Ampuuko "lihatehdas" -metafora eläinten oikeuksien puolustajien omaan nilkkaan? - Ja miksi tällä olisi yhteiskunnallinen merkitys?

Eläinten oikeuden puolustajissa on kasvissyöntikeskeinen aktivismiryhmä. He puhuvat mielellään "sikatehtaista". Joskus heidän kuvissaan näytetäänkin sikaloita nimenomaan tehdasmaisina. Suuria rivejä, kaavamaisuutta. Esteettisesti asian voi ymmärtää ; Tehdas ei ole ympäristönä pittoreski. Toisaalta minun on kuitenkin ollut vaikeaa uskoa tämän tehokkuuteen.

Esimerkiksi oma suhtautumien teurastusta kohtaan lieveni kun näin kuinka juuri tapettuja ja nyljettyjä lehmiä meni halki vannesahalla. Tehdasmaisuus ja kliinisyys ja tehokkuus loi vahvan mielikuvan. Samalla eetoksella Terry Pratchett korosti että hänen Kiekkomaailman Kuolema -hahmonsa on kaikkea muuta kuin julma. Ja tämän vuoksi hän käytti erittäin terävää viikatetta.

Itse asiassa voi olla että tehdasmaisuus on ongelma. YLE tiedeuutisoi siitä miten lihansyöjät helposti esineellistävät eläimiä. He myös pitivät lihansyöntiä luonnollisena, normaalina, tavallisena ja mukavana. "Tutkijat panivat merkille, että "neljän n:n" (natural, normal, necessary, nice) porukka esineellistää eläimiä kasvissyöjiä enemmän. Esineellistämisellä viitataan tässä yhteydessä taipumukseen vähätellä eläinten olemusta ajattelevina olentoina." Tämä esineellistämien onnistuu kun eläimiä ei kuvata yksilöinä vaan massana. Ja tällä on suuri vaikutus siihen mitä haluamme syödä ja mitä emme.

En malta olla huomauttamatta että tähän liittyvät asiat eivät ole mitenkään erikoista. Vastaava ilmiö tunnetaan myös ihmisten kanssa ; Jos meidän ystävämme kuolee auto-onnettomuudessa, itkemme. Mutta jos luemme auto-onnettomuustilastoja emme itke vaikka tämä meidän ystävämme olisi mukana tässä lukujoukossa. Josif Stalin käytti tätä jopa hyväkseen saadakseen teoilleen oikeutuksen ; "Yksi kuolema on tragedia, miljoona kuolemaa on tilasto". Ihmisillä on valitettavasti tapana jaotella merkityksiä ex post/ex ante -jaottelun mukaan. Välitämme yksilöistä joilla on nimi, naama ja yksilötiedot. Nimetön massaan kuuluva ei eriytetty ei luo syviä tunteita. Ilmiö on siitä valitettava, että meillä on rajallinen kyky luoda merkityksellisiä suhteita yksilöihin. Dunbarin luku antaa rajoitukset jotka vaikuttavat esimerkiksi siihen miten maalaisien ja kaupunkilaisten sosiaalisuus toisiaan kohtaan on oleellisesti erilaista.

Siksi onkin oleellista luoda ilmiö joka roolitetaan ja liitetään johonkin yhteen esimerkkiin. Eläinaktivistin tavoitteiden kannalta on strategisesti kätevämpää kuvata eläinyksilöitä kärsimässä. Se iskee tehokkaammin kuin kliininen panoramakuva kettutarhasta. Vaikka kyseisen yksilökuvan kettu olisi detaljina tuossa kuvassa.

Koulutus-Kasvatuskysymys

Asia on siitä ajankohtainen että eläinten kohtelukysymykseen on nyt tartuttu kouluopetuksessa. Näkökulmavalinnat eivät siis koske enää pelkästään aktivismia ja siihen liittyvää kampanjointia. Kouluissa joissa ideologinen kasvatus on toki ollut Suomessa aina keskeisessä osassa (enkä puhu pelkästään uskonnonopetuksesta vaan muustakin tapakasvatuksesta) on ottanut eläinten hyvinvoinnin osaksi opetusta. "Eläinten hyvinvointi ja oikeudet mainitaan ensimmäistä kertaa peruskoulujen uudessa opetussuunnitelmassa. Eläinten hyvinvointia pohditaan vuodesta 2016 eteenpäin alakoulussa ympäristöopissa ja yläkoulussa biologian, uskonnon ja elämänkatsomustiedon tunneilla. Käytännössä kouluissa selvitetään, millaisissa oloissa ruokaa tuotetaan." Tavoitteena on kasvattaa lapsille luontosuhde. "Opetussuunnitelmaan eläinten hyvinvointi päätyi kun suunnitelmaluonnoksen palautteessa nousi esiin ihmisten huoli lasten suhteesta eläimiin ja luontoon." Tämä asennekasvatus on varmasti mahdollista. Ja kenties sillä voidaan vaikuttaa myös ei-ruokateemaiseen asiaan, eläinrääkkäykseen. Tai kesäkissoihin liittyvään eläinten heitteellejättöön (johon minulla on hämmästyttävän epäsuosittu kanta).

Internetkeskustelun puolella asiassa on nostettu esiin myös se että lapset oppivat eläinten kautta olemaan ystävällisiä toisille ihmisille. Tämä on jossain määrin uskottavaa. Eläimet ovat ensinnäkin mukavampia ja vähemmän paskiaisia kuin suuri osa ihmisistä. Lemmikkieläimiä on yleensä ottaen domestikoitu olemaan sosiaalisesti helppoja ja miellyttäviä. Yleinen mielikuva on myös se että esimerkiksi mies kohtelee naisia kuten mies kohtelee eläimiä. Ja toisaalta julmuus eläimiin nähdään varoitusmerkkinä, osana ns. Maconaldin triadia. (Ei sentään McDonald'sin triadia, joka markkinavoimien vastaisista kasvinsyöjistä tuntuisi olevan sopiva nimitys asialle...) Tunnettua on myös se, että etologian suuria haasteita on se että ihmiset antropomorfistavat eläimiä, eli tulkitsevat eläinten käytöstä ihmisten käytöksen kautta. Ja tämä voi johtaa sekaannuksiin esimerkiksi siinä että ihmiset mielellään halailevat koiria vaikka koirat eivät itse asiassa yleensä pidä halailusta. Tai ostavat koirilleen timanttikaulapantoja lahjaksi vaikka timantit kiinnostavat koiraa mitättömän vähän. Antropomorfismi tuntuu ilmiselvältä mutta siinä on filosofisia haasteita mutta jota voidaan kyllä myös lähestyä ihan kokeellisestikin.. Nämä toki astuvat myös siihen etiikan soveltamiseen arkielämässä.

Ajatus voi tuntua joillain muotoiluilla joltain poppauskolta ; Joku voisi esimerkiksi miettiä että onko eläinten kohdalla ajatus siitä että kasveilla ei ole sielua mutta eläimillä on. Ja tätä kautta kohtelu siirtyisi kaltevaa pintaa ihmisiin. ja tässäkin on jotain perää mutta samalla yhteyksiä on ylitulkittu. Eläimiin julmuutta harjottavilla lapsilla on monenlaisia motiiveita. Ja vain osa niistä on laajemmin huolestuttavia. "...most parents have been upset by some form of childhood cruelty to animals - whether it's pulling the legs off of a bug or sitting on top of a puppy. We struggle to understand why any child would mistreat an animal. And when should we worry? Where's the line between a budding serial killer like Jeffrey Dahmer and normal curiosity and experimentation?" Kun eläinnrääkkäys on liitetty em. Macdonaldin triadiin, syntyy turhankin vakava varoitusmerkki ; Eläinrääkkäys nähdään psykopatiana, ja varoitusmerkkinä kenties jopa sarjamurhaamiseen asti. Samalla eläinten kaltoinkohtelu on yllättävän yleistä, tarpeettoman yleistä ja häiritsevän yleistä. Ja samanaikaisesti sarjamurhaajia on kuitenkin tilastolliessa mielessä aika vähän.
1: Varoitusmerkki jota pelätään tarpeettomasti  muissakin yhteyksissä, koska ne nähdään turhankin determinoivana slippery slopena vakavaan rikollisuuteen. En vähättele tässä eläinrääkkäystä vaan sitä että eläinrääkkäys nähdään uhkana johonkin muuhun ja tämä muu on itse asiassa se pääsyy jonka vuoksi eläinrääkkäystä pelätään. Minusta eläinrääkkäys, eli eläinten kidutus, on huolestuttavaa itsessään.

Voidaan jopa nähdä että ajatus siitä että mitään yhteyttä eläinten ja ihmisten välillä ei ole on jotain joka taatusti vaikuttaa siihen miten suhtaudumme eläinrääkkäykseen ja miten näemme eläimet. Mieleeni tulee esimerkiksi William Lane Craigin näkemys siitä että eläimet eivät oikeasti kärsi. Tämänlainen "eläin on kellokoneisto" -ajatus on varmasti jotain joka asenteensa kautta voidaan liittää Descartesin vaimon koiraan, ja itse asiassa Craigin asenteessa on suoraan argumenttejensa kautta kytkös eri tavoilla vammaisten ihmisten kohteluun. Craig ei toki tee kuten Descartes eli mene argumenttejaan loppuun asti sielläkin missä niiden johtopäätökset ovat epämieluisia. Tämä argumenttien ja valikoinnin yhdistelmä tietenkin johtaa siihen miten Craig suhtautuu hyviin kansanmurhiin ja holokaustiin. Craig hyväksyy Jumalan komentamat kansanmurhat. Tämä suhtautuminen ihmisiin voi kertoa että hän välineellistää ihmiset jonkinlaisiksi Jumalan tehtaan rattaiksi. Ja kun hänen asenteensa eläimiin on sekin mikä on, ei voi olla miettimättä sitä että onko näiden kahden asenteen välillä jokin yhteys. Siihen ei ole helppoja vastauksia. Tai on, mutta ne ovat asenteellisia eivätkä perusteltuja.

Eutanasian ottamisesta

"The ideal death, I think, is what was the ideal Victorian death, you know, with your grandchildren around you, a bit of sobbing. And you say goodbye to your loved ones, making certain that one of them has been left behind to look after the shop."
(Terry Pratchett)

Terry Pratchettin kuolemasta kerrottiin uutisia. "Tieteis- ja fantasiakirjailija Terry Pratchett on kuollut. Hän kuoli kotonaan 66-vuotiaana. Kirjailija sairasti Alzheimerin tautia vuodesta 2007 lähtien." Uutisia jotka eivät olleet ennenaikaisia "Pratchett kuoli kotonaan perheensä ympäröimänä. Alzheimerin tautia sairastanut kirjailija oli 66-vuotias." Uutisissa kiinnostavaa oli se, mistä ei puhuttu ja mistä puhuttiin. "Kustantajan mukaan Pratchett kuoli alzheimerin tautiin, joka hänellä todettiin 2007."

Huomiotaherättävää oli, että uutiset eivät korostaneet eutanasiaa. Hän on nimittäin tullut tunnetuksi eutanasian puolesta käymäänsä kamppailuun. Alzheimer on ollut tässä keskustelussa tärkeänä symbolisena osana. Hän ei tavallaan ole puhunut ulkopuolisena, vaan ihmisenä jolla on konkreettinen tarve asialle. Oikeus kuolemaan oli hänelle tärkeä. Hän myös avoimesti korosti harkitsevansa eutanasiapalveluiden käyttämistä.

Ensin ajattelin että lehdistö haluaa estää aiheesta käytävää arvokeskustelua. On itse asiassa melko tyypillistä että joistain asioista vaietaan. Tämä voi olla hyväkin. Ihmisen kuoleman välineellistäminen on aina hieman likaista. Jopa silloin kun sitä tehdään sellaisten asioiden puolesta joita itse kannatan. Kuten tämä eutanasiakysymys sattuu olemaan. On aivan hyvä rauhoittaa ilmapiiri tältä osin. Onneksi bioetiikkaan keskittynyt BioEdge kertoi asian todellisen laidan. Pratchett oli kuollut täysin luonnollisesti. Eutanasiaa ei tehty.

Tämä täsmennys oli hyödyllinen koska ilman sitä olisin ihmetellyt miten hän voi kuolla niinkin suunnitellunoloisesti kuin mitä lehdistölle annetut kuvaukset ovat kertoneet. Eutanasiaan jumiutunut mieli olisi tuskin muutoin nähnyt sitä että myös pitkäaikainen sairaus tekee kuoleman suunnittelusta varsin ohjattua. Kuolemaa ei voi torjua, mutta kuolemisen puitteita ehtii rakentamaan paljon paremmin kuin takaapäintulevien luotien kohdalla.

Samalla tämä tietysti korostaa sitä miten vaikeaa ihmisen on tosiasiassa tuhota itseään edes eutanasiatilanteessa. Moni esittää että ihmiset haluaisivat kuolla harkitsemattomasti. Tämä ei kuitenkaan ole kovin uskottavaa. Elämä on kaiken kaikkiaan sen verran täynnä kärsimystä ja on muutoinkin monin paikoin sen verran onnetonta, että se että ihmiset eivät ylipäätään halua tehdä itsemurhaa vaatii selityksen. Esimerkiksi evoluutioteorian, joka korostaa että lisääntyminen ja henkiinjääminen ja niihin liittyvät eloonjäämisvaistot ovat kaiken ytimessä. Kipu ja kärsiminen ovat itsesuojelumekanismeja. Ilman tämänlaista biologista ohjelmointia moni varmasti tappaisikin itsensä.

Toki kuolintavan valinta on symbolinen. Samalla tavalla kuin puheetkin olivat symbolisia. Että aina kannattaa rämpiä ja yrittää. Toivoa ei pidä menettää koska kenties aina on mahdollisuus. Tai jos ei, niin kohtalo kuitenkin pelaa paremmin.

"Most gods throw dice, but Fate plays chess, and you don't find out til too late that he's been playing with two queens all along."
(Terry Pratchett)

Miksi kaikki on paskaa?

Olen kirjoittanut blogiini niin paljon roinaa, että 5000 blogikirjoituksen raja on suhahtanut täyteen. Tämä, mielenvikaisuudesta ja pakkomielteen vakavuudesta vihjaava, numero on hyvä tekosyy kirjoittaa blogaamisesta. Ja koska tuhannet artikkelit tulevat täyteen varsin harvoin, on kenties syytä valita tähän mitä keskeisin näkökulma.

Tärkein niistä on se, että blogini aiheet, käsittelytavat ja luultavasti myös laatu ovat vaihtelevia. Koska en liiku vain vahvuusalueillani vaan pyrin monialaisuuteen on väistämätöntä että seassa on väistämättä paljon paskaa. Ja toisaalta usein selvästi otan aiheeksi sellaiset vähemmän laadukkaat pseudotieteelliset asiat joiden käsittelyä ei pidetä kovin asiallisena ; Se on vähän kuin hakkaisi vauvoja. Sen voi tehdä, sen voi tehdä jopa hyvällä tekniikalla, mutta teossa on silti jotain hieman hävettävää. Lisäksi tapani kirjoittaa näistä asioista on väheksyvä, halveksuva, ärsyttävä ja muutenkin vittupäinen. Joten otsikkoon laittamani kysymys on monellakin kannalla oleellinen ja tärkeä. Syitä on monia.

Kenties helpointa olisi korostaa että kaikki johtuu vain persoonastani. Siinä olisi myös paljon totuutta. Minulla on valtava ego. Lisäksi olen suuttuessani kaunainen ja vaikka oikeasti suutun äärimmäisen vaikeasti, olen pienemmässä määrin hyvin ärsyyntymisherkkä. Negatiivisuuteni on muutoinkin vaikuttanut tekstin sisältöön. Ja se on vaikuttanut jopa siihen miten blogin perussävy on muuttunut vuosien varrella. Aloittaessani olin montaa astetta masentuneempi kuin nykyään. Kyynisyytenikin on mennyt pohjasta läpi ja muuntautunut sellaiseksi virheitä kestävämmäksi ironisuudeksi joka ehkä jo muutaman kymmenen vuoden jalostamisen jälkeen alkaa näyttämään ihmisistä asialliaselta ihmismäiseltä kanssakäymiseltä. Enkä oikeastaan edes häpeä tätä. Sillä suhtautumiseni persoonani likaisiin puoliin - puoliin jotka kiistatta edustavat ihmiskunnan halpamaisimpia ja pikkumaisimpia kulmia - on sitä samaa mitä Neil Gaiman korostaa kun hän kertoo Terry Pratchettistä. Että moni pitää Pratchettiä iloisena miehenä koska hän kirjoittaa humaaneja ja hauskoja kirjoja. Mutta oikeasti Pratchett on perusasenteeltaan vihainen. Kysymys on sublimoinnista. Ikävät puolet tulee ikään kuin valjastaa johonkin. Minulla ne valjastuvat usein pakkomielteiseen mielisairaaseen mutta harmittomaan internetkirjoitteluun. (Eikä esimerkiksi kirkkojen polttelemiseen.) Lisäksi olen kyllä nähnyt vaivaa filosofian taitojen pänttäämiseen. Ja olen jossain määrin myös ansainnut osan ylpeilystäni. (Joskin persoonallisuusvioillekin jää taatusti materiaalia.) Mutta tämän persoonapuolen korostaminen koko totuudeksi olisi liioiteltua.

Jos ajatellaan että blogini on jonkinlaista "filosofian popularisointia", voisin ottaa esiin eri strategioita joilla tätä on tehty. Voisin kenties olla enemmänkin kuin "vsauce" -kanavalla tunnetuksi tullut Michael Stephens. Hän lähestyy asioita aina positiivisen kautta. "Our World is Amazing". Hän on monialainen, huumorintajuinen ja kiinnostava. Kaikki ominaisuuksia joita haluaisin olla. Ja periaatteessa voisin, varsin pienellä yrittämisellä, editoida retoriikkaani ja vähentää debunkkausnäkökulmaa. Lisäksi tämänlainen lähestymisnäkökulma parantaisi lukijamääriä. (Olen jopa tehnyt pieniä eksperimenttejä tähän liittyen. En tavoittele lukijamääriä, joten voin tehdä testejä ja katsella miten ne vaikuttavat trendeihin.)

Mutta sitten toisaalta tämä ei ole oikeasti kovin opettavaista. Tämä on kenties niitä suurimpia yllätyksenaiheita. Mutta tähän on aika ottaa "veritasiumia" ylläpitävän Derek Mullerin näkemys. Hän on tehnyt tohtorinväitöskirjansa fysiikan popularisoinnista ja siitä miten opettavaista se on. Hän on kuvannut sitä miten fysiikan videoissa on usein käytetty demonstraatioita joissa asioita lähestytään positiivisesti. Niitä katsoneet kuvaavat videoita selkeiksi ja opettavaisiksi. Katsojien oman osaamisen luottamus kasvoi kohisten. Mutta kun näiden videoiden tehoja katsotaan ennakkotestauksen ja jälkitestauksen kanssa, ei oppimista tapahtunut oikeastaan yhtään. Debunkkausta korostavampi näkökulma koetaan sekavana ja haastavana. Ne tuottavat epävarmuuden tunnetta, iskevät lovea itsetuntoon. Mutta toisaalta ne hierovat osaamistuloksia ylöspäin. Syynä on se, että valtaosa selkeydestä johtuu siitä että ihmiset lähestyvät tekstiä intuitioilla ja ennakkokäsityksillä ja iso osa opetusvideoiden materiaalista itse asiassa menee mielen ohi, se ohitetaan ja se sovitetaan valmiiksi itsellä oleviin ennakkomielikuviin. (Tämä ei toki ole yllättävää. Ihminen pitää itseään johdonmukaisena ja järkevänä.) Muller edustaakin sellaista tieteen popularisoinnin näkökulmaa jossa ihmisten suututtaminen otetaan väistämättömänä ; Moni todella kokee kritisoivan kulman väheksyvänä, pilkallisena. Ja näkee että tämänlaiset asiat sekoittavat ja hämmentävät. Sekoittamista ja hämmentämistä kuitenkin tarvitaan jotta monet ihmiset aktivoituisivat. Uskonkin että ne joiden mielenterveys riittää blogauksieni lukemiseen ja jotka tämän lisäksi esimerkiksi tarkistelevat faktoja teksteissäni oppivat joskus jotain. Kun taas monessa muussa paikassa eivät.

Lisäksi en voi olla korostamatta Daniel Dennettiä. Hän kuvasi sitä miten hän ei ollut oikein ihaillut renessanssiajan kunnioitetuimpien mestareiden tekemää maalaustaidetta. Hän piti sitä ikävystyttävänä eikä oikein kunnioittanut sen tekijöitä. Kunnes hän oli nähnyt laajemmin maalauksia tuolta ajalta. Hänen mielensä oli muuttunut. Hän selittää tätä psykologialla ; Ihmiset jotka näkevät vain mestariteoksia eivät osaa suhteuttaa niitä. Kun kaikki nähdyt ovat hyviä siitä tulee normaali, keskiverto. Kun kaikki nähdyt ovat jotain tasoa, tämän tason saavuttamisenkin täytyy olla helppoa. Mutta kun näkee heikompiakin teoksia syntyy kontrastintajua. Sitä että saavutus on kaikkea muuta kuin ilmiselvä. Siksi Dennett korostaakin että hyvä kirjasto on sellainen jossa on käsin valikoituja superhyviä teoksia. Mutta erinomainen kirjasto on sellainen jossa on tarjolla myös roskaa.

Ja se hienoksi kehumani
nymfikin katsoo alaspäin.

Ja olen tältä osin Dennettin kanssa samaa mieltä. Wallace Collectionissa kykenin ihailemaan Charles-Henri-Joseph Cordierin Nymfistä tekemää marmoriveistosta koska olin nähnyt heikompiakin kyhäelmiä. (Käykää katsomassa sitä! Mikään valokuva ei tee sille oikeutta!) Arvostusta lisää yleensä myös se, että ns. yrittää itse. Omat kyhäelmäni keramiikan kanssa on antanut jonkinlaista perspektiiviä siitä miten patsaiden muovailu on vaikeaa jopa silloin kun sitä ei pidä raapia esiin nelikulmaisesta kivenjärkäleestä. Epäonnistuminenkin opettaa jotain.

Kaiken kaikkiaan minulla on monia syitä pitää esillä vähän huonompaakin materiaalia. Mutta jota ei sekoiteta siihen että ne olisivat ansiokkaita tai yhtä hyviä kuin muut esilletuodut asiat. on syytä korostaa niiden ryönäistä perusolemusta sellaisella jonka nähdessä korostuu se, että filosofiakin on perimmiltään taito. Että ei voida olettaa että mikä tahansa on yhtä hyvää ja hyvin tehtyä.

Pieni vertailu : Lihaa metsästämällä vai maataloudella

Lihansyöntiä koskeva keskustelu rinnastuu usein kasvissyöntiin. Kuitenkin lihansyönnin sisällä on paljonkin variaatiota. Ja näitä koulukuntaerojakin voisi olla rakentavaa miettiä. Koska minulla ei ole suuria antipatioita metsästystä eikä maataloutta kohtaan tästä ei syntyne mitään kovin hirvittävää vihapuhetta.

Käytyäni teurastus- ja lihanleikkuukurssin minulle tuli melkolailla selväksi se, että kuoleman kannalta tappamista on erilaista. On kiduttavaa ja vähemmän kiduttavaa. Halalteurastus ja metsästys ovat tappamisessa julmempia. Mutta se kun näkee miten vannesaha pistää sian kahtia kun taju on ensin viety, on näky tehokkuudessaan viiltävää. Sitä ikään kuin tiedostaa syvällisyyden Terry Pratchettin Kuolemalla. Tämä kun kutsuu lempeydeksi sitä että hän käyttää erityisen terävää viikatetta. Näkisin että tässä kohden tuotantoeläinten puolella on etuna juuri hyvä kuolema. Metsästysaseet eivät tapa tajutonta eläintä - ja metsästämällä tehty vahinko on olosuhteista johtuen väistämättä - vähemmän spesifiä.

Siksi jos kannattaa metsästämistä eettisempänä kuin maataloutta on kuoleman sijaan katsottava elämää. On keskityttävä siihen miten eläin elää. Tähän taasen on kaksi hieman erilaista näkökulmaa joita pidetään usein samana. Ne ovat kuitenkin vain osittain päällekäisiä.

Voidaan katsoa eläinten hyvinvointia. Tässä kohden on huomattava että maatilan olosuhteita kauhistellaan, mutta ei se eläinten elämä luonnossakaan mitään herkkua ole. Tämä unohtuu helposti ja tämän jälkeen tuotantoeläintilalta jääkaapista löytynyt possu on kauhistuttava ja syy päästää eläimiä luontoon. Mutta korpinnokkima kuollut villisianporsas ei herätä intoilua siitä että nämä pitäisi suojella luonnossa olevilta hirveyksiltä. En toki mene niin pitkälle että pitäisin maatalouden toimintaa täysin ongelmattomana ja supereettisenä. Sanon kuitenkin sen verran, että vaikka tuotantoeläinpuolella ei kenties mene niin kivasti, niin siellä on hyvinvointiasioita otettu lainsäädäntöön asti huomioon sen verran että ongelmista huolimatta asioita voi olla ihan OK. (Ja MTT:llä on esimerkiksi sikojen stressiä ja hyvinvointia tutkittu ja pyritty kehittämään. Olen itse ollut töissä siellä ja avustanut näissä hyvinvointitutkimuksissa.) Näin ollen voi sanoa että voi olla vaikea valita että onko luonnon vai tuotantotilan eläinten hyvinvointi paremmin. Mutta jossain määrin hyväksyn myös kriittiset äänenpainot ja voisin antaa tässä kohden varovaisen tasapelin. Eläinten hyvinvointi on monille tärkeä mutta tässä valintaa painottavat kuitenkin mieltymyskysymykset ja priorisoinnit.

Lopullinen ratkaisu onkin sitten tosiasiassa siinä että painottaako hyvää kuolemaa vai eläinten oikeuksia. Eläinten oikeudethan ovat sellaisia erikoisia ihmiseettisiä periaatteita joita laitetaan eläimiin kysymättä eläimiltä itseltään. (Eläinten hyvinvointia sentään voidaan tutkia terveystilastoilla ja katsomalla esimerkiksi miten kovaa eläimet ponnistelevat saadakseen tiettyjä hyödykkeitä ja toisaalta jos niiden annetaan valita niin mitä ne valitsevat.) Eläinten oikeuskulmassa sitten keskiöön nousee sellainen ajatus kuin että onko eläin elänyt elämänsä vapaana. Ja moni pitää tuotantoeläinlaitoksia petoksena koska niissä eläimiä ruokitaan ja ne eivät tiedä päätyvänsä lihoiksi.

Toki tämä huomio voidaan kytkeä klassiseenkin lihansyöntiin.

Itse näkisin että eläinten oikeuksia on jopa yliarvioitu, osittain eläinten hyvinvoinnin kustannuksella. Asia on ongelmallinen sillä maataloustuotantopuolella on hyvin helppoa keskittyä taloudelliseen hyvinvointiin ja viitata siihen miten esimerkiksi eläinten terveys vaikuttaa tuotteeseen joten eläimiä halutaan pitää hyvänä. Tämä johtaa liian helposti perinteiseen Adam Smithin näkymättömän käden kaltaiseen ajatteluun jossa tuotannon maksimoiminen jotenkin olisi aina myös eläinten hyvinvointia. (Näen että terveyspointti on validi, mutta ei se yleispätevä sääntö ole. Lainsäädännöllä on jouduttu puuttumaan karsinoiden kokoon juuri siksi että vapaa yrittäjä helposti sulloisi eläimet liian pieneen tilaan.) Eli tuotanto menisi eläinten hyvinvoinnin yli. Tämä tarkoittaa sitä että hyvä kritiikki olisi tarpeellista, jopa välttämätöntä. Eläinten hyvinvointi taas on enemmän ideologis-poliittista. Ja kun maatalouden kritiikki on tämänlaista, käy helposti niin että idealistit ajavat eläinten oikeuksia ja maataloustuottajat maatalouden kannattavuutta. Ja eläinten hyvinvointi voi tässä ristipaineessa unohtua. Koska poliittiset muutospaineet kuitenkin syntyvät siitä ideologisesta elämöinnistä, ihan sen takia että kuluttaja joka ostaa eettiseksi kokemaansa lihaa vain siksi että se on hänestä eettistä luo standardeja ja vaikutuksia - ja itse asiassa luo näitä juuri Adam Smithin näkymättömän käden logiikalla.

Toki kykenen ymmärtämään myös eläinten oikeuksien puolustajaa. Sillä vaikka se onkin harmittomimmillaan eläinten antropomorfismia ja pahimmillaan eläimen välineellistämistä oman ideologian symboliksi niin siitä huolimatta maatalouteen kieltämättä liittyy ajatuksia eläinten pettämisestä. Muistan kyllä itsekin MTT:llä kun eräänä teuraspäivänä yksi lempeä sika (sioilla on luonne, käytöksessä variaatiota lehmiin verrattuna ihan sikana) lähti teurasautoon. Käveli käytävää perse heiluen ja kävi pyytämässä rapsutuksia sekä minulta että teurasauton kuskilta. Kyllähän sinä iltana itku tuli, pakko myöntää.

Pieni ajatus : Väliinputoaminen

"Man must not think he is on a level with either beast or angels, and he must not be ignorant of those levels, but should know both."
(Blaise Pascal)

Ihminen on usein ajatellut itsensä jatkumoon jossa hän on eläimiä henkevämpi mutta vähemmän henkinen kuin vaikka Jumala. Tässä mielessä ihmisen on ikään kuin ollut pakko reagoida molempiin tasoihin. Ja fantasia, sadut ja tarinat ovat ollut tässä apuvälineenä. Esimerkiksi C. S. Lewisin mukaan fantasian miettiminen ei onnistu oikein muuten kuin miettimällä sitä ainutta oikeaa "toista maailmaa". Mutta toisaalta hän kirjoittikin kristillistä ideologialla alleviivattua fantasiaa. Joka taas ei vastaa suurta osaa muiden tekemästä fantasiasta.

Ja tästä on seurauksia. Syntyy omituisia puolia. Fantasia on mielikuvitusta ja eskapismia. Ja ne kulminoituvat fantasian kohdalla. Sillä fantasia on jotain joka ylittää fysikaalisen maailman, mutta se määritellään kuitenkin samalla epätodeksi. Epätodeksi joka kuvitellaan vaikka se onkin epätotta. Ellei peräti juuri sen vuoksi.

Ja tässäkin kulmassa fantasia nähdään jonain jonka tulisi olla ihmisille tuttu. Eikä siksi että fantasia tekee elämän jotenkin paremmaksi. Että elämä huijataan miellyttäväksi vaikka se ei olekaan. Joka tekee fantasiasta eräänlaisen Jumalan ilman minkäänlaisia voimia.

On kenties innostavaa uskoa uskomiseen ja tukea fantasiaa. Etenkin kun fantasia, toisin kuin uskonto, ovat hyvin muodikkaita. Ja korostaa että ihminen kaipaa jotain sen tapaista. Mutta tähän ei voi muuta kuin lainata fantasiakirjailijaa. Josta voi varomattomampi saada sellaisen kuvan että kenties fantasiassa darwinisti kättelee itseään sielunvihollista.

"REALLY? AS IF IT WAS SOME KIND OF PINK PILL? NO. HUMANS NEED FANTASY TO BE HUMAN. TO BE THE PLACE WHERE THE FALLING ANGEL MEETS THE RISING APE."
(Terry Pratchett)

Pinnallinen ja yliarvostettu

Matemaatikko Jeffrey Shallit on kirjoittanut tyytymättömyydestään C. S. Lewisiin. Hän ihmettelee miksi häntä kuvataan niin usein ylisanoilla. "Christians tell us, is "the 20th century's most towering intellectual practitioner of the Christian faith". His thinking is "rich and deep". He is "amazingly influential" and his influence is "profound"." Kuitenkin hänen argumenttinsa ovat pinnallisia, tyhjiä ja suorastaan epäloogisia. Niiden puutteet ovat yksinkertaisia ja ilmiselviä. Esimerkiksi Lewisin trilemman aukot ovat suuria ja tunnettuja. Lisäksi hänen vertauksensa ovat usein jotain josta puuttuu tarkemmassa otteessa sisältö. ; En voi olla kuin samaa mieltä. "Mere Christianity" on aivan oikeasti niitä kirjoja joiden kohdalla olen katunut syvästi kaikkea sitä haaskaamaani aikaa jonka tein sen kanssa. Ja tämä on paljon sanottu, koska olen lukenut myös kreationistien kirjallisuutta ilman tämänlaatuista pettymystä. Shallitin kuvaus on pätevä indeed ; "Lewis is vastly overrated. He was a shallow and sophomoric thinker. He knew virtually nothing about science."

Mutta tämänlaatuinen "komppaaminen" olisi tylsä syy blogaamiseen. Shallit on "tunnetusti kompetentti kaveri" ja ymmärrän hänen näkemyksensä. Mutta tästä huolimatta perusongelma onkin kysymys siitä miksi Lewis menee niin täydestä niin moniin. Ovatko he kaikki idiootteja? Lyhyt vastaus on että ovat. Pitkä vastaus on luultavasti jotain miedompaa.

Luulen että Lewisiin suhtautumiseen saa avaimet fantasiakirjallisuudesta. Hän on "Narnian" kirjoittaja. Shallit on tältä osin pettynyt "His children's books were twee crypto-Christian twaddle. (How old were you when you figured out that Aslan was Jesus? And how disappointed and misled did you feel?)" Itse en lapsena itse asiassa tiedostanut Aslanin Jeesusluonnetta. Näin aikuisena se sen sijaan on ilmiselvä. Kenties jopa häiritsevän ilmiselvä. Mutta tästä huolimatta minua ei haittaa. Itse asiassa jos Aslan olisi jotenkin kätketysti Jeesus se olisi paljon häiritsevämpää ja salakavalampaa. Minusta se alleviivaus jolla Aslan Jeesunnistetaan on rehellistä ja avointa. Ja avoimuus johtaa juuri siihen että moni nimenomaan vieraantuu Aslanista. Shallitin reaktio mielestäni kertoo niistä hyvistä puolista joita Lewisin ratkaisussa on. Ja tämä on tietysti Lewisille bonukseksi. Narnia vaikuttaa heikolta lähinnä jos sitä vertaa Tolkienin parhaaseen tuotantoon. (Joka ei sekään ole Jeesusvapaata aluetta.) Se päihittää laadussa Rowlingin myöhäistuotannon ja on siis aivan riittävän hyvää viihdettä. Toki Lewis ei pärjää fantasiansa filosofisessa osaamisessa ja syvyydessä lainkaan esimerkiksi Terry Pratchettin tuotannolle. (Mutta kukapa pärjäisi? Neil Gaiman, ehkä.)

Olen itse asiassa ollut huvittunut kun viime aikoina on keskustelussa nostettu esiin sitä että ihminen on homo religiosus. (Kenties sen takia miten paljon näkyvyyttä eräs blogissani moittimani kirjoitus sai.) Siinä on korostettu sitä että kansankirkosta luopuminen ei ole johtanut ateismiin vaan kaikenlaisten muiden höpöhöpöuskontojen kannatukseen. Ja että samalla kun kansa on maallistunut on fantasia noussut suosioon. Fantasia on siitä mielenkiintoinen rinnastus että se laittaa uskonnot sulassa sovussa yhteen nippuun. Ja tällöin voi oikeasti sanoa että tästä tilanteesta voidaan johtaa asioita jotka eivät näitä "ihminen on homo religiosus" -hokijoita oikein innosta. Jotain sen tapaista kuin "I twigged to the Aslan/Jesus connection pretty quickly. But in my mind, Narnia was fantasy. Not Real. Therefore, Jesus was also fantasy. Not Real." Mutta Lewisin kohdalla fantasiarinnastus on oikeastaan kaiken ytimessä. Hän oli nimenomaan kaunokirjoittaja. Hänen trilemmansakin on enimmäkseen pseudolooginen. Sen teho perustuu kieleen. Lewis ei argumentoi vaan maalailee taiteilijanotteellaan mielikuvia. Ymmärtämisen sijasta hän nimenomaan jakaa illuusiota ymmärtämisestä. ; Itse asiassa henkenä voi olla sekin että kun on pitänyt suositusta Narniasta niin sitten pitäisi hänen muistakin sanomistaan.

Moni toki arvostaa C. S. Lewisiä siksi että Lewis on kääntynyt. Tämä kääntymiskertomus ikään kuin itsessään tekee hänestä syvällisen ja tärkeän hahmon. Mikä korostaa sitä että Lewisin vertauksien ja argumenttien teho eivät nojaa logiikkaan vaan nojaavat narraatioon. (Esimerkiksi voisi luulla että entinen ateisti osaisi ateismin, mutta Lewis kuvaa naurettavaa angsteismia johon uskovaa on perkeleen vaikeaa löytää miltään ajalta. Mutta mitäpä sitä voi odottaa mieheltä jonka koko elämä on taivutettu tarinaksi jossa hän vaeltaa pinnallisesta tympeän typerästä stereotyypistä toiseen.) Koska koko miehen kohdalla kyse on siitä että kaikki liitetään tarinaan. Lewisin karisma tulee niistä tarinoista joita hänen ympärilleen on generoitu. C. S. Lewis on kupla jota ihmiset eivät halua puhkaista, koska se rapsuttelee heidän korvasyyhyään.

Käytännöllisesti sanoen epäkäytännöllistä

Eräänä päivänä, lähimenneisyydessä, miekkailukoululla keskustelin mr. Windsorin kanssa erinäisistä asioista. Kesken keskustelun hän kontekstoi vastauksen siltä kannalta että minä olen käytännönläheinen tyyppi. Ajatus oli hämmentävä. Sillä minua on elämäni aikana kutsuttu ties millä tavoin. Mutta juuri tämä ei ole kuulunut niihin.

Itse asiassa minulla näyttää olevan jonkinlainen abstraktin teoreetikon maine. Olen epäkäytännöllinen, en osaa rakentaa oikein mitään, en osaa ajaa autoa ja tehdä vastaavia arkisia toimia. Ja vihaan kotitöitä. Ja suurta määrää muitakin asioita joista normaalien ihmisten arki itse asiassa koostuu. Harvat tekevät ja toteuttavat taitoni ovat niin spesifejä että niitä ei oikein saa sovellettua missään niin epämääräisessä kontekstissa kuin arjessa. ; Minut paremmin tuntevat ihmiset sanovatkin jopa sen tyylisiä asioita että on ihme että älynlahjoistani huolimatta moni aivan arkinen tekeminen on niin vaikeaa. Kontrasti hämmentää.

Kuitenkin tietyllä tavalla Windsorin huomio oli myös oleellisen tosi. Siitä huolimatta että olen niin arjesta vieraantunut ja abstraktien käsitteiden hurmaamana kielellisessä vankilassa, että minusta on hyvä kutsua käytäntöä korostavia ihmisiä "pragmaattisiksi".

Tämä on kenties vahviten esillä juuri miekkailussa. (Ja siksi kukaan muu ei tee tämänlaisia ajatuksia.) Eikä sitä kautta että olisin hyvä ja taitava. Ei. Vaan sen takia miten suhtaudun käsitteisiin. Moni ihminen suhtautuu käsitteisiin teoreettisesti. Tällöin heillä on jäykkä mutta perfektionistinen tapa. Miekkailussa tämä lähestymistapa johtaa siihen että he tekevät harjoittelusta sitä että he etsivät esimerkiksi täydellistä roverso sottanoa. Heille tämä käsite on tärkeä, ikään kuin jokin metafyysinen arvo. Tekniikka on kuin Platonin ideamaailman heijastuma ja aina hieman epätäydellinen.

Minulle käsitteet ovat likiarvoja. Likiarvoja jotka itse asiassa vääristävät todellisuutta ; Tosiasiassa miekaniskuja on lähes ääretön määrä, samoin kuin tilanteita. Käsitteitä käytetään siksi että ilman viitekehystä ei ole päämäärätietoista harjoittelua vaan pelkkää käytännöstä tekemällä oppimista. Käsitteitä luodaan jotta voidaan luoda konsepteja. Ja nämä ovat usein sekoittuneet. Jossain tilanteessa on vaikeaa sanoa onko jokin isku mandritto fendente vai mandritto mezzano. Ja sekoittumistilanteessa vastatekniikaksi luultavasti kelpaa kumpi vain. Siinä on vain variaatiota, vapautta valita. Ja jos näin ei ole, niin tähän väliin ei todennäköisesti toimi kumpikaan ja siksi siinä pitäisi olla käsite. Ja sen jälkeen asia olisi korjattu. Minulle käsitteet ovat välttämätön paha, jotain joka helpottaa harjoittelua. Keskustelun loppu. Jos olet mystikko niin en oikein jaksa kiinnostua. "I am shallow guy, you know, talk someone wiser".

Asenteeni ei siis tässä mielessä heijasta kotityön ja arjenhallinnan kömpelyyttäni. Ja tätä kautta on hyvä huomata, että minulla on karkeasti ottaen varsin banaali suhde metafysiikkaan. En ole looginen positivisti, joten tiedän että metafysiikkaa on kaikessa arkisessakin tekemisessäni. Miekkailun käsitteellistäminen tekee siitäkin välittömästi jossain määrin teoreettisen konseptin. Sen sijaan metafysiikka on suurimmaksi osaksi sitä että ihmiset kuluttavat aikaansa kysymyksiin jotka olisi kenties parasta naulata vessan seinälle. Heidän näkemyksensä alkaa usein jäsentymään teoreettisesti joidenkin hyvin abstraktien käsitteiden ympärille. Ja totuuden sijasta etsitään maailmankuvan jäsentämiskeinoja. Jokaisella on maailmankuva, mutta en näe miksi sen pitäisi johtaa tämänlaiseen käsitemasturbaatioon.

Noin karkeasti ottaen näen että moni klassinen filosofinen ajattelu onkin tässä kohden jotain joka soveltuu hirvittävän huonosti oikein mihinkään. Syy on se, että luonnollinen kieli ei ole loogiikkapohjainen ilmaisusysteemi. Eli kun ihminen käyttää jotain kommunikointikieltä joka ei ole matematiikkaa tai suoraa logiikkaa, hän ei esitä loogisia propositioita. Itse asiassa jopa niin syvästi että valtaosa ns. sofistikoituneimmista filosofisistakaan erimielisyyksistä eivät ole erimielisyyksiä logiikan yli vaan erimielisyyksiä premisseistä. Ja vielä useammin erimielisyyttä merkityksistä. Arkipuheessa tämä vieläpä korostuu. Ja tätä kautta ontologia on mitätöntä. Ja jopa epistemologia on useimmiten huvittavaa. Mutta epistemologia voi sentään olla kätevää. Sillä sen puolella saadaan kuitenkin vapautta siitä että maailmassa olisi pelkästään joko mielipiteitä tai loogisia abstraktioita. Epistemologia on siis epämiellyttävä kompromissi joka on pakko tehdä. Se on kuin sitä että maailma jossa ei muuten olisi järjestystä laimennettaisiin muotoon jossa pystyy elämään ja toimimaan ja josta kuitenkin saadaan irti jotain muutakin kuin kaaoottista mielipiteilyä. Se on sitä että kehitetään kaaoottiseen kamppailuun sen tyylisiä käsitteitä kuin etäisyyttä arvoivat nyrkkisäännöt zogho largo ja zogho stretto. Joka on toki etäisyyttä mutta myös riippuvainen omasta ja vastapuolen ruumiinrakenteesta ja täten yllättävän harmaasävyinen ja kompleksi.

Teoriaa käytäntöön

"To show that a theory assumes a given object, or objects of a given class, we have to show that the theory would be false if that object did not exist, or if that class were empty; hence that the theory requires that object, or members of that class in order to be true."
(Quine, "Existence and Quantification", 1966)

Ja tämä on varmasti yksi niistä syistä joiden vuoksi Quine on juuri minulle hyvin sopiva tieteenfilosofi. Hän toki painotti yhä loogisuutta ja logiikkaa hyvin vahvasti. Mutta hänen suhtautumisensa falsifikaatioon, teorioiden yhteennivomiseen ja käsitteellistämiseen ovat jotain joka on ollut itselleni hyvin tärkeää. Ajalla ennen muutaman vuoden "internettyhjiötäni", eli vuosituhannen alkupuolella, olin ajattelutavaltani melko holistinen. Yhdistelin asioita tavalla joista oli paha sanoa olivatko ne oikein vai väärin. Tämä on tietysti turvallinen tie. Mutta sitten ns. harjoitin opintoja aiheesta. Ja tässä kohden ongelmaksi tuli se, että tiedostin miten tehokas ja hyvä ajattelutapa itsekriittinen reduktio on. Samalla tiedostin miten epäluonteva ja itselleni vaikea tämä prosessointitapa on. Minulla meni valehtelematta 2 ja puoli vuotta elämästä pelkästään tämän yhden asian kanssa. Onneksi "internettyhjiöni" aikana sain syvennyttyä Quinen näkemyksiin. Sillä hänen mallissaan reduktio on mukana mutta ei ehdottomana. Quinen malli on tästä huolimatta kuitenkin holistinen. Se arvostaa reduktiota mutta ei nojaa yksin siihen.

Ja ennen kaikkea sen terve suhde käsitteisiin on varsin pragmaattinen. Yllättävän pragmaattinen. Esimerkiksi hänen "Existence and Quantification" korostaa että sellaiset olemassaoloväitteet kuin "on olemassa yksisarvisia" tai "on olemassajäniksiä" voivat olla harhaanjohtavia. Quinen idean voisi tiivistää seuraavalla tavalla ; Hän korostaa että on olemassa ero arkijärjen eksistenttiväitteiden, kuten jänisten, ja filosofisten olemassaoloväitteiden kuten, numeroiden, loogisten operanttien ja attribuuttien, välillä. Ja tämän lisäksi on olemassa ero sillä filosofille olemassaoloväite ei ole ihan samanlainen kuin arkipuheessa. Sillä on eri asia puhua empiirisistä kuin kategorisista oletuksista.

Tämä erottaa Quinen esimerkiksi Hegelistä. Hegelillä oli ytimessään Absoluutti. Ja tämä johtaa siihen että Hegeliläinen ei oikeastaan koskaan kohtaa tilannetta jossa hän joutuisi muuttamaan uskomuksiaan riippumatta siitä mitä he kohtaavat. He ovat lähinnä koherentteja. Ja kuten itse olen usein korostanut, koherenttius on välttämätön mutta ei riittävä ehto siihen että on minun silmissäni mitään muuta kuin hupsu. Quinelainen unohtaa absoluutin ja nojaa sen sijaan sellaiseen asiaan kuin parsimonia. Quinelainen filosofia käsittelee toki sanoja ja käsitteitä, mutta siinä kysymys ei tavallaan enä ole mistään "lingvistisestä joustavuudesta tai joustamattomuudesta". Se sen sijaan keskittyy selitysvoimaan, konsilienssiin ja muihin vastaaviin soveltaviin kulmiin. Hyvä tiede ei siis vain sovita itseään muiden keksimiin intellektuellisiin konsepteihin ja koherentisoi itsensä näin osaksi yleistä intellektuellia käsiteakrobatiaa. Vaan siinä on nimenomaan jotain joka hyödyttää monia muita tieteenaloja. Presuppositionisti, joka ajaa absoluutin asiaa, miettii siis tavallaan siten että miten hän voi hyötyä muista tieteenaloista. Quinelainen taas miettii miten tämä ja tämä konsepti hyödyttää muita. Koherenssi ja käsitteiden muotoilu ovat jotain jonka nämä päinvastaiset lähestymistavat jakavat. Asenne esimerkiksi viittaamiseen on kuitenkin tyystin päinvastainen. Ja tämä tekee Quinelaisuudesta yllättävän pragmaattisen. Mutta omituisella logiikkakeskeisellä abstraktilla tavalla.

Käytäntöä teoriaan.

Tämä ero näkynee melko vahvasti siinä blogini kohtaamassa kommentoinnissa joka on koskenut MBTI -persoonallisuustestiä. Oma lähestymistapani nojasi yleisesti sovellettuihin konsepteihin. Kuten validiteettiin jota tässä käytän esimerkkinä. (Ei pidä nyt luulla että minulla iski päälle MBTI -lukkiuma. Maailmalla pyörii monia, vielä MBTI:täkin heikommalla tieteellisellä tolalla olevia psykometrisiä työkaluja. Kuten Rorschachin testi. Ja vielä tätäkin höpsömpi Warteggin testi, joka jostain surullisesta ja käsittämättömästä syystä on melko suosittu.) Kritiikin ydintä oli ilmeisen vaikeaa huomata, koska kommentoija puolustautui siten että MBTI -teoria ei ole sellainen teoria. Hän on toki oikeassa siitä että tuon tyylinen kritiikki sopisi erityisen hyvin siihen teoriaan jonka Jung aikanaan esitti. Eli jossa ihmisillä olisi jokin introvertti-ekstrovertti -persoonallisuustyyppi. Ja nykyään MBTI -testaajat harvemmin uskovat näin.

Koska MBTI:n teoria ja se mitä se teoria sanoo ja ei sano on toki jossain määrin tärkeää. Mutta se oli samalla jotain joka vaikeutti koko kritiikin ymmärtämistä. Hänen oli vaikeaa nähdä että validiteetin kohdalla ytimessä on se, että testin lopputuloksena meillä on neljästä merkistä koostuva profiili, jotka koostuvat neljästä keskenään dikotomisesta merkistä joista saat aina jomman kumman mutta et koskaan molempia. Näiden yhteisvaikutuksesta syntyy lopullinen profiili. Ja validiteetti on nyt vain sitä että mihin todelliseen tämä kaikki viittaa. Teoriakeskeisen on vaikeaa nähdä että näiden lukujen kannalta validiteetti kasvaa jos ihmisten persoonallisuus muodostuisi siten että asiat olisivat joko-taita.

Se, että MBTI -teoriassa ei kannateta tämänlaista luokittelua ei muuta sitä että luku olisi validimpi jos näin olisi. "Ei ole sellainen teoria" on tosi mutta testin validiteetin kannalta irrelevantti totuus. Se, että testi mittaa "suhteellista luonnetta" ei muuta sitä että testi olisi hyödyllisempi jos se mittaisi psyykessä olevia jakolinjoja ja arvioisi tätä kautta "absoluuttista ominaisuutta". Jos esimerkiksi jatkovalottaa MBTI -testin tapaa tulkita vaikka profiili ESTJ. Indikaattorin mukaan ekstrovertti (E), tosiasiallinen (S), ajatteleva (T) ja järjestelmällinen (J). Ja hänelle kerrotaan että tyypillisimmillään tähän tyyppiin kuuluvat toimeenpanijat, esimerkiksi sotilasjohtajat. Tämä ei tarkoita että hän ei olisi sisäänpäinkääntynyt, vaan että hän latautuu seurassa eikä yksin. Ja muutenkin se ei, paitsi ehkä vanhimmassa MBTI -teoriassa, tarkoita kyvyttömyyttä yksinoloon.

Tämä johtaa siihen että korrelaatioiden ja joko-tai asetelmien puute ei kumoa teoriaa teoreettisena konseptina. Sen sijaan se iskee MBTI -testin antamien tulosten parsimoniaan. Ja kädessä olevan tuloksen kykyyn tarjota tehokkaita sovelluksia.

Se kuitenkin vähentää sitä miksi tuollaisella tuloksella on väliä. Jos voi olla molempia saman jatkumon päitä, se tarkoittaa että voit olla vahva molemmissa tai heikko molemmissa. (Jos tätä verrataan kaikkiin muihin ihmisiin.) Ja esimerkiksi itselleni hyödyllistä on tietää myös joustavuuspuoli. Selvästi itse pelaan vahvasti "yhteen pussiin" siten että MBTI todennäköisesti toimii minulle monin paikoin paremmin kuin monelle muulle. Olisi kuitenkin tärkeää tietää heikkoudet ja sen että osalla on pelivaraa paljon enemmän. Tämän tiedostamista tosin heikentää se, että MBTI antaa kehuvia positiivisia mielikuvia joissa maistuu vahva absoluutti. ESTJ;nä esimerkiksi kuulet olevasi "vartija" joka johtotehtävissä "tosiasioihin nojautuva käytännön toimija". Kaikki kuvaukset ovat kuitenkin suhteellisia, joten et välttämättä ole keskivertoisesti tosiasioihin nojautuvampi kuin muut. (Joten on ihmeellistä miksi tässä testissä ei voi epäonnistua. Se kun parantaisi sen laatua. Mutta MBTI -testin yhtenä suosion piirteenä onkin juuri se, että se on psykologisesti niitä testejä joiden tekemisestä tulee hyvä mieli. Se hivelee egoa kun mikä tahansa profiili saa positiivisen ja optimistisen kuvauksen.)

Validiteetti katsoo mitä tuolla saadulla tuloksella mitataan. Se ei katso että "onko teoria koherentti havaintojen kanssa" eikä "miten teoria tulkitsee numerot metafyysisesti kumoutumatta ristiriitaisuuksiin" vaan siitä miten hyvin ja yksiselitteisesti annettu luku kuvaa jotain jota maailmassa on ja tapahtuu. Ja näin Quinelaiselle tulee helpommin mietittyä sitä "minkälainen teoria saisi tämän luvun valossa paremman validiteetin kuin jokin toinen teoria". Vastapuoli ei tässä tietysti oikein voi ajatella muuta kuin "näin meitä taas olkiukotetaan" sillä eihän heidän teoriansa sano mitään tälläistä. Ei kukaan toki tätä väitäkään. Kun kysymys onkin lopputuloksesta ja sen luonteesta.
1: On toki ymmärrettävää miksi tekstini tulkittiin kuten tulkittiin. Esimerkiksi tuoreehko "Vox" -lehden kritiikki MBTI:stä sekoittaa tässä asialliseen kritiikkiin asiatonta näkemystä MBTI:n taustateoriasta. Hekin ovat hämääntyneitä käsitteistä ja vahvan absoluutin vallassa. Ja tässä näkökulmassa kovimmat iskut koko konseptia vastaan jäävät vieraiksi.

Loppukommentti:

Toki tämä paljastaa myös erään varjopuolen asiasta. Terry Pratchett kuvaa tätä jopa jonkinlaisena ihmistyyppinä historiallisuudella maustetussa "Viemärin valtias" -nuortenkirjassaan. Absoluutteja välttävään pragmaattiseen mutta ovelaan ihmistyyppiin viitataan seuraavasti (s. 216) "Herra Dickens, en pitänyt erityisesti ystävästänne Disraelista. Hän on niitä ihmisiä, jotka näkevät kaksi puolta joka kysymyksessä. Hän ikään kuin leijuu ilmassa, mikäli ymmärrätte mitä tarkoitan. Aivan kuin kaikki olisi, tuota noin, kuin jokin kangas jonka voisi puistella ja taitella taas kokoon. Äiti sanoi, että sellaiset ihmiset ovat viattomia mutta vaarallisia."

Ihmiset ajattelevat ryhmiin kuulumisen ja identiteettien kautta. Ja minulla ja kaltaisillani on pahana tapana rikkoa ihmisiä, ei tavoitteellisesti vaan ikään kuin sivutuotteena. Sillä abstraktiot joihin maailmankuvat sidotaan ovat identiteetin polttoainetta. Ja vaikka monet esittävätkin että "vihataan syntiä mutta rakastetaan syntistä" niin tosiasiassa et voi iskeä ihmisen identiteettiin iskemättä myös tuohon ihmiseen. Ei ne ole eriytettävissä, ja jokainen joka leikkii muuta on kuin kiduttaja joka ei kiduta asiakkaitaan ihmisinä vaan ainoastaan laittaa puutikkuja heidän kynsiensä alle. Ja selittää kuinka hän ei koskaan piinaa sielua vaan aina tavalla tai toisella ruumista. Sillä kaikesta arjessa elämisestään huolimatta ihmisiä vetää puoleensa Abstraktinen Absoluutti. He ovat kenties käytännönläheisiä, mutta maailmankuvallisissa kysymyksissä liiankin abstrakteja ja teoreettisia. He ovat minun antiteesini. Ja he ovat myös enemmistö.

Domeenispesifisyys ; Miten kristinuskon teologia on suurilta osin vaikeiden kysymysten väistelyä

C. S. Lewis kuvasi että hänen ateismiaikanaan tärkein syy olla Jumala vastaan oli se että universumi oli julma ja epäreilu. "My argument against God was that the universe seemed so cruel and unjust." Ajatus on tietysti lähtökohtaisesti hieman omituinen. Sillä tässähän asian toivottavuus tai eitoivottavuus tekee asiasta toden tai eitoden. Kyse on siis toiveajattelusta. Toisaalta tämä kyllä on siitä merkittävä että pahan ongelma yrittää falsifioida kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan. Joten sitä voi käyttää argumenttina joka osoittaa tämän partikulaarin Jumalan olemassaolemattomaksi. Mutta siitä huolimatta en ymmärrä miten tämä voitaisiin laajentaa ateismiksi. Esimerkiksi hindulaiset tuskin värähtävätkään jos heille kerrotaan että maailmassa on pahuutta. Ei se heidän teologiaansa kumoa. Mutta C. S. Lewis olikin angsteisti eikä ateisti.

Kristittynä C. S. Lewis kuitenkin koki että argumentti olisi silti validi ja siihen pitäisi tarttua. Hän lähti miettimään asiaa siten että miten hänellä ateistina muka voisi olla mitään käsitystä hyvästä ja pahasta. "But how had I got this idea of just and unjust?" Ja tätä kautta hän päätyi kuuluisaan viiva -argumenttiinsa. "A man does not call a line crooked unless he has some idea of a straight line. What was I comparing this universe with when I called it unjust? If the whole show was bad and senseless from A to Z, so to speak, why did I, who was supposed to be part of the show, find myself in such a violent reaction against it?... Of course I could have given up my idea of justice by saying it was nothing but a private idea of my own. But if I did that, then my argument against God collapsed too - for the argument depended on saying the world was really unjust, not simply that it did not happen to please my fancies. Thus, in the very act of trying to prove that God did not exist - in other words, that the whole of reality was senseless - I found I was forced to assume that one part of reality - namely my idea of justice - was full of sense. If the whole universe has no meaning, we should never have found out that it has no meaning: just as, if there were no light in the universe and therefore no creatures with eyes, we should never have known it was dark. Dark would be without meaning."

Viiva -argumentin syvä ongelma on siinä että se hyväksyy vain yhden lähteen moraalille ja moraalikäsitykselle. Jumalan. Ja ilman tätä konseptia ei olisi merkitystä. Se kiistää vaihtoehdot hieman samaan tapaan kuin "hopealuoti -argumentissa" toimitaan logiikan kohdalla. Eli riittämättömästi. Itse asiassa esimerkiski Kreeft on jalostanut Lewisin ideaa eteenpäin, ja sen lopputulema ei ole kovin miellyttävä kristityille. Kristittyjen dogmatiikka ei todista että ateisti on jotain vaan yrittää väkisin määritellä heidät tiettyyn lokeroon. Jos ihmisellä on jonkinlainen moraalilaki sisällään, hän tietää hyvän ja pahan. Jos ei ole, hän ei voi puhua moraalista mitään ja joutuu hylkäämään ajatuksen että mikään perustelu pahan ongelmalle joka todistaisi Jumalan olevan hyvä ei voisi toimia. Ja meillä voi olla käsitys hyvästä ja pahasta lajityypillisenä käyttäytymisenä. Sam Harris -tyylinen filosofia on mahdollista. Silloin voidaan miettiä ihmisten pitkäjänteistä käytöstä jossa huomioidaan yhteisö. Ja tämä kaikki voi olla evoluution kautta. Ja kristittyjen puolustuspuheet eivät näitä vaihtoehtoja eliminoi mahdottomiksi, vaan määrittelevät a priorisesti että niissä ei voi ollakaan järkeä.

Mutta siihen saivarteluun

Jos katsotaan mitä tahansa pahan ongelman ratkaisua, niissä tupataan törmäämään siihen että he perustelevat konseptia voi ollilla. Ja sitten ei katsota mitä todellisuus tekee tälle. Jos otetaan vaikkapa utilitaristinen ajatus siitä että universumi on paras mahdollinen. Tähän saadaan vastavedoksi delfiini. On olemassa konsepti joka toimii ja jota on olemassa joten se ei ole mahdoton. Tämä mahdollinen vaihtoehto vähentäisi ihmisten tukehtumiskuolemia. Joten joko ihmisten kuoleminen on hyvä asia ja ihmisillä ei yleisesti olekaan moraalivaistoa, koska tämänlaista kauhistellaan. (Joka kumoaa pahan ongelman puolustukset irrationaalisiksi kuten aiemmin huomautin.) Tai sitten maailma ei olekaan täydellinen.

Meillä on itse asiassa tästä myös toinen esimerkki. Nimittäin kehitysvammaiset. He ovat eräässä mielessä "delfiinejä". Heillä on selvästi vaivoja joita muilla ei ole. Jumala voisi tehdä maailman jossa näitä ei ole, koska selvästi mitään "mahdottomuutta" ei ole siinä että minulla ei ole 21 -trisomiaa. Moni korostaakin että tämänlaisia ilmiöitä tarvitaan jotta hyvyydelle olisi kontrasti. Tämä puolustus ohittaa "paras mahdollinen maailma" -argumentin ja siirtyy aivan toiseen premissisettiin. Mutta tämä näkemyskin on mahdollinen. (Ja jos kehitysvammaisuudessa aletaan puhumaan Swinburnen vapaasta tahdosta joka aikaansaa kärsimyksiä, ollaan hyvin omituisilla linjoilla kyllä. Sillä kehitysvamma ei ole jotain jota hankitaan aina jollain valinnoilla.)

Mutta tässäkohden unohtuu mittakaava. Kun katsotaan maailmaa, ei voi olla huomaamatta että pahuus katsoo aamulla partaa ajaessa peilistä. Terry Pratchett kuvaa tätä "FC Akateemiset" -kirjassa antamalla esimerkin jossa saukko syö lohen, avaa sen mätiä pullottavan vatsan jota saukonpoikaset riemukkaasti syövät. Äiti ja lapset syömässä äitiä ja lapsia. Maailma on täynnä holokaustia ja vastaavia. Tapahtuu kouluammuskeluja joita jopa kristityt pitävät moraalittomina.

Tässä usein aletaan korostamaan sitä miten kristinuskoa tarvitaan suojaamaan. Että tosiasiassa nyt onkin syytä vaihtaa peiliteoriasta siihen Swinburnelaiseen vapaaseen tahtoon. Tällöin nousee sellaisia puheita kuin mitä Päivi Räsänen ilmoitti "Jokelan ja Kauhajoen surmaajat ilmoittautuivat myös ateistikseiksi. Tämä ilmiö on käänteinen kristinuskon lähimmäisenrakkaudelle. Jumalalle jokainen ihminen on rakas - siksi meidänkin tulee rakastaa toisiamme. Kun elävän kristillisyyden vaikutus yhteiskunnassa on ohentunut, jotain astuu tilalle." Ja tätä vahvistaa ajatus siitä miten Breivikin itseidentifioitumista kristityksi hylättiin sillä perusteella, että massojen surmaamiset ovat kristityille syntiä. Henkenä on tällöin se, että "Jokelan Pekan ateismi ei riko ateismin dogmeja mutta Breivikin teko rikkoo kristillisiä dogmeja". Lausunto on vakuuttava, kunnes muistaa "Mahdollisuus Muutokseen" -kampanjan. Sillä siellä kristityiksi korotettiin muun muassa moninkertainen murhaaja. Tässä korostetan tietysti uudelleensyntymistä, katumista ja parannuksentekoa. Eli eikristitty oli se joka tappoi. Tässä toki muistetaan korostaa että tosiasiassa jokainen ihminen on epätäydellinen ja syntiä tekevä - eli maailmassa on pahaa ja Jumala on ihmisluonteen luonut sellaiseksi. Joten kristitty saa tosiasiassa tappaa, kunhan katuu jälkeenpäin. Breivik kuitenkin suunnitteli tekoaan pitkään, joten tämä estää pikaistus-katumis -tyylisen tilanteen. Joten kenties kristityillä on sittenkin jotain järkeä tässä?

Tässä vaiheessa on riemastuttavaa tuoda esiin Craig joka on kuluttanut merkittävän määrän kristityn apologeetikon ja akateemikon urastaan siihen että hän puolustaa sitä miksi Jumalan Raamatussa komentama kansanmurha on hyvä asia, "hyvä kansanmurha". Hän on arvostettu monien kristittyjen kanssa joten selvästi hän on kristitty ja nuo näkemykset edustavat mahdollista ja hyvin perusteltua kristillisyyttä. Eikä siinä vielä kaikki ; Itse asiassa "Älä tapa" ei kiellä edes teloituksia, kuten Sami Liedes opettaa, kuolemanrangaistus ja muu ei ole välttämättä kymmentä käskyä vastaan. Ja jos kristitty uskoo että hänen tappamansa kohde on nefili, ei se ole automaattisesti teologisesti väärin. Kyllä heidän kristillisyytensä on aivan yhtä kristillistä kuin ne muiden kristillisyyskin. Ja israelkysymyksen kohdalla moni kristitty todellakin kannustaa sitä miten jotkut kansanmurhaksi laskettavat asiat ovatkin aivan perusteltuja.

Miksi kiemurtelu aiheesta toiseen?

Kun katsoo tuota ylläolevaa ketjua joka etenee vammaisista israelpolitiikkaan voidaan huomata että siinä on lähinnä löyhä punainen lanka. Jonkinlainen pahan ongelman käsittely on koko ajan kyseessä. Mutta yritinkin nostaa esille sitä että kaikki mainitut pahan ongelman käsittelyt sopivat vain spesifeihin tilanteisiin. Kokonaisuuteen niitä ei voi käyttää. Esimerkiksi parasta mahdollista tilaa puolustava voi selittää holokaustin sillä että vapaa tahto tuottaa enemmän hyvää kuin pahaa. Mutta sitten jossain vaiheessa on pakko siirtyä "periaatekysymyksistä ihan puhtaaseen massaan". Pahuuksia tapahtuu niin paljon että ajatus vapaasta tahdosta ja sen selitysvoimasta kyseenlaistuu. Että "noin paljon pahaako se muka oikeuttaa"?

Itse asiassa kokonaishenkenä onkin se, että jos kristittyjen domeenispesifi "taisteluiden voittaminen" - jossa jokainen yksittäinen vastaanveto voidaan torjua - ohitetaan on käytännössä ilmiselvää että tässä prosessissa kristittty "häviää sodan" - kokonaisuus ei enää näytä järkevältä vaan keskenään ristiriitaisia konsepteja käytetään eri puolilla. Domeenispesifisyys tuntuukin kattavan hyvin montaa teologian osa-aluetta. Niissä on argumentteja joiden sovellusalue on hyvin tiukka. Sillä on tärkeää ratkaista ongelmia muualla, ja nämä taas ovat selkeästi ristiriidassa tämän argumentin lähtökohtien kanssa. "Oikea vastaus oikeaan tilanteeseen" johtaa hokemiin joilla kristityt näyttävät kokevan syvää varmuutta omasta järkevyydestään. Jos näitä katsoo laajemmin niissä ei näytä olevan enää mitään järkeä.
1: Näitä ei ole vaikeaa etsiä. Ensin ihminen voi puhua objektiivisesta moraalista jossa hyvä on samaa nyt, eilen ja huomenna ja kaikkialla kulttuurista riippumatta. Mutta sitten hän voi torjua vanhan testamentin oppeja vanhentuneina koska esimerkiksi kivitystuomiot olivat "erilaisessa ajassa ja eri kulttuurissa". Esimerkiksi juutalaiset kulttuuri ja asenteet muuttavat moitteen asiattomaksi. Ja moraalin kulttuurirelativistiseksi.

Kokonaiskuvana onkin se, että jos jossain on Jumala ja kristinuskon pahan ongelman kanssa painivat ovat oikeassa, niin on käytännössä ilmiselvää että ihmisen tärkein moraalinen ponnistus ei ole imitoida tätä pikku sosiopaattia jolla löytyy mihin tahansa tekoseensa sen mukaoikeuttava tekosyy. Tärkein moraalinen asia jonka Jumala meille opettaa - mikäli pahan ongelmaa mitättömyyksiin ratkovat teologit ovat oikeassa - on se, että meidän jokaisen velvollisuus on nousta Luojaamme korkeammalle tasolle eettisesti. Ja mikäli olen aihepiiriä yhtään katsonut ja sisällämme ihmisinä on moraalivaisto - jota kautta ylipäätään voin ottaa kantaa moraaliasioihin - niin lopputulemana on se, että tämä moraalisuudessa Jumalan yli nouseminen ei ole edes järin vaikeaa.

En tosin mene näin pitkälle. Päättelen oikeasti vain sen, että moraaliteologia on pääasiassa vaikeiden kysymysten väistelyä. Ei ihme että mysteerikortit vilahtelevat piispojen puheissa onnettomuuksien jälkeen. Ainakaan teologia ei tarjoa eettisesti kestäviä vastauksia jotka voitaisiin vain esittää faktoina. Tämän huomion jälkeen en toki voi sanoa löytäneeni jotain Jumalasta. Mutta olen sentään päässyt kurkistamaan sinne mistä ne jumalat useimmiten tulevat (uskovaisten päihin). Suurin osa argumenteista on vain sitä varten että on ollut kiusallinen kysymys. Ja kristinuskon opin kyseenalaistamisen sijaan nämä kaikki on pitänyt lakaista pois, jotta kristitty voi jatkaa taivaltaan kokien itsensä täysrationaaliseksi järkeväksi ja hyväksi olennoksi. Tämä prosessi takaa sen, että he todennäköisesti eivät omaa yhtään näistä attribuuteista. Joka selittää kohtaamisen kristityiden kanssa. Oma pahan ongelman modifikaatio onkin se, että "jos on olemassa hyvä ja kaikkivaltias Jumala niin miksi hyville ihmisille tapahtuu kristittyjä?"

Fedora -agnostikko

Tänään kävin kirkossa hattu päässä. Olin tietoinen että teko oli jokseenkin epäkohtelias. Olin muun muassa valmistautunut tekooni siten että olin ennakkoon lukenut Kaarina Suonperän etikettiohjeita kirkossa vieraileville. "Miesten ja poikien täytyy ehdottomasti ottaa hattu pois, mutta nainen saa pitää hatun päässään. Joissakin uskonnoissa edellytetään, että naisella on huivi päässä. Omalla isoäidilläni oli kirkkosilkki erikseen. On sääli, että kauniit tavat, jotka helpottavat elämää, on unohdettu. Tulisi aina pitää mielessä, ettei maailma ei ole minun, ja pyrkiä elämään niin, että toiselle ei tule paha olo tekemisistäni." Olen myös käynyt armeijan jossa opitaan että "lakki - päästä" sanotaan vain ulkona. Sisälle mentäessä hatun pitää poistua automaattisesti. Tiesin siis odottaa paheksuvia katseita. Mutta en sen sijaan odottanut mittakaavaa jossa tapahtuisi.

Kirkon henkilökunta ei tässä kohden ollut ongelma. He ovat luultavasti tottuneet kaikenlaiseen. Muistan kuinka omassa lapsuudessani Järvenpään seurakuntaan tuli humalainen kesken jumalanpalvelusta ja papit pokkana siunasivat eteen asioitaan sanomaan tulleen humalikon. Tilanne olisi monista paheksuttava, että pitäisi poistaa tämänlaisen kohtaamisen sijasta. Mutta mielestäni pappien ratkaisu edusti ns. katutietoista tapaa lähestyä asiaa.

Mutta seurakuntalaiset ovat sitten oma juttunsa. Olin tietoisesti mahdollisimman vähän muuten provosoiva. Olin läsnä kohteliaasti. Minulla oli hattu päässä. Ei mikään pipo, vaan aivan herrasmiehelle kelpaava hattu. Eräs rouva katsoi minua ensin pitkään ja tuli sitten ilmaisemaan että minulla oli hattu päässä. Hän luultavasti oletti että tekoni oli vahinko, unohdus. Päädyin nyökkäämään. Hän vaati minua ottamaan hatun päästä, johon päädyin hymyilemään, katsomaan häntä silmiin ja heiluttamaan päätä sivusuunnassa, vain hieman, sen pari senttiä. Naisen naamanilmeilyä oli tässä vaiheessa hämmästyttävä nähdä. Oli kuin hän olisi törmännyt johonkin jota hän ei voi kuvitella olevan olemassa. Tämän jälkeen nainen päätti panna itse töpinäksi ja hän ojentautui ottamaan hattuni päästäni omin käsinensä. Ja koska luotan ruumiilliseen koskemattomuuteeni, työnsin käden syrjään rennolla tartuntaotteella. Struktuurini oli kunnossa, voimaa en käyttänyt, enkä puristanut hänen rannettaan. (Eli asettauduin siten että jos hän haluaa työntää kätensä hatulleni hän joutuu ensin hajottamaan käteni luut pirstoiksi voidakseen tehdä tätä. Ja tämä taas vaatii niin paljon voimaa että hänen oma kätensä olisi tuskin kestänyt.) Kun liike torjutaan voiman sijasta struktuurilla, se tuntuu hyvin vastaanpanemattomalta ja nainen ilmeisesti tiedostikin tämän eikä yrittänyt toistaa tätä temppua. Päätin kuitenkin poistua paikalta, sillä ärtymys oli sen verran kovaa.
1: En oikeasti halunnut pahoittaa ihmisten mieliä, vaan herättää lievää hiljaista paheksuntaa. Näiden ero on harmaasävyinen mutta olemassa.

Miksi?

Jokainen joka tietää minut, tiedostaa että tämä temppu on jotain hyvin epätyypillistä. Olen yleensä hyvin kohtelias käydessäni kirkossa. Temppuni oli harkittu ja tein sen testatakseni muutamia asioita. Odotin jotain muuta. Ja sen odotuksen vuoksi tein "kokeiluni". Tämä odotus taas syntyi luettuani Terry Pratchettin "FC Akateemiset". Siinä esitetään ihmisten toimintaa hyvin suuresti ohjaava periaate. Se on sellainen, että jokin asia kielletään kuin se olisi jotain josta seuraisi jotain. Mutta sitten tätä "nuijaa" ei oikeasti olekaan. Ja kun ihminen sitten rikkoo tätä, niin siitä ei seuraa yhtään mitään. Tämä periaate ei selvästi koskenut tätä hattuasiaa. Selvästi kirkossa hattupäisyyden kohdalla on nuijaa. Jopa yllättäviin mittasuhteisiin asti.

Mutta miksi?

Tällä viikolla keskustelin erään hyvin hiljaisen ateistin kanssa. Hän on vähäpuheinen jopa Wanhoilla Suomalaisilla mittapuilla. Suuri osa hänet tavanneista ei tiedä edes hänen olevan ateisti. Ja tässä mielessä hän on minulle "erittäin kiinnostava näyte". Hän luokitteli erilaisia uskonnollisia kohtaamisia. Hän ei halunnut kieltää yhtään niistä vaan korosti että hän vaivaantuu niistä eri tavoin. Ja tästä syntyi hierarkia. Esimerkiksi kaduilla lappuja jakavat uskovaiset eivät häntä häirinneet, koska heitä voi väistää ja vähintään lapun voi ottaa ja jättää lukematta. Kukaan ei yksinkertaisesti oikein voi pakottaa lukemaan tekstiä.

Hierarkian ärsyttävimmässä päässä olivat musiikkikonserttejen laitamille tunkevat Jeesusbussilaiset jotka megafoninsa kanssa häiriköivät. Sillä ihmisten aistinelimien kohdalla meillä on silmäluomet joilla voidaan  estää näkeminen. Ihminen voi hengittää suun kautta ja estää haistamista. Suuta voi pitää kiinni niin että ei voi maistaa. Mutta korvia ei saa pois päältä. Ja konserteissa pääasia on peräti musiikissa ja keskustelussa, jotka ovat auditiivista toimintaa. Jeesusbussilaiset siis tunkevat suoraan kilpailemaan sen aistinelimen alueelle kuin mitä tässä yritetään käyttää.

Mutta se, että pistetään yhteislaulu on sitten vielä tätäkin häiritsevämpää. Sillä tässä on todellakin pakko ottaa osaa tai ilmoittaa erimielisyytensä. Ateistin on yhteislaulutilanteessa ikään kuin rikottava joko positiivinen uskonnonvapautensa ja otettava osaa rituaaliin tai rikottava negatiivista uskonnonvapautta vastaan ja tunnustauduttava ja identifioiduttava vakaumukseltaan.

Hän muistutti minulle tärkeästä asiasta. Nimittäin kontekstista. Tämä on hyvin vieras asia seurakunnassa. Esimerkiksi kun mietitään suvivirttä, niin suuri osa ateisteista vastustaa sitä suunnilleen samoista syistä kuin mainitsemani hiljainen ateisti. Joka ei toki edes ole kieltämässä suvivirren yhteislauluakaan. Hän vain ärsyyntyy/vaivautuu eri määriä eri tilanteessa. Tämä tuo mieleen Jukka Keskitalon. Hän on "suvaitsevan ja liberaalin asiallisen eifundamentaalin" kristityn maineessa. Ja hän on sanonut asiasta "Seurakuntalainen" -lehdessä seuraavasti : "On äänekkäitäkin tahoja, joiden mielestä usko ja uskonto eivät saisi näkyä yhteiskunnan julkisessa tilassa." Tämä koskenee joitain vapaa-ajattelijoita, ja tuskin edes vapaa-ajattelijoita järjestönä. Ja vielä vähemmän sitten niitä muita ateismin ja uskonnottomuuden versioita joista monet kuitenkin kritisoivat suvivirren yhteislaulattamista. Mutta edes suvivirren torppaamisen kohdalla tämä ei liene merkittävä. Keskitalo ei aivan selvästi ole miettinyt sitä kysymystä että miksi vapaa-ajattelijat eivät ole kriminalisoimassa kaduilla "lappujensa kanssa hihhuloivia". Jos tavoite todella olisi se, että uskonto ei saisi lainkaan näkyä kadulla, niin juuri näin pitäisi tapahtua.

On toki ymmärrettävää että tämänlaisia olkiukkoja esittelemällä Keskitalo saa ihmiset raivostumaan uskonnottomille ja näin takaa suvivirren jatkuvuuden. Mutta samalla hän demonstroi miten vähän ja huonosti hän ymmärtää vastapuolen kannanottoja. Tälläisessä strategiassa täytyy heittää kaikki "asiallisuuden" ja "järkevyyden" muodot pois. Kyseessä on pelkkä (a) opportunistis-strateginen ovelointi, (b) kädettömään amatöriyteen ja tyhmyyteen perustuva ignoranttitorspoilu (+) ja joka tapauksessa olkiukkoluonteen vuoksi väärän todistuksen antaminen lähimmäisestä. ~ Jos ei tunne vastapuolen argumentteja ja asiaa, ei pidä aukoa suutaan ja kuvitella että sinua tämän jälkeen kunnioitetaan ihmisenä. Kiinnostus on kunnioitusta. Vaivannäkö on kunnioitusta. Olkiukottaminen on tämän vastakohta, osoitus siitä että halveksunta on niin kovaa että näkemyksiin ei edes haluta tutustua.

Mutta hei kamoon - miksi?

Keskitalo kuten muutkin ovat korostaneet positiivista uskonnonvapautta. Ja kuten hiljainen ateismi usein näyttää, se nojaa aina johonkin epäkohteliaisuuteen. Esimerkiksi kun koulujen kevätjuhlassa ei ole mitään suvivirsipakkoa sidottuna lakiin, se tarkoittaa että tässä on mahdollisuus tehdä erilaisia ratkaisuja. Laulua kuitenkin lauletaan hyvin monessa paikassa siitä huolimatta että sen tiedetään harmittavan ja repivän joidenkin mieltä. Tiedetään että monille tulee paha mieli ja laulu lauletaan silti. Positiivinen uskonnonvapaus on hyvä argumentti joka sanoo että tämä oikeus ylittää kohteliaisuuden rajat. Suvivirrestä ei sen nykytilassa mitenkään voi saada kohteliasta. Mutta positiviista uskonnonvapautta sen kautta voidaan ilmituoda.

Ja samat ihmiset sitten kannattavat vahvaa negatiivista uskonnonvapautta. Sillä Suomesta ei tahdota saada ns. jumalanpilkkaan liittyvää lainsäädäntöä pois. Uskontokriittinen näkemyskin on liitoksissa uskonnonvapauteen. (Paitsi jos tunnustaa että ateismi tai uskonnon dogmien kritisoiminen ei ole missään tapauksessa ole eikä voi olla uskontoa. Jota emme tule kuulemaan niiltä piireiltä joista fundisklassikko "evouskovat" ja jopa liberaalipapeille kelpaava "ateistit ovat fundamentalisteja" ovat suosittuja.) Joten selvästi negatiivinen uskonnonvapaus on monissa paikoin hyvä argumentti uskovaisistakin. Mutta tätä ei tietysti koskaan kehdata tuoda esiin tässä suvivirsikeskustelussa.

Itse en lähtenyt suoraan jumalanpilkkaan. Hattu on pelkkä pukeutumisrike. Etikettirikkeet eivät yleensä ole jotain josta tuomitaan juridisesti. Jumalanpilkkaa siitä ei oikein saa tekemälläkään.
1: Tämä on tervettä varovaisuutta. Uskovainen voi haukkua ateisteja ja homoja ja heidän oppiaan, mutta jos ateisti haukkuu heitä, voi siitä seurata jopa puoli vuotta vankeutta. Päivi Räsäsen Kansanlähetyspäivillä vuonna 2013 esittämä lausunto on tässäkohden piristävä muistutus siitä miten tässä mennään ; "Kirkko ei syyllisty syrjintään, jos se uskaltaa käyttää sanaa synti avioliiton ulkopuolisista sukupuolisuhteista. Sen sijaan kirkko syyllistyy homoseksuaalien syrjintään, jos he eivät saa kuulla Jumalan sanan koko totuutta, joka sisältää niin lain kuin evankeliumin." Positiivinen uskonnonvapaus johtaa siihen että Darwinisteja saa pilkata miten mielii. Ja siitä ei edes voi saada mitään tuomiota. Ateisteja tuomitaan harvoin ylilyönneistään, mutta heidän yllään on silti koko ajan se mahdollisuus siihen että ollaan kovimman edessä. Ja sitten se tuomio napsahtaa.

Hattu on lisäksi nähtävissä jonkinlaiseksi identiteettisymboliksi. Redditissä on esimerkiksi ihmetelty miksi ateistit kohtaavat fedora -vitsejä. Heistä on rakennettu olkiukkomainen hahmo, ns. fedora -ateisti. Sillä kutsutaan vihaisia ja militantteja ateisteja. "It's not just "angry atheists", though that is a big part of it; the fedora symbolizes basically the entire internet image board subculture and all the negative stereotypes it has picked up, like My Little Pony obsession, hentai, rabid misogyny, social cluelessness, narcissism, casual racism, immaturity, STEM circlejerking, Ayn-Rand libertarianism, and poor hygiene." Tämä on toki ylilyönti. Mutta siinä on totuutta siinä määrin että hattumuoti on vapaamielisissä suuntauksissa palannut muotiin. Ja siihen voidaan liittää paljon merkityksiä. Miksipä minäkin en siis osoittaisi positiivisen uskononvapauden kautta itseäni?
1: Minun hattuni ei muuten ole fedora, vaan pork-pie-hat. Mutta en ole ateistikaan. Ja ennen kaikkea en voi sietää My Little Ponyja. Otsikko on fedora-atheism -alluusion vuoksi mikä on, ja pork-pie-agnostikko menisi liian vaikeaksi.

Etenkin kun minulle oikein erikseen kehotettiin tutustumaan esimerkiksi juuri Jukka Keskitaloon esimerkkinä uskovaisesta johon suhtautuisin positiivisesti. Ja hän on "Suomen Kuvalehdessä" sanonut aivan suoraan että "Toimivaa monikulttuurista yhteiskuntaa ei saavuteta lakaisemalla uskontoa maton alle, vaan ”siedätyshoidon” kautta opettelemalla aitoa suvaitsevaisuutta." Ja jos provokaatio todella tarkoittaa sitä että provosoituja on aggressiivinen. Ja jos todella tarkoittaa niin että positiivinen uskonnonvapaus on niin iso asia että sen nimissä ei oikein yhtään tarvitse miettiä sitä että jos sitä jokin toiminta vaikka ns. lietsoo vastaanottajassa negatiivisia tunteita. Jos todella on niin että jos provokaatiosta provosoituu niin lietsojalla ei ole mitään vastuuta asiasta vaan vaan se toinen taho on "äänekäs" ja "vihainen" ja "aggressiivinen" ja "militantti"... Niin siinä tapauksessa se kirkkobiatch-tantti osoitti että hattu on selvä ongelma joka vaatii ratkaisukseen siedätyshoitoa.
1: Hänen tapansa lähestyä ongelmaa olisi sama kuin jos minä juoksisin kevätjuhlissa omin käsineni sulkemassa "suvivirttä" laulavien suita. Minun röyhkeyteni ei riittäisi tähän. "Suvaitsevaisuutta" ja "positiivista uskonnonvapautta" huudetaankin aina vain kristityille. Muut joutuvat "kunnioittamaan" ja "olemaan loukkaamatta". Missä ei toki ole globaalissa mielessä mitään uutta. Hyvin monille uskonnonvapaus tarkoittaa sitä että kristitty saa pakottaa muita ja tuputtaa ihan sikana ja jo tämän väistäminen ja siihen osallistumattomuus nähdään vainona - ja myydään sellaisina mediallekin. Ja siksi ei pidä hämmästyä että samoista henkilöistä Raamattujen jakaminen kouluissa on kannustettavaa mutta jos kouluissa jaetaan humanistista kirjallisuutta, on syynä raivoamista tämänlaisen kauheuden edessä.

Joka tarkoittaa sitä että teen tässä nyt lupauksen. Ja ilmoitusluonteisen asian maininnan. Ette enää koskaan näe minua kirkossa ilman hattua. Jos joskus päädyn kirkkoon päin niin että minulla ei ole hattua, en voi mennä kirkkoon koska kirkkohattu puuttuu. Jos menen kirkkoon, päähäni menee hattu. Jos joku vaatii että hattu poistuu päästäni, niin siinä tapauksessa minä poistun kirkosta. Tai siis en edes poistu ennen kuin asia on aivan välttämätöntä. Jos sinun lapsesi kastetaan, jos sinä itse menet naimisiin tai jos haluat minut isoäitisi hautajaisiin, niin arvatkaa mitä minulla on päässäni. Jos haluat minut siivoamaan kirkkoa tai auttamaan konsertinjärjestelyssä lipunmyynnissä, niin päässäni on tällöinkin hattu. Jos haluat että soitan tai laulan kirkossa, minulla on hattu. Jos olen lapsesi kummi (eli maksat minulle niin paljon että liityn tätä varten kirkkoon) olen pitämässä vauvaa riemumielin. Mutta minulla on päässäni hattu. Ja tämä on siedätyshoitoa jolla valmennan ja siedätyshoidan kaikkia ihmisiä monikulttuuriseen yhteiskuntaan. Että jos on aivan ilmiselvää että kirkko on se paikka jonne minut kutsutaan ja oletetaan että tulen, tai sitten olisin jotenkin moukka. Niin tottakai sitten tämänlaisissa asioissa riemumielin joustetaan.

Joko niin tai kontekstilla on väliä ja sekä minun tämänpäiväinen aktioni että Keskitalon ja kaikkien muiden vastaavien positiviinen uskonnonvapaus-smositiivinen uskonnonvapaus ovat ns. asshatterya johon ryhtyvä tunnustaa olevansa sosiaalinen moukka ja ääliö. ; Eli tekee asioita asenteella jossa juttuja tehdöään siksi että se on laillista, välittämättä muiden tunteista. Prosessissa voidaan tallata kokonainen alakulttuuri jos kivalta tuntuu. Koska ei laitonta, on paitsi mahdollista niin myös suositeltavaa. ~ Joka johtaa siihen, että kirkko - eikä vain marginaalinen fundamentalistipoppoo vaan nimenomaan suuri osa kirkosta ja sen toimijoista - tukee tämänlaista asshatterya. Ja että tämä asshattery on oikeastaan merkittävä osa sen "virallista kantaa" edustavien pappien, piispojen ja vastaavien julkista esiintymistä. Eli kun kirkko pääasiassa ilmenee yhteiskunnassa - siis uskovaisten sisäpiirin ulkopuolella - tämä ilmitulo jotenkin koostuu siitä että kirkko tekee, tukee asshatterya ja osallistuu läsnäollen tämänlaisen asshatteryn tekemiseen.

Ensimmäinen kilpikonna

"Lentämisen taidon tai oikeastaan niksin voi oppia. Kikka on siinä, että oppii paiskautumaan maata kohti osumatta siihen."
(Douglas Adams, "Linnunradan käsikirja liftareille")

Kaikki tietämämme asiat putoavat alaspäin, jos niiden alla ei ole tukea. Siksi maanpiirikin putoaisi alaspäin jos sitä ei olisi tuettu. Maanpiiri ei kuitenkaan putoa, joten se on tuettu. Maailmassa ei ole reaalisia äärettömyyksiä, joten jossain täytyy olla ensimmäinen tuki. Kutsumme tätä kilpikonna Suureksi A'Tuin:iksi, tuettomaksi tukijaksi. Näin ollen voimme olla rationaalisia Terry Pratchett -faneja.

Arkikokemuksessa gravitaatio vetää asioita alaspäin. Siksi taivaankappaleiden ylhäälläpysymisen taakse on nähty pysyviä rakenteita kuten Seppo Ilmarisen taivaankansia tai väliainetta jossa taivaankappaleet kelluvat. Newtonin suuri oivallus ei siis ollutkaan se, että omenat putoavat alaspäin, vaan se että sama voima joka vetää omenan maahan, on se voima joka pitää kuun leijumassa ilmassa.

Kiertoradan ajatus voidaan kuvitella siten, että ammutaan omena tykillä. Jos voimaa on vähän, omena lentää kaaren ja putoaa maahan. Jos voimaa on hirveästi, se sinkoaa ulkoavaruuteen. Mutta jos voimaa on juuri sopivasti, omena jää kiertoradalle. Radalle jossa maan vetovoima kaareuttaa sen kulkua niin että omena jää ikuisiksi ajoiksi paiskautumaan maata kohti osumatta siihen.

Tämän vuoksi Suurta A'Tuinia ei tarvita. Syyseuraussuhteessa ikuista regressiota vältetään alkusyyargumentaatiolla. Kvanttifysiikan maailma, tapahtumien reduktiotasolla aivan perustalla olevat ilmiöt, eroavat syyseuraussuhteiltaan arkikokemuksen mukaisesta syyseuraussuhteesta melko paljon. Suunnilleen yhtä paljon kuin ajatus siitä että kuu leijuu ilmassa maan vetovoman vuoksi. Eikä sitä liikkumatonta liikuttajaakaan tarvitse kovin vakavasti ottaa.

Free Wily

"You forget, Megaman. Robots cannot harm humans..."
(Dr. Wily, "Megaman 7")

Teknologiaa pidetään usein uhkana. "Terminator" -elokuvissa robotit nähdään ihmiskunnan tuhoavana voimana. Teknologian kohdalla onkin oleellista tiedostaa, että koneiden suunnittelussa on otettava huomioon myös eettiset puolet. Siksi robotiikkaan on keksitty erilaisia rajoitteita.

Kenties tunnetuin esimerkki tästä on Asimovin robotiikkaan liittyvät lait. Hän käytti niitä monissa teoksissaan, kuuluisin näistä lienee elokuvasovitukseksikin taipunut "I, Robot". Säännöt kuuluvat seuraavasti:
§1 Robotti ei saa vahingoittaa ihmistä eikä laiminlyönnin johdosta saattaa tätä vahingoittumaan.
§2 Robotin on toteltava ihmisen sille antamia määräyksiä paitsi milloin ne ovat ristiriidassa ensimmäisen pääsäännön kanssa.
§3 Robotin on varjeltava omaa olemassaoloaan niin kauan kuin tällainen varjeleminen ei ole ristiriidassa ensimmäisen eikä toisen pääsäännön kanssa.

Nämä säännöt on otettu vakavasti. Ja niihin viitataan myös kirjallisuudessa. Terry Pratchett viittaa siihen parodisesti "Posti Kulkee" ("Going Postal") teoksessaan. Siinä golem jahtaa Moist von Lipwigiä, joka korostaa että golemit eivät voi vahingoittaa ihmisiä. Golem kertoo poikkeuslaista, joka koskee tiettyjen tarkasti määriteltyjen auktoriteettien antamia käskyjä. Auki jää, onko tämä tyhjää uhkailua vai ei.

Ajatus siitä että robotit ohjelmoitaisiin siten, että ne eivät voi vahingoittaa ihmisiä on hyvin vahva kulttuurissamme. Tämä on varmasti jonkinlainen kompromissi sen kanssa, että yhteiskuntamme on äärimmäisen teknologinen, että kulttuurillamme on vakava suhde maailmanloppuun ja tuomionpäivän katastrofeihin. Asimovin sääntöjen antamat rajoitteet ovat tässä mielessä paitsi pragmaattista suunnittelua, myös eksistentiaalinen ratkaisu. (Etenkin vielä kun robottiteknologia ja tekoäly ovat vielä varsin yksinkertaisia.)

On kuitenkin yksi poikkeus. Ja se on Megaman.

"I am more than a robot. Die Wily."
(Megaman, "Megaman 7")

Megaman -pelisarjassa on esillä klassinen teknologiatuhon pelko. Paha tohtori Wily omistaa tappajarobotteja. Hän on tarinoissa esiintyvä kliseinen paha tohtori, hullu tiedemies. Wilyn normaalina strategiana on yleensä manipuloida joku tekemään pahoja tekoja puolestaan ja niin Wily paljastuu takapiruksi vasta varsin pitkällä kussakin pelissä. Mutta tiedämme, että tämä saksalaistaustainen tiedemies on pohjimmiltaan se suurin syyllinen. (Wily on syyllinen jopa varmemmin kuin Sherlock Holmesissa jossa on tervettä arvata, että jossain vaiheessa vastaan tulee Moriarty.)

Niitä vastaan tarvitaan pelastajasankari. Ja tämä on megaman, mies joka on puoliksi robotti - ja toiseltakin puoleltaan robotti. Hyvä tohtori Light, joka on pasifisti, on ohjelmoinut Megamanin (nimeltään Rock) ja hänen sisarensa (nimeltään Roll). Hän on siis hyvä tohtori, yhtä lempeä kuin Tohtori Sykerö.

Mutta jos pelimaailmaa katsotaan tarkemmin, Megamanin origin storyssa on miettitävä kuka ja mikä on Proto Man. Se on Lightin ohjelmoima prototyyppi, ja käytännössä Rockin ja Rollin isoveli. (Näen tässä kyllä jonkin vitsin, mutta en nyt jaksa.) Protomanin ideana on se, että se on ensimmäinen autonominen tekoäly. Proto Man oli autonominen ja sen energiajärjestelmässä oli puutteita. Hän meni Wilyn pakeille ja sai voimanlähteekseen atomienergian, joka tässäkin sarjassa on ikään kuin epäeettinen tapa hoitaa energiataloutta. Ja näin Proto Man oli pitkään Wilyn liittolainen. Tästä seuraa kaksi alakohtaa;
1: Myös Megaman on autonominen robotti. Ja tämä on tärkeää. Olen jo laittanut esille kaksi lausetta, jotka ovat keskustelusta jota Megaman ja Wily käyvät Wilyn tappion jälkeen. Megaman uhkaa tappaa Wilyn. Wily vetoaa robotiikan lakeihin, mutta Megaman on autonominen robotti. Joten hän voi siitä huolimatta yrittää tappaa Wilyn. Itse asiassa Wily pelastuu sattumalta ja Megamanin intentio olla tappamatta ihmistä ei ole se, jonka vuoksi Megaman 8 tapahtuu.
2: Wilyä ei itse asiassa kuvata kovin kompetenttina tiedemiehenä. Hänen yleinen strategiansa on juuri se mitä hän teki Proto Manin kanssa. Wilyn robottiarmeijan taakse näytetäänkin vanhentuneiden robottien uudelleenohjelmointi. Hän siis muokkaa tohtori Lightin teknologiaa.

Jos katsotaan mitä tohtori Light teki RIT:ssä. Wily ja Light kävivät koulua samanaikaisesti. Lightillä oli innovatiivinen ajatus joka ei miellyttänyt hänen kollegoitaan. Itse asiassa Megaman X -sarjan ideana on se, että sankari on tohtori Lightin ohjelmoima robotti joka on laitettu säilöön odottamaan aikaa joka olisi suvaitsevaisempi. On hyvä miettiä mitä tämä suvaitsevaisuus koskee. Kyseessä on suvaitsevaisuus robottien autonomisuutta kohtaan. Lightin tekee menestyksekkääksi juuri se, että hän nojaa yhteen innovaatioon. Siihen, että hän loi ihmismäisiä robotteja jotka kykenevät toimimaan joustavasti ja älykkäästi juuri sen takia että ne ovat ihmisenkaltaisia. Niillä on vapaa tahto. ; Konkreettisesti Lightin autonomisuus on juuri sitä että perinteinen Asimovin tyylinen robottien säätely on jätetty syrjään. Selvästi Wily tuntee klassisen robottietiikan koska hän vetoaa niihin säilyttääkseen henkiriepunsa. Ja selvästi Megamania ei rajoita tämänlainen kaavoihin kangistunut Asimov-jeesustelu.

Suurin osa roboteista on tietysti kuten tavalliset ihmiset, onhan niiden mallinakin ihminen. Terminatorhyökkäys tuleekin siksi ikään kuin "sivustasta". Autonomiset robotit kun nojaavat selvästi enemmän johonkin jota biologiassa kutsuttaisiin homeostasiaksi. Ne välittävät omasta hengissäselviämisestään. Light kutsuu tätä individualismiksi, ja yksilölliseksi merkitykseksi, jotka hän liittää robotteihinsa.

Toki tämä oli tärkeä myös Asimovilla, mutta Light on selvästi muuttanut sääntöjen prioriteettijärjestystä. Siksi Proto Manilla on ollut ihan oikea hätä. Sen energialähteen heikkous on samantapainen ongelma kuin sydänvika ihmisellä. Tottakai hädässä ottaa vaikka ydinenergiavirtalähteen, koska sen avulla selviää elossa. Samoin Wily nappaa puolelleen robotteja jotka ovat ylittäneet käyttöikänsä. Niitä odottaa romuttamo. ; Näin ollen Megamanin robotit tulevat pahoiksi samasta syystä kuin moni ihminenkin ryhtyy epätoivoisissa tilanteissa epätoivoisiin tekoihin. ~ Tämä näytetään konkreettisesti "Mega Man 9":ssä, jossa Wily sanoo autonomisille roboteille seuraavaa "Reached some arbitrary expiration day doesn't mean you should be scrapped!" Robotit kertovat aivan suoraan, että he haluavat olla avuksi ja pyytävät Wilyltä korjausapua. "Of course. Perhaps you're right. We still want to be of use to people. Can you repair us?" Wily suostuu "I'd be glad to. You're in good hands with me."

Näin ollen on huomattava, että meillä on intentioiltaan hyvä tohtori Light, jonka menestyksen vuoksi valtava määrä yhteiskunnassa pyörivistä roboteista on autonomisia. Ja meillä on intentioiltaan paha Wily, jolla ei ole oikeastaan kykyä luoda omia robotteja, vaan joka joutuu ikään kuin turmelemaan robotteja - sopivissa olosuhteissa - saadakseen itselleen liittolaisia. Seurauseetikkona en voi sanoa muuta kuin että vaikka Light onkin selvästi hyvin kompetentti ja luomiskykyinen, hän on eettisesti kyseenalainen. Hän on se jonka virhearvioon perustuu se, että Wily uhkaa tuhota ihmiskunnan ja valloittaa maailman kerran toisensa jälkeen.

Tämä haiskahtaa vahvasti tutulta

"I never cared about justice, and I don't recall ever calling myself a hero. I have always only fought for the people I believe in. I won't hesitate... If an enemy appears in front of me, I will destroy it!"
(Zero, "Mega Man Zero 4")

Tämä on nähdäkseni melko helposti liitettävissä kulttuurissamme vallitseviin arvoihin. Etenkin kristillisiin arvoihin. Jos mietimme kristinuskoa, niin sen mukaan ihminenkin on Älykkäästi Suunniteltu. Ja kuten tohtori Light, on Jumalakin luonut meille vapaan tahdon.

Samoin Saatanaa on kuvattu usein hahmona joka ei luo vaan turmelee. (Ajatus on toki tuttu myös esimerkiksi Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta" -teoksessa Melkor, Sauron ja Saruman kuvataan jonain jotka eivät luo uutta vaan turmelevat olemassaoelvaa. Esimerkiksi örkit kuvataan turmellettuina haltioina. Tämä miellyttää monia konservatiivikristittyjä, joille luova pahuus tuntuu vieraalta, paitsi jos kysymys on liberaaleista joiden innovaatiokin on tietysti vain turmellusta. Näin luovuudesta voidaan pitää kiinni ilman että tarvitsisi antaa periksi uudistuksille.)

Itse asiassa Richard Swinburne ja monet muut kristilliset teologit ovat korostaneet että pahan ongelmaan selitykseksi tulee vapaa tahto. Eli vapaa tahto on jotain jonka seurauksena syntyy pahuutta, mutta että vapaasta tahdosta seuraa enemmän hyvää kuin pahaa. ; Itse pidän tohtori Lightiä tässä hyvänä esimerkkinä. Hän demonstroi miksi näin voi olla. Ja samalla korostaa sitä, että kriittinen eetikko saattaa nähdä että mikään kaikkihyvä kaikkivaltias ei toimisi näin. Jossain mielessä pahan ongelman ratkaisu tulee ymmärrettäväksi, mutta samalla jää tilaa sille ajattelulle, että kenties tämä selitys ei olekaan oikeasti selitys vaan seuraussuhteen kertominen. Se, että kuvaa rakenteen joka tuottaa pahaa voi kertoa siitä että tälläisen syy-seurausketjun rakentajassa on vikaa.

Tämänlaisia kysymme nykyajan robotiikassa, joten ei ole turhan omituista kysyä sitä kaiken älykkään suunnittelun kohdalla. Itse asiassa voidaan sanoa jopa niin, että mitä paremmiksi tekoälyt tulevat, sitä tärkeämpää on miettiä Asimovin periaatteiden noudattamista. Sillä sitä pahempia seuraukset voivat olla jos emme mieti.

Kuitenkin samanaikaisesti

"You canceled the self-destruct...You meddling maverick hunter!"
(Wild Jango, "Mega Man X Command Mission")

Jos mietimme kristinuskon etiikkaa, sen ytimessä on se, että meidän tulisi tavallaan olla robotteja toisillemme. Siinä missä evoluutio korostaa homeostaasia, kelpoisuuden kautta, ja sosiaalisuus on sukulaisvalinnan ja symbioosin kaltaisten elementtien kautta helposti sekundäärisessä asemassa, yrittää kristinusko itse asiassa tehdä sitä että autonomisesti valitsisimme noudattavamme Asimovin sääntöjä juuri siinä järjestyksessä kun ne on esitetty. Tästä seuraa altruismia ja jopa uhrautuvaa auttamista.

Näin ollen vapaan tahdon seurauksia halutaan kontrolloida. Joka on itse asiassa likimain sama kuin sanoisi, että vapaan tahdon ongelmat on tiedostettu ja että ne halutaan ottaa huomioon. Vapaa tahto on siis tavallaan kirous, jota tarvitaan syvään eettisyyteen.

Tämä asenne vaatii irtautumista seurausetiikasta ja siirtymistä velvollisuusetiikan tai hyve -etiikan kannattajaksi. Seurauseettisesti tohtori Light on paha. Ja kuten tässä alustin, sama koskee myös kristinuskon Jumalaa. Konsekventialisteille pahan ongelma on ehdottoman relevantti kumous hyvälle ja kaikkivaltiaalle Jumalalle. Hyvät ja pasifistiset tarkoitusperät eivät paina jos huolimattomuus ja ignoranssi odotettavista seurauksista värittävät aktioita. (Aktioita joihin kuuluu kenties robotteja jotka kenties taistelevat ja ovat kenties supereita.)

---

Otsikossa on monta puujalka-alluusiota, samantapaisia huonouksia mitä Megaman -universumi vilisee. Huomaan ne, mutta en jaksa välittää niistä. Kyyninen taputus näille.

Walking dead ja eutanasia

"Walking Dead" on hyvin kristillisessä kulttuurissa tapahtuva sarja. Zombieiden tappaminen on kuitenkin siinä aivan hyväksyttävää. "Walking Dead" on siitä erikoinen sarja, että mieli ikään kuin automaattisesti olettaa, että zombiet ovat kuolleista palanneita. ; Kuitenkin teknisesti viesti on aivan päinvastainen ; Zombiet toki mätänevät, mutta ne käyttävät ravintoa ja ilman ruokaa ne nääntyvät. Zombie johtuu virustartunnasta, joten kysymys ei ole mistään voodoosta. Lisäksi zombieiden toiminnalle juuri millään ruumiintoiminnoille ei ole väliä. Käden amputointi ei tee muuta kuin hidastaa niitä. Mutta yksi asia niille on kuitenkin oleellista. Ehjät aivot. Zombiet elävät niin kauan kunnes niiden aivot tuhotaan. Tämä on sarjan näkyvimpiä piirteitä. ; Voidaan sanoa, että "walking deadin" zombeja kuvaakin se, että niiden aivotoiminnat ovat hyvin rajoitettuja. Ne ovat elossa, mutta jäljellä on vain niitä alueita jotka ovat aistireseptoreja ja liikkumista ja syömistä koskevia.

"Walking Deadin" zombiet haastavat monia perinteisiä näkemyksiä. "Tieteen kuvalehti historia 17/2013" kertoo miten 1700 -luvulla vallitsi elävältä hautaamisen pelko. Tämä oli aikansa arvokeskustelun ja kauhistelupaniikin (mutta nythän minä jo toistan itseäni) nivoutumiskohdassa. Lääketiede ei vielä kunnolla kyennyt erottamaan elävää kuolleesta, syntyi silloin tällöin vahingossa hautaamisia. Muutama tapaus lietsoi liioitteluja, jonka seurauksena tarinoita heitettiin hatusta ja leviteltiin suusta suuhun ilman lähdekritiikkiä. (Kuten pelotteluja progesterexista nykyaikana.) Ja tämän vuoksi myös haudattuja ja kuolleita tulkittiin elävältä hautautuneiksi kun aivan tavalliset mätänemisen ja maatumisen tuottamat ilmiöt nähtiin todisteeksi siitä että haudattu oli ollut arkussa elossa. Lääkärit suosittelivat tämän - siis sekä lääketieteen epävarmuuden että kauhupaniikin - vuoksi karenssiaikoja, jonka aikana ruumista ei haudattu. Ehdotuksia kuolleeksi toteamiseen oli esimerkiksi sydämen pysähtymisestä. Mutta tässä tapahtui joskus virheitä, kun pulssia ei havaittu mutta kuollut nousikin arkusta hakemaan muutakin kuin lähimmäistensä aivoja. Vain mätäneminen nähtiin varmaksi osoitukseksi kuolemisesta. Tämä johtui induktiivisista havainnoista. Mätänevinä olentoina "Walking deadin" zombiet haastavat tavallaan tämän vanhan näkemyksen. Toisaalta niiden kuolleenkaltaisuuden puolustaminen nojaa tämän näkemyksen varaan.

Mutta elävinä kuolleina zombiet tietysti pakostikin kyseenalaistavat elävän ja kuolleen määritelmiä. Pascal Boyerin "Ja ihminen loi Jumalat" kertoo, miten tarinoissa mielenkiintoa tuottavat sellaiset kohteet jotka perustuvat skeemojen sekoittumiseen. Siksi ei pidä ihmetellä, että zombiet haastavat monia modernimman arvokeskustelun ongelmia.

Elävät ja kuolleet ; eutanasia ja zombismi.

Toki valtaosa sarjan zombieidentapoista johtuu itsepuolustuksesta. Zombieiden tietoisuus ei tässä kohden ole niin relevanttia koska tilanne voi palautua vaikkapa vaarallisiin ja hyökkääviin villieläimiin - tai vihaisiin aivan tietoisiin moottoripyöräjengiläisiin. Jos tälläisessä tilanteessa tappaminen on hyväksyttävää, on se hyväksyttävää zombieidenkin kohdalla.

Mutta silloin kun käsitellään loukkuunjääneitä zombieita, tavallista on, että ongelma hoidetaan. Näin esimerkiksi lukitut vankisellit joita ei edes käytetä puhdistetaan entisistä vangeista ja nykyisistä zombieista. Tätä ei voida puolustaa edes tartuntavaaralla, koska sarjan kantavaksi teemaksi on noussut se, että jokainen elossaoleva ihminenkin kantaa zombievirusta ja ilman puremaakin jokainen joka kuolee muuttuu zombieksi. Zombieiden tappamista voidaan tällöin katsoa murhan tai eutanasian käsittein.

Zombieiden tappamista puolustetaan sillä että tila on parantumaton, eikä zombie enää ole persoona vaan ruumis toimintoineen. Teknisesti kysymys on siitä että elämä määritellään muuksikin kuin elintoiminnoiksi.

Zombieiden tappamisen puolustus voidaan liittää vaikkapa alzheimerin tautiin. Minun on helppoa ymmärtää miksi Terry Pratchett haluaa eutanasian tämän vuoksi. Kysymys ei ole tuskasta. Eutanasia pyörii aivan hyvistä syistä kivun ja kärsimyksen tematiikassa. Mutta alzheimerintaudin kohdalla nämä menettävät merkitystään. Pratchett on sitä ihmisryhmää joista oman mielen menettäminen on sama asia kuin itsensä menettäminen. Alzheimerissä ei enää olla sinä vaan joku joka näyttää sinulta mutta ei ole. Kun menee muisti, mieli, käsitys siitä kuka on ja mitä muut ovat, jossa muutut pikkuhiljaa ihmiskuoreksi. Eutanasia että taudin kärsiminen ovat tuskallisia ja ikäviä vaihtoehtoja. Kysymys on priorisoinnista. Kysymys ei siis pohjimmiltaan ole se, että onko eutanasia eettistä vaan se onko se vähemmän epäeettistä kuin vaihtoehtonsa.

Tämä on monista hyvä syy lopettaa elintoiminnot. Ja asian puolustukset löytyvät "Walking Deadin" zombientapon puolustamisen alueelta. Tästä päästään ikuisuuskysymykseen siitä, että jos zombie -epidemia tulisi, ja olisit riittävän epäonnekas ja tulisit purruksi, olisitko mieluummin se, joka tapettaisiin heti kun käännyt zombieksi, ja sinut muistettaisiin ihmsienä. Vai olisitko se, jonka mielestä olisi elämää kunnioittavaa antaa sinun muuttua mielettämäksi olennoksi.

Jostain syystä tässä kohden apologeetikot eivät tule zombiesarjoja kritisoimaan siinä hengessä, että kenties Jumala pelastaisi nämä zombiet tuholta seuraavassa jaksossa. Vaikka tiettävästi televisiosarjat ovat fiktiota jossa Jumalallinen interventio on odotettavampi tapahtuma kuin mitä tosielämässä tapahtuu alzheimerpotilaille.

Päivi Räsäs -paradoksi

Kristittyjen näkemystä eutanasiasta kuvaa vahva elintoimintokeskeisyys. Tämä on kristillisyydelle luontevaa, sillä hehän ovat tottuneet ratkomaan pahan ongelmaa ja tämä johtaa aina jonkinlaisen kärsimyksen merkityksen nihilointiin. Itsemurhakiellot tukevat tätä kulmaa. Elämän laadulla tai tietoisuuden tasoilla ei ole väliä. Kenties vahviten tämä näkyy Päivi Räsäsen "Mitä maksaa ihmishenki?" - kirjassa tarjoamallaan suosikkiratkaisulla, sedaatiolla. Sedaatiossa elintoiminnot jätetään jäljelle, mutta tietoisuus tuhotaan. Näin tietysti katoavat kärsimyksetkin. Tästä toimenpiteestä ei ole paluuta. Räsäsen mukaan tämä ei ole surmaamista.

Zombiet nostavat esiin tässä sen oleellisen puolen. Tietyllä tavalla voidaan sanoa että jopa "Walking Deadin" kuolleet ovat enemmänkin viruksen extended phenotype kuin elävä olento. Sedaation nerokkuus onkin tavallaan siinä, että se on surma ja kuolema siinä mielessä mikä on Terry Pratchettille relevanttia. Tätä kautta sedaatio voisi olla helppo tapa luoda eutanasiajärjestelmä. Sillä siinä tapetaan tietoisuus ja mieli, siis pohjimmiltaan ihminen. Biologinen elintoiminto jäisi eikärsivänä jäljelle. ; Ihmiselämän eksistentiaalisen puolen korostaminen johtaa tietoisuuskeskeiseen ihmiskuvaan jossa sedaatio onkin tässä mielessä jotain jossa tapahtuu eutanasia ilman että tekijä myöntää sen olevan eutanasia. Minun filosofiassani eutanasian korvaaminen sedaatiolla elämän suojelemisen argumentein on absurdi. Se ei ole eutanasian korvaamista kun se on eutanasia.

Zombiemaailmaan sedaatio on siitä mielenkiintoinen, että jos on oikein lahdata zombie vankikoppiin, voitaisiin luoda eettinen tapa tuhota koko biologinen elämä. Päivi Räsänen on itse sitä mieltä että kristityllekään sedaatio ei ole mikään ongelma. Tästä syntyy zombienkaltainen tila. Ja zombientappo taas on hyvin harvasta kristitystä mitenkään epäeettistä. Näin eutanasia voitaisiin suorittaa kahtena viattomana sarjana ; Viaton sedaatio ja viaton eitietoisen elintoimintojen lopettaminen. Tässä vaiheessa voidaan huomata, että ne yhdessä ovat sama kuin se kammottava ja vihattu eutanasia. Tästä voidaan päätellä, että jossain on vika. Se voidaan korjata kahta kautta ; (a) Kristittyjen pitäisi massoittain vihata zombieidentappamista ja lukita heidät parannettavaksi (b) kristittyjen tulisi pitää sedaatiota murhana.