Historian oppitunneilla nukkuneet koviten sanomassa mitä kaikkea siellä ei ole opetettu..

Saska Saarikoski kirjoitti Helsingin Sanomissa siitä miten suomalaisuuteen ei ole kuulunut uhriutuminen. Kirjoituksen arvopohja voi kenties olla hyvä, mutta sen suhde historiaan on hyvin erikoinen.

Hän korosti sitä miten isoviha oli suomalaisille kovaa aikaa. "OLIN törmännyt tietoon suomalaisorjista Pentti Virrankosken Suomen historiassa. Kirjassa kerrottiin, että isonvihan aikaan vuosina 1714–1716 venäläiset ryöstivät jopa kymmenentuhatta suomalaista orjiksi Venäjälle. Kysymys ei ole pikkujutusta, sillä Suomen väkiluku oli 1700–luvun alkupuolella vain noin 400 000. Siitä huolimatta en muista, että asiasta olisi mainittu sen enempää lukion kuin yliopistonkaan historian kursseilla. Orjiksi viedyillä suomalaisilla ei ole museota, mahtaako heillä olla missään edes muistomerkkiä." Toisaalla hän korostaa sitä, miten "EDES itänaapurin uusi hyökkäys ei onnistunut lannistamaan suomalaisia. Vaikka Suomi menetti kymmenesosan alueestaan, suomalaiset käärivät hihat ja yrittivät pärjätä Neuvostoliiton kanssa mahdollisimman hyvin. Kukaan ei tainnut edes ehdottaa, että asuttaisimme karjalaiset pakolaisleiriin rajan pintaan kostoa hautomaan, kuten arabit vuoden 1948 sodan jälkeen."

On kieltämättä niin että koulujemme historianopetus on varsin omintakeista. ; Tosiasiassa suomalainen perinne kyllä muistaa isovihaa. Kuuluisa "Koivu ja Tähti" -satu esimerkiksi kertoo isovihan jälkeen kotiin palaavista lapsista. Ja mainitaanpa asia "Välskärin kertomuksissakin". Tämä vihjaa siitä että tosiasiassa suomalainen perinne muistaa asian omalla tavallaan. Muistomerkkiä ei toki ole.

Itse asiassa onkin aika selvää että isoviha on käyty koulussa. Ainakin minun aikana sitä käsiteltiin. Toki sellaisella erikoisella tavalla jolla Suomessa on tupattu mennä. Meillähän historia on usein arvopohjan opettamista, moraalipohjaan aivopesua samalla innolla mutta paremmin kätketyllä pieteetillä kuin uskonnontunteja. ; Tämä tapahtuu tietenkin siten miten suurmiehiä ja vastaavia käsitellään. Agricolan piispanhiippakohu on esimerkiksi suomalaisille tuntematon. Skandaaleja ei tahdota muistaa kun puhutaan suurmiehestä ja kirjakielen isästä. Raamatun kääntäminen on se joka on syytä painokkaasti kertoa koska se on enemmän oikeanlaista tietoa. Ideana on tietenkin se että kuuluisuutta haluavat ihmiset olisivat kunnianhimoisia sellaisella tavalla joka sopii yhteiskunnalle.

Prosessissa käy vain niin että historiasta kerrotaan kaikki tylsä. Ei ihme että "historian harrastaminen" on Suomessa usein sitä että joku tyyppi lukee kirjastossa kirjoja talvisodasta. Kun ei tajuta että on ns. kiinnostavia aiheita tämän asian ulkopuolellakin. Agricolakin tuntuu tylsältä tyypiltä jos ei tiedä esim. piispanhiippakohuaan. Ja kyllä. Odotan että lukija menee ja selvittää itse tämän viittaukseni taustan. Se on sitä oikeaa historian harrastmista. Mennään ja otetaan selvää. ; Historia onkin se oppiaine jossa ainakin vielä minun lukioaikoinani oli järkevää selvittää historianopettajasi poliittinen vakaumus. Se kun vaikutti siihen minkälaisia vastauksia kannatti antaa...

Toisaalta on huvittavaa jos todella uskoo että Suomessa suhtauduttiin karjalan evakoihin mitenkään kovin positiivisesti. "Ryssänuskoisten" tuleminen haittasi monia. (Karjalaiset olivat usein ortodokseja. Tässäkin suhtautuminen ei ollut rodullista siinä mielessä että oltaisiin välitetty siitä ovatko tulijat suomalaisia ja kanssakansalaisia. Sen sijaan välitettiin omista eduista ja oikeanlaisesta uskonnosta.) Tässä milessä suosittelen pientä reissua valtionarkistoon. Siellä on digitoituja lehtiä tuoltakin ajalta. Sen kuin katselee miten esimerkiksi Pohjanmaalla suhtauduttiin näihin "ryssänuskoisiin" ; Siinä vaiheessa viimeistään tiedostaa että ystävällisyys ja toverillinen auttaminen ovat hyvin hyvin kaukana siitä miten asiat toimivat. Todellisuus on vielä karumpi. Siihen aikaan kun päätoimittajat suojelivat ihmisiä kaikista kovimmilta tollouksilta. Se mitä kaduilla sanottiin ja miten käyttäydyttiin oli vielä tätäkin kauheampaa.

Saatan tietenkin olla hieman huono puhumaan keskiarvosta. Isäni on opiskellut yliopistossa taloushistoriaa. Ja sekä äitini äidin puoli että isäni isän puoli ovat ns. karjalan evakoita. Moni karjalan evakkojen jälkeläinen on anekdoottien kautta kuullut silminnäkijöiden ja muiden vastaavien kokijoiden sukutarinoita joissa käsitellään näitä evakkona olemisia. Kyllä nämä tarinat sijoittamisesta ja sen jälkeisestä kohtelutsa muistetaan kolmanteen ja neljänteen polveen.

Paitsi tietysti niille joilla ei karjalaista taustaa ja joka on saanut elää elämäänsä sivistyneistön turvatussa elinpiirissä. He voivat nukkua historiantunneilla ja sanoa sitten vuosien jälkeen että "ei opetettu kun en muista". Ja tässä prosessissa tietenkin voidaan rakentaa narraatiota jossa on ensin arvokeskustelullinen pointti joka sitten naamioidaan historiallis-essentiaalisen otteen avulla muka menneisyyttä ja tosiasioita koskevaksi menoksi...

Kaikki se hyvä

Ohessa oleva meemikuva on kiertänyt jonkin verran internetissä. Sen lajityyppinä on erikoinen sekoitus ironiaa ja sarkasmia. Kikkana on, tietenkin, se että lukutaito ei ole juuri kenestäkään huono ominaisuus. (Tältä osin se on ironinen.) Tällä halutaan vahvistaa viestiä. Tehdä naurettavaksi sitä lausumaa että "kirkko ei tee mitään hyvää". (Joka on sarkasmia.) Mielestäni juuri tähän meemikuvaan liittyy vahva viesti. Ja sen käsittely on tärkeää.

Yksi syy on se, että kuvan sarkasmin piikki pitä ytimessään yleistä syytöstä. Olen usein kuullut että ateistit ja uskontokriitikot eivät tunnusta kirkossa yhtään mitään hyvää. En ole koskaan törmännyt yhteenkään ateistiin joka olisi todella tuota mieltä. Itse asiassa ilman todisteita tuo on herja ja jokainen tuollaisen levittäjä on lähtökohtaisesti herjaaja. Sellaiset saattavat kokea negatiivista palautetta. Kun tälläisiä syytöksiä heittelvä kohtaa moitetta niin heille itselleen on toki helppoa rinnastaa haukku ulos omasta käytöksestä. Ja tällöin sitä saattaa kokea että omaa itsekä koskeva kohtelu johtuu siitä että mollataan koko uskontoa. Toinen vaihtoehto olisikin kasvaa aikuiseksi, tehdä siihen liittyvät johtopäätökset, hankkia suhteellisuudentaju ja omaksua edes sen verran häpyä, ettei viitsisi oikeuttaa obsessiivista ja noloa asennoitumistaan ja vaatimaan jotain selityksiä sille, miksi ihmiset reagoivat itseensä kohdistuvaan asennevammaiseen toimintaan negatiivisesti.

Mutta asiapohjalta löytyy toinen asia. Se on suhtautumista historiaan.

En lähde sille tielle että sanoisin että kirkko opetti kansan lukemaan väärin ja vääristä syistä. Toki on selvää että nykyajan standardeilla opettamisen motiivit eivät ehkä ole muodikkaimmat. Toki on samalla selvää että lukutaito nostetaan esiin lähinnä koska se on niitä harvoja asioita joiden vaikutukset ovat sellaisia että ne ovat nykyajan ihmisenkin silmiin muodikkaita ja hyväksyttäviä. Mutta jos aatehistoriaa seuraa niin sen että opit muuttuvat. Lukutaito tuli, olipa taustamotiivi miten likainen tahansa. Joten tässä mielessä on hyvä antaa "kirkolle löysää" muuallekin kuin pöksyihin.

