Lokus ja alleeli ~ eli kuinka veljesi on sinulle läheisempi kuin apina (vaikka retorisesti voitaisiin luoda illuusio päinvastaisesta)

Hikipediassa on biologian filosofiaa koskeva artikkeli "veljen ja apinan sukulaisuus". Se on tavallaan hieno. Siinä ihmetellään sitä että kun ihmisellä on yhteisiä geenejä veljen kanssa keskimäärin 50%, mutta toisaalla selitetään että apina ja ihminen ovat 98% samoja, syntyy tietysti paradoksi. Kysymys on sukulaisvalintaan (eritoten Hamiltonin sääntö) liittyvästä ongelmasta.

Paradoksi on siitä erikoinen että oikea vastaus on siinä että "pitää katsoa mitä lasketaan". Tämän ytimessä on ajatus jota voi kenties parhaiten lähestyä ottamalla tutkimus jonka kreationistit ottivat ilmestyessään joksikin aikaa lempilelukseen. Vuonna 2004 heillä oli ilmassa pätemisen tuntua. Kun siinä ollut ongelma selvisi, tämä tutkimus unohdettiin täyteen hiljaisuuteen. Kreationistien innon voi ymmärtää. Tutkimuksen otsikko kun oli "Eighty percent of proteins are different between humans and chimpanzees" He tarttuivat siihen että 20% samanlaisuus on hyvin vähän. He unohtivat kuitenkin katsoa laskentatavan. Jos geenissä oli yksikin osanen erilainen se laskettiin täysin erilaiseksi geeniksi. Toisin sanoen tutkimus sanoi että 20% ihmisen ja simpanssien välisistä geeneistä ei ollut muuntunut tippaakaan. On luonnollista että jakaumissa muulla tavalla on huomattavasti vähemmän eroja. Jos pienikin muutos romauttaa geenin samanlaisuuden kerrasta nollaan, on selvää että erot kasvavat rivakkaasti ns. laskennallisista syistä. Tavoilla jotka eivät ole relevantteja evoluutioteorian paikkaansapitävyydelle. Jopa kreationistit ymmärsivät tämän varsin ripeästi.

Kun tässä kontekstissa lähestymme uudestaan sitä kysymystä että miksi ihmiset ja laumaeläimet painottavat niin paljon oman suvun ja perheen suosimista. Nepotismissa ei olisi järkeä jos eroissa pelataan promillen murto-osilla.

Vastaus on niin yksinkertainen että tavallaan nolottaa joutua lausumaan sitä koskaan ääneen missään. Vaikkapa silloin kun törmää AiG:n väkevään argumentointiin jossa korostetaan ihmisen ja simpanssin geneettisiä eroja ; Kun tutkimuksia katsotaan ei riitä että katsoo prosenttilukuja.

Alleelitason arviointeja.
Sukulaisuutta tai
sukusiitosastetta miettiessä
prosenttiluvut eivät selvästi
ole samoja kuin mitä
käytetään silloin kun
arvioidaan miten suuri
evolutiivinen väli on.
Toki sukulaiseni varmasti
haluaisivat korostaa
erilaisuuttaan kanssani.
Mutta tuosta taulukosta
ei ole heille niin paljoa
apua. Simpanssista
ei tule heille minua
läheisempää sukulaista
oikein millään. Pahoittelen
heidän kohtaloaan.
Sukulaisia kun ei
tarkalleen ottaen valita.

Kun katsotaan lukuja on syytä tarkastella tarkoitetaanko niillä alleeleja vai lokuksia. Simpanssien kanssa jaetaan ainakin 96% lokuksista mutta esim. toisen vanhempasi kanssa jaat n. 50% alleeleista. Kun tarkastelet asiaa alleelitasolla niin on varsin helppoa tiedostaa miten sukulaisuudella on väliä. Geenien erot eivät ole sitä miltä ne tuntuvat.

Prosentit harhaanjohtavat jos ei ymmärrä miten ne on laskettu. Ja ennen kaikkea sitä että niitä lasketaan erilaisilla tavoilla. Joita ei saa sekoittaa keskenään.

Itse asiassa tässä kohden ei tarvitse tietää mitään muuta kuin sen, että kun populaatiogenetiikassa lasketaan vaikkapa geenien fiksoitumistahtia ja tarkistetaan geenin kelpoisuuksia ja yleistymisiä, kilpailun ytimessä ei ole lokus vaan alleeli. On aivan perustavinta peruspopulaatiogenetiikkaa tiedostaa juuri tämä ; Evoluutiossa kisaa käydään alleelien välillä - ja alleeleissa on jo iso ero kun vertaat omaan sisarukseesi. "Evoluutiopuita" on taas järkevää arvioida lokuksien kautta, sillä niiden kautta ei katsota geenin efektiä vaan sitä kuinka samanlaisia ja erilaisia isommat kokonaisuudet ovat keskenään.

Niille ihmisille jotka sekoittavat tämän tasoisia kysymyksiä ja pitävät näitä rationaalisina argumentteina jotka todistavat tieteellisesti että genetiikka ei ole todiste evoluutiolle. Heille minulla on jalo ja älykäs lainaus. Se kattaa kaiken lopun. (Ja ennen kaikkea : Se on viite. Se on lainaus, joten sen täytyy olla totta. Koska niinhän te kreationistitkin pelaatte keskenänne "todisteidenne" kanssa ; Kun toinen kreationisti väittää jotain, te kopioitte sen ja kutsutte sitä lähteistetyksi tiedoksi johon on viite ja kaikki.)

"You know what else pretty clearly isn't a evidence of evolution either? You. You dum shit flinging ape!"
(Rob Dyke, "Why Would You Put That on the Internet? //87")

Sisarusten erilaisuus ; Nature vs. nurture -debattiongelma

Monesti ihmisten samanlaisuutta perustellaan joko perimällä tai ympäristöllä. Molemmille ongelmana on se, että tosiasiassa sisarukset ovat melko erilaisia. Esimerkiksi meidän perheessä kaikki lapset ovat keskenään hyvinkin erilaisia ja suhtautuvat maailmaan aivan eri asenteilla. Tämä on tietyllä tavalla ongelma sekä perimän että kasvatuksen korostajille. Esitän tässä jotain molemmista.

Asiaa on toki käsitelty tieteellisesti ja tästä on luettavissa ihan kiehtova kommentaari. Antamani linkin mukaan on erikoista, miten ympäristö vaikuttaa selkeästi, mutta yllättävän lyhytjänteisesti ; Kasvatuksen vaikutukset vähenevät ajan mittaan. Esimerkiksi älykkyyteen on kasvatuksellinen elementti joka ei jää pysyväksi vaan vähenee. ; Kasvatus ei kuitenkaan ole merkityksetöntä ; älykkyyden  varianssista 30 % selittyisi jaetulla ympäristöllä, 50% geeneillä. 20 % olisi satunnaista vaihtelua. Kasvatuksella voi hieman tuhotakin ; Antisosiaaliseen käyttäytymiseen nuoruudessa kasvatus vaikuttaa 15 %. Kaikesta ei siis kannata syyttää vanhempia. Mutta jossain määrin asia on niinkin että monet positiiviset piirteet tulevat vanhempien kasvatuksesta riippumatta - esimerkiksi akateeminen menestyksessä kasvatus vaikuttaa hyvin minimaalisesti - mutta "geneettisesti menestyksekkään" lapsen voi tästä huolimatta pilata kasvatuksella.

Tämänlaiset tulokset ovat vaikeita, koska niissä käsitellään termiä nimeltä heritabiliteetti. Siihen taas liittyy tiettyjä epäintuitiivisia puolia. ; heritabiliteetti ei siis ole sitä mitä yleensä mielletään. Esimerkiksi pään lukumäärän heritabiliteetti on nolla koska ominaisuudessa ei ole vaihtelua. Tämä on erikoista, koska intuitio sanoo että kun jossain ei ole vaihtelua ja se on täysin geenien rakentamaa, sen heritabiliteetti olisi 1. Geneettinen ominaisuus ei oikeastaan aina tarkoitakaan suurta heritabiliteettia. ; Heritabiliteetti on tärkeä ja oleellinen käsite, jonka sisältö ja epäintuitiivisuudet on syytä opetella.
1: Epäintuitiivisuus tekee siitä kuitenkin vaikean ja moni hämmentyy sen edessä sen verran että saattaa pitää sitä jopa turhana terminä. Se on kuitenkin tärkeä. (Se ei vain sano suoraan sitä mitä ihmiset ajattelevat sen sanovan.) Ja siitä saa mielestäni kivan perusotteen unohtamalla mielikuvat geeneistä ja kasvatuksesta ja opettelemalla siitä kaksi trendiä ; (1) Heritabiliteetti nousee kun ympäristön vaihtelua pienennetään. (2) Heritabiliteetti nousee myös kun geneettistä vaihtelua nostetaan.

Koska kyseinen tutkimus on tehty sisaruksilla, eikä tavalliseen tapaan kaksostutkimuksella, suhtaudun siihen hieman kriittisesti. Itse nimittäin olen ymmärtänyt että sisarusten kannattaa välttää toisiinsa sotkeutumista. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti tiettyä niukkuutta joka liittyy isompiin perheisiin. Tiettyjä leluja on rajallinen määrä. Ja lopputuloksena on se, että jos kaikki haluavat samoja asioita, näistä asioista tulee helposti riitelyä. Lisäksi toisten auttaminen liittyy kuvioon ja tässä erilaisten taitojen hankkimisesta on hyötyä. Sekä riidat että yhteisöllisyys lisäävät tarvetta erottautua. Puhumatta tietysti huomionherättämisestä, joka onnistuu perheen sisällä olemalla perheen paras jossain. Lisäksi on aivan väärin olettaa, että samassa perheessä kasvaminen olisi samaa kuin sama elinympäristö. Sillä tosiasiassa henkilöt itse ovat muiden lasten ympäristönmuutos. Korostaisin kuitenkin sitä, että sisaruksilla on evoluution luomia paineita differentioitua. tukeakseen toisiaan paremmin, mikä selittäisi sen, että adoptiosisarusten erot ovat yhtä suuria kuin väestön (nämä efektit kumoaisivat toisensa keskimäärin). Tällöin siis sisarusten erot olisivat suuremmat kuin väestön keskimäärin. Toki tässä on muistettava että kenties jaettu ympäristö ja kasvatus sittenkin vaikuttaisi sen verran että tämä puoli kompensoituisi.

Tai ainakin tälläiseen tulkintaan on tilaa edellämainitun tutkimuksen pohjalta.

Ei määritelmää - ei toivoa

Älykkyys on hyvin ärsyttävä keskustelunaihe. Yhtenä syynä on se, että sitä yliarvostetaan. Itse korostan enemmmän työtä ; Kun minä haukun jotakuta idiootiksi, en yleensä pohjimmiltaan tarkoita sitä että hän olisi  prosessikyvyllisesti vajaa, vaan että hän argumentoi paskasti. En yksinkertaisesti tykkää vammaisten pilkkaamisesta, joten pidän kunnia-asiananani ajatella että pilkkaan vain heitä jotka sen ansaitsevat.

Muutenkin älykkyyskeskustelussa tuntuu ylikorostuvan ns. eugeeniset sävyt. Syntyy mielikuvia jossa älykkyys liittyisi jotenkin erityisen vahvasti perimään. ; Toki tämänlaisia yhteyksiä varmasti on -lähes kaikella on- mutta siitä huolimatta Flynnin -efekti varsin konkreettisesti näyttää että älykkyysosamäärä nousee paljon nopeammin kuin mitä mikään evoluutio voisi sitä puhtaasti adaptiivisesti edistää.

Kuitenkin viime aikoina aiheesta on ollut melko pakko puhua jonkin verran, sillä erinäiset tutkimukset näyttivät että ateistit olisivat älykkäämpiä kuin uskovaiset. Moni uskovainen on haranut vastaan tavoilla jotka ovat tuoneet asiaan jopa ironisia sävyjä - jos puolustaa viiteryhmänsä älykkyyttä sellaisilla argumenteilla ja ottaa ne vakavasti, niin kyllä se kieltämättä saattaa herättää huvittuneisuutta. Osa kritiikistä on tietysti laadukkaampaa. Ja osalle niistä on jopa perinne. Ne ovat vakavastiotettavia ja niiden kohdalla ironiahuvittuneisuutta ei synny - paitsi joillekuille pässeille.

Ajattelin ottaa tässä blogauksessa esille argumentin joka ei ole tyhmimmästä päästä. Mutta se on yleinen. Ja se on itse asiassa virheellinen sellaisella omituisella tavalla jossa ei voi sanoa muuta kuin "true but irrelevant". Tämä irrelevanttiuden paljastaminen on jalo tavoitteeni. ;  Karkeasti sanoen lausunto voidaan muotoilla seuraavaan tiivistykseen "Pitäisi ensiksi saada edes määritelmä sille älykkyydelle. Sitten voisi katsoa miten paljon älykkyyteen vaikuttaa uskonto. Älykkyyttä ei vain ole kyetty mitenkään järkevästi määrittelemään joten homma on kaatunut jo siihen." Tämä on, kuten aiemmin mainitsin, hyvähkö pointti.

Kuitenkin se ei itse asiassa ole teknisesti merkittävää. Kun mietitään älykkyyden määritelmää, niin se miten omat kognitiotieteen opintoni alkoivat oli määritelmälistaus älykkyydelle. Erilaisia lähestymistapoja ja niihin liittyviä älykkyyden määritelmiä on huru mycket. Ne ovat älykkyyden määritelmiä. Älykkyydelle kyllä on määritelmiä. Niiden relevanssi on vain se josta keskustellaan. Yksikään määritelmä ei ole saanut kunnollista suosiota. Niiden määritelmien vajaus tunnistetaan ja aiheesta riidellään vähintään pirusti.

Tässä unohtuu helposti se, että pohjimmiltaan jokainen näistä määritelmistä on eräänlaisen asiaa lähestyvien tutkimusohjelmien ytimessä ; Ne tarjoavat jotain johon tarttua ja näin asiaa ei tarvitse tietää valmiiksi vaan voidaan oikeasti jopa tutkia jotain. Niihin liittyvät näkökulmat johtavat seurauksiin joilla opitaan asioita ja itse asiassa tässä prosessissa opitaan mitä älykkyys tietyssä näkökulmassa tarkoittaa ja mitä siihen liittyy. Lopulta tieto saattaa jopa johtaa siihen että voimme konstruoida hyvän älykkyyden määritelmän. Älykkyystutkimus on siis jotain jossa tutkimusohjelma etsii määritelmää älykkyydelle samalla kun se selvittää mitä älykkyyteen liittyy. ; Ymmärrän että tämänlainen lähestymistapa on monelle hitusen vieras ja vielä useammalle epäintuitiivinen.

En toki mene sille tielle että väittäisin että älykkyys on jo määritelty ja että osa ei vain hyväksy sitä ja hylkää siksi älykkyystutkimusten tulokset. Menen kuitenkin niin pitkälle että väitän että älykkyyteen on useita näkökulmia joiden kautta asiaa on tutkittu tavoilla joiden kautta älykkyys ei ole jäänyt mysteeriksi tai puhtaasti filosofiseksi konstruktioksi. Siihen liittyy ihan empiiristä tietoa joka ei ole mielipidekysymys vaan jossa kysymys on tiedosta siinä mielessä mitä se empiirisessä kontekstissa vain voi koskaan olla. Tähän pääsemiseen ei tarvita dogmaa tai lukkoonlyötyä määritelmää ; Voidaan ottaa teemoja jotka liippaavat aihetta jotenkin oleellisesti ja sitten kun saadaan tuloksia, niin ne tulokset kertovat jotain.

Esimerkiksi jos mietitään älykkyysosamäärän ja vakaumuksen yhteyttä, moni ihminen tietysti intoutuu lähinnä keskustelemaan siitä onko se "oikeaa älykkyyttä". Tässä voidaan joskus jopa harhautua. Tässä kuitenkin tapahtuu yleensä ns. ekvivokaatio. (Samoin huomio saattaa siirtyä siihen onko älykkyys ideologista vai johtuuko se perimästä.) Ei huomata että jos tutkittavassa näkökulmassa älykkyysosamäärä on määritelty "siksi jota älykkyystestit mittaavat", niin tästä saadaan tuloksia. Ja keskustelussa ohitetaan nämä tulokset ja keskustellaan siitä että onko älykkyysosamäärätestit oikeaa älykkyyttä. Ja ajatellaan että tämä ikään kuin jotenkin kumoaa tämän havaitun yhteyden.

Mutta jos mitataan älykkyysosamäärätesteissä mitattua älykkyyttä, niin sitä voidaan arvioida katsomalla älykkyysosamäärätestejen tuloksia ja vertaamalla tätä vaikka ideologioiden kannattamiseen. Ja syntyvät korrelaatiot ovat havaittuja yhteyksiä jotka sitten voivat syntyä montaa kautta. Esimerkiksi : Olisi ateistisukuja joiden kulttuuri ohjaa ateismiin ja jotka vain sattumalta sattuisivat olemaan geneettisesti älykkäitä. Ateisteja haastetaan ja vastakäännytetään niin että typerämpi sortuu kreationistien vasta-argumentteihin ja vain älykkäämpi hoksaa niiden onttoudet. Ja ties mitä muita vaihtoehtoja tämän yhden korrelaation taakse voidaankaan nähdä.
1: Tosin tässä on erikoista miten helposti moni nielee kulttuurideterminismin paljon vähemmin todistein kuin evoluutiopsykologisen. Ne ovat samaan aihepiiriin samantyyppisiä väitteitä, joten tottakai niitä on kehuttava/moitittava samoin kriteerein. ; Jos joku selittää että virikkeellinen ja suvaitseva ympäristö luo sosiaalisesti älykkäitä lapsia, tämä ostetaan paljon helpommin kuin ajatus siitä että geenit määräisivät älykkyyttä. Termit ovat suttuisia. ; Olen järkyttynyt siitä miten taustavaikutin tuntuu olevan etiikka ; Eli älykkyyden perimäpuoli nähdään väistämättä jotenkin eugeenisena. Kuitenkin itse näen että kristillinen hyvää tarkoittava dogmatismi jossa korostetaan että kristillinen vakaumus tarvitaan on johtanut suuriin pahuuksiin. Enkä näe järin suurta iloa myöskään postmodernistisessa kasvatusdogmassa joka tekee samaa hyysäävää kontrollia aika vajain todistein.

Olisi hyvä tajuta, että jos joku puhuu IQ -testiälykkyydestä ja sen yhteyksistä, niin joku argumentoi siitä että onko se "oikeaa älykkyyttä". Mutta argmentin kannalta jos älykkyys on määritelty IQ -älykkyydeksi, niin sen tulokset voivat olla valideja siitä huolimatta että pitäisi IQ -mittauksia vähintään sivuraiteena kun puhutaan älykkyydestä noin laajemmin - kuten esimerkiksi itse teen.

The Truth is in there?

Maailmassa on aivan pari henkilöä, joihin sekä evolutionistit että kreationistit suhtautuvat kunnioittavasti. Ensimmäinen heistä on Gould. Toinen heitä on Paul Davies. Hän kirjoittaa asiallisesti, mutta hän on kuitenkin kiinnostunut myös radikaalimmista ajatuksista, kuitenkaan juurikaan sortumatta aivan pahimpiin haahuiluihin. Hän osaa kuitenkin nähdä haahuilussakin niiden hyviä piirteitä. Kaiken kaikkiaan hän on siis varsin kelpo mies.

Hän kirjoitti mielenkiintoisen lähestymistavan, joka sivuaa SETI -projektia. Hän huomauttaa, miten viestejä etsitään avaruudesta, radioteleskoopeilla. Hän esitti että kenties viestejä voitaisiin etsiä myös perimän sisältä, DNA:sta. Ajatus on toki varsin radikaali, mutta periaatteessa on mahdollista että perimässä olisi koodausta, viestejä ja sanomaa.

Otan asiassa esiin asioita joita Davies ei mainitse. Mutta ne liittyvät olennaisesti siihen, miksi Daviesin näkemyksessä sekä on että ei ole järkeä. Luvassa on minusta kiinnostavaa, mutta luultavasti kaikista muista varsin tylsää juttua...

Kyseessä ei tietysti voisi olla viestin sisällön selvittäminen. Avaruusolennot tuskin tietävät mitä nimiä annamme perimän osille. Tai että minkälaista kielioppia käyttäen niitä haetaan. Sen sijaan voitaisiin hakea samanlaisia piirteitä mitä radioteleskooppiviesteistä. Daviesin mukaan haku tulisi keskittää perimän toimimattomiin osiin.

Tämä valinta on sinällään hyvin perusteltu. Sillä luonnonvalinnan vaikutukset voisivat näyttää hyvin samantapaisilta. Näin keskittymällä osioon johon luonnonvalinta ei vaikuta, saadaan hyvää kuvaa asiasta.
1: Populaaripuolelta kuvaava esimerkki lienee "First Contact" -elokuvan tunnistus joka perustui alkulukusarjojen tunnistamiseen. Alkuluvut kuitenkin nousevat esiin toistuvasti myös luonnonvalintaa simuloivissa algoritmeissa. Dawkinsin mukaan tämänlaiset samanlaisuudet ovat hyviä SETI:n kannalta, koska niissä ei suinkaan eliminoida luonnollisia prosesseja joka olisi mahdotonta, vaan keskitytään luonnonvalinnalle tyypillisiin merkkeihin. Itse en oikein osaa sanoa miten näihin popularisoituihin esimerkkeihin tulisi suhtautua, puolin tai toisin. Dembski on kuitenkin ottanut asian tosissaan, hänen kirjoissaan kyseinen esimerkki on mukana.

Toisaalta ajatus tuntuu siitäkin järkevältä, että toimimattomien geenialueiden on havaittu noudattavan Zipfin lakia, toisin kuin toiminnallisten alueiden. Tämä piirre taas on tavallinen kielellä tehdyissä viesteissä.

Kuitenkin Daviesin kannalta ongelmana on se, että eitoiminnallinen perimä muuttuu valtavasti. Steve Oberski on puolustanut Daviesin näkemystä viittaamalla ihmisten mutaatiotahtiin joka on jukista tietoa. Sen pohjalta hän arvioi, että kun perimässä on 7x10^9 bp tyhjää, saadaan likimain 175 uutta mutaatiota sukupolvessa. Ajan kanssa viestin voisi odottaa muuttuvan 6.25 bp. Koska meillä on mahdollistsa hakea korjauksia ottamalla otoksia, voidaan viesti itse asiassa uskottavasti konservoida.
1: Karkeasti sanoen jos meillä on muutamia sanoja, kuten "AASIASILTA", "AASINKILTA" ja "AASANSILTA" voimme rekonstruoida yhteisiä merkkejä hakien että alkuperäinen sana on ollut "AASINSILTA". Yksikään viesti ei ole alkuperäinen, kaikki ovat mutatoituneet, mutta yhteneväisyydet auttavat hakemaan alkuperäisen sanan. Sisällön merkitystä ei tarvitse osata.

Oberskin asianlähestyminen kuulotsaa järkevältä, kunnes muistaa sen, että hän ottaa yksilön mutaatiot lähteeksi. Tosiasiassa sukupolvessa on useita yksilöitä, joten kaiken kaikkiaan mutaatioita tapahtuu valtavan paljon enemmän.

Jos otetaan 129 mutaatiota sukupolvessa ja ne asetetaan mainittuun genominkokoon, on se, että jossakin tietyssä kohden perimää on mutaatio 0.000043. (1=100% ja 0=0%..) Tämä merkitsee sitä että 0.999957 mahdollisuudella perimää ei ole juuri tässä yhdessä kohdassa. Koska meillä on 5 miljoonaa vuotta ja oletus 20 vuoden sukupolvenajasta (joka lienee vakavaa aliarviointia) on meillä 250,000 sukupolvea. 0.999957 liitettynä tähän 250,000 johtaa siihen että mahdollisuus siihen että yhteen tiettyyn kohtaan ei tule mutaatiota on .0000214. Eli on todennäköistä että genomissa on niin paljon mutaatioita että emme voi enää erottaa mutatoituneita kohtia eimutatoituneista. Muutokset ovat niin valtavia että mikään isokaan otos vallitsevista otuksista ei auttaisi asiaa.

Itse asiassa alkuperäisen viestin hakeminen voisi olla mahdotonta, koska mutaatiot tekevät muutakin kuin kasautuvat. Roska DNA, toimimattomat sekvenssit, fluktuloivat. Tapahtuu geneettistä ajautumista. Esimerkiksi jos populaatioista löytyy pullonkauloja, voi sanomaa tuhoutua pysyvästi. Pullonkaula johtaa tavallisesti neutraalienkin ominaisuuksien valtavaan yleistymiseen. Tässä vaiheessa katoaisi valtavasti informaatiota. Emme voisi seurata pullonkaulan taakse. Palauttamismetodi tarjoaisi meille vastauksen ennen tätä pullonkaulaa, mutta ei sen taakse.

Joku voisi ajatella että evoluutio voisi sallia viestin leviämisen, jolloin pullonkaula voitaisiin kiertää hakemalla apuja toisista linjoista. Tähänkin löytyy apuja Daviesin itsensä tuotannosta löytyykin vasta -argumentti tälle genomiprojetille. Hänen "viides ihme" kirjansa kun muistuttaa sitä, että kaikkien olentojen yhteinen esi -isä voi varsin helposti olla jokin muu kuin kaikkien aikojen ensimmäinen eliö. Massasukupuutot tuhoavat runsaasti haaroja, ja voi käydä niin että käy niin että vain tietyn haaran jäseniä jää jäljelle. Haara, joka on kohdannut "aikojen alussa" tuhoutuu, jolloin käy niin että yhteys katoaa.

Kaiken kaikkiaan Daviesin olisi kannattanut tutustua paremmin neutraaliteoriaan. Sen valossa perimän eitoiminnallinen osuus tuhoutuisi. Ja moni adaptationistikin tietysti myöntää sen, että jos jonkun geenin adaptaatio lakkaa, geenin rakenne "rapistuu nopeasti". Ilman luonnonvalintaa mutaatiot vain kertyvät. Ehkä jopa kreationistien konsultoiminen tässä asiassa olisi auttanut, koska muistan Matti Leisolan muistuttaneen tästä rapistumisen nopeudesta "Luomisen lauantai" -illassa. Se oli hänen todisteensa siitä että sattuma ei synnytä lisää informaatiota.

Zipfin jakaumaan on toki siihenkin evolutiivinen selitys, jonka olosuhteet itse asiassa sopivat juuri eitoiminnalliseen perimään ; Jakaumahan liittyy yleisesti ottaen satunnaiseen fluktuloimiseen, jopa kielissä. Siksi esimerkiksi kiinan kieli noudata Zipfin jakaumaa.

Sanoista mittaa

Salausten purkamisessa frekvenssianalyysi on tehokas työkalu. Syynä on se, että kielissä kirjaimet eivät ole yhtä yleisiä. Ja toisten kirjainten jälkeen ei ole aivan mitä tahansa kirjaimia. Toisin sanoen kielessä kirjaimet eivät ole toisistaan riippumattomia. Näin tekstiin syntyy redundanssia, joka eroaa satunnaisuudesta. Näihin tarttumalla analyysissä voidaan päästä eteenpäin. Jokaisella kielellä on hieman omanlaisensa kirjainyleisyys, joten frekvenssianalyysi voi ilman muuta taustainformaatiota kertoa jopa sen, mitä kieltä jokin salakielinen viesti on.

Viestin sisältöä voidaan tarkastella tietysti myös hajeen, entropian, kautta. Shannonin informaatioteoriassa tällä onkin suuri merkitys: Hän esittää että mitä suurempi entropia viestissä on, sitä satunnaisempi se on. Ja sitä enemmän se sisältää järjestystä. Tämä järjestys taas on informaatiota. Frekvenssianalyysi perustuu tietoon kielestä ; Kielellä on havaittu olevan tiettyjä lainomaisuuksia. Kielessä on järjestystä.

Salakielisen viestin purkamisessa "ilman avainta" tämä järjestys on kiinnostava löytää, koska se auttaa viestin purkamisessa.

Esimerkiksi suomen kielessä Q on sanoissa hyvin harvinainen kirjain. A on melko yleinen. Tästä saanee hyvän esimerkin siitä, mitä kävi kun pistin frekvenssianalyysin parista arpomastani bloggauksistani:

Toinen esimerkki on otettu tekemällä sama isommasta otoksesta. Tässä erottelin isot ja pienet alkukirjaimet. Ja koska isot kirjaimet näyttivät vaakaviivalla, tein kolmannen käyrän, jossa isojen ja pienten kirjainten erot on tasattu: Isot kirjaimet saivat painokertoimen, jonka kautta isojen ja pienten kirjainten keskiarvo pysyy samana. Näin sain aikaan näkyvän piikin, joka voi olla mielenkiintoinen. Näin ollen keltaisessa käyrässä on "isojen kirjainten määrä on yliedustunut" tunnetulla tavalla. Mutta samalla kirjainten esiintyvyysyleisyys tulee selvemmin esiin:Tämänkaltainen empiirinen tieto siitä, että eri merkit ovat tavallisempia auttaa viestien purkamisessa. Voidaan nimittäin arvata että viestissäkin luultavasti on yleisemmin jotain merkkiä kuin jotain toista.

Tätä voidaan kiertää monilla tavoilla salausjärjestelmissä. Itse asiassa hyvät salausmenetelmät pyrkivät tähän. Yksinkertaisia keinoja asiaan tunnetaan useitakin. Esimerkiksi kuuluisa mutta selvittämättä jäänyt sarjamurhaaja "ZODIAC -killer" käytti salaamisessaan menetelmää joka vaikeutti frekvenssianalyysiä ; Yleisille kirjaimille oli useampia symboleja joita käytettiin kirjaimen yhteydessä satunnaisesti. Näin yleinen merkki en antanut itseään ilmi. Viesti selvisikin "osittain arvaamalla" : Koodin purkanut ajatteli että sarjamurhaaja kirjoittaisi viesteihinsä usein lyhyehkön englannin kielen sanan "kill". Tämä viestin sisällön epäsatunnaisuus auttoi asiassa eteenpäin.

Tämä melko yksinkertainen esimerkki kertookin laajemmasta ilmiöstä : Tehokkaissa salausjärjestelmissäkin lopputuloksena on hajeen kasvua. Viestissä ei ole mitään arvattavaa säännönmukaisuutta joka tarjoaisi jonkun kikan johon koodinpurkaja voisi tarttua. Tämä on sinällään mielenkiintoinen yhteys, koska myös pakkausjärjestemissä syntyy suuri haje ; Syynä on se, että satunnaisuus tuottaa helposti sellaista jossa on "paljon rakennetta". Kun muistamme Shannonia, tämä voi tuntua ihmeelliseltä ; Satunnaisuushan kertoi juurikin informaation ja säännönmukaisuuksien puutteesta. Kuitenkin salaviestissä tuntuu olevan "merkitys".
1: Arkiajattelu ajaa tässä kohden siis harhaan. Sillä, mielenkiintoista kyllä, frekvenssianalyysi, jonka avulla saadaan kaivettua esiin vaikkapa salakielisenviestin merkitys, ei itse asiassa käsittele lainkaan merkitystä. Sen sijaan siinä katsotaan kielen rakennetta joka on induktiivisten tutkimusten avulla liitetty kieleen. Tämä ei ole sinällään yllättävää, koska merkitys on pohjimmiltaan mielivaltainen sopimus. Eri kielissä sama asia sisältää erilaisia viittauksia. "cat" ja "kissa" viittaavat samaan kohteeseen. Periaatteessa joku voisi aloittaa uuden kielen jossa merkkiyhdistelmä "koira" merkitsisi samaa kuin sana "kissa" suomen kielessä.
2: On hyvä muistaa että me kaikki myös pakkaamme esimerkiksi zippaamalla vaikkapa pelejä tai sähköpostiviestejä. Pakkaaminen johtaa viestin entropiatason nousuun, säännönmukaisuushan lisäsi entropiaa. Näin saadaan syntymään mielenkiintoinen viittaus algoritmiseen kompleksisuuteen.

Tässä kohden mukaan voidaan ottaa myös Zipfin laki. Sekin on hieman frekvenssianalyysin kaltainen. Siinä jos jonkin merkkijonon sisältö otetaan käsittelyyn, ja esiintymien todennäköisyys laitetaan Zipfin kaavioon, on satunnainen tulos vaakasuora; Toisin sanoen yksittäiset merkit tai vaikkapa merkkiyhdistelmät ovat kaikki suunnilleen yhtä yleisiä. Sen sijaan kielissä syntyy jonkinlainen laskeva käyrä, joka näyttää että merkit eivät ole satunnaisia. Tämän huomaa vaikkapa tekemällä yleisyyspainotuksen aineistolle, josta tein aikaisemmin frekvenssianalyysin:Kuten blogauksissani, on kielissä yleisemminkin tämäntapainen yleisyysjärjestys. Tälläisen jakauman löytyminen vihjaa siis siitä, että niissä voisi ajatella olevan informaatiota, joka voi olla vaikkapa viesti.

Tämä on empiirinen havainto kielistä. Sen keksi ensin Harvardin kielitieteilijä George Kingsley Zipf. Idea tiivistyy seuraavaan kaavaan : jos kielessä on jokin n:nneksi käytetyin sana, merkki tai jonkin muun mitattava yksikkö kuten vaikkapa äänne, on niillä erikoinen käyttötiheys. Zipfin mukaan luonnollisessa kielessä on käänteisesti verrannollinen lukuun n. Zipfin laki on empiirinen tulos, eikä teoreettinen malli. Se ei itse asiassa sano että kielessä olisi pakko olla tämänlainen rakenne.
1: Kielitieteellinen tutkimus vuodelta 2005 nimeltään "True reason for Zipf's law in language" esitti huomion, että yleisimmin analysoidut kielet, kuten englanti, ranska ja muut kielet noudattivat Zipfin jakaumaa. Sen sijaan huomattiin että kiinan kieli onkin tässä kohden poikkeus ; Kiinan kieli lakkasi noudattamasta Zipfin jakaumaa Qin -dynastian jälkeen. Syyksi tutkimus esitti sen, että uusien kiinan sanamerkkien luominen ja merkistön satunnainen muuttuminen on hitaampaa. Näin ollen kielen satunnaismuutokset johtaisivat Zipfin lain syntymiseen.
___1.1: Tämä onkin hyvin mielenkiintoinen huomio, sillä tiedetään että Zipfin laki tosiaankin liittyy muuhunkin, kuin kieleen ; Esimerkiksi kaaosteoriassa on huomattu että esimerkiksi iteratiivisissa järjestelmissä zipfin jakaumia syntyy; Kun järjestelmän lopputulos on "seuraavan kierroksen alku", syntyy juuri tämänlaisia rakenteita. Näin ollen jakauma on myös itseorganisaatioon kuuluva rakenne. Tästä päästään esimerkiksi kieleen : Esimerkiksi geenitutkimuksessa "Linguistic Features of Noncoding DNA Sequences" vuodelta 1994 osoitettiin, että Tilke-DNA noudattaa Zipfin lakia, ja varsinaiset toimivat geenit eivät. Intelligent Designin kannattaja ja YEC - Kreationisti Salvador Cordova innostui löydöstä, koska ei muistanut tätä rakenteen synnyn osuutta asiaan.
_____1.1.1: Salvador Cordovan harmiksi tämäkin on itse asiassa malliesimerkki siitä, miten viestien tunnistaminen muusta ei suinkaan perustu minkäänlaiseen lainomaisuuksien ja satunnaisuuden eliminointiin. Toki esimerkiksi GMT1 -havainnon säännönmuaksiuus tulkittiin säännönmukaisuutensa vuoksi viestiksi, ja tästä tulkinnasta luovuttiin koska havaittiin että rytmisesto toimivat pulsarit olivat niiden lähde, eikä mikään avaruussivilisaatio. Mutta tämä on "systemaattisen virheen" karsimista. Itse tunnistus siis perustuukin täysin tiettyyn positiiviseen rakenteeseen, ei eliminointiin. Eliminointi on varmistamiseen liittyvä huolellisuuskysymys. Ei gravitonienkaan metsästys perustu kaikkien värähtelyjen eliminointiin, vaikka hiukkaskiihdyttimen rakentamisen ja kalibroinnin kohdalla onkin korostettu sitä, miten muut vaikutukset, kuten vaikkapa junien aikaansaama värinä, saadaan minimoitua ja huomioitua.

Itse asiassa kielellä on kompleksisuuden ja lainomaisuuden lisäksi yksi hyvin tärkeä rakenne. Se on "ennustettavan pätkän pituus". Laurance Doyle, joka on SETI -tutkija on esimerkiksi tuttu niille, joita kiinnostaa ikään kuin ääntelyn lauserakenne. Hän nimittäin auttoi todistamaan sen, että delfiinit kommunikoivat keskenään. Hän havaitsi että delfiinit ymmärtävät "5 sanan" kokonaisuuksia, lauseita, kun taas ihmisten kirjakielissä on 8-10 sanan mittaisia lauseita. Tämä tuo esiin uuden tarkastelutason ; Tässä ideana on nimittäin se, että siinä missä frekvenssianalyysi tai Zipfin lain hakeminen laskee koko merkkijonon jakaumaa, voidaan asiaa tarkastella eri mittaisina pätkinä. Jokin viesti voi olla melkoisen ennustettava vaikkapa 5 merkin pätkissä, mutta pidemmät osat ovat toisistaan riippumattomia. Jos tilastollisesti voidaan arvata mikä sana on viiden merkin jälkeen, mutta jos ei ole mitenkään ennustettavissa mikä sana toistuu jotain kuuden äänteen jakson jälkeen, se viittaa siihen että vastaanottajan ei tarvitse käsitellä viittä merkkiä pidempiä yhteyksiä. Ajatus voi olla hankalasti hahmotettava, mutta se muuttuu kenties ymmärrettäväksi jos huomataan että pelkkää pakattavuutta ja kompleksisuutta katsoessa katsotaan koko merkkijonon kokonaisuustarkastelua, kun taas tässä kohden tarkastellaan "viestin ennustettavuutta" eri mittaisissa pätkissä ja katsotaan minkälaisia eroja näissä "tarkastelun mitoissa" syntyy keskenään.

Hyvät geenit, pahat geenit ja rumat geenit.

Uutisoinnissa kuullaan usein, miten joku geeni on sidottu vaikkapa skitsofreniaan. Puhutaan myös syöpägeeneistä. Tosiasiassa yleensä tällöin löytyy jokin viallinen geeniversio, jolloin oikeasti puhutaan adaptiivisesta geenistä ; Voidaan ajatella että "skitsofreniageenin" normaali versio onkin "skitsofreniasuojageeni". Arkikielessä geenit tuntuvat usein aikaansaavan sairauksia.

Evoluutioteorian kautta geenit ovat enemmänkin adaptaatioita, joten ne eivät itse asiassa ole olemassa sairauksien vuoksi. Evoluutioteorian mukaan geenit eivät ole yleisiä aikaansaadakseen sairauksia. Sairaus tulee, jos jokin toimiva geeni menee rikki. Vastaava ajattelutapa on itse asiassa myös kreationismissa. Heille aluksi oli täydellinen perimä, joka on sittemmin rappeutunut.

Luonnossa asiat ovat vielä vaikeampia. Luonnossa tunnetaan useita letaaligeenejä, kuoleman aikaansaavia geenejä. Ne ovat yleensä sellaisia, että ne vaativat sen, että sama geeniversio on molemmissa vastinkromosomeissa. Letaaligeenit, jotka aikaansaavat kuoleman yksin eivät tietysti yleisty, vaan katoavat heti. (Muuta vaihtoehtoa ei ole.) Kuolema on siis näihin geeneihin liittyvä resessiivinen ominaisuus. Näiden yleistymisessä on kaksi puolta.
1: Neutraaliteorian korostama puoli, jossa tämänlainen geeni ei hyödytä yksin ollessaan, mutta se yleistyy geneettisen ajatumisen seurauksena. Koska populaatiossa pitää olla aika paljon näitä geenejä, jotta kovin moni populaatiossa siihen kuolisi, ei siihen liity juurikaan karsintaa. Näin geeni pääsee yleistymään hyvinkin suureen osaan populaatiota ennen kuin se alkaa näkymään.
2: Adaptationismin korostama puoli, joka korostaa sitä että adaptaatio on lyhytjänteistä. Tämä muistuttaa että adaptaatio ei ole "pelkkää hyötyä" vaan se on "hyöty-haitta" -tilanteen lopputulos. Esimerkiksi sirppisoluanemia suojaa malarialta, ja vaikka siitä onkin ikäviä vaikutuksia malaria on sen verran yleinen tietyissä osissa maailmaa, että on ymmärrettävää että sitä esiintyy paljon juuri tietyltä alueelta peräisin olevilta ihmis/kansanryhmiltä. Toinen, kenties argumentatiivisesti selvempi ja dramaattisempi versio - mutta myös vähemmän käytetty malliesimerkki - on kystisen fibroosin synty. Lavantaudin aiheuttava bakteeri nappaa CTFR -geenin kulkuväyläkseen ja se tarttuu tätä kautta. Muuntunut geeniversio suojaa vahvasti lavantaudilta. Mutta jos tämän geenin saa molempiin vastinkromosomeihin, on seurauksena kystinen fibroosi ; Eli tuloksena on vaikea keuhkoihin ja suolistoon vaikuttava sairaus. Tässä adaptaatio on sidottu geenin määrään populaatiossa sekä lavantaudin yleisyyteen. Jos CTFR -geenin lavantaudilta suojaava versio on alueella harvinainen ja lavantautia esiintyy usein, on ilmiselvää että geeni yleistyy. Jos sitä on paljon, on seurauksena monta vakavasti sairastunutta, ja geeniin kohdistuu karsintaa.

Kuitenkin geenit tupataan näkemään tosi vahvasti "hyvinä" tai "huonoina". Niiden hyödyllisyys on kuitenkin paljon mutkikkaampi asia. Kreationismi, vaikka uskookin geenejen toimivuuteen "alussa" on helppo lähteä haittojen ylikritisoinnin tielle, koska ne kuvaavat geenin viallisuutta, joka taas heidän mielessään todistaa rappeutumisen. Sirppisoluanemian (koska se on klassinen lukionkirjojen evoluutioesimerkki) haitta nähdään tätä kautta helposti kritiikkinä koko geenin adaptiivisuudelle.

Kemiaa aivoille - miten kokemus uutisesta vaikuttaa asenteisiin?

Lähiaikoina on uutisoitu kahdesta asiasta, jotka sitovat käyttäytymistä kemiaan.
1: Ensimmäinen on ruotsalaistutkimus, joka on löytänyt yhteyden matalaan serotoniiniaktiivisuuteen ja kiihkeään uskonnollisuuteen. Serotoniiniaktiivisuus aivoissa on epänormaalia. Matalalla serotoniinitasolla on myös yhteys masennukseen. Tämä tuo helposti mieleen sen, miten uskovaiset kertovat että elämä ilman uskontoa ei ole riittävän hyvää. Että he ovat onnettomia ilman.
2: Toinen on tutkimus, jossa metyylielohopealle altistuminen sai valkoiibiksissä aikaan taipumuksen pariutumiseen saman sukupuolen kanssa. Metyylielohopea sekoittaa hormonitoimintaa ja umpieritystä ja muuttaa tätä kautta lintujen käytöstä. On tiestysti helppoa ajatella että sama koskisi ihmistäkin, joten homoseksuaalisuuskin olisi perimän ja kasvatuksen lisäksi kemiallista.

Tälläisiin tutkimuksiin on itse asiassa vaikeaa suhtautua täysin neutraalisti tai oikein. Syynä on se, että aiheesta käytävä keskustelukenttä on polarisoitunut.

Karkeasti voisi sanoa että asiassa on suggestiivinen ihmiskuva, eli näkemys jossa ihminen suostutellaan hyvin suurelta osin kaikkeen ja perimällinen ihmiskuva, jossa perimän katsotaan komentavan ihmistä hyvinkin paljon. Molemmissa näistä vastuu piilotetaan. Tämän lisäksi on tietysti vapautta korostava näkemys, jossa kaikki nähdään valintana, jolloin ihminen on "syyllinen" tai "ansainnut" tilansa.

Asiat ovat tietysti hyvin mutkikkaita. Esimerkiksi uskonnollisuuteen on liitetty useita erilaisia asioita, jotka ovat rakenteellisia ja/tai geneettisiä.
1: Dean Hamer liitti uskonnollisuuden geeniin joka lisäsi kokemusta sulautumiseen luonnon ja ympäristön kanssa.
2: Persinger taas aktivoi aivoja "Godhelmet" -laitteellaan ja havaitsi että tietyllä tavalla saadaan aikaan läsnäolokokemuksia.
3: Michael Gazzanigan kirja "Eettiset aivot" yhdistää uskonnollisuuden ohimolohkoepilepsiaan. Sen synnyttämät kohtaukset aikaansaavat poikkeavia aistimuksia, kuten outoja havaintoja ja kuuloaistimuksia. Ohimolohkoepileptikko toimii kohtauksien ulkopuolisessakin elämässään poikkeavasti ; Heidän seksuaalisuutensa on joko korostunutta tai olematonta. He ovat aggressiivisia mutta eivät väkivaltaisia. Ja heillä on moraalikoodisto jota he seuraavat, ja joka ei taivu.

Tosiasiassa uskonnollisuus ei ole yhtä kuin nämä kokemukset. Niiden kokeminen ohjaa luultavasti ihmisiä hakemaan selitystä kokemuksilleen. Siksi uskonnollinen kokemus ei ole yhtä kuin sulautumis- tai läsnäolokokemus, mutta moni tälläinen poikkeava kokemus on uskonnollinen kokemus tai väritetään ihmisen mielessä sellaiseksi. Ne liittyvät vahvasti uskonnolliseen käyttäytymiseen. (Samoin kuin serotoniinin kohdalla, jos tavallinen elämä ei riitä, se johtaa helposti siihen että haetaan jotain erikoisempaa ja ekstreemimpää.)

Uskonnollisuus siis liittyy näihin asioihin, mutta on itse asiassa hieman harhaanjohtavaa sanoa että kyseessä on "uskonnollisuusgeeni". Sellainen tietysti myy hyvin. Aihe on messevä.

Homoseksuaalisuuden kanssa tilanne on tietysti hieman hankalampi, koska kysymys on eläimistä. Ei ole varmaa että se toimii aivan samalla tavalla ihmisissä. Tosin ihmistenkin seksuaalisuuteen liittyy hormonitoiminta - ei ole sattumaa että ihmiset kiinnostuvat tietyistä asioista juuri murrosikään liittyen.

Lehtijulkaisuissa tälläiset uutisoinnit johtavat helposti ylitulkitsemaan. Moni voi ajatella, että homous johtuu kuumemittarin hajoamisesta tai vaikkapa väärän alueen kalojen syömisestä. Tai että homous johtuu täysin kemiasta ja homoseksuaalisuuden syyt ovat kokonaan tässä. Moni voi myös ajatella että uskonnollisuus on masentuneisuutta.

Nämä ovat ylitulkintoja. Molemmat ilmiöt ovat monisyisiä. Mutta ilmiöt eivät ole täysin kasvatuksenkaan tulosta. Ihminen ei ole niin vapaa kuin moni uskottelee. Eikä toisaalta niin manipuloitavissa mihin tahansa kuin toiset pelkäävät. Mutta ei syntyperä ja geenitkään meitä täysin determinoi.

---

Kuvassa Helsingin keskuspuistosta kuvattu lumienkeli. Lumella on jännittävä korrelaatio uskonnollissävyiseen toimintaan. Kakkoskuvassa samanlainen impulssi on johtanut roskiksen päälle rakentuneeseen noin 30 senttiä korkeaan lumiukkoon joka kuvattiin Korsossa.

Evolutiivinen oppi siitä kuinka ylinopeutta voidaan ajaa.

"To conclude, I am quite aware that my conclusions will probably need drastic revision. But I am convinced that quantitative arguments of the kind here put forward should play a part in all future discussions of evolution."
(Haldane, "The Cost of Natural Selection", 1957)

Haldanen dilemma esitettiin vuonna 1957 Evoluutiogeneetikko J.B.S Haldanen julkaisussa "The Cost of Natural Selection". Siinä Haldane esitti, että valinnan keskimääräinen intensiteetti pitkällä aikavälillä enintään 0.1, jolloin valintapaineista ja hyödyllisten alleelien puuttumisesta johtuvia
kuolemia on n. 30 kertaa populaation koko. Hän oletti populaation koon vakioksi. Haldane laski, että uudet geenit vakiintuvat populaatioissa vasta 300 sukupolven jälkeen luonnonvalinnan takia.

Haldanen päätelmistä seurasi se, että evoluution nopeudella on rajat, koska korvautuminen vaatii valikoitumista ja jos valikoituminen on pitkän ajan niin voimakasta, että populaation koko pienenee, ajautuu se sukupuuttoon. Tämä tarkoittaa sitä että evoluutio ei voi toimia miten nopeasti tahansa. Itse asiassa adaptaatioiden kertyminen on yllättävän hidas prosessi.

Kreationisti Walter ReMine on esittänyt 1993 julkaistussa kirjassaan "The Biotic Message" väitteen, että kehitys apinan ja ihmisen yhteisestä esi-isästä apinaksi ja ihmiseksi ei ole voinut tapahtua viidessä miljoonassa vuodessa. ReMinen mukaa muutokseen siis tarvittaisiin paljon enemmän aikaa. Perusteluna tälle väitteelle hän käytti juurikin yllämainittua Haldanen Dilemmaa.

Hänen mukaansa ihmisen ja simpanssin DNA:n välillä oli eroa 4.8*10⁷ emäksen verran. Hänestä "maaginen luku", 1667, on evolutiivisten adaptaatioiden absoluuttista maksimimäärää ihmisen sukulinjassa sen jälkeen kun simpanssin
sukulinja siitä erkani.
1: Laskelma on johdettu laskemalla 10 000 000
(vuotta) / 20 (vuotta/sukupolvi) / 300 (sukupolvea/adaptaatio). Haldanen esittämä luku, 300, on normaali populaatiogenetiikan antama odotusarvo ajalle, joka kuluu valintatekijällä s=0.1 varustetun hyödyllisen alleelin päätyminen 100%:n frekvenssiin populaatiossa; Uusi alleeli korvaa vanhan.

ReMinen argumentti on, että muutoksia on liikaa jotta evoluutio olisi voinut ehtiä tehdä ne. Näin ihminen ja simpanssi eivät jakaisi yhteistä esi -isää. ReMinen arviot ja laskelma näyttävät monella tavalla erikoiselta.

Helpot alta.

Ensinnäkin "Science Dailyssä" esitetty artikkeli 6. maaliskuuta 2007 julkaistun "Two-step Process Filters Evolution Of Genes Of Human And Chimpanzee" -mukaan ihmisen ja apinan välillä on 35 miljoonan emäksen ero, josta 50 000 vaikuttaa proteiineihin asti ja vain 5 000 on adaptiivisia vaikutuksia. Tässä arviossa ero on aivan huimaava kun muistaa että ReMinen esittää vakavissaan lukua 4.8*10⁷ olennaisena vertailukohtana. Lisäksi on muistettava että moni erilainen mutaatio muuttaa useampaa aminohappoa. Todellinen adaptiivisten, siis Haldanen fiksaatiolaskelmiin liitettävien, mutaatioiden määrä on siis vielä huomattavasti pienempi kuin 5 000.

Toisekseen ReMine laskee puolta vauhtia : Koska simpanssi ja ihminen ovat toisistaan erkaannuttuaan molemmat linjat ehtineet vaihtaa adaptaation kautta 1667 alleelia, olisi kokonaisero kaksinkertainen, eli 3334 alleelia. Haldanen mallissa on siis esitetty erokin liian pieni.

ReMine tarkkailee yksittäisiä emäksiä. Kuitenkin esimerkiksi kahdentumat ja monet muut mutaatiot käsittelevät samanaikaisesti useita eri alleeleja. Adaptaatio ei tarkoita sitä että muutos tapahtuisi yksi aminohappo kerrallaan, vaan se tapahtuu yksi adaptiivinen mutaatio kerrallaan. Tämä kasvattaa eroja valtavasti.

Voidaan kuitenkin sanoa että Haldanen dilemman määräämän rajan kutsuminen "evoluution maksimivauhdiksi" ja väite siitä esitettyjen argumenttien sisällöt "eivät vaikuta hintaan ja nopeuteen" on perusteeton. Otan esimerkin jalostuksen maailmasta Tällä ei ole väliä koska Haldanen laskelmassa on kyse valinnan voimakkuudesta, ei siitä onko kyseessä luonnonvalinta vai ihmisen valinta. Tosin käytännössä ihmisen valinnassa ihminen vaikuttaa voimakkaasti juuri lajin sisäiseen valintaan puuttumalla, mutta tämän hyväksyminen vaatisi sen että kreationistit hyväksyisivät että ReMinen laskelmissa on puutteita.

Voidaan kehittää konkreettinen ja helppotajuinen esimerkki jossa alleelin fiksoituminen tapahtuu nopeammin:
1: Meillä on sukupolvi 1, jossa on 1 kpl mutanttikoiraita, muuten alleelia ei esiinny. Tämä siittää kaikki populaation naaraat.
2: Meillä on 2. sukupolvi, jossa 50% on geenin suhteen heterotsygoottinen. 50% populaatiosta, eli ne joilla geeniä ei ole, karsiutuu.
3: Meillä on 3. sukupolvi, jossa 1/4 on homotsygoottinen em. alleelin mukaan. 1/4 ei omaa alleelia lainkaan ja 1/2 omaa sitten heterotsygoottisesti. Populaatiosta kuolee kaikki paitsi homotsygoottiset.
4: Meillä on 4. sukupolvi, jossa mutantti on fiksoitunut. Haldanen mallissa fiksoitumiseen vaaditaan populaation pääluku * 9.5 kuolemaa, tässä tapauksessa vaaditaan vain populaation pääluku * 1.25 -> Evoluutio vaatisi vain 13% kuolemishinnasta "suorana valintana" ja se onnistuisi fiksoimaan geenin 50 kertaa nopeammin (200/4). Ja tässä ei ole edes pehmyttä valintaa otettu huomioon; Tämä laskisi vaadittujen kuolemien määrää.
+ Vaikka esimerkki on kiistämättä varsin epätavallinen ja luonnossa tai jalostuksessa toteutettuna epäuskottava, se kuitenkin kertoo siitä että Haldanen malli ei missään tapauksessa esitä evoluution maksiminopeutta. ReMinen ideana koko argumentissa taas on juuri se, että lasketaan maksiminopeus ja jos on yli sen, on selvää että evoluutio olisi vaihtoehtona falsifioitu, kumottu ja kuopattava. Siksi maksiminopeuden laskeminen onkin niin tärkeää.

Kreationismiin yhdistettynä laskelma on hieman eriskummaista. Se kun laskee kaikki erot adaptaatioiksi. Vakiintuneeksi argumentiksi kun on muotoutunut viittaaminen siihen että heikosti haitalliset mutaatiot eivät kovin helposti karsiudu populaatiosta. Kreationistit osaavat Müllerin ratchettiin liittyvän ominaisuuden -joka on juuri sitä pahaa evotiedettä mutta tässä asiassa heidän rappeutumisnäkemyksensä puolella - joka johtaa siihen että on tilanteita joissa jos valitaan yksi ominaisuus vallitsevaksi valikoidaan samalla useampi haitallinen ominaisuus: Tämä huomioon ottaen ihmisen ja simpanssin välisten erojen tulee olla moninkertaiset verrattuna ReMinen laskelmiin. Ihan vain sen takia että ero ei tarkoita samaa kuin adaptaatio.

Maksu maksetaan pehmeillä arvoilla:

Haldanen ajattelussa keskeisellä sijalla oli kovan valinnan idea.
Hänen mukaansa käy niin että jos valintapaine ei pidä yökköpopulaation kasvua kurissa, populaation kasvun pysäyttää kasvavasta yksilötiheydestä seuraava parasiitti -infektio, joka surmaa yksilöitä satunnaisesti. Haldanen ajattelussa populaatio ei voinut sopeutua parasiitteihin, mutta se kykeni sopeutumaan saalistaviin lintuihin, jolloin populaatiotiheydestä johtuva kuolleisuus vie tilaa valinnan aiheuttamalta kuolleisuudelta ja heikensi sitä, vaikeutti kehitystä.

Tätä kuolleisuutta ei kuitenkaan pidetä satunnaisena, ja toisaalta valintapaineet kuten esimerkiksi saalistus, pienentävät väestöntiheyttä jolloin valinta laskee väestöntiheydestä johtuvaa kuolleisuutta. Puhutaan taustakuolleisuudesta, eli kuolleisuudesta jota ei voida välttää, mutta kun saalistajat ja muut valintapaineet
harventavat populaatiota ne samalla vähentävät tätä taustakuolleisuutta. Tällöin taustakuolleisuus toimisi "puskurina" valinnalle vähentyessään
valintapaineiden vaikutuksesta. Näin valintamalliksi saadaan pehmeä valinta.

Pehmeä valinta ei tietenkään ole tekijä, jonka avulla Haldanen esittämä kustannus katoaa mihinkään. Karsinnassa vanha alleeli kuolee tieltä. Olennaista on kuitenkin se, miten tämä maksu tapahtuu konkreettisesti. Pehmeän valinnan mallissa valinnan kustannuksen maksamista voidaan tehdä taustakuolleisuuden aiheuttamasta kustannuksesta, joka jouduttaisiin joka tapauksessa maksamaan, näin "hinta pienenisi" ja kehitys nopeutuisi. Populaatiossa voisi tapahtua suurempaa valintapainetta ilman että valintapaine ajaisi populaation sukupuuttoon.

Geneettinen ajautuminen.

On myös muistettava että useimmat muutokset ovat neutraaleja. Neutraalit muutokset yksinkertaisesti kasautuvat ajan kuluessa eikä luonnonvalinta vaikuta niihin. Ja mutaatiosarjat, jotka apinoiden ja ihmisten perimissä tekisivät muutoksia juuri samaan kohtaan samalla lailla olisi erittäin epätodennäköistä, kasvattavat nämä neutraalit mutaatiot genomeiden eroa ilman että Haldanen dilemma asettaa niille nopeusrajoituksia.

Pullonkaulailmiö ; siihen liittyvät perustajavaikutus, lajiutuminen ja muut vastaavat seikat eriyttävät alleeleja melko nopeasti, jakaen populaatiot ryhmiin, jotka eroavat geneettisesti toisistaan. Näidenkin joukossa voi olla samanaikaisesti lukuisia neutraaleja ominaisuuksia - nehän eivät vaikuta valintapaineen suuruuteen mitenkään.

Lisäksi on huomattava, että olettaessaan koko populaatio käyvän valintapaineen läpi samanaikaisesti ja samalla intensiteetillä, Haldanen skenaario jättää käsittelemättä sen, että pullonkaulailmiössä alleeli yleistyy pienemmässä populaatiossa dramaattisesti ja laskee vaadittavien kuolemien määrää -siis itse maksettavaa hintaa- paljon pienemmäksi. Jos esimerkiksi oletetaan skenaario jossa 100 000 populaatiosta ainoastaan 1000 organismia eriytyy, ja siinä vain yhdellä on "fiksoituva" alleeli, jonka suhde koko populaatiossa onkin 1/100 000=0.001% -> 1/1000=0.1%. Koska alleelifrekvenssin yleistymisessä muutos kasvaa "korkoa korolle", saa alleeli uudessa populaatiossa runsaasti etumatkaa ; varhaisimmissa sukupolvissa, jolloin "fiksoituvan" alleelin suhde populaatiosta on pieni, prosenttiosuuden mukaan tapahtuva yleistyminen suhteessa koko populaation kokoon on paljon hitaampaa kuin myöhemmin. Näin koko 1000 populaatio saavuttaa yleistymisen vaadittua nopeammin. Jos tämä populaatio fiksoitumisen jälkeen palaakin vanhaan populaatioon, saa tämä koko populaatio vastaavan edun ja hinta jää paljon pienemmäksi.

Haldanen laskelmassa valinnan keskimääräinen intensiteetti pitkällä aikavälillä on enintään 0,1. Ja koska valintatilanteessa sukupolvelta toiselle edellisen lopputulos toimii seuraavan sukupolven alussa, tuottaa iteraatio "korkoa korolle" : Tästä seuraava nopeutuminen ei siis ole lineaarista vaan eksponentiaalista. Sisäisessä valinnassa, jota seksuaalivalinta ja myös ihmisen suorittama jalostus vertautuu maksaa Haldanen vaatiman hinnan, mutta maksaa sen jälleen "eri tililtä", eli syntymättömien jälkeläisien vaihtoehtopotentiaalista.

Tätä voidaan helposti kuvata kotieläinjalostuksessa käytetyllä urosvalinnalla; Voimme valikoida vain huippueliittisonneja, jotka edustavat vain marginaalisen pientä osaa populaatiosta, ja kun valtaosa naudoista siemennetään näillä, yleistyvät ja fiksoituvat huippueliittisonnien alleelit populaatiossa valtaisan nopeasti. Eikä tässä ole pelkoa sukupuutosta, seuraavassa sukupolvessa on vähintään yhtä monta yksilöä, kuin mitä kaikkia sonneja käyttäen voitaisiin saada.
1: Tämän valinnan puolesta puhuu Matt Ridleyn "Perimä - ihmisen historia 23 kappaleessa" sivuilla 117 - 118. Sieltä ilmenee että että Y -kromosomin SRY -geeni on eri populaatioissa populaation sisällä erittäin samanlainen ja eri populaatioiden välillä erot ovat kuitenkin suuria. Koska urosvalintaa ei ole ilman että se samalla olisi SRY -valintaa, tämä SRY -jakauma on tässä tapauksessa tukeva todiste sille että mainittua valikoitumista on oikeasti tapahtunut. Haldanen kannalta ongelmalliseksi tilanteen tekee myös se, että tutkimusten mukaan seksuaalivalintaan liitetty SRY:tä koskeva pyyhkäisy kuuluu evoluution nopeimpiin korvautuviin ja että ainakin yksi SRY:n korvautuminen on tapahtunut ihmisen ja simpanssin erkanemisen jälkeen.

Rikka rokassa : Rinnakkaisuus ja vaihtelu.

Haldanen dilemmassa ei ole otettu huomioon rinnakkaisuutta. Tämä ei kuitenkaan ole mitenkään suuresti vaikuttava tekijä suorassa evoluutiossa. Rinnakkaisuudella on kuitenkin merkittävä rooli lajin sisäisessä kilpailussa, jossa valinnan intensiteetti voi periaatteessa nousta reilusti yli arvon 1.0, joita ei voi muutoin saavuttaa muuten kuin yhdistämällä kymmeniä tai satoja tai tuhansia vähäisiä fitness-vaikutuksia eri lokuksissa.

Lisäksi laskelmien mukaan evoluutio nopeutuu, jos tavoitteet ovat muuttuvia. Nopeutuminen on lisäksi sitä huomattavampaa mitä monimutkaisemmasta sopeumasta on kyse. Evoluution eriytymisen ja muuttumisen nopeusrajoitusta ei voi siksi laskea pelkällä fiksoitumistahdilla.

"Evolution takes place under changing environmental conditions, forcing organisms to continually readapt. Intuitively, this would slow things down even further, as successive generations must switch tack again and again in the struggle to survive. But when Kashtan, Noor and Alon created a simulation in which the goals changed repeatedly, they found that its evolution actually speeded up. They even found that the more complex the goal - i.e., the more generations needed reach it under fixed conditions - the faster evolution accelerated in response to changes in that goal."
("Computer simulation shows how evolution may have speeded up")

Loppunenäkkyyttä.

Jos Haldanen dilemma olisi pätevä, muutokset kasaantuisivat hyvin hitaasti sukupolvesta sukupolveen, ja tämä olisi havaittavissa vertaamalla ihmisten DNA:ta heidän vanhempiensa isovanhempiensa, iso-isovanhempiensa ja muiden sukulaistensa DNA:han. Niiden, jotka uskovat Haldanen dilemman olevan uskottava, tulisi rahoittaa tämäntyyppista tutkimusta, koska tieteessä
havainnot ylittävät kaiken muun.

ReMinen tulkinnat ovat mielenkiintoisia. Etenkin kun muistaa että Haldanen dilemmaa on käytetty tavallisesti selittämään sitä, miksi populaatioissa esiintyy runsasta monimuotoisuutta, vaikka luonnonvalinta koko ajan karsii versioita pois. On selvää että tälläiselle havaitulle ilmiölle tarvitaan selitystä.

Tosin on tässä lopuksi mainittava, että ReMine tai kukaan muukaan ei ole konkreettisesti esittänyt sitä miten monta muutosta eriytymiseen tarvittaisiin ja kuinka suuri osuus näistä on näitä Haldanen valintapaineeseen liittyviä ominaisuuksia ja kuinka moni näistä ei koske lajin sisäiseen valintaan liittyvää ominaisuutta. Ehkä ReMine on oikeassa siinä että eroja on liikaa. Mutta tämä mahdollisuus ei perustu tietoon. Se ei ole mitenkään "todistettu". Selvää on kuitenkin se, että evoluution mahdollinen vauhti on paljon nopeampi kuin ReMinen esittämä. On selvää että juoksemme nopeammin kuin mikään - enemmän numerologinen kuin empiirinen - "taikaluku" rajoittaa.

---

Lähteitä:
Leonard Nunney, "Cost of Natural Selection revisited", 2003
"Haldane's Dilemma"
Robert Williams, "Haldane's Dilemma"
Mike Dunford, "How fast can evolution work?", 2007
-"-, "More on the "costs" of evolution", 2007
Gert Korthof, "Does life look like or unlike evolution?", 1999-2001
Ian Musgrave, "Haldane’s non-dilemma", 2007
Pim van Meurs,"Nunney: The Cost of Natural Selection Revisited (Haldane Dilemma)", 2008
Ian Musgrave, "ReMine strikes back", 2008

Pieni huomio askartelusta.

Viikonloppuna kävimme hieman isommalla porukalla "Heurekassa", Tikkurilassa. Mukana oli muun muassa puolison sukulaisia, eikä muita. Tämähän on paikkana kenties aikuisille hieman lapsekas, mutta nuoremmat näyttivät pitävän.

Siellä oli kopio DNA:n rautalankamallista. Se oli matkitusti sellainen jonka Francis Crick ja James Watson aikanaan rakentelivat. Hehän saivat DNA:n rakenteen keksimisestä Nobelin palkinnonkin. Kuitenkin rautalanka on vain malli ; Tieteellinen työ oli kaavoissa ja empiriassa eikä siinä että he rakensivat yhteen kasan metallia. Teoksella on kuitenkin vahva ikoniarvo - jopa kopiona. Sitä vain pitää jotenkin erityisen tärkeänä -onhan siinä Nobelin palkinto kiinni ja kaikkea- kunnes huomaa että se ei ole.

Rautalankamalli näytti minulle kuitenkin sitä, että ihmisen on hyvä joskus vähän väkertää. Jopa terävimmät aivot puuhastetelevat ja rakentelevat. Kenties juuri tämä puuhastelu osaltaan pitää työvirettä yllä.

Ehkä se rautalankaviritelmä on sittenkin tärkeä.

Pikku parasiitit.

"Don't worry. Many women learn to embrace this parasite. They name it, dress it up in tiny clothes, arrange playdates with other parasites..."
(House MD, "Motherhood")Usein ajatellaan että äidin ja lapsen suhde on yhteistyö, tai sitten lapsi nähdään äidin loisena. Kummassakaan näkemyksessä ei korosteta sitä että äidin kannattaisi olla konfliktissa jälkeläisensä kanssa. Toki tämä näkemys on osittain perusteltu: Esimerkiksi evolutiivisesti äidillä ja lapsella on hyvin samanlainen perimä, joten geenitasolla se että äiti tappaa lapsensa tai lapsi äitinsä on "vähän sama kuin itseään tappaisi."

Kuitenkin konfliktia on olemassa. Voisin tietysti referoida viitaten omiin konflikteihini oman äitini kanssa. Niistäkin saisi aikaan jotain mielenkiintoista. Mutta on ehkä kivempaa puhua pari sanaa raskauden ajasta.

Sillä raskaudesta löytyy esimerkki sellaisella tasolla jossa ei ole tietoista toimintaa. David Haigin "Genetic conflicts in human pregnancy" kertoo jännittäviä asioita : Istukka kontrolloi äidin verensokerin ja verenpaineen tasoa sikiön hyväksi tuottamalla verensokeria nostavaa ja verenpainetta kasvattavia hormoneja, äidin tarvetta vastaankin. Istukka porautuu äidin verisuonistoon ja pakottaa ne laajentumaan. Siksi istukka nähdäänkin sikiön elimenä, joka sallii sikiön loisinnan. Äidin elimistö taas nostaa insuliinitasoaan, eli se taistelee näitä muutoksia vastaan. Mielenkiintoista kyllä tilanne on sellainen että jos sikiön hormonitoiminnassa on tässä kohden muutoksia, ei äidin insuliinitason eritys kasva, jolloin tilanne ei muutu. Toisin sanoen prosessissa on mukana elementtejä, jotka voidaan poistaa ilman että mitään muuttuu.

Syynä yllä olevaan on se, että äiti ja sikiö ovat "vain puoliksi äiti". Sikiön kannalta edullisinta on että äiti panostaa siihen mahdollisimman paljon, kun taas äidin kannalta on järkevää että hän itsekin pystyy lisääntymään jatkossakin. Siksi sikiön kannalta on haluta "ottaa vähän enemmän kuin on äidille optimaalista". Äidin taas kannattaa vastustaa näitä pyrkimyksiä, tavoitella omaa optimiaan. Siksi muutokset ovatkin vastapareja ; ne vaikuttavat toisensa kumoavasti. Sikiö jossa on imevä istukka saa itselleen etua, joten tämä on hyödyllinen asia - etenkin kun se ilmestyessään tuskin haittaa geeniä itseään jos/kun lisääntymistä ei tehdä lähisukulaisten kesken, joten se pääsee yleistymään ennen kuin "haittaa itseään" eli geeni on sekä emolla että jälkeläisellä. Ja tietenkin kun sitä ollaan vanhempia ja tälläistä alkaa olla liikkeellä, tähän on optimaalisempia vaihtoehtoja.

Osasta sikiöistä tulee emoja, peräti niin että kaikki emot ovat olleet joskus sikiöitä itsekin. Ja kaikilla emoilla on sikiö. (Tämä ei ole kvanttimystiikkaa.)

Tuo on tietysti teknistä ja limaista. Mutta tavallaan kysymys on samasta asiasta, mitä eläimillä tapahtuu vierotuksen aikana. Kysymys on siitä, miten paljon äidin voimavaroista jaetaan yhdelle ja tietylle jälkeläiselle. Siksi emo ei vierotuksessa anna poikasen imeä, mutta poikanen yrittää silti ahkerasti. Poikaselle voidaan keksiä "on oppinut" -selityksen, joka ehdottomasti selittää sen käytöksen maitoa haluavana. Mutta emon toiminnan muutos jäisi tässä selityksessä auki. Voimavarojen optimiero kertoo miksi näin tapahtuu.

Lajinmukaisesti tässä pitää muistaa että lasta korostetaan usein. Lapsesta tulee helposti loinen. Äidin kannattaa itsensä kannalta ajatellen toimia joskus tätä vastaan. Mutta älkää silti tappako toisianne.

---

Minun piti kirjoittaa tämä juttu kaverilleni (nainen) joka taannoin sai lapsen. Jäi lähettämättä. Äitienpäivään se kuitenkin sopii aiheensa vuoksi jotenkin. Joskin oudosti.

Perheen valitsemisesta.

"Our family never shared the same last name / but our family was a family the same / And they say blood is thicker than water. / Oh, but love is thicker than blood" ... "And if blood is thicker that water/ Then what are we fighting for / We're all sons and daughters / Of something that means so much more."
(Garth Brooks, "Thicker than blood")

Historiallisella tasolla monissa kulttuureissa äitiys on liitetty usein ja ensisijassa hedelmällisyyteen. Hedelmällisyysjumalattaret ovat olleet sadon kantamista sekä pihassa että puutarhassa. Ja lisäksi Goodmania lainaten "satoa kantaa saa emäntäparka". Historiallisesti perheeseen on suhtauduttu asiana, jota on puolustettava ulkopuolelta. Naisia tarvitaan lisääntymiseen. Molemmissa äitiys on ajateltu biologisen äitiyden kautta. Tässä mielessä tilanne on sama kuin muun biologiseen syntymään sidotun suvun kanssa. Ystävät voi valita, sukua ei.

Äitiys on erityinen vai suhteiden kanssa. Kukaan ei ole "äiti itsessään", vaan äiti voi olla vain suhteessa toiseen ihmiseen. Tätä kautta äitiyttä voidaan lähestyä yhteiskunnallisen näkemyksen kautta. Ja lapsen kautta. Ja kenties lapsen isänkin. Tätä voidaan värittää velvollisuuksilla, perimällä ja ihmissuhteilla.
1: Yhteiskunnan kannalta äitiys sisältää jatkuvuuden: Lapsi on tuleva kansalainen. Äiti on tällöin se, joka hoitaa tämän kuolaavan toukan siksi tuottavaksi veronmaksajaksi, johon tällä on potentiaali. Tätä kautta äitiys on eräänlainen velvoite jatkuvuuteen. Siksi äitiyteen on usein liitetty ensi sijassa velvollisuus ja vastuu lapsesta. Tätä taustaa vasten äidistä tulee helposti uhrautuja. Tätä kautta syntyykin myytti sankariäidistä, joka jaksaa kuin ikiliikkuja. Tämä vastuu on mukana myös liberaaleilla. Esimerkiksi Archard on korostanut miten äidillä on oltava oikeuksia yksilönä, mutta muistuttaa samalla kuitenkin että äidin oikeudet eivät saa rikkoa lasten oikeuksia. Harm Principle on tässä perustelussa tärkeässä roolissa, kuten muussakin liberaalissa ajattelussa.
___1.1: Monet feministit ovat rakentaneet argumentaationsa sen varaan, että seksi ja lisääntyminen ovat poliittisia asioita. Heistä perhe ei ole luonnosta määrätty, vaan yhteiskunnan lakien ohjaamia asioita, yhteiskunta joko sallii tai kieltää tietyt toiminnat. Avioliitto ja huoltajuuden määräytyminen ovat sosiaalisia lakeja. Siksi on selvää että yhteisö suorittaa valtapeliä perheessä. On vain kysyttävä, että minkälaista.
2: Lapsen kannalta äitiys voi syntyä perimän kautta - jolloin biologinen äiti on äiti. Toinen taas on luottamussuhde, jolloin biologinen äiti ei välttämättä olekaan äiti, vaan rooli voidaan ulkoistaa vaikkapa adoptiovanhemmalle. Adoptiovanhemmat rakentavat "valitun perheen", kun biologisen äidin varaan rakennettu perhe on "ulkoa määräytynyt perhe".
___2.1: Tämä näkemys on sävyissään erityisen mutkikas, kun muistetaan että nykyisin munasoluja voidaan lainata toisille vanhemmille. Perimän kannalta munasolun luovuttaja on biologinen vanhempi. Toiset korostavat että munasolun luovuttaja ei elä lapsen kanssa. Kolmannet korostavat sikiön ruokintaa kohdussa ja synnytystä olennaisina.
___2.2: Tässä näkemyksessä vanhemman panostus jälkeläiseen sopii evoluutioteoriaan. Lapsi siirtää äidin geenejä eteenpäin, jolloin äiti voi jossain tilanteessa jopa uhrata elämänsä lasten puolesta. Tietenkin Hamiltonin säännön rajoissa. Eli kun hinta alittaa teosta tulleen edun ja sukulaisuuden. Oetuksena on siksi esimerkiksi se, että lapset lisääntyvät "uhraushetken jälkeen" niin että äitien geenit monistuvat, ja tekevät tätä enemmän kuin äiti itse "uhraushetken jälkeen". Tämä ei tietenkään nollaa rakkautta, koska se että selittää miten ilmiö toimii ei muuta ilmiötä. Ja evoluutioteoriakaan ei kerro että asia on "moraalista". Se vain selittää miksi tälläistä käytöstä tapahtuu. Jos se lopputulos on moraalista, tiedetään että miksi tämä moraalinen ilmiö ihmisissä tapahtuu evoluution vuoksi.
3: Isän kannalta äitiys tarkoittaa vastuunjakajaa, työparia. Rooli voi olla välineellinen ajatus isän oman evolutiivisen kelpoisuuden maksimoinnista korkeampiin yhteistyön muotoihin. Äiti voidaan nähdä arvokkaana koska "se antaa lapsia". Tai sitten lapsi vain tuo parisuhteeseen lisävastuun, joka yhdessä kannetaan.

Äiti itse on tietysti sosiaalisena yksilönä suhteessa yllä oleviin ja katselee asioita jonkinlaisessa suhteessa niihin. Näin äiti ei jää ulkopuoliseksi johon muut ovat suhteessa, vaan hän on myös suhteessa näihin samoihin asioihin.

Yllä oleva on tietysti tärkeää. Etenkin jos äiti on tehnyt virheitä. Tällöin Äiti voidaan vaikkapa nähdä epäonnistuneena, jolloin tekee mieli värittää asiaa biologisella sukulaisuudella ja että välittämisessä. Tällöin takana on kuitenkin äitimyytti, joka on tavallaan liian suuri ihmisen kannettavaksi. Äiti on tietysti ihminen. Lapsena sitä tietysti luulee että vanhemmat ovat superviisaita ja kokeneita, lähes kaikkivoipia. Epäonnistuminen on tällöin mahdollista nähdä tahdon puutteena. Tällöin lapsella on tietenkin välineellisiä vaatimuksia joita perustellaan institutionalisoidulla yliviedyllä vaatimuksilla. Näin on helppoa huomata että kyse on myös anteeksiannosta ja etenkin anteeksiannon määrästä.

Onko lapsia lyövä äiti vain biologinen äiti? Onko huumeäitikin äidin "arvonimen" ansainnut? Voittaako biologia sosiologiset esteet vai toisinpäin? Onko aito äitiys ja lapseus rakkautta todella Raamatulliseen malliin eli "kaiken se kestää" ja "kaiken se kärsii", jolloin kaltoin kohtelevakin äiti tai lapsi saisi armon. Vai onko niin että äiti ansaitsee kannuksensa täyttämällä äiti-ihannetta joko hyvin - tai sitten edes jotenkin. Eli mikä on äidin velvollisuus lapseen ja lapsen velvollisuus äitiin? Ja onko juopotteleva, väkivaltainen ja ryöstelevä tuhlaajapoika pakko kutsua kotiin ja kestitä? Olisiko pois potkittu palaaja ja odottaja yhä poika ja äiti - vai katoaisiko äitiys oven sulkemalla?

Minä en tiedä. Minä kuuntelen Countrya.

---

Tähän juttuun kannusti kaupallisuudelle omistetun päivämäärän lisäksi siihen liittyvä kirjoittelu. Juttu lähtee helposti liikkeelle romanttisesta "Se Oikea -ajattelusta" jossa lapsi rakastaa äitiä avoimesti sinä mitä tämä on etenee siihen miten tämä on "vaikea ihanne" eli sen miten tämän ihanteen tavoittelu on vaikeaa. Ja jopa siihen että tämä voi onnistua ja sitten ei. Ainakin jos "omistussuhde" muuttuukin liian vahvaksi, jolloin ei puhutakaan ihmisestä vaan siitä kenellä on valta kehenkin. Sanapari "riittävän hyvä" on niissä kaikissa "asian ytimessä".

Luonteen delegointi.

Osmo Tammisalo on reagoinut Petter Portinin esitykseen kasvatuksesta ihmisluonteen määrääjänä. Portin on puolustautunut että hän ei kiellä geenien merkitystä ja vaikutusta luonteesta. Portin vastustaa sitä että kulttuuri on geenipuheen värittämää. Siksi kulttuuri on ikään kuin "tasapainottava vaikutus". Tämä on sinänsä mielenkiintoinen väite. Jos asiaan vaikuttaa kaksi asiaa, ja vain toinen on aina esillä, on oikein nostaa molemmat esiin.

On hyvä muistaa että yleisessä diskurssissa ei ole välttämättä kyse samasta kuin samalla sanalla tarkoitetaan tieteessä. Esimerkiksi arkipuheessa geeneihin liittyy determinismin henki. Eli jos se on geeneissä, se määrää ehdottomasti ja ennalta. Arkpuheen geeni tarkoittaa likimain samaa kuin elämän ennaltamääräytyvyys. Tieteessä asia on toinen. Ei ole tavatonta jos humanisti laittaa näiden väliin yhtäläisyysmerkin. Mutta tämä ei tee tästä yhtäläisyysmerkistä samaa kuin "aito asia". Se on virhe vaikka miljoona toistaisi sen.

Kun ihmisyydestä puhutaan, on siinä tietysti kulttuurillinenkin ulottuvuus. Esimerkiksi ennen puhuttiin paljon hormoneista. Ihmisen luonnetta selitettiin puhtaalla kemialla. Geeni siirtää vastaavan eteenpäin, eräällä tavalla kemiasta informaatioon. Kun ennen joku saattoi selittää ylipainoaan ison syömisen sijasta "hormoneilla", on hänellä nyt "läskit geenit". Tähän "Pikku Piko" -sarjakuva ja Pertti "Spede" Pasanen ovat tienneet vastauksen. Pikku Pikon "Punkero" -lempiniminen hahmo selittää lihavuutensa geeneille, ja Pikku Piko ihmettelee että miten ihmeessä jokin geeni voi syödä niin paljon. Pasanen taas tunnetusti selitti että lihomiseen vaikuttaa vain yksi asia, ja osoitti kohti suuta. Geenien puolustaja voi sanoa että geeni kannustaa syömään ja rasvan kertyminen on geneettistä, mutta ei sekään tyhjiössä toimi. (Pituuskasvu vaatii geenejä jotta niitä ylipäätään olisi, mutta ilman syömistä ei kasvua silti tapahdu. Osan rakenne on sellainen että he kasvavat pidemmäksi kuin toiset hyvien ruokapöytien ääressä. Kasvatus ja kulttuuri kohtaavat ruokapöydässä.)

Mutta kasvatus on luultavasti vielä yhteiskunnassa värittyneempi asia. Ei ole tavatonta että rikollisuutta selitetään "huonolla lapsuudella" tai kasvatuksen puutteella tai monella muulla vastaavalla asialla. Itse asiassa tämä on varsin "muodikasta" - jos muodiksi lasketaan se, että sen käyttäminen on vahvasti kuultua ja paljon käytettyä. Genetiikan vaikutuksia ei muisteta kovin usein vaatia näiden asioiden taakse.

Kun näistä aiheista puhutaan yleisenä kulttuurin keskusteluna, on hyvä huomata että molemmat ensi sijassa delegoivat syyllisyyttä. Vastuu teoista yritetään saada, ja jopa tuomioistuimet tuntevat nämä "lieventävinä asianhaaroina". Tältä kannalta molemmat ovat luonteeltaan hieman ikäviä. Niitä itse asiassa yhdistää se, että niillä voidaan osoittaa syyttävä sormi vanhempiin. Joko heidän käytökseensä tai heidän perimäänsä.

En tunnetusti ole mikään menneiden kulta -aikojen perään haikailija. Mutta silti tulee mieleen vanha kasvatuksessa ollut sanonta: "Ei pidä lapsiaan kurissa." Tämäkin on toki syytös vanhempia kohtaan. Mutta tässä lapsen toiminta on lapsen toimintaa, ei aikuisen toiminnan heijastumaa. Aikuisen rooli on siinä että hän ei kontrolloi ja hallinnoi lapsen ulkoista toimintaa. Lapsi on kuriton, tämä on lapsen ominaisuus. Aikuisen rooli on kontrolloida tätä kurittomuutta. Ja geeneihin ja kasvatukseen vetoavat voisivat miettiä sitä, ovatko he vain siirtämässä vastuutaan asiasta pois.

Harha ihmisen hallintakyvystä.

Yksi nykyajan vallitsevista piirteistä on lapsuuteen vetoaminen. Ihmisen pahan luonteen tai masennuksen tulee ikään kuin automaattisesti saada selityksensä lapsuudenajan kokemuksista ja vain niistä. Tässä on takana haave vapaasta ihmisestä, joka on syntyessään tabula rasa, ja loppu on elämän traumojen ja onnistumisten vaikuttamaa. Tätä kautta ihminen on vain kulttuurin tulos. Tässä on ollut parikin hyvin erilaista lähestymistapaa. Niistä ehkä keskeisimmät ovat seuraavat:
1: Behaviorismi, jossa ajateltiin että käytösmalleja syntyy kun vanhemmat antavat palkkioita ja rangaistuksia.
2: Freudilainen lähestymistapa, jossa ihmisen psykologiset ongelmat ovat (usein vanhempien)aikaansaamien traumojen synnyttämiä.

Ja taustalla on ajatus siitä että jos taustalla on geenejä, ne poistaisivat vastuun. Rikollisuus joka johtuu geeneistä tarkoittaisi vapauttamistarvetta. Toki tämä on rikollispoliittinen väite, ja seikakilee etiikan ja toiveajattelun maailmassa. Maailma ei välttämättä ole toivottava. Ja ainakin minä olen sitä mieltä että hulluus on syy laittaa hoitoon, mutta ei päästää vapaaksi. Rangaistus ei olekaan kostonhimon tyydyttämistä tai kompensoimista varten, vaan pragmaattinen toimenpide muun yhteisön suojelemiseksi.

Ja olisivat jotenkin kahlitsevia. Toisin sanoen asia nähdään niin että Geeni=Rajoite. Tämä on sinänsä erikoinen asia, koska yleisesti ottaen geenit tuottavat ominaisuuksia. Niiden kautta tapahtuu jotain. Jos geeni olisi rajoite vapaudelle, virusten täytyisi olla erityisen vapaita.

Taustalla on usein ajatus siitä että järki jotenkin auttaisi irtautumaan vaistoista. Olen tässä kohden kuitenkin William Jamesin kannoilla. Hänestä ihmisellä oli enemmän impulsseja kuin monilla muilla eläimillä. Hän sanoi asian seuraavasti "Sellaisenaan järki ei hillitse impulsseja. Ainoa asia joka kumoaa impulssin on toinen impulssi. Järki voi kuitenkin vaikuttaa siten että se laukaisee vastakkaisen impulssin."

Tälläinen sosialisaatio ei ole yhtään tuulesta temmattua, tai irrationaalista uskonnonkaltaista dogmatiikkaa. On valtavan paljon todisteita siitä että lapsista tulee tietyissä määrin samanlaisia kuin vanhemmistaan. Ja on selvää että e miten vanhemmat käyttäytyvät korreloi sen kanssa minkälaisia lapsista tulee. Esimerkiksi väkivaltaiset ja rikolliset vanhemmat tuottavat enemmän samanlaisia lapsia. (Vaikka siis latasinkin aluksi kovia sanoja, syynä on se että erilaisilla ilmiöillä on teoreettinen taso ja ideologinen taso. Tässä tapauksessa ilmiöön liittyy tiettyä sosiaalis-valtapoliittista toimintaa joka pinnallisesti liitetään taustalla olevaan teoriaan. Sen huonous ei ole sama asia kuin taustateorian huonous.)

Kasvatus ei olekaan koko totuus. Itse asiassa asiaa voisi alustaa muutamalla esimerkinomaisella vasta -argumentilla.
1: Useinhan ihmiset esittävät että koska lapsi on lapsuudessaan kohdannut tiettyä, ja hän on nykyään jotain, on takana tuo ilmiö. Selkäsaunojen kohdalla voidaan sanoa ainakin että tuhmat lapset saavat paljon selkäänsä. Mutta selkäsaunat eivät välttämättä aiheuta tuhmuutta. Jos lapsella on paha luonne lapsena ja hän saa selkäänsä, ja lapsi on pahaluonteinen aikuinen, syynä voi olla muukin kuin hänen lapsena kohtaamansa väkivalta. Vastaselityksenä on "Ei ihme että hän on rikkinäisestä kodista, koska hän voi rikkoa kodin kuin kodin."
2: Lapsien ja vanhempien välillä on tietysti yhteyksiä. He ovat samassa kulttuurissa. Mutta heillä on paljon yhteisiä geenejäkin.

Tätä kautta voidaan sanoa että (kun on sellainen korrelaatio että) jos lapsi käyttää huumeita, suhde vanhempiin on yleensä heikko. Mutta kertooko tämä siitä että etäisyys vanhemmista aikaansaa huumeidenkäyttöä. Vai onko huumeiden käyttö suoraan ja/tai välillisesti sellainen asia joka etäännyttää vanhemmista. Vastaus ei ole ilmiselvä, paitsi niille jotka ovat ennalta päättäneet dogmaattisen totuutensa. Heille korrelaatio joka sopii omaan asiaan on suora todiste, eikä tarkempaa seulomista tarvita. (Hamilon "Älkää säätäkö päätänne" näyttää esimerkkejä siitä miten pelkkä geenien ehdottaminenkin tässä yhteydessä johtaa helposti syytökseen "pikkuporvarillisuudesta" ja johtaa nihilaatioon, jossa geenien tutkiminen on torjuntaa ja tarkoittaa että erimielinen on psyykkisesti sairas ja tarvitsee terapiaa.)

Hauska yksityiskohta tässä on tietysti se, että geenit ovat vanhemmilta samoin kuin kasvatus. Eli olimmepa mitä tahansa, osoittava sormi osoittaa samaan tahoon. Tätä samaa tahoa voidaan katsoa sekä geneettisestä että toiminnallisesta perspektiivistä. (Ehkä ne ovat jossain kohdissa erilliset, toisissa samat ja kolmannessa erikseen yhteisvaikuttavia.)

Kasvatusmyyttiä vastaan voidaan astua hieman konkreettisemminkin. Ensinnäkin ihmiskunnassa on käytösmalleja jotka ovat universaaleja. David Buss löysi tälläisen säännönmukaisuuden lisääntymistavoissa. Hän tutki 37 kulttuuria. Kaikissa naiset arvostivat miehen taloudellisia mahdollisuuksia enemmän kuin miehet naisten taloudellisia mahdollisuuksia. Kaikkialla naiset haluavat miehessä statusta, rahaa, ahkeruutta ja kunnianhimoa. Ja miehet arvostivat nuorempaa naista, fyysistä ulkonäköä, ja uskollisuutta ja siveyttä. (Erot olivat suurimpia Japanissa ja pienimpiä Hawaijilla, mutta kaikkialla ne olivat olemassa.) Tämä sama näkyy tietysti jokaisessa roskalehdessä, mutta näyttääkin siltä että roskalehdet eivät tuota tätä ilmiötä vaan heijastavat ja vahvistavat jo olemassaolevaa. (Kulttuuri voi saada sinut himoitsemaan tietyn merkkistä suklaata, mikä on kulttuurista. Mutta itse nälkä on biologinen ja geenien ohjaama ominaisuus. Ei jotain jota vain "imitoit ympäristöstä".)

Tässä on kuitenin oltava tulkinnassa huolellinen. Esimerkiksi Daniel Dennett on huomauttanut että näkyvä käytös voi olla päättelyn tulos, kopioitu toimintatapa, opetettu normi... Ja siinä voi olla takana myös vaistoