Arthur Schopenhauer oli pessimisti ja kenties jopa minua negatiivisempi ihminen. Hän kritisoi kirjassa "Pessimistin elämänviisaus" optimismia. Tässä yhteydessä hän ei nosta esiin sitä optimismia joka useille tulee ensimmäisenä mieleen, ajatusta siitä että elämässä olisi miellyttäviä asioita ja että jokainen voi muuttua jakamalla hyvää odottavia aforismeja.
Sen sijaan hän tarttuu Leibnizin näkemykseen siitä että eläisimme parhaassa mahdollisessa maailmassa. Yhteys on siitä kiinnostava että tätä kautta optimismi ja pessimismi voidaan sitoa näkemyksiin parhaimmista tai huonoimmista mahdollisista maailmoista. Ja Leibniz tuo omalla osallaan mukaan sellaisen twistin että yritykset ratkaista pahan ongelmaa johtavat määritelmällisesti optimismiin.
Schopenhauerin teksteissä on nähtävissä "tiettyjä evoluutionhajuisia" jälkiä. Ja tämä paistaa läpi nimenomaan hänen Leibniz -kritiikissään. Schopenhauer lähestyy elämäntahtoa siten, että se lietsoo meihin optimismin illuusiota. Koska kysymys on hengissä selviytymiseen pyrkimisestä, ei siitä ovatko odotukset todellisuudenmukaisia. Ja tässä yhteydessä Schopenhauer puhuu myöls mahdollisista maailmoista.
Schopenhauerin suhde Leibniziin ei ole vain vastahankainen. Se ei ole vain sitä että maailma ei ole täydellinen. Schopenhauer arvioi sen sijaan, elämme pahimmassa mahdollisessa maailmassa. Sellaisessa jossa on maksimaalinen määrä kärsimystä. Hän ottaa tässä tarkastelun kohteeksi eläinkunnan. Ja tarkastelee sen raajoja ja muita elimiä tavoilla jotka ovat melko kaukana totutusta. Jos esimerkiksi Paley katsoo maailmaa siten että se näkee siinä kompleksisia järjestelmiä, Schopenhauer ei katso miten vaikeaa niitä on tehdä. Sen sijaan hän katsoo miten vähällä ne menevät rikki. Schopenhauer huomauttaa että valtaosa eläimistä ponnistelee ja elää vain hädintuskin. Ja jos se menettää vaikka vain yhden raajan tai vain osan tämän raajan toimintakyvystä niin sitä odottaa tuho ja kuolema. Jos niillä olisi huonommat rakenteet ne tuhoutuisivat. Eivätkä kuolleet voi kärsiä.
1: Tämä antaa taatusti hyvin erikoisen twistin kun miettii asiaa modernin ID -teorian kautta ; Behe on korostanut että hänestä Suunnittelusta kertovat palautumattomasti kompleksiset (RC/IC) -rakenteet joissa yhden funktion takana on monta osaa ja joista yhdenkin osan rikkominen tuhoaa koko systeemin toiminnan. Schopenhauer saattaisi käyttää tätä tukena argumentilleen...
Toki Schopenhauer ajautuu omituiseen tilanteeseen. Hän tulee itsekin maininneeksi että menneisyyttä kaivelevat ovat löytäneet fossiiliaineistoa maailmasta jossa elää erilaisia eliöitä kuin nykyään. Ne ovat tuhoutuneet elinkelvottomuuttaan joten ne ovat huonointa mahdollista maailmaa huonompia. Tätä voi kieltämättä pitää varsin suurena ongelmana hänen näkemykselleen. On selvää että jos jokin olemassaollut on ollut huonointa mahdollista huonompi on joko huonoin tai mahdollinen määritelty oudosti.
Toki tätä voi korjata siten että ne on todellakin määritelty oudosti ; Moderni evoluutioteoria korostaa että kelpoisuus on kontekstisidonnaista. Konteksti taas koostuu niin ilmastosta, geologiasta kuin muusta eliöstöstäkin. (Tämä näkökanta vahvistuu banaalissa arki-ihmisten näkemyksessä evoluutiosta jossa evoluutio on nimenomaan edistystä parempaan eikä vain geenialleelien frekvenssien muuntumista populaatiossa. En halua lietsoa näitä ihmisiä yhtään!) Näin ollen huonoin mahdollinen ei ole mikään absoluutti vaan voi muuttua ajassa.
Voidaankin nähdä että Leibnizin kohdalla tilanne on kiinnostava. Hänen maailmaansa on vaikeaa sovittaa evoluutionäkökulmaa. Sillä Leibniz käsittelee parasta mahdollista tavoilla jotka ovat absoluuttisia parhaimmuuksia. Schopenhauerin näkemyksen saa helposti korjattua suhteelliseksi huonoudeksi. Leibniz vain olettaa a priori että paremmat asiat eivät ole mahdollisia. Ja tämä paras mahdollinen on nimenomaan paras eikä kontekstissaan paras. Hänen näkemyksensä on tässä mielessä melkolailla immuuni empiirisen aineiston tuomalle kritiikille - toisin kuin Schopenhauerin malli joka karkeasti ottaen näyttää "falsifioivan itseään" todistusaineistovetoisesti. Tämä filosofinen kestävyys ei kuitenkaan ole tae siitä että hänen ajatuksensa on parempi. Kenties - sanoisin jopa että luultavasti - nimenomaan päinvastoin.
Optimisteilla onkin ongelma. (Lause joka on aina yhtä hauska kirjoittaa, siksi että se on ironista että totta.) Miten soveltaa parasta mahdollista maailmaa evoluutionäkökulmaan joka mahdollistaa sen että asiat voivat joskus kehittyä myös paremmiksi eivätkä vain erilaisiksi..
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämäntahto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämäntahto. Näytä kaikki tekstit
maanantai 22. elokuuta 2016
lauantai 7. maaliskuuta 2015
Taide matkana harhamaan
Taiteen ja totuuden suhde on hyvin epämääräinen. Taiteessa on kannatettu realismia, jossa taide nimenomaan heijastaisi totuutta, paljastaen maailman ja sivistäen näin ihmistä. Periaatteessa jos kauneus edustaa totuutta ja taide pyrkii kauneuteen, voi taide myös tällöin olla totta. Osa näkee taiteen instrumenttina totuuteen, esimerkiksi kansallinen taide voisi luoda kuvaa kansakunnasta joka ei ole tosi, mutta jota ihmiset tavoittelisivat ja kenties joskus jopa saavuttaisivat. Ja sitten on niitä joiden mielestä taiteen avain on mielikuvitus.
Asia on hyvinkin haasteellinen. Se on niin haasteellinen, että on kenties rakentavinta lähteä aivan ääripäästä. Minulle - tuskin kovin monelle muulle - tätä ääripäätä edustaa jurottaja nimeltä Schopenhauer. Hänestä taide oli estetiikkaa. Sillä hänestä taide oli Tie Totuuteen.
Schopenhauer jakoi todellisuuten samaan tapaan kuin Kant. Kanthan näki että on (a) fenomeeninen maailma, maailma sellaisena kuin me sen näemme ja (b) noumenaalinen maailma joka on maailma sellaisena kuin se on ihmisten kokemuksista riippumatta. Kant esitti että vaikka voi olla että nämä ovat kenties yksi ja sama asia, niin emme voisi olla tästä aivan varmoja. Sillä noumenaalinen maailma ilman fenomenaalista vääristymää ei ole ulottuvillamme. Kun asiat on määritelty näin, siitä seuraa by definition että emme voi tietää minkälainen noumenaalinen maailma on. Heti kun koet jotain, se on heti fenomenaalinen kokemus.
Schopenhauer kuitenkin esitti että Kant oli väärässä yhdessä spesifissä asiassa. Hänestä ihmiset elivät tahdon ruumiillistumana. Tämä oli epätäydellistä, ja elämä olikin jotain jossa tahto yritti muuttua todelliseksi. Schopenhauer ajatteli että noumenon oli tämä tahto. Ja taide oli tie jossa ihminen saattoi irrota itsestään, eli kohdata noumenaalisen maailman. Samalla kärsimys lientyy koska tahdon pyristely on Schopenhauerilla tuskan lähde. Taide tarjosi siis transsendentteja kokemuksia. Itse asiassa Schopenhauerin mukaan järkeilyllä, logiikalla tai vastaavilla asioilla ei ollut samanlaista mahdollisuutta kohota Oikeaan Totuuteen. Taide oli siis paitsi totta, niin myös Totta Erityisen Suurella T -kirjaimella. (Siksi hän on minusta ääriesimerkki.) Ihminen irrottautuu itsestään ja menettää yksilöllisyytensä ja sulautuu tosiolevaan, edes hetkeksi.
Schopenhauerista taide luo meille kuvia jotka heijastavat kohteen sijasta ideoita. Ne eivät ole yksilöllisiä vaan viittaavat laajaan todellisuuteen. Todellisuuteen joka on irtautunut rajoittuneen maailman pyristelyistä, logiikasta, rationaalisen mielen kontrollista, haluamisista, toivomisista, maailman välineellistämisestä ja paskahädästä. Yksilöllisyys on tuskaa, sulautuminen tosiolevaan transsendenttia tuskattomuutta. Ja näin tiedämme mitä taide tekee ja mikä on hyvää ja mikä on huonoa taidetta. Ja taiteen avulla koemme totuuden, riippumatta siitä mitä rationaalinen mieli sanoo taiteen esittämien ideoiden järjenmukaisuudesta.
Buddhalaiset tai hartaaseen mystiikkaan intoutuneet uskovaiset voivat tässä kohden hykerrellä. He ovat varmasti samaa mieltä Schopenhauerin perusajatuksen kanssa. He kenties modifioivat yksityiskohtia, mutta suurilla linjoilla katsoen he varmasti hyväksyvät asian. Luultavasti monille taide edustaakin juuri tätä. Transsendentin kohdalla he kuvaavat kokemustaan, sitä mitä haltioitumista he todella tuntevat ennen kuin he jälleen palaavat omaan nuhjuiseen epätoteen pyristelyynsä.
Ja jos huomasitte mitä tein tuossa edellisessä kappaleessa, voidaan huomata että tein siihen eräänlaisen ansan. Se jossain määrin tiivistää Schopenhauerin argumentin perusongelmat.
1: Ensinnäkin emme todellakaan voi tietää että onko Schopenhauer todellakin kuvaamassa kokemusta. Ja jos he ovat, voidaan varsin hyvin esittää että tosiasiassa taide vain antaa näitä kokemuksia. Ja niin transsendentti katoaa, haltioituminen jää.
2: Jos yksilöllisyys ja aika ja muu fysikaalinen maailma todella katoaa, miten voimme palata takaisin olemaan ihmisiä? Miksi taidekokemus ei raasta meitä noumenaalisesta maailmasta? Mikä palaa taidekokemuksesta ja luo yksilön?
3: Jos taide tarjoaa tuskattomuutta, on vaikeaa nähdä miten taide olisi hyvä asia. Schopenhauer esittää että meidän pitäisi vapautua tuskasta. Mutta tosiasiassa jos meidän yksilöllinen olemassaolomme katoaa, ei ole mitään minua jolle tapahtuu jotain hyvää.
4: Miten Schopenhauer kohoaa vetoamisesta perusteluun. Hän luo hyvin miellyttävän teorian taiteesta. Mutta tosiasiassa se on kuitenkin vain kasa väitteitä. Kenties ne ovat totta, mutta yleisesti ottaen filosofiassa on ajateltu että pitäisi nousta pelkkien väittämisien yläpuolelle, perustella. Schopenhauer enemmänkin maalailee kuin luo mitään missä selitetään miksi taide on juuri sellaista kuin Schopenhauer sen väittää olevan.
Itse hylkäänkin tämän. Schopenhauerin ajatus tuntuu ajautuvan samaan solmuun mihin filosofit ovat ajautuneet kautta historian. Descartes esitti että hän voi kyseenalaistaa aistit ja järjen ja sitten hän kuitenkin lähestyi asiaa aistiensa ja järkensä rajoissa. Jumalan avuksiottaminen johti vain kehäpäätelmien syntyyn. Jumala todistaa aistit ja aistit kokevat Jumalan joka on luotettava. Kehä kenties toimii mutta jos yksikin osa on eri tavalla, koko kasa kaatuu kuin korttipakka. Kehäpäätelmien avulla voitaisiin todistaa mitä tahansa, ja kehäpäätelmät voidaankin nähdä jopa jonain jossa systeemissä on monta oletusta jotka on oletettava samanaikaisesti. Tämä tätä kautta lisää perustelun heikkoutta, ei vahvista sitä. Kokonaisuus on hauras koska kaikki kehässä oleva vaatii kaikkien muiden kehässä olevien asioiden olevan juuri tietyllä tavalla.
Siksi otankin hieman toisenlaisen, luultavasti yksinkertaisemman, lähestymistavan. Taide on mielikuvitusta, ei totuutta tai uskoa. Mutta ei välttämättä valhetta tai illuusiotakaan. Taide on mielikuvitusta. Ja sillä on hyvin tietynlainen luonne.
Karkeasti ottaen voidaan sanoa että ihminen käsittelee tietoa eri tavalla kuin uskoa ja mielikuvitusta. Hän pitää asiantilaa tiettynä ja perusteltuna. Jos esitetään jokin väite (propositio) siihen on jonkinlainen suhde.
1: Kun hän sanoo että hän tietää jotain, hän näkee että kyseessä on jotain jonka hän näkee todeksi ja tämän päälle on jotain evidenssiä. Jossain määrin tämä pätee siihen uskoon jota englannin kielellä kutsutaan sanalla "belief".
2: Se usko jota tässä irrotan tiedosta on se jota kutsutaan nimellä "faith". Joka on sitä että hän näkee että asia on totta mutta tähän ei sitten ole evidenssiä, vain varmuus. Kysymys on luottamuksesta, toiveikkuudesta ja toivosta. Usko tarjoaakin eräänlaisen transsendentin kokemuksen, kokemuksen joka on vapautunut loogisen perustelun rajoittuneisuudesta.
3: Sen sijaan jos hän luo mielikuvan jostain, hänellä on neutraali mielikuva totuusarvoon. Jos kuvittelen mielessä hirviömäisen pedon, voimme luoda mielikuvan olipa se sitten aarnikotka (ei olemassa) tai tiikeri (olemassa, ainakin toistaiseksi).
Koska taiteen suhde on mielikuvituksen stimulointi - niin taiteen luomisen kuin taiteen tarkastelun hetkenä - voidaan nähdä että taide enemmänkin luo mieleemme representationaalisia tiloja, jotka ovat kokemuksellisia mutta joiden kohdalla meidän ei tarvitse sitoutua siihen ovatko viitatut kohteet todellisia, ihmisten kehittämiä kulttuurisia malleja, vai täysin tuulesta temmattuja. Toki jokin yksittäinen taideteos voi olla enemmän realistinen kuin epätosi, mutta molemmat voivat olla hyvää taidetta.
Tämä tulkintatapa johtaa väistämättä siihen että voimme unohtaa transsendentin kohoamisen noumenaaliseen todellisuuteen. Se on ainakin varmaa. Meidän ei tarvitse ottaa metafyysistä kantaa taiteessa kuvatun totuusarvoista. Itse asiassa, jos haluamme nauttia taiteesta immersiota todennäköisesti jopa häiritsee se, että ryhdymme varmistelemaan että onkohan teos varmasti sellainen että se vastaa omaa ontologista näkemystä maailmasta ja sen suhteesta taiteeseen. Taide luo elämyksiä ja paras taide on nimenomaan äärimmäisen fenomenaalista. Ääriesimerkkinä ja jonkinlaisena tavoitteena voi tällöin jopa olla todellisuudentajun hämärryttävä Stendhalin syndrooma jonka monet Firenzen matkustajat saavat vieraillessaan kaupungin upeassa ympäristössä. Kokemus on sama, mutta siinä missä Schopenhauer puhuu transsendentistä, minä puhun immersiosta. Immersiossa maailma koetaan kuin se olisi totta. Riippumatta siitä onko se. (Ja jotta ei menisi liian vakavaksi, on syytä laittaa jotain latistavaa. Sellaista jossa bändin nimi ei olekaan vuorokaudenaika vaan se ääni jota kuuntelija päästelee.)
Asia on hyvinkin haasteellinen. Se on niin haasteellinen, että on kenties rakentavinta lähteä aivan ääripäästä. Minulle - tuskin kovin monelle muulle - tätä ääripäätä edustaa jurottaja nimeltä Schopenhauer. Hänestä taide oli estetiikkaa. Sillä hänestä taide oli Tie Totuuteen.
Schopenhauer jakoi todellisuuten samaan tapaan kuin Kant. Kanthan näki että on (a) fenomeeninen maailma, maailma sellaisena kuin me sen näemme ja (b) noumenaalinen maailma joka on maailma sellaisena kuin se on ihmisten kokemuksista riippumatta. Kant esitti että vaikka voi olla että nämä ovat kenties yksi ja sama asia, niin emme voisi olla tästä aivan varmoja. Sillä noumenaalinen maailma ilman fenomenaalista vääristymää ei ole ulottuvillamme. Kun asiat on määritelty näin, siitä seuraa by definition että emme voi tietää minkälainen noumenaalinen maailma on. Heti kun koet jotain, se on heti fenomenaalinen kokemus.
Schopenhauer kuitenkin esitti että Kant oli väärässä yhdessä spesifissä asiassa. Hänestä ihmiset elivät tahdon ruumiillistumana. Tämä oli epätäydellistä, ja elämä olikin jotain jossa tahto yritti muuttua todelliseksi. Schopenhauer ajatteli että noumenon oli tämä tahto. Ja taide oli tie jossa ihminen saattoi irrota itsestään, eli kohdata noumenaalisen maailman. Samalla kärsimys lientyy koska tahdon pyristely on Schopenhauerilla tuskan lähde. Taide tarjosi siis transsendentteja kokemuksia. Itse asiassa Schopenhauerin mukaan järkeilyllä, logiikalla tai vastaavilla asioilla ei ollut samanlaista mahdollisuutta kohota Oikeaan Totuuteen. Taide oli siis paitsi totta, niin myös Totta Erityisen Suurella T -kirjaimella. (Siksi hän on minusta ääriesimerkki.) Ihminen irrottautuu itsestään ja menettää yksilöllisyytensä ja sulautuu tosiolevaan, edes hetkeksi.
Schopenhauerista taide luo meille kuvia jotka heijastavat kohteen sijasta ideoita. Ne eivät ole yksilöllisiä vaan viittaavat laajaan todellisuuteen. Todellisuuteen joka on irtautunut rajoittuneen maailman pyristelyistä, logiikasta, rationaalisen mielen kontrollista, haluamisista, toivomisista, maailman välineellistämisestä ja paskahädästä. Yksilöllisyys on tuskaa, sulautuminen tosiolevaan transsendenttia tuskattomuutta. Ja näin tiedämme mitä taide tekee ja mikä on hyvää ja mikä on huonoa taidetta. Ja taiteen avulla koemme totuuden, riippumatta siitä mitä rationaalinen mieli sanoo taiteen esittämien ideoiden järjenmukaisuudesta.
 |
| Romano, "Allegory of Immortality" Maalaus, jossa on paljon symboliikkaa Suuri osa niistä on käytännössä unohtuneita. Mutta kuolemattomuutta sillä silti haetaan ja joukosta löytyy paljon tuttuja symboleja että hauskoja jopa koomisia detaljeja. |
Ja jos huomasitte mitä tein tuossa edellisessä kappaleessa, voidaan huomata että tein siihen eräänlaisen ansan. Se jossain määrin tiivistää Schopenhauerin argumentin perusongelmat.
1: Ensinnäkin emme todellakaan voi tietää että onko Schopenhauer todellakin kuvaamassa kokemusta. Ja jos he ovat, voidaan varsin hyvin esittää että tosiasiassa taide vain antaa näitä kokemuksia. Ja niin transsendentti katoaa, haltioituminen jää.
2: Jos yksilöllisyys ja aika ja muu fysikaalinen maailma todella katoaa, miten voimme palata takaisin olemaan ihmisiä? Miksi taidekokemus ei raasta meitä noumenaalisesta maailmasta? Mikä palaa taidekokemuksesta ja luo yksilön?
3: Jos taide tarjoaa tuskattomuutta, on vaikeaa nähdä miten taide olisi hyvä asia. Schopenhauer esittää että meidän pitäisi vapautua tuskasta. Mutta tosiasiassa jos meidän yksilöllinen olemassaolomme katoaa, ei ole mitään minua jolle tapahtuu jotain hyvää.
4: Miten Schopenhauer kohoaa vetoamisesta perusteluun. Hän luo hyvin miellyttävän teorian taiteesta. Mutta tosiasiassa se on kuitenkin vain kasa väitteitä. Kenties ne ovat totta, mutta yleisesti ottaen filosofiassa on ajateltu että pitäisi nousta pelkkien väittämisien yläpuolelle, perustella. Schopenhauer enemmänkin maalailee kuin luo mitään missä selitetään miksi taide on juuri sellaista kuin Schopenhauer sen väittää olevan.
Itse hylkäänkin tämän. Schopenhauerin ajatus tuntuu ajautuvan samaan solmuun mihin filosofit ovat ajautuneet kautta historian. Descartes esitti että hän voi kyseenalaistaa aistit ja järjen ja sitten hän kuitenkin lähestyi asiaa aistiensa ja järkensä rajoissa. Jumalan avuksiottaminen johti vain kehäpäätelmien syntyyn. Jumala todistaa aistit ja aistit kokevat Jumalan joka on luotettava. Kehä kenties toimii mutta jos yksikin osa on eri tavalla, koko kasa kaatuu kuin korttipakka. Kehäpäätelmien avulla voitaisiin todistaa mitä tahansa, ja kehäpäätelmät voidaankin nähdä jopa jonain jossa systeemissä on monta oletusta jotka on oletettava samanaikaisesti. Tämä tätä kautta lisää perustelun heikkoutta, ei vahvista sitä. Kokonaisuus on hauras koska kaikki kehässä oleva vaatii kaikkien muiden kehässä olevien asioiden olevan juuri tietyllä tavalla.
 |
| Picasso, "Le Rêve" (uni) Kuvattuna kubistinen Picasson rakastajatar. Ilme ja asento ilmeisen masturbatorisia. Ja jos katsot tarkasti, taiteilija on tahallisesti laittanut maalauksen naamaan kikkelin. Siinä teille asia nimeltä mielikuva. |
Karkeasti ottaen voidaan sanoa että ihminen käsittelee tietoa eri tavalla kuin uskoa ja mielikuvitusta. Hän pitää asiantilaa tiettynä ja perusteltuna. Jos esitetään jokin väite (propositio) siihen on jonkinlainen suhde.
1: Kun hän sanoo että hän tietää jotain, hän näkee että kyseessä on jotain jonka hän näkee todeksi ja tämän päälle on jotain evidenssiä. Jossain määrin tämä pätee siihen uskoon jota englannin kielellä kutsutaan sanalla "belief".
2: Se usko jota tässä irrotan tiedosta on se jota kutsutaan nimellä "faith". Joka on sitä että hän näkee että asia on totta mutta tähän ei sitten ole evidenssiä, vain varmuus. Kysymys on luottamuksesta, toiveikkuudesta ja toivosta. Usko tarjoaakin eräänlaisen transsendentin kokemuksen, kokemuksen joka on vapautunut loogisen perustelun rajoittuneisuudesta.
3: Sen sijaan jos hän luo mielikuvan jostain, hänellä on neutraali mielikuva totuusarvoon. Jos kuvittelen mielessä hirviömäisen pedon, voimme luoda mielikuvan olipa se sitten aarnikotka (ei olemassa) tai tiikeri (olemassa, ainakin toistaiseksi).
Koska taiteen suhde on mielikuvituksen stimulointi - niin taiteen luomisen kuin taiteen tarkastelun hetkenä - voidaan nähdä että taide enemmänkin luo mieleemme representationaalisia tiloja, jotka ovat kokemuksellisia mutta joiden kohdalla meidän ei tarvitse sitoutua siihen ovatko viitatut kohteet todellisia, ihmisten kehittämiä kulttuurisia malleja, vai täysin tuulesta temmattuja. Toki jokin yksittäinen taideteos voi olla enemmän realistinen kuin epätosi, mutta molemmat voivat olla hyvää taidetta.
Tämä tulkintatapa johtaa väistämättä siihen että voimme unohtaa transsendentin kohoamisen noumenaaliseen todellisuuteen. Se on ainakin varmaa. Meidän ei tarvitse ottaa metafyysistä kantaa taiteessa kuvatun totuusarvoista. Itse asiassa, jos haluamme nauttia taiteesta immersiota todennäköisesti jopa häiritsee se, että ryhdymme varmistelemaan että onkohan teos varmasti sellainen että se vastaa omaa ontologista näkemystä maailmasta ja sen suhteesta taiteeseen. Taide luo elämyksiä ja paras taide on nimenomaan äärimmäisen fenomenaalista. Ääriesimerkkinä ja jonkinlaisena tavoitteena voi tällöin jopa olla todellisuudentajun hämärryttävä Stendhalin syndrooma jonka monet Firenzen matkustajat saavat vieraillessaan kaupungin upeassa ympäristössä. Kokemus on sama, mutta siinä missä Schopenhauer puhuu transsendentistä, minä puhun immersiosta. Immersiossa maailma koetaan kuin se olisi totta. Riippumatta siitä onko se. (Ja jotta ei menisi liian vakavaksi, on syytä laittaa jotain latistavaa. Sellaista jossa bändin nimi ei olekaan vuorokaudenaika vaan se ääni jota kuuntelija päästelee.)
lauantai 21. joulukuuta 2013
Abortti, kelpoisuus ja sikiön ihmisarvo
Esa Turkulainen otti osaa pieneen debattiin aborttiasioista. Aborttia vastustettiin hieman erikoisesti. Tavallisesti on totuttu siihen että evoluutio johtaa jotenkin eugeniikkaan ja että tämä on ihmisarvolle tuhoisaa. Ja että lähestytään asiaa ihmisen potentiaalisen arvon kautta. Tällä kertaa argumenttina olikin, että abortti olisi evolutiivisesti huono strategia.
Esa Turkulainen on tietysti toisaalta tullut muistetuksi siitä että hän soveltaa Saganin argumenttia jossa potentiaalinen ihmisyys johtaa väistämättä katolistyyppiseen ehkäisykieltoon ja maksimoi myös yhdyntöjen määrän. Sillä jokainen munasolukin on potentiaalisesti ihminen. ; Tätä vastaan on paha sanoa oikein muuta kuin että hedelmöittynyt sukusolu on jotenkin eri asia. Mutta rajanveto on yhtä keinotekoinen kuin se, että selittää että neuronien sykäykset sikiössä muuttaisivat asian ja että tämä on eri kysymys. Potentiaalinen ihmisarvo ei siksi johda mihinkään keskustelulliseen tulokseen vaan johtaa idioottimaiseen jänkkäykseen joka muistuttaa siitä että pohjimmiltaan etiikkaa ja moraalia myydään oppina hyvyydestä, mutta useimmiten se kuitenkin näyttää käytännössä olevan enemmänkin taito hakea tekosyitä omille mieltymyksille.
On hyvä että esiin tuodaan jotain uutta. Se johtaa edes siihen että jaksaa nähdä vaivaa ja kiinnostua. Toki tämä tekee etiikasta eugeenisen projektin. Mutta kenties ainoastaan eugeniikka jossa karsitaan epäkelpoja koetaan pahana ja ideana on enemmänkin "uusliberalismin hengessä" antaa kaikkien yrittää maksimoida omaa kelpoisuuttaan positiivisen eugeniikan hengessä.
1: Luonnollisuusvetoinen näkemys jossa "luonnollisuus" on aina hyvää on teistiselle maailmankuvalle tyypillinen. Ja tässä maailmassa jo mikroevoluutioonkin uskominen johtaa käytännössä eugeeniseen ajatteluun. Siksi ei pidä ihmetellä että kreationismia rakentamassa mukana oleva kreationistien johtohahmo William Tinkle oli eugeenikko eugeniikan kaikissa sävyissä.
Jos otetaan arvoaksiooman jossa ihmisarvon käsittely sidotaan kelpoisuuteen, ja kysytään "mikä on biologisesti järkevää", voidaan todellakin sanoa että oman jälkikasvun tappaminen on helposti "about tyhmintä mitä voi tehdä". Tässä onkin paljon perää; Abortoitu sikiö on taatusti geneettisesti 50% äidistä. Kaksi aborttia on siis vähän sama kuin tekisi itsemurhan. Onkin hyvä huomata, että evoluutio voi todellakin tätä kautta nostaa esille ihmisarvoa jossa ei tarkastella yksilöä. Evoluutio ei siis aja itsekkyyteen ja hedonismiin. Itse asiassa evoluutio-opin opetus on varsin Schopenhauerin elämäntahtoa koskevia ajatuksia mukaileva. Ytimessä on jälkeläisten tuotanto ja onnellisuus ei välttämättä kuulu prosessiin.
Samalla lausunto on tieteellisesti omituinen.
Eikä pelkästään siksi että voidaan kyseenalaistaa onko oman kelpoisuuden maksimointi todella etiikan ydintä. Jos tämä tie vietäisiin loppuun asti, hyvä yhteiskunta tukisi maksimaalisesti miesten haaremikäyttäytymistä. Ja se kannustaisi kaikkia naisia osallistumaan lisääntymiseen enemmän kuin mitä Lestadiolaiset tekevät ateistejen pahimmissa lapsitehtailufantasioissa. Myös raiskauksen tukeminen olisi hyvä. Ja hedelmättömien naimisiinmenoa ja vastaavaa voitaisiin rajoittaa koska sehän poistaisi puolison kelpoisuutta. Hedelmättömän kanssa avioituminen olisi siis synti samaan tapaan kuin ehkäisy katolisille.
Se kun maksimoisi kelpoisuuksia. Se johtaisi tietysti myös kilpailuun jossa olisi paljon häviäjiä, mutta he olisivatkin huonoa elämää viettäviä jotka eivät huonon kelpoisuutensa vuoksi olisi eettisesti järkeviä. Jostain syystä tätä ei kuitenkaan tuoda esiin aborttikeskustelun yhteydessä ja henkenä on enemmänkin se, että oletetaan että klassinen perhemalli jotenkin maksimoi kelpoisuuden.
Jos nimittäin vaikka uskoisimmekin että kelpoisuuden maksimointi on "biologisesti fiksuinta", ja siksi eettisyyden ydinmehua, ja ottaisimme kaikki sovellukset käyttöön, voisimme nostaa esiin sen mitä evoluutio tekee. Evoluutio on perimmiltään optimointistrategiointia. Ja tässä tavallisena muotona on erilaisten tilannekohtaisten vaihteluiden olemassaolo. Ja sekastrategioiden käyttö on peliteoriankin kohdalla monesti se oikea ratkaisu. Olisi omituista olettaa että olisi vain yksi tietty lopputulos aina ja kaikkialla.
1: Moni evoluutiokriitikko on tietysti konservatiivikristitty ja aborttia vastustamassa. Ja heillä näyttää olevan omituinen tapa "kritisoida" sillä että evoluutio antaa eri tilanteissa erilaiset strategiointiohjeet. Tämä kertoo lähinnä siitä miten vähän he ymmärtävät evoluutiosta ja näin he tunnustavat oman osaamattomuutensa ja tampiousytimensä, joka osaltaan varmasti selittänee miksi heillä on kaikenkattavalla kirjolla typeriä ja epätieteellisiä mielipiteitä.
Voidaan esimerkiksi kysyä että jos abortti olisi evolutiivisesti tyhmintä mahdollista toimintaa, niin miksi monet lajit syövät omia jälkeläisiään. Joskus tämä on omituista. Esimerkiksi omat kirjoahveneni ovat usein kuteneet ja ne puolustavat poikasiaan jonkin aikaa raivoisasti. Sitten tämä vaihe menee ohi ja omat jälkeläiset muuttuvat ruuaksi. Syy on se, että ilman akvaariota poikaset poistuisivat ja ahventen pesänhoitovaisto loppuisi. Jälkeläisten syöminen on tällöin sivutuote eikä oikeastaan mikään evoluutiostrategia. Jälkeläisiä on järkevää suojella ja se, että akvaariossa on seinät kertoo vain siitä että kirjoahveneni ovat ekologisessa loukussa ; Niiden adaptiivinen käytös toimii aivan erilaisessa ympäristössä, eivätkä ne ole kehittyneet "akvaariokaloiksi" sanan perimmäisessä mielessä. Ne vain elävät akvaariossa, eivätkä ole kehittyneet spesifisti juuri akvaarioympäristöön. Evoluutiossa muutokset vaativat aikaa, ja strategiamuutokset ovat siksi joskus jäljessä.
Evoluutiossa ongelmana onkin se, että ihmiset menevät idioottimaisesti joko yksilövalinnan tai jonkinlaisen ryhmävalinnan ideaan. Geenikeskeinen näkökulma on ihmisille hyvin vaikeasti ymmärrettävä. Ja se paistaa läpi myös aborttiargumentissa. Evoluutio selittää miksi omia jälkeläisiä syödään joissain ehdoissa. "The reason infanticide is such an interesting area of study—aside from the fact that there are examples in all walks of animal life—is that it refutes a pervasive misconception about the mechanics of evolution: That animals act in the interest of their species. The ‘survival of the species’ idea makes sense and has no messy morality issues. It suggests that animal behavior would be directed by a desire to propagate the species, likely in order to keep their potential mates alive." Kelpoisuusasiat ovat matemaattisesti tarkasteltavissa ja omien jälkeläisten surmaaminen on jossain tilanteissa kelpoisuudenmaksimointistrategia. "Biologisesti typerintä" onkin tässä mielessä omituinen ja itse asiassa varsin pseudotieteellinen väite. Se kun esitetään jonkinlaisena absoluuttina, sen sijaan että mietittäisiin strategioita ja katsottaisiin onko se osuvaa juuri ihmisille.
Itse asiassa jos katsomme ihmistä, voimme sanoa että meitä kuvaa se, että emme ole r -strategikkoja ensinkään. Emme siis panosta jälkeläisten määrään. Sen sijaan hoivaamme jälkeläisiämme pitkään ja lisäännymme melko harvoin. Tämä ei ole "biologisesti typerää" vaan sitä kutsutaan K -strategiaksi. Ja se on strategia nimenomaan sitä kautta että se toimii. Ja mikä mielenkiintoisinta, toiminta on tässä nimenomaan sitä joka tarkastelee kokonaiskelpoisuutta. Abortinvastustus automaattisesti kelpoisuudelle haitallisena on ehdotonta vain r-stratgiaa harjoittaville eläimille. Joka ihminen ei ole, joten argumentti vaikuttaa yllättävän heikolta juuri siinä kohden missä sen pitäisi toimia ja jossa siihen nojatatan ikään kuin automaattisena ilmiselvyytenä.
1: Ilmiselvyys on useimmiten asenteena jotain josta paistaa ihmisen yksinkertainen ajattelu, tyhmyys ja stereotyyppiset ennakkoluulot ajattelussa. Kutsutaan tätä tilannekonhtaisuustajuttomuutta vaikka maailmankuvalliseksi lukkiutumiseksi. Horse laugh kertookin usein siitä että esittäjällä ei ole argumentteja, vaan asennevammaista paatosta.
Aborttiargumentissa myös sukulaisvalinnan vaikutus unohtuu. Ihmiset kun ovat sosiaalisia ja hyödyttävät lähisukulaisia. Minun sisareni lapset ovat geneettisesti osittain samanlaisia kuin minä. Heidän auttamisensa on hieman kuin itseäni auttaisin. Menneisyydessä vanhempien kuolema on voinut olla tavallista. Tällä on hyvin omituisia epäsuoria vaikutuksia. Esimerkiksi rottapopulaatioissa populaation tiheys vaikuttaa rottien lisääntymisstrategiaan. Tiiviissä yhteisöissä ei lisäännytä yhtä ahkerasti. Syynä on jo sekin, että jälkeläiset kilpailisivat keskenään ravinnosta ja tämä yksistään laskee jälkeläisten kelpoisuutta - riippuen ravinnon määrästä ja vastaavista. Kilpailu koskee myös sukulaisten jälkeläisiä.
1: Narkomaanin lapsi voi mennä sukulaisen hoiviin. Lähisukuiset kilpailevat keskenään samoista resursseista kuten hoivasta ja ravinnosta. Verkostot toimivat hyvin kompleksisesti.
Ihmisetkin elävät nykyään varsin tiiviissä yhteisöissä, joten ei olisi ihmeellistä jos halu välttää jälkeläisten saamista olisi jossain määrin "perua niukkojen resurssien ajoilta". Kysymys voi siis olla erikoisesta ekologisesta loukusta jossa ihmiset toimivat kuin eläisivät yhä metsästäjä-keräilijäyhteisössä. Tämä kertoo että on hyvinkin vaikeaa arvioida milloin abortti on hyödyllinen ja milloin hyödytön. Ilman laskelmaa asiaa ei voi arvioida. Ja sellaienaan "biologisesti typerintä" on itse asiassa ilmaan heitetty väitelause eikä argumentti. Vedotaan eikä argumentoida.
Suoraan sanoen ; Tämänlaisen asennepaatosväitelausetehtailu osoittaa niitä käyttävien ihmisen yleinen rationaalisen kyvykkyyden heikoksi ja ylipäätään järki keskustella heidän kanssaan vakavasti mistään asettuu vakavasti kyseenalaiseksi.
Esa Turkulainen on tietysti toisaalta tullut muistetuksi siitä että hän soveltaa Saganin argumenttia jossa potentiaalinen ihmisyys johtaa väistämättä katolistyyppiseen ehkäisykieltoon ja maksimoi myös yhdyntöjen määrän. Sillä jokainen munasolukin on potentiaalisesti ihminen. ; Tätä vastaan on paha sanoa oikein muuta kuin että hedelmöittynyt sukusolu on jotenkin eri asia. Mutta rajanveto on yhtä keinotekoinen kuin se, että selittää että neuronien sykäykset sikiössä muuttaisivat asian ja että tämä on eri kysymys. Potentiaalinen ihmisarvo ei siksi johda mihinkään keskustelulliseen tulokseen vaan johtaa idioottimaiseen jänkkäykseen joka muistuttaa siitä että pohjimmiltaan etiikkaa ja moraalia myydään oppina hyvyydestä, mutta useimmiten se kuitenkin näyttää käytännössä olevan enemmänkin taito hakea tekosyitä omille mieltymyksille.
On hyvä että esiin tuodaan jotain uutta. Se johtaa edes siihen että jaksaa nähdä vaivaa ja kiinnostua. Toki tämä tekee etiikasta eugeenisen projektin. Mutta kenties ainoastaan eugeniikka jossa karsitaan epäkelpoja koetaan pahana ja ideana on enemmänkin "uusliberalismin hengessä" antaa kaikkien yrittää maksimoida omaa kelpoisuuttaan positiivisen eugeniikan hengessä.
1: Luonnollisuusvetoinen näkemys jossa "luonnollisuus" on aina hyvää on teistiselle maailmankuvalle tyypillinen. Ja tässä maailmassa jo mikroevoluutioonkin uskominen johtaa käytännössä eugeeniseen ajatteluun. Siksi ei pidä ihmetellä että kreationismia rakentamassa mukana oleva kreationistien johtohahmo William Tinkle oli eugeenikko eugeniikan kaikissa sävyissä.
Jos otetaan arvoaksiooman jossa ihmisarvon käsittely sidotaan kelpoisuuteen, ja kysytään "mikä on biologisesti järkevää", voidaan todellakin sanoa että oman jälkikasvun tappaminen on helposti "about tyhmintä mitä voi tehdä". Tässä onkin paljon perää; Abortoitu sikiö on taatusti geneettisesti 50% äidistä. Kaksi aborttia on siis vähän sama kuin tekisi itsemurhan. Onkin hyvä huomata, että evoluutio voi todellakin tätä kautta nostaa esille ihmisarvoa jossa ei tarkastella yksilöä. Evoluutio ei siis aja itsekkyyteen ja hedonismiin. Itse asiassa evoluutio-opin opetus on varsin Schopenhauerin elämäntahtoa koskevia ajatuksia mukaileva. Ytimessä on jälkeläisten tuotanto ja onnellisuus ei välttämättä kuulu prosessiin.
Samalla lausunto on tieteellisesti omituinen.
Eikä pelkästään siksi että voidaan kyseenalaistaa onko oman kelpoisuuden maksimointi todella etiikan ydintä. Jos tämä tie vietäisiin loppuun asti, hyvä yhteiskunta tukisi maksimaalisesti miesten haaremikäyttäytymistä. Ja se kannustaisi kaikkia naisia osallistumaan lisääntymiseen enemmän kuin mitä Lestadiolaiset tekevät ateistejen pahimmissa lapsitehtailufantasioissa. Myös raiskauksen tukeminen olisi hyvä. Ja hedelmättömien naimisiinmenoa ja vastaavaa voitaisiin rajoittaa koska sehän poistaisi puolison kelpoisuutta. Hedelmättömän kanssa avioituminen olisi siis synti samaan tapaan kuin ehkäisy katolisille.
Se kun maksimoisi kelpoisuuksia. Se johtaisi tietysti myös kilpailuun jossa olisi paljon häviäjiä, mutta he olisivatkin huonoa elämää viettäviä jotka eivät huonon kelpoisuutensa vuoksi olisi eettisesti järkeviä. Jostain syystä tätä ei kuitenkaan tuoda esiin aborttikeskustelun yhteydessä ja henkenä on enemmänkin se, että oletetaan että klassinen perhemalli jotenkin maksimoi kelpoisuuden.
Jos nimittäin vaikka uskoisimmekin että kelpoisuuden maksimointi on "biologisesti fiksuinta", ja siksi eettisyyden ydinmehua, ja ottaisimme kaikki sovellukset käyttöön, voisimme nostaa esiin sen mitä evoluutio tekee. Evoluutio on perimmiltään optimointistrategiointia. Ja tässä tavallisena muotona on erilaisten tilannekohtaisten vaihteluiden olemassaolo. Ja sekastrategioiden käyttö on peliteoriankin kohdalla monesti se oikea ratkaisu. Olisi omituista olettaa että olisi vain yksi tietty lopputulos aina ja kaikkialla.
1: Moni evoluutiokriitikko on tietysti konservatiivikristitty ja aborttia vastustamassa. Ja heillä näyttää olevan omituinen tapa "kritisoida" sillä että evoluutio antaa eri tilanteissa erilaiset strategiointiohjeet. Tämä kertoo lähinnä siitä miten vähän he ymmärtävät evoluutiosta ja näin he tunnustavat oman osaamattomuutensa ja tampiousytimensä, joka osaltaan varmasti selittänee miksi heillä on kaikenkattavalla kirjolla typeriä ja epätieteellisiä mielipiteitä.
Voidaan esimerkiksi kysyä että jos abortti olisi evolutiivisesti tyhmintä mahdollista toimintaa, niin miksi monet lajit syövät omia jälkeläisiään. Joskus tämä on omituista. Esimerkiksi omat kirjoahveneni ovat usein kuteneet ja ne puolustavat poikasiaan jonkin aikaa raivoisasti. Sitten tämä vaihe menee ohi ja omat jälkeläiset muuttuvat ruuaksi. Syy on se, että ilman akvaariota poikaset poistuisivat ja ahventen pesänhoitovaisto loppuisi. Jälkeläisten syöminen on tällöin sivutuote eikä oikeastaan mikään evoluutiostrategia. Jälkeläisiä on järkevää suojella ja se, että akvaariossa on seinät kertoo vain siitä että kirjoahveneni ovat ekologisessa loukussa ; Niiden adaptiivinen käytös toimii aivan erilaisessa ympäristössä, eivätkä ne ole kehittyneet "akvaariokaloiksi" sanan perimmäisessä mielessä. Ne vain elävät akvaariossa, eivätkä ole kehittyneet spesifisti juuri akvaarioympäristöön. Evoluutiossa muutokset vaativat aikaa, ja strategiamuutokset ovat siksi joskus jäljessä.
Evoluutiossa ongelmana onkin se, että ihmiset menevät idioottimaisesti joko yksilövalinnan tai jonkinlaisen ryhmävalinnan ideaan. Geenikeskeinen näkökulma on ihmisille hyvin vaikeasti ymmärrettävä. Ja se paistaa läpi myös aborttiargumentissa. Evoluutio selittää miksi omia jälkeläisiä syödään joissain ehdoissa. "The reason infanticide is such an interesting area of study—aside from the fact that there are examples in all walks of animal life—is that it refutes a pervasive misconception about the mechanics of evolution: That animals act in the interest of their species. The ‘survival of the species’ idea makes sense and has no messy morality issues. It suggests that animal behavior would be directed by a desire to propagate the species, likely in order to keep their potential mates alive." Kelpoisuusasiat ovat matemaattisesti tarkasteltavissa ja omien jälkeläisten surmaaminen on jossain tilanteissa kelpoisuudenmaksimointistrategia. "Biologisesti typerintä" onkin tässä mielessä omituinen ja itse asiassa varsin pseudotieteellinen väite. Se kun esitetään jonkinlaisena absoluuttina, sen sijaan että mietittäisiin strategioita ja katsottaisiin onko se osuvaa juuri ihmisille.
Itse asiassa jos katsomme ihmistä, voimme sanoa että meitä kuvaa se, että emme ole r -strategikkoja ensinkään. Emme siis panosta jälkeläisten määrään. Sen sijaan hoivaamme jälkeläisiämme pitkään ja lisäännymme melko harvoin. Tämä ei ole "biologisesti typerää" vaan sitä kutsutaan K -strategiaksi. Ja se on strategia nimenomaan sitä kautta että se toimii. Ja mikä mielenkiintoisinta, toiminta on tässä nimenomaan sitä joka tarkastelee kokonaiskelpoisuutta. Abortinvastustus automaattisesti kelpoisuudelle haitallisena on ehdotonta vain r-stratgiaa harjoittaville eläimille. Joka ihminen ei ole, joten argumentti vaikuttaa yllättävän heikolta juuri siinä kohden missä sen pitäisi toimia ja jossa siihen nojatatan ikään kuin automaattisena ilmiselvyytenä.
1: Ilmiselvyys on useimmiten asenteena jotain josta paistaa ihmisen yksinkertainen ajattelu, tyhmyys ja stereotyyppiset ennakkoluulot ajattelussa. Kutsutaan tätä tilannekonhtaisuustajuttomuutta vaikka maailmankuvalliseksi lukkiutumiseksi. Horse laugh kertookin usein siitä että esittäjällä ei ole argumentteja, vaan asennevammaista paatosta.
Aborttiargumentissa myös sukulaisvalinnan vaikutus unohtuu. Ihmiset kun ovat sosiaalisia ja hyödyttävät lähisukulaisia. Minun sisareni lapset ovat geneettisesti osittain samanlaisia kuin minä. Heidän auttamisensa on hieman kuin itseäni auttaisin. Menneisyydessä vanhempien kuolema on voinut olla tavallista. Tällä on hyvin omituisia epäsuoria vaikutuksia. Esimerkiksi rottapopulaatioissa populaation tiheys vaikuttaa rottien lisääntymisstrategiaan. Tiiviissä yhteisöissä ei lisäännytä yhtä ahkerasti. Syynä on jo sekin, että jälkeläiset kilpailisivat keskenään ravinnosta ja tämä yksistään laskee jälkeläisten kelpoisuutta - riippuen ravinnon määrästä ja vastaavista. Kilpailu koskee myös sukulaisten jälkeläisiä.
1: Narkomaanin lapsi voi mennä sukulaisen hoiviin. Lähisukuiset kilpailevat keskenään samoista resursseista kuten hoivasta ja ravinnosta. Verkostot toimivat hyvin kompleksisesti.
Ihmisetkin elävät nykyään varsin tiiviissä yhteisöissä, joten ei olisi ihmeellistä jos halu välttää jälkeläisten saamista olisi jossain määrin "perua niukkojen resurssien ajoilta". Kysymys voi siis olla erikoisesta ekologisesta loukusta jossa ihmiset toimivat kuin eläisivät yhä metsästäjä-keräilijäyhteisössä. Tämä kertoo että on hyvinkin vaikeaa arvioida milloin abortti on hyödyllinen ja milloin hyödytön. Ilman laskelmaa asiaa ei voi arvioida. Ja sellaienaan "biologisesti typerintä" on itse asiassa ilmaan heitetty väitelause eikä argumentti. Vedotaan eikä argumentoida.
Suoraan sanoen ; Tämänlaisen asennepaatosväitelausetehtailu osoittaa niitä käyttävien ihmisen yleinen rationaalisen kyvykkyyden heikoksi ja ylipäätään järki keskustella heidän kanssaan vakavasti mistään asettuu vakavasti kyseenalaiseksi.
torstai 2. toukokuuta 2013
DINK-NIMBYT
Lapsiperheille suunnatussa "Babblessa" on valitusta DINK -ihmisistä. Tiedättehän niistä ihmisistä jotka muuttavat yhteen mutta eivät hanki lapsia. Toki DINK -talouksia on useanlaisia. Sellaisia joissa lapsia ei esimerkiksi vain synny yrityksistä huolimatta. Sellaisia joissa päätetään että ei hankita lapsia "toistaiseksi" koska esimerkiksi työ ja ura ovat hankalassa vaiheessa. Sellaisia, jotka pelkäävät jotain perinnöllisiä sairauksia ja välttelevät lastenhankintaa tämän vuoksi. Niitä jotka päättävät että lapset eivät sovi heille. Ja on jopa sellaisia DINK -pareja jotka ovat oikeasti vain ystäviä, mutta jotka ottavat tämän elämäntavan koska se on taloudellisesti erityisen kätevää tai pienessä määrin jopa pakollista.
Artikkeli ei tosin erottele näin tarkasti. Heistä DINK -ihmisten valinta siitä missä he asuvat olisi oltava tietynlainen. "My best friend is married, no kids. He moved in to his childhood neighborhood, across from his old school which is now closed. It sits empty because too many empty nesters sucked the demand dry. Meanwhile, the edges of our city have kids being bused as schools are bursting at the seams." Siinä jopa esitellään että dink -elämäntavassa asuinpaikka pitäisi valita juuri tällä vaaditulla tavalla. "If you don’t want to have kids, get out of neighborhoods with schools. Move downtown, or to a chic restaurant district where you need half the space and your “no curfew” lifestyle won’t be cramped by strollers on the streets." Dinkkuus liitetään hyvin tietynlaiseen ihmistyyppiin. "Yes, a recent study shows that married couples without children are happier than those with, but selfishness will do that to you." ... "These people are most likely the type of whiners that are now having children banned from a food court in Australia. These are the type of people who are complaining about kids on airplanes. Married couples who have no kids are the types of people who are trying to get kids kicked out of restaurants." Ahneus-ihmisvihamielisyysteemaa korostetaan ja Dink -parejen kohdalla korostetaan että he saavat elämäntavastaan etua. Lapsiperheen elämä on kuluttavaa ja vaatii pirusti varoja ; "You’re a DINK (pardon the double entendre). You’ve got two incomes and half the expenses. When you have kids, a weekend escape isn’t just a quick flight for 2, it’s a flight for 4, and you can’t get the king sized bed, you need the suite, and then the dinners are not for 2, they’re for 3, or 4, or 5. What might cost you $800 for a quick getaway will cost me $1500."
Tämä on sinänsä mielenkiintoinen teema, koska siinä voidaan muistuttaa siitä että tosiasiassa monin paikoin sinkkuasuminen on hyvinkin vaikeaa. Yksiöt ovat monesti hirvittävän kalliita. Asunto on kulu jonka sinkku maksaa ja tosiasiassa tämä on ns. kiinteä kustannus joka on maksettava riippumatta kulutuksen määrästä. Tämä on oleellinen yksityiskohta, koska tosiasiassa monesti aviopareissa molemmat käyvät töissä. Itse asiassa naisten työhön meneminen on tajuttu esimerkiksi asuntomarkkinoilla ; Asunnoista voidaan vaatia enemmän koska jos tuloja on enemmän, on siitä enemmän löysää leikattavaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että ollakseen reiluja olisi ihmisten jotenkin tehtävä huonoja investointilaskelmia ja toisen -vanhoillisissa perheissä naisen, modernimmin jomman kumman - olisi jäätävä huoltamaan kotia. Käytännössä työssäkäyvien parien - myös perheellisten - suuri määrä johtaa siihen että monien asioiden hinnat nousevat. Silloin on joskus jopa pakko elää DINKkuna.
Toinen asia on tietysti se, että alueet joita tässä puolustetaan ovat tietynlaisia. On selvää että lapsiperheiden ei ajatella asuvan slummissa, vaan rauhallisissa lähiöissä joissa on lähellä koulu ja muut palvelut. Artikkelissa DINKkuja liitetään auttamattomasti siihen elämäntapaan jossa eletään vauhdikkaasti modernia huumaelämää. Eli pitäisi nauttia ydinkeskustoista ja vastaavista. Tosiasiassa moni dinkkupari kuitenkaan ei viihdy tässä hulinassa - ja juuri tämä johtaa siihen että rauhallisten alueiden lapset asuvat kauempana toisistaan ja kouluja lopetetaan kun lähialueella ei ole lapsia. Kirjoittaja ei kuitenkaan näytä ymmärtävän, että se mitä hän itse asiasa tekee on se, että hän ensin moittii että dinkut ovat ahneita pintaliitelijöitä ja opportunisteja ja ihmisvihamielisiä juppeja. Sitten hän kuitenkin moittii siitä että valtaosa heistä ei eläkään tämän mallin mukaan ja selittää miten dinkkujen elämäntapa toimii kun he kannustuvat opportunistiseen ahnusteluun. Hänen kannattaisi kenties enemmänkin falsifioida mallinsa dinkuista ja palata sitten ajattelemaan.
Mikä voi olla vieras asia monelle ; NIMBY -asenne jossa asioita suvaitaan kunhan ne sijoittuvat jonnekin muualle kuin omaan naapurustoon on yleistä. NIMBY ajatteleekin eri asioista, juoppoparantolasta hullujenhuoneeseen, että ne ovat tärkeitä ja arvostettavia mutta että niiden on oltava jonkun toisen ongelmia. Sama "pseudosuvaitsevaisuus" kattaa muitakin asioita. NIMBYys liittyykin tässä kohden myös artikkelista paistavaan DINK -nimbyyteen. Vapaus valita asuinpaikkansa ja halu eriyttää oma "samanlaisten ihmisten asuinalue" on sille erityisen voimakas. Nähdäkseni kuitenkin asuinpaikan valinta on hieman kuten työpaikan valinta. Sitä helposti rajoittavat monet seikat ja esimerkiksi tulotason kautta tapahtuvaa alueellistumista tapahtuu helposti.
1: Tosin esimerkiksi Keravalla tykätään sotkea tätä ja laittaa vuokra-asuntoja omistusasuntojen lähelle, koska ajatellaan että tämä estää slummiutumista. Itse olen kokenut tämän hyvänä, sillä lapset ovat minulle hieman kuten eläimet. Ne ovat periaatteessa mukavia, mutta niiden kanssa eläminen on tuskastuttavaa ja johtaisi kaltaiseni haahuilijan kanssa ongelmiin. Siksi pidän ennen kaikkea muiden lapsista ja eläimistä. Tämä ei johdu vastuuntunnon puutteesta vaan nimenomaan vastuuntunnosta ja itsetuntemuksesta!
Nostin tätä teemaa esiin sen vuoksi että tosiasiassa länsimaisessa kulttuurissa on nykyäänkin aika voimakas perhemalli. Se koostuu tarkasti määritellyistä detaljeista kuten seurustelusta ja avioliitosta ja lasten hankkimisesta. Jos tästä jää osa puuttumaan, eletään monista "vajaassa perheessä" jota tulee jollain tavalla sääliä. Näyttääkin siltä että lapseton pari kohtaa hieman tämänlaisia asioita, riippumatta siitä ovatko he homoseksuaaleja jotka eivät voi saada lasta ja ovat siksi vajaassa perheessä perverssisti ennaltatietäen, vai ovatko he hedelmättömiä vammaisia vai tietoisesti lapsettomiksi jääviä tunnevammaisia sosiopaattiopportunistimisogynistejä - vai muuten vain kypsymättömiä ja vajaita lapsi-ihmisiä kyvyttöminä täysivaltaisuuteen ja vastuunkantoon. (Tämäkin muuten ajaa varmasti joitain sinkkuja dinkkuuteen. Dinkkuus joka syntyy siitä että kyllästyy siihen "onko sulla jo joku" -sukulaishöpinään. Sitten haistetellaan ahneudesta jos tämän jälkeen ei sikiä!)
Asiaa ei paranna se, että tässä vaiheessa mukaan tuodaan erikoisia piirteitä. Esimerkiksi dinkkujen täytyy perustella lapsettomuuspäätöksiään esimerkiksi tarjoamalla analyysejä aborttiteemaan. Ehkäisy-selibaattiteemat voivat myös tulla joskus esiin, mutta ne ovat harvinaisempia, ilmeisesti siksi että vaikka ne ovat asian kannalta oikeasti relevantimpia aiheita, ne ovat kuitenkin niin lähellä seksin harrastamisen eksplisiittistä kuvailua että ihmiset eivät halua kuulla niistä. Aborttikysymys on kuitenkin hyvin syvä ja vaikea teema, josta keskustelu NIMBY -asenteella selkeästi pohjimmiltaan valintaa kyseenalaistavan ja päätöstä haastavan "äitylin" - sekä mies että nainen voi olla tälläinen pseudomukava ärsytysolento - kanssa on turhan ... "skismaattista". Tässä kohden normaalit hyvän tavan sensurointiteemat unohdetaan helposti. Kysymykset ovat hyvin henkilökohtaisia.
1: Ja vastaus "joo teemme abortin" on itse asiassa jotain jota ei muka saisi sanoa koska se on kauhean epäeettistä ja rinnastuu siihen että haluaisit tappaa äitylin oman pikku vauvelin. Miksi sitten kysyvät? Ainiin, se ei ollut "kysymys" ensinkään vaan kysymykseksi naamioitu "haastaminen". Jotkut retoriset kysymykset eivät ole enää edes kysymyksiä joihin ei tarvitse vastata. Ne eivät enää edes ole kysymyksiä.
2: Samoin ajatus siitä että ajaa vasektomiaa vapaaehtoisena lapsettomillekin miehille nähdään jotenkin karmeana. Eli halu nostaa esiin ongelma ja korjata siihen liittyviä piirteitä ovat "kielletty juttu". On mielenkiintoista että aborttiteema nostetaan esiin mutta siihen pitäisi ottaa joku lukittu tietty "äitylin" valitsema näkökulma. Eikä ottaa esille sitä että asiassa on todellakin haastetta ja että juridiikka tekee omituisia jarrutuksia tässä kohden ikään kuin vaatien tietynlaista perhemallia. Ei lapsettoman vasektomia ole kastrointia kun ei se lapsiperheen isillekään ole. Ei lapsettoman vasektomia ole myöskään eugeniikkaa koska eugeniikassa valtio päättää kenelle se tehdään ja asettaa myös toimeenpanon kun taas tässä ihminen tekee sen itse ja valtio vain suorittaa sen.
3: Myös adoptioaihetta ei oikein tykätä. Jotenkin nähdään että adoptio on lähinnä jotain jonka olemassaololla kielletään abortteja. Tämän teeman ulkopuolella ei ole eettisesti soveliasta adoptiota. Adoption pitäisi siis olla jonkinlainen yhteiskunnan pakkotoimi jota vastaan olisi "luonnollista" taistella.
4: Itse olen innokas informoimaan ihmisiä kohteliaasti. Esimerkiksi olen iloinen voidessani tiedottaa DINK -NIMBY -"äityleitä" siitä että tämä ei kosketa heidän elämäänsä ollenkaan paitsi korkeintaan tiilen kautta. Mutta voin kuitenkin valaista että en kannata aborttia vaan uhraan vauvan mieluummin Baalille. Kiitos mielenkiinnostanne, menkäähän toki opettamaan vauvelianne puklaamaan WC -pönttöön. Älkää unohtako vetää. Yrittäkää muistaa ottaa vauvan pää ensin pöntöstä, mutta toki ymmärrämme että joskus vanhemmat tekevät virheitä. Hauskaa päivänjatkoa. (Vakavasti. Tämä on tehokkaampi ja mielenkiintoisempi kuin se, että sanoo että lapsen saantia yritetään minimoida kaikella sillä ennaltaehkäisyllä jota on tarjolla, mutta jos tästä huolimatta käy toisin kuin on odotettu, niin sitten eletään sen kanssa.)
DINKkuelämään kuuluukin tämän vuoksi hyvin omituinen "eheytymisen" ajatus. Se itse asiassa muistuttaa sitä fundamentalistikristittyjen homoseksuaalisuuteen liitettämää ajatusta siitä että homoseksuaalisuus on valinta ja jokin vaihe josta eheydytään (Kristuksella). Siksi ei riitä että sanoo että emme halua kakaroita. Asiaa täytyy kysyä uudestaan, sillä "kypsyminen" ja "aikuistuminen" tarkoitta sitä että tässä asiassa on tietty mielipide. (Mikä on lähtökohta-asenteena niin lapsellinen että pitäisi mielestäni harkita ja ottaa vakavan arvokeskustelun aiheeksi se voiko tämänlaisia ihmisiä päästää lisääntymään vai onko kysymys jonkinlaisesta henkisestä pedofiliasta joka pitää kriminalisoida. Ei nyt ihan, mutta...)
Tästäkin asiasta on tietysti kirjoiteltu. "Asking questions about why I don’t want kids is really none of your business, but at least it’s a dialogue. Telling me straight up that I will “change my mind” because you are so sure that I will suddenly realize one day that my decision is the wrong one - that’s not only rude, it’s an attack. And think about how painful that kind of statement might be to a woman who can’t have kids, and who has thus far been politely humoring you so she can get another glass of white wine before they shut down the open bar? You can see this bullying in the media coverage of those who are “childfree by choice” (which sounds like a dull and defensive name for an otherwise fun group of people.)" Ja tässä muodossa se muistuttaa fundamentalistien tapaa "varmistaa" ja "kysyä uudestaan". Ei riitä että kertoo että on ateisti. Tämä tila ja status kyseenalaistetaan ja haastetaan. Sillä ollaan varmoja että terve ja kypsä ihminen voi pitää tässä kohden vain yhden mielipiteen. Muu on lähtökohtaisesti väliaikainen hairahdus josta parannutaan kun vaan juntataan omaa kantaa riittävästi ja "annetaan kypsyä".
Ajatus tuntuu olevan että jokainen ihminen olisi "natural born parent". Että vanhemmuus sopisi ihan kaikille. Että lisääntyminen olisi jonkinlainen velvollisuus yhteiskunnalle, joka joka ikisen ihmisen tulisi haluta täyttää. Toki yhteiskunta tarvitsee lapsia, mutta ei se tarkoita sitä että vähestönkasvun nykytilassa pitäisi edes tukea tätä puolta. Näyttää pikemminkin siltä että ihmiskunta ylikasvaa luonnon kasvukyvyn yli kuin olisi jossain vaarassa ajautua sukupuuttoon.
Ajatuksena on se, että jos lapsien saaminen on biologista ja luonnollista, se johtaisi myös onnellisuuteen. Näin Lapset tuottavat onnellisuutta. Esimerkiksi Nylén korostaa että hänen uskoontulonsa kannalta oleellista on ollut oman lapsen syntymä. Onnellisuustematiikka värittää vanhemmuuden perustelua. Toki ajatus siitä että luonnollinen toiminta tuottaa onnellisuutta on ollut ominaista esimerkiksi sellaiselle suurelle ajattelijalle kuin Aristoteles. Mutta tosiasiassa asia ei ole näin yksinkertainen. Schopenhauerin elämäntahto kuvaakin lapsien luonnetta kohtuu hyvin. ; Schopenhauer näki että elämäntahto tähtää siihen että syntyy mahdollisimman hyviä lapsia. Ja että tämä johtaa usein konfliktiin yksilön itsensä kannalta. Schopenhauer esimerkiksi korosti sitä miten elämäntahdolle tärkeää on että puoliso paikkaa omia puutteita jotta jälkeläisestä tulisi tasapainoinen. Ja näin ollen elämäntahto vetää yhteen ihmisiä jotka sopivat toisilleen melko huonosti. Avioliittotilastojen valossa Schopenhauer näyttää olevan vähintään puoliksi oikeilla jäljillä. Itse korostan että lapsi on osalle potentiaalisesti Nietzsheläisen onnellisuuden lähde. Hänellä ponnistelu ja tuska liittyi saavuttamiseen ja onnellisuuteen.
On hyvä muistaa siitä mitä psykologia sanoo aiheesta - kuten jo ensimmäiseksi lainaamani rant tiesi lähteistäen kertoa - lapsiperheet eivät ole niin onnellisia, tutkimusten mukaan. Ihmiset eivät yleensä ottaen ole kovin hyvin arvioimaan sitä miten onnellisia he olisivat muussa tilanteessa kuin ovat nyt. Lapsen onnellistava vaikutus on tutkimusten valossa jonkin asteista itsepetosta.
1: Klassinen tapa pyyhkiä tämä pois on viitata pitkän jänteen onnellisuuteen, siihen että ei tarvitse olla yksin. Ja vastoin yleistä luuloa ei ole mitenkään selvää että jos hankit lapsia, että he hoitavat sinua kun olet vanha. Klassinen modernin ajan piirre onkin se, että vanhat laitostetaan, sen sijaan että elettäisiin jossain vanhassa maailmassa jossa vanhusten hoito oli heidän jälkeläistensä vastuulla. Itse asiassa väitänkin että etenkin jos olet huono vanhempi, olet pahassa jamassa koska pilaat onnellisuuslukemasi ja jäät silti yksin.
On mielenkiintoista on seurata kuinka pro-vanhemmuus -vanhemmat (aka. "äitylit" tahi "mummukat") käsittelevät sitä miten lapsi pilaa elämän sen sijaan että olisi jokaiselle ihmiselle hyvän elämän ydinasia (kuten he itse pitävät sitä omalla kohdallaan). Moni ahdistuu yllättävän pinnallisista piirteissä. Että lapsi vaikuttaa ulkonäköön ja muuhun. "I feel that by having a child I have ruined the following: My marriage. My looks. My prospects. My security. My intellect. I can't think that this can possibly be normal because otherwise people wouldn't have multiple kids, and most people do. I honestly thought I would be a good mother. I had no reason to think otherwise. I would NEVER have subjected an innocent child to me in this state if I knew this was going to happen. I'm not an inherintly evil person. I thought I was a loving and gentle and kind person until now. And having a child is irreversable. What the hell can I do now?" Reagointi korostaa että näihin suhtaudutaan melko empaattisesti, koska nämä ihmiset ovat kuitenkin tehneet "oikean ratkaisun". Ongelmat ovat väliaikaisia ja terapoitavissa "You aren't an awful mother; you are EXHAUSTED. Everything seems bleak now because you are so tired. It is a traumatic transition, from childlessness to having a child. Things WILL get better. Almost certainly you have not damaged your intellect. That will bounce back when you have more sleep. Other problems will start to get easier too. Meanwhile, be kind to your self, get all the help you can. Be kind to you partner too, if possible. And make sure he is kind to you!" Ei siis nähdä että tämä on lapsien tuoma ongelma, vaan äidin heikkoutta. Sävy lastenhoitoon onkin tässä kohden yllättävän Nietzscheläinen. Pro-Lapsi -elämä voidaan nähdä yli-ihmisopin seuraamisena. Tämä itse asiassa miellyttää minua, sillä olen jossain määrin Nietzschen linjoilla. Ongelmana on vain se, että "äitylit" myyvät asenteitaan pehmoisina ja leppeinä ja että lapsi on kivan höpöhöpöelämän lähde. Aristoteeliseen maailmankuvaan tämä kenties sopisi. Mutta Nietzshen maailmaa on - syystäkin - moitittu tiukkuudesta ja kovuudesta. (Ja kovia NIMBY -äitylit ovatkin. Herran tähden sentään!)
Tämänkaltaiset ongelmat ovat tietysti monesti vain ajallisia ongelmia. Ja terapia on hyvä ohje,. Mutta on aivan oikeasti hyvä huomata että osa lapsista syntyy perheisiin joissa tilanteita ei ole mietitty ja tästä tulee ongelmia. Lapsienhankinnan puolia ei mietitä ennen kuin on myöhäistä. Ja lapsen kanssa tämä on myöhäistä syntymän jälkeen. Asioita pitäisi harkita, ja harkinta tarkoittaa myös mahdollisuutta antaa tilaa vaihtoehdolle "ei". Ilman tätä puolta harkinnalla ei olisi merkitystä! (Osa on harkintadinkkuja joille lapsi on "ehkä tulevaisuudessa". Ei heitä voi tässä kohden unohtaa kun äityli pitää sitä kaikkialla muualla normimallina. Että dinkkuelämäntavan ihannoitsijoiden tulee vain kypsyä ja kasvaa aikuisiksi ja sitten he eheytyvät.)
Ja itse asiassa osa ihmisistä "ei pääse ohi" tämänlaisista asioista sinä aikana kun lapsia on taloudessa. Sillä tosiasiassa vanhemmuus ei sovi kaikille. Ja tämä ratkaisu on varsin ikävä lapsille. Lapset saavat kuulla vihjeitä, vihjailuja, asenteissa olevia ilmeilyjä ja jopa eksplisiittisesti esitettyjä lausuntoja siitä miten nämä ovat pilanneet esimerkiksi vanhemman mahdollisuudet harrastaa ja harjoittaa kykyjään. Lapsi saa kuulla olevansa syyllinen. On kenties kyseenalaista onko parempi tehdä itsemurha kuin elää tälläisessä perheessä mutta ei ole vaikeaa tajuta että tosiasiassa on parempi olla syntymättä kuin syntyä tälläiseen perheeseen. Lisäksi lapsesta saattaa tulla rasite parisuhteelle. Kun pitäisi erota, niin ollaan yhdessä "lasten vuoksi". (Joka voi tässä tilanteessa olla hyvin omituista ja esoteerista "lasten parasta". Ei ainakaan kovin ilmiselvästi perusteltua "lasten parasta" ole se aina.)
Kaikille ihmisille lapset eivät yksinkertaisesti sovi. Joidenkin elämän lapset pilaavat. Ja jotkut tuhoavat lasten elämän. Yleensä kun ollaan tässävaiheessa tämä tapahtuu molempiin suuntiin. Syntyy jopa itseään ruokkiva kehä. Siksi voi olla rakentavaa ja jopa yhteiskunnalle hyödykästä korostaa että lisääntyminen on valinta eikä velvollisuus. Etenkin omasta vauvasta innostuneille "perhearvoäityleille" tämä voi olla vaikeasti muistettava asia.
Artikkeli ei tosin erottele näin tarkasti. Heistä DINK -ihmisten valinta siitä missä he asuvat olisi oltava tietynlainen. "My best friend is married, no kids. He moved in to his childhood neighborhood, across from his old school which is now closed. It sits empty because too many empty nesters sucked the demand dry. Meanwhile, the edges of our city have kids being bused as schools are bursting at the seams." Siinä jopa esitellään että dink -elämäntavassa asuinpaikka pitäisi valita juuri tällä vaaditulla tavalla. "If you don’t want to have kids, get out of neighborhoods with schools. Move downtown, or to a chic restaurant district where you need half the space and your “no curfew” lifestyle won’t be cramped by strollers on the streets." Dinkkuus liitetään hyvin tietynlaiseen ihmistyyppiin. "Yes, a recent study shows that married couples without children are happier than those with, but selfishness will do that to you." ... "These people are most likely the type of whiners that are now having children banned from a food court in Australia. These are the type of people who are complaining about kids on airplanes. Married couples who have no kids are the types of people who are trying to get kids kicked out of restaurants." Ahneus-ihmisvihamielisyysteemaa korostetaan ja Dink -parejen kohdalla korostetaan että he saavat elämäntavastaan etua. Lapsiperheen elämä on kuluttavaa ja vaatii pirusti varoja ; "You’re a DINK (pardon the double entendre). You’ve got two incomes and half the expenses. When you have kids, a weekend escape isn’t just a quick flight for 2, it’s a flight for 4, and you can’t get the king sized bed, you need the suite, and then the dinners are not for 2, they’re for 3, or 4, or 5. What might cost you $800 for a quick getaway will cost me $1500."
Tämä on sinänsä mielenkiintoinen teema, koska siinä voidaan muistuttaa siitä että tosiasiassa monin paikoin sinkkuasuminen on hyvinkin vaikeaa. Yksiöt ovat monesti hirvittävän kalliita. Asunto on kulu jonka sinkku maksaa ja tosiasiassa tämä on ns. kiinteä kustannus joka on maksettava riippumatta kulutuksen määrästä. Tämä on oleellinen yksityiskohta, koska tosiasiassa monesti aviopareissa molemmat käyvät töissä. Itse asiassa naisten työhön meneminen on tajuttu esimerkiksi asuntomarkkinoilla ; Asunnoista voidaan vaatia enemmän koska jos tuloja on enemmän, on siitä enemmän löysää leikattavaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että ollakseen reiluja olisi ihmisten jotenkin tehtävä huonoja investointilaskelmia ja toisen -vanhoillisissa perheissä naisen, modernimmin jomman kumman - olisi jäätävä huoltamaan kotia. Käytännössä työssäkäyvien parien - myös perheellisten - suuri määrä johtaa siihen että monien asioiden hinnat nousevat. Silloin on joskus jopa pakko elää DINKkuna.
Toinen asia on tietysti se, että alueet joita tässä puolustetaan ovat tietynlaisia. On selvää että lapsiperheiden ei ajatella asuvan slummissa, vaan rauhallisissa lähiöissä joissa on lähellä koulu ja muut palvelut. Artikkelissa DINKkuja liitetään auttamattomasti siihen elämäntapaan jossa eletään vauhdikkaasti modernia huumaelämää. Eli pitäisi nauttia ydinkeskustoista ja vastaavista. Tosiasiassa moni dinkkupari kuitenkaan ei viihdy tässä hulinassa - ja juuri tämä johtaa siihen että rauhallisten alueiden lapset asuvat kauempana toisistaan ja kouluja lopetetaan kun lähialueella ei ole lapsia. Kirjoittaja ei kuitenkaan näytä ymmärtävän, että se mitä hän itse asiasa tekee on se, että hän ensin moittii että dinkut ovat ahneita pintaliitelijöitä ja opportunisteja ja ihmisvihamielisiä juppeja. Sitten hän kuitenkin moittii siitä että valtaosa heistä ei eläkään tämän mallin mukaan ja selittää miten dinkkujen elämäntapa toimii kun he kannustuvat opportunistiseen ahnusteluun. Hänen kannattaisi kenties enemmänkin falsifioida mallinsa dinkuista ja palata sitten ajattelemaan.
Mikä voi olla vieras asia monelle ; NIMBY -asenne jossa asioita suvaitaan kunhan ne sijoittuvat jonnekin muualle kuin omaan naapurustoon on yleistä. NIMBY ajatteleekin eri asioista, juoppoparantolasta hullujenhuoneeseen, että ne ovat tärkeitä ja arvostettavia mutta että niiden on oltava jonkun toisen ongelmia. Sama "pseudosuvaitsevaisuus" kattaa muitakin asioita. NIMBYys liittyykin tässä kohden myös artikkelista paistavaan DINK -nimbyyteen. Vapaus valita asuinpaikkansa ja halu eriyttää oma "samanlaisten ihmisten asuinalue" on sille erityisen voimakas. Nähdäkseni kuitenkin asuinpaikan valinta on hieman kuten työpaikan valinta. Sitä helposti rajoittavat monet seikat ja esimerkiksi tulotason kautta tapahtuvaa alueellistumista tapahtuu helposti.
 |
| Mutta toisaalta ... Keravalla näyttää tältä. |
Nostin tätä teemaa esiin sen vuoksi että tosiasiassa länsimaisessa kulttuurissa on nykyäänkin aika voimakas perhemalli. Se koostuu tarkasti määritellyistä detaljeista kuten seurustelusta ja avioliitosta ja lasten hankkimisesta. Jos tästä jää osa puuttumaan, eletään monista "vajaassa perheessä" jota tulee jollain tavalla sääliä. Näyttääkin siltä että lapseton pari kohtaa hieman tämänlaisia asioita, riippumatta siitä ovatko he homoseksuaaleja jotka eivät voi saada lasta ja ovat siksi vajaassa perheessä perverssisti ennaltatietäen, vai ovatko he hedelmättömiä vammaisia vai tietoisesti lapsettomiksi jääviä tunnevammaisia sosiopaattiopportunistimisogynistejä - vai muuten vain kypsymättömiä ja vajaita lapsi-ihmisiä kyvyttöminä täysivaltaisuuteen ja vastuunkantoon. (Tämäkin muuten ajaa varmasti joitain sinkkuja dinkkuuteen. Dinkkuus joka syntyy siitä että kyllästyy siihen "onko sulla jo joku" -sukulaishöpinään. Sitten haistetellaan ahneudesta jos tämän jälkeen ei sikiä!)
Asiaa ei paranna se, että tässä vaiheessa mukaan tuodaan erikoisia piirteitä. Esimerkiksi dinkkujen täytyy perustella lapsettomuuspäätöksiään esimerkiksi tarjoamalla analyysejä aborttiteemaan. Ehkäisy-selibaattiteemat voivat myös tulla joskus esiin, mutta ne ovat harvinaisempia, ilmeisesti siksi että vaikka ne ovat asian kannalta oikeasti relevantimpia aiheita, ne ovat kuitenkin niin lähellä seksin harrastamisen eksplisiittistä kuvailua että ihmiset eivät halua kuulla niistä. Aborttikysymys on kuitenkin hyvin syvä ja vaikea teema, josta keskustelu NIMBY -asenteella selkeästi pohjimmiltaan valintaa kyseenalaistavan ja päätöstä haastavan "äitylin" - sekä mies että nainen voi olla tälläinen pseudomukava ärsytysolento - kanssa on turhan ... "skismaattista". Tässä kohden normaalit hyvän tavan sensurointiteemat unohdetaan helposti. Kysymykset ovat hyvin henkilökohtaisia.
1: Ja vastaus "joo teemme abortin" on itse asiassa jotain jota ei muka saisi sanoa koska se on kauhean epäeettistä ja rinnastuu siihen että haluaisit tappaa äitylin oman pikku vauvelin. Miksi sitten kysyvät? Ainiin, se ei ollut "kysymys" ensinkään vaan kysymykseksi naamioitu "haastaminen". Jotkut retoriset kysymykset eivät ole enää edes kysymyksiä joihin ei tarvitse vastata. Ne eivät enää edes ole kysymyksiä.
2: Samoin ajatus siitä että ajaa vasektomiaa vapaaehtoisena lapsettomillekin miehille nähdään jotenkin karmeana. Eli halu nostaa esiin ongelma ja korjata siihen liittyviä piirteitä ovat "kielletty juttu". On mielenkiintoista että aborttiteema nostetaan esiin mutta siihen pitäisi ottaa joku lukittu tietty "äitylin" valitsema näkökulma. Eikä ottaa esille sitä että asiassa on todellakin haastetta ja että juridiikka tekee omituisia jarrutuksia tässä kohden ikään kuin vaatien tietynlaista perhemallia. Ei lapsettoman vasektomia ole kastrointia kun ei se lapsiperheen isillekään ole. Ei lapsettoman vasektomia ole myöskään eugeniikkaa koska eugeniikassa valtio päättää kenelle se tehdään ja asettaa myös toimeenpanon kun taas tässä ihminen tekee sen itse ja valtio vain suorittaa sen.
3: Myös adoptioaihetta ei oikein tykätä. Jotenkin nähdään että adoptio on lähinnä jotain jonka olemassaololla kielletään abortteja. Tämän teeman ulkopuolella ei ole eettisesti soveliasta adoptiota. Adoption pitäisi siis olla jonkinlainen yhteiskunnan pakkotoimi jota vastaan olisi "luonnollista" taistella.
4: Itse olen innokas informoimaan ihmisiä kohteliaasti. Esimerkiksi olen iloinen voidessani tiedottaa DINK -NIMBY -"äityleitä" siitä että tämä ei kosketa heidän elämäänsä ollenkaan paitsi korkeintaan tiilen kautta. Mutta voin kuitenkin valaista että en kannata aborttia vaan uhraan vauvan mieluummin Baalille. Kiitos mielenkiinnostanne, menkäähän toki opettamaan vauvelianne puklaamaan WC -pönttöön. Älkää unohtako vetää. Yrittäkää muistaa ottaa vauvan pää ensin pöntöstä, mutta toki ymmärrämme että joskus vanhemmat tekevät virheitä. Hauskaa päivänjatkoa. (Vakavasti. Tämä on tehokkaampi ja mielenkiintoisempi kuin se, että sanoo että lapsen saantia yritetään minimoida kaikella sillä ennaltaehkäisyllä jota on tarjolla, mutta jos tästä huolimatta käy toisin kuin on odotettu, niin sitten eletään sen kanssa.)
DINKkuelämään kuuluukin tämän vuoksi hyvin omituinen "eheytymisen" ajatus. Se itse asiassa muistuttaa sitä fundamentalistikristittyjen homoseksuaalisuuteen liitettämää ajatusta siitä että homoseksuaalisuus on valinta ja jokin vaihe josta eheydytään (Kristuksella). Siksi ei riitä että sanoo että emme halua kakaroita. Asiaa täytyy kysyä uudestaan, sillä "kypsyminen" ja "aikuistuminen" tarkoitta sitä että tässä asiassa on tietty mielipide. (Mikä on lähtökohta-asenteena niin lapsellinen että pitäisi mielestäni harkita ja ottaa vakavan arvokeskustelun aiheeksi se voiko tämänlaisia ihmisiä päästää lisääntymään vai onko kysymys jonkinlaisesta henkisestä pedofiliasta joka pitää kriminalisoida. Ei nyt ihan, mutta...)
Tästäkin asiasta on tietysti kirjoiteltu. "Asking questions about why I don’t want kids is really none of your business, but at least it’s a dialogue. Telling me straight up that I will “change my mind” because you are so sure that I will suddenly realize one day that my decision is the wrong one - that’s not only rude, it’s an attack. And think about how painful that kind of statement might be to a woman who can’t have kids, and who has thus far been politely humoring you so she can get another glass of white wine before they shut down the open bar? You can see this bullying in the media coverage of those who are “childfree by choice” (which sounds like a dull and defensive name for an otherwise fun group of people.)" Ja tässä muodossa se muistuttaa fundamentalistien tapaa "varmistaa" ja "kysyä uudestaan". Ei riitä että kertoo että on ateisti. Tämä tila ja status kyseenalaistetaan ja haastetaan. Sillä ollaan varmoja että terve ja kypsä ihminen voi pitää tässä kohden vain yhden mielipiteen. Muu on lähtökohtaisesti väliaikainen hairahdus josta parannutaan kun vaan juntataan omaa kantaa riittävästi ja "annetaan kypsyä".
Ajatus tuntuu olevan että jokainen ihminen olisi "natural born parent". Että vanhemmuus sopisi ihan kaikille. Että lisääntyminen olisi jonkinlainen velvollisuus yhteiskunnalle, joka joka ikisen ihmisen tulisi haluta täyttää. Toki yhteiskunta tarvitsee lapsia, mutta ei se tarkoita sitä että vähestönkasvun nykytilassa pitäisi edes tukea tätä puolta. Näyttää pikemminkin siltä että ihmiskunta ylikasvaa luonnon kasvukyvyn yli kuin olisi jossain vaarassa ajautua sukupuuttoon.
Ajatuksena on se, että jos lapsien saaminen on biologista ja luonnollista, se johtaisi myös onnellisuuteen. Näin Lapset tuottavat onnellisuutta. Esimerkiksi Nylén korostaa että hänen uskoontulonsa kannalta oleellista on ollut oman lapsen syntymä. Onnellisuustematiikka värittää vanhemmuuden perustelua. Toki ajatus siitä että luonnollinen toiminta tuottaa onnellisuutta on ollut ominaista esimerkiksi sellaiselle suurelle ajattelijalle kuin Aristoteles. Mutta tosiasiassa asia ei ole näin yksinkertainen. Schopenhauerin elämäntahto kuvaakin lapsien luonnetta kohtuu hyvin. ; Schopenhauer näki että elämäntahto tähtää siihen että syntyy mahdollisimman hyviä lapsia. Ja että tämä johtaa usein konfliktiin yksilön itsensä kannalta. Schopenhauer esimerkiksi korosti sitä miten elämäntahdolle tärkeää on että puoliso paikkaa omia puutteita jotta jälkeläisestä tulisi tasapainoinen. Ja näin ollen elämäntahto vetää yhteen ihmisiä jotka sopivat toisilleen melko huonosti. Avioliittotilastojen valossa Schopenhauer näyttää olevan vähintään puoliksi oikeilla jäljillä. Itse korostan että lapsi on osalle potentiaalisesti Nietzsheläisen onnellisuuden lähde. Hänellä ponnistelu ja tuska liittyi saavuttamiseen ja onnellisuuteen.
On hyvä muistaa siitä mitä psykologia sanoo aiheesta - kuten jo ensimmäiseksi lainaamani rant tiesi lähteistäen kertoa - lapsiperheet eivät ole niin onnellisia, tutkimusten mukaan. Ihmiset eivät yleensä ottaen ole kovin hyvin arvioimaan sitä miten onnellisia he olisivat muussa tilanteessa kuin ovat nyt. Lapsen onnellistava vaikutus on tutkimusten valossa jonkin asteista itsepetosta.
1: Klassinen tapa pyyhkiä tämä pois on viitata pitkän jänteen onnellisuuteen, siihen että ei tarvitse olla yksin. Ja vastoin yleistä luuloa ei ole mitenkään selvää että jos hankit lapsia, että he hoitavat sinua kun olet vanha. Klassinen modernin ajan piirre onkin se, että vanhat laitostetaan, sen sijaan että elettäisiin jossain vanhassa maailmassa jossa vanhusten hoito oli heidän jälkeläistensä vastuulla. Itse asiassa väitänkin että etenkin jos olet huono vanhempi, olet pahassa jamassa koska pilaat onnellisuuslukemasi ja jäät silti yksin.
 |
| Lapset. Sotkevat. Levittelevät legoja. Ja ennen kaikkea rikkovat paikkoja. Lapsi näkyykin lompakossa ja infrastruktuurissa hieman samaan tapaan kuin anarkismi. |
Tämänkaltaiset ongelmat ovat tietysti monesti vain ajallisia ongelmia. Ja terapia on hyvä ohje,. Mutta on aivan oikeasti hyvä huomata että osa lapsista syntyy perheisiin joissa tilanteita ei ole mietitty ja tästä tulee ongelmia. Lapsienhankinnan puolia ei mietitä ennen kuin on myöhäistä. Ja lapsen kanssa tämä on myöhäistä syntymän jälkeen. Asioita pitäisi harkita, ja harkinta tarkoittaa myös mahdollisuutta antaa tilaa vaihtoehdolle "ei". Ilman tätä puolta harkinnalla ei olisi merkitystä! (Osa on harkintadinkkuja joille lapsi on "ehkä tulevaisuudessa". Ei heitä voi tässä kohden unohtaa kun äityli pitää sitä kaikkialla muualla normimallina. Että dinkkuelämäntavan ihannoitsijoiden tulee vain kypsyä ja kasvaa aikuisiksi ja sitten he eheytyvät.)
Ja itse asiassa osa ihmisistä "ei pääse ohi" tämänlaisista asioista sinä aikana kun lapsia on taloudessa. Sillä tosiasiassa vanhemmuus ei sovi kaikille. Ja tämä ratkaisu on varsin ikävä lapsille. Lapset saavat kuulla vihjeitä, vihjailuja, asenteissa olevia ilmeilyjä ja jopa eksplisiittisesti esitettyjä lausuntoja siitä miten nämä ovat pilanneet esimerkiksi vanhemman mahdollisuudet harrastaa ja harjoittaa kykyjään. Lapsi saa kuulla olevansa syyllinen. On kenties kyseenalaista onko parempi tehdä itsemurha kuin elää tälläisessä perheessä mutta ei ole vaikeaa tajuta että tosiasiassa on parempi olla syntymättä kuin syntyä tälläiseen perheeseen. Lisäksi lapsesta saattaa tulla rasite parisuhteelle. Kun pitäisi erota, niin ollaan yhdessä "lasten vuoksi". (Joka voi tässä tilanteessa olla hyvin omituista ja esoteerista "lasten parasta". Ei ainakaan kovin ilmiselvästi perusteltua "lasten parasta" ole se aina.)
Kaikille ihmisille lapset eivät yksinkertaisesti sovi. Joidenkin elämän lapset pilaavat. Ja jotkut tuhoavat lasten elämän. Yleensä kun ollaan tässävaiheessa tämä tapahtuu molempiin suuntiin. Syntyy jopa itseään ruokkiva kehä. Siksi voi olla rakentavaa ja jopa yhteiskunnalle hyödykästä korostaa että lisääntyminen on valinta eikä velvollisuus. Etenkin omasta vauvasta innostuneille "perhearvoäityleille" tämä voi olla vaikeasti muistettava asia.
perjantai 11. tammikuuta 2013
Onx muusia näkyny? ~ Onko "hyvä kristitty" oksymoroni?
"Mythopoeia" teki mielestäni kiinnostavaa analyysiä Odysseuksen hahmosta. Odysseuksen hahmossa on kysymys varsin epäsankarillisesta tyypistä. Ja Odysseuksen seikkailut ovatkin tarkalleen ottaen veijaritarinoista. Ne taas ovat olleet mielisuosiossani jo aivan pienestä lapsesta asti. Odysseuksella on itselleni merkitystä enemmän kuin oikein millään muulla "klassisen sivistyneisyyden piiriin" kuuluvalla hahmolla. (Populaarikulttuurista niitä löytyykin sitten runsaasti, on Gregory Housea, Charlie Crewsiä, Batmania...) Blogin pitäjä täsmentää tätä jaottelua tosin vasta kommenttipuolella sanoessaan että
"Sankaritaru ollen siis kertomus esikuvallisesta tyypistä, joka on yhteisön arvostamien hyveiden ruumiillistuma. Näiden hyveiden seuraamisen ansiosta sankarille käy myös hyvin.
Veijaritarinassa puolestaan päähenkilö ei ole itsessään esikuvallinen, mutta menestyy silti sankarin tavoin. Hän ikään kuin huijaa tiensä menestykseen. Veijari ei silti ole antisankari siinä merkityksessä, että hän varsinaisesti rikkoisi yhteisön arvostamia normeja."
Varsinainen tulkinta pitää sisällään näkemyksen jonka mukaan "Odysseus siis näyttäytyy urhoollisena sankarina vain omissa ja toisten kertomuksissa, itsessään miehessä ei juuri ylevyyttä ole." ... "jaksoista toisessa ja neljännessä Odysseus selviää koettelemuksistaan yksinomaan Athene-jumalattaren suojelun ansiosta ja juoni eteneekin pitkälti vain Odysseuksen seuratessa jumalattaren valmiiksi laatimia suunnitelmia." Odysseus onkin veijarihahmona jotain joka on aina hyvin lähellä veijarihahmoa. Hän on hyvin lähellä parodiahahmoa. Oveluuden parodiallista luonnetta kuvaa se että se on vain pintaa; kommenteissa blogisti argumentoi seuraavasti ; "Minusta tyyppi, joka laatii ovelan suunnitelman, on viekas, ei niinkään se, joka toteuttaa kyseisen suunnitelman." Mielestäni tämänlaisesta selityksestä voidaan tehdä muusia.
Kreikkalainen kulttuuri nimenomaan näki ihmisen ulkoisten voimien näyttämönä. Esimerkiksi luovuudelle oli erityiset Muusat, joiden vaikutuksen kautta oltiin Taiteilijoita. Taiteellinen ihminen oli siis sellainen joka seurasi muusien ideaalia. Näin ollen ovela oli juuri se joka heijasteli Athenen, Itse Oveluuden Personifikaation, ohjeita. Omapäinen oveluus ei ollut tavallaan mahdotonta, se oli vain Kohkaamista, koska siitä puuttui Athenen mukanaolo ja vaikutus.
Vastaavaa asennetta ei ole toki vaikeaa löytää muualtakaan. Esimerkiksi kristillisessä kulttuurissa kristinuskoa puolustetaan monissa "tiukemman linjan oikeaoppisuutta puolustavissa uskonnoissa" sillä että muut uskomukset ovat haitallisia. Näissä puheissa korostuu että Jumalan ansiosta tapahtuu kaikki hyvä maailmassa. Samoin korostuu että pahan teko on etäisyyttä Jumalasta. Tästä seuraa sellainen omituinen kokonaisuus jossa ihminen tekee hyvää koska seuraa Jumalaa, kun taas hän tekee pahaa koska ei seuraa Jumalaa. Ja tätä kautta WWJD:tä miettivä ihminen tekee mitä Jeesus haluaisi hänen tekevän eikä tee sitä itse. Joten hän ei olisi Hyvä koska hän vain seuraa Hyvän käskyjä. Tästä seuraakin se yleinen tausta-asenne jossa hyvänteko ei ole edes kristityn hyvän teon tekijän ansioita. Mutta pahat teot ovat aina ihmisten syytä.
Itse näkisin että tästä ei seuraa se, että hyvä kristitty olisi sisäisesti ristiriitainen käsite, oksymoroni. (Vastaus otsikon kysymykseen on siis EI. Laitoin sen siihen provokatiivisista syistä ja leikkiäkseni ennakko-oletuksillanne.) Tämän vuoksi väittäisin että Odysseuskin oli nimen omaan ovela. Sillä ovelaa on kun ovelaa kuuntelee. Kristittykin voi sanoa että ihmisen vapaa tahto ja eettisyys ovat yhteenliittyneitä kuunteluun ; Hyvyys ja pahuus onkin juuri sitä kenen ohjeita kuuntelee, Jumalan vai Saatanan sanaa. Voit jättää tottelematta tai totella, joten vastuu on sinun. (Väärin valinneet voi siis kenties jopa polttaa Helvetissä Kaikkivaltaisen Rakkauden Nimeen.)
Veijarista örmyyn.
Ulkopuolisen vaikutus ahdistaa monia. Kuitenkin se on mukana objektiivisuusajattelussakin. Siinähän on aina kyse siitä että todellisuus muuttaa ihmistä eikä toisin päin. Järkevien sanat eivät luo todellisuutta vaan todellisuus on testi jolla järkevyys punnitaan.
Tästä kulmasta mukaan voidaan ottaa myös eiintentionaaliseen delegointiin turvautuva Schopenhauer. Hän nimittäin näki että nero ei ollut itse asiassa muuta kuin tarkkanäköinen. Keksiminen ei hänellä ollut keksimistä vaan löytämistä. Schopenhauer määritteli nerouden hyvin mielenkiintoisesti. Asiaa voi auttaa maalitauluvertauksella ; Älykäs osuu hyvin tarkasti pieneen maaliin kun tyhmä taas ei. Nero taas osuu sellaiseen maaliin jota tavallinen ihminen ei edes näe.
Schopenhauerilla tässä taustalla on objektiivisuus. Ehdoton ja muuttumaton. Schopenhauerin mukaan maali oli yhteyttä Platon ideamaailman ideoihin. Nero vain havaitsi ne ja sovelsi huomioitaan havainnollisesti. Näin ollen nero itse asiassa näkee saman maailman kuin muut, mutta näkee sen niin syvästi että tyhmemmälle neron näkemä maailma vaikuttaa aivan "toiselta maailmalta". Nero siis tunkeutuu tarkemmin ja syvemmälle ja havaitsee jotain joka ei ilmene tavalliselle ihmiselle. Nero on siis puhdas, objektiivisempi ja selkeämpi. Schopenhauerin maailmassa elämäntahdon voittaminen oli neroudelle väistämätöntä. Koska nero näki asiat tarkemmin kuin olisi kenties pragmaattista ja kätevää ; Nerous on siis sitä että äly hallitsee tahtoa, sen sijaan että olisi se mikä ihmisissä yleensä on.
Tavallaan tämä ei ole kovin kaukana siitä ajatuksesta että jossain on jokin Muusa josta taide ja tiede vuotavat ihmisen mieleen. Ideamaailmasta vuotaminen on itse asiassa karkeasti sanoen vain "Muusa ilman persoonaa ja henkiruumista ja intentioita". Tai toisella tapaa muotoillen tietoinen muusa on tämänlaisen ideamaailman idean vertauskuva. Jos siis ajattelemme että ihminen ei ole luova jos hän kuuntelee Muusaa, olemme tilanteessa jota on vaikeaa hyväksyä hyvin monesta erilaisestakin kulmasta. (Sillä tämä ei olisi tämä blogi jos en olisi vastarannankiiski, jopa alleviivatun selvästi.)
Kirjoittaja ei "tavallaan ymmärrä" miksi natsejen murhatöihin osallistuneista monet selittivät totelleensa vain käskyjä. Ja miten moni pitää tätä lieventävänä asianhaarana. ; Luulisi että heillä olisi kasvatettu vastuu, kuten kaikessa tottelemisessa.
"Sankaritaru ollen siis kertomus esikuvallisesta tyypistä, joka on yhteisön arvostamien hyveiden ruumiillistuma. Näiden hyveiden seuraamisen ansiosta sankarille käy myös hyvin.
Veijaritarinassa puolestaan päähenkilö ei ole itsessään esikuvallinen, mutta menestyy silti sankarin tavoin. Hän ikään kuin huijaa tiensä menestykseen. Veijari ei silti ole antisankari siinä merkityksessä, että hän varsinaisesti rikkoisi yhteisön arvostamia normeja."
Varsinainen tulkinta pitää sisällään näkemyksen jonka mukaan "Odysseus siis näyttäytyy urhoollisena sankarina vain omissa ja toisten kertomuksissa, itsessään miehessä ei juuri ylevyyttä ole." ... "jaksoista toisessa ja neljännessä Odysseus selviää koettelemuksistaan yksinomaan Athene-jumalattaren suojelun ansiosta ja juoni eteneekin pitkälti vain Odysseuksen seuratessa jumalattaren valmiiksi laatimia suunnitelmia." Odysseus onkin veijarihahmona jotain joka on aina hyvin lähellä veijarihahmoa. Hän on hyvin lähellä parodiahahmoa. Oveluuden parodiallista luonnetta kuvaa se että se on vain pintaa; kommenteissa blogisti argumentoi seuraavasti ; "Minusta tyyppi, joka laatii ovelan suunnitelman, on viekas, ei niinkään se, joka toteuttaa kyseisen suunnitelman." Mielestäni tämänlaisesta selityksestä voidaan tehdä muusia.
Kreikkalainen kulttuuri nimenomaan näki ihmisen ulkoisten voimien näyttämönä. Esimerkiksi luovuudelle oli erityiset Muusat, joiden vaikutuksen kautta oltiin Taiteilijoita. Taiteellinen ihminen oli siis sellainen joka seurasi muusien ideaalia. Näin ollen ovela oli juuri se joka heijasteli Athenen, Itse Oveluuden Personifikaation, ohjeita. Omapäinen oveluus ei ollut tavallaan mahdotonta, se oli vain Kohkaamista, koska siitä puuttui Athenen mukanaolo ja vaikutus.
Vastaavaa asennetta ei ole toki vaikeaa löytää muualtakaan. Esimerkiksi kristillisessä kulttuurissa kristinuskoa puolustetaan monissa "tiukemman linjan oikeaoppisuutta puolustavissa uskonnoissa" sillä että muut uskomukset ovat haitallisia. Näissä puheissa korostuu että Jumalan ansiosta tapahtuu kaikki hyvä maailmassa. Samoin korostuu että pahan teko on etäisyyttä Jumalasta. Tästä seuraa sellainen omituinen kokonaisuus jossa ihminen tekee hyvää koska seuraa Jumalaa, kun taas hän tekee pahaa koska ei seuraa Jumalaa. Ja tätä kautta WWJD:tä miettivä ihminen tekee mitä Jeesus haluaisi hänen tekevän eikä tee sitä itse. Joten hän ei olisi Hyvä koska hän vain seuraa Hyvän käskyjä. Tästä seuraakin se yleinen tausta-asenne jossa hyvänteko ei ole edes kristityn hyvän teon tekijän ansioita. Mutta pahat teot ovat aina ihmisten syytä.
Itse näkisin että tästä ei seuraa se, että hyvä kristitty olisi sisäisesti ristiriitainen käsite, oksymoroni. (Vastaus otsikon kysymykseen on siis EI. Laitoin sen siihen provokatiivisista syistä ja leikkiäkseni ennakko-oletuksillanne.) Tämän vuoksi väittäisin että Odysseuskin oli nimen omaan ovela. Sillä ovelaa on kun ovelaa kuuntelee. Kristittykin voi sanoa että ihmisen vapaa tahto ja eettisyys ovat yhteenliittyneitä kuunteluun ; Hyvyys ja pahuus onkin juuri sitä kenen ohjeita kuuntelee, Jumalan vai Saatanan sanaa. Voit jättää tottelematta tai totella, joten vastuu on sinun. (Väärin valinneet voi siis kenties jopa polttaa Helvetissä Kaikkivaltaisen Rakkauden Nimeen.)
Veijarista örmyyn.
Ulkopuolisen vaikutus ahdistaa monia. Kuitenkin se on mukana objektiivisuusajattelussakin. Siinähän on aina kyse siitä että todellisuus muuttaa ihmistä eikä toisin päin. Järkevien sanat eivät luo todellisuutta vaan todellisuus on testi jolla järkevyys punnitaan.
Tästä kulmasta mukaan voidaan ottaa myös eiintentionaaliseen delegointiin turvautuva Schopenhauer. Hän nimittäin näki että nero ei ollut itse asiassa muuta kuin tarkkanäköinen. Keksiminen ei hänellä ollut keksimistä vaan löytämistä. Schopenhauer määritteli nerouden hyvin mielenkiintoisesti. Asiaa voi auttaa maalitauluvertauksella ; Älykäs osuu hyvin tarkasti pieneen maaliin kun tyhmä taas ei. Nero taas osuu sellaiseen maaliin jota tavallinen ihminen ei edes näe.
Schopenhauerilla tässä taustalla on objektiivisuus. Ehdoton ja muuttumaton. Schopenhauerin mukaan maali oli yhteyttä Platon ideamaailman ideoihin. Nero vain havaitsi ne ja sovelsi huomioitaan havainnollisesti. Näin ollen nero itse asiassa näkee saman maailman kuin muut, mutta näkee sen niin syvästi että tyhmemmälle neron näkemä maailma vaikuttaa aivan "toiselta maailmalta". Nero siis tunkeutuu tarkemmin ja syvemmälle ja havaitsee jotain joka ei ilmene tavalliselle ihmiselle. Nero on siis puhdas, objektiivisempi ja selkeämpi. Schopenhauerin maailmassa elämäntahdon voittaminen oli neroudelle väistämätöntä. Koska nero näki asiat tarkemmin kuin olisi kenties pragmaattista ja kätevää ; Nerous on siis sitä että äly hallitsee tahtoa, sen sijaan että olisi se mikä ihmisissä yleensä on.
Tavallaan tämä ei ole kovin kaukana siitä ajatuksesta että jossain on jokin Muusa josta taide ja tiede vuotavat ihmisen mieleen. Ideamaailmasta vuotaminen on itse asiassa karkeasti sanoen vain "Muusa ilman persoonaa ja henkiruumista ja intentioita". Tai toisella tapaa muotoillen tietoinen muusa on tämänlaisen ideamaailman idean vertauskuva. Jos siis ajattelemme että ihminen ei ole luova jos hän kuuntelee Muusaa, olemme tilanteessa jota on vaikeaa hyväksyä hyvin monesta erilaisestakin kulmasta. (Sillä tämä ei olisi tämä blogi jos en olisi vastarannankiiski, jopa alleviivatun selvästi.)
Kirjoittaja ei "tavallaan ymmärrä" miksi natsejen murhatöihin osallistuneista monet selittivät totelleensa vain käskyjä. Ja miten moni pitää tätä lieventävänä asianhaarana. ; Luulisi että heillä olisi kasvatettu vastuu, kuten kaikessa tottelemisessa.
tiistai 11. joulukuuta 2012
Paras. Batman. Ikinä.
Ihmiset moittivat elokuvaa. Esimerkiksi "Mythopoeian" kirjoittaja Sami Koponen moitti elokuvaa suuresti. Ja hän ei ollut yksin. Elokuvaa dissattiin niin kovin että viimeksi toissapäivänä kuulin vastuksen kysymykseen "Miksi Hobitti - miksi ei Batman?" sen että "Viimeisin Batman oli paska".
Viimeisintä batmania on moitittu pinnalliseksi tehostesopaksi, jossa on poliittinen elementti. Esimerkiksi Koponen kuvaa supersankarigenren ongelmia seuraavalla tavalla "Supersankarielokuvat tapaavat kärsiä siitä, että niissä sankari otetaan itseisarvona. Sen sijaan siis, että henkilöhahmoja käsiteltäisiin jotenkin kiinnostavasti, tarjolla onkin vanhaa “hyvä poliisi ottaa pahat rosvot kiinni” -seikkailua. Painopiste on toiminnassa eikä henkilöhahmoissa, mikä tapaa olla häviöoptio, ellei pysty tekemään jotain todella mullistavaa visuaalisuuden saralla." ... "Elokuvien tekeminen sarjaformaattiin tuottaa myös raivostuttavan keskinkertaista tarinankerrontaa. Venettä ei auta keikuttaa, kun seuraavakin osa pitää tehdä. Mullistuksia, irtiottoja, yllätyksiä tai kiinnostavia tulkintoja ei nähdä." ... "Batman-trilogian kuvaamaa voittoa terrorismin vastaisessa sodassa voi pitää poliittisesti rohkeana ja mieltäylentävänä, jos taustalle asettaa satunnaisen toimintaelokuvan ja asuu yhdysvaltalaisen valtiollisen propagandan keskellä. Vähänkin laajemmasta näkökulmasta tämä kuitenkin näyttää töksähtelevän osoittevalta ja esivaltaa nuoleskelevalta, mikä ei mielestäni kuulu hyvään kriittiseen taiteeseen."
Rohkaistuin ja ostin elokuvan DVD;nä. Huhut Nolanin batmanelokuvien laadun poismenosta olivat liioiteltuja.
Ymmärrän toki että elokuvassa on varsin kyseenalaista symboliikkaa jotka eivät kerro kovin kaunista tai filosofista tai älykästä tarinaa. Se, että Bane on elokuvassa ilmeisen itämainen, ja paikka jonne Wayne päätyy vankeuteenkin näyttää olevan varsin alleviivatusti arabialaisten vaikutteiden alla. Lisäksi se korostaa sitä että terroristien kanssa ei kannata neuvotella, koska Banen virittämä pommi oli luonteeltaan sellainen että se räjähtää joka tapauksessa. Lisäksi Baneen oli liitetty vapauspuhetta joka oli rakenteeltaan hyvin tuttua kaikenmaailman Wall Streetin valtaajien (Occupy Wall Street) "1% - 99%" -iskulauseista.
1: Itseäni ärsytti saatanasti Batplanen ylikäyttö. Takaa-ajoja ja muuta ylispuerointia oli elokuvassa mielestäni aivan liikaa. Nolanin aiemmat Batmanit ovat olleet vähemmän "supersankari" ja enemmän "naamioitu sankarielokuvia". Tekniikan ylikäyttö on oikeutus ja batmanin merkitystä korostavien deus ex machinakohtausten lähde samaan tapaan kuin kuuluisa batmanin varustevyö aiemmassa batman-populaarikulttuurissa. Lentokone on nähdäkseni heikennys. Sillä lentokoneet ja niistä ammuttavat ohjukset ovat banaaleja. Vielä banaalimpia kuin tuliaseet. Varhaisemmissa elokuvissa oli vähemmän tämänlaista. "Batman Begins" korosti lähikamppailua ja jopa miekkataistelua jotka eivät ole banaaleja.
Nyt kun olen katsonut viimeistä batmaniä mukavasti kotona, uskallan sanoa että se on itse asiassa koko Nolanin elokuvasarjan vahvin ja paras elokuva. Sen näyttelijöitä ei vain kuollut joten sen ympärille ei rakentunut mediagloriaa, ja se ei ollut origin story, joten se ei pohjustanut ja alleviivannut filosofiaansa. Se sen sijaan jatkoi käytettyjen elementtien käsittelyä, alustaen ne vain hyvin kevyesti. Ja näin se pystyi käsittelemään aloitettuja elementtejä syvällisemmin. Lisäksi koska se oli elokuvasarjan viimeinen sarja, se kykeni tekemään irtiottoa. Sen ei tarvinnut sovittaa jatko-osaa peräänsä.
"Dark Knight Rises" on elokuva Batmanista, ei batmanelokuva. Siksi elokuvassa ei voida käyttää sijaisia. Sijaisuusrooli on itse asiassa olennainen ja se käsitellään elokuvassa ja joita Koponen kaipaili. (Tästä myöhemmin.) Aiemmista elokuvista on alustettava muutama huomio. Koska elokuvakin olettaa/vaatii että niin tehdään.
1: Se, mitä aiemmat Batmanit ovat kertoneet koskee ennen kaikkea Batmanin ja Bruce Waynen suhdetta. Batman on epävirallinen nimi ja Bruce Wayne taas on saman ihmisen virallinen nimi. Kuitenkin tosiasiassa ensimmäinen elokuva korostaa sitä että Batman tekee mitä Bruce Wayne haluaisi mutta ei voi. Tämä tarkoittaa sitä että Batman on aidompi hahmo, kun taas Bruce Wayne on vain representaatio. ; "Dark Knight Rises":issä tähän viitataan mielenkiintoisesti. Kun poliisimestarilta kysytään että eikö häntä kiinnosta tietää kuka on tehnyt teot, hän kertoo tietävänsä. Hän tietää että teon takana on Batman. Samoin Robin tunnistaa tämän, sillä hän tiedostaa että Bruce Wayne on vain naamio. Hän on orpona itse kantanut samaa, jotta häntä ei potkittaisi pois sijaiskodista. Viha ilmennetään muuta kautta ja omasta juridisesta identiteetistä tulee naamio jolla oma itse kätketään. Virallinen nimi ei merkitse paljoa. Batmanin asu on tavallaan vain työvaate.
2: "Dark Knight" kuvastaa sitä miten Batman kerää imitaattoreita ; Jotkut aivan tavallisetkin ihmiset pukeutuvat Batmaniksi. Yhteys Jokerin kanssa on selvä : Jokeriki on hahmo jota ajaa tahto. Jokerille tarina ei tarjoa lainkaan representaatiota - kaikki muut superkonnat esitellään myös oikeilla nimillään. Elokuvassa samanlaisuuden huomaaminen tuo siihen tiettyä runollisuutta. ; "Dark Knight Rises" tuo Batmanin peiliksi Banen. (Tai oikeastaan ei, tästä myöhemmin.) Myös Bane on alter egon perään. Jo aivan alussa hän kertoo että ihmiset eivät olleet kiinnostuneita hänestä ennen kuin hän laittoi naamarinsa. Vasta alter ego tekee hänestä ideaalin, kiinnostavan.
3: Siinä missä "Dark Knight" kuvasi "kaksinaaman" avulla sitä että alter ego on kuitenkin pohjimmiltaan illusionaarinen, tätä teemaa jatketaan nyt syvemmälle. Se ottaa avukseen esimerkiksi käsitteen "Will to live". Tämä on suora viittaus Schopenhauerin elämäntahtoon. En tiedä kuinka paljon alleviivatummaksi tätä voisi oikeastaan tehdä. Tämä huomio on elokuvan ymmärtämisen kannalta melko oleellinen. Sillä Schopenhauer on käsitellyt tahdon ja ihmisen representaatioiden suhdetta. Ja elokuvan lähtöasetelma on äärimmäisen Schopenhauermainen.
Siinä missä edellinen elokuva päättyy pakoon, on tämän elokuvan alussa piileskelyä. Bruce Wayne on linnoittautunut kammioonsa. Poliisit eivät ole hänen perässään. Miljonäärillä luulisi olevan tekemistä. Mutta hän ei tee mitään. Hänen liikentoimensa ovat retuperällä, hän ei harrasta gigolotouhuja, hän ei myöskään seikkaile Batmanina. Tämä vastaa Schopenhauerin paloturvallisessa laatikossa elämistä. Wayne ei toteuta elämäntahtoaan tai itseään, vaan välttää vaikeuksia ja tuskaa. Haluaminen johtaa tuskaan, joten Wayne on lakannut haluamasta. Albertille annetaan paljon painoarvoa ja alkupuolella elokuvaa häntä näytetään ja kuvataan paljon. Siitä huolimatta että hän kesken elokuvan vain poistuu paikalla ja häneen palataan kevyesti vasta lopuksi. Tähän on hyvä syy (josta myöhemmin.)
Hovimestari Albert haluaisi että Bruce irtautuisi Batmanista, mutta ei lopettaisi elämistä vaan aloittaisi sen. Tämä johtaa siihen teemaan joka on syynä siihen miksi elokuvassa on paljon "Occupy Wall Street" -symboliikkaa. Se nimittäin korostaa että Albert on oikeassa. Elokuvan pääkonflikti ei nimittäin ole se pinnallisesti esillä oleva taistelu niiden kesken joilla on ja joilla ei ole. Tämä on hyvin tärkeä huomio, koska Bruce Wayne, lompakko Batmanin varustevyön takana, on tunnetusti miljonääri ja viemäreistä ryömivät hahmot puhuvat paljon köyhyydestä. Se selittää myös miksi elokuvan lopuksi Robin - poliisi jolla ei ole itämaista koulutusta tai varoja hankkia Batmanvarusteita rikkoutuneiden tilalle - ryhtyy Batmanin uran jatkajaksi. Se on filosofinen syy miksi on tarpeen että Bruce Wayne menettää elokuvassa rahansa. Ja se on syy sille miksi Bane ja hänen joukkonsa saavat käsiinsä arsenaalin huipputeknologiaa jota saa vain isoimmilla rahoilla. Se on syy miksi Kissanaisesta on tehty Batmanin liittolainen että alleviivatun köyhä. Samoin kuin Robinin orpouden korostetaan olevan erilaista kuin Bruce Waynen orpouden. Brucella on aina ollut tukenaan Albert ja rahaa (tai ainakin jompi kumpi).
Ne, jotka näkevät vain terrorismin ja köyhät vastaan rikkaat eivät ymmärrä elokuvasta paljoa mitään. Heistä tulee mieleen lähinnä ne "Neon Genesis Evangelionin" kriitikot jotka huomaavat että sarjassa vilahtelevat kristilliset symbolit ovat päälleliimattuja ja jopa väärin tulkittuja. Sillä niiden tarkoituksena on osoittaa se, että Mechalaiteet omistava taho haluaa rakentaa itselleen arvostusta varsin kyseenalaisin keinoin. Ne rakentavat itsestään representaatiota ja tämä onnistuu symbolein, ja siksi he käyttävät symboleita. Eikä ole väliä käytetäänkö niitä järkevästi. Riittää että niitä on. Jos symbolit olisivat syvällisesti käytettyjä juuri tämä jäisi sanomatta. Kriitikot näkevät siis jotain todellista, mutta he eivät pääse syvemmälle.
Sillä elokuvan loppupaljastus muuttaa kaiken. Ensivilkaisulla Bane vaikuttaa yli-ihmisen arkkityypiltä. Hän kertoo että hän aikoo vallata Varjojen Liigan valtansa alle. Hänet on kuitenkin ajettu järjestöstä koska hän on liikaa jopa tälle elokuvasarjasta aikaisemmin tutuksi tulleelle joukolle tappajia. Kuitenkin oikeaksi pääpahikseksi paljastuu Talia. Bane ei olekaan se joka on vapautunut vankilasta päihittämällä kuolemanpelkonsa ja uskaltamalla hypätä vapauteen tempulla joka vaatii (varsin alleviivatun) leap of faithin. Bane on käytännössä täysin Talian vallan alla. Bane seuraa orjamoraalia. Tämä tekee mielenkiintoisen muutoksen ; (Tässä on se myöhemmin.) Bane ei ole Batmanin vertailukohta. Batman on rinnastettavissa hovimestari Albertiin.
Bane on Talian Tahto. Tilanne on se, kuin jos Bruce Wayne olisi peittänyt oman tahtonsa omasta toiminnastaan, pukenut Albertin supersankariasuun, hämännyt että Albert on Batman. Talia on Batmanin representaatio ja tämä kertoo filosofisen eron sen välille mikä on hyvän ja pahan ero.
Tämä huomio voidaan palauttaa Schopenhaueriin. Hänelle tahtominen teki ihmisestä onnettoman. Sillä elämäntahto oli kiinnostunut jälkipolvista, onnellisuus ei kuulunut halujen toteuttamisen sopimukseen alun perinkään. Kuitenkin elokuva vihjaa että Wayne tarvitsee Batmania. Se, että hän on paloturvallisessa laatikossa tarkoittaa sitä että hän tavallaan voi vain joko kuolla heti tai kuolla myöhemmin. Se ei ole elämää, sanoo Albert.
Kuitenkin Albert tiedostaa myös sen, että Batman on paitsi halun toteuma, myös onnettomuuden lähde. Sillä Batmanin kuori on ideaali. Siinä ei ole virheellisyyttä ja kuolevaisuutta toisin kuin ihmisessä sen takana. Se on masokistinen haluamista toteuttava elämäntapa, Niezscheläinen elämäntapa. Albertin suurin pelko Brucen ja Batmanin suhteessa on se, että jos Bruce pukee naamioasun päälle ja lähtee taistelluun, niin hän pitäisi siitä liikaa. Koska kärsimys ja onnellisuus ovat tässä maailmassa toisiinsa nuoralla sidottuja, sekin on pohjimmiltaan itsetuhoinen elämäntapaa. Se ei ole elämää, se on itsemurhan halua joka oikeuttaa itsensä obsessiolla. ~ Batman on Bruce Waynen obsessio. Ja jos moni riippuvuus on vaarallista halun kohdistumista, on Batmanin ottaminen elämäntavaksi helvetin hengenvaarallinen riippuvuus.
Elokuvassa pitääkin tämän vuoksi irtautua sekä Banesta (orjamoraali) että Thaliasta (herramoraali). Ja tämän irtautumisen lopputuloksena on se, että Bruce Wayne terapoi itsensä pelastamaan maailman. Ja samalla hän vapautuu Batmanin roolista. Hän haluaa elää sen sijaan että tekisi tekoja Batmanina tai välttäisi kärsimystä.
1: Kissanainen on elokuvassa osittain peilaamassa Thalian ja Banen suhdetta. Terve vapaan tahdon ja vastavuoroisuuden parisuhdemalli joka Batman-kissanainen -yhdistelmässä on vahva kannanotto kun sitä verrataan yksisuuntaiseen Banen puolustaja-tottelija rooliin, jossa lähinnä noudatetaan yksilönä feministisesti vahvan Thalian oikkuja.
Tämä tehdään käyttämällä sitä mitä elokuvan aiemmat osat ovat tehneet. Ideaalin voima on siinä että se ei ole ihminen. Ideaali on Kantilaisessa maailmassa. Siinä tahto on irrallaan maailmasta joka tarjoaa vain representaatioita. Tämä on ovela yhteys, joka teki pelkästään yksinään "Batman Beginsistä" katsomisen arvoisen (ei ollut ainut oivallus.) Kantille maailma itsessään on jotain joka on ulottumattomissamme, ja täten rinnastus Bruce Wayneen vähemmän totena kuin Batman on erittäin oivallinen ajatus.
Elokuvan opetus on se, että jotta Bruce Wayne voisi lopettaa Batmanina olon vähentymättä, hänen täytyisi voida olla muuta kun ideaali ja identiteetti. Batmanin hahmo taas on tunnetusti ns. "traumaattinen sankari". Tämä yhdistelmä tekee - yleensä ottaen varsin elokuvissa varsin karmean kikan - ehjäksi terapoimisen kiinnostavaksi. : Elokuvan opetus on että omistamisen ja tekojen haluamisen sijasta on haluttava elää. Ideaalin elämä on pömpöösiä ja karismaattista, mutta se ei oikeasti ole edes elämää. Tämä on tietysti opetus joka raivostuttaisi suurimman osan USA:n konservatiivikristityistä joiden koko elämäntapa perustuu ainakin virallisen määritelmän mukaan WWJD -slogainlle ja Jeesuksen imitoinnille ja jossa kalvinismi korostaa menestystä joka mitataan haluamisen saavuttamisella. Ja jossa köyhyys ja rikkaus ovat aina oleellisia.
1: Tämä muistuttaa siitä että elokuvissa on usein monta tarinaa. Yksi niistä on usein alleviivatun simppeli ja tarkoitettu epäfilosofiselle massalle. Esimerkiksi "Star Wars" on teknisesti taistelu hyvän ja pahan välillä. "Massa" voi kokea hyviä fiboja hyvän voittamisesta. Mutta sivistyneemmät ihmiset jännittävät sen kanssa ottaako Luke Skywalker automaattiohjauksen päältä vai ei. Sillä siitähän "Star Warsin" syvällisemmässä tarinassa on kyse. Intuition ja järkeilyn suhteesta. "Dark Knight Rises" tekee pinnallistamisen ovelasti, tekemällä poliittisella symboliikalla väritetyn tarinan. Nolan on oivaltanut että politiikka on nykyajan sosiaalipornoa, poliittisten kysymysten parissa oleminen, ei toki sentään samaa mieltä niistä oleminen, on nykyajan pienin yhdistävä tekijä. Ei mikään hyvän ja pahan välinen taistelu jotka ovat postmodernissa maailmassa jotenkin ikävämpiä.
Ehkäpä elokuva ei ollutkaan "niin pinnallinen". Kenties se oli vain tehty näyttämään sellaiselta. Se käsitteli hahmoja syvemmin ja paremmin kuin aikaisemmat osat. Se käsitteli hahmoja filosofisesti tavalla joka voittaa peilinä olleet alkuperäissarjakuvat. Sitä voi olla vain vaikeaa huomata jos luuli että kyseessä oli batmanelokuva eikä elokuva batmanista. (Eikä tätä voi huomata jos ei rakasta batmania riittävästi, siis hieman kuten minä.) Elokuva oli tässä suhteessa hieman kuten Batman. Joka on pinnallisesti siisti ja pelottava kuolematon ideaali, hieman tarkemmin tarkastellen se on suisidaalinen riskinottoelämä jonka muodossa Bruce Waynen tapa näyttää pelkonsa maailmalle ja jakaa se vihollistensa kanssa. Ja joka pohjimmiltaan on sitä että ihminen on niin rikki että leikkii paremman korvikkeena Jumalaa. Elokuvakin voi ensin näyttää pintaa jonka luulemme olevan aito sisältö. Sitten jos sen näkee naamioksi ja riisuu sen, sen takaa löytyykin jotain muuta.
Elokuvan opetuksesta voi tietysti olla montaa mieltä. Sillä elämä, etenkin batmanista pitävän elämä, on ainaista tasapainoilua kahden elämän tärkeimmän asian välillä. Ja se paini on oleellisesti sama kuin mitä ihmiset tekevät kun painiskelevat sen kanssa että toteuttaako omaa tahtoa vai Jumalan tahtoa.
sunnuntai 16. syyskuuta 2012
Yllättävän samanlaisia ~ Yllättävän erilaisia
Munkki Ryokan
Säälii itseään"
(Vanha japanilainen haiku Alan W. Wattsin kirjasta "ZEN")
Schopenhauerin pessimistinen filosofia nojasi sen ajatuksen eteen että elämäntahto on onnellisuutta tuhoava voima ; Hänestä se ajoi ihmisiä enemmänkin tuottamaan elinvoimaisia jälkeläisiä kuin tuottamaan heidän elämästään onnellista. Schopenhauer korostikin että onnellisuus ei oikeastaan kuulunut pakettiin, vaan jopa että elämähtahto yritti hakea keskivertoa jälkeläistä niin että omat äärimmäiset piirteet ikään kuin hakevat tasapainoa vastakohdistaan ja näin parisuhteeseen päätyisivät toisilleen onnellisen elämän kan nalta mahdollisimman huonosti soopivat ihmiset. Jälkeläinen olisi sitten vain keskiverrompi ja tavallisempi. Hänen maailmassaan onnellisuus vaatikin siksi askeesia, sitä että kyettiin irtautumaan elämäntahdosta.
Tällä nähtiin paljon yhteistä itämaisen ajattelun kanssa. Schopenhauer itse kiisti että idän ajattelu olisi varsinaisesti innoittanut häntä, mutta hän otti silti mielellään samanlaisuuden. Ne kuvastivat sitä että ihmiset olivat keksineet muualla samoja asioita. Se, miten paljon tämä innoituksen puute on "viralinen selitys", koska Schopenhauer esimerkiksi nimesi puudelinsa Atmaksi.
Kaikesta huolimatta itämaisen ajattelun ja Schopenhauerin ajattleun välillä on yksi suuri ero. Se on jo edellä mainitussa pessimismissä. Zen -ajattelussa irtautuminen on tärkeää. Se ei kuitenkaan kulminoidu pessimisminä maailmaa kohtaan kuten Schopenhauerilla. Zen -ajattelussa ideaalin murtuminen ei johda kyynistymiseen ja pettymyksen tunteisiin jotka taas kumpuavat Schopenhauerin ajattelussa. Tämän huipentuma on se, että Zen -ideologian mukaan esimerkiksi samuraisoturi saattaa toki ajatella että "hän on jo kuollut". Mutta tämä ei ole surun ja pettymyksen aihe kuten länsimaistuneessa Schopenhauer -versiossa.
Tosin Zen -ajattelussa voitaisiin sanoa jopa niin että Schopenhauer oli prosessissaan vasta alussa, hän oli vielä kesken. Hän nimittäin osasi irrottautua asioista mutta ei niiden ideoista. Näin ollen idea kahlitsee Schopenhauerin. Sillä Zeniläisessä maailmassa valta tulee vaikuttamisesta. Vanha Zen -koan opettaakin, että "Puut osoittavat tuulen aineellisen muodon. Aallot antavat elinvoiman kuulle." Schopenhauer ei siis ole vapautunut haluamisesta, hän on vain huomannut että kaikkia haluja ei voi tyydyttää. Ja tämä pettymys heijastuu kyynisyytenä ja pessimisminä. Elämäntahdon luonteen tunnistaminen johtaakin ajatukseen seksuaalisuuden destruktiivisuudesta sen sijaan että asiaan suhtauduttaisiin normaalisti. Näin Schopenhauer muistuttaa vanhan Zen -tarinan munkin oppilasta joka oli vaeltamassa mestarinsa kanssa. Kun munkki oli kantanut naisen puron yli, oppilas oli pahastunut ja mietti asiaa monta kilometria. Illalla oppilas oli kysynyt että miksi mestari oli kantanut naisen puron yli. Munkki sanoi että hän oli jättänyt naisen puron rannalle, mutta oppilas oli kantanut tätä mukanaan monta kilometriä.
Länsimaissa on kuitenkin eksistentiaalisia suuntauksia jotka ovat maailmasta irtauttavia mutta eivät kuitenkaa ole pessimistisiä. Esimerkiksi Sartren idea eksistenssistä ja essenssistä menee nimenomaan niin, että maailman ydinoleva on vain identiteettiä ja ulkoista. Asia on tiivistetty esimerkiksi seuraavalla tavalla eksistentialismin perusslogain ympärille :
"Existentialism is defined by the slogan Existence precedes Essence. This means:
1. We have no predetermined nature or essence that controls what we are, what we do, or what is valuable for us.
2. We are radically free to act independently of determination by outside influences.
3. We create our own human nature through these free choices.
4. We also create our values through these choices.
The Existentialist View (We create our own nature.): We are thrown into existence first without a predetermined nature and only later do we construct our nature or essence through our actions."
Ja myös Sartrella kehitys menee hyvin "Zeniläiseen malliin". Esimerkiksi kyynistymisestä päästään irti. Ensimmäinen ajatus siitä kun ihminen tajuaa olevan maailmaan heitetty on Sartren mukaan karu ja kuvottava. Kuitenkin kun ihminen kykenee irtautumaan ulkopuolisista selityksistä ja vaatimuksista kuten teleologisesta ajattelusta, käy juuri kuten buddhalaisuudessakin. Kyynisyydestä päästään ylitse. Sartrea ja Zeniläistä ajattelua yhdistää myös ajatus siitä että mestarista tulee jonkinlainen taiteilija joka luo jotain tekemisillään ja valinnoillaan. Ja mikä olennaista, tämä taide ja tekeminen heijastaa jotenkin ihmisen oikeaa itseä joka on autenttista sen sijaan että riippuisi ulkopuolisista määritteistä.
Sarten eksistentialismissa tarjotaan kolme perustunnetta joita eksistentialistinen ihminen heijastaa:
1: Maailmaan heitettynä oleminen (Facticity): Me löydämme itsemme maailmasta joka ei ole oma aikaansaannoksemme ja joka on erilainen kuin miksi sen kenties haluamme. Maailma ei välitä toiveistamme. Emme ole olemassaolon lähteitä, vaan päädymme olemaan maailmassa ilman että valitsemme tätä asiantilaa. Emme valitse elämää emmekä kontrolloi kaikkea ympärillämme.
2: Jännittyneisyys/Ahdistus (Anxiety): Meillä ei ole ulkopuolista lähdettä joka heijastaisi arvoja ja halujamme. Meillä on siksi kohdattava vastuu joka seuraa valinnoistamme. Meidän on päätettävä mitä haluamme ja siksi meidän on viime kädessä valittava vapaasti se, mitä kautta sisäisen merkityksemme haemme.
3. Epätoivo (Despair): Kun ihminen näkee kontrastin maailman ja itsensä välistä, on huomattava että maailma on jotain jota emme voi useinkaan kontrolloida. Samalla huomaamme että voimme hyvin vapaasti luoda itseään. Näin meillä on sisäisessä kamppailussa kaksi tilaa ; Jossa me toivomme ulkopuolista arvoa ja merkitystä jonka uskominen johtaa huonoon elämään. Tai sitten tyydymme siihen mikä on omassa hallinnassamme.
Kun asiaa vertaa siihen mitä Zeniläinen maailmankuva pitää ytimessään, ei ole vaikeaa huomata miten niissä on samankaltaisia piirteitä. Neljä perustunnetta tiivistetään furju -asennetilan taakse. Niitä kaikkia yhdistää elämän tarkoituksettomien hetkien havaitsemista ja asioiden arvostamista tämän tarkoituksen puutteesta huolimatta - ellei peräti juuri tämän tarkoituksettomuuden vuoksi :
1: Sabi : Yksinäinen ja hiljainen tunne.
2: Wabi : Masentunut ja surullinen tunne joka on taiteilijalla kun hän arvostaa jotain tavallista ja vaatimatonta.
3: Aware : Kiihkeä kaihomielinen surumielisyys joka liittyy maailman rajallisuuden ja katoavaisuuden tajuamiseen.
4: Jugen : Lyhytaikainen salaperäisyyden ja outouden tunne joka syntyy/liittyy yhtäkkiseen havaintoon.
On selvää että länsimainen maailma on yleensä varsin vierautunut Zen -henkisestä ajattelusta. Siksi buddhalainen ajattelu näyttää jostain syystä vääristyvän kulttuurissamme jonkinlaiseksi hedonismin tai kyynisyyden perustilaksi. Se ei enää ole buddhalaisuutta vaan länsimaista ajattelua sovellettuna buddhalaisia termejä käyttäen. Tässä siirrossa tapahtuu tietysti kategoriavirheitä joten tämä ei ole länsimaisen ajattelun vastineiden löytämistä itämaisesta ajattelusta, sitä että huomaisimme olevamme samanlaisia ihmisiä.
1: Maailmaamme hallitsee se, että ulkoinen maailma ymmärretään instrumentalismin kautta. Näin tiede ei suinkaan esilletuo luonnonlakeja joita emme voi muuttaa eli jotain joka näyttäisi ihmisen pienuuden. Sen sijaan tiede nähdään suorana oikotienä pragmatismiin, jossa käytännölliset sovellukset auttavat hallitsemaan ja kontrolloimaan maailmaa paremmin. Skientismiä ei nähdä haluna ymmärtää maailmaa vaan haluna hallita sitä.
2: Ihmistä taas hallitaan teleologialla. Ihmisen valinnan vapautta ei nähdä jonain joka ohjaa meitä vapauteen ja merkitykseen. Sen sijaan tämä nähdään ongelmana. Korostetaan että on valittava juuri tietyllä tavalla. Näin valinnanvapaus ei muutu vapaudeksi, vaan ainoastaan mahdollisuudeksi epäonnistua ja tehdä virheitä. Elämästä tulee tuonpuoleistesti. Ja tätä kautta pelastusajattelu saadaan kontrolloimaan elämäämme, esimerkiksi mielipiteitämme.
3: Lisäksi edellämainitut sävyttävät kaiken ; Esimerkiksi meditaatio joka sinänsä voisi olla hyväkin asia, näyttäytyy kulttuurissamme hyvin usein keinona jolla hankitaan huippukokemuksia jotka "läpiväritetään teleologialla ja teologialla". Tässä asenteessa ideana ei ole maailmasta vapautuminen vaan päinvastoin maailmaan kahlittautuminen. Vapauden sijasta saamme kahleen.
Ihminen kaipaa länsimaissa kettinkiä jolla liittää itsensä. Länsimainen ihminen ei näe elämässä merkitystä ilman tätä kahletta. Ja siksi maailmasta irtautumisen alkuvaiheissa hän pettyy kuten Schopenhauer. Länsimainen ihminen välineellistää instrumentaismilla että välineellistyy teleologialla niin vahvasti, että hänelle maailma on vain hallinnan paikka jossa katastrofi johtuu vain puutteellisesta suunnittelusta. Ja että ihminen on ulkopuolisen suunnittelijan tarkoituksen vuoksi pakotettu tekemään tiettyjä tehtäviä ja toimia. (Jopa askeesi joka yhdistää buddhalaisen ja katolisen munkin ovat välineinä aivan eri asenteisia ; Buddhalainen irtautuu maailmasta, munkki kahliutuu entistä vahvemmin teleologiaan ja enemmänkin karsii kaiken joka voisi olla tämän kahliutumisen tiellä.)
Länsimaisessa maailmassa lähimmäs Zeniä pääsee ateismin kautta. Tässä on jotain huvittavaa, koska ihmiset noin keskimäärin etsivät hengellisyyttä kaikkialta muualta ensin - ja tunnustavat viimeisenä että se voisi ylipäätään löytyä sieltä. Suurin syy tämän tajuamisen vaikeuteen liittynee siihen että pohjimmiltaan se vapaus jota kulttuurimme kovasti arvostaa paljastuu lähes poikkeuksetta lähinnä hedonismiksi ja omien intressejen tunkemiseksi muille. Juuri missään ei vihata niin paljoa ihmistä joka on vapaa. Näin selittyy suurin kulttuurimme tila ; Meitä kehotetaan ajattelemaan itse ja olemaan individualisteja jotka tekevät omat ratkaisumme. Mutta sitten jos teemme näin, olemme yhteiskunnan tuhoavia ja riskejä. Täysin vapaata ei voi kontrolloida millään teologisilla saivarteluilla tai ideologisilla kahleilla. Siksi vapautuminen onkin ongelma ja vapautuva ihminenkin nähdään riskinä ja ongelmana, epäonnistuneena.
Tästä pettyminen, kyynistyminen ja valittaminen kuitenkin näyttävät että vapautumista yrittävä ei ole onnistunut. Hänelle kahlintaa yrittävät ihmiset eivät ole ulkomaailman kohteita johon ei voi vaikuttaa, ja joiden eteen tuomat vaikeudet ovat vain katastrofeja joiden kanssa on elettävä eikä mietittävä sitä miten niitä pitäisi hallita ja kahlita. ; Sateisena päivänä joku muukin kuin Munkki Ryokan säälii itseään.
tiistai 27. maaliskuuta 2012
halu elää ≠ kuolemattomuus
"Koneista parhaat ovat haaveissamme,
niiden todellisuus tekisi meistä tarpeettomat,
ja kuten juutalaisten Jumala lupaa
enemmän elämää maailmaan vailla äärtä,
ne lupaavat viedä meidän lippumme raunioille,
joita emme koskaan tule näkemään."
(A. W. Yrjänä)
Kun minulta on kysytty kuinka kokenut itsepuolustuksen harjoittaja olen, olen joskus huvikseni kiertänyt kysymyksen selittämällä, että jos mukaan lasketaan nekin ajat jolloin lapsena kuvittelin olevani He-Man ja ajattelin päihittäväni kaikki, olen vähintään suurmestari. Ihmiset ymmärtävät että tämänlainen "kaikkivoipuusfantasiointi" on yleisinhimillistä, ja että se on pohjimmiltaan fantasia ja egoistinen kupla ; Se, että kuvittelee jotain tarkoittaa toki olemassaoloa mielikuvituksessa mutta tämä ei ole sama asia kuin olemassaolo myös fysikaalisella tasolla. ~ Se kertoo lähinnä siitä että emme noin yleensä ottaen pidä häviämisestä kuin siitä että olisi oikeasti varteenotettava.
C. S. Lewis esittää "Mere Christianity" -kirjassaan esittämä Jumalatodistus jota kutsutaan nimellä argument from desire menee seuraavalla tavalla "Creatures are not born with desires unless satisfaction for those desires exists. A baby feels hunger: well, there is such a thing as food ... If I find in myself a desire which no experience in this world can satisfy, the most probable explanation is that I was made for another world." Tässä ajattelussa ytimessä on se, että halulla on kohde. Lewis ajattelee että tämän kohteen sen täytyy olla olemassa.
Tämä on rakenteeltaan hyvin läheistä sukua ontologiselle todistukselle jossa ajatellaan täydellisin olento. Ja koska olemassaoleva on täydellisempi kuin olemassaolematon, on tämän pakko olla olemassa koska muuten kuvitelma olisi vajaa eikä kuvaisi täydellisintä mahdollista olentoa. Esimerkiksi Tuomas Akvinolainen hylkäsi tämän todistuksen. Immanuel Kantin ajatus siitä että oliolla, jonka joku vain kuvittelee, voi olla kaikki samat predikaatit kuin todellisella oliolla on sekin näkemys joka tekee ontologisest todistuksesta varsin onton. Eikä ole ollenkaan sattumaa että kuvailuni itsestäni He-Manina osuu juuri tämänlaiseen luokkaan.
Jos halun sijaan nostettaisiin se, että ihmiset kokevat Jumalan olemassaolevaksi muuttaa asemaa toki hieman. Havainnollakin on kohde, joten selvästi haluamisella ja havaitsemisella on jotain yhteyttä. Kuitenkin tunnemme havaintojenkin parissa sellaisia käsitteitä kuin "uni" ja "hallusinaatio", jotka kertovat että kaikilla havainnoillakaan ei ole kohdetta.
Halu on kuitenkin samalla montaa astetta epävarmempi ja huonompi indikaattori kuin haluaminen. Otinkin siitä esimerkin jo He-Man -fantasioideni kohdalla. Se muistuttaa että halu on usein vääristymä peloistamme ; On esimerkiksi luontevaa ajatella että (etenkin evoluutiolla kehittynyt) ihminen pyrkii homeostaasiaan aina ; Ihminen pyrkii toimimaan siten että hänen elintoimintonsa eivät lakkaa. Näin ollen ihmisellä on oltava yllättävän kova halu olla tuhoamatta itseään. Näin toimiakseen ihmisen ei tarvitse ymmärtää tai hyväksyä kuolemaa, vaan ainoastaan pelättävä sitä. Kuoleman välttämisen huipentuma on kuolemanpelko. Kuolemanpelko äärimmäisenä herättää helposti toiveajattelua jossa kuolemaa ei ole ollenkaan.
Näin toive elämästä kuoleman jälkeen on vahvempi kuin toive kuolemasta elämän jälkeen vaikka faktoja tarkastellen toinen näistä ajatteluista on luonnontieteellinen välttämättömyys kun taas toinen näistä on toiveajatteluun rakennettu abstrakti puhtaasti uskonvarainen järjestelmä. (Saatte aivan itse omassa päässänne miettiä kumpi.) Ihmiset eivät ymmärräkään kovin hyvin kuolevaisuuttaan - ja itse asiassa esimerkiksi Intelligent Designin kannattaminen liittyy vahvasti kuolemanpelkoon. Kuolemanpelon huipentuma onkin ajatus tuonpuoleisesta.
Toiveajattelun ja taikauskon liitos onkin vahva. Taikausko ei voi saada itselleen faktuaalista evidenssiä, joten sen onkin oltava ihmisten haluihin vetoava. Näin ollen onkin huomattava että taikauskot ovat nimenomaan jonkinlaisia ihmisten luonnollisten halujen vääristymiä ; Ne voivat vertautua mielikuvitusystäviin joita lapsi keksii yksinäisyydessä. Ihminen on "lajityypillisesti" laumaeläin, eli usein "jollain tavalla hyvinkin vahvasti" sosiaalinen. Ihminen voi kokea halua johonkin jota ei havaitse suoraan. Näin ollen tarvitaan vain pieni vääristymä ja ihmiset tuntevat vetoa olemattomiin yksilöihin. Tämänkaltaiset piirteet selittävät miksi Jumalaa lähestytään usein antropomorfistisin käsittein.
Tässä on huomattava totuus josta Schopenhauer muistuttaa ; Ihmisen vaistomaailmaa kuvaa elämäntahto, joka antaa meille erilaisia pyrkimyksiä ja väittää että ne johtavat onnellisuuteen. Onnellisuus ei kuitenkaan kuulu mitenkään väistämättä pakettiin. Schopenhauerin mukaan ihmiset usein päinvastoin ajetaan kurjuuteen, kun ihminen ajautuu esimerkiksi enemmänkin varmistamaan jälkikasvunsa terveyden kuin sen onko puolison luonne sellainen että elämästä tulisi mahdollisimman jouhevaa.
Ja siksi oikea vastaus kamppailuosaamiseeni onkin viitata suurmestariuden sijasta siihen että "I suck less."
niiden todellisuus tekisi meistä tarpeettomat,
ja kuten juutalaisten Jumala lupaa
enemmän elämää maailmaan vailla äärtä,
ne lupaavat viedä meidän lippumme raunioille,
joita emme koskaan tule näkemään."
(A. W. Yrjänä)
Kun minulta on kysytty kuinka kokenut itsepuolustuksen harjoittaja olen, olen joskus huvikseni kiertänyt kysymyksen selittämällä, että jos mukaan lasketaan nekin ajat jolloin lapsena kuvittelin olevani He-Man ja ajattelin päihittäväni kaikki, olen vähintään suurmestari. Ihmiset ymmärtävät että tämänlainen "kaikkivoipuusfantasiointi" on yleisinhimillistä, ja että se on pohjimmiltaan fantasia ja egoistinen kupla ; Se, että kuvittelee jotain tarkoittaa toki olemassaoloa mielikuvituksessa mutta tämä ei ole sama asia kuin olemassaolo myös fysikaalisella tasolla. ~ Se kertoo lähinnä siitä että emme noin yleensä ottaen pidä häviämisestä kuin siitä että olisi oikeasti varteenotettava.
C. S. Lewis esittää "Mere Christianity" -kirjassaan esittämä Jumalatodistus jota kutsutaan nimellä argument from desire menee seuraavalla tavalla "Creatures are not born with desires unless satisfaction for those desires exists. A baby feels hunger: well, there is such a thing as food ... If I find in myself a desire which no experience in this world can satisfy, the most probable explanation is that I was made for another world." Tässä ajattelussa ytimessä on se, että halulla on kohde. Lewis ajattelee että tämän kohteen sen täytyy olla olemassa.
Tämä on rakenteeltaan hyvin läheistä sukua ontologiselle todistukselle jossa ajatellaan täydellisin olento. Ja koska olemassaoleva on täydellisempi kuin olemassaolematon, on tämän pakko olla olemassa koska muuten kuvitelma olisi vajaa eikä kuvaisi täydellisintä mahdollista olentoa. Esimerkiksi Tuomas Akvinolainen hylkäsi tämän todistuksen. Immanuel Kantin ajatus siitä että oliolla, jonka joku vain kuvittelee, voi olla kaikki samat predikaatit kuin todellisella oliolla on sekin näkemys joka tekee ontologisest todistuksesta varsin onton. Eikä ole ollenkaan sattumaa että kuvailuni itsestäni He-Manina osuu juuri tämänlaiseen luokkaan.
Jos halun sijaan nostettaisiin se, että ihmiset kokevat Jumalan olemassaolevaksi muuttaa asemaa toki hieman. Havainnollakin on kohde, joten selvästi haluamisella ja havaitsemisella on jotain yhteyttä. Kuitenkin tunnemme havaintojenkin parissa sellaisia käsitteitä kuin "uni" ja "hallusinaatio", jotka kertovat että kaikilla havainnoillakaan ei ole kohdetta.
Halu on kuitenkin samalla montaa astetta epävarmempi ja huonompi indikaattori kuin haluaminen. Otinkin siitä esimerkin jo He-Man -fantasioideni kohdalla. Se muistuttaa että halu on usein vääristymä peloistamme ; On esimerkiksi luontevaa ajatella että (etenkin evoluutiolla kehittynyt) ihminen pyrkii homeostaasiaan aina ; Ihminen pyrkii toimimaan siten että hänen elintoimintonsa eivät lakkaa. Näin ollen ihmisellä on oltava yllättävän kova halu olla tuhoamatta itseään. Näin toimiakseen ihmisen ei tarvitse ymmärtää tai hyväksyä kuolemaa, vaan ainoastaan pelättävä sitä. Kuoleman välttämisen huipentuma on kuolemanpelko. Kuolemanpelko äärimmäisenä herättää helposti toiveajattelua jossa kuolemaa ei ole ollenkaan.
Näin toive elämästä kuoleman jälkeen on vahvempi kuin toive kuolemasta elämän jälkeen vaikka faktoja tarkastellen toinen näistä ajatteluista on luonnontieteellinen välttämättömyys kun taas toinen näistä on toiveajatteluun rakennettu abstrakti puhtaasti uskonvarainen järjestelmä. (Saatte aivan itse omassa päässänne miettiä kumpi.) Ihmiset eivät ymmärräkään kovin hyvin kuolevaisuuttaan - ja itse asiassa esimerkiksi Intelligent Designin kannattaminen liittyy vahvasti kuolemanpelkoon. Kuolemanpelon huipentuma onkin ajatus tuonpuoleisesta.
Toiveajattelun ja taikauskon liitos onkin vahva. Taikausko ei voi saada itselleen faktuaalista evidenssiä, joten sen onkin oltava ihmisten haluihin vetoava. Näin ollen onkin huomattava että taikauskot ovat nimenomaan jonkinlaisia ihmisten luonnollisten halujen vääristymiä ; Ne voivat vertautua mielikuvitusystäviin joita lapsi keksii yksinäisyydessä. Ihminen on "lajityypillisesti" laumaeläin, eli usein "jollain tavalla hyvinkin vahvasti" sosiaalinen. Ihminen voi kokea halua johonkin jota ei havaitse suoraan. Näin ollen tarvitaan vain pieni vääristymä ja ihmiset tuntevat vetoa olemattomiin yksilöihin. Tämänkaltaiset piirteet selittävät miksi Jumalaa lähestytään usein antropomorfistisin käsittein.
Tässä on huomattava totuus josta Schopenhauer muistuttaa ; Ihmisen vaistomaailmaa kuvaa elämäntahto, joka antaa meille erilaisia pyrkimyksiä ja väittää että ne johtavat onnellisuuteen. Onnellisuus ei kuitenkaan kuulu mitenkään väistämättä pakettiin. Schopenhauerin mukaan ihmiset usein päinvastoin ajetaan kurjuuteen, kun ihminen ajautuu esimerkiksi enemmänkin varmistamaan jälkikasvunsa terveyden kuin sen onko puolison luonne sellainen että elämästä tulisi mahdollisimman jouhevaa.
Ja siksi oikea vastaus kamppailuosaamiseeni onkin viitata suurmestariuden sijasta siihen että "I suck less."
maanantai 19. syyskuuta 2011
Dawson's effect
"You know i used to spend every day thinking about you and dreaming about you, and everytime you walked by i lost myself, do you know what that feels like? And you couldnt possibly know what it feels like to have that person not have the same feelings back. Look, i'm sorry if you miss the way i looked at you, but i dont miss the way you never looked at me."
("Dawson's Creek")
Yksi nuoruuteni synkistä1 salaisuuksista oli se, että seurasin jonkin verran "Dawson's Creek" nimistä sarjaa. Se oli kaiken kaikkiaan sitä pinnallista teini-ihmissuhde-saippuaa, jossa tässä tapauksessa oli vieläpä jonkinlainen moralisoiva pohjasävy, jossa hyville ihmisille tapahtui pahojakin asioita koska he tekivät jonkun erehdyksen. (~ Sarjassa oli tragedioita jossa hamartia ohjaa hyvänkin sankarin kiipeliin.) Sarjassa kuitenkin viehätti2 se, että tämän sarjan maailmassa oli käytännössä vain hyviä ihmisiä. Sarja oli tätä kautta ihmiskuvaltaan hyvin positiivinen. Ja sitten siinä oli tästä huolimatta tai enemmänkin juuri sen vuoksi se pessimistinen pohjasävy.
Sarjahan kertoi Dawson Leerystä joka epäonnistuu Joey Potterin kanssa ja tämä jättää voimakkaan leiman likimain kaikkeen hänen tekemiseensä. Käsittääkseni he eivät palanneet yhteen edes sarjan lopuksi3, eli tilanne jäi tavallaan "ikuiseksi epäonnistumiseksi" jonka kanssa oli opittava elämään ja yritettävä nähdä siitä ne hyvät puolet.
Tämänlainen asetelma on sinänsä tärkeä, koska hyvin usein romantiikassa keskitytään "Ainut Oikea" -ajatusmalliin. Tämä on nuorelle ihmiselle hyvin stressaava ja tätä kautta vastenmielinen näkemys, sillä siihen liittyy ainakin:
1: Pelko siitä, että jossain on se yksi tietty, jonka huomaamatta jääminen on samaa kuin ikuinen yksinolo. Tämä johtaa helposti yli-innokkuuteen, kun ollaan halukkaita yrittämään pienestäkin vihjeestä sen sijaan että oltaisiin varovaisempia.
2: Siinä "perhosten tuntu vatsassa" sekoittuu helposti ajatukseen oikeasta. Sitä ikään kuin pidetään jonain ainutlaatuisena mittarina. Tämä alkutunne rakentaa kovat odotukset, jotka asettavat toiveet korkealle. Epäonnistuessa pudotaankin siksi aivan yhtä korkealta.
3: Vaikka se ylläolevien perusteella helpottaa suhteen aloittamista, se toisaalta samanaikaisesti haittaa suhteen jatkuvuutta ; Vaikeudet tulkitaan helposti siten, että toinen ei ole "se oikea", jonka kanssa elämä on kuin silkkiä vaan. Eli on vaihdettava jotta se oikea ei jälleen kävelisi ohi.
Toki romanttiset "Se Oikea" -ajattelut saavat ne ihmiset jotka onnistuvat parisuhteessaan kokemaan erityisiä tunteita. He kokevat suhteensa olevan vähintään erityislaatuinen, ja kenties he myös ajattelevat onnistuneensa tässä vaikeassa ja haasteellisessa löytämisen tiessä. Mutta niille joille asiat eivät suju, se on jopa masentava. Ja tässä tilastot näyttävät että vain 14% nuoruusajan ihastuksista selviävät avioon asti. Eli 86% eivät. Epäonnistumisentunteita onkin siksi varmasti runsaasti.
1: Karkeasti voidaan sanoa että romantiikka tekee asiat epätoimivaksi. Jopa Hikipedian "Parisuhde" antaa parempia eväitä. Vaikka se perustuu siihen että parisuhteen konventiot käännetään ympäri. Normaalistihan korostetaan sitä että on oltava romanttinen ja hurmattava toinen. Ja sitten vakituisessa suhteessa ollaan avoimia ja rehellisiä. Kuitenkin parempi olisi olla panostamatta vääriin ihmisiin, ja siksi on kenties hyvä olla antamatta "psykopaatille toisia treffejä". Parisuhdetila taas vaatii myös niitä romanttisia ja hurmaavia tekoja.
___1.1: Romanttisen ideaalin konventiot nurin kääntäen tilanne voisi olla ihmisen elämiselle helpompaa. Tämä toki muistuttaa äksystä Schopenhauerista. Hänen mukaansa romantiikassa elämäntahto ohjailee ihmisiä. Ja tällä on mielessään jälkeläisen tuotanto, eikä parisuhteen onnellisuus.
Dawsonin rypeminen tuntuu kuitenkin helposti hyvin kummalliselta. Hän tuntui jäävän roikkumaan suhteeseen. Tämä ei itse asiassa ole kovinkaan erikoista. Sillä tutkimusten mukaan ihmisten luonnollinen aivokemia johtaa irtipääsyn vaikeuteen. Ihmisistä tulee helposti "addiktoituneita", eivätkä he suostu hyväksymään tai ymmärtämään tilannetta ollenkaan samalla tavalla kuin ulkopuolinen voisi pitää järkevänä. "Tieteen Kuvalehti 3/2005" kertookin sivulla että "Onneton rakastuminen on hormonipiina", jossa yksisuuntainen rakkaus sekoittaa muun muassa dopamiinijärjestelmän niin että se alkaa palkitsemaan normaalisti negatiivisina koettuja toimintatapoja, mikä voi johtaa esimerkiksi epätoivoiseen aggressiivisuuteen. Noraddrenaliini ja fenyylietyyliamiini energisoivat ja aktivoivat. Ja matala serotoniinitaso tekee toiminnasta kiihkomielistä. Seuraukset ovat kaiken kaikkiaan melko ikävät. "...yksipuolisesti rakastunut ei luovuta tai saavuta mielenrauhaa ennen kuin hormonisäätelyjärjestelmä on palautunut normaalitilaan. Palautuminen voi kestää jopa 2,5 vuotta." Tässä on helppo ymmärtää miten Dawson jäi roikkumaan omituisen pitkäjännitteisesti epäonnistuneeseen suhteeseen vaikka niitä tyttösiä kuitenkin pyöri sarjassa kohtuullisen paljon.
1: Ero vakiintuneemissa parisuhteissa myös rikkoo identiteetin, Ja erossa nainen kärsii lompakollaan, mies sosiaalisella puolella. Dawson tuskin pääsi tähän asti. Mutta muiden kannalta tämä voi olla relevantimpi kohta tietää.
Dawsonin ero kenties vaikutti myös kaikkien muiden elämään, vaikka sarja ei tätä maininnutkaan.4 Sillä parisuhteiden katkeaminen on myös sosiaalista ; Eroa voidaan sanoa seuraavan copycat -effect, jossa yhden ero johtaa siihen että todennäköisyys sille että joku läheinen ottaa mallia on yllättävänkin suuri. Erojen todennäköisyys kasvaa huimasti, jos saadaan tietää että tuttu on eronnut. Näin Dawsonin ero selittäneekin aika paljon siitä miksi "Dawson's Creekissä" eroja ja liittymisiä ilmeni. Erot ikään kuin tukivat toisiaan. Ja kun pohjalla oleva 14% succes rate ei sekään itsessään ole kovin kannustava, on selvää että teinit saivat eroamisia, yrityksiä ja erehdyksiä.
1 Tai tarkemmin sanoen ei kovin synkeä, mutta sitäkin hävettävämpi, nolompi ja identiteetinvastaisempi.
2 Katie Holmesin "ennen skientologiaa" -version lisäksi.
3 En seurannut sarjaa niin pitkään, mikä tietysti liennyttää häpeääni.
4 Tai oikeammin jos sarja olisi oikeista ihmisistä eikä kynäniekkojen luomus, jolloin yhteneväisyydet todellisuuteen voivat olla moninkin paikoin ainoastaan satunnaisia vai miten se vastuuvapauslauseke menikään...
("Dawson's Creek")
Yksi nuoruuteni synkistä1 salaisuuksista oli se, että seurasin jonkin verran "Dawson's Creek" nimistä sarjaa. Se oli kaiken kaikkiaan sitä pinnallista teini-ihmissuhde-saippuaa, jossa tässä tapauksessa oli vieläpä jonkinlainen moralisoiva pohjasävy, jossa hyville ihmisille tapahtui pahojakin asioita koska he tekivät jonkun erehdyksen. (~ Sarjassa oli tragedioita jossa hamartia ohjaa hyvänkin sankarin kiipeliin.) Sarjassa kuitenkin viehätti2 se, että tämän sarjan maailmassa oli käytännössä vain hyviä ihmisiä. Sarja oli tätä kautta ihmiskuvaltaan hyvin positiivinen. Ja sitten siinä oli tästä huolimatta tai enemmänkin juuri sen vuoksi se pessimistinen pohjasävy.
Sarjahan kertoi Dawson Leerystä joka epäonnistuu Joey Potterin kanssa ja tämä jättää voimakkaan leiman likimain kaikkeen hänen tekemiseensä. Käsittääkseni he eivät palanneet yhteen edes sarjan lopuksi3, eli tilanne jäi tavallaan "ikuiseksi epäonnistumiseksi" jonka kanssa oli opittava elämään ja yritettävä nähdä siitä ne hyvät puolet.
Tämänlainen asetelma on sinänsä tärkeä, koska hyvin usein romantiikassa keskitytään "Ainut Oikea" -ajatusmalliin. Tämä on nuorelle ihmiselle hyvin stressaava ja tätä kautta vastenmielinen näkemys, sillä siihen liittyy ainakin:
1: Pelko siitä, että jossain on se yksi tietty, jonka huomaamatta jääminen on samaa kuin ikuinen yksinolo. Tämä johtaa helposti yli-innokkuuteen, kun ollaan halukkaita yrittämään pienestäkin vihjeestä sen sijaan että oltaisiin varovaisempia.
2: Siinä "perhosten tuntu vatsassa" sekoittuu helposti ajatukseen oikeasta. Sitä ikään kuin pidetään jonain ainutlaatuisena mittarina. Tämä alkutunne rakentaa kovat odotukset, jotka asettavat toiveet korkealle. Epäonnistuessa pudotaankin siksi aivan yhtä korkealta.
3: Vaikka se ylläolevien perusteella helpottaa suhteen aloittamista, se toisaalta samanaikaisesti haittaa suhteen jatkuvuutta ; Vaikeudet tulkitaan helposti siten, että toinen ei ole "se oikea", jonka kanssa elämä on kuin silkkiä vaan. Eli on vaihdettava jotta se oikea ei jälleen kävelisi ohi.
Toki romanttiset "Se Oikea" -ajattelut saavat ne ihmiset jotka onnistuvat parisuhteessaan kokemaan erityisiä tunteita. He kokevat suhteensa olevan vähintään erityislaatuinen, ja kenties he myös ajattelevat onnistuneensa tässä vaikeassa ja haasteellisessa löytämisen tiessä. Mutta niille joille asiat eivät suju, se on jopa masentava. Ja tässä tilastot näyttävät että vain 14% nuoruusajan ihastuksista selviävät avioon asti. Eli 86% eivät. Epäonnistumisentunteita onkin siksi varmasti runsaasti.
1: Karkeasti voidaan sanoa että romantiikka tekee asiat epätoimivaksi. Jopa Hikipedian "Parisuhde" antaa parempia eväitä. Vaikka se perustuu siihen että parisuhteen konventiot käännetään ympäri. Normaalistihan korostetaan sitä että on oltava romanttinen ja hurmattava toinen. Ja sitten vakituisessa suhteessa ollaan avoimia ja rehellisiä. Kuitenkin parempi olisi olla panostamatta vääriin ihmisiin, ja siksi on kenties hyvä olla antamatta "psykopaatille toisia treffejä". Parisuhdetila taas vaatii myös niitä romanttisia ja hurmaavia tekoja.
___1.1: Romanttisen ideaalin konventiot nurin kääntäen tilanne voisi olla ihmisen elämiselle helpompaa. Tämä toki muistuttaa äksystä Schopenhauerista. Hänen mukaansa romantiikassa elämäntahto ohjailee ihmisiä. Ja tällä on mielessään jälkeläisen tuotanto, eikä parisuhteen onnellisuus.
Dawsonin rypeminen tuntuu kuitenkin helposti hyvin kummalliselta. Hän tuntui jäävän roikkumaan suhteeseen. Tämä ei itse asiassa ole kovinkaan erikoista. Sillä tutkimusten mukaan ihmisten luonnollinen aivokemia johtaa irtipääsyn vaikeuteen. Ihmisistä tulee helposti "addiktoituneita", eivätkä he suostu hyväksymään tai ymmärtämään tilannetta ollenkaan samalla tavalla kuin ulkopuolinen voisi pitää järkevänä. "Tieteen Kuvalehti 3/2005" kertookin sivulla että "Onneton rakastuminen on hormonipiina", jossa yksisuuntainen rakkaus sekoittaa muun muassa dopamiinijärjestelmän niin että se alkaa palkitsemaan normaalisti negatiivisina koettuja toimintatapoja, mikä voi johtaa esimerkiksi epätoivoiseen aggressiivisuuteen. Noraddrenaliini ja fenyylietyyliamiini energisoivat ja aktivoivat. Ja matala serotoniinitaso tekee toiminnasta kiihkomielistä. Seuraukset ovat kaiken kaikkiaan melko ikävät. "...yksipuolisesti rakastunut ei luovuta tai saavuta mielenrauhaa ennen kuin hormonisäätelyjärjestelmä on palautunut normaalitilaan. Palautuminen voi kestää jopa 2,5 vuotta." Tässä on helppo ymmärtää miten Dawson jäi roikkumaan omituisen pitkäjännitteisesti epäonnistuneeseen suhteeseen vaikka niitä tyttösiä kuitenkin pyöri sarjassa kohtuullisen paljon.
1: Ero vakiintuneemissa parisuhteissa myös rikkoo identiteetin, Ja erossa nainen kärsii lompakollaan, mies sosiaalisella puolella. Dawson tuskin pääsi tähän asti. Mutta muiden kannalta tämä voi olla relevantimpi kohta tietää.
Dawsonin ero kenties vaikutti myös kaikkien muiden elämään, vaikka sarja ei tätä maininnutkaan.4 Sillä parisuhteiden katkeaminen on myös sosiaalista ; Eroa voidaan sanoa seuraavan copycat -effect, jossa yhden ero johtaa siihen että todennäköisyys sille että joku läheinen ottaa mallia on yllättävänkin suuri. Erojen todennäköisyys kasvaa huimasti, jos saadaan tietää että tuttu on eronnut. Näin Dawsonin ero selittäneekin aika paljon siitä miksi "Dawson's Creekissä" eroja ja liittymisiä ilmeni. Erot ikään kuin tukivat toisiaan. Ja kun pohjalla oleva 14% succes rate ei sekään itsessään ole kovin kannustava, on selvää että teinit saivat eroamisia, yrityksiä ja erehdyksiä.
1 Tai tarkemmin sanoen ei kovin synkeä, mutta sitäkin hävettävämpi, nolompi ja identiteetinvastaisempi.
2 Katie Holmesin "ennen skientologiaa" -version lisäksi.
3 En seurannut sarjaa niin pitkään, mikä tietysti liennyttää häpeääni.
4 Tai oikeammin jos sarja olisi oikeista ihmisistä eikä kynäniekkojen luomus, jolloin yhteneväisyydet todellisuuteen voivat olla moninkin paikoin ainoastaan satunnaisia vai miten se vastuuvapauslauseke menikään...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)