Quinen kannattajana korostan ajatusta jossa käsitteet ovat merkityksellisiä vain suhteessa muihin käsitteisiin. Ei ole mitään suoraa ja ehdotonta totuutta johon voitaisiin olla suorassa viittaussuhteessa sellaisenaan. (Jos perinteinen totuusfiksoitunut viittaussuhde on, se on abstrakti ja ihmisen tekemisistä riippumaton.) Tästä seuraa myös se, että olen syvästi epäluottavainen kaikkiin sellaisiin ajatusjärjestelmiin jotka yhtäällä väittävät olevansa luonnontieteellisiä ja sitten toisaalla kannattavat "toisenlaisia tietämisen tapoja". Minulla, kuten Quinellakin, ei ole mahdollista luoda ehyttä ja laajaa selitysjärjestelmää jossa olisi jotain osia jotka olisivat käsiteverkon ulkopuolella.
Tämän ajatuksen voi kenties tuoda esiin erikoisesti toisten filosofien kautta.
Otan tässä blogauksessa erityisesti esiin Carnapin. Hän tiivisti reaalisen idean seuraavasti ; "To recognize something as a real thing or event means to succeed in incorporating it into the system of things at a particular space-time position so that it fits together with the other things as real, according to the rules of the framework." Viitekehys on tässä yhteydessä mielenkiintoinen. Lauseessa voi aistia pragmatismia ja koherentismia. Ja tämä on melko tärkeä huomio koska nämä ovat niitä keinoja joilla "totuusfiksatiosta" voidaan selvitä niin että kyetään puhumaan tiedosta sen jälkeen kun klassiset mahtipontiset ajatukset metafysiikattomasta tieteestä, jostain jossa havainto yhdistää konseptit suoraan Totuuteen ja Todellisuuteen. (Isoilla kirjaimilla, erotuksena realistisemmille ja uudemmille naturalistisen tieteenfilosofian suuntauksille.)
Carnap -sitaatissani on erikoisia kohtia.
1: Siinä "tunnistetaan" asioita. Kuitenkin tiedetään että on mahdollista rakentaa koherentteja ajatuksia jotka eivät ole tosia. Teoreettisessa fysiikassa on totuttu siihen että ihmiset laskevat nykyiseen malliin sopivia asioita ennen kuin niitä havaitaan. Ja osa niistä on niin lennokkaita että niitä ei havaita ikinä. Osa kumoutuu mahdottomiksi tulevissa tutkimuksissa joiden havaintoaineistoa ja koejärjestelyinformaatiota ei ole ollut läsnä silloin kuin konseptia on keksitty.
2: Ja toisaalta kun Carnap puhuu sijainnista, ei olemassaoloon aina tarvita sijaintitietoa. (Vaikkapa Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen kautta sijaintitiedot voivat kadota koska asiasta tiedetään jotain muuta.)
+: Nämä ongelmat ovat tuttuja koherentismin ja verifikationismin klassisesta kritiikistä. Eli ongelmat ovat varsin hyvin tunnettuja.
Mutta tässä on lisäksi muutakin
Carnap puhui "tavallisen kontekstissa", eli hän käsitteli "tavallisia" havaittavia fyysisiä kappaleita ja maailmaa jossa elämme arkeamme yrittäen selvitä siinä tarkoituksenmukaisesti. Tai kuten Carnap asian muotoili ; "the simplest kind of entities dealt with in the everyday language: the spatio-temporally ordered system of observable things and events."
Tässä voisi tulla mieleen jopa foundationalistinen asenne. Toisin sanoen tavallisille asioille luotetaan erityinen rooli johon maailmaa halutaan sitoa ; Jos todellisuus otetaan foundationalistisesti premissoiden, on koko foundationalismin idea by definition että näitä asioita ei kyseenalaisteta vaan ne otetaan dogmaattisesti annettuina. (Koska muuten se ei olisi foundationalismia.)
; Foundationalisti toimii tässä hieman kuten oikeuslaitoksen lakimies tai tuomari. Hän käsittelee lakia kuin se olisi ehdoton todellisuus ja oikeus. Kuitenkin lakituvan ulkopuolella lakien legitiimiyttä voidaan kyseenalaistaa, jopa tehdä lainmuutoksia - tai ankarammissa tapauksissa jopa vallankumouksia.
Vierastuksesta
Tosin itse vierastan puhdasta foundationalismia. (Samoin kuin vierastan puhdasta koherentismia. Jos mukana ei ole jotain "fallibilistista efektiä" joka pakottaisi muuttamaan jotain käsiteverkossa, se voi olla koherentti mutta se ei ole riittävän hyvä. Minulle koherenttius on välttämätön mutta ei riittävä ehto.)
Ja tässä edelle kirjaamani "lakitupaefekti" on tavallaan kätevä ; Kun puhutaan erilaisista viitekehyksistä, voidaan huomata että tosiasiassa niitä on usein monia ja ne ovat päällekkäisiä ja osa niistä on keskeisempiä kuin toiset. (Toki joku naïvi fundamentalisti saattaa kuvitella että laki ja oikeus ovat sama asia ja että yhteiskuntamme lait ovat kristinuskon ansiosta Oikeat Lait. Mutta.) Suurin osa kohtaa sen että kyseenalaistamme osan viitekehyksistä. Ja tämä tehdään yleensä katsomalla "kokonaiskuvaa". Joka tarkoittaa "laajempaa viitekehystä". Lakejen oikeudenmukaisuus voi olla "epäeettistä jossain laajemmassa mielessä". (Tai laki voi olla "vanhentunut koska teknologia on muuttunut", kuten itseohjaavien autojen rajoitukset nykylaissa monista ovat kun tehokkaat tekoälykuljetusjärjestelmät kehittyvät nopeasti ja ovat jo nyt hämmentävän hyviä.)
Toki monesti kohtaamme Quinen korostaman ja alleviivaaman ongelman siitä että mitä ristiriitatilanteessa tarkalleen ottaen on korjattava; (Jos oikeustaju homojen avioliitosta on ristiriidassa uskonnon kanssa, yksi haluaa dumpata homojen oikeudet ei-oikeiksi-oikeuksiksi kun taas toinen sanoo että sen pahempi uskonnolle.) Ristiriita ja se että "jotain on tehtävä" on kuitenkin tässä onneksi universaali ja tätä kautta päästään siihen että mikä tahansa käsiteverkko ei vaan ole "tietoa". Ja tätä kautta voidaan tietenkin lähestyä sitä että mikä on kun jostain asiasta on tietoa. ; Tieteessä tätä ongelmaa vastaamaan on kirjattu esimerkiksi Duhemin-Quinen teesi, eli ajatus siitä että ristiriitatilanteessa on korjattava tilanne siten että se vaatii vähiten muutoksia käsiteverkkoon. (Joidenkin vaikutukset ovat laajoja ja muuttavat esimerkiksi useiden tieteenalojen tuloksia joten niitä muutetaan vaikeammin kuin jotain triviaalimpia huomioita tai yksittäisiä tutkimuksia joiden P-arvosta selviäminen on hyväksyttävyyden rajoilla.)
Toki Carnap itse korosti että hänen näkökulmansa oli tieteenfilosofinen eikä metafysiikkaa (scientific, non-metaphysical) joten se käsitteli etiikan sijasta nimenomaan havaittavia kappaleita ja vastaavia. Mutta oikeusvertaus on mielestäni hyvä analogia jonka voi sitten siirtää toisenlaiseen konseptiin. (Sama perustelujärjestelmä toimii tässä linkkinä.) ; Kun katsotaan jonkin entiteetin olemassaoloa ja ajatellaan että tämä on jotain jota lähestytään empiirisesti - eikä puhtaasti a priori - tavalla joka ei ole triviaali, törmäämme siihen että tosiasiassa lähinnä sidomme asiaa viitekehykseen joka on sitten "hyvin laaja kokonaiskuva".
Soveltamista.
Ongelmana on tietenkin se, että ihmisen mieli ei estä menemästä viitekehysten ulkopuolelle a priori puhtain väitelausein. Osa vaan voidaan ajatella "eri asioiksi". Ja moni pitää tämänlaista aidosti tietämisenä. Jopa niin että erilaisia toisiinsa nivoutumattomia "reaalisesta olemassaolemisesta" tietämisen alueita olisi.
1: Itselleni puhdas matematiikka ei käsittele olemassaoloa - tai tarkemmin "reaalisesta olemassaolosta tietämistä sanan empiirisessä-eimetafyysisessä mielessä. Tieteessä käytetään hyvin marginaalista määrää matematiikoista ja aksiomatisointimenetelmistä. Emme vain ehkä kiinnitä huomiota niihin geometrioihin joista ei ole hyötyä maanmittauksessa. Ja toisaalta olemme panostaneet niihin tiettyihin geometrioihin koska siitä on ollut kokemusperäisesti a posteriori hyötyä maanmittauksessa.
Rationalismin perinteen meille suoma kirous on se, että mistä tahansa voi tehdä premissin. Ja johtopäätöksen voi aina muotoilla argumentiksi kunhan valitsee premissinsä huolellisesti. Onelinerit ovat rationaalisia mutta eivät hyviä. Lisäksi teepussiaforismeja ei tavallaan voi voittaa millään puhtaasti rationaalisella väittelytekniikalla. Toinen vaan asettaa vakaumuksensa kovaksi ja se on siinä. Voit vain olla erimielinen siitä että et hyväksy niitä premissejä. Ja jos premissit määritellään a priori muusta tietämisen käsiteverkosta "erilaisiksi", et voi kumota asioita sillä tavalla millä niitä yleensä tehdään - eli nimenomaan laajemman viitekehyksen kautta.
Onkin tavallaan ovelaa että arvostettu ja vähän moitittu moderni "sofistikoitunut teologia" ja NoMa -periaatteet ovat kritiikki-immunisoinut itsensä nimenomaan siten että se on eristänyt Jumalajärjestelmän muista viitekehyksistä. Ikään kuin aina "eri jutuksi". Kritisoi sitä miten tahansa niin se on tehty väärästä viitekehyksestä, josta voidaan sanoa aina että "Jumala-ajatus on ymmärretty väärin". Samalla monet tieteestä pitävät ovat voineet korostaa sitä että he pitävät tieteestä vaikka kannattavat Jumalakonseptia. Tämä on järkevää koska niitä ajatellaan "eri viitekehyksinä".
Itse kuitenkin näen että tässä maailmankuvan kattavuus ja koherenttius kärsivät. Viitekehykset muuttuvat suppeammiksi ja ihmisellä on tavallaan kaksi maailmankuvaa tai kaksoisstandardi jolla hän käsittelee asioita tilanteen mukaan. Näin toiset asiat saavat erioikeuksia ja ovat "aivan järkeviä" ikään kuin helpommin ja pienemmällä vaivalla ja vaatimustasolla kuin muut. Tässä on minusta syvää epäreiluutta että älylliseen laiskuuteen kannustamista. ; Tässä mielessä kunnioitan enemmän jopa niitä kristittyjä joista luonnontiede on alisteista teologialle. Heillä ei ole eri viitekehystä. Heillä on "Jumala-järkevyys" joka sitten osoittaa ristiriitatilanteissa mitä dumpataan. (Evoluutio on kakkaa ja jos naturalistinen tiede tuottaa evoluutiolle todisteita niin sen pahempi evoluutiolle.)
Samoin minulla löytyy syvempää sympatiaa myös niille joista koko tiede on vaan roskaa eivätkä halua sellaiseen törkkiä. Minulla on toki aika vähän heidän kanssaan keskusteltavaa koska tämä tarkoittaa että mitään kiinnostavaa referenssipistettä ei ole. He ovat omien ambitioideni kannalta epäkiinnostavia ja turhia, ansiostaan ignoroinnin kohteita. Mutta ainakaan he eivät kulje kaksilla rattailla jotka kulkevat eri suuntiin aina sen mukaan miten heitä - ja heidän maailmankuvaansa - itseään sattuu huvituttamaan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste NoMa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste NoMa. Näytä kaikki tekstit
torstai 22. joulukuuta 2016
sunnuntai 24. tammikuuta 2016
Uskonnon ja tieteen suhde
Jostain syystä vallalla on se, että uskonnon ja tieteen suhde on samanaikaisesti se, että
1: Uskonto ja tiede ovat täysin erillisiä "magisterioita" ja siksi niiden välillä ei ole kilpailua tai muuta vastaavaa. Ne eivät vaikuta toisiinsa eikä tiede siksi voi haastaa tai vaikuttaa tai tuhota uskoa.
2: Uskonnolla ja uskolla on paljon annettavaa tieteelle.
Valitkaa. Herran tähden!
1: Uskonto ja tiede ovat täysin erillisiä "magisterioita" ja siksi niiden välillä ei ole kilpailua tai muuta vastaavaa. Ne eivät vaikuta toisiinsa eikä tiede siksi voi haastaa tai vaikuttaa tai tuhota uskoa.
2: Uskonnolla ja uskolla on paljon annettavaa tieteelle.
Valitkaa. Herran tähden!
lauantai 23. tammikuuta 2016
Tieteen magisteria
Pidän Massimo Pigliuccista. Hän on ateisti jonka mielestä uskonto ja tiede ovat keskenään ristiriidattomia siksi että ne käsittelevät eri aiheita. Tämänlainen NoMa -periaatteen mukainen ajattelu on hyvin yleistä. Moran on kritisoinut häntä tuoreesti. Ja hänen moitteensa on relevantti ja kiinnostava.
Hän poimii esiin sen, miten Pigliucci määrittelee tieteen hyvin suppealla tavalla. "He takes a very narrow view of "science"— one that excludes the work of historians and philosophers who are presumably using some other way of knowing." Ja tämän jälkeen hän pääsee siihen että tämä hyvin rajalliseksi määritelty tiede ei sitten voi vastata tiettyihin kysymyksiin "Pigliucci thinks that religion is about ethics and the question of meaning and these cannot be addressed using science—his definition—as way of discovering truth." Tämä on vielä osuvaa silloin kun hän perustelee omaa näkemystään. Mutta kun vastassa on ihmisiä jotka määrittelevät tieteen laajemmin, tilanne muuttuu. "But here's the problem, Pigliucci would like to refute all those people who maintain that science and religion are incompatible using the broad definition of science. He doesn't do this by discussing what they actually say about science, instead he applies HIS definition of science to those others and declares victory." ... "Pigliucci should know that there are different definitions and any discussion of the compatibility of science and religion must take these differences into account."
Kysymys on tietenkin relevantti sitä kautta että tieteen demarkaatio-ongelma on "vähintään jossain määrin ratkaisematta". Näin ollen on aivan mahdollista käyttää hieman erilaisia määritelmiä tieteestä. On itse asiassa kiinnostavaa ja relevanttia tiedostaa että NoMa ylipäätään perustuu hyvin suppeasti määritettyyn tieteen määritelmään. Tämä ei tietenkään ole yllättävää sillä jotta uskonnolla voisi olla mitään merkitystä, sille täytyy rajata jokin sellainen alue jossa tiede ei pärjää. Näin ollen NoMa on helpompaa jos tiede määritellään suppeasti kuin jos se määritellään laajasti. NoMaa kannattavien mielessä onkin teemana se, että rajataan akateemiset alat tiukahkosti luonnontieteisiin (scientia) ja ihmistieteisiin (studia). Tämä on melko tiukkaa verrattuna vaikka siihen että itse näen että ihmistieteiden ja luonnontieteiden ero on lähinnä muuttujien määrässä eikä jossain aivan oleellisessa asennoitumiserossa. Ja jossa ihmistieteisiin pitäisi panostaa nimenomaan niin että niistä tehtäisiin "mahdollisimman luonnontieteellisiä".
Tämä on toki siinä mielessä kuvaavaa että usein skientismin kritiikki ei perustu siihen että skientistien näkemykset nähtäisiin sisäisesti ristiriitaisiksi vaan siihen että määritellään jokin, yleensä loogisen positivismin mukainen, tiedemääritelmä ja nähdään että skientistien väitteet ovat ristiriidassa tämän hyvin tiukasti määritellyn tieteen kanssa. On myös oleellista huomata että tämä on lähinnä straw man -argumentaatiota. Yhtä oleellista voi olla huomata että tämä skientismikritiikin onttous ei tarkoita että NoMa olisi sisäisesti ristiriitainen tai virheellinen näkemys.
Itseäni tosin kiinnostaa myös se, mitä tapahtuu jos ajatellaan että tiede on enemmänkin sitä että on jotain tietoa joka nojaa evidenssiin ja rationaaliseen ajatteluun. Kun tässä laajassa mielessä historiantutkimus on tiedettä niin tästä pitäisi oikeasti kysyä se kysymys että onko uskonto oikeasti yksi vastaava tapa tietää? Tätä kysymystä tunnutaan väistelevän ; Osittain siksi että suppeaan tiedemäärittelyyn sidottu NoMa tuntuu olevan uskonnon ja tieteen ristiriidattomuuden päälinjama. Ja toisaalta siksi että jos selittää että uskonto on yhdenlaista tiedettä tieteen laajassa mielessä, ollaan tosiasiassa antamassa pikkusormea kreationismille. Joka on ymmärrettävästi monen uskovaisen mielestä erityisen noloa. Jos olisin valinnut NoMa -tien jossa väistellään kreationismia niin heittäisinkin lähinnä suuren osan skientismikritiikistä ja ateismikritiikistä roskiin. Mutta jostain syystä uskovaiset eivät halua tehdä tätä. Ja tästä päädytään samantapaisiin ongelmiin kuin Pigliucci heti kun hän siirtyy puolustamasta omaa näkemystään ja siirtyy kritisoimaan muita.
Kirjoittaja on Quinelainen. Joka tarkoittaa että hänellä on hyvin laaja tiedekäsitys. Ja tässä tiedeverkon ulkopuolella ei käytännössä voi olla mitään relevanttia tietämisen tapaa.
Hän poimii esiin sen, miten Pigliucci määrittelee tieteen hyvin suppealla tavalla. "He takes a very narrow view of "science"— one that excludes the work of historians and philosophers who are presumably using some other way of knowing." Ja tämän jälkeen hän pääsee siihen että tämä hyvin rajalliseksi määritelty tiede ei sitten voi vastata tiettyihin kysymyksiin "Pigliucci thinks that religion is about ethics and the question of meaning and these cannot be addressed using science—his definition—as way of discovering truth." Tämä on vielä osuvaa silloin kun hän perustelee omaa näkemystään. Mutta kun vastassa on ihmisiä jotka määrittelevät tieteen laajemmin, tilanne muuttuu. "But here's the problem, Pigliucci would like to refute all those people who maintain that science and religion are incompatible using the broad definition of science. He doesn't do this by discussing what they actually say about science, instead he applies HIS definition of science to those others and declares victory." ... "Pigliucci should know that there are different definitions and any discussion of the compatibility of science and religion must take these differences into account."
Kysymys on tietenkin relevantti sitä kautta että tieteen demarkaatio-ongelma on "vähintään jossain määrin ratkaisematta". Näin ollen on aivan mahdollista käyttää hieman erilaisia määritelmiä tieteestä. On itse asiassa kiinnostavaa ja relevanttia tiedostaa että NoMa ylipäätään perustuu hyvin suppeasti määritettyyn tieteen määritelmään. Tämä ei tietenkään ole yllättävää sillä jotta uskonnolla voisi olla mitään merkitystä, sille täytyy rajata jokin sellainen alue jossa tiede ei pärjää. Näin ollen NoMa on helpompaa jos tiede määritellään suppeasti kuin jos se määritellään laajasti. NoMaa kannattavien mielessä onkin teemana se, että rajataan akateemiset alat tiukahkosti luonnontieteisiin (scientia) ja ihmistieteisiin (studia). Tämä on melko tiukkaa verrattuna vaikka siihen että itse näen että ihmistieteiden ja luonnontieteiden ero on lähinnä muuttujien määrässä eikä jossain aivan oleellisessa asennoitumiserossa. Ja jossa ihmistieteisiin pitäisi panostaa nimenomaan niin että niistä tehtäisiin "mahdollisimman luonnontieteellisiä".
Tämä on toki siinä mielessä kuvaavaa että usein skientismin kritiikki ei perustu siihen että skientistien näkemykset nähtäisiin sisäisesti ristiriitaisiksi vaan siihen että määritellään jokin, yleensä loogisen positivismin mukainen, tiedemääritelmä ja nähdään että skientistien väitteet ovat ristiriidassa tämän hyvin tiukasti määritellyn tieteen kanssa. On myös oleellista huomata että tämä on lähinnä straw man -argumentaatiota. Yhtä oleellista voi olla huomata että tämä skientismikritiikin onttous ei tarkoita että NoMa olisi sisäisesti ristiriitainen tai virheellinen näkemys.
Itseäni tosin kiinnostaa myös se, mitä tapahtuu jos ajatellaan että tiede on enemmänkin sitä että on jotain tietoa joka nojaa evidenssiin ja rationaaliseen ajatteluun. Kun tässä laajassa mielessä historiantutkimus on tiedettä niin tästä pitäisi oikeasti kysyä se kysymys että onko uskonto oikeasti yksi vastaava tapa tietää? Tätä kysymystä tunnutaan väistelevän ; Osittain siksi että suppeaan tiedemäärittelyyn sidottu NoMa tuntuu olevan uskonnon ja tieteen ristiriidattomuuden päälinjama. Ja toisaalta siksi että jos selittää että uskonto on yhdenlaista tiedettä tieteen laajassa mielessä, ollaan tosiasiassa antamassa pikkusormea kreationismille. Joka on ymmärrettävästi monen uskovaisen mielestä erityisen noloa. Jos olisin valinnut NoMa -tien jossa väistellään kreationismia niin heittäisinkin lähinnä suuren osan skientismikritiikistä ja ateismikritiikistä roskiin. Mutta jostain syystä uskovaiset eivät halua tehdä tätä. Ja tästä päädytään samantapaisiin ongelmiin kuin Pigliucci heti kun hän siirtyy puolustamasta omaa näkemystään ja siirtyy kritisoimaan muita.
Kirjoittaja on Quinelainen. Joka tarkoittaa että hänellä on hyvin laaja tiedekäsitys. Ja tässä tiedeverkon ulkopuolella ei käytännössä voi olla mitään relevanttia tietämisen tapaa.
perjantai 10. heinäkuuta 2015
"Skientistikortti" kognitiivisen uskontotieteen valossa
Kognitiivisessa uskontotieteessä on kartoitettu eri kulttuureissa olevien ihmisten näkemyksiä ja suhtautumisia tietynlaisiin kysymyksiin. Ja siinä missä filosofit pitävät aksioomia kuin aksioomia samanarvoisina, ihmisten kohdalla nimenomaan näin ei tapahdu.
Jos mietitään vaikka seuraavanlaatuisia kysymyksiä:
1: Jos päästän irti tästä tikusta, se putoaa maata kohti lopulta osuen maan tai lattian tapaiseen pintaan.
2: Jos päästän irti tästä rituaalisesta tikusta, se putoaa maata kohti siten että sillä on jokin asento.
3: Jos päästän irti tästä rituaalisesta tikusta tämän taulukon päällä, se tarjoaa ohjeita henkimaailmalta.
On selvää että kolmas kysymys luokitellaan uskonnolliseksi. Toista ei luokitella uskonnolliseksi. On havaittu että edelliset kysymykset sen sijaan ovat luonteeltaan "latteita". Niissä ei tunneta olevan riittävästi "jotain" jotta niihin saisi hengellisen merkityksellisen suhteen. (Tämä ei varmasti ole varmasti lukijallekaan erityisen argumentoinnin tarpeessa.) Tämä voi herättää ajatuksen siitä, että outous riittää. Maata kohti putoava esine on yksinkertaisesti liian arkikokemukselle vieras.
Tämä selitys on kiinnostava. Mutta se on samalla tavalla heikko kuin jos selittäisi luonnolliseen moraaliin viitaten että "kulttuurisodassa" USA:ssa segregaatiokeskustelu päättyi kun laki kielsi sen mutta aborttikeskustelu varsinaisesti leimahti liekkeihin vasta kun kategorinen aborttikielto poistettiin. Systeemi on kehässä. Asiat ovat "outoja" koska niitä pidetään hengellisinä ja hengellisiä asioita pidetään "outoina". Asiat ovat "luonnollisia" koska niistä ollaan tällä hetkellä samaa mieltä ja niistä ollaan tällä hetkellä samaa mieltä koska ne ovat "luonnollisia".
Kognitiivisessa uskontotieteessä asiaa lähestytäänkin tämän vuoksi skeemojen kautta. Siinä asiaa tarkastellaan ihmisten erilaisten ajattelukäytäntöjen kautta. Ja tässä voidaan huomata että "latteaksi" koetaan ne jotka vastaavat täysin skeemoja. Sen sijaan hengellisiksi koetaan asiat jotka ovat näiden skeemojen sekoitelmia. Täysin omituiset asiat eivät kiinnosta. Esimerkiksi puhuva miekka on kiinnostava koska se sekoittaa kahta skeemaa, esineen ja tietoisen olennon skeemaa. Mutta rike ei ole kovin suuri. Täysin satunnainen kokoelma ominaisuuksia ei herätä samanlaisia tunteita.
Tämä on tärkeää erilaisten rituaalejen ja rukoilun kohdalla. Ne eivät itse asiassa niinkään liity Jumalan olemassaoloon tai Jumalan olemassaolemattomuuteen. Sen sijaan ne liittyvät tiettyjen skeemojen käynnistymiseen. Asiat ovat hengellisiä ja uskonnollisia jos niissä on vuorovaikutuksen ja kommunikaation henki. Tämän vuoksi esimerkiksi animistisissa uskonnoissa ei tarvita suoraa kannanottoa siihen miten esi-isien henget ovat luoneet maailman. Silti systeemi on hengellinen. On helppoa ymmärtää että rituaaliuhraus käynnistää ajatuksen vaihtokaupasta jonkun kanssa. Sillä ei ole väliä onko tämä jokin olemassa vai ei. Riittää että on skeema sosiaalisista kohtaamisista. Rukous on siksi kognitiivisesti sama kuin keskustelu jonkun kanssa.
Tätä ei voi liittää ajatukseen Jumalan olemassaolosta. Kysymys on enemmänkin ylihavaitsemisesta. (Johon liittyen kirjoitin tuoreesti.) Ytimessä on se, että on irrelevanttia onko Jumala olemassa vai ei. Tunne kommunikaatiosta käynnistyy tästä huolimatta. Tilanne on sama kuin siinä, että moni voi vihastua elottomille esineille jotka tietää elottomiksi. (Minä kiroilen tietokoneelle usein.) On selvää että joskus yhteys on aito (keskustelemme naapurin kanssa) ja joskus se on pelkkä harha (minä antropomorfistan tietokoneeni). Ajatus siitä että rukouksen merkityksellisyys ihmisille - tai vaikka se että tutkimusten mukaan 6% ateisteista rukoilee säännöllisesti - jotenkin todistaisi Jumalasta. Tämä on kuitenkin sama kuin todistaisi kummitukset todellisiksi sillä että ihmisiä pelottaa autiotaloissa ja hautausmailla pimeässä ; Ainakin itse olen nuorempana harrastanut jossain määrin "lain harmaalla alueella" kummitusten metsästystä, ikään kuin demonstraationa senhetkisestä ateismistani. Nykyisin olen sen verran kypsempi että uskallan sanoa että en usko kummituksiin mutta pelkään niitä. (Ateistinakin sain kyllä pari paskahalvausta tyhjästä. Osittain tämä ylläpiti kiinnostusta. Kaipaan elämääni adrenaliinia. Se on jossain määrin minun ongelmani.)
Miten tämä liittyy skientismiin?
Kun puhutaan skientismistä ja tiedeuskosta, asiaa lähestytään joko niin että tiede on analoginen uskonnon autoritaaris-sosiaalisen puolen kanssa. Tai sitten niin että se on analoginen uskonnon kanssa koska molemmat ovat aksiomaattisia järjestelmiä joissa on vähintään yksi metafyysinen ontologinen premissi.
Kuitenkin asenne on korostetusti ja käytännössä poikkeuksetta epäanaloginen. Kun joku puhuu tiedeuskosta, henkenä on se että tiedeusko, toisin kuin ne muut, on jotenkin epätyydyttävää ja ei-riittävää. Selitetään että miten "latteaa" on että joku uskoo että ihminen on "vain" kemiaa. Selitetään että uskonnolliset konseptit ja hengellisyys tuovat ihmisen elämään jotain jonka tiedeusko riistää. Ja tähän liittyy toistuvasti myös vaatimus siitä että kun näitä asioita riipii pois, niin sitten pitäisi myös antaa jotain tilalle.
Tämä johtuu siitä että nämäkin ihmiset tietävät että tiedeusko ei oikeasti ole uskonto. Itse asiassa väitän että jos se olisi uskonto, niin ihmset eivät olisi siihen niin pettyneitä. Ihmisten pettymys ja viha skientistejä kohtaan on hyvin erilaista kuin pettymys ja viha vääräoppisia kohtaan. Tämä sama selittää myös sen miksi kaikki eri pseudotieteet ovat yhtä vahvasti skientistejä vastaan. Ja myös sen miten, vaikka esimerkiksi ev.lut. kirkkomme ja monet "liberaalihörhähtävät" uskonnot - kuten New Age ja uussahamanismi - välttävät muiden uskontojen kritisoimista. Mutta he kuitenkin hyökkäävät ja moittivat mielellään skientismiä. Jos se olisi vain uskonto muiden joukossa, siihen suhtauduttaisiin samoin. (Kyllähän muutkin uskonnot pitävät kristittyjä ja New Agelaisia harhaoppisina. Kaikki uskonnot pitävät muita uskontoja harhaoppisina. Silti muille annetaan anteeksi, skientisteille ei.)
Syynä on se, että jopa nämä ihmiset itse luottavat tieteeseen. Sitä vain pidetään liian latteana. Skientismi on siksi arka asia. Se on suora tie kognitiiviseen dissonanssiin. Toisin kuin väärä uskonto jonka premissien kanssa voi hyvin laajoilta perusosa-alueiltaan olla erimielinen. Ihmiset sen sijaan tietävät että kokeellinen luonnontiede selittää maailmaa ja tukee heidän skeemojensa mukaista arkitodellisuutta. Uskonto taas, käytännössä väistämättä, on "hieman outoa". Sen on oltava jossain määrin skeemojen mukaista tuntuakseen mielekkäältä. Mutta sen pitää rikkoa sitä jotenkin jotta se ei tuntuisi lattealta. Skentismi onnistuu ensimmäisessä mutta rikkoo jälkimmäistä. Tämä herättää kognitiivisen dissonanssin, joka syntyy aina kun jokin aidosti uhkaa omaa maailmankatsomusta.
Siksi se tarjoaa aivan eriluonteisen haasteen kuin muut maailmankatsomukset. Siksi, että se ei ole uskonto. Siksi että se ei vetoa niihin asioihin joihin hengelliset ja uskonnolliset asiat vetoavat. Siksi että on vaikeaa olla ottamatta sitä vakavasti muualla paitsi niissä oman uskonnon kysymyksissä joiden halutaan olevan määritelmällisesti "jotain muuta". Siksi pitää kehitellä kailenlaisia NoMa -periaatteita vakaumuksen suojaksi.
Jos mietitään vaikka seuraavanlaatuisia kysymyksiä:
1: Jos päästän irti tästä tikusta, se putoaa maata kohti lopulta osuen maan tai lattian tapaiseen pintaan.
2: Jos päästän irti tästä rituaalisesta tikusta, se putoaa maata kohti siten että sillä on jokin asento.
3: Jos päästän irti tästä rituaalisesta tikusta tämän taulukon päällä, se tarjoaa ohjeita henkimaailmalta.
On selvää että kolmas kysymys luokitellaan uskonnolliseksi. Toista ei luokitella uskonnolliseksi. On havaittu että edelliset kysymykset sen sijaan ovat luonteeltaan "latteita". Niissä ei tunneta olevan riittävästi "jotain" jotta niihin saisi hengellisen merkityksellisen suhteen. (Tämä ei varmasti ole varmasti lukijallekaan erityisen argumentoinnin tarpeessa.) Tämä voi herättää ajatuksen siitä, että outous riittää. Maata kohti putoava esine on yksinkertaisesti liian arkikokemukselle vieras.
Tämä selitys on kiinnostava. Mutta se on samalla tavalla heikko kuin jos selittäisi luonnolliseen moraaliin viitaten että "kulttuurisodassa" USA:ssa segregaatiokeskustelu päättyi kun laki kielsi sen mutta aborttikeskustelu varsinaisesti leimahti liekkeihin vasta kun kategorinen aborttikielto poistettiin. Systeemi on kehässä. Asiat ovat "outoja" koska niitä pidetään hengellisinä ja hengellisiä asioita pidetään "outoina". Asiat ovat "luonnollisia" koska niistä ollaan tällä hetkellä samaa mieltä ja niistä ollaan tällä hetkellä samaa mieltä koska ne ovat "luonnollisia".
Kognitiivisessa uskontotieteessä asiaa lähestytäänkin tämän vuoksi skeemojen kautta. Siinä asiaa tarkastellaan ihmisten erilaisten ajattelukäytäntöjen kautta. Ja tässä voidaan huomata että "latteaksi" koetaan ne jotka vastaavat täysin skeemoja. Sen sijaan hengellisiksi koetaan asiat jotka ovat näiden skeemojen sekoitelmia. Täysin omituiset asiat eivät kiinnosta. Esimerkiksi puhuva miekka on kiinnostava koska se sekoittaa kahta skeemaa, esineen ja tietoisen olennon skeemaa. Mutta rike ei ole kovin suuri. Täysin satunnainen kokoelma ominaisuuksia ei herätä samanlaisia tunteita.
Tämä on tärkeää erilaisten rituaalejen ja rukoilun kohdalla. Ne eivät itse asiassa niinkään liity Jumalan olemassaoloon tai Jumalan olemassaolemattomuuteen. Sen sijaan ne liittyvät tiettyjen skeemojen käynnistymiseen. Asiat ovat hengellisiä ja uskonnollisia jos niissä on vuorovaikutuksen ja kommunikaation henki. Tämän vuoksi esimerkiksi animistisissa uskonnoissa ei tarvita suoraa kannanottoa siihen miten esi-isien henget ovat luoneet maailman. Silti systeemi on hengellinen. On helppoa ymmärtää että rituaaliuhraus käynnistää ajatuksen vaihtokaupasta jonkun kanssa. Sillä ei ole väliä onko tämä jokin olemassa vai ei. Riittää että on skeema sosiaalisista kohtaamisista. Rukous on siksi kognitiivisesti sama kuin keskustelu jonkun kanssa.
Tätä ei voi liittää ajatukseen Jumalan olemassaolosta. Kysymys on enemmänkin ylihavaitsemisesta. (Johon liittyen kirjoitin tuoreesti.) Ytimessä on se, että on irrelevanttia onko Jumala olemassa vai ei. Tunne kommunikaatiosta käynnistyy tästä huolimatta. Tilanne on sama kuin siinä, että moni voi vihastua elottomille esineille jotka tietää elottomiksi. (Minä kiroilen tietokoneelle usein.) On selvää että joskus yhteys on aito (keskustelemme naapurin kanssa) ja joskus se on pelkkä harha (minä antropomorfistan tietokoneeni). Ajatus siitä että rukouksen merkityksellisyys ihmisille - tai vaikka se että tutkimusten mukaan 6% ateisteista rukoilee säännöllisesti - jotenkin todistaisi Jumalasta. Tämä on kuitenkin sama kuin todistaisi kummitukset todellisiksi sillä että ihmisiä pelottaa autiotaloissa ja hautausmailla pimeässä ; Ainakin itse olen nuorempana harrastanut jossain määrin "lain harmaalla alueella" kummitusten metsästystä, ikään kuin demonstraationa senhetkisestä ateismistani. Nykyisin olen sen verran kypsempi että uskallan sanoa että en usko kummituksiin mutta pelkään niitä. (Ateistinakin sain kyllä pari paskahalvausta tyhjästä. Osittain tämä ylläpiti kiinnostusta. Kaipaan elämääni adrenaliinia. Se on jossain määrin minun ongelmani.)
Miten tämä liittyy skientismiin?
Kun puhutaan skientismistä ja tiedeuskosta, asiaa lähestytään joko niin että tiede on analoginen uskonnon autoritaaris-sosiaalisen puolen kanssa. Tai sitten niin että se on analoginen uskonnon kanssa koska molemmat ovat aksiomaattisia järjestelmiä joissa on vähintään yksi metafyysinen ontologinen premissi.
Kuitenkin asenne on korostetusti ja käytännössä poikkeuksetta epäanaloginen. Kun joku puhuu tiedeuskosta, henkenä on se että tiedeusko, toisin kuin ne muut, on jotenkin epätyydyttävää ja ei-riittävää. Selitetään että miten "latteaa" on että joku uskoo että ihminen on "vain" kemiaa. Selitetään että uskonnolliset konseptit ja hengellisyys tuovat ihmisen elämään jotain jonka tiedeusko riistää. Ja tähän liittyy toistuvasti myös vaatimus siitä että kun näitä asioita riipii pois, niin sitten pitäisi myös antaa jotain tilalle.
Tämä johtuu siitä että nämäkin ihmiset tietävät että tiedeusko ei oikeasti ole uskonto. Itse asiassa väitän että jos se olisi uskonto, niin ihmset eivät olisi siihen niin pettyneitä. Ihmisten pettymys ja viha skientistejä kohtaan on hyvin erilaista kuin pettymys ja viha vääräoppisia kohtaan. Tämä sama selittää myös sen miksi kaikki eri pseudotieteet ovat yhtä vahvasti skientistejä vastaan. Ja myös sen miten, vaikka esimerkiksi ev.lut. kirkkomme ja monet "liberaalihörhähtävät" uskonnot - kuten New Age ja uussahamanismi - välttävät muiden uskontojen kritisoimista. Mutta he kuitenkin hyökkäävät ja moittivat mielellään skientismiä. Jos se olisi vain uskonto muiden joukossa, siihen suhtauduttaisiin samoin. (Kyllähän muutkin uskonnot pitävät kristittyjä ja New Agelaisia harhaoppisina. Kaikki uskonnot pitävät muita uskontoja harhaoppisina. Silti muille annetaan anteeksi, skientisteille ei.)
Syynä on se, että jopa nämä ihmiset itse luottavat tieteeseen. Sitä vain pidetään liian latteana. Skientismi on siksi arka asia. Se on suora tie kognitiiviseen dissonanssiin. Toisin kuin väärä uskonto jonka premissien kanssa voi hyvin laajoilta perusosa-alueiltaan olla erimielinen. Ihmiset sen sijaan tietävät että kokeellinen luonnontiede selittää maailmaa ja tukee heidän skeemojensa mukaista arkitodellisuutta. Uskonto taas, käytännössä väistämättä, on "hieman outoa". Sen on oltava jossain määrin skeemojen mukaista tuntuakseen mielekkäältä. Mutta sen pitää rikkoa sitä jotenkin jotta se ei tuntuisi lattealta. Skentismi onnistuu ensimmäisessä mutta rikkoo jälkimmäistä. Tämä herättää kognitiivisen dissonanssin, joka syntyy aina kun jokin aidosti uhkaa omaa maailmankatsomusta.
Siksi se tarjoaa aivan eriluonteisen haasteen kuin muut maailmankatsomukset. Siksi, että se ei ole uskonto. Siksi että se ei vetoa niihin asioihin joihin hengelliset ja uskonnolliset asiat vetoavat. Siksi että on vaikeaa olla ottamatta sitä vakavasti muualla paitsi niissä oman uskonnon kysymyksissä joiden halutaan olevan määritelmällisesti "jotain muuta". Siksi pitää kehitellä kailenlaisia NoMa -periaatteita vakaumuksen suojaksi.
keskiviikko 8. heinäkuuta 2015
"Skientismi" -kortti
Yleensä kun käytetään sanaa "skientismi" se esitetään pejoratiivisessa sävyssä. Kikka on jokseenkin toimiva. Temppu on tuttu jokaiselta kreationistilta. Jos puhutaan evoluutiosta, se tuntuu tieteeltä. Mutta jos puhutaan darwinismista ja evolutionismista, tästä tehdään uskonto. Ja kreationisteille on tärkeää että kyseessä ei ole uskonto vs. tiede -tilanne vaan kristinusko vs. pakanauskonto -asettelusta. Sanavalinnalla on paljon tehoa.
Tämä on kuitenkin siitä jännittävä käsite, että se on irtautunut tieteestä. Kun puhutaan skientismistä ja tiedeuskosta, ei tosiasiassa puhuta metodiikasta. Ja nähdäkseni tiedettä ei ole ilman tutkimusta ja tutkimusmetodia. Sen sijaan skientismistä syyttävät ottavat esiin aiheita ja kysymyksiä. Väitteet siitä että tiede ei voi vastata tiettyihin kysymyksiin. Kyseessä on aina jonkinlainen NoMa -periaatteen kaltainen systeemi jossa tietyt aiheet määritellään tieteen ulkopuolelle. (NoMa -periaatteen kohdalla Jumala ja uskonnon kysymykset.) Tiede ei kuitenkaan lähesty aiheita. Se on metodikeskeinen. Lopputuloksena on omituinen tilanne jossa ei tunneta esimerkiksi mitä asioita Quinen käsiteverkon kannattajat pitävät tieteellisenä. Sen sijaan syntyy tuominta-automaatti jossa puhutaan siitä mihin kysymyksiin ihmisten pitää vastata mutta joihin tiede ei jotenkin a priorisesti ennaltamääritellysti voi vastata. Analyysiä ei tehdä metodin vaan aiheen kautta. Näin tuomitseminen on tietenkin helpompaa..
Skientismi onkin termi joka yhdistää humanistit, etenkin poststrukturalistiset humanistit, pseudotieteisiin. Osittain syynä on se, että postmoderni filosofia on älyllistänyt keinoja joita pseudotieteilijöiden on helpompaa imitoida. Ei ole sattumaa että kun perinteinen kreationismi mallia "luonnontieteet eivät tunne evoluutiota" kävi juridisen tiensä loppuun ja menetti etuasemaansa juridisessa mielessä, seuraavana askeleena oli tarttua Johnsonin ideaan jossa korostetaankin että luonnontiede on ismi, naturalismi. Ja sitten evoluutio oli naturalismia jota dekonstruoitiin ideologiana jolla on valtapyrintöjä.
Tämä on helpompi ja epämääräisempi tie. Empiirisen tieteen tekeminen on paljon vaikeampaa kuin tälläinen filosofiointi jota voi tehdä nojatuolissa aksioomilla, heitellen "todennäköisyyden" kaltaisia termejä joita he eivät kuitenkaan osaa eksaktisti laskea luonnontieteen käyttämillä vaatimuksilla. Ja näin saadaan synnytettyä asenne jossa fundamentalistikristitty voi tuomita "skientismiksi" kaiken missä ollaan erimielisiä heidän itsensä kanssa. Ja sitten ollaan jo siinä että "Tiede on uskonto". Mikä on aika erikoinen väite koska tiede ei ole uskontoa. Loogisen positivismin romahdus näytti että tiede ei ole ontologiatonta. Mutta ontologia ei ole synonyymi uskonnolle.
Termi onkin käytännässä aggressiivinen pilkkaamiskeino. Sitä on helppo käyttää ja sitä vastaan on omituista puolustautua. Koska syytöksellä ei ole mitään kunnollista ydintä. (Se vaatii jämähtämistä mielestäni naurettavaan tieteenfilosifiaan ajalta toinen maailmansota. Eli menneelle vuosisadalle kirjaimellisesti. Ei minulta saa minkäänlaista kunnioitusta tästä. Se on sama kuin selittäisi ihmisen elimistön toimintaa humoraaliopilla ja flogistonteorialla. Sitä voi tehdä mielipiteenvapauden nimessä mutta tämä ei tee sitä harjoittajasta älykästä vaan pellen.)
Jossain määrin ydinelementti on siinä että tiede ja uskonto hyvin mielellään liitetään yhteen. Skientismin negatiivisuus sitten voi olla jotain omituisempaa. Itse asiassa se on varmasti liitoksissa siihen että ihmiset eivät pidä uskonnosta ; Uskonnot ovat usein kriittisiä erimielisille ja siihen on liittynyt sosiaalisia etuja. Nämä käytännön toimet ovat sutanneet uskonnon. Eikä uskonnon nimen muuttaminen muuta tätä koska käytänteet ja valtarakenteet ja asenteellisuudet siirtyvät. Ja nämä käytänteet tulevat sotkemaan uskonnon nimesi sen millä tahansa. Moni aivan oikeasti dissaa tiedeuskontoa siksi että he ovat suvaitsevaisia siinä mielessä että he haluavat tilaa kaikenlaisille mielipiteille. Tiede on vastenmielinen koska sen mukaan toiset ajatukset, kuten flogistonteoria, ovat vääriä, falsifioituja ja naurettavia. Tämä kriittisyys yhdistetään siihen miten uskonnot vastustavat vääräoppisia. Joka on metodiikaltaan aivan toisenlaista kriittisyyttä.
Siksi onkin erikoista että uskonnon vihaaminen on johtanut tilanteeseen jossa suositaan ajatuslaatuja jotka ovat immuuneja perusteluille. Niissä mielipiteen pitäminen on vapauden symboli. Valitettavasti uskonnoissakin on heittäytyjiä joista tulee fundamentalisteja siksi että he valitsevat uskonnon ja heittäytyvät siihen hirveän lujasti. Nämäkin ihmiset ovat tunnetusti immuuneja perusteluille ja vastaväitteille. Jossain mielessä voidaan jopa sanoa että uskonnon paheet iskevät nurkan takaa siksi että uskonnon paheita halutaan välttää.
Näkisinkin että tieteenfilosofia opettaa asian josta mielellään ei haluttaisi puhua.
Suuri osa populaatiosta näkee että aksioomat ovat pahoja. Tämä on ymmärrettävää. Dogmat ovat pelottavia. Uskontojen dogmeillaan tekemät kauheat asiat ovat levittäneet ihmisille aivan ymmärrettävän ennakkoluulon kaikkia aksioomeja kohtaan. Ja toisaalta ei ole yhtään mitään moraalisysteemiä, metafyysistä kantaa tai edes tiedettä ilman mitään aksioomia. Moni toki elää arkeaan niin että osa asioista on heille "itsestäänselvyyksiä" ja näitä ei pidetä aksioomeina tai dogmeina. Ja puolustavat siksi esimerkiksi "oikeuttaan epäillä rokotteita" (oikeasti väite siitä että rokotteet aiheuttavat autismia) jonain joka on täysin puhdas ilman dogmeja. Mutta niitä ne ovat.
Koska tieteessäkin on aksioomia, moni näkee että se on vain yksi uskonto muiden joukolla. Tätä haetaan rakentamalla erilaisia analogioita. Tiedemiehien oppikirjat ja vaikutusvaltaiset tutkimukset tai suuret teorioita esittelevät teokset ovat "pyhiä kirjoja". Paradigmat ovat doktriineita. Ja koska tiede korjaa itseään, tätä pidetään heikkoutena. ; Tämä näkyy esimerkiksi siinä että jos tieteeseen luottava ei korosta sitä että tiede muuttuu ajan mittaan eikä ole ehdoton, niin hän on tiedeuskoinen. Samoin tieteen erehtyväisyyttä pitää korostaa juuri jonain joka laskisi sen uskonnoksi muiden uskontojen joukkoon.
Oleellisia epäanalogioita
Kuitenkin jos aksioomia pelkää, tulisi tiedostaa että jokainen analogia on induktio. Jota koskevat samat ongelmat kuin tiedettä. Jos tiede on skientismiä koska siinä on aksioomia, tämänlaiset rinnastuksetkin ovat teorioita joita ei voida ottaa tosiasioina. Kuitenkin rinnastukset tehdään kuin ne olisivat jotain ylitsepääsemättömän vahvaa.
Prosessissa unohtuu se, että toisin kuin kaikki muut järjestelmät, empiirinen tiede sisältää tilaa a posterioriselle tiedolle. Se ei ole pelkkä maailman käsitteellistäminen vaan se perustuu selitysmalleihin joita voidaan korjata. Jokainen kerta kun tiede muuttuu, on kerta kun se muuttuu paremmaksi kuin uskonto. Tieteen menneisyyden virheet opettavat että nykyiset teoriat voivat olla väärin. Mutta aivan yhtä paljon ne opettavat että virheistä voidaan oppia. Uskonnot ovatkin doktriineita jotka toimivat vain aksiomatisoimalla maailmaa. Kokonaisuus on koherentti mutta sitä ei voi sanoa tiedoksi. Tiede on kuin maratonjuoksukilpailu jossa uskontopuoli määrittelee oman lähtötelineensä maaliksi ja jossa nämä maalissaan seisovat ilkkuvat juoksijalle joka on juossut 40 kilometria. Ja ilkkuvat siitä että tämä ei ole maalissa vaan on sen sijaan koko ajan vain edempänä radalla. Juoksijan ongelmana on tällöin se, että hän oli sekunti sitten lähempänä lähtötelinettä joka on kauempana maalista. Joten juoksijan täytyy olla vain yksi juoksija muiden joukossa.
Tieteessä on tehty mitä asksioomien kanssa tuleekin tehdä. Ne tulee ottaa tarkasteltavina asioina. Ei ilmiselvyyksinä tai lopullisina totuuksina. Vaan jotain josta voidaan työskennellä eteenpäin. Aksioomien kautta voidaan vetää induktioita joita voidaan kumota modus tollens -prosessilla. (Joka on deduktiivista.) Syynä on se että ihmisellä ei ole koko maailmaa ennalta vaan teorioita voidaan koetella. Tämä koetteluprosessi on se joka tuomitsee jonkin tieteen vääräksi. Ei siksi että se vastaa tietyllä tavalla johonkin tiettyyn kysymykseen. Tuomio ei tule aiheen vaan sisällön vuoksi. Metodin eikä sen mukaan että jokin asia on dogmatisoitu tieteen kysymykseksi.
Tieteen statementit ovat itse asiassa periaatteita kuten "testattavuus", "toistettavuus" ja vastaavat. Nämä ovat metodisia. Uskonnot ja niiden aksioomat sen sijaan määrittelevät miten maailma on. (On olemassa enkeleitä.) Tämä epäanalogia on oleellinen. Kun skeptikko kiistää homeopatian, hän ei tee tätä siksi että lääketiede kiistää a priori sen että homeopatia ei voi parantaa. Sen sijaan hän kiistää homeopatian koska se ei näytä tehojaan kaksoissokkokokeessa. Tämä koeasetelma on kenties doktriini. Mutta homeopatia ei ole. Paitsi homeopaatikoille. Ja tämä johtaa siihen että homeopatian vastustaminen ei ole tieteen doktriini. Mutta homeopatian kannattaminen on homeopaattien doktriini. Tämä kontekstoi syytteet huomattavan uudella tavalla.
Samoin tieteessä ollaan totuttu siihen että esimerkiksi "Lajien Synty" ei ole täysin oikeassa. Darwin oli fiksu tiedemies mutta hänen teoksensa ei ole jotain jota tankataan ulkolukuna. Uskonnolliset kirjat opetellaan faktalistoina ulkoa. Nämä faktalistat eivät ole jotain jossa metodi sanoo että jokin asia näyttää olevan jotain. Vaan niissä sanotaan suoraan että maailma on tietynlainen. Metodit ja perusteet liimataan päälle after the fact. Onkin jännittävää että tiedettä pidetään dogmaattisena samalla kun tosiasiassa tiedekriitikot tunnustavat että "tiede on erehtynyt ennenkin". Ja viittaavat tässä siihen miten tiedemaailman ennen uskomat asiat ovat nyt tiedemaailman mielestä roskaa.
Todellinen dogmaatikko ei tee näin. Dogmaatikolla paitsi on aksioomia, ne ovat myös kyseenalaistamattomissa olevia aksioomeja. (Jota taas esimerkiksi Quinelaisessa tiedeverkossa ei by definition voi olla. Siinä on aksioomia, osittain testaamattomia aksioomia ja kenties jopa koettelemattomia aksioomia. Mutta mikään näistä ei ole kyseenalaistamattomissa. Jokainen kohta voidaan asettaa kriittiseen tarkasteluun.) Jeesuksen ylösnousemus on kristityille asia jota ei voida kyseenalaistaa. Tiedemaailmassa tutkimusohjelman hedelmällisyyttä taas kartoitetaan monissa piireissä ns. tiedon puoliintumisajalla. Hyvä on se tieteenala jonka perusväittämät osoittautuvat joko vääriksi tai täsmennystä vaativiksi. Niillä opitaan paljon ja niissä tutkimusohjelmat ovat hedelmällisiä. Uskonto joka muuttuisi on taas helposti tilanteessa jossa "mikä ikiaikainen totuus se on jos se muuttuu" -tilanteessa. Uskonnollistyyliselle dogmaatikolle muutos on ongelma.
Tämä on kuitenkin siitä jännittävä käsite, että se on irtautunut tieteestä. Kun puhutaan skientismistä ja tiedeuskosta, ei tosiasiassa puhuta metodiikasta. Ja nähdäkseni tiedettä ei ole ilman tutkimusta ja tutkimusmetodia. Sen sijaan skientismistä syyttävät ottavat esiin aiheita ja kysymyksiä. Väitteet siitä että tiede ei voi vastata tiettyihin kysymyksiin. Kyseessä on aina jonkinlainen NoMa -periaatteen kaltainen systeemi jossa tietyt aiheet määritellään tieteen ulkopuolelle. (NoMa -periaatteen kohdalla Jumala ja uskonnon kysymykset.) Tiede ei kuitenkaan lähesty aiheita. Se on metodikeskeinen. Lopputuloksena on omituinen tilanne jossa ei tunneta esimerkiksi mitä asioita Quinen käsiteverkon kannattajat pitävät tieteellisenä. Sen sijaan syntyy tuominta-automaatti jossa puhutaan siitä mihin kysymyksiin ihmisten pitää vastata mutta joihin tiede ei jotenkin a priorisesti ennaltamääritellysti voi vastata. Analyysiä ei tehdä metodin vaan aiheen kautta. Näin tuomitseminen on tietenkin helpompaa..
Skientismi onkin termi joka yhdistää humanistit, etenkin poststrukturalistiset humanistit, pseudotieteisiin. Osittain syynä on se, että postmoderni filosofia on älyllistänyt keinoja joita pseudotieteilijöiden on helpompaa imitoida. Ei ole sattumaa että kun perinteinen kreationismi mallia "luonnontieteet eivät tunne evoluutiota" kävi juridisen tiensä loppuun ja menetti etuasemaansa juridisessa mielessä, seuraavana askeleena oli tarttua Johnsonin ideaan jossa korostetaankin että luonnontiede on ismi, naturalismi. Ja sitten evoluutio oli naturalismia jota dekonstruoitiin ideologiana jolla on valtapyrintöjä.
Tämä on helpompi ja epämääräisempi tie. Empiirisen tieteen tekeminen on paljon vaikeampaa kuin tälläinen filosofiointi jota voi tehdä nojatuolissa aksioomilla, heitellen "todennäköisyyden" kaltaisia termejä joita he eivät kuitenkaan osaa eksaktisti laskea luonnontieteen käyttämillä vaatimuksilla. Ja näin saadaan synnytettyä asenne jossa fundamentalistikristitty voi tuomita "skientismiksi" kaiken missä ollaan erimielisiä heidän itsensä kanssa. Ja sitten ollaan jo siinä että "Tiede on uskonto". Mikä on aika erikoinen väite koska tiede ei ole uskontoa. Loogisen positivismin romahdus näytti että tiede ei ole ontologiatonta. Mutta ontologia ei ole synonyymi uskonnolle.
Termi onkin käytännässä aggressiivinen pilkkaamiskeino. Sitä on helppo käyttää ja sitä vastaan on omituista puolustautua. Koska syytöksellä ei ole mitään kunnollista ydintä. (Se vaatii jämähtämistä mielestäni naurettavaan tieteenfilosifiaan ajalta toinen maailmansota. Eli menneelle vuosisadalle kirjaimellisesti. Ei minulta saa minkäänlaista kunnioitusta tästä. Se on sama kuin selittäisi ihmisen elimistön toimintaa humoraaliopilla ja flogistonteorialla. Sitä voi tehdä mielipiteenvapauden nimessä mutta tämä ei tee sitä harjoittajasta älykästä vaan pellen.)
Jossain määrin ydinelementti on siinä että tiede ja uskonto hyvin mielellään liitetään yhteen. Skientismin negatiivisuus sitten voi olla jotain omituisempaa. Itse asiassa se on varmasti liitoksissa siihen että ihmiset eivät pidä uskonnosta ; Uskonnot ovat usein kriittisiä erimielisille ja siihen on liittynyt sosiaalisia etuja. Nämä käytännön toimet ovat sutanneet uskonnon. Eikä uskonnon nimen muuttaminen muuta tätä koska käytänteet ja valtarakenteet ja asenteellisuudet siirtyvät. Ja nämä käytänteet tulevat sotkemaan uskonnon nimesi sen millä tahansa. Moni aivan oikeasti dissaa tiedeuskontoa siksi että he ovat suvaitsevaisia siinä mielessä että he haluavat tilaa kaikenlaisille mielipiteille. Tiede on vastenmielinen koska sen mukaan toiset ajatukset, kuten flogistonteoria, ovat vääriä, falsifioituja ja naurettavia. Tämä kriittisyys yhdistetään siihen miten uskonnot vastustavat vääräoppisia. Joka on metodiikaltaan aivan toisenlaista kriittisyyttä.
Siksi onkin erikoista että uskonnon vihaaminen on johtanut tilanteeseen jossa suositaan ajatuslaatuja jotka ovat immuuneja perusteluille. Niissä mielipiteen pitäminen on vapauden symboli. Valitettavasti uskonnoissakin on heittäytyjiä joista tulee fundamentalisteja siksi että he valitsevat uskonnon ja heittäytyvät siihen hirveän lujasti. Nämäkin ihmiset ovat tunnetusti immuuneja perusteluille ja vastaväitteille. Jossain mielessä voidaan jopa sanoa että uskonnon paheet iskevät nurkan takaa siksi että uskonnon paheita halutaan välttää.
Näkisinkin että tieteenfilosofia opettaa asian josta mielellään ei haluttaisi puhua.
Suuri osa populaatiosta näkee että aksioomat ovat pahoja. Tämä on ymmärrettävää. Dogmat ovat pelottavia. Uskontojen dogmeillaan tekemät kauheat asiat ovat levittäneet ihmisille aivan ymmärrettävän ennakkoluulon kaikkia aksioomeja kohtaan. Ja toisaalta ei ole yhtään mitään moraalisysteemiä, metafyysistä kantaa tai edes tiedettä ilman mitään aksioomia. Moni toki elää arkeaan niin että osa asioista on heille "itsestäänselvyyksiä" ja näitä ei pidetä aksioomeina tai dogmeina. Ja puolustavat siksi esimerkiksi "oikeuttaan epäillä rokotteita" (oikeasti väite siitä että rokotteet aiheuttavat autismia) jonain joka on täysin puhdas ilman dogmeja. Mutta niitä ne ovat.
Koska tieteessäkin on aksioomia, moni näkee että se on vain yksi uskonto muiden joukolla. Tätä haetaan rakentamalla erilaisia analogioita. Tiedemiehien oppikirjat ja vaikutusvaltaiset tutkimukset tai suuret teorioita esittelevät teokset ovat "pyhiä kirjoja". Paradigmat ovat doktriineita. Ja koska tiede korjaa itseään, tätä pidetään heikkoutena. ; Tämä näkyy esimerkiksi siinä että jos tieteeseen luottava ei korosta sitä että tiede muuttuu ajan mittaan eikä ole ehdoton, niin hän on tiedeuskoinen. Samoin tieteen erehtyväisyyttä pitää korostaa juuri jonain joka laskisi sen uskonnoksi muiden uskontojen joukkoon.
Oleellisia epäanalogioita
Kuitenkin jos aksioomia pelkää, tulisi tiedostaa että jokainen analogia on induktio. Jota koskevat samat ongelmat kuin tiedettä. Jos tiede on skientismiä koska siinä on aksioomia, tämänlaiset rinnastuksetkin ovat teorioita joita ei voida ottaa tosiasioina. Kuitenkin rinnastukset tehdään kuin ne olisivat jotain ylitsepääsemättömän vahvaa.
Prosessissa unohtuu se, että toisin kuin kaikki muut järjestelmät, empiirinen tiede sisältää tilaa a posterioriselle tiedolle. Se ei ole pelkkä maailman käsitteellistäminen vaan se perustuu selitysmalleihin joita voidaan korjata. Jokainen kerta kun tiede muuttuu, on kerta kun se muuttuu paremmaksi kuin uskonto. Tieteen menneisyyden virheet opettavat että nykyiset teoriat voivat olla väärin. Mutta aivan yhtä paljon ne opettavat että virheistä voidaan oppia. Uskonnot ovatkin doktriineita jotka toimivat vain aksiomatisoimalla maailmaa. Kokonaisuus on koherentti mutta sitä ei voi sanoa tiedoksi. Tiede on kuin maratonjuoksukilpailu jossa uskontopuoli määrittelee oman lähtötelineensä maaliksi ja jossa nämä maalissaan seisovat ilkkuvat juoksijalle joka on juossut 40 kilometria. Ja ilkkuvat siitä että tämä ei ole maalissa vaan on sen sijaan koko ajan vain edempänä radalla. Juoksijan ongelmana on tällöin se, että hän oli sekunti sitten lähempänä lähtötelinettä joka on kauempana maalista. Joten juoksijan täytyy olla vain yksi juoksija muiden joukossa.
Tieteessä on tehty mitä asksioomien kanssa tuleekin tehdä. Ne tulee ottaa tarkasteltavina asioina. Ei ilmiselvyyksinä tai lopullisina totuuksina. Vaan jotain josta voidaan työskennellä eteenpäin. Aksioomien kautta voidaan vetää induktioita joita voidaan kumota modus tollens -prosessilla. (Joka on deduktiivista.) Syynä on se että ihmisellä ei ole koko maailmaa ennalta vaan teorioita voidaan koetella. Tämä koetteluprosessi on se joka tuomitsee jonkin tieteen vääräksi. Ei siksi että se vastaa tietyllä tavalla johonkin tiettyyn kysymykseen. Tuomio ei tule aiheen vaan sisällön vuoksi. Metodin eikä sen mukaan että jokin asia on dogmatisoitu tieteen kysymykseksi.
Tieteen statementit ovat itse asiassa periaatteita kuten "testattavuus", "toistettavuus" ja vastaavat. Nämä ovat metodisia. Uskonnot ja niiden aksioomat sen sijaan määrittelevät miten maailma on. (On olemassa enkeleitä.) Tämä epäanalogia on oleellinen. Kun skeptikko kiistää homeopatian, hän ei tee tätä siksi että lääketiede kiistää a priori sen että homeopatia ei voi parantaa. Sen sijaan hän kiistää homeopatian koska se ei näytä tehojaan kaksoissokkokokeessa. Tämä koeasetelma on kenties doktriini. Mutta homeopatia ei ole. Paitsi homeopaatikoille. Ja tämä johtaa siihen että homeopatian vastustaminen ei ole tieteen doktriini. Mutta homeopatian kannattaminen on homeopaattien doktriini. Tämä kontekstoi syytteet huomattavan uudella tavalla.
Samoin tieteessä ollaan totuttu siihen että esimerkiksi "Lajien Synty" ei ole täysin oikeassa. Darwin oli fiksu tiedemies mutta hänen teoksensa ei ole jotain jota tankataan ulkolukuna. Uskonnolliset kirjat opetellaan faktalistoina ulkoa. Nämä faktalistat eivät ole jotain jossa metodi sanoo että jokin asia näyttää olevan jotain. Vaan niissä sanotaan suoraan että maailma on tietynlainen. Metodit ja perusteet liimataan päälle after the fact. Onkin jännittävää että tiedettä pidetään dogmaattisena samalla kun tosiasiassa tiedekriitikot tunnustavat että "tiede on erehtynyt ennenkin". Ja viittaavat tässä siihen miten tiedemaailman ennen uskomat asiat ovat nyt tiedemaailman mielestä roskaa.
Todellinen dogmaatikko ei tee näin. Dogmaatikolla paitsi on aksioomia, ne ovat myös kyseenalaistamattomissa olevia aksioomeja. (Jota taas esimerkiksi Quinelaisessa tiedeverkossa ei by definition voi olla. Siinä on aksioomia, osittain testaamattomia aksioomia ja kenties jopa koettelemattomia aksioomia. Mutta mikään näistä ei ole kyseenalaistamattomissa. Jokainen kohta voidaan asettaa kriittiseen tarkasteluun.) Jeesuksen ylösnousemus on kristityille asia jota ei voida kyseenalaistaa. Tiedemaailmassa tutkimusohjelman hedelmällisyyttä taas kartoitetaan monissa piireissä ns. tiedon puoliintumisajalla. Hyvä on se tieteenala jonka perusväittämät osoittautuvat joko vääriksi tai täsmennystä vaativiksi. Niillä opitaan paljon ja niissä tutkimusohjelmat ovat hedelmällisiä. Uskonto joka muuttuisi on taas helposti tilanteessa jossa "mikä ikiaikainen totuus se on jos se muuttuu" -tilanteessa. Uskonnollistyyliselle dogmaatikolle muutos on ongelma.
sunnuntai 31. toukokuuta 2015
Dawkins, tuo diletantti
Internetissä on huviteltu Richard Dawkinsilla. Hänen inkompetenssiaan korostetaan sanomalla "I studied biology - therefore I write books against religion and theology." Kysymys on mielenkiintoinen koska siinä viitataan asiantuntijuuteen.
Kuitenkin samalla samat ihmiset voivat kannattaa Eero Junkkaalaa joka ottaa kantaa evoluutioon. Hän on kuitenkin koulutettu teologi mutta ei biologi. Samoin monen uskovaisen tiedemiehen kohdalla korostetaan että he ovat tiedemiehiä ja uskovaisia. Ikään kuin tämä todella olisi jokin merkittävä meriitti joka tekisi uskonnosta fiksua. Eli biologin ammattitaito riittää siihen että kannattaa Jumalan olemassaoloa, mutta jos hän kiistää Jumalan olemassaolon niin sitten tämä sama ammattitaito onkin riittämätöntä.
Kysymys on erityisen mielenkiintoinen koska teistit, kuten William Lane Craig, ottavat kriittisiä kannanottoja esimerkiksi suhteellisuusteoriaan. Näitä pohdintoja pidetään kiinnostavina ja lukemisenarvoisina uskovaisten mielestä. Eli kysymys ei ole edes siitä että tiedemies saa uskoa eri alan tiedemiehiä ja ottaa heidän kantansa ikään kuin faktoina ja tosiasioina.
Ja muutenkin, teologit aivan standardinomaisesti ottavat osaa keskusteluun tieteestä. Puhuvat Esko Valtaojan kanssa fysiikasta ja niin edespäin. Eivät kieltäydy että "en voi, ei ole tutkintoa alalta". Eivätkä kristityt tässä kohtaa osoita sormella ja naura. (Eivät etenkään kreationistit joilla juristi Phillip Johnson ja matemaatikko William Dembski ovat enemmän kuin auktoriteetteja ottamaan kantaa aloihin joihin heillä ei ollut minkäänlaista tutkintoa.)
Tällöin uskovaiset nyökyttelevät teologian osuudesta tieteen kehittymisessä ja rationaalisessa älyllisessä keskustelussa myös tieteen alueella. Ja osaavat kertoa että olisi ad hominem ohittaa ihmisten käyttämät argumentit ja puhua pelkästään näiden ihmisten habituksesta, olemuksesta tai koulutuksesta.
Mitäs alaa opiskelikaan herra Charles Darwin?
Kuitenkin samalla samat ihmiset voivat kannattaa Eero Junkkaalaa joka ottaa kantaa evoluutioon. Hän on kuitenkin koulutettu teologi mutta ei biologi. Samoin monen uskovaisen tiedemiehen kohdalla korostetaan että he ovat tiedemiehiä ja uskovaisia. Ikään kuin tämä todella olisi jokin merkittävä meriitti joka tekisi uskonnosta fiksua. Eli biologin ammattitaito riittää siihen että kannattaa Jumalan olemassaoloa, mutta jos hän kiistää Jumalan olemassaolon niin sitten tämä sama ammattitaito onkin riittämätöntä.
Kysymys on erityisen mielenkiintoinen koska teistit, kuten William Lane Craig, ottavat kriittisiä kannanottoja esimerkiksi suhteellisuusteoriaan. Näitä pohdintoja pidetään kiinnostavina ja lukemisenarvoisina uskovaisten mielestä. Eli kysymys ei ole edes siitä että tiedemies saa uskoa eri alan tiedemiehiä ja ottaa heidän kantansa ikään kuin faktoina ja tosiasioina.
Ja muutenkin, teologit aivan standardinomaisesti ottavat osaa keskusteluun tieteestä. Puhuvat Esko Valtaojan kanssa fysiikasta ja niin edespäin. Eivät kieltäydy että "en voi, ei ole tutkintoa alalta". Eivätkä kristityt tässä kohtaa osoita sormella ja naura. (Eivät etenkään kreationistit joilla juristi Phillip Johnson ja matemaatikko William Dembski ovat enemmän kuin auktoriteetteja ottamaan kantaa aloihin joihin heillä ei ollut minkäänlaista tutkintoa.)
Tällöin uskovaiset nyökyttelevät teologian osuudesta tieteen kehittymisessä ja rationaalisessa älyllisessä keskustelussa myös tieteen alueella. Ja osaavat kertoa että olisi ad hominem ohittaa ihmisten käyttämät argumentit ja puhua pelkästään näiden ihmisten habituksesta, olemuksesta tai koulutuksesta.
Mitäs alaa opiskelikaan herra Charles Darwin?
lauantai 25. huhtikuuta 2015
Olkaamme vähemmän väärässä
"... the belief that each meaningful statement is equivalent to some logical construct upon terms which refer to immediate experience..."
(Willard van Orman Quine, "Two dogmas of empiricism", 1951)
Quinea voidaan pitää "vähemmän väärässä olemisen" filosofina. Hänellä on erittäin paljon näkemyksiä joiden kanssa olen yksimielinen. Hän näki että filosofia on jatkumo tieteen kanssa. Ja silloin milloin se ei ole, se on huonoa filosofiaa. Hän arvosti empirismiä, hyväksyi reduktionistisen ajattelun osaksi päättelyä, oli kuitenkin suuremmassa linjassa holisti. Ja hän ei kannattanut libertaarista vapaata tahtoa. Ei antanut lupaa puhtaille ja koetteluntarpeen ulkopuolelle ikuisesti asetetuille a priorisille oletuksille. Ja hän piti postmodernismia epäkiinnostavana sofismina. Koska meitä yhdistää tuollainen varsin keskeisten kysymysten kasauma, pidän itseäni Quinelaisena.
1: Josta kaikesta seuraa muun muassa se, että jos jokin konsepti manaa suojakseen NoMa -periaatetta jossa tiede ja tämä filosofia ovat aivan erillisissä magisterioissa, hän tunnustaa suoraan että tämä kyseinen filosofia on huono. Minun ei tarvitse välittää siitä sen pidemmälle, jatkakoot jonkun tuollaisista kiinnostuneen kanssa. Minulle hän on houkka joka on paitsi houkka, niin myös houkka joka ei halua vähentää houkkuuttaan.
Quine oli kenties astetta minua vaativampi. Esimerkiksi näppäimistössä kysymysmerkin korvaaminen eksistenssikvanttorilla on aika raju ratkaisu. Toisaalta minua ja Quineakaan ei kuitenkaan kuvaa se, että klassisia Suuria Kysymyksiä ratkaistaisiin. Sen sijaan ne muuntuvat molempien käsittelyssä kasaksi pienempiä kysymyksiä jotka joko voidaan ratkaista, ovat absurdeja tai sellaista jotka periaatteessa voidaan ratkaista.
Koska Quinella maailma todistaa itseään, joudutaan tilanteeseen jossa selitetään jotain sen tapaista että "Tiede todistamassa itseään on kehäinen. Tai sitten se nojaa perustelemattomaan uskomukseen. Joka tarkoittaa että se on ultimaattisesti uskonvaraista. Joten ei ole luvallista kritisoida minua siitä että minulla on uskomus jota ei voi todistaa tieteellä. Minä sen sijaan voin pitää tiedeuskoa naurettavana ja kritisoida sitä." Tämä voidaan kuitenkin nähdä dogmaattisuusvaatimuksena. Eli jonain jossa keskitytään ehdottoman täydelliseen tietoon. Kunnon lopulliseen ehdottomaan onnistumiseen. Tämä voidaan kuitenkin nähdä virheenä. Jos emme tiedä absoluuttista totuutta niin kenties meillä kuitenkin on pääsy suhteelliseen hienouteen. Silloin riittää että tieteellä on laadukkaampi perusta kuin niillä toisilla.
Quine "Post-Positivismina"
Kun skientismiä moititaan, on tässä hyvin vahva vaatimus metafysiikattomuudesta. Juuri se, että ei saa olla ainuttakaan löysää premissiä. Tämä on jotain joka koskee suuntauksia joita Quine ja minä emme oikein arvosta. Mutta tätä ajatusta kannatti ns. Wienin piiri. Sellaiset loogikot kuten Otto Neurath, Rudolf Carnap, Herbert Feigl ja Moriz Schlick. Se näki loogisen ajattelun jonain jolla ymmärrettiin empiirisen maailman relaatioita. Sen verifikointiperiaatteen mukaan väitelauseen sisältö on suoraan sidottuna siihen miten se verifioidaan. Tässä asiat tunnistettiin ja havaittiin ikään kuin suoraan. Tässä teesinä oli se, että tieteellisillä teorioilla ja hypoteeseilla oli merkityssisältöä vain jos tiedemiehet voivat muuntaa sen suoraan havaintoja koskeviksi väitelauseiksi. Tässä on synteettisesti muotoiltu teoria, josta sitten tehdään analyyttisiä lausumia. Ja empiirinen maailma sitten vastasi näitä lausumia ja tuotti tätä kautta synteettisiä havaintoväitteitä. ; Tässä analyyttiset väitteet ovat yksinkertaisesti tosia loogisen luonteensa vuoksi. Synteettiset taas olivat tosia koska ne vastasivat tai eivät vastanneet tosiasioita. (a) Analyyttiset väitteet voivat olla loogisia totuuksia. ("joko a tai ei-a") Tai sitten konseptuaalisia jossa ne ovat tosia jonkun toisen termin määritelmän kautta. ("Kaikki poikamiehet ovat naimattomia"). (b) Synteettinen totuus taas on jotain joka on tarkistettava. ("Pihalla palaa tuli".)
1: Tässä on hyvä muistuttaa, miten tieto jaoteltu a priori ja a posterioriseen tietoon. Tietoon joka on totta ilman että viitataan kokemukseen. Ja tietoon joka selvitetään kokemuksenvaraisesti. Kiista rationalismin ja empirismin välillä on tältä osin hyvin vanha ja paljon käytetty. Tähän on tehty monenlaisia kannanottoja. Eräs klassinen tapa ajatella asoa on esittää että analyyttinen ja a priorinen tieto on filosofien erikoisalaa kun taas a posteriorinen synteettinen tieto on tieteen alaa. Tällöin tiede ja filosofia olisivat eri asia.
Quine irtautui tästä. Yllä kuvattu on aivan arkijärjenmukaista. Empiristi havaitsee suoraan asioita ja todistaa niiden olemassaolon. Ja kun tässä epäonnistuu, moni esittää että tässä olisi valtavasti tilaa tieteen ylivallan romuttamiseen. Tämänlainen ajatus on helppo tehdä, etenkin jos oman suosikkimaailmankuvan levittäminen riippuu siitä. On kuitenkin haasteellista syyttää Quinea vaatimalla häneltä positivismin ehtoja. Hän itse asiassa aloittaa dogmienmurskaamisensa sanomalla "Modern empiricism has been conditioned in large part by two dogmas. One is a belief in some fundamental cleavage between truths which are analytic, or grounded in meanings independently of matters of fact and truths which are synthetic, or grounded in fact. The other dogma is reductionism: the belief that each meaningful statement is equivalent to some logical construct upon terms which refer to immediate experience. Both dogmas, I shall argue, are ill founded."
Quine ei siis pitänyt kahdesta dogmasta. "Philosophers have rightly despaired of translating everything into observational and logico-mathematical terms. They have despaired of this even when they have not recognized, as the reason for this irreducibility, that the statements largely do not have their private bundles of empirical consequences." Hän alusti tätä peräti sanomalla suoraan että "The Vienna Circle espoused a verification theory of meaning but did not take it seriously enough. If we recognize with Peirce that the meaning of a sentence turns purely on what would count as evidence for its truth, and if we recognize with Duhem that theoretical sentences have their evidence not as single sentences but only as larger blocks of theory, then the indeterminacy of translation of theoretical sentences is the natural conclusion. And most sentences, apart from observation sentences, are theoretical."
Hänen mukaansa jako analyyttiseen ja synteettiseen tietoon ei ole niin tiukka. Hän kuvasi esimerkiksi sitä miten määritelmä ei useinkaan ole niin analyyttinen kuin voisimme kuvata.
1: Termit ovat periaatteessa vain nimilappuja. Ja tässä voi käydä vaikka niin että venusta on kutsuttu sekä "aamutähdeksi" että "iltatähdeksi", eri nimillä, vaikka ne ovat sama kohde.
2: Samoin ongelmatilanteissa on usein useita eri tapoja ratkaista kokonaisuus niin että se on sisäisesti ristiriidaton ja yhteensopiva havaintojen kanssa. Mikä kertoo siitä että ei ole mitään yhtä ja vain yhtä tapaa havaita että jokin yksi ja tietty asia on väärin. "Any statement can be held true come what may, if we make drastic enough adjustments elsewhere in the system."
3: Jos mietimme vaikka sitä että kun väitämme että "jokainen poikamies on naimaton" on meillä väite synonyymiydestä. Ja kuka tämän päättää? Kuka on se joka sanoo että poikamies tarkoittaa miestä joka ei ole naimisissa? Käytännössä synonyymiys syntyy siten, että käsitteet voidaan monissa tilanteissa vaihtaa toisiinsa ilman että väitteiden totuusarvot muuttuvat. Kuten hän sanoo "The synonymy of two linguistic forms consists simply of their interchangeability in all contexts without change of truth value" ja tämä prosessi tekee siitä empiirisesti testattavaa; Quine näki että kaikki (relevantit) käsitteet nojaavat perimmiltään jonkinlaiseen aistidatan tulkintaan. Ja kaikki tieteelle relevantit ajatukset hakevat todistevoimaa aistidatasta. (Quine meni jopa niin pitkälle että ultimaattisesti asiat heilauttelevat neuroneita ja siksi epistemologialla on psykologinen ulottuvuus. Tai ei se niin kovin hirveän pitkälle menevää ole. Jos tiede ja filosofia ovat perimmiltään sama projekti, ei tämänlaisia pidä ihmetellä.)
Quine johti tästä holismiin.
On katsottava kokonaisuutta. Tieteessä eli filosofiassa on oleellista tiedostaa että "Taken collectively, science has its double dependence upon language and experience; but this duality is not significantly traceable into the statements of science taken one by one." Yksittäisellä uskomuksella ei ole itse asiassa lainkaan sisältöä. Sisältö syntyy sitä kautta missä suhteessa käsite on toisiin käsitteisiin. Josta seuraa esimerkiksi se jännittävä asia kun että perinteisesti moni ajattelee että hypoteeseja testataan, on Quinen kanssa tilanne enemmänkin niin että hypoteesien avulla testataan teorioita. Teoria on "tieteen pienin yksikkö". Mitään yhtä hypoteesia ei testata ikään kuin "tyhjiössä jossa on vain se".
Täydellisyyden sijasta kysymyksessä onkin niin banaali asia kuin relevanssi ja varmistelu. ; Jokaisessa meillä olevassa käsitteessä on perustelemattomuutta. Yksikään havainto, totuus tai edes teoria ei ole täysin analyyttinen eikä täysin synteettinen. Tiedeverkossa on aina jotain jota ei ole koeteltu. Mutta se ei tarkoita että siellä pitäisi olla käsitteitä jotka määritellään koettelun ulkopuolelle. Päinvastoin ; Aina tarvitaan lisää koettelua.
Ei siksi että olisimme Oikeassa, vaan siksi että olisimme Vähemmän Väärässä. Tällä vapaudutaankin sellaisesta tieteen/maailmankuvan/filosofianteosta jossa filosofi ikäänkuin päättää kantansa sitten kertoo miksi hän on maalissa jo valmiiksi. ; Kukaan ei ole maalissa ja kaikki juoksevat. Parhaiten pärjäävä on voitolla. Ja on tätä kenties vain väliaikaisesti. Mutta muutakaan meillä ei ole. Tämä kaikki vähentää toiveajattelua, väkisin omaan haluamaan lopputulokseen johtavaa määrittelyä, venkoilua, haihattelua ja saivartelua perusteluvälineenä. Tai kuten Quine asian on itse laittanut "...effect is a shift toward pragmatism."
(Willard van Orman Quine, "Two dogmas of empiricism", 1951)
Quinea voidaan pitää "vähemmän väärässä olemisen" filosofina. Hänellä on erittäin paljon näkemyksiä joiden kanssa olen yksimielinen. Hän näki että filosofia on jatkumo tieteen kanssa. Ja silloin milloin se ei ole, se on huonoa filosofiaa. Hän arvosti empirismiä, hyväksyi reduktionistisen ajattelun osaksi päättelyä, oli kuitenkin suuremmassa linjassa holisti. Ja hän ei kannattanut libertaarista vapaata tahtoa. Ei antanut lupaa puhtaille ja koetteluntarpeen ulkopuolelle ikuisesti asetetuille a priorisille oletuksille. Ja hän piti postmodernismia epäkiinnostavana sofismina. Koska meitä yhdistää tuollainen varsin keskeisten kysymysten kasauma, pidän itseäni Quinelaisena.
1: Josta kaikesta seuraa muun muassa se, että jos jokin konsepti manaa suojakseen NoMa -periaatetta jossa tiede ja tämä filosofia ovat aivan erillisissä magisterioissa, hän tunnustaa suoraan että tämä kyseinen filosofia on huono. Minun ei tarvitse välittää siitä sen pidemmälle, jatkakoot jonkun tuollaisista kiinnostuneen kanssa. Minulle hän on houkka joka on paitsi houkka, niin myös houkka joka ei halua vähentää houkkuuttaan.
Quine oli kenties astetta minua vaativampi. Esimerkiksi näppäimistössä kysymysmerkin korvaaminen eksistenssikvanttorilla on aika raju ratkaisu. Toisaalta minua ja Quineakaan ei kuitenkaan kuvaa se, että klassisia Suuria Kysymyksiä ratkaistaisiin. Sen sijaan ne muuntuvat molempien käsittelyssä kasaksi pienempiä kysymyksiä jotka joko voidaan ratkaista, ovat absurdeja tai sellaista jotka periaatteessa voidaan ratkaista.
Koska Quinella maailma todistaa itseään, joudutaan tilanteeseen jossa selitetään jotain sen tapaista että "Tiede todistamassa itseään on kehäinen. Tai sitten se nojaa perustelemattomaan uskomukseen. Joka tarkoittaa että se on ultimaattisesti uskonvaraista. Joten ei ole luvallista kritisoida minua siitä että minulla on uskomus jota ei voi todistaa tieteellä. Minä sen sijaan voin pitää tiedeuskoa naurettavana ja kritisoida sitä." Tämä voidaan kuitenkin nähdä dogmaattisuusvaatimuksena. Eli jonain jossa keskitytään ehdottoman täydelliseen tietoon. Kunnon lopulliseen ehdottomaan onnistumiseen. Tämä voidaan kuitenkin nähdä virheenä. Jos emme tiedä absoluuttista totuutta niin kenties meillä kuitenkin on pääsy suhteelliseen hienouteen. Silloin riittää että tieteellä on laadukkaampi perusta kuin niillä toisilla.
Quine "Post-Positivismina"
Kun skientismiä moititaan, on tässä hyvin vahva vaatimus metafysiikattomuudesta. Juuri se, että ei saa olla ainuttakaan löysää premissiä. Tämä on jotain joka koskee suuntauksia joita Quine ja minä emme oikein arvosta. Mutta tätä ajatusta kannatti ns. Wienin piiri. Sellaiset loogikot kuten Otto Neurath, Rudolf Carnap, Herbert Feigl ja Moriz Schlick. Se näki loogisen ajattelun jonain jolla ymmärrettiin empiirisen maailman relaatioita. Sen verifikointiperiaatteen mukaan väitelauseen sisältö on suoraan sidottuna siihen miten se verifioidaan. Tässä asiat tunnistettiin ja havaittiin ikään kuin suoraan. Tässä teesinä oli se, että tieteellisillä teorioilla ja hypoteeseilla oli merkityssisältöä vain jos tiedemiehet voivat muuntaa sen suoraan havaintoja koskeviksi väitelauseiksi. Tässä on synteettisesti muotoiltu teoria, josta sitten tehdään analyyttisiä lausumia. Ja empiirinen maailma sitten vastasi näitä lausumia ja tuotti tätä kautta synteettisiä havaintoväitteitä. ; Tässä analyyttiset väitteet ovat yksinkertaisesti tosia loogisen luonteensa vuoksi. Synteettiset taas olivat tosia koska ne vastasivat tai eivät vastanneet tosiasioita. (a) Analyyttiset väitteet voivat olla loogisia totuuksia. ("joko a tai ei-a") Tai sitten konseptuaalisia jossa ne ovat tosia jonkun toisen termin määritelmän kautta. ("Kaikki poikamiehet ovat naimattomia"). (b) Synteettinen totuus taas on jotain joka on tarkistettava. ("Pihalla palaa tuli".)
1: Tässä on hyvä muistuttaa, miten tieto jaoteltu a priori ja a posterioriseen tietoon. Tietoon joka on totta ilman että viitataan kokemukseen. Ja tietoon joka selvitetään kokemuksenvaraisesti. Kiista rationalismin ja empirismin välillä on tältä osin hyvin vanha ja paljon käytetty. Tähän on tehty monenlaisia kannanottoja. Eräs klassinen tapa ajatella asoa on esittää että analyyttinen ja a priorinen tieto on filosofien erikoisalaa kun taas a posteriorinen synteettinen tieto on tieteen alaa. Tällöin tiede ja filosofia olisivat eri asia.
Quine irtautui tästä. Yllä kuvattu on aivan arkijärjenmukaista. Empiristi havaitsee suoraan asioita ja todistaa niiden olemassaolon. Ja kun tässä epäonnistuu, moni esittää että tässä olisi valtavasti tilaa tieteen ylivallan romuttamiseen. Tämänlainen ajatus on helppo tehdä, etenkin jos oman suosikkimaailmankuvan levittäminen riippuu siitä. On kuitenkin haasteellista syyttää Quinea vaatimalla häneltä positivismin ehtoja. Hän itse asiassa aloittaa dogmienmurskaamisensa sanomalla "Modern empiricism has been conditioned in large part by two dogmas. One is a belief in some fundamental cleavage between truths which are analytic, or grounded in meanings independently of matters of fact and truths which are synthetic, or grounded in fact. The other dogma is reductionism: the belief that each meaningful statement is equivalent to some logical construct upon terms which refer to immediate experience. Both dogmas, I shall argue, are ill founded."
Quine ei siis pitänyt kahdesta dogmasta. "Philosophers have rightly despaired of translating everything into observational and logico-mathematical terms. They have despaired of this even when they have not recognized, as the reason for this irreducibility, that the statements largely do not have their private bundles of empirical consequences." Hän alusti tätä peräti sanomalla suoraan että "The Vienna Circle espoused a verification theory of meaning but did not take it seriously enough. If we recognize with Peirce that the meaning of a sentence turns purely on what would count as evidence for its truth, and if we recognize with Duhem that theoretical sentences have their evidence not as single sentences but only as larger blocks of theory, then the indeterminacy of translation of theoretical sentences is the natural conclusion. And most sentences, apart from observation sentences, are theoretical."
Hänen mukaansa jako analyyttiseen ja synteettiseen tietoon ei ole niin tiukka. Hän kuvasi esimerkiksi sitä miten määritelmä ei useinkaan ole niin analyyttinen kuin voisimme kuvata.
1: Termit ovat periaatteessa vain nimilappuja. Ja tässä voi käydä vaikka niin että venusta on kutsuttu sekä "aamutähdeksi" että "iltatähdeksi", eri nimillä, vaikka ne ovat sama kohde.
2: Samoin ongelmatilanteissa on usein useita eri tapoja ratkaista kokonaisuus niin että se on sisäisesti ristiriidaton ja yhteensopiva havaintojen kanssa. Mikä kertoo siitä että ei ole mitään yhtä ja vain yhtä tapaa havaita että jokin yksi ja tietty asia on väärin. "Any statement can be held true come what may, if we make drastic enough adjustments elsewhere in the system."
3: Jos mietimme vaikka sitä että kun väitämme että "jokainen poikamies on naimaton" on meillä väite synonyymiydestä. Ja kuka tämän päättää? Kuka on se joka sanoo että poikamies tarkoittaa miestä joka ei ole naimisissa? Käytännössä synonyymiys syntyy siten, että käsitteet voidaan monissa tilanteissa vaihtaa toisiinsa ilman että väitteiden totuusarvot muuttuvat. Kuten hän sanoo "The synonymy of two linguistic forms consists simply of their interchangeability in all contexts without change of truth value" ja tämä prosessi tekee siitä empiirisesti testattavaa; Quine näki että kaikki (relevantit) käsitteet nojaavat perimmiltään jonkinlaiseen aistidatan tulkintaan. Ja kaikki tieteelle relevantit ajatukset hakevat todistevoimaa aistidatasta. (Quine meni jopa niin pitkälle että ultimaattisesti asiat heilauttelevat neuroneita ja siksi epistemologialla on psykologinen ulottuvuus. Tai ei se niin kovin hirveän pitkälle menevää ole. Jos tiede ja filosofia ovat perimmiltään sama projekti, ei tämänlaisia pidä ihmetellä.)
Quine johti tästä holismiin.
On katsottava kokonaisuutta. Tieteessä eli filosofiassa on oleellista tiedostaa että "Taken collectively, science has its double dependence upon language and experience; but this duality is not significantly traceable into the statements of science taken one by one." Yksittäisellä uskomuksella ei ole itse asiassa lainkaan sisältöä. Sisältö syntyy sitä kautta missä suhteessa käsite on toisiin käsitteisiin. Josta seuraa esimerkiksi se jännittävä asia kun että perinteisesti moni ajattelee että hypoteeseja testataan, on Quinen kanssa tilanne enemmänkin niin että hypoteesien avulla testataan teorioita. Teoria on "tieteen pienin yksikkö". Mitään yhtä hypoteesia ei testata ikään kuin "tyhjiössä jossa on vain se".
Täydellisyyden sijasta kysymyksessä onkin niin banaali asia kuin relevanssi ja varmistelu. ; Jokaisessa meillä olevassa käsitteessä on perustelemattomuutta. Yksikään havainto, totuus tai edes teoria ei ole täysin analyyttinen eikä täysin synteettinen. Tiedeverkossa on aina jotain jota ei ole koeteltu. Mutta se ei tarkoita että siellä pitäisi olla käsitteitä jotka määritellään koettelun ulkopuolelle. Päinvastoin ; Aina tarvitaan lisää koettelua.
Ei siksi että olisimme Oikeassa, vaan siksi että olisimme Vähemmän Väärässä. Tällä vapaudutaankin sellaisesta tieteen/maailmankuvan/filosofianteosta jossa filosofi ikäänkuin päättää kantansa sitten kertoo miksi hän on maalissa jo valmiiksi. ; Kukaan ei ole maalissa ja kaikki juoksevat. Parhaiten pärjäävä on voitolla. Ja on tätä kenties vain väliaikaisesti. Mutta muutakaan meillä ei ole. Tämä kaikki vähentää toiveajattelua, väkisin omaan haluamaan lopputulokseen johtavaa määrittelyä, venkoilua, haihattelua ja saivartelua perusteluvälineenä. Tai kuten Quine asian on itse laittanut "...effect is a shift toward pragmatism."
keskiviikko 11. helmikuuta 2015
Agnos Dei ; "Ateismi ja agnostismi eivät ole toisensa poissulkevia"
Agnostismin kohdalla on usein haasteena se, että keskustelua käydään hyvin erikoisella tavalla ateismi-teismi -rintamalla. Lisäksi ei huomioida sellaisia kysymyksiä kuin miten Jumala määritellään ja miten kanta voi heilahtaa erilaiseksi jos tämä määritelmä vaihtuu lennosta.
On esimerkiksi totta että hyvin monet agnostikot ovat ateisteja jos ateismi määritellään a-teismiksi eli jumaluskon puutteesta. Toisaalta osa jumaluskoisista saattaa kenties kutsua itseään agnostikoksi sitä kautta että he ovat suhteessa gnosikseen, tietoon. Eli heillä voi olla jumaluskoa tai siihen viittaavia tunteita mutta he pitävät näitä "höpöinä" tai perustelemattomina. (Ehkä terveintä olisi sanoa jotain sen tapaista, että ateismissa on ripaus agnostismia ja agnostismissa on ripaus ateismia.)
 |
| Mitä humalaiset korvani kuulevatkaan? Teidän mielestänne agnostikko tarkastelee käsittelee ja punnitsee molempia puolia niitä ihaillen ja arvostaen? Ja häntä kiinnostaa paneutua? Olette väärässä. Ei Jumalakysymys mitkään tissit ole! |
1: Tätä hajaannusta saakoot kuvata Paavi. Joka ensin selitti agnostikkoja avomielisiksi ja hengellisiksi ja sitten kun tästä ei tullut mitään katoliseksi kääntymistä hän korosti että agnostikot ovat kauhean sulkusilmäisiä ja suvaitsemattomia.
Itselleni ongelmallista on myös se että agnostismiin liitetään sellaista määritettä että Jumalan olemassaolon (ei siis jumaluskon vaan jumalan olemassaolon) kohdalla on olemassa yhtä paljon todisteita jumalan olemassaolon puolesta, kuin sitä vastaan. Mikä on minusta kaahoa siksi että "mitä hiton todisteita". Molemmat toki tutkivat luonnonlakeja ja yrittävät liittää näitä yliluonnollisuus-aliluonnollisuus -jaotteluihin. Mutta pidän a priorista yliluonnollisuustematiikkaa, NoMa -jakoa ja vastaavia hölmöinä ja väärinä dikotomioina. (Ei sitä tosin oikein kukaan näytä käytännössä seuraavankaan, se on joku abstraktio johon vedotaan mutta joka ei ilmene argumentoinnissa ja toiminnassa.) Ja korostan enemmänkin että ateismilla eikä teismillä ole kummallakaan mitään validia empiriaperustaista tutkimusohjelmaa joka liittäisi sen antajapuoleksi Quinelaiseen käsiteverkkoon.
1: Jos ateistit tai kristityt haluavat että identifioidun heihin he voivat lakata tässä epäonnistumisessa. Eli ryhtyä kiinnostaviksi. En kuitenkaan torju kumpaakaan mahdollisuutta suoralta kädeltä, ongelmat ovat kenties korjattavissa. Tällä hetkellä tarjolla on kuitenkin vain eeppisiä epäonnistumisia. "Todisteet" on mainittava aina vähintään tuplaironisissa heittomerkeissä jotta voin sanoa että heillä on "yhtä paljon todisteita".
 |
| Olen krapulassa, en jaksa tällaisia. Enkä jaksaisi muutenkaan... |
Mitä tähän sitten voi sanoa?
Koska agnostismin kohdalla asioita on ilmeisen vaikeaa ymmärtää, on kenties syytä hakea esimerkkejä vertauksin. Sellaisin vertauksin joista idea kenties tulee paremmin ja selkeämmin esiin. Haasteena tässä on se että agnostismin määrittelyssä on kysymys jostain jota esittäjä pitää itsestäänselvänä ja järkeenkäypänä. ; Joku puhdas rationalisti voisi sanoa että "Riippuu määritelmästä". Mutta itse en ole ideologioiden kohdalla pitänyt tätä denotaatioita korostavaa ns. teologisesti korrektia tasoa merkittävänä tai kiinnostavana. Sen sijaan "sattuneista syistä" kognitiotieteen puolelta vaikutteita napanneena olen taipuvaisempi ottamaan käytännön toimet ja tätä kautta käsitteisiin syntyvät konnotaatiot huomioon.
Riippuu myös siitä että haluaako ilmoittautua johonkin ideologiaan. (Christianity is what people who call themselves Christians do.) Esimerkiksi Matti Leisola kutsuu itseään kristityksi. Hän pitää itseään kristittynä. Ja melko moni varmasti myös pitää ajatuksesta että Raamattuun luottava YEC -kreationisti ja ID -n puolestapuhuja olisi kristitty. Kuitenkin kun hän oli "Radio Rockin" haastatelussa kävi ilmi että hän ei usko ikuisen helvetin olemassaoloon. Hyvin monien uskovaisten piireissä kristityksi katsotaan vain henkilö joka uskoo sekä Taivaan että Helvetin olemassaoloon. Tässä denotaatiot saattavat olla helvettiteoriakeskeisyyden kannalla mutta konnotaatiot kertovat että kristillisyys ei nyt kenties siihen Helvettiteesiin romahda. Teologiseen korrektiuteen jumittaminen johtaa Bryan Fisherin lausunnon tapaisiin tilanteisiin, jossa hän selitti että Obama ei voi olla kristitty koska hän on ajanut homoseksuaalejen oikeuksia. Obama ei siis voi olla erehtynyt kristitty eikä syntinen kristitty. Hän ei ole lainkaan kristitty.
Kenties tähän määritelmäkikkailuun voidaan sitoa myös profeminismi. Teknisestihän esimerkiksi feministit ovat määritelleet että feminismi tarkoittaa tasa-arvoa. Profeministi on sitten mies joka korostaa mieheyttään ja kuitenkin puolustaa tätä asiaa. Moni vierastaa sitä että feminismin konnotaatioista nousee esiin kuitenkin sellaisia teemoja joihin ei tee mieli sitoutua vaikka tasa-arvosta pitäisikin. Itse olen kieltäytynyt käyttämästä profeminismi -käsitettä ihan sen vuoksi että siitä on esitetty feministisissä kirjoissa asti että profeministiksi ilmoittautuminen on jotain jota kaikkien miesten pitäisi tehdä. Ja perustelivat tätä sillä että olipa mikä näkemys tasa-arvo -asioista tahansa niin saa sieltä feminismin kirjosta löydettyä jonkun johon oma asia sopii. Ja että tällä identifioinnilla tehdään tärkeä arvokas viesti. Itse näen että "liian ympäripyöreää" ja "kysymys ei ole viestistä vaan siitä että feminismin alla pyörii kaikenlaista johon ei halua liittää itseään". Joten määritelmällisesti minä kai olen feministi mutta ei siitä kannata tulla minulle kertomaan.
Jos ei muuten niin ihan sen takia että feminismiin liittyy kaiken hyvän ohella myös sellaisia suuntauksia joihin en halua identifioitua ja joille en halua antaa sananvaltaa, uskottavuutta, näkyvyyttä tai hyvää ideologialeimaa.
Täsmälleen sama tämän a-teismin kanssa.
Olen hyvin ihmeissäni siitä miten niin teistit kuin ateistit ovat innolla määrittelemässä agnostismia. Asia on hieman sama kuin uusateismin kanssa. Kirjoitin aikaisemmin siitä miten Taunton oli tutkinut uusateisteja kysymällä uusateisteilta. Ja tämä oli tuottanut tietoa siitä miten tuo ideologia tikittää. Samoja tietoja ei olisi voinut saada lukemalla määritelmiä filosofianlaitoksella. Tai edes lukemalla uusateistisiksi luokitetuja kirjoja. Uusateismin voi ymmärtää vain olemalla "skenessä". Tähän sain kommentaattorin joka ihmetteli että mikä tämä skene on.
Agnostismin kohdalla kohtasin hyvin samantapaista kohtelua. Kun olin vino siitä että on ällistyttävää miten agnostikkoja tykätään aina määritellä ulkopuolelta, oli kysymys siitä että kuka on sisäpuolella. Agnostismi on kuten agnostikoiksi itseään kutsuvat sen määrittelevät. Senkin voi määritellä vain skenestä. Sen ulkopuolelta tulee sitten muuta. Ateistit määrittelevät sitä miten ateismi suhtautuu agnostikkoihin. Teistit määrittelevät kristinuskon suhtautumista agnostikkoihin. - Tai oikeasti he määrittelevät agnostismia oman ideologiansa lähtökohdista, premisseistä ja näkökulmasta ja tämä heijastuu siihen miten he kohtelevat agnostikkoja ihmisinä ja muina mutaisina pikku olentoina.
Toisaalta tämä kohtelupuoli onkin hyvin tärkeä. Sillä jos mietitään niitä syitä miksi minä pahastun jos minua liitetään teisteihin tai ateismiin, syynä on hyvin runsaasti myös se että miten näissä ideologioissa on nykyaikana että historiassa kohdeltu ihmisiä. Tätä on vaikeaa sanoa tavalla jota ei otettaisi henkilökohtaisena loukkauksena. Siksi sanonkin suoraan. Ärstytys johtuu luultavasti siitä pikkuasiasta että "En pidä teistä enkä teidän liikkeestä". Nyt kun asia on "poissa systeemistä" voidaan muistaa että agnostismin historia on harvinaisen vähäruumiinen.
"On myönnettävä, etten historiallisessa katsannossa pidä kovin paljoa kristityistä, mutta historiallisessa katsannossa on aika vaikeaa pitää oikein kenestäkään. Kristinusko ja kristillinen kulttuuri toki ovat siinä(kin) mielessä kiintoisia, että ne ovat muuntuneinakin pohjimmiltaan pala antiikkia jälkimodernissa maailmassamme. Se on joillain tavoin hauskaa, joillain taas vähemmän hauskaa."
("Napoleon")
torstai 27. marraskuuta 2014
Jos "ei olisi mitään", en minä kuitenkaan olisi tyytyväinen...
Jeffrey Shallit käsitteli Kirk Durstonin matemaattista argumenttia Jumalasta. Siinä korostettiin sitä että matemaatikot käyttävät ääretöntä eri tavalla kuin teologit. Teologit ja filosofit puhuvat mielellään sellaisista asioita kuin "aktuaalinen ääretön". Shallit ei pidä jaottelua kovinkaan relevanttina. Dunstonin argumentti on toki ristiriitainen. Mutta se johtuu siitä että hän tekee sitä matemaattisena argumenttina ja tekee sen kanssa ristiriitaisia oletuksia.
Itse silti pidän aktuaalista ääretöntä turhana. Minun syyni tähän on se, että olen erkautunut Platonisesta ajattelusta. Moni esittää että matematiikka olisi ideamaailman tasolla jotenkin reaalisesti olemassa. Tässä korostetaan usein eroa ideamaailman ja käytännön tasolla. Eli maailmassa on harpilla piirrettyjä ympyröitä jotka edustavat täydellistä ympyrää, mutta jossa on vajavaisuuksia ja puutteita.
Itse pidän tätä eroa todellisena. Mutta käännän sen ympäri ; Tosiasiassa matematiikka on jotain jolla mallinnamme maailmaa. Ja maailma on kompleksisempi kuin mallimme. Itse asiassa voidaan jopa sanoa että aivomme pystyvät käsittelemään vain "aivan ehdottomasti niin kompleksista materiaalia kuin aivomme ovat". Tätä suuremmat asiat vaativat karkeistamista ja mallintamista. Ja tätä tehdään likiarvoilla. Näin ollen matematiikka niputtaa äärettömyyksiä. Voimme tiivistää maailman sanomalla "kaikki parilliset luvut". Mutta emme voi laskea niitä ääneen. Voimme määritellä ympyrän matemaattisesti mutta emme piirtää sitä.
Näin ollen olemme tehneet matematiikan ja tosiasiassa emme tee "löytöjä" matematiikassa. Kun tekijä on luetellut ja määritellyt aksioomia, näillä on yhteisvaikutuksia joita määrittelijä ei ole ehtinyt miettiä ja laskea. Näin ollen hän on tavallaan kuin ihminen joka ensin on määritellyt "kaikki parilliset luvut" ja sitten joku muu tulee ja laskee ääneen luvun "4478797693540759641432652". Se on ollut jo määritelmien mukaisessa yhteisvaikutuksessa mutta tätä ei ole tiedetty. Näin ollen shakkipelin keksijä on luonut kaikki parhaat shakkipelistrategiat. Nekin joita ei ole vielä keksitty. Mikä ei tietenkään tarkoita että shakin keksijä edes olisi kummoinenkaan shakinpelaaja.
Tämä tarkoittaa sitä että uskon matemaattisiin äärettömyyksiin mutta en aktuaalisiin äärettömyyksiin. (Jos Jumalasi on ääretön sanot että hän ei ole olemassa. Se on suoraan noissa valitsemissani aksioomissa.)
Shallitin argumentin sivupoluilta löytyi kuitenkin minusta kiinnostava asia.
Se koskee big bangia. Lueskelin Tim Holtin "Why does the world exist" -kirjaa. Ja siinä selvisi että itse asiassa yhdessä vaiheessa monet ateistit eivät olleet kiinnostuneita fysiikasta. Syynä oli big bang. Tuosta ei ole niin hirvittävän paljoa aikaa joten on tavallaan hämmästyttävää oppia että alkuräjähdys koettiin uhkana ateismille.
Tässä tärkeimpänä syynä oli klassinen teologia. Creatio ex nihilo oli aihe jota kristityt olivat käyttäneet. Teologeilla oli ikään kuin etumatkaa. Henkenä oli että jos jokaisella asialla täytyy olla syy, ja skientisti vaatii tämänlaisen syyn, olisi ensimmäinen syy ongelmallinen koska sillä ei voisi määritelmänsä mukaan olla syytä.
Siksi oli terveempää elää ajatuksissa joissa universumi oli ääretön. Kun sillä ei ole alkua ei sillä ole alkusyytäkään. Tätä vastaan voidaan tietysti sanoa minun asenteellani. Että tässä olisi aktuaalinen ääretön. Ja näin ollen vastassa olisi ongelmia. Siksi minulla onkin sellainen ajatus että jotta Einsteinin vakaa ikuinen universumi olisi relevantti, olisi ajan oltava jotenkin kehäinen. Eli ei elettäisi lineaarisessa vaan sirkulaarisessa aikakäsityksessä. Näin alkusyytä ei tarvittaisi. ; Mutta koska ääretön ei kuitenkaan ole numero, on tällä syvällisiä seurauksia. Ei voida vain olettaa että alkusyytön ääretön maailma olisi ristiriitainen. Shallit vihjaa että jos ajattelee näin tekee erikoisen virheen ; "mistake of thinking that the "universe with an infinite past" model entails the creation of the universe at some time t = ∞. But this is clearly erroneous. It just means that at every time t there exists a time t-1 at which the universe existed." Toisin sanoen universumi voisi olla ääretön. Jopa ilman kehiä. Näin ennen Einsteiniä olleet olivat jossain määrin rationaalisia. (Looginen mahdollisuus on olemassa.)
Mutta kaikki on hankalampaa.
Tosiasiassa jos kysymys on "miksi on jotain sen sijaan että ei ole mitään" on siitä hankala kysymys että Jumala ei ratkaise mitään. Koska luomistyö selittää universumin olemassaolon. Kuitenkin se olettaa Jumalan. Joka taas on olemassa. Näin ollen edessä on yhä kysymys siitä että miksi on Jumala eikä ei-mitään.
Leibniz rakensi tässä kohden erikoisen ajatuksen siitä että Jumala olisi ikään kuin välttämättömästi olemassaoleva olento ("necessary being"). Näin Jumala olisi itsensä ylläpitävä ja itsensä luova ja itsensä selittävä. Tämä temppu perustuu eräänlaiseen ontologiseen silmänkääntötemppuun. David Hume ja Immanuel Kant huomauttivat että päättelyssä on ongelmia.
* Kantin huomio keskittyi esimerkiksi siihen että "välttämätön olento" vaatii ontologisen jumalatodistuksen pätevyyttä. Leibniz itse esitti kumonneensa tämän argumentin. (Toisaalta ontologisen jumalatodistuksen kritiikit ovat sen verran tunnettuja että välttämättömän olemassaolon kriitikot voivat napata sitä kautta argumentteja suoraan perinteisten teistien työkalupakista.)
* Hume taas keskittyi enemmän siihen että on olemassa loogisesti mahdottomia asioita kuten nelikulmaisia ympyröitä. Ja että aina kun saamme olemassaolon, on sille ikään kuin väistämättä jotain joka ei ole olemassa.
Itse en arvosta aktuaalista ääretöntä mutta en "välttämätöntä olentoakaan". Se muistuttaa älyllistä piiperrystä jota on helppo tehdä. Holt itse asiassa jossain mielessä ivaa tämänlaista laittamalla kirjansa alkuun erikoisen todisteen "miksi on jotain eikä ei mitään". Se on loogisesti koherentti. "Suppose there were nothing. Then there would be no laws; for laws are, after all, something. If there were no laws, then everything were permitted. If everything is permitted, then nothing would be forbidden. So if there were nothing, nothing would be forbidden. Thus nothing is self-forbidding." Kun premissejä voi valita vapaasti saadaan mitä ihmeellisempiä lopputuloksia.
Fysiikalla on yllättävän paljon sanottavaa.
Einsteinin fysiikka vihjasi jotain erikoista. Alkusyy on argumentaationa usein puhdasta metafysiikkaa. Kuitenkin selvästi empirialla on jokin ote tähän aiheeseen. Siis ainakin järkevässä keskustelussa. Järjetön voi aina kiistää fysiikan mielekkyyden ja ryhtyä patuneeksi supernaturalistiksi. (Joku voisi jopa tehdä postmodernia tulkintaa Einsteinistä ja esittää että on mahdollista että hän halusi syy-seurausketjua ja pysyvää universumia syystä. Ja näin olisi ymmärrettävää miksi hän vastusti kvanttimekaniikkaa että loi yhtälönsä. Eli hänen reagoinneilleen olisi maailmankuvallinen syy. Joka on sidoksissa juuri niihin premisseihin joita alkusyyargumentissa on.)
Jos otamme perinteisen alkusyyargumentin ja Leibnizin voidaan huomata että niissä tunnustetaan jotain. "Ei ole väliä että ennen sitä oli jotain." Ei saa miettiä että onko Jumalalla jonkinlainen syy olla olemassa. Ei saa olettaa että "Jumalia on aina pohjalle asti" ad absurdum. (Jonkinlaisessa aktuaalisessa äärettömyydessä.) Eli kaikki syyt eivät tarvitse syytä koska ne ovat jotenkin itsensä selittäviä.
Tällä on väliä jos alkuräjähdykseen uskova ateisti reagoi alkusyyhaasteeseen. Ei riitä että nauretaan "jokin aikaansai edeltävän tilan, siellä oli jotain". On sanottava että tämä "jotain" ei ole jotenkin itsensä selittävä.
Tämä kysymys on siitä mielenkiintoinen että se liittyy matemaattiseen löytöön jonka mukaan olisi loogisesti mahdollista että "ei mistään" tulee "jotain". Tässä keskustelussa on noussut esiin se, että mainittu tapa koskee enemmän "loogista mahdollisuutta". On esitetty että tosimaailma tuskin olisi syntynyt tuolla lasketulla tavalla. Joka on siitä mielenkiintoinen kysymys että se tarkoittaa sitä että kysymys on muuttunut epistemologiseksi. Maailman synty riippuu siitä minkälaiset ominaisuudet universumilla on. Se, selittääkö universumi itsensä on fysiikan kysymys koska universumin ominaisuudet kertovat voiko se olla itsensä selittävä vai ei.
Tämä on mielenkiintoinen huomio jos muistaa että fysiikka on muuttanut alkusyyargumentin monia puolia:
1: Ensinnäkin syy on aikaan sidottu. Ja aika on fysikaalinen suure. Ennen alkuräjähdystä ei ole aikaa joten "eifysikaalinen aika" vaatisi jonkinlaista erikoista konseptia jossa "ei missään" olisi kuitenkin jotain, nimittäin tuo aika. Monet fyysikot nojaavatkin ajatteluun jossa alkuräjähdys on hieman kuin pohjoisnapa jonka pohjoispuolelle ei voi mennä.
2: Syy-seurausketju on deterministisen maailmankuvan sävyttämä. Aksioomat eivät ole kovin päteviä jos maailmassa on indeterminismiä. Singulariteetin ongelmia tällä hetkellä ovat tiettävästi juuri se että suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan indeterministisen maailman yhdistäminen on tässä haasteellista. Ei ole ollenkaan mahdotonta että universumissa on indeterminismiä. Ja peräti juuri siellä missä se iskee kovasti alkusyyargumenttiin.
3: Kolmanneksi alkusyyargumentin ongelma on siinä että ensimmäinen syy lähinnä nimetään Jumalaksi. Mikä tahansa ensimmäinen syy on kuitenkin validi. Ja tässä riittää se että se on "self containing". Tämä aikaansaa ongelmia tulkittaessa vaikkapa Stephen Hawkingin mallia universumin synnystä.
Teistit ovat tavallaan hankaluuksissa senkin takia että äly tai intentio ei ole mikään perimmäisyyden tae. On esimerkiksi ajateltu sellaista että meidän universumimme voisi olla jonkun laboratoriossa tekemän koe. Tämä henkilö asuisi jossain universumissa joka jo olisi. Joten vaikka universumimme selitys olisi äly, se ei tarkoita että se olisi ensimmäinen kausaalinen syy. Tai että jopa ensin olisi jokin universumi jolla ei ole älykästä alkuperää. Tai sitten keksijöitä on pohjalle asti aktuaaliseen äärettömään asti. Nämä ovat "loogisesti mahdollisia vaihtoehtoja". (Ei sillä että niillä olisi uskottavuutta vaikkapa Jahve-Jeesusta enempää. Tai olemassaoloa.)
Ongelmana onkin se että teismi joutuu turvautumaan alkusyyargumentin kanssa keinoihin jotka sitten ovat ongelmallisia ateistejen soveltamina. Ja mitä logiikan eri premisseistä voi oppia on suunnilleen se että jos premissit saa valita vapaasti niin käytännöss mitä vain voi todistaa. (Mikä on eräs pääsyy sille että en pidä koherenttia ajattelua muuna kuin minimitasona järkevälle ajattelulle. Ja tämän vuoksi en ole rationalisti enkä pidä rationalismia oikein hyvänä vaihtoehtonakaan. Olen enemmän empiristi. Käytän muun muassa induktiota ja karkeistuksia. Koska olen läpeensä epätäydellinen.)
Omakohtaisesti minulla on tässä vaikeaa.
Itseäni tässä olemassaolon epistemologisuudessa viehättää tietty Quinelaisuus ; Itse asiassa oma suhteeni matematiikkaankin on rippusen hänen ajattelunsa sävyttämää. Quinehan katkaisi ajatuksen siitä että olisi puhtaita analyyttisiä totuuksia ja puhtaita synteettisiä totuuksia. Näin ollen ei ole pelkkiä tyhjiä premissejä. Itse näkisin että oikeastaan vasta aika myöhään on tajuttu miten laaja asia matematiikka on - oikeastaan pitäisi puhua matematiikoista. (Ja tässä mielessä Quinelainen kejuni on tavallaan katekennut tai katkeamassa paraikaa.)
Ennen Gödeliä uskottiin että matematiikka saataisiin joskus valmiiksi ja sitten tiedettäisiin. Nykyisin tiedetään että matematiikka on aina kesken. ; Olemme aikaisemmin pähkineet geometriaa ja vastaavia matemaattisia kysymyksiä. Ja niillä on ollut jonkinlaisia kontaktipintoja tosielämän ilmiöihin. (Newtonin derivoinnin yhteys hänen tarvitsemaansa empiriaan on sekin kiinnostava yhteys. Kun pitää tutkia jotain ilmiötä jolle ei ole työkaluja, luodaan sellaiset itse! ; Tämä konkretia on osaltaan luonut sovelluksia ja niiden osuvuus on tuonut kiinnostusta ja arvostusta matematiikalle. ~ Tämän jälkeen olen hieman hämmentynyt sen edessä että miten niin moni ihmettelee miksi matematiikka sopii empiiriseen maailman kuvaukseen. Kenties syynä on se että emme katso satunnaisesti valikoitunutta matematiikkaa. Jos edessä olisi koko matematiikan mahdollisuudet, sieltä ensin napattu lähestyminen tuskin kuvaisi universumia juurikaan. (Jos matematiikka olisi toisenlaista, emme käyttäisi sitä. Paitsi ehkä uskontona.)
Logiikassakin on klassisesti jaoteltu että ontologia olisi jotenkin väistämättä epistemologian ulottumattomissa. Mutta kenties ongelma onkin korjattavissa sillä että epistemologiassa on aina ontologiaa. Täysin alkuoletuksetonta kokonaisuutta ei ole mutta jokainen osa voidaan näin testata. Quine ajatteli että juuri näin oli. Ja tätä kautta itse suhtaudun hyvin torjuvasti NoMa -periaatteen kaltaisiin kysymyksiin jossa jokin tietty kysymys rajataan automaattisesti tutkimuksen ulkopuolelle.
Kuitenkin näitä malleja tuntuu vaivaavan kuitenkin se, että niissä on intuitiivista epätyydyttävyytä. Samaa minkä vuoksi itse torjun "välttämättömän olemassaolon" metafysiikasta. Minulla tuntuu olevan aina edessä se että pitäisi antaa joko periksi ikuisen äärettömän kohdalla. Tai sitten hyväksyttävä "välttämätön olemassaolo" jollain sellaisella tavalla jossa jokun kvanttifluktuaatiodemiurgijehova on itse itsensä selittävä ja itsensä sisältävä.
Mutta toisaalta edustan tässä kysymyksessä hieman epäsuosittua koulukuntaa. En nimittäin usko erehtymättömiin aisteihin, (minkäälaiseen warrantiin). Minulla on immersiivinen suhde todellisuuteen. Universumin olemassaolokysymys on minulle suuria vessanseinäkysymyksiä. Sellaisten uskominen on epätervettä ; Itse asiassa Holt mainitseekin sivumennen että tutkimusten mukaan mielisairaaloissa tätä kysymystä mietitään hyvinkin paljon enemmän kuin mielenterveiden parissa. Ja minun ajatukseni ei ole se että tämä kysymys tekisi hulluksi. Vaan että jossain määrin täytyy olla hullu (egoistisella tavalla) jotta ylipäätään lähtee ratkomaan tämälaisia kysymyksiä. On terveellisempää ja kätevämpää miettiä pienempiä kysymyksiä.
1: Universumi lienee kompleksisempi kuin ihmisaivot. Tai ainakin kompleksisempi kuin minun aivoni ; Aivoni jotka eivät suostu luopumaan kummastakaan, aktuaalisen äärettömän naurettavuudesta eivätkä siitä että välttämätön olemassaolo on absurdi ajatus. Ehkä minun päähäni ei vain mahdu tätä enempää vaihtoehtoja! Vika ei välttämättä siis ole teoriassa vaan ihmisissä. Joka on siitä ikävää että olemme jokseenkin sidottuja ihmisten mahdollisiin lajityypillisiin rajoitteisiin.
Oma suosikkivastaukseni olisi varmasti jotain zeniläistä. Tässä filosofiassa kun käy helposti kuten Holtille oli käynyt. Hän oli kysynyt zen -mestarilta että "miksi on jotain sen sijaan että ei olisi mitään" ja tämä oli yrittänyt napauttaa häntä päähän sauvalla. Holtin mukaan kysymys johtui siitä että mestari sekoitti tilanteen koaniin. Itse taas ajattelin että mestari nimenomaan tajusi että mistään koanista ei ollut kysymys. Toki joskus on hauskaa yrittää, leikillään. (Tällä asenteella on muuten induktiivisesti huono menneisyys. "Tätä kysymystä ei voi ratkaista tieteen voimin" on sarja epäonnistumisia. Kannan riskin tähän.)
Itse silti pidän aktuaalista ääretöntä turhana. Minun syyni tähän on se, että olen erkautunut Platonisesta ajattelusta. Moni esittää että matematiikka olisi ideamaailman tasolla jotenkin reaalisesti olemassa. Tässä korostetaan usein eroa ideamaailman ja käytännön tasolla. Eli maailmassa on harpilla piirrettyjä ympyröitä jotka edustavat täydellistä ympyrää, mutta jossa on vajavaisuuksia ja puutteita.
Itse pidän tätä eroa todellisena. Mutta käännän sen ympäri ; Tosiasiassa matematiikka on jotain jolla mallinnamme maailmaa. Ja maailma on kompleksisempi kuin mallimme. Itse asiassa voidaan jopa sanoa että aivomme pystyvät käsittelemään vain "aivan ehdottomasti niin kompleksista materiaalia kuin aivomme ovat". Tätä suuremmat asiat vaativat karkeistamista ja mallintamista. Ja tätä tehdään likiarvoilla. Näin ollen matematiikka niputtaa äärettömyyksiä. Voimme tiivistää maailman sanomalla "kaikki parilliset luvut". Mutta emme voi laskea niitä ääneen. Voimme määritellä ympyrän matemaattisesti mutta emme piirtää sitä.
Näin ollen olemme tehneet matematiikan ja tosiasiassa emme tee "löytöjä" matematiikassa. Kun tekijä on luetellut ja määritellyt aksioomia, näillä on yhteisvaikutuksia joita määrittelijä ei ole ehtinyt miettiä ja laskea. Näin ollen hän on tavallaan kuin ihminen joka ensin on määritellyt "kaikki parilliset luvut" ja sitten joku muu tulee ja laskee ääneen luvun "4478797693540759641432652". Se on ollut jo määritelmien mukaisessa yhteisvaikutuksessa mutta tätä ei ole tiedetty. Näin ollen shakkipelin keksijä on luonut kaikki parhaat shakkipelistrategiat. Nekin joita ei ole vielä keksitty. Mikä ei tietenkään tarkoita että shakin keksijä edes olisi kummoinenkaan shakinpelaaja.
Tämä tarkoittaa sitä että uskon matemaattisiin äärettömyyksiin mutta en aktuaalisiin äärettömyyksiin. (Jos Jumalasi on ääretön sanot että hän ei ole olemassa. Se on suoraan noissa valitsemissani aksioomissa.)
Shallitin argumentin sivupoluilta löytyi kuitenkin minusta kiinnostava asia.
Se koskee big bangia. Lueskelin Tim Holtin "Why does the world exist" -kirjaa. Ja siinä selvisi että itse asiassa yhdessä vaiheessa monet ateistit eivät olleet kiinnostuneita fysiikasta. Syynä oli big bang. Tuosta ei ole niin hirvittävän paljoa aikaa joten on tavallaan hämmästyttävää oppia että alkuräjähdys koettiin uhkana ateismille.
Tässä tärkeimpänä syynä oli klassinen teologia. Creatio ex nihilo oli aihe jota kristityt olivat käyttäneet. Teologeilla oli ikään kuin etumatkaa. Henkenä oli että jos jokaisella asialla täytyy olla syy, ja skientisti vaatii tämänlaisen syyn, olisi ensimmäinen syy ongelmallinen koska sillä ei voisi määritelmänsä mukaan olla syytä.
Siksi oli terveempää elää ajatuksissa joissa universumi oli ääretön. Kun sillä ei ole alkua ei sillä ole alkusyytäkään. Tätä vastaan voidaan tietysti sanoa minun asenteellani. Että tässä olisi aktuaalinen ääretön. Ja näin ollen vastassa olisi ongelmia. Siksi minulla onkin sellainen ajatus että jotta Einsteinin vakaa ikuinen universumi olisi relevantti, olisi ajan oltava jotenkin kehäinen. Eli ei elettäisi lineaarisessa vaan sirkulaarisessa aikakäsityksessä. Näin alkusyytä ei tarvittaisi. ; Mutta koska ääretön ei kuitenkaan ole numero, on tällä syvällisiä seurauksia. Ei voida vain olettaa että alkusyytön ääretön maailma olisi ristiriitainen. Shallit vihjaa että jos ajattelee näin tekee erikoisen virheen ; "mistake of thinking that the "universe with an infinite past" model entails the creation of the universe at some time t = ∞. But this is clearly erroneous. It just means that at every time t there exists a time t-1 at which the universe existed." Toisin sanoen universumi voisi olla ääretön. Jopa ilman kehiä. Näin ennen Einsteiniä olleet olivat jossain määrin rationaalisia. (Looginen mahdollisuus on olemassa.)
Mutta kaikki on hankalampaa.
Tosiasiassa jos kysymys on "miksi on jotain sen sijaan että ei ole mitään" on siitä hankala kysymys että Jumala ei ratkaise mitään. Koska luomistyö selittää universumin olemassaolon. Kuitenkin se olettaa Jumalan. Joka taas on olemassa. Näin ollen edessä on yhä kysymys siitä että miksi on Jumala eikä ei-mitään.
Leibniz rakensi tässä kohden erikoisen ajatuksen siitä että Jumala olisi ikään kuin välttämättömästi olemassaoleva olento ("necessary being"). Näin Jumala olisi itsensä ylläpitävä ja itsensä luova ja itsensä selittävä. Tämä temppu perustuu eräänlaiseen ontologiseen silmänkääntötemppuun. David Hume ja Immanuel Kant huomauttivat että päättelyssä on ongelmia.
* Kantin huomio keskittyi esimerkiksi siihen että "välttämätön olento" vaatii ontologisen jumalatodistuksen pätevyyttä. Leibniz itse esitti kumonneensa tämän argumentin. (Toisaalta ontologisen jumalatodistuksen kritiikit ovat sen verran tunnettuja että välttämättömän olemassaolon kriitikot voivat napata sitä kautta argumentteja suoraan perinteisten teistien työkalupakista.)
* Hume taas keskittyi enemmän siihen että on olemassa loogisesti mahdottomia asioita kuten nelikulmaisia ympyröitä. Ja että aina kun saamme olemassaolon, on sille ikään kuin väistämättä jotain joka ei ole olemassa.
Itse en arvosta aktuaalista ääretöntä mutta en "välttämätöntä olentoakaan". Se muistuttaa älyllistä piiperrystä jota on helppo tehdä. Holt itse asiassa jossain mielessä ivaa tämänlaista laittamalla kirjansa alkuun erikoisen todisteen "miksi on jotain eikä ei mitään". Se on loogisesti koherentti. "Suppose there were nothing. Then there would be no laws; for laws are, after all, something. If there were no laws, then everything were permitted. If everything is permitted, then nothing would be forbidden. So if there were nothing, nothing would be forbidden. Thus nothing is self-forbidding." Kun premissejä voi valita vapaasti saadaan mitä ihmeellisempiä lopputuloksia.
Fysiikalla on yllättävän paljon sanottavaa.
Einsteinin fysiikka vihjasi jotain erikoista. Alkusyy on argumentaationa usein puhdasta metafysiikkaa. Kuitenkin selvästi empirialla on jokin ote tähän aiheeseen. Siis ainakin järkevässä keskustelussa. Järjetön voi aina kiistää fysiikan mielekkyyden ja ryhtyä patuneeksi supernaturalistiksi. (Joku voisi jopa tehdä postmodernia tulkintaa Einsteinistä ja esittää että on mahdollista että hän halusi syy-seurausketjua ja pysyvää universumia syystä. Ja näin olisi ymmärrettävää miksi hän vastusti kvanttimekaniikkaa että loi yhtälönsä. Eli hänen reagoinneilleen olisi maailmankuvallinen syy. Joka on sidoksissa juuri niihin premisseihin joita alkusyyargumentissa on.)
Jos otamme perinteisen alkusyyargumentin ja Leibnizin voidaan huomata että niissä tunnustetaan jotain. "Ei ole väliä että ennen sitä oli jotain." Ei saa miettiä että onko Jumalalla jonkinlainen syy olla olemassa. Ei saa olettaa että "Jumalia on aina pohjalle asti" ad absurdum. (Jonkinlaisessa aktuaalisessa äärettömyydessä.) Eli kaikki syyt eivät tarvitse syytä koska ne ovat jotenkin itsensä selittäviä.
Tällä on väliä jos alkuräjähdykseen uskova ateisti reagoi alkusyyhaasteeseen. Ei riitä että nauretaan "jokin aikaansai edeltävän tilan, siellä oli jotain". On sanottava että tämä "jotain" ei ole jotenkin itsensä selittävä.
Tämä kysymys on siitä mielenkiintoinen että se liittyy matemaattiseen löytöön jonka mukaan olisi loogisesti mahdollista että "ei mistään" tulee "jotain". Tässä keskustelussa on noussut esiin se, että mainittu tapa koskee enemmän "loogista mahdollisuutta". On esitetty että tosimaailma tuskin olisi syntynyt tuolla lasketulla tavalla. Joka on siitä mielenkiintoinen kysymys että se tarkoittaa sitä että kysymys on muuttunut epistemologiseksi. Maailman synty riippuu siitä minkälaiset ominaisuudet universumilla on. Se, selittääkö universumi itsensä on fysiikan kysymys koska universumin ominaisuudet kertovat voiko se olla itsensä selittävä vai ei.
Tämä on mielenkiintoinen huomio jos muistaa että fysiikka on muuttanut alkusyyargumentin monia puolia:
1: Ensinnäkin syy on aikaan sidottu. Ja aika on fysikaalinen suure. Ennen alkuräjähdystä ei ole aikaa joten "eifysikaalinen aika" vaatisi jonkinlaista erikoista konseptia jossa "ei missään" olisi kuitenkin jotain, nimittäin tuo aika. Monet fyysikot nojaavatkin ajatteluun jossa alkuräjähdys on hieman kuin pohjoisnapa jonka pohjoispuolelle ei voi mennä.
2: Syy-seurausketju on deterministisen maailmankuvan sävyttämä. Aksioomat eivät ole kovin päteviä jos maailmassa on indeterminismiä. Singulariteetin ongelmia tällä hetkellä ovat tiettävästi juuri se että suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan indeterministisen maailman yhdistäminen on tässä haasteellista. Ei ole ollenkaan mahdotonta että universumissa on indeterminismiä. Ja peräti juuri siellä missä se iskee kovasti alkusyyargumenttiin.
3: Kolmanneksi alkusyyargumentin ongelma on siinä että ensimmäinen syy lähinnä nimetään Jumalaksi. Mikä tahansa ensimmäinen syy on kuitenkin validi. Ja tässä riittää se että se on "self containing". Tämä aikaansaa ongelmia tulkittaessa vaikkapa Stephen Hawkingin mallia universumin synnystä.
Teistit ovat tavallaan hankaluuksissa senkin takia että äly tai intentio ei ole mikään perimmäisyyden tae. On esimerkiksi ajateltu sellaista että meidän universumimme voisi olla jonkun laboratoriossa tekemän koe. Tämä henkilö asuisi jossain universumissa joka jo olisi. Joten vaikka universumimme selitys olisi äly, se ei tarkoita että se olisi ensimmäinen kausaalinen syy. Tai että jopa ensin olisi jokin universumi jolla ei ole älykästä alkuperää. Tai sitten keksijöitä on pohjalle asti aktuaaliseen äärettömään asti. Nämä ovat "loogisesti mahdollisia vaihtoehtoja". (Ei sillä että niillä olisi uskottavuutta vaikkapa Jahve-Jeesusta enempää. Tai olemassaoloa.)
Ongelmana onkin se että teismi joutuu turvautumaan alkusyyargumentin kanssa keinoihin jotka sitten ovat ongelmallisia ateistejen soveltamina. Ja mitä logiikan eri premisseistä voi oppia on suunnilleen se että jos premissit saa valita vapaasti niin käytännöss mitä vain voi todistaa. (Mikä on eräs pääsyy sille että en pidä koherenttia ajattelua muuna kuin minimitasona järkevälle ajattelulle. Ja tämän vuoksi en ole rationalisti enkä pidä rationalismia oikein hyvänä vaihtoehtonakaan. Olen enemmän empiristi. Käytän muun muassa induktiota ja karkeistuksia. Koska olen läpeensä epätäydellinen.)
Omakohtaisesti minulla on tässä vaikeaa.
Itseäni tässä olemassaolon epistemologisuudessa viehättää tietty Quinelaisuus ; Itse asiassa oma suhteeni matematiikkaankin on rippusen hänen ajattelunsa sävyttämää. Quinehan katkaisi ajatuksen siitä että olisi puhtaita analyyttisiä totuuksia ja puhtaita synteettisiä totuuksia. Näin ollen ei ole pelkkiä tyhjiä premissejä. Itse näkisin että oikeastaan vasta aika myöhään on tajuttu miten laaja asia matematiikka on - oikeastaan pitäisi puhua matematiikoista. (Ja tässä mielessä Quinelainen kejuni on tavallaan katekennut tai katkeamassa paraikaa.)
Ennen Gödeliä uskottiin että matematiikka saataisiin joskus valmiiksi ja sitten tiedettäisiin. Nykyisin tiedetään että matematiikka on aina kesken. ; Olemme aikaisemmin pähkineet geometriaa ja vastaavia matemaattisia kysymyksiä. Ja niillä on ollut jonkinlaisia kontaktipintoja tosielämän ilmiöihin. (Newtonin derivoinnin yhteys hänen tarvitsemaansa empiriaan on sekin kiinnostava yhteys. Kun pitää tutkia jotain ilmiötä jolle ei ole työkaluja, luodaan sellaiset itse! ; Tämä konkretia on osaltaan luonut sovelluksia ja niiden osuvuus on tuonut kiinnostusta ja arvostusta matematiikalle. ~ Tämän jälkeen olen hieman hämmentynyt sen edessä että miten niin moni ihmettelee miksi matematiikka sopii empiiriseen maailman kuvaukseen. Kenties syynä on se että emme katso satunnaisesti valikoitunutta matematiikkaa. Jos edessä olisi koko matematiikan mahdollisuudet, sieltä ensin napattu lähestyminen tuskin kuvaisi universumia juurikaan. (Jos matematiikka olisi toisenlaista, emme käyttäisi sitä. Paitsi ehkä uskontona.)
Logiikassakin on klassisesti jaoteltu että ontologia olisi jotenkin väistämättä epistemologian ulottumattomissa. Mutta kenties ongelma onkin korjattavissa sillä että epistemologiassa on aina ontologiaa. Täysin alkuoletuksetonta kokonaisuutta ei ole mutta jokainen osa voidaan näin testata. Quine ajatteli että juuri näin oli. Ja tätä kautta itse suhtaudun hyvin torjuvasti NoMa -periaatteen kaltaisiin kysymyksiin jossa jokin tietty kysymys rajataan automaattisesti tutkimuksen ulkopuolelle.
Kuitenkin näitä malleja tuntuu vaivaavan kuitenkin se, että niissä on intuitiivista epätyydyttävyytä. Samaa minkä vuoksi itse torjun "välttämättömän olemassaolon" metafysiikasta. Minulla tuntuu olevan aina edessä se että pitäisi antaa joko periksi ikuisen äärettömän kohdalla. Tai sitten hyväksyttävä "välttämätön olemassaolo" jollain sellaisella tavalla jossa jokun kvanttifluktuaatiodemiurgijehova on itse itsensä selittävä ja itsensä sisältävä.
Mutta toisaalta edustan tässä kysymyksessä hieman epäsuosittua koulukuntaa. En nimittäin usko erehtymättömiin aisteihin, (minkäälaiseen warrantiin). Minulla on immersiivinen suhde todellisuuteen. Universumin olemassaolokysymys on minulle suuria vessanseinäkysymyksiä. Sellaisten uskominen on epätervettä ; Itse asiassa Holt mainitseekin sivumennen että tutkimusten mukaan mielisairaaloissa tätä kysymystä mietitään hyvinkin paljon enemmän kuin mielenterveiden parissa. Ja minun ajatukseni ei ole se että tämä kysymys tekisi hulluksi. Vaan että jossain määrin täytyy olla hullu (egoistisella tavalla) jotta ylipäätään lähtee ratkomaan tämälaisia kysymyksiä. On terveellisempää ja kätevämpää miettiä pienempiä kysymyksiä.
1: Universumi lienee kompleksisempi kuin ihmisaivot. Tai ainakin kompleksisempi kuin minun aivoni ; Aivoni jotka eivät suostu luopumaan kummastakaan, aktuaalisen äärettömän naurettavuudesta eivätkä siitä että välttämätön olemassaolo on absurdi ajatus. Ehkä minun päähäni ei vain mahdu tätä enempää vaihtoehtoja! Vika ei välttämättä siis ole teoriassa vaan ihmisissä. Joka on siitä ikävää että olemme jokseenkin sidottuja ihmisten mahdollisiin lajityypillisiin rajoitteisiin.
Oma suosikkivastaukseni olisi varmasti jotain zeniläistä. Tässä filosofiassa kun käy helposti kuten Holtille oli käynyt. Hän oli kysynyt zen -mestarilta että "miksi on jotain sen sijaan että ei olisi mitään" ja tämä oli yrittänyt napauttaa häntä päähän sauvalla. Holtin mukaan kysymys johtui siitä että mestari sekoitti tilanteen koaniin. Itse taas ajattelin että mestari nimenomaan tajusi että mistään koanista ei ollut kysymys. Toki joskus on hauskaa yrittää, leikillään. (Tällä asenteella on muuten induktiivisesti huono menneisyys. "Tätä kysymystä ei voi ratkaista tieteen voimin" on sarja epäonnistumisia. Kannan riskin tähän.)
sunnuntai 12. lokakuuta 2014
Hawking ja "ateistien ääneenlausumattoman säännön" rikkominen
"Find somebody who wants something for nothing, then give him nothing for something."
(Hustle, TV -serie, important rule of con)
Christian News Wire, taho joka edustaa hienoa uskonnollista perinnettä, on ottanut kantaa alkuräjähdyksen syntyyn. Kuten kaikki tietävät, jokainen kristitty arvostaa NoMa -periaatetta aina kun tiedemies menee uskonkysymyksien alueelle. Heistä molemmilla on oma magisteriansa, ja rajanylityksiä ei voi tehdä. Tämä tosin ei yleensä toimi silloin kun kristityt kertovat mikä fysiikka on järkevää ja mikä ei. Sillä pänttäämällä teologiaa ja osaamalla Raamatun sanojen etymologiaa niiden alkukielellä ovat juuri sitä materiaalia joka takaa syvän ymmärryksen fysiikasta.
Tämän vuoksi onkin relevanttia uutisoida ja luoda keskustelua jossa fyysikko Stephen Hawking saa keskustella Ray Comfortin kanssa. Tämä varmasti takaa sivistyneen ja intelligentsiaa tihkuvan kysymyksen joka selvittää sen mihin tiede pystyy ja mihin ei. Ja mikä on epätieteellistä ja mikä ei.
Alkuun laittamassani linkissä he ottavat kantaa siihen että Hawking oli ottanut kantaa siihen miten universumi on syntynyt tyhjästä ja että tämä ei vaadi mitään ulkopuolista energiaa tai muuta voimaa. "Something from nothing" on heistä pahasti virheellinen. "It is embarrassingly unscientific to speak of anything creating itself from nothing. Common sense says that if something possessed the ability to create itself from nothing, then that something wasn't nothing, it was something - a very intelligent creative power of some sort."
Lausunto on hyvin klassinen. Perussävynä on se, että ateistien pitäisi puhua ikuisesta maailmasta, jossa ytimessä ääretön universumi jolla ei ole alkua. Tämä ääretön ei sitten vaatisi selitystä. Tässä kulmassa Comfortin lausunto on filosofian historian valossa ymmärrettävissä. "Hawking has violated the unspoken rules of atheism. He isn't supposed to use words like 'create' or even 'made.' They necessitate a Creator and a Maker. Neither are you supposed to let out that the essence of atheism is to believe that nothing created everything, because it's unthinking." Lisätukea asiaan saa tietenkin muistamalla sen, että erilaiset alkusyyargumentit ovat hyvin kliseinen osa teologiaa. Alkusyy todistaa että universumilla on alku, eli siis myös ensimmäinen tapahtuma syy-seurausketjussa.
Tämän perusongelma on toki se, että perinteinen "filosofien Jumala" ei valitettavasti pidä sisällään vaatimusta jossa alkusyyn olisi oltava "jonkin sorttinen hyvin älykäs luova voima". Ensimmäinen syy vain määritellään Jumalaksi, eikä sen ominaisuuksiin oteta kantaa. Siksi sellaiset ajatukset kuin alkusyyn persoona, luomiskyky, tietoisuus ja vastaavat ovat päälleliimattua materiaalia jossa ei ole oikein järkeä edes teologian sisäisesti. Mutta toki persoona voidaan argumentoida jotain muuta kautta kuin alkusyyargumentista. Kenties Comfort on oikeassa sanoessaan että "Nor should an atheist speak of gravity as being a 'law,' because that also denotes the axiom of a Law-giver. Laws don't happen by themselves." Onhan tuo argmentti. Siinä on käytetty "because" -sanaa joten sen täytyy olla totta. "Koska" on aina argumentin ja todisteen tunnus. Tosin käytetty esimerkki on klassinen ekvivokaatio -päättelyvirheestä ; Luonnonlaki ei sano että kyseessä olisi juridinen kokonaisuus, ja tässä on jopa sellainen epäanalogia että juridisia lakeja rikotaan, luonnonlait ovat vain mekaanisia kuvauksia joka viittaa aineen sisäisiin ominaisuuksiin. Tämä esimerkki on siitä huvittava että sitä käytettiin demonstratiivisena esimerkkinä kun kävin yliopistossa kognitiotieteeseen liittyvää tieteenfilosofiaa.
1: Itse asiassa ; Se, että ominaisuus on "laki" voi kenties kertoa enemmän siitä että tieteen kehittämistä on tehty kristillisessä ympäristössä ja tämä on vaikuttanut määritelmien sanavalintoihin enemmän kuin määritelmien asiasisältö. Kristinusko siis lisää väärinymmärtämisen riskiä tiedeasioihin hyvin syvällisellä tavalla.
Mutta kenties tästä huolimatta on totta, että Hawking on piiloteisti. Voihan teismiä virrata asioihin kiertotietä ja huomaamatta. Onhan tähän vakuuttava argumentti. "It seems that Professor Hawking has changed his mind about the need for God. Back in 1988, in his book A Brief History of Time, he said, "If we discover a complete theory, it would be the ultimate triumph of human reason - for then we should know the mind of God." Einstein said that he wanted to know the mind of God. Comfort maintains, "Both men can easily find the mind of God and through it see how we were created - 'In the beginning, God created the heavens and the earth' something of which we were reminded when the first manned mission to moon read from Genesis chapter one. We need to read it again." Mielen muuttaminen on toki oppimisen ja kasvavan viisauden vihje. Vihje kriittisestä ajattelusta ja kyvystä muuttaa mielipiteitä todisteiden kasautuessa. Mutta nähdäkseni tätä mielenmuutosta ei voida perustella mainituilla sitaateilla. Sillä lausunto pitää sisällään toisen hyvin yleisen argumentin joka toistuu kaikkialla siellä missä ihmiset ottavat kantaa asioihin joita he eivät ymmärrä. Nimittäin reifikaatio. Tieteenfilosofiassa opitaan että on ns. mallintavia vertauskuvia ja näkökulmien vertauskuvia. Ja näitä ei pidä toisiinsa sekoittaman tahi ihmisten lisääntyminen tapahtuisi siten että konkreettinen mehiläinen pölyttää konkreettisen kukkasen. Tieteellisen ajattelun ydin on juuri siinä että määritelmien sisällöllä on oleellisesti väliä, ei sillä miten ne paketoidaan.
1: Comfort näyttää ihmiseltä joka todella katsoo vaikka Dawkinsin "itsekäs geeni" -sanaa ja luulee että se opettaa ihmisiä käyttäytymään itsekkäästi ja väittää että termi väittää että geeneillä on tietoisuus. Panpsykismi olisi toki viehättävää mutta Dawkins ei sellaista itse kannata.
Mutta kaikki on tietysti mahdollista, kun liikutaan piireissä joissa arkijärki on tieteen ydin. Ydin joka voi kieltää vaihtoehtoja a priorisesti täysin mahdottomiksi ja pitää näitä ajatuksia kannattavia idiootteina ja typeryksinä. Asennevammainen horse laugh arkijärkipohjalta tiivistyy sen tyylisiin lausumiin kuin "It is embarrassingly unscientific to speak of anything creating itself from nothing. Common sense says that if something possessed the ability to create itself from nothing".
Valitettavasti tyhjän fysiikka ei ole näin yksinkertaista. Kenties ihan siksi, että kvanttifysiikka rikkoo perustaltaan sen mekanistisen maailmankuvan jota klassiset teologit piilo-olettivat argumenttirakenteisiinsa. Fysiikka on valitettavasti muuttunut vähemmän deterministiseksi ja olemukseltaan erilaiseksi kuin mitä asiat olivat jonkun Tuomas Akvinolaisen aikana. Tai Newtonin aikana. (Tai edes Einsteinin aikana - hänhän sanoi että "Jumala ei heitä noppaa".) Siksi moni teisti todella vakavissaan uskoo että jos uskoo alkuräjähdykseen ei voi olla ateisti.
1: Tosin kun alkuräjähdyksestä ei puhuttu, sitä pidettiin naurettavana ja ääretöntä ja ikuista universumia pidettiin todisteena Jumalallisuudesta, koska ääretön. Eikä tämän nähty falsifioivan teismiä tai tekevän ateismia järkevämmäksi. I'm smelling douple standards strong in this one.
2: Akvinolaisen muistaen on toki surullista huomata että teologia on joskus edustanut aikansa hienostuneinta tiedettä ja filosofiaa. Tämä osa on kyllä selvästi menetetty. Teismin tutkimusohjelma on kokenut selvän paradigmanromahduksen. Tärkeimmästä kaiken selittäjästä on tullut yhä triviaalimpi. Jopa niin triviaali että vaikka ennen Jumalaa on käytetty selittämään kaikkea luonnonilmiöitä myöten, nykyisin on tarvittu kaiken maailman NoMa -periaatteita joiden tärkein tehtävä näyttää olevan se, että uskontoa suojellaan tieteeltä ja ylipäätään faktapohjaiselta kritiikiltä. Jos pitää tutkimusohjelmien hedelmällisyyspohjaisesta tieteen määritelmästä, kuten itse kieltämättä jossain määrin teen, tämä on aika tärkeäkin asia.
Itse asiassa tieteellisyyskysymys on kuitenkin vielä otettava kantaa. Intuitiot eivät aina ole väärässä. Näin ollen argumentit voisivat olla huonoja mutta pääpointti elää kaiken tämän jälkeenkin vahvana. Tässä ongelmana on kuitenkin se, että aivan viime aikoina on herännyt paljon keskustelua siitä että fysiikan mukaan on mahdollista saada jotain ei mistään. Tämä on sidottu aivan normaaleihin fysiikan lakeihin. Ja tämä mahdollisuus on todistettu matemaattisesti päteväksi, joten sen peruslogiikassa ei ole vikaa. ; Kun argumentointi on koherenttia (matemaattinen todistus tarkoittaa tätä) ja sen peruslait eivät ole falsifioituja vaan nojautuvat aivan sallittuihin fysiikan tämän hetken lakeihin (joka tekee siitä luonnontieteellisen) voidaan vihjata että kenties "ei mistään tulee jotain" onkin enemmän tieteellinen asia kuin mitä teistit haluavat myöntää.
Itse tosin näen että tämä vastaus on lähinnä osoitus siitä että tämä tyhjästä syntyminen on mahdollista, että ajatus ei ole lähtökohtaisesti tyhmä vaan vaihtoehto. Jolloin sitä ei voi sanoa "mahdottomaksi" olematta eitieteellinen tampio jolla on huonosti kehittynyt symbolifunktio ja hemmetin pisteliäs seksielämä jossain kasvitarhalla. Mistä päästäänkin siihen että kenties "ääneenlausumatonta sääntöä" pitää kutsua "ääneenlausumattomaksi" ihan siksi että tämänlaista sääntöä ei ole olemassa eikä kukaan tämän säännön rikkomisesta syytetty ateisti/fyysikko sellaista ole sanonut. Joka vihjaa siihen että tämä on ad hoc -selitys samalla tavalla kuin se että puhuttaisiin salaisista ja alitajuisista kaunoista sen vuoksi että mikään käyttäytymisessä ja muussa evidenssissä ei viittaa minkäänlaiseen kaunaisuuteen.
(Hustle, TV -serie, important rule of con)
Christian News Wire, taho joka edustaa hienoa uskonnollista perinnettä, on ottanut kantaa alkuräjähdyksen syntyyn. Kuten kaikki tietävät, jokainen kristitty arvostaa NoMa -periaatetta aina kun tiedemies menee uskonkysymyksien alueelle. Heistä molemmilla on oma magisteriansa, ja rajanylityksiä ei voi tehdä. Tämä tosin ei yleensä toimi silloin kun kristityt kertovat mikä fysiikka on järkevää ja mikä ei. Sillä pänttäämällä teologiaa ja osaamalla Raamatun sanojen etymologiaa niiden alkukielellä ovat juuri sitä materiaalia joka takaa syvän ymmärryksen fysiikasta.
Tämän vuoksi onkin relevanttia uutisoida ja luoda keskustelua jossa fyysikko Stephen Hawking saa keskustella Ray Comfortin kanssa. Tämä varmasti takaa sivistyneen ja intelligentsiaa tihkuvan kysymyksen joka selvittää sen mihin tiede pystyy ja mihin ei. Ja mikä on epätieteellistä ja mikä ei.
Alkuun laittamassani linkissä he ottavat kantaa siihen että Hawking oli ottanut kantaa siihen miten universumi on syntynyt tyhjästä ja että tämä ei vaadi mitään ulkopuolista energiaa tai muuta voimaa. "Something from nothing" on heistä pahasti virheellinen. "It is embarrassingly unscientific to speak of anything creating itself from nothing. Common sense says that if something possessed the ability to create itself from nothing, then that something wasn't nothing, it was something - a very intelligent creative power of some sort."
Lausunto on hyvin klassinen. Perussävynä on se, että ateistien pitäisi puhua ikuisesta maailmasta, jossa ytimessä ääretön universumi jolla ei ole alkua. Tämä ääretön ei sitten vaatisi selitystä. Tässä kulmassa Comfortin lausunto on filosofian historian valossa ymmärrettävissä. "Hawking has violated the unspoken rules of atheism. He isn't supposed to use words like 'create' or even 'made.' They necessitate a Creator and a Maker. Neither are you supposed to let out that the essence of atheism is to believe that nothing created everything, because it's unthinking." Lisätukea asiaan saa tietenkin muistamalla sen, että erilaiset alkusyyargumentit ovat hyvin kliseinen osa teologiaa. Alkusyy todistaa että universumilla on alku, eli siis myös ensimmäinen tapahtuma syy-seurausketjussa.
Tämän perusongelma on toki se, että perinteinen "filosofien Jumala" ei valitettavasti pidä sisällään vaatimusta jossa alkusyyn olisi oltava "jonkin sorttinen hyvin älykäs luova voima". Ensimmäinen syy vain määritellään Jumalaksi, eikä sen ominaisuuksiin oteta kantaa. Siksi sellaiset ajatukset kuin alkusyyn persoona, luomiskyky, tietoisuus ja vastaavat ovat päälleliimattua materiaalia jossa ei ole oikein järkeä edes teologian sisäisesti. Mutta toki persoona voidaan argumentoida jotain muuta kautta kuin alkusyyargumentista. Kenties Comfort on oikeassa sanoessaan että "Nor should an atheist speak of gravity as being a 'law,' because that also denotes the axiom of a Law-giver. Laws don't happen by themselves." Onhan tuo argmentti. Siinä on käytetty "because" -sanaa joten sen täytyy olla totta. "Koska" on aina argumentin ja todisteen tunnus. Tosin käytetty esimerkki on klassinen ekvivokaatio -päättelyvirheestä ; Luonnonlaki ei sano että kyseessä olisi juridinen kokonaisuus, ja tässä on jopa sellainen epäanalogia että juridisia lakeja rikotaan, luonnonlait ovat vain mekaanisia kuvauksia joka viittaa aineen sisäisiin ominaisuuksiin. Tämä esimerkki on siitä huvittava että sitä käytettiin demonstratiivisena esimerkkinä kun kävin yliopistossa kognitiotieteeseen liittyvää tieteenfilosofiaa.
1: Itse asiassa ; Se, että ominaisuus on "laki" voi kenties kertoa enemmän siitä että tieteen kehittämistä on tehty kristillisessä ympäristössä ja tämä on vaikuttanut määritelmien sanavalintoihin enemmän kuin määritelmien asiasisältö. Kristinusko siis lisää väärinymmärtämisen riskiä tiedeasioihin hyvin syvällisellä tavalla.
Mutta kenties tästä huolimatta on totta, että Hawking on piiloteisti. Voihan teismiä virrata asioihin kiertotietä ja huomaamatta. Onhan tähän vakuuttava argumentti. "It seems that Professor Hawking has changed his mind about the need for God. Back in 1988, in his book A Brief History of Time, he said, "If we discover a complete theory, it would be the ultimate triumph of human reason - for then we should know the mind of God." Einstein said that he wanted to know the mind of God. Comfort maintains, "Both men can easily find the mind of God and through it see how we were created - 'In the beginning, God created the heavens and the earth' something of which we were reminded when the first manned mission to moon read from Genesis chapter one. We need to read it again." Mielen muuttaminen on toki oppimisen ja kasvavan viisauden vihje. Vihje kriittisestä ajattelusta ja kyvystä muuttaa mielipiteitä todisteiden kasautuessa. Mutta nähdäkseni tätä mielenmuutosta ei voida perustella mainituilla sitaateilla. Sillä lausunto pitää sisällään toisen hyvin yleisen argumentin joka toistuu kaikkialla siellä missä ihmiset ottavat kantaa asioihin joita he eivät ymmärrä. Nimittäin reifikaatio. Tieteenfilosofiassa opitaan että on ns. mallintavia vertauskuvia ja näkökulmien vertauskuvia. Ja näitä ei pidä toisiinsa sekoittaman tahi ihmisten lisääntyminen tapahtuisi siten että konkreettinen mehiläinen pölyttää konkreettisen kukkasen. Tieteellisen ajattelun ydin on juuri siinä että määritelmien sisällöllä on oleellisesti väliä, ei sillä miten ne paketoidaan.
1: Comfort näyttää ihmiseltä joka todella katsoo vaikka Dawkinsin "itsekäs geeni" -sanaa ja luulee että se opettaa ihmisiä käyttäytymään itsekkäästi ja väittää että termi väittää että geeneillä on tietoisuus. Panpsykismi olisi toki viehättävää mutta Dawkins ei sellaista itse kannata.
Mutta kaikki on tietysti mahdollista, kun liikutaan piireissä joissa arkijärki on tieteen ydin. Ydin joka voi kieltää vaihtoehtoja a priorisesti täysin mahdottomiksi ja pitää näitä ajatuksia kannattavia idiootteina ja typeryksinä. Asennevammainen horse laugh arkijärkipohjalta tiivistyy sen tyylisiin lausumiin kuin "It is embarrassingly unscientific to speak of anything creating itself from nothing. Common sense says that if something possessed the ability to create itself from nothing".
Valitettavasti tyhjän fysiikka ei ole näin yksinkertaista. Kenties ihan siksi, että kvanttifysiikka rikkoo perustaltaan sen mekanistisen maailmankuvan jota klassiset teologit piilo-olettivat argumenttirakenteisiinsa. Fysiikka on valitettavasti muuttunut vähemmän deterministiseksi ja olemukseltaan erilaiseksi kuin mitä asiat olivat jonkun Tuomas Akvinolaisen aikana. Tai Newtonin aikana. (Tai edes Einsteinin aikana - hänhän sanoi että "Jumala ei heitä noppaa".) Siksi moni teisti todella vakavissaan uskoo että jos uskoo alkuräjähdykseen ei voi olla ateisti.
1: Tosin kun alkuräjähdyksestä ei puhuttu, sitä pidettiin naurettavana ja ääretöntä ja ikuista universumia pidettiin todisteena Jumalallisuudesta, koska ääretön. Eikä tämän nähty falsifioivan teismiä tai tekevän ateismia järkevämmäksi. I'm smelling douple standards strong in this one.
2: Akvinolaisen muistaen on toki surullista huomata että teologia on joskus edustanut aikansa hienostuneinta tiedettä ja filosofiaa. Tämä osa on kyllä selvästi menetetty. Teismin tutkimusohjelma on kokenut selvän paradigmanromahduksen. Tärkeimmästä kaiken selittäjästä on tullut yhä triviaalimpi. Jopa niin triviaali että vaikka ennen Jumalaa on käytetty selittämään kaikkea luonnonilmiöitä myöten, nykyisin on tarvittu kaiken maailman NoMa -periaatteita joiden tärkein tehtävä näyttää olevan se, että uskontoa suojellaan tieteeltä ja ylipäätään faktapohjaiselta kritiikiltä. Jos pitää tutkimusohjelmien hedelmällisyyspohjaisesta tieteen määritelmästä, kuten itse kieltämättä jossain määrin teen, tämä on aika tärkeäkin asia.
Itse asiassa tieteellisyyskysymys on kuitenkin vielä otettava kantaa. Intuitiot eivät aina ole väärässä. Näin ollen argumentit voisivat olla huonoja mutta pääpointti elää kaiken tämän jälkeenkin vahvana. Tässä ongelmana on kuitenkin se, että aivan viime aikoina on herännyt paljon keskustelua siitä että fysiikan mukaan on mahdollista saada jotain ei mistään. Tämä on sidottu aivan normaaleihin fysiikan lakeihin. Ja tämä mahdollisuus on todistettu matemaattisesti päteväksi, joten sen peruslogiikassa ei ole vikaa. ; Kun argumentointi on koherenttia (matemaattinen todistus tarkoittaa tätä) ja sen peruslait eivät ole falsifioituja vaan nojautuvat aivan sallittuihin fysiikan tämän hetken lakeihin (joka tekee siitä luonnontieteellisen) voidaan vihjata että kenties "ei mistään tulee jotain" onkin enemmän tieteellinen asia kuin mitä teistit haluavat myöntää.
Itse tosin näen että tämä vastaus on lähinnä osoitus siitä että tämä tyhjästä syntyminen on mahdollista, että ajatus ei ole lähtökohtaisesti tyhmä vaan vaihtoehto. Jolloin sitä ei voi sanoa "mahdottomaksi" olematta eitieteellinen tampio jolla on huonosti kehittynyt symbolifunktio ja hemmetin pisteliäs seksielämä jossain kasvitarhalla. Mistä päästäänkin siihen että kenties "ääneenlausumatonta sääntöä" pitää kutsua "ääneenlausumattomaksi" ihan siksi että tämänlaista sääntöä ei ole olemassa eikä kukaan tämän säännön rikkomisesta syytetty ateisti/fyysikko sellaista ole sanonut. Joka vihjaa siihen että tämä on ad hoc -selitys samalla tavalla kuin se että puhuttaisiin salaisista ja alitajuisista kaunoista sen vuoksi että mikään käyttäytymisessä ja muussa evidenssissä ei viittaa minkäänlaiseen kaunaisuuteen.
perjantai 10. lokakuuta 2014
Mielellään enemmän
"The boundary between physics and metaphysics is the boundary between
what can and what cannot be computed in the age of the universe"
(Carlo Beenakker, "Hempel's dilemma and the physics of computation")
Mieli ja tietoisuus on monesta aihe jota ei voi lainkaan käsitellä tieteellisesti ; Se on oikeastaan yksi niistä aiheista joissa tieteenfilosofia on äärimmäisen normatiivista. NoMa -periaatteen kaltaiset systeemit luovat tiukkoja demarkaatiokriteereitä siitä mitä aiheita tiede voi tutkia. Tämä on sinänsä erikoista, koska moni fysikalismia vastustava pitää sitä (a) rajoittuneena (b) he korostavat sitä miten skientistinen lähestymistapa on normatiivista tai jopa (c) korostavat että tieteenfilosofiassa demarkaatiokriteerit ovat keinotekoisia ja vääriä.
Pätevä vai merkityksellinen?
Osa argumenteista on sitten vakavampia ja järkevämpiä kuin toiset. Parhaimmistosta löytyy esimerkiksi Hempeliltä. Hän lähestyi asiaa siten että fysikalismin kohdalla pitäisi määritellä mitä fysikaalisuus tarkoittaa. Ja tässä kohden (1) Se ei voi olla ilmiselvästi väärässä. Teoria ei saa olla tunnettujen tosiasioiden vastainen. (2) Se ei voi olla triviaali. Jos fysikaalismi määritellään vaikka siten että "kaikki se mikä on olemassa on fysikaalista", fysikalismi on luonnollisesti tosi. Mutta tässä muodossaan se ei sano mitään kiinnostavaa todellisuudesta. Ja jos tutkimme jotain aihetta, vaikkapa mieltä, on meidän voitava saada jotain kiinnostavaa irti tästä kohteesta. (3) Sillä tulisi olla jotain sisältöä joka olisi saavutettavissamme nyt. (+) Vaikeutena on se, että fysikalismi voidaan määritellä joko nykyiseen fysiikkaan tai ideaalisempaan tulevaisuuden fysiikkaan. Ja jos fysikalismi määritellään nykyisen mallin mukaan, on meillä vaikeuksia koska nykyinen tieto ei tarjoa kovin paljoa tietoa tietoisuudesta (kohta 1). Mutta jos se määritellään tulevaisuuden fysiikan mukaan, me emme onnistu 3 -kohdassa. Selvästi tämä tarkoittaa että fysikalismissa on vakavaa ontumista.
Argumentti on itse asiassa aika hyvä. Olemme oppineet kokemuksesta että fysikaalisia teorioita uudistetaan ja hiotaan paremmiksi koko ajan. Itse asiassa naturalistisia tutkimusaloja vaivaa "tiedon puoliintumisaika". Tämä johtaa induktiiviseen ajatukseen siitä että asioita osoitetaan virheellisiksi myös tulevaisuudessa. Ja tätä kautta nykyisetkin fysikaaliset teoriat vaikkapa mielestä ovat todennäköisesti enemmän tai vähemmän vääriä. Näin ollen fysikalismi filosofiana nojaa helposti ideaalifysiikkaan, johonkin joka perustuu ideaaliteorioihin joita meidän käsillämme ei tällä hetkellä ole. Siksi onkin ymmärrettävää että Hempel argumentoi että fysikalismi on joko väärä tai sitten sillä ei ole kunnollista sisältöä.
Hempelin argumentti ei kuitenkaan aivan kovin hirveästi vakuuta. Lähinnä kyse on siitä että sen teho ei iske siihen mihin sen voisi ajatella iskevän. Se ei nimittäin perimmiltään oikeastaan kumoa fysikalismia. Jos asiaa lähestyy vaikkapa tutkimusohjelmien kautta, voitaisiin rakentaa ajatus siitä että teoria on hyödyllinen jos se tuottaa uutta tietoa. Itse asiassa ; Jos käsitteellä on muutakin kuin triviaalia määrittelemällä syntyvää "analyyttistä sisältöä" se tuottaa hedelmällisen tutkimusohjelman. Ja tällöin tiedon puoliintumisaika ei olekaan ongelma vaan etu. Henkenä onkin se, että Hempelin implikaatiot eivät ole niin vakavia kuin voisi luulla.
Fysikalistit ovatkin reagoineet Hempelin ajatuksiin esimerkiksi
1: Juuri siten että paras sen hetkinen tieto on paras sen hetkinen tieto. Se, että teoriat muuttuvat on vain sitä että menemme kohti parempia teorioita. Tällöin fysikalismilla ei tietysti ole ongelmaa. Vaan itse asiassa päinvastoin ; Jos teoriat nykyään tarttuvat tietoisuuteen vajaasti, niin ne kuitenkin selvittävät jotain. Ja tämä kasautuu joten tulevaisuudessa asioista tiedetään enemmän kun joitain vääriä näkemyksiä on kumottu. (Siksi mitään tiedettä voidaan tehdä ja mitään tietoa saadaan vaikka tiilien putoamisesta päähän.) Tämän muistutukseksi voidaan sanoa että monia asioita ei ennen osattu selittää ja nyt niille tiedetään niiden fysikaaliset taustat. Ja jos todella olemme induktion ystäviä ja ajattelemme että menneisyys opettaa tulevaisuudesta, niin voimme aivan yhtä hyvin väittää että kokemuksesta tiedämme että tietomme kasautuu, ja tekee sen siten että fysikaalista teoriaa ei korvata supernaturaalilla ongelmalla tai sillä että jo selitetty palautuu joksikin totaaliseksi eitiedetyksi mysteeriksi. Ja menneisyys opettaa ennen kaikkea sen, että jos jonkun asian tietäminen fysiikan avulla on väitetty mahdottomaksi, siitä on kuitenkin tehty mahdollista. (Tähtien sisältämiä aineita ei uskottu voivan tutkia. Mutta sitten spektriviivojen aukot ratkaisivat tämän mysteerin.)
2: Toisaalta osa fysikalisteista on hylännyt utopian ideaalifysiikasta. Itse asiassa voidaan sanoa että nykyfysiikka ei suinkaan kumoudu, vaan vihjaa hyvin oleellisen paljon tulevasta fysiikasta. Tätä tukee huomio siitä että vaikka teorioita tarkennetaan ja korvataan, teorioita itse asiassa yllättävän harvoin hyllytetään täysin. Newtonin lait pätevät "tavallisesti yhä". Ja Galileo Galilein fysiikkatutkimukset pätevät yhä. Muutos ja muuttumisen tarkkuus ovat Hempelillä alikorostuneet. Samoin se, että Einsteinin muutokset Newtonin fysiikkaan itse asiassa nojasi valtaosaltaan jo aiemmin tunnettuihin fysikaalisiin ilmiöihin, joten aiempi fysiikka nimenomaan johdatteli kohti suhteellisuusteoriaa. Uusi teoria ei ole koskaan täysin satunnainen ja aivan täysin erilainen.
Hempelin ratkaiseminen demonstroi laajempaa fysikalismikritiikkiä
Ei ole tavatonta että joku filosofi esittää väitteen jossa fysikalistinen ontologia - eli näkemys jossa asiat jotka voidaan kuvata fysikaalisesti ovat olemassa - olisi ehdottomasti väärä ja huono. Näissä on yleensä henkenä juuri se, että "naturalismi" tai "materialismi" on miltei varmasti väärä, joten kaikkien pitäisi ikään kuin hyväksyä se vaihtoehto totuutena. Mutta kuitenkin näissä ajatuksissa käsitellään usein jotain aivan muuta kuin fysikalismin ontologiaa mahdollisuutena. Ne panostavat ns. episteemisiin rajoitteisiin. Ja tämä tekee niistä yleensä - ellei peräti aina - nykyhetken epistemologian kritiikkiä. (Ja rehellisesti sanoen aina ei sitäkään ; Joskus kysymys on denialismista, eli asia on jo melko varmassa tiedossa mutta tämä kiistetään. Mutta asiallistakin kritiikkiä on, ja siksi tässä on ympärillä sulut.)
Tietoisuuden kohdalla moni fysikalisti määrittelee tietoisuuden funktioiden kautta. Tällöin syntyy helposti Michio Kakun tyylinen ajatus jossa jokaisella "termostaatilla" on minimaalinen määrä tietoisuutta. Ja että ihminen on vain älyttömän monen "termostaatin" kasautuma. Mutta fysikalismin vastustajat sen sijaan lähestyvät asiaa usein subjektiivisuudella. Tietoisuuden ajatellaan olevan subjektiivista ja subjektiivisena ajatellaan olevan objektiivisen tutkimuksen ulkopuolella. ~ Ajatus on kieltämättä intuitiivisesti järkevä. Sitä kuitenkin vaivaa se, mikä NoMa -periaatteita ja muita "aihekeskeisiä" demarkaatiokriteereitä. Ne yleensä vaativat sitä että yhtä todet premissit ja samat argumenttirakenteet toimivat toisaalla mutta eivät toisaalla. Fallibilismissa takana oleva korroboraatio ja falsifiointi on tässä hienompi, koska se perustuu argumentointitapaan, sen takana on suoraan se miten asiasta argumentoidaan. Tämä viittaa syvään epätyydyttävyyteen itse "aiheen kautta jakamisessa".
Mutta jos otamme esille vaikka Thomas Nagelin ajatuksen lepakoista, on helppoa huomata että siinäkin tapahtuu sama mikä Hempelillä. Argumentti ei perimmiltään koske ontologiaa. Ja vielä pahempaa. Se koskee ontologiaa vasta kun siihen liitetään piilo-oletuksena se mitä halutaan todistaa. Kehäpäätelmään ajautuminen taas vihjaa argumentaatiotavan "syvään epätyydyttävyyteen".
Jos nyt ajattelemme että Nagel oli oikeilla jäljillä selittäessään että ihminen ei voi tietää miltä tuntuu olla lepakko. (Hyväksymme tämän Nagelin huomautuksen totena.) Voimme kuitenkin lähteä miettimään miten voidaan tietää miltä tuntuu olla lepakko. Ja tähän voidaan saada jännittävän ilmiselvä vastaus. Olemalla lepakko. Subjektiivisuuden ongelma tiivistyy siihen että minä en tiedä miltä tuntuu olla lepakko, mutta lepakko ei tiedä miltä tuntuu olla Tuomo. Mutta minä tiedän miltä tuntuu olla minä ja lepakko tietää miltä tuntuu olla lepakko. Se on meidän olemuksemme.
Ja jos nyt lähdemme miettimään mitä tarkoittaa olla minä tai mitä on olla lepakko. Tähän ei tarvita kuin tietoisuus. Jos tietoisuus on fysikalistinen, kyseessä on yksinkertaisesti laskennallinen tilanne. En tiedä miltä tuntuu olla lepakko, koska aivomme ovat erilaiset ja koska raajamme ja havainnointijärjestelmämme ovat erilaisia. Minä eroan naapuristani neuronien järjestyksen kautta. Jos nämä asiat voitaisiin muuttaa, kokemuksia voitaisiin todellakin vaihtaa siinä määrin että voisimme todella syvästi ja täysin ymmärtää miltä tuntuu olla lepakko. (Minun päähäni tuskin on samanlaista tunkua, ei täällä niin miellyttävää ole. Pelottava paikka.) Tämä on tämän hetken teknologisten rajoituksia koskeva ongelma eikä fysikalismin kumoutuminen tai fysikalismin vääryys.
Itse asiassa fysikalismi on ongelmissa jos ja vain jos tässä oletetaan että oleminen ja tietoisuus olisivat ytimeltään jotenkin eifysikaalisia. Sillä se, miten tiedetään että miltä tuntuu olla lepakko riippuu vain siitä että on lepakko jolla on lepakon tietoisuus. Ja tämä taas voi olla ongelma fysikalismille jos ja vain jos nämä ovat perustaltaan eifysikalistisia. Joten ollakseen ongelma fysikalismille tämä argumentti vaatii sen, että täytyisi olla jo valmiiksi tieto eifysikaalisuudesta. Jolloin ei voida kuin kysyä että (a) jos tieto jo on, niin mihin tätä argumenttia enää tarvitaan ja (b) jos tietoa ei ole ja argumentti nähdään fysikalismin kritiikkinä, niin ollaan kehäpäättelyssä jossa oletetaan mitä ollaan todistamassa.
Nagelin ja Hempelin argumentit ovat toki molemmat mielenkiintoinen, suurin vika on siinä miten pitkälle niiden vaikutukset viedään. Ja kun tälle tielle lähdetään, sitä tuppaa tulemaan kehäpäätelmä vastaan. Joka vihjaa siihen suuntaan että fysikalismilla ei ole mitään kovin suuria tai vakavia ontologisia ongelmia.
(Carlo Beenakker, "Hempel's dilemma and the physics of computation")
Mieli ja tietoisuus on monesta aihe jota ei voi lainkaan käsitellä tieteellisesti ; Se on oikeastaan yksi niistä aiheista joissa tieteenfilosofia on äärimmäisen normatiivista. NoMa -periaatteen kaltaiset systeemit luovat tiukkoja demarkaatiokriteereitä siitä mitä aiheita tiede voi tutkia. Tämä on sinänsä erikoista, koska moni fysikalismia vastustava pitää sitä (a) rajoittuneena (b) he korostavat sitä miten skientistinen lähestymistapa on normatiivista tai jopa (c) korostavat että tieteenfilosofiassa demarkaatiokriteerit ovat keinotekoisia ja vääriä.
Pätevä vai merkityksellinen?
Osa argumenteista on sitten vakavampia ja järkevämpiä kuin toiset. Parhaimmistosta löytyy esimerkiksi Hempeliltä. Hän lähestyi asiaa siten että fysikalismin kohdalla pitäisi määritellä mitä fysikaalisuus tarkoittaa. Ja tässä kohden (1) Se ei voi olla ilmiselvästi väärässä. Teoria ei saa olla tunnettujen tosiasioiden vastainen. (2) Se ei voi olla triviaali. Jos fysikaalismi määritellään vaikka siten että "kaikki se mikä on olemassa on fysikaalista", fysikalismi on luonnollisesti tosi. Mutta tässä muodossaan se ei sano mitään kiinnostavaa todellisuudesta. Ja jos tutkimme jotain aihetta, vaikkapa mieltä, on meidän voitava saada jotain kiinnostavaa irti tästä kohteesta. (3) Sillä tulisi olla jotain sisältöä joka olisi saavutettavissamme nyt. (+) Vaikeutena on se, että fysikalismi voidaan määritellä joko nykyiseen fysiikkaan tai ideaalisempaan tulevaisuuden fysiikkaan. Ja jos fysikalismi määritellään nykyisen mallin mukaan, on meillä vaikeuksia koska nykyinen tieto ei tarjoa kovin paljoa tietoa tietoisuudesta (kohta 1). Mutta jos se määritellään tulevaisuuden fysiikan mukaan, me emme onnistu 3 -kohdassa. Selvästi tämä tarkoittaa että fysikalismissa on vakavaa ontumista.
Argumentti on itse asiassa aika hyvä. Olemme oppineet kokemuksesta että fysikaalisia teorioita uudistetaan ja hiotaan paremmiksi koko ajan. Itse asiassa naturalistisia tutkimusaloja vaivaa "tiedon puoliintumisaika". Tämä johtaa induktiiviseen ajatukseen siitä että asioita osoitetaan virheellisiksi myös tulevaisuudessa. Ja tätä kautta nykyisetkin fysikaaliset teoriat vaikkapa mielestä ovat todennäköisesti enemmän tai vähemmän vääriä. Näin ollen fysikalismi filosofiana nojaa helposti ideaalifysiikkaan, johonkin joka perustuu ideaaliteorioihin joita meidän käsillämme ei tällä hetkellä ole. Siksi onkin ymmärrettävää että Hempel argumentoi että fysikalismi on joko väärä tai sitten sillä ei ole kunnollista sisältöä.
Hempelin argumentti ei kuitenkaan aivan kovin hirveästi vakuuta. Lähinnä kyse on siitä että sen teho ei iske siihen mihin sen voisi ajatella iskevän. Se ei nimittäin perimmiltään oikeastaan kumoa fysikalismia. Jos asiaa lähestyy vaikkapa tutkimusohjelmien kautta, voitaisiin rakentaa ajatus siitä että teoria on hyödyllinen jos se tuottaa uutta tietoa. Itse asiassa ; Jos käsitteellä on muutakin kuin triviaalia määrittelemällä syntyvää "analyyttistä sisältöä" se tuottaa hedelmällisen tutkimusohjelman. Ja tällöin tiedon puoliintumisaika ei olekaan ongelma vaan etu. Henkenä onkin se, että Hempelin implikaatiot eivät ole niin vakavia kuin voisi luulla.
Fysikalistit ovatkin reagoineet Hempelin ajatuksiin esimerkiksi
1: Juuri siten että paras sen hetkinen tieto on paras sen hetkinen tieto. Se, että teoriat muuttuvat on vain sitä että menemme kohti parempia teorioita. Tällöin fysikalismilla ei tietysti ole ongelmaa. Vaan itse asiassa päinvastoin ; Jos teoriat nykyään tarttuvat tietoisuuteen vajaasti, niin ne kuitenkin selvittävät jotain. Ja tämä kasautuu joten tulevaisuudessa asioista tiedetään enemmän kun joitain vääriä näkemyksiä on kumottu. (Siksi mitään tiedettä voidaan tehdä ja mitään tietoa saadaan vaikka tiilien putoamisesta päähän.) Tämän muistutukseksi voidaan sanoa että monia asioita ei ennen osattu selittää ja nyt niille tiedetään niiden fysikaaliset taustat. Ja jos todella olemme induktion ystäviä ja ajattelemme että menneisyys opettaa tulevaisuudesta, niin voimme aivan yhtä hyvin väittää että kokemuksesta tiedämme että tietomme kasautuu, ja tekee sen siten että fysikaalista teoriaa ei korvata supernaturaalilla ongelmalla tai sillä että jo selitetty palautuu joksikin totaaliseksi eitiedetyksi mysteeriksi. Ja menneisyys opettaa ennen kaikkea sen, että jos jonkun asian tietäminen fysiikan avulla on väitetty mahdottomaksi, siitä on kuitenkin tehty mahdollista. (Tähtien sisältämiä aineita ei uskottu voivan tutkia. Mutta sitten spektriviivojen aukot ratkaisivat tämän mysteerin.)
2: Toisaalta osa fysikalisteista on hylännyt utopian ideaalifysiikasta. Itse asiassa voidaan sanoa että nykyfysiikka ei suinkaan kumoudu, vaan vihjaa hyvin oleellisen paljon tulevasta fysiikasta. Tätä tukee huomio siitä että vaikka teorioita tarkennetaan ja korvataan, teorioita itse asiassa yllättävän harvoin hyllytetään täysin. Newtonin lait pätevät "tavallisesti yhä". Ja Galileo Galilein fysiikkatutkimukset pätevät yhä. Muutos ja muuttumisen tarkkuus ovat Hempelillä alikorostuneet. Samoin se, että Einsteinin muutokset Newtonin fysiikkaan itse asiassa nojasi valtaosaltaan jo aiemmin tunnettuihin fysikaalisiin ilmiöihin, joten aiempi fysiikka nimenomaan johdatteli kohti suhteellisuusteoriaa. Uusi teoria ei ole koskaan täysin satunnainen ja aivan täysin erilainen.
Hempelin ratkaiseminen demonstroi laajempaa fysikalismikritiikkiä
Ei ole tavatonta että joku filosofi esittää väitteen jossa fysikalistinen ontologia - eli näkemys jossa asiat jotka voidaan kuvata fysikaalisesti ovat olemassa - olisi ehdottomasti väärä ja huono. Näissä on yleensä henkenä juuri se, että "naturalismi" tai "materialismi" on miltei varmasti väärä, joten kaikkien pitäisi ikään kuin hyväksyä se vaihtoehto totuutena. Mutta kuitenkin näissä ajatuksissa käsitellään usein jotain aivan muuta kuin fysikalismin ontologiaa mahdollisuutena. Ne panostavat ns. episteemisiin rajoitteisiin. Ja tämä tekee niistä yleensä - ellei peräti aina - nykyhetken epistemologian kritiikkiä. (Ja rehellisesti sanoen aina ei sitäkään ; Joskus kysymys on denialismista, eli asia on jo melko varmassa tiedossa mutta tämä kiistetään. Mutta asiallistakin kritiikkiä on, ja siksi tässä on ympärillä sulut.)
Tietoisuuden kohdalla moni fysikalisti määrittelee tietoisuuden funktioiden kautta. Tällöin syntyy helposti Michio Kakun tyylinen ajatus jossa jokaisella "termostaatilla" on minimaalinen määrä tietoisuutta. Ja että ihminen on vain älyttömän monen "termostaatin" kasautuma. Mutta fysikalismin vastustajat sen sijaan lähestyvät asiaa usein subjektiivisuudella. Tietoisuuden ajatellaan olevan subjektiivista ja subjektiivisena ajatellaan olevan objektiivisen tutkimuksen ulkopuolella. ~ Ajatus on kieltämättä intuitiivisesti järkevä. Sitä kuitenkin vaivaa se, mikä NoMa -periaatteita ja muita "aihekeskeisiä" demarkaatiokriteereitä. Ne yleensä vaativat sitä että yhtä todet premissit ja samat argumenttirakenteet toimivat toisaalla mutta eivät toisaalla. Fallibilismissa takana oleva korroboraatio ja falsifiointi on tässä hienompi, koska se perustuu argumentointitapaan, sen takana on suoraan se miten asiasta argumentoidaan. Tämä viittaa syvään epätyydyttävyyteen itse "aiheen kautta jakamisessa".
Mutta jos otamme esille vaikka Thomas Nagelin ajatuksen lepakoista, on helppoa huomata että siinäkin tapahtuu sama mikä Hempelillä. Argumentti ei perimmiltään koske ontologiaa. Ja vielä pahempaa. Se koskee ontologiaa vasta kun siihen liitetään piilo-oletuksena se mitä halutaan todistaa. Kehäpäätelmään ajautuminen taas vihjaa argumentaatiotavan "syvään epätyydyttävyyteen".
Jos nyt ajattelemme että Nagel oli oikeilla jäljillä selittäessään että ihminen ei voi tietää miltä tuntuu olla lepakko. (Hyväksymme tämän Nagelin huomautuksen totena.) Voimme kuitenkin lähteä miettimään miten voidaan tietää miltä tuntuu olla lepakko. Ja tähän voidaan saada jännittävän ilmiselvä vastaus. Olemalla lepakko. Subjektiivisuuden ongelma tiivistyy siihen että minä en tiedä miltä tuntuu olla lepakko, mutta lepakko ei tiedä miltä tuntuu olla Tuomo. Mutta minä tiedän miltä tuntuu olla minä ja lepakko tietää miltä tuntuu olla lepakko. Se on meidän olemuksemme.
Ja jos nyt lähdemme miettimään mitä tarkoittaa olla minä tai mitä on olla lepakko. Tähän ei tarvita kuin tietoisuus. Jos tietoisuus on fysikalistinen, kyseessä on yksinkertaisesti laskennallinen tilanne. En tiedä miltä tuntuu olla lepakko, koska aivomme ovat erilaiset ja koska raajamme ja havainnointijärjestelmämme ovat erilaisia. Minä eroan naapuristani neuronien järjestyksen kautta. Jos nämä asiat voitaisiin muuttaa, kokemuksia voitaisiin todellakin vaihtaa siinä määrin että voisimme todella syvästi ja täysin ymmärtää miltä tuntuu olla lepakko. (Minun päähäni tuskin on samanlaista tunkua, ei täällä niin miellyttävää ole. Pelottava paikka.) Tämä on tämän hetken teknologisten rajoituksia koskeva ongelma eikä fysikalismin kumoutuminen tai fysikalismin vääryys.
Itse asiassa fysikalismi on ongelmissa jos ja vain jos tässä oletetaan että oleminen ja tietoisuus olisivat ytimeltään jotenkin eifysikaalisia. Sillä se, miten tiedetään että miltä tuntuu olla lepakko riippuu vain siitä että on lepakko jolla on lepakon tietoisuus. Ja tämä taas voi olla ongelma fysikalismille jos ja vain jos nämä ovat perustaltaan eifysikalistisia. Joten ollakseen ongelma fysikalismille tämä argumentti vaatii sen, että täytyisi olla jo valmiiksi tieto eifysikaalisuudesta. Jolloin ei voida kuin kysyä että (a) jos tieto jo on, niin mihin tätä argumenttia enää tarvitaan ja (b) jos tietoa ei ole ja argumentti nähdään fysikalismin kritiikkinä, niin ollaan kehäpäättelyssä jossa oletetaan mitä ollaan todistamassa.
Nagelin ja Hempelin argumentit ovat toki molemmat mielenkiintoinen, suurin vika on siinä miten pitkälle niiden vaikutukset viedään. Ja kun tälle tielle lähdetään, sitä tuppaa tulemaan kehäpäätelmä vastaan. Joka vihjaa siihen suuntaan että fysikalismilla ei ole mitään kovin suuria tai vakavia ontologisia ongelmia.
maanantai 15. syyskuuta 2014
Kristityt ja astrologia
Modernina aikana astrologiaa on tavattu pitää epäkristillisenä. Se on niitä humpuukioppeja joilta nykyajan kulttuurissa kristinusko itse asiassa suojaa. Astrologiaa pidetään taikauskona, ja jopa ne kristityt jotka ovat kiinnostuneita astrologiasta ovat siitä kiinnostuneita tavalla joka korostaa sitä että "ei oikeasti uskota niihin".
Tässä perustarinana on tietysti viitata astrologian alkuperään. Se, kuka ja mikä kulttuuri on keksinyt asian, sitten ikään kuin heijastaa koko näkemystä. Tässä maailmankuvallisuus on enemmänkin kuin vain sitä että oman ideologiansa kaltaisia ideoita on helpompi keksi. Tässä mennään hypoteesinmuodostusajatusta pidemmälle ja jotenkin ajatellaan että alkuperä jotenkin saastaisi itse teoriankin. Kaikki latistuukin helposti keksijän habitukseen. Tämä ad hominem -lähtökohtainen strategia on olennainen esimerkiksi Pekka Reinikaisen "Noituuden paluu lääketieteeseen" -kirjassa. Teos on siitä jännittävää luettavaa skeptikoille, että Reinikainen on samaa mieltä tiettyjen vaihtoehtohoitojen kartettavuudesta, mutta hänen argumenttinsa sitten ovat monin paikoin varsin ... hankalasti nieltäviä.
Tämä näkökulma on sen verran läpitunkeva, että on syytä muistaa että aina kristityt eivät ole nähneet asioita näin. "Tieteen Kuvalehti historia" 14/2014 kertoi miten "Astrologi oli hovin avainhenkilö" 1500 -luvulla. Juttu keskittyi Elisabet I:n ja hänen hoviastrologinsa John Deen elämään. Mutta ilmi tuli että kirkkokaan ei siihen aikaan pitänyt astrologiaa taikauskona tai epäkristillisenä. Syynä oli se, että ajateltiin että universumi oli koneisto. Ja astrologit, no, "Heitä ei pidetty maagikkoina vaan oppineina jotka osasivat tulkita planeettojen kieltä". Ajatus on itse asiassa tuttu modernista teologiasta. Siinä ajatellaan että luonnonmekaniikan kohdalla ei ole väliä kuka ne on keksinyt. Egyptiläiset keksivät tarkastella tähtien kiertoa, mutta koska tämä on fysiikan asia, ei tähtitiede muutu tästä alkuperästään huolimatta taikauskoksi tai pakanauskonnoksi. Astrologian ajateltiin siis kuvaavan "objektiivista taivaanmekaniikkaa", jolloin alkuperällä ei ollut väliä.
Astrologian valtakausi jatkui ilmeisen pitkään. Tästä saa hyvän esimerkin vaikka katsomalla ranskan monarkin Henrik IV:n miekka. Sen pommeliin on kaiverrettu sanat "A CET HENRY VAINQUEUR LES ASTRES PLUS FIDELL DEPARTENT LE BONHEUR ORDINAIRE AUX MERVEILE" Joka todellakin viittaa siihen että Henrik (eli "Henry") oli valloittaja jolla oli tähdet ("les astres") puolellaan. Näin ajankuva ja maailmankuva heijastuu jopa tälläiseen tärkeimmästä tärkeimpään miekka-asiaan. 1500 -luvun lopun ja 1600 -luvun alkupuolellakin astrologialla oli vielä paljon valtaa.
En tässä halua pilkata menneitä sukupolvia. Tämä asennoituminen on itse asiassa varsin järkeenkäypää. Tietomme ovat karttuneet ja astrologia muuttunut käytännössä ehdottomasti vääräksi. Tämän rajanvedon tärkeyttä miettiessä voi oikeastaan sanoa että on kaksi tapaa joilla voidaan katsoa milloin asiat kuvaavat vaikkapa "objektiivista taivaanmekaniikkaa" tai muuta vastaavaa.
1: Ensimmäinen perustuu Popperin ajatukseen siitä, että jos maailman kaikki infrastruktuuri murskataan, niin jos kirjat säilyvät ja tämä kirjojen säilyminen auttaa asioiden palauttamiseen nopeammin kuin ilman näitä kirjoja, niin silloin teoksissa on objektiivista tietoa.
2: Toinen taas voidaan demonstroida Penn Jilletten "God, No!" -teoksessaan esittämällään ajatuksella uudelleenkeksintämisestä "If every trace of any single religion were wiped out and nothing were passed on, it would never be created exactly that way again. There might be some other nonsense in its place, but not that exact nonsense. If all of science were wiped out, it would still be true and someone would find a way to figure it all out again." Eli jos asiasta pitää tehdä lähetystyötä koska asiaa ei voi muutoin mitenkään selvittää omilla tahoilla itse, ei kyseessä ole tieto.
Astrologian on uskottu kuvantaneen maailmaa. Silloin teorian suhde tieteeseen on helposti NoMa -asenteisesti se, että uskonto selittää etiikan ja tiede miten maailma toimii. Mutta nykyään tiedämme että jos pyyhimme astrologiaa koskevat tiedot, niin samanlaista horoskooppijärjestelmää ei syntyisi.
Tässä perustarinana on tietysti viitata astrologian alkuperään. Se, kuka ja mikä kulttuuri on keksinyt asian, sitten ikään kuin heijastaa koko näkemystä. Tässä maailmankuvallisuus on enemmänkin kuin vain sitä että oman ideologiansa kaltaisia ideoita on helpompi keksi. Tässä mennään hypoteesinmuodostusajatusta pidemmälle ja jotenkin ajatellaan että alkuperä jotenkin saastaisi itse teoriankin. Kaikki latistuukin helposti keksijän habitukseen. Tämä ad hominem -lähtökohtainen strategia on olennainen esimerkiksi Pekka Reinikaisen "Noituuden paluu lääketieteeseen" -kirjassa. Teos on siitä jännittävää luettavaa skeptikoille, että Reinikainen on samaa mieltä tiettyjen vaihtoehtohoitojen kartettavuudesta, mutta hänen argumenttinsa sitten ovat monin paikoin varsin ... hankalasti nieltäviä.
Tämä näkökulma on sen verran läpitunkeva, että on syytä muistaa että aina kristityt eivät ole nähneet asioita näin. "Tieteen Kuvalehti historia" 14/2014 kertoi miten "Astrologi oli hovin avainhenkilö" 1500 -luvulla. Juttu keskittyi Elisabet I:n ja hänen hoviastrologinsa John Deen elämään. Mutta ilmi tuli että kirkkokaan ei siihen aikaan pitänyt astrologiaa taikauskona tai epäkristillisenä. Syynä oli se, että ajateltiin että universumi oli koneisto. Ja astrologit, no, "Heitä ei pidetty maagikkoina vaan oppineina jotka osasivat tulkita planeettojen kieltä". Ajatus on itse asiassa tuttu modernista teologiasta. Siinä ajatellaan että luonnonmekaniikan kohdalla ei ole väliä kuka ne on keksinyt. Egyptiläiset keksivät tarkastella tähtien kiertoa, mutta koska tämä on fysiikan asia, ei tähtitiede muutu tästä alkuperästään huolimatta taikauskoksi tai pakanauskonnoksi. Astrologian ajateltiin siis kuvaavan "objektiivista taivaanmekaniikkaa", jolloin alkuperällä ei ollut väliä.
Astrologian valtakausi jatkui ilmeisen pitkään. Tästä saa hyvän esimerkin vaikka katsomalla ranskan monarkin Henrik IV:n miekka. Sen pommeliin on kaiverrettu sanat "A CET HENRY VAINQUEUR LES ASTRES PLUS FIDELL DEPARTENT LE BONHEUR ORDINAIRE AUX MERVEILE" Joka todellakin viittaa siihen että Henrik (eli "Henry") oli valloittaja jolla oli tähdet ("les astres") puolellaan. Näin ajankuva ja maailmankuva heijastuu jopa tälläiseen tärkeimmästä tärkeimpään miekka-asiaan. 1500 -luvun lopun ja 1600 -luvun alkupuolellakin astrologialla oli vielä paljon valtaa.
En tässä halua pilkata menneitä sukupolvia. Tämä asennoituminen on itse asiassa varsin järkeenkäypää. Tietomme ovat karttuneet ja astrologia muuttunut käytännössä ehdottomasti vääräksi. Tämän rajanvedon tärkeyttä miettiessä voi oikeastaan sanoa että on kaksi tapaa joilla voidaan katsoa milloin asiat kuvaavat vaikkapa "objektiivista taivaanmekaniikkaa" tai muuta vastaavaa.
1: Ensimmäinen perustuu Popperin ajatukseen siitä, että jos maailman kaikki infrastruktuuri murskataan, niin jos kirjat säilyvät ja tämä kirjojen säilyminen auttaa asioiden palauttamiseen nopeammin kuin ilman näitä kirjoja, niin silloin teoksissa on objektiivista tietoa.
2: Toinen taas voidaan demonstroida Penn Jilletten "God, No!" -teoksessaan esittämällään ajatuksella uudelleenkeksintämisestä "If every trace of any single religion were wiped out and nothing were passed on, it would never be created exactly that way again. There might be some other nonsense in its place, but not that exact nonsense. If all of science were wiped out, it would still be true and someone would find a way to figure it all out again." Eli jos asiasta pitää tehdä lähetystyötä koska asiaa ei voi muutoin mitenkään selvittää omilla tahoilla itse, ei kyseessä ole tieto.
Astrologian on uskottu kuvantaneen maailmaa. Silloin teorian suhde tieteeseen on helposti NoMa -asenteisesti se, että uskonto selittää etiikan ja tiede miten maailma toimii. Mutta nykyään tiedämme että jos pyyhimme astrologiaa koskevat tiedot, niin samanlaista horoskooppijärjestelmää ei syntyisi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)