Toki on hyvä muistaa että riimukirjoitukset Pohjoismaissa vihjaavat että lukemiseen nähtiin jopa maagisia arvostettavia piirteitä. Ennen kristinuskoa. Lukutaito ei ole kristinuskon ominaisuus. Monet ei-kristilliset kulttuurit ovat hallinneet lukutaidon. Toisin sanoen teksti tekee vaihtoehtoista historiantulkintaa jossa käsitellään muutakin kuin tapahtunutta historiaa. Siinä ohitetaan vaihtoehtoiset historiat jotka koskevat ei-kristillistä piiriä. Siinä vain oletetaan että jos historia olisi jatkunut pohjoismaissa ilman kristinuskoa niin sitten lukutaitoa vaikka riimukirjoituspohjalta ei olisi muutettu historian varrella kansan yleiseksi taidoksi. Puhutaan muuten jopa kansan lukutaidon siirtymisestä sadoilla vuosilla jos kristinuskoa ei olisi tullut.

Mikä tosin johtaa kysymykseen siitä että oppisimmeko siis lukemaan vasta tulevaisuudessa ; Kirkko on kuitenkin tästä viestin näköalattomuudesta huolimatta todella kiinnostunut kansan valistamisesta. Valitettavasti tässä nousee esiin se, että tämä alkoi oikeasti tosissaan vasta autonomian aikana. Sitä ennen kristityt olivat olleet maassa Piispa Henrikistä asti. Suomalaisen kirjallisuuden historia on kuitenkin tähän verrattuna hyvin lyhyt. Ja jos katsoo kirkko- ja lakitekstit mukaan, voi huomata että niitä on jonkin verran mutta tällä on hyvin vähän jos mitään tekemistä tavallisen kansan lukutaidon kanssa. Kirjakielen yleistymiseen vaikuttanut Snellman oli hahmo jonka esikuvana oli Hegel. Ja jopa Snellmann oli hyvin elitistinen. Jos uskonnon ja kansan lukutaidon välistä yhteyttä haetaan on mentävä erilaisiin kansanherätysliikkeisiin. Eli niihin tahoihin joita evankelis-luterilaisessa kirkossa kohdellaan jännitteisesti. Ihan siksi että nämä liikkeet ovat tavanneet erottautua kirkosta ja pitävänsä leipäpappeja hieman ala-arvoisina olentoina. Ja toisaalta siksi että kirkon modernina linjana näyttää olevan se, että se esittää olevansa suoja joka esimerkiksi koulun uskonnonopetuksen kautta estää maata fundamentalisoitumasta ja muuntumasta herätysliikkeiden pietististen anti-auktoriteettisiksi hurmosliikkeiksi..

Aleksis Kivi eli 1800 -luvulla ja vaikutti 1800 -luvun keski- ja loppuvaiheessa. Tässä on melko turha puhua kansan runsaasta lukutaidosta ja vuosisataisesta lukutaitoperinteestä. Kontrastina ; Mikael Agricola eli 1500 -luvulla. Mikä selittää tämän vuosisatojen mittaisen aikavälin noiden kahden välillä? Ei ainakaan se että siihen aikaan kovasti vallassa ollut kirkko olisi pitänyt lukutaitoa ensisijaisen ja korvaamattoman tärkeänä asiana.

Historia onkin identiteettitarinointia?

Historiaa lähestytään joskus jonain joka ei ole tiedettä vaan joka koskee ihmisen ymmärrystä. Tässä näkökulmassa historia latistuu usein henkilökohtaisen maailmankuvan ja tulkitsijan oman egon rakennusaineeksi. Jos usein toistetun sloganin mukaan se joka ei lue historiaa on tuomittu toistamaan sitä, niin nämä ihmiset lukevat historiaa jotta voisimme toisintaa sitä. Historiaa tarvitaan jotta joku voisi luota Weberiläisen rautahäkin johon meidät sovitetaan. Historia kertoo suurta tarinaa siitä kuka me olemme. Ja tässä prosessissa on tietenkin kysymys tulkinnasta. Mutta ei vapaaksi tulkinnaksi. On olemassa auktoriteettejä joiden asenteiden mukaan määrätään mitkä tulkinnat ovat luvallisia. ; Ja kun huomioidaan kirkon kova valta jopa nykyaikana ei ole ihme että nämä tarinat ovat kirkolle ja uskonnolle positiivisia.
1: Onkin kuvaavaa että niistä poikkeava törmää siihen tunnustukseen että "historiasta nyt voi vetää monenlaisia trendejä". Mutta tätä ei sitten tiedosteta osana sitä omaa narratiivia. Eikä varsinkaan tunnusteta että tätä valtapelitarinaa sitä itse ollaan omilla teoilla tukemassa. Historiassa onkin useita tulkintoja ja useita trendejä. Ja yhtä hyvät tulkinnat ovat keskenään tasa-arvoisia. Mutta osa niistä on tasa-arvoisempia kuin toiset. Jopa ei-historioitsijoiden ei-tiedekontekstissa jossa historiaa käytetään sumeilematta ja avoimesti oman identiteetin rakennusaineena.

Tässä historia muuttuu muuksikin kuin tapahtumiksi joita on tapahtunut menneisyydessä ja miten ne ovat muuttuneet. Se muuttuu kuvaukseksi siitä miten ihminen saa juuret. Ja juuret tarkoittavat sitä että altistutaan historian ideologiapeliin taotuille piirteille. Tässä mielessä historia muuttuu vaatimukseksi. Omien vanhempien ja esivanhempien kannattamat asiat ovat paitsi muokanneet sitä miten meidät on kasvatettu ja mihin meidät on tuomittu elämään. Ne muuttuvat velvollisuuksiksi joita pitäisi kunnioittaa ja arvostaa.

Kysymys ei siis ole siitä että tuntee historian. Esimerkiksi minun historiaan liittyvää yleissivistystä harvoin väheksytään. Kuitenkin on selvää että minun ei anneta rakentaa niistä tulkintakokonaisuutta. Koska tämä sisältää vääränlaisen suhtautumisen menneisyyteen.

Olenkin kieltämättä juureton.

Olen juureton. Ja moni pitää tätä ongelmana. Itse en pidä. Näen että ongelmanani on se, että olen jopa juurettomassa versiossani liian pitkävihainen. Minulle asiat ovat henkilökohtaisia ja ikuisia. En tiedä miten anteeksi annetaan. Olen unohtanut asioita, mutta en tiedosta ainuttakaan tapausta, ainuttakaan vinoilua, ainuttakaan suuntaani ajettua VMP -kirjainyhdistelmää jonka olisin antanut anteeksi. Tämä tekee minusta kaunaisen. Mutta en sentään aseta vastuuta ihmisille teoista joita he itse eivät ole tehneet. (Enkä kunniaa sen puolesta.) Uskontokritiikissäkin keskityn yleensä ottaen ja keskitytysti tapahtumiin joita ovat tehneet ihmiset joita on nykyään yhä hengissä. (Tai jotka ovat omassa muistissani "lähihistoriaa". Kuten historiaan ja unohdukseen haipunut 1990 -luku.) Historia on tässä mielessä sellainen että moni lukee historiaa vankilana eikä siitä vapautumisena. Ja tässä on usein lisäsävynä kaunaisuus joka on samaa kuin minun kaunaisuuteni. Mutta se kulkee henkilöiltä toiselle. Vastuu - olipa tämä kunniaa tai häpeää tai syyllisyyttä - muiden ihmisten teoista siirtyy identiteettimerkkien kautta.

Tästä asenteesta löytyy hienohko kuvaus fiktion puolelta. "Red Dead Redemption" -pelistä. (Pelistä jolla on tärkeämpi osa kokemieni asioiden sanojana kuin "Raamatulla". No. milläpä ei olisi?) Siinä eletään villissä lännessä. Pelin sankari John Marston kertoo "Even in this new country, memories don't really fade. My father was an illiterate Scot, born on the boat into New York. He never saw his homeland, but to hear him talk about it, you would imagine he only ate haggis and wore a kilt. And he hated the English for what they had done to his great-grandparents he'd never met. People don't forget. Nothing gets forgiven." Onkin vaikeaa ottaa historian arvostusta ilman että mukana tulee syyllisyys. Kristitty toki pahastuu noitavainoista aivan kuten kommunisti Stalinin teoista. Mutta näin käy jos muiden ihmisten teot muuttuvat kunniaksi itselle. Eli jos kristinusko on jotenkin saanut arvostuspankkia lukutaidosta ja Agricolasta niin sitten mukana tulee kaikki. Myös huonot asiat.
1: Tosin jostain syystä Stalinin teot nähdään helpommin irrottamattomina osina vasemmistolaista ajattelua kun taas noitavainot nähdään jonain jotka tapahtuivat kristinuskosta huolimatta. Tässä on mielenkiintoista huomata että protestantit syyttävät usein katolisia noitavainoista. Kuitenkin katoliset hoitivat noitavainoa yllättävän vähällä ruumismäärällä ja oikeudenkäyntijärjestelmät olivat kauniita. Guilloun "Noitien asianajaja" kertoo siitä miten vastaavat vainoamiset hoidettiin protestanttisissa Pohjoismaissa. Ne olivat lynkkaushenkisempiä. Mikä sopii antiautoritaariseen ja henkilökohtaista kokemusta ja omaa omaatuntoa alleviivaavaan oppiin. Vainoparanoija ja paniikki on toki tuttua muun muassa saatanapaniikissa joka levisi Suomeenkin.

Itse olen opetellut lukemaan ilman kirkkoa. Itse asiassa opettelin lukemaan ennen peruskoulun alkamista. Minun onkin hyvin omituista että nykyään eletään siinä mielesä sekulaarissa maailamassa, että kirkko ei enää nykyään opeta lapsia lukemaan. Lukutaidon historian osuus Suomessa on kuitenkin sellainen että minun jotenkin ihmeellisesti pitäisi olla kiitollinen kristitylle joka ei ole opettanut ainuttakaan lasta, saati minua itseäni, lukemaan. Kysymys onkin yleensä siitä että nykyaikana elävä persoona vaatii omalle identiteetilleen kunnioitusta ja kiittelyä perustuen johonkin jota hän ei ole itse tehnyt tai keksinyt. Minun on hyvin vaikeaa suhtautua tähän muulla kuin joko huvittuneisuudella tai pienellä halveksunnalla.

Kaikki menee päin persettä - ja se on pakkoruåtsin syytä!

Ruotsin kielen pakollisuutta perustellaan yleensä siksi että (a) siitä on hyötyä kaupallisella alalla ja (b) sen kautta voi kohdata muita ihmisiä. Tämä on ainakin itselleni aika vastenmielinen tematiikka ylipäätään hakea oikeutusta millekään. ; (a) Kaupallisuuden keskeisyyttä ja tärkeyttä kuvaava asennetapa jossa hyöty on sama kuin taloudellinen hyöty ja jossa ajatellaan että kaupallisuuden tarpeet on pakko levittää koko kansan pariin vaikka oikeasti aika harva toimii kaupassa sellaisessa tehtävässä jossa kielitaito on relevanttia (b) ja lisäksi se sekoittaa eettisyyden ja sosiaalisuuden tavalla jossa hyvä kansalainen olisi yhteisöllinen ja seurallinen.

Näkisin että ruotsille saadaan kuitenkin oikeutus muuta kautta. Ottamalla esiin toinen yleensä väärinkäytetty kielenkäyttöä käsittelevä konsepti. Nimittäin etymologia. ; Yllättävän moni nimittäin kohtelee etymologiaa samaan tapaan kuin monet kristityt "alkuseurakuntaa". Eli etymologia on jonkinlainen keino löytää sanan oikea merkitys, joka on ajan myötä eksynyt. Etymologia muuntuu tällöin joksikin joka palauttaa sanan alkuperäisen merkityksen ja joka uskonpuhdustaa harhat kielestä. ; Nähdäkseni kuitenkin kieli kehittyy koska opimme uusia asioita.

On kuitenkin hyvä ymmärtää, että etymologia pohjimmiltaan vain ja ainoastaan avaa menneitä ajatustapoja.  Ja tässä mielessä se on tärkeää ; Menneisyys pitä ymmärtää jotta tietää miksi on siinä missä nyt on. (Syy-seurauslaki on yleinen selittämisen keino.) Eli käytännössä on tunnettava historiaa jotta voi tiedostaen valittaa miksi asiat menevät päin persettä juuri nyt. (Kuten menee.) Koska monella on motivaatiota tähän jurnutukseen, on etymologiasta ja ruotsin kielen väkisin pänttäämisestä hyötyä.

Heinäsirkka. Ei näytä kissalta
tai hevoselta myöskään.

Jos ihan oikeasti katsoo vaikkapa sitä miten olemme kielenkäyttäjinä idiootteja kun kutsumme tietynlaisia suuria heinäsirkkoja hepokateiksi. Nimi on outo, koska eihän se näytä yhtään kissalta tai hevoselta. Eikä edes nau'u tai hirnu. Tähän kysymykseen löytyy vastaus etymologiasta. ; "Katti" tässä yhteydessä on vanha itä-suomalainen sana heinäsirkalle. Kissaa tarkoittava homonyymisana "katti" on myöhemmin lainattu ruotsinkielestä. Näin ollen ruotsin vaikutus hämää ymmärrystä ja saa kuvan että suomen kieli olisi jotenkin erityisen hoopoa ja täynnä pelleyksiä kuten pienen öttiäisen kutsumista hevoskissoiksi.

Näin pakkoruotsinkielen opiskelu avartaa käsitystä äidinkielestämme, samoin muinaisesta ajattelutavasta ja elämästä tällä kylmässä maassamme jossa ihmisillä on kaikkea luonnonvaraa vähän - paitsi nuivaa mieltä ja naapurikateutta. Ruotsi selittää heinäsirkkatyperyyden ja ilman tiedostamista jatkamme heinsirkkatyperehtimistä sen sijaan että harjoittaisimme älyllistä kieltä.

Päin persettä meneminen ruåtsin kielen kautta ei yllätä. Miettikää käytiinkö Agricolan ajan Turussa katedraalikoulua suomeksi? Ei ikinä! Siellä suomi oli oppimattoman rahvaan paskassakieriskelijän puhekieltä, pakanain epä-kieltä kerrassaan. Jotain metsästäjä-keräilijä kädestä-suuhun-nuijasta-päähän -tasolla olevien kurakenkälantsarien örinäjolkotusta koko suomi! Ajatus pakkosuomesta olisi naurattanut sen ajan sivistyneitä penkiltä! Siksi opeteltiin muita kieliä. Pakkoruotsia, -saksaa ja -latinaa siellä opetuksessa käytettiin niin että paukkui vitsalla pepulle.

Siispä on äidinkielemme isä ruotsinkielis-kosmopoliittinen Agricola loi kielioppimme ja sanastomme niiltä osin näistä akateemisista kielistä, kuin ei sanoja valmiiksi ollut suomeksi. Ja toki hän pelleili myös suomea yrittäessään. Esimerkiksi "jalopeura" -termin keksi leijonalle vaikka ei elikolla yhteistä tekemistä peuran kanssa - muuta ole kuin saalistus-ruokailu -kontekstissa. Päin persettä tämäkin - ja kaikki pakkoruotsin syytä!

Paha tilanne : Hajanaiset määritelmät.

Hannu Lauerman uudessa kirjassa "Pahuuden anatomia" käsitellään pahuutta, käsittelyssä ovat luonnonkatastrofit, terrori-iskut ja koulumurhat ja muu vastaava rikollisuus. Enempää en tiedä. Enempää radio ei kertonut.

Jo tästä nousee esiin mielenkiintoisia kysymyksiä. Nimittäin "luonnonkatastrofien" kohdalla. Tässä kohden moni nimittäin mieltää että pahuus on paitsi ikävä tapahtuma, myös jotain jossa on intentio, tavoite ja motiivi. Tältä kannalta luonnonkatastrofi olisi joko moraaliton. Tai on sitä joutuisi selittämään melko erikoisesti esimerkiksi Jumalallisen koston ja syntiinlankeemuksessa valloilleen päässeiden demonejen synnyttämänä tai vastaavilla. Toinen vaihtoehto on että pahuus on vain esimerkiksi ikävyyttä ihmisen näkökulmasta tarkasteltuna. Silloin siinä ei tarvitse olla motiivia. Tämä määritelmä voi aluksi tuntua oudolta, kunnes muistaa että "Tarkoitys pyhittää keinot" ei aina olekaan se moraalisuuteen johtava lause. Toisaalta tiedämme että moraaliton motiivi voi johtaa asioihin joita pidetään ihan hyvinä: Esimerkiksi Irakin kansa vapautettiin Amerikan Oikeistolaisen Yläluokan öljynhimon takia. Ja toisaalta hyvä motiivi voi johtaa sellaiseen jota pidetään pahana: Irak raunioitui kun ajateltiin sodittavan terrorismia vastaan. (Tahallisesti käsitelty sama tapahtuma.)

Ongelmana on tietysti se, että miten moraali määritellään. Tässä kohden moni teko on hyvä tai paha sen mukaan: Sen vuoksi fundamentalismissa homoseksuaalisuutta pidetään pahana. Ja liberaalissa näkemyksessä homoseksuaalisuuden vastustamista pidetään vapauden vastustamisena, jolloin se on pahuutta. Määrittelyn keskeisyyttä käsitellään usein. Karkeasti voi sanoa että jos jotain ei ole määritelty, ajatellaan että ollaan tehty perusvirhe. Itse asiassa monesti näin onkin. Jos meillä ei ole sisältöä määritelmälle, se on pelkkä nimilappu, jolloin se latistuu symbolijonoksi. Sillä ei ole korkeintaan kuin assosiatiivista sisältöä, joka taas tekee "tyhjistä määritelmistä" todella tehokkaan manipuloinnin keinon. Lisäksi tämä on ongelmallista koska ihminen usein ja helposti ulkoistaa pahuuden. Väkivallan syylle haetaan oikeutus. Se että selittää että "Pieksin sitä turpaan kun se kiusasi koulussa" siirtää vastuun uhrille. Itse asiassa suurin osa vartijan hommissa kohdanneista pahoinpitely/tappelu -tilanteista johtui jostain vastaavanlaatuisesta moraalisesta närkästyksestä. Minun on vaikeaa ymmärtää väkivallan oikeutusta näissä. (Ehkä syynä oli enemmän se, että olen törmännyt väkivaltaan konkreettisesti elämäni varrella eikä se että en saanut katsoa "Turtleseita".) Ja ulkopuolisesta perustelu ainakin näyttää turhanpäiväiseltäkin, oma pahuus vaan selitetään uhrin niskaan vedoten johonkin tämän tekemään pienempään pahaan ikään kuin se tekisi nyrkiniskun olemattomaksi tai jopa eettiseksi teoksi. Vihjaan nyt sen verran että en jakanut mitaleja. Poliisikaan ei jakanut.

Radiossa pahuutta ei määritelty. Tämä ei tietenkään tarkoita että se olisi kirjassa määrittelemättä. Mutta se tietenkin voi olla määrittelemättä siinäkin. Tällöin kirja ei vielä välttämättä ole huono. Sen tulkitseminen vaatii vain enemmän työtä. Nimittäin määritelmällä voi olla sisältö, joka tulee tekstistä jossa se on. Asiayhteys kertoo mitä tämä asia tässä yhteydessä sitten tarkoittaa. Diskurssianalyysin avulla voidaan löytää perusteluista sekä siitä mitä käsitellään pahana implisiittisiä, sanomatta jääneitä määritelmiä. Tällöin voi käydä seuraavilla tavoilla:
1: Kirjan sisällä on moraali, jota käsitellään systemaattisesti vaikka sille ei ole määritelmää. Tällöin voidaan löytää vaikkapa se, että "paha on aina ihmisiin kohdistuvaa asiaa joka tuo tälle surua ja murhetta" tai että "paha on subjektin psykologinen sairaustila, patologia, joka estää yksilöä toimimasta maailmassa vahingoittamatta muita" tai "paha on se mitä Raamattu kieltää". Tässä kohdassa on hyvä huomata, että tästä selviäminen tarkoittaa vain sitä että kirja on konsistentti. Jos mielestäsi pahuuden määritelmä on toinen, kirja ei käsittele sitä pahuutta jota sinä ajattelet.
2: Kirjan sisällä perustelut ovat keskenään ristiriitaisia tai jännitteisiä. Tällöin yksittäinen moraalikäsitys ei kata kaikkia vaihtoehtoja vaan siinä on jännitteitä. On hyvä muistaa että vaikka hyväntahtoisesti tietenkin oletamme tuottajan aina loogiseksi, on muistettava antaa mahdollisuus myös jännitteille. Henkilö voi olla ristiriitainen jolloin käsittelyssä on yksiselitteisesti virhe. Toki yritetään "löytää siltoja" ja tulkita niin että ei väkisin rakennettaisi ristiriitoja. Mutta jos ja kun ristiriita selvästi on, ei sitä kannata saivarrella pois.

Määrittelyn ulosjättäminen ei ihan aina ole aivan välttämätöntä. Tästä hyvä esimerkki voisi olla äänestys siitä kuka on "Suomen suurin ihminen". Tässä ihmisillä on paljon erilaisia mielipiteitä. Esimerkiksi joku voisi pitää Mannerheimiä tärkeimpänä koska hän oli sotilaallinen ja talvisodassa vaikuttava. Joku toinen voisi korottaa Linus Torvaldsin koska hän on linuxin aloittaja. Osa voisi korostaa Jorma Ollilaa koska hän on tuonut verovaroilla suomeen kuuluisuutta. Joku taas voisi korostaa Martti Ahtisaarta, koska hän on saanut Nobelin palkinnon. Jonkun mielestä Kekkonen ansaitsisi paikkansa koska hän piti Suomea kauan hallussaan ja hänellä oli poliittista valtaa. Osa voisi korottaa Agricolan koska hän kehitti Suomen kielen kirjallisuuden. Syynä on itse asiassa se, että sana "suurin" on hakusessa. Se voidaan määritellä todella monella tavalla ja niiden painottaminen vaatii arvovalintoja. Esimerkiksi onko filosofian osaaminen, kansainvälinen tunnettavuus, sotataidot, valta, imperialistinen vallan levittäminen, kuuluisuus, taiteellisuus, paras komediallisuus, raha, sukuelinten pituus, akateemiset meriitit, lasten lukumäärä, uskonnollinen vaikuttavuus ... niitä tärkeimpiä. Tässä on itse asiassa tilanne niin, että henkilö on objektiivisesti suurin heti kun määritelmä vain valitaan. Valta on sillä joka saa tämän määritelmän valita. Tätä kautta kun asiasta tehdään äänestys, ei itse asiassa valita vain sitä kuka on paras, vaan esitetään myös syyt sille miksi, joka taas antaa suuruudelle sen määritelmän. Jokainen tietysti haluaisi omia oman määritelmänsä asialle.

Tälläisessä äänestystilanteessa voi olla jopa hyvä että määritelmää ei aluksi lyödä lukkoon. Näin sekä määritelmä että kohde ovat neuvoteltavissa. Tällä saavutetaan yhteisymmärrystä. Samanaikaisesti etsitään määritelmää että siihen sidottua asiaa, eikä kukaan yksittäinen taho saa valtaa sen päättämisessä. Jos joku keksii hyvän, hän toki voi saada seuraajia, mutta hänenkin olisi kuitenkin vakuutettava ne seuraajansa. Keskustelussa on tällöin kaksi elementtiä joita ei sekoiteta keskenään. Minimivaatimus on se että näkemys on sisäisesti eheä ja riittävän kattava. Isompia jännitteitä ei saisi olla. Tämän lisäksi vaadittaisiin se, että sillä olisi jalansijaa. Määritelmä, jota kukaan muu ei katso hyväksi ei ole juurikaan määritelmä. Kieli on sosiaalinen ilmiö: Sen vuoksi en voi keskustelutasolla todistaa peikkoja olemassaoleviksi vain sillä että määrittelen oravat peikoiksi, jos teen tämän ja lähden todistetielle, yleisö katsoo että en ole todistanut peikkoja vaan oravat. (Yksilötasolla voin toki tehdä näin, jolloin on oma syyni jos kantaani ei ymmärretä. Kielipeli jonka vain itse jakaa on melko turha, itselleen tehdyjen muistiinpanojen lisäksi sille voi olla vaikeaa keksiä käyttötapoja.)

Tosin tässä kohden on hyvä muistaa että aina ei voida ajatella että maailma muodostuisi äänestysten mukaan : Monissa asioissa asian totuusarvo on riippumaton siitä mitä siitä sanotaan. Toki suurin ihminen on objektiivisesti suurin ihminen jos sillä on määrittelyt. Mutta tämä määritelmä on kovin subjektiivinen. Kuitenkin joissain asioissa tilanne on toinen. Harva esimerkiksi esittää että ennen Kopernikusta aurinko kiersi maata ja tämän jälkeen tilanne muuttui. Käsityksissämme on toki käynyt juuri näin. Mutta planeetta on kulkenut rataansa tästä huolimatta, mielipiteistä välittämättä. Tälläiset asiat eivät itse asiassa ole lainkaan mielipidekysymyksiä, meillä on vain vääriä -tai oikeita- näkemyksiä siitä.

Karkeasti sanoen voisi esittää että arvokeskustelussa tyypillisesti tälläinen subjektiivinen määritelmävalinta laajennetaan ikään kuin objektiiviseksi käskyksi samaan tapaan kuin "Suurin Suomalainen" -äänestyksessä. Tällöin riskinä on "määritelmänatsius", jossa hyväksytään vain se oma ja muut kielletään mahdottomina jo suoralta kädeltä. (Mikä johtaa helposti ohi puhumiseen.) Toisaalta myös äänestystuloksista saattaa syntyä kritiikin ulkopuolella olevia hegemonioita, joissa sanotaan että tietyt määritelmät ovat huonoja. Tällöin siitä voi tulla samanlainen dogmi kuin mistä tahansa termistä, tosin sillä erolla että äänestyksessä saatu termi on enemmistön suosiossa. Pseudotieteissä taas yritetään tehdä samaa kuin mitä tapahtui planeettaesimerkissä.

Toisaalta on hyvä muistaa että vaikka itse määritelmä olisi väärä, se ei tarkoita että väärän määrittelyn ympärille rakennetuista asioista ei olisi hyötyä. Esimerkiksi Lauermalla on psykologista taitoa. Hän on luultavasti tapojensa mukaan laittanut kirjaansa psykologista tietoaan asioista. Esimerkiksi voi olla keskustelunvaraista miettiä sitä onko patologinen valehteleminen pahuutta, mutta tämän psykologiset aikaansaajat jotka liittyvät kasvatukseen, fysiologiaan, elämänkokemuksiin, tarumoihin... eivät sitä ole Tämä taas on lähempänä "planeettoja" kuin "Suurin Suomalainen" -kisaa.