleensä luterilainen. Amerikkalainen "conscienceä" kannattava voi olla kalvinisti. Ja kuin sattumalta heidän näkemyksensä moraalista heijastelee sitä mitä oman tunnon osiin pilkotut sanat pitävät sisällään.
1: Luterilaisessa perinteessä omatunto ei liity kristinuskoon. Se on yleisinhimillinen. Hän korosti että moraalisuus on Jumalan ihmisiin ohjelmoima asia. Luterilaisessa mallissa uskolla ja moraalilla on yhteys, mutta ei normien tasolla. Usko voi toimia motiivina jotta ihminen noudattaa omaatuntoaan sen sijaan että olisi vaikkapa omaatuntoaan vastaan toimiva opportunisti. Ihmisien ei siis tarvitse mennä opettelemaan normilistoja koska jos ihminen miettii moraalia, hän voi tuottaa itsekin hyveelliset moraalilait.
2: Kalvinisti taas korostaa että ihminen on aivan turmeltunut. Siksi omatunto ja tunteet ovat paha asia. Jumalan ystävät saavat erityissiunauksen ja siksi he ovat predestinoituja pelastukseen. Näin he saavat omaantuntoonsa myös moraalia, joka taas on luonteeltaan aivan erilaista kuin uskonnottomien moraali.

"Kristillinen etiikka" on sanapari joka luterilaisuudessa on jotain joka on "yleisinhimillistä etiikkaa" kun taas kalvinistisessa maailmassa "kristillinen etiikka" on aivan oma luokkansa ja kaikkia muita malleja parempi.  Luterilaisessa mallissa moraali on sydämen asia, eikä se ole uskon asia. Kalvinistisessa mallissa moraali on nimenomaan uskon asia ja ilman uskoa ei ole moraaliakaan. Tämä on oleellista ymmärtää. Sillä tosiasiassa aina kun esiintyy sellaisia lauseita kuin että uskonnottomuus johtaa arvotyhjiöön, ollaan itse asiassa tunnustetusti kalvinisteja. Sillä jos näkemys olisi luterilainen, se seuraisi arkijärkeä, eikä uskonto omistaisi arvoja.

Tämä tarkoittaa sitä että esimerkiksi suomen kreationismi on itse asiassa hyvinkin kalvinistista. Moni korostaa että suomen fundamentalisteja ei saisi käsitellä kalvinistisella otteella, koska perinteisesti Suomi on ollut luterilainen maa kun taas USA on ollut kalvinistinen. Kreationistien mellastelu kuitenkin näyttää että tosiasiassa kalvinistiset virtaukset fundamentalistien parissa ovat hyvinkin yleisiä. Aina jos evoluutio on kakkaa, ja darwinisti turmelee yhteiskunnan moraalin, kuten vaikkapa Intelligent Designin "Wedge" -dokumentti paljastaa, on selvää että kyseessä ei ole pelkästään teismi, vaan nimenomaan tiettyyn teologiseen kontekstiin liittyvä teismi. ID on vahvasti kalvinistinen liike jota ajaa kalvinistien huoli arvotyhjiöstä.

Luterilaiseen silmään kalvinistinen maailma on itse asiassa moralismia. Jotain jossa normeista tehdään vankila. Kadunmiehen arkijärjen viisautta korostava luterilaisuus kun korostaa sitä että moraali on aina kontekstoitava. Tämä kontekstoitavuus tuntuu monesti samalta kuin lakien rikkominen. Mutta tosiasiassa maailma on aina tätä mutkikkaampi. Siksi moraali ei ikään kuin taivu pelkkiin normeihin. Moralismi ja moraalinen närkästys ovatkin tässä kohden hitusen samanlaisia ilmiöitä. "Moraalisessa närkästyksessä 95% on närkästystä ja 5% moraalia." James Aaronin "Assholes - a theory" -teoksen hengessä tämänlainen moraalinen närkästys ja moralismi joka oikeuttaa "rankaisuun" näyttäytyy kusipäisyyden ytimenä. Luterilainen on tästä helposti hyvinkin samaa mieltä. (Kalvinisti vain jos kyse on jostain muusta kuin kalvinistien etiikasta.)
1: Esimerkiksi jos otamme sinänsä positiivisen moraalilain, joka sanoo että velka on maksettava, voi johtaa hyvin omituiseen tilanteeseen jos kaksi ihmistä on pankissa tekemässä talletuksia kun saliin ryntää aseistautuneita pankkirosvoja jotka kokoavat myös asiakkaiden arvoesineitä ja lompakoita. Ja jos tässä ryöstön hetkellä kaveri ripeästi kaivaa lompakostaan 50 euroa, lykkää sen kaverinsa käteen ennen kuin rosvot ehtivät heidä kohdalleen ja sanoo että "Tässä on se viiskymppinen jonka lainasin sulta viikko sitten." Niin kyllä aika moni siinä vaiheessa sanoisi että tosiasiassa tilanteen huomioiminen onkin tarpeen.

Itse asiassa Päivi Räsänen voidaan ottaa tässä esiin erikoisena hahmona. Häneen voidaan liittää sanoja kuten "viidesläisyys" tai "(uus)pietisläiset vaikutteet" ja muut vastavat käsitteet. Reformoitu moraali, eli kalvinistinen moraalimalli, jossa syntiinlankeemus on tuhonnut ihmisen moraalisuutta niin paljon että ihminen ei kykene hyvyyteen tai edes käsittämään hyvyyttä ilman Jumalan apua - ja sitä että omatunto on todellakin ulkopuolinen ääni joka komentaa päässä - kuvaavat Räsäsen maailmaa. Tämä näkyy hyvin niissä lausunnoissa joita esitettiin Hyvinkäällä tapahtuneen katoilta -ammuskelun jälkimainingeissa. Luterilainen kirkko korosti että kirkko voi tuoda lohtua suruun. Päivi Räsänen sen sijaan korosti että hengellinen herääminen olisi tarpeellista jotta moraaliset valinnat saataisiin kuntoon ja että Hyvinkään tragedia herättelisi ihmisiä ja avaisi markkinaraon kristilliselle ilosanomalle.

Tästä päästään siihen jännittävään puoleen. En ole suoraa tuomitsemassa kalvinistista teologiaa. Se on toki minun silmissäni eräs maailman vastenmielisimmistä kokonaisuuksista. Se edustaa kaikkea mikä kristinuskossa on nykyään päin persettä. Se on epäreilu egoistinen uskonjunttausmaailma joka myy "vapaata keskustelua" jonain jossa heidän ilosanomaansa pitäisi kunnioittaen kuunnella mutta että he itse kuitenkin rakentavat asian juuri hierarkisuudelle jossa he ovat muita ylempänä ja siksi heidän opettajiaan.

Sen sijaan korostan sitä että Luther teki yhden asian. Uskonpuhdistuksen. Ja korostan toisen asian. Kalvinistit ovat usein vastustamassa erilaisia harhaopiksi näkemiään normeja. Esimerkiksi kirkon homokeskustelussa kalvinistinen siipi on ollut väärää oppia vastaan. Tästä seuraa erikoinen kokonaisuus. Sillä jos mietimme mitä kalvinistinen omatuntomalli tekee luterilaisessa kirkossa, tajuamme että viidesläisyys ja uuspietismi ovat nykykirkon syöpä. Samanlainen syöpä kuin katolisen ajan anekauppiaat olivat sen ajan ongelma. Ongelma on eri ja kenties pienempi, mutta uskonpuhdistukselle olisi todennäköisesti suurikin tarve. Jos otetaan ja hyväksytään se henki jossa naispapit ja homoseksuaalit ovat kauheaa harhaoppia, ja tätä pitäisi jotenkin vakavasti ylläpitää ja puolustaa, on syytä pitää luterilaisen uskon puhtautta niin tärkeänä että myös tälläinen harhaoppinen omatuntomalli kitketään kirkon sisältä ja sitä vastaan taistellaan täyslaidallisilla.

Näkisinkin että homokeskustelu ja naispappikeskustelu on tämän ongelman rinnalla marginaalinen. 6% Suomalaisissta on viidesläisiä, mutta heitä on luterilaisen kirkon vallankäyttöpuolella enemmistö. (Kirkon puolustuspuheet joissa se ei ole äärijärjestö koska enemmistö jäsenistä pelkällä kuulumisellaan estää marginalisoitumisen on siis lähtökohtaisesti hoopo.) Tämä marginaalinen harhaoppi on siis soluttanut itsensä aivan väärän uskonsuuntauksen johtotasoille asti. En toki kiellä ihmisiä olemasta kalvinisteja. He saavat perustaa kalvinistisia seurakuntia vaikka joka toiselle korttelille jos rahansa siihen riittävät. Sen sijaan ihmettelen mitä he tekevät evankelis-luterilaisessa kirkossa, jonka pitäisi kaiken järjen mukaan olla kalvinisteille lähtökohtaisesti yksi harhaopin pesä. Näyttääkin siltä että kalvinisti on halukas näkemään synnin ja harhaopin homoissa, mutta eivät itsessään.

Jähme

Lutherin uskonpuhdistuksessa voidaan nähdä arvokas opetus ; Hänhän ei halunnut tuhota katolista kirkkoa, vaan uudistaa sitä ja poistaa sieltä anekaupan kaltaiset instituution keksinnöt. Kirkko oli kuitenkin jähmeä laitos, joten uskonpuhdistajien oli pakko toimia kirkon ulkopuolelta.

Sama kuvaa tietysti myös tieteen vallankumousta. Valistusaika oli nimittäin mukana kuvioissa hieman kuin jälkijunassa ; Yliopistomaailman ulkopuoliset Kuninkaalliset seurat ja erilaisissa keskustelupiireissä joita käytiin erilaisissa salongeissa. ; Esimerkiksi libertiinit toimivat yliopiston ulkopuolella koska heidän näkemyksensä olivat "kerettiläisiä" ja heidän maailmassaan korostui muutenkin ulkopuolisuus. Heidän ateistisen sävyiset asiansa haluttiin pitää salaisina myös elitismin vuoksi ; Tavallisten ihmisten nähtiin olevan liian heikkoja kestääkseen totuuden Jumalan olemassaolemattomuudesta.

Nämä esimerkit ovat jotain jotka muistuttavat että jähmeyttäkin on monenlaatuista. Ja joskus vastakkain onkin kaksi jähmeyttä, joista vähemmän suosittu näyttää vähemmän jähmeältä, koska se vaikuttaa uudelta. Näin ihmisem mielipide painottuu mielipiteen suosion eikä sen parissa ilmenevien asenteiden kautta. Tämän huomion jälkeen voi olla hyvä katsoa mitä esittämieni historiallisisten "ideologis-asenteellisten liittoumien" antamasta perustasta on kasvanyt nykypäivään.

Kirkko.

Tämän muistuttaminen on taatusti tarpeen nykymaailman valtionkirkossa. Sillä valtionkirkkoamme voidaan kutsua vain ja ainoastaan jähmeäksi. Sen tapa hoitaa sisäiset ongelmat on odottaa että "tietty mielipide kuolee vanhuuteen", eli se olettaa että asiat suttaantuvat sitten kun "aika on kypsä" eli tietyn näkökulman kannattajat yksinkertaisesti siirtyvät kannattajiensa mukana hautausmaalle.

Kirkossa muutos onkin aina jonkinlaisen pakotuksen tulos. Näin ollen ei ole yllättävää että kirkko on nykyään paradoksisessa esimerkiksi naispappeuden kanssa; Naiset ovat pappeina mutta niitä joista näin ei saisi olla, yritetään parhaan mukaan mukailla.
1: Tilanne on helppo nähdä sekä "liberaalit junttasivat Herran Sanan ohi pakottamalla" -tilanteena jossa naispappeuden vastustaminen on vakiotila, josta ollaan poikettu mutta asian huonous "ymmärretään" jotenkin - jolloin sormien läpi katsomiset ovat oikeutettuja. Toisaalta on samalla helppoa nähdä että naispappeus olisi työllä saatu parannus, jota vastaan tietyt sisäpiirit "kapinoivat piilossa" ja osa ilmituo tätä "kapinoimalla julkisesti" muutoksen henkeä - ellei peräti kirjaintakin - vastaan. Tilanne ei näytä hyvältä kenellekään.

Tämä onkin näkynyt siten, että kirkosta ollaan erottu kahdesta päinvastaiselta vaikuttavasta syystä ; Osan mielestä kirkko on liian liberaali ja toisen mukaan liian konservatiivi. Kirkko on kuitenkin liberaali-konservatiivi -linjan ulkopuolella. Se on lähinnä muutosvastarintainen.

Yliopisto.

Yliopistonkin kohdalla on hyvä huomata, että se on institutionalisoitunut. Suuri osa tutkimuksesta livahtaa palvelemaan yritystoimintaa. Moni voisi nähdä, että tämä tarkoittaisi sitä, että yliopiston toiminta olisi ideologisesti painottunutta. Että intressi olisi tuottaa nimenomaan "porvarillisen maailmankuvan tiedettä". Tosiasiassa yritysmaailma kuitenkin tarvitsee menestyäkseen ns. toimivia innovaatioita ja strategioita. Näin ollen yliopiston rooli onkin enemmän se, että se tuottaa osaamista ja tieteenteon pääpuoli tapahtuukin sitten muualla kuin yliopiston tutkimuslaitoksista. Näiden tutkimusten kohdalla on kuitenkin yleensä takana myös salailua, eli tutkimustuloksista ei kerrota vaan tulokset ovat liikesalaisuuksia. Näin ollen tieteentekokin on latistunut jonkinlaiseksi salonkitoiminnaksi.

Toisaalta esimerkiksi yliopistoaine filosofia voisi olla hyvä ääriakateemisena alana, koska tosiasia on että filosofia ei ole "kaupallisesti kovinkaan merkittävä" verrattuna moniin muihin oppialoihin. Jos Diplomi-Insinöörit ja heitä opettavat laitokset menisivät vaikka mielenilmauksen vuoksi lakkoon, yhteiskunta keksisi nopeasti jotain ratkaisuja ongelmaan. Jos teologinen laitos ja papit menisivät lakkoon, se vaikuttaisi eri tavalla, mutta tämäkin aikaansaisi reaktioita. Filosofianlaitoksen kohdalla boikotin ajatuskin olisi koominen. Filosofianlaitokset ovat enemmänkin jotain jotka taistelevat siitä että saavat pyöriä.

Filosofiassa on nykyäänkin "häiritseviä" piirteitä, tosin häiritseminen on erilaista kuin Sokrateen aikana - tai niinä aikoina kun filosofia häiritsi ihmisiä vaikkapa kohti yhteiskuntajärjestyksen muutoksia. (Joita on historiassa ollut sekä hyviä että pahoja.) Nykyään filosofia on lähinnä häiritsevää pragmaattis-taloudellisista syistä ; Siksi että oikein kukaan ei ole keksinyt miten sitä voisi syödä ja myydä.
1: Kun katsoo kirjakaupossa myytävää filosofiaa, on selvää että myydäkseen filosofia ei vaadi osaamista. Asiavirheet ja ajattelun eksaktius on turhaa. Myydäkseen filosofian on oltava tietyistä aiheista ja tietystä näkökulmasta ; Myyvä filosofia on eräänlaista "hyvän elämän teologiaa" - tai oikeastaan sen pitää myydä "oikean elämäntavan uskonperusteita". (Ja se, miten uskontoa voidaan syödä ja myydä on ollut ihmiskunnan hallussa jo ennen kuin tieteen vallankumous toi sen muunlaisen.) Jotta filosofiaa voi myydä on syytä konsultoida markkinatutkimuslaitoksia eikä yliopiston filosofian laitosta.

Filosofiassa on kuitenkin "jähmeällä tavalla häiritsevää" se sinänsä mielenkiintoinen tilanne, että siellä opetetaan lähinnä erilaisia menetelmiä ja konventioita. Näin ollen filosofian opiskelun ja filosofian nimekkäänä toimijana toimimisen välillä näyttää olevan kuilu ; Filosofian Mestariksi kun pääsee kun keksii omanlaisensa metodin/asenteen/asiankäsittelykulman ja esittelee sen käyttämistä. Filosofian tenteissä pärjää kun opettelee tämänlaisia menetelmiä, eikä koulutus hiokaan siksi kehittämään uusia ajattelutapoja vaan sen sijaan filosofian laitokselta valmistuu esimerkiksi tieteenfilosofisten metodien ja/tai diskurssianalyysin taitajia.

Uskonpuhdistus.

YLE:ltä oli tullut ohjelmaa: "homoilta". Minulla ei ole televisiota enkä katsonut ohjelmaa. Jännittävää oli, että se aikaansai valtavan kirkosta eroamisen boomin. Yksi ohjelma muutti jäsentilastoja valtavasti. "Orsilan mukaan äkillistä piikkiä Eroakirkosta.fi:ssä ei ole vielä koskaan tapahtunut sattumalta. Piikin syy on aina löytynyt ajankohtaisesta tv- tai radio-ohjelmasta tai lehtijutusta"
1: Itseäni itse asiassa ihmetyttää aika paljon se, että miten yksi keskusteluohjelma voi vaikuttaa asioihin noin paljon. Ilmeisesti ihmiset ovat hyvin vähän tiedostuneita erilaisista asioista, eivät ota selvää. Ja siksi yksittäiset ohjelmat tuovat heille heidän tiedostumishetkensä. Tämä tarkoittaa sitä että ihmiset ovat joko laiskoja tai sitten koko uskontoaihettakaan ei koeta pohjimmiltaankaan niin tärkeänä kuin "ehkä voisi luulla".

Uusi Suomi kuvasi sitä "riemun päiväksi suomen ateisteille". Kuitenkin juttua selatessa on selvää että esiin nousee kaksi asiaa : Kirkkoa yhdistetään konservatiiviseen toimintaan. Mutta toisaalta kirkon uusi linjaus näkyy fundamentalistien silmissä liian homomyönteisenä.

Kirkko näyttää siksi olevan samanaikaisesti kahden aivan erisuuntaisen uskonpuhdistuksen alla samanaikaisesti.

Perinteisesti uskonto on pyrkinyt uskonpuhdistuksella kohti alkuperäänsä. Reformaation tarkoituksena on poistaa vieras aines uskosta. Eli saada tulleet vaikutteet pois ja palata takaisin siihen alkuperäiseen kristillisyyteen, jota pidetään oikeana kristillisyytenä. Tälläiseen ajatteluun kenties kannustaa jo se, että Jeesusta pidetään innoittavana hahmona, jonka pariin ikään kuin yritetään palata.
1: Tätä kautta moni fundamentalistien esittämä asia näyttäytyy uudessa valossa. Esimerkiksi viime päivinä on ihmetelty joogan pakanallisuutta. Sen alkuperä idän uskontoina ikään kuin saastaa koko ilmiön ja siitä tulee siksi idän harhaoppia joka taas on likimain samaa kuin kerettiläisyys tai jopa saatananpalvonta. Alkuperä on ikään kuin "perusluonne", jonka tunteminen antaa ymmärryksen koko ilmiöön ja josta se ei voi irtautua. Tämä selittänee sitäkin miksi etymologia, sanojen alkuperän ja muutoshistorian tuntemus, tuntuu olevan monelle uskovaiselle keskeinen ymmärryksen ja jopa argumentoinnin lähde.
2: Ymmärrettäväksi muuttuu myös fundamentalistiskonservatiivien nostalgia aikoja kohtaan jota ei ole koskaan itse kokenut tai jota ei ole ollut olemassakaan. He tapailevat ihannetta joka sijaitsee menneisyydessä.

Toinen uskonpuhdistuslinja taas nojaa siihen että itselle epämieluisat ainekset halutaan poistaa. Tässä ei ole merkitystä sillä, onko jokin asia vanha vai uusi. Jos se toimii, se pidetään ja jos se ei toimi, se heitetään pois. Toimimisvertaus on sinällään hyvin keskeinen, koska tässä keskiössä ovat yksilöiden mielihyvä ja mielipaha.
1: Tosin on ehdottomasti muistettava että hyvin moni ateisti on eronnut kirkosta ilman muuttamisvaatimuksia. Uskontoja vastustava ateisti voi kannattaa sitä että jokin uskonto sisällään kieltää tai sallii asian, kunhan tämä uskonnon normittava asia ei vain levähdä joksikin joka olisi pakko ottaa yhteiskunnassa toteltavaksi vaikka tätä uskonnonnäkemystä ei jakaisi. Eli poliittinen lakikirja on ohjenuora, joka on eri asia kuin jonkun uskonnon Pyhä Kirja ja näiden synonymisointi on huono asia.
___1.1: Kirkon kannalta tällä ei liene "niin hirveästi" merkitystä, koska kirkosta eronnut iskee loven lompakkoon riippumatta siitä mitä vaateita hänellä on tai ei ole esitettynä. Käskyttämätön toimija voi jopa olla kirkon kannalta hankala, koska se ei ohjaile muutosta tiettyyn suuntaan. On tavallaan virhe jota ei voi korjata käytänteidenmuutoksella.

Molemmat uskonpuhdistajat näkevät tekonsa ensi sijassa eettisinä. Mutta eettisyyden perusteluna on tavallaan asia itse. Kristityt pitävät oikeaoppista ja alkuperäistä kristillisyyttä eettisenä, joten jos joku mielipide rikkoo sitä, on kyseessä automaattisesti pahuus. Ja jos joku viittaa etiikkaan, viittaa itse asiassa omiin tuntemuksiinsa asiasta, ja perustelee että nämä tunteet ovat etiikan lähde.

Pieni mietelmä avomielisyydestä : Sisäinen ja ulkoinen kriittisyys.

Tämä blogaus syntyi siitä että minulle esitettiin että "asioiden kirjoittaminen julkisesti" on erityisen hyvä asia. Että siinä ei elä omassa maailmassa. Sitten mietin, että miten se muuttuisi jos juttelisi vain niiden kanssa jotka ovat samaa mieltä. Ja jos juttelisi aina vain kina mielessä. Lähtökohta ei siis ole "mitenkään musertavan nerokas", mutta hei - sain koristeltua sitä parilla sivistyssanalla!

Aiheeksi tuli keskustelukulttuuri. Ja keskiössä on sana "avomielisyys", vaikka sitä ei juuri mainita. Tässä jutussa avomielisyys ei tarkoita sitä "pehmoa" tapaa jolla se yleensä käsitetään. Tämä lähestymistapa on enemmänkin tasapuolisuutta. Relativismin, kaiken sallimisen, sijasta keskiössä on jotain jota voisi kuvata sanaparilla "tasapainoinen kriittisyys". Eli se perinteinen "pidetään mieli avoimena mutta ei niin avoimena että aivot valuvat korvista."

Kerron aluksi homoista. Ennen oli homojen oikeuksien puolesta kamppailevia homoseksuaaleja, jotka olivat homoseksuaaleja avoimesti silloin kun yhteiskunta katsoi sitä pahalla. Näillä homoseksuaaleilla oli ihanne ja ideaali, jonka puolesta he taistelivat yhtenä rintamana. Nykyisin heidät hyväksytään, ja keskusteluissa näyttää aika isoa osaa saavan se, kuka on "riittävän homo", "liikaa homo", "sopivasti homo" ja "millä tavalla homo". Taistelijahomot kävivät ulkoista keskustelua ja homoluokittelijahomot taas sisäistä keskustelua.

Näissä on olennainen ero. Suuri osa niistä iskee suoraan ihmisen psyykeen. Suurin ongelma on tietysti se, että ihmiselle position ottaminen on ikään kuin automaatio. Meitä ei erikseen tarvitse pyytää että "ole jotain mieltä". Sen sijaan perusteluja joutuu vaatimaan paljon useammin. Epävarmoja ollaan vain asioista, joita ei "koeta tärkeiksi itselle".
1: Ulkoinen keskustelukulttuuri on ihmisille helppoa. Ulkoinen diskurssi on hyödyllinen koska sillä voidaan vaikka rajoittaa jonkun ryhmän toimintaa kuulumatta siihen itse. Esimerkiksi jos jokin taho toimii väärin, sitä voi vastustaa ja kritisoida. Tämä korostuukin vastustamisen alla, eli esimerkiksi jos jokin ryhmä yritetään vaientaa, tämä helposti kokoaa rivinsä ja aktivoituu puolustautumaan juuri tätä tiettyä hiljentämistä hakevaa tahoa vastaan. Tätä kautta käytetty vakuutuspuhekin keskittyy tiettyihin asioihin. (Pieni vihje: Ihmiset eivät tappele siitä mistä he ovat samaa mieltä. He tappelevat vain asioista josta he ovat erimielisiä.) Riskinä ulkoisessa keskustelukulttuurissa on tietysti se, että siinä oman ryhmän viat projisoidaan ulkopuolelle. Toiset demonisoidaan. Viat nähdään toisenlaisissa ihmisissä. Kritiikki "ulkopuolelta" taas otetaan helposti vain syytteenä ja se itse asiassa helposti vain "vahvistaa kuorta". Ulkopuolinen koetaan siis ikään kuin "hyökkääjänä" jota vastaan "puolustaudutaan" erilaisilla manöövereillä. Erimielinen on siis ensisijassa vastustaja. Mielipide harvoin muuttuu, ellei sellaiseksi sitten oteta jo valmiiksi otetun mielipiteen vahvistuminen mielessä. (Olipa argumentaation taso mitä tahansa, ja oltiinpa oltu parempia tai huonompia.) Toisaalta jos vastustaja nousee todella vahvaksi, ulkoinen keskustelukulttuuri pakottaa reagoimaan ja muuttamaan oppia.
2: Sisäinen keskustelukulttuuri taas vaatii vakaampia oloja, ja siinä asioista keskustellaan oman ryhmän sisällä. Sen heikkoutena on tietysti se, että se helposti tukee ryhmän vallitsevimpia hegemonioita. Koska keskustelu nousee oman ryhmän sisältä, se on helpommin lämminsävyisempää ja sen tuloksena jonkun mielipide jopa saattaa muuttua hieman johonkin suuntaan. Keskustelu hakee helpommin kompromissia.

Ulkoinen keskustelu käydään "toisia" vastaan ja se yhtenäistää ja tekee vahvan yhtenäisyyden tunteen. Siinä ei kuitenkaan helposti sallita erimielisyyttä rivien sisällä, ja muut nähdään pahoina. Tästä seuraa turhia kahtiajakojen ja leirinvetojen tekemistä. Sisäinen keskustelu taas muuttaa omaa ideologiaa, mutta se lisää myös ryhmän sisäistä hajaannusta, erilaiset mielipiteet kun sallitaan. Riskinä tässä on tietysti se, että ryhmän sisäisesti jakama hegemonia itse asiassa vahvistuu.

Sisäinen ja ulkoinen keskustelu uskonnon kautta.

Ulkoista diskurssia löytää esimerkiksi uskovaisten asioista. Luin Markku Vuoren "kauhistuksen kanahäkki" -kirjasen, joka käsitteli luonnehäiriöitä "amatööripohjalta". Siinä nousi esiin kuinka uskonnollisissa piireissä on yksilöitä jotka esimerkiksi pitävät perheen kaikkea valtaa miehille automaattisesti kuuluvana asiana. Eräs oli jopa esittänyt että jos mies päättää tappaa vaimonsa, se on tämän oma asia eikä ulkopuolisen rooli ole tulla väliin. Samanaikaisesti nämä samanlaisen ideologian ihmiset voivat syyttää ateismia kouluammuskelusta ja kaikesta muustakin, aina lamasta lähtien. (Puhumattakaan siitä mitä sana "evoluutikko" tarkoittaa joidenkin tahojen korvissa.) Tämänkaltaisista asioista ei kuule koskaan evankelioivilta, ja tämä sensuuri tarkoittaa juuri sitä että sisäinen keskustelukulttuuri estetään, tai se vähintään peitetään näkyvistä jolloin sen olemassaolo eräällä tavalla peitetään. Silloin ainut miten nämä esiintyvät ulospäin ovat pakosti ulkoista. Markku Vuori itse sen sijaan lähestyy asiaa tietenkin sisältäpäin, koska hän on vahvasti uskovainen mies. Hän toi sisälle sisäistä keskustelua.

Sisäistä keskustelua löytyy sen sijaan myös valtionkirkkomme puolella. Tästä on helppo löytää esimerkkejä. Esimerkiksi naispappeudesta väännetään kättä. Siitä on erimielisyyksiä. Samoin homoista ja heidän siunaamisestaan käydään keskusteluja. Ulospäin tilanne voi näyttää siltä että "moraalinen kompassi on hukassa", suuntaan tai toiseen. Sitä kun helposti odottaa että taholla olisi vain dogmaattinen kanta josta ei neuvotella.

Rajat eivät aina ole selviä. Esimerkiksi Vuoren ajatus on selvästi "puhdistaa omaa pesää", jolloin tälläisten asioiden esiintuominen ei olekaan mitään "ideologian huonoksi osoittamista" vaan sitä että muuttamalla tiettyjä asioita siitä tulee huomattavasti parempi. Hän on itse uskovainen, ja hän nostaa "kissan pöydälle". Kun asia nousee "omista piireistä" syynä on tuskin mikään Jumalaviha joka korttina nousee heti pöydälle jos vaikkapa minä huomaisin samaa ja kommentoisin samaa. (Koska tosiasiassa keskustelukulttuurissa on aina kyseessä paitsi se, mistä puhutaan myös se, kuka puhuu.)

Martti Luther taas osoitti että rajanveto on mutkikasta: Hänen uskonpuhdistuksensahan tavoite oli puhdistaa katolinen kirkko tietyistä asioista. Sen sijaan tulikin perustettua uusi ja oma. Ja keskustelukulttuuri oli ulkoista. Ja siinä missä sisäinen keskustelu voi olla sitä että kaksi tylsää akateemikkoa vääntää kättä pilkunpaikasta, ulkoisessa keskustelussa ei tässä tapauksessa rovioita säästety. Paavilta tuli jopa pullaa. (Mutta ei sellaista hyvää.)

Paras ratkaisu:

Jos minulta kysytään, minkälaista keskustelukulttuuria pitää olla, esitän että yleensä molempia.

Osoittaakseni tässä olevan pointin lainaan Mika Sipuraa: "siirrytään naiiviin uskontokritiikkiin. Halpaan wannabeedawkinsilaisuuteen, vapaa-ajattelijoiden nettikirjoittelun tasoiseen nakkikioskikirjallisuuteen. Uskonto on virus, joka johtaa mielenvikaisuuteen. Piäksävät, tappavat ja silpovat, ne hörhöt. Enqvist korostaa liian usein olevansa uskonnoton. Ei ateisti, ei agnostikko. Hän ei ole uskottava. Ei varsinkaan kun kirjan kolmas luku on ladattu kärjistyksillä jotka varmasti loukkaavat uskovia, ellei peräti Jumalaa. Moniin Enqvistin ajatuksiin on sinänsä helppo yhtyä. Hän tietää, hän tuntee, hän on nähnyt, hän on perehtynyt. Hänen reduktionisminsa lienee paras lähestymiskulma silloin kun sorrutaan metafysiikkaan. En silti ymmärrä miksi kirjassa täytyy jankuttaa ulkopuolista uskonnottomuutta silloin kun henki on taistelevan ateismin jostain Dawkinsin ja Hitchensin välistä. Kirja on niin ilmeinen, että tunnen itseni huijatuksi. Mitä ihmeen vedätystä?" Ateistit nimittäin todellakin harjoittavat lähes pelkkää ulkoista keskustelua. Näen tämän vastareaktiona siihen miten uskovaiset ovat vuosia demonisoineet ateisteja, darwinisteja ja muita vastaavia. Olen saanut oman osani ja ymmärrän vitutuksen. Mutta tarvitseeko paskan tasolle vajota? Valitettavsti vastaus on "joskus kyllä". Ulkoista diskurssia tulee käydä. Mutta ei siitä kannata "asuntoa tehdä". Tässä on kuitenkin selvää se, että pelkkää ulkoista keskustelua käyvä oppii vain paremmaksi moittijaksi. Oma idea taas on vain jokin jota suojataan, eikä se muutu ja kehity laadullisesti, korkeintaan epämääräisemmäksi.

Lainaan Sipuraa myös toisessa yhteydessä: "Olin polttaa ravintolassa liivinhihani kun viereisessä pöydässä istunut metroseksuaali suoritti katseellaan meille molemmille täydellisen ruumiintarkastuksen, avoimesti tuijottaen. Onko tämä joissain kulttuureissa tapana? Pitäisikö minun suvaita? Jätin lopulta äläkän nostamatta koska homoseksuaalien arvostelu ei ole sallittua. Näinhän me tasa-arvoa poljemme. Me piilorasistit, piilosovistit, piilonatsit. Naiset saavat haukkua ja nöyryyttää miehiä rajattomasti, koska parempi sukupuoli kyllä kestää. Muslimeita ei saa arvostella koska huonompi uskonto saattaisi siitä loukkaantua. Homoseksuaalien tapoja ei saa kritisoida, koska perverssit ovat kaiken muun luonnottoman ohella myös herkkiksiä. Tai ainakin media on." Sensuurikaan ei ole ratkaisu. Tässähän ulkoinen keskustelukulttuuri kannustetaan mahdollisimman pieneksi. Tällöin riskinä on se, että syntyy kaksoisstandardeja: Yhden seksuaalinen häirintä on toisen ruumiintarkastus-inventaario. Tämänkaltainen hyssyttely ei itse asiassa lisää suvaitsevaistuutta, vaan itse asiassa vähentää sitä. (Kun jossain vaiheessa on varmasti odotettavissa paljon ja demonisoivaa ulkoista diskurssia tästä aiheesta..) Eli sisäisen keskustelun ongelmana on se, että se pelkästään, itsessään, rakentaa kuplan. Ulkopuolisesta osasta ei ole kuin mielikuvia ja ennakkoasenteita, jotka eivät tietenkään muutu koska niiden kanssa tekemisissä oleminen vaatisi ulkoista keskustelua.

Keskustelulla ei siis tarkoiteta "kinastelua" eikä "rupatteluja", vaan jotain jossa on molempia. Metodina ne yhdistämällä syntyy ikään kuin menetelmä, jonka avulla voidaan löytää, analysoida ja ratkaista konflikteja. Pelkän ulkoisen keskustelun hakeminen rakentaa konflikteja. Ja pelkkä sisäinen keskustelu lakaise konfliktit pois silmistä, mutta ei poista konfliktin olemasaoloa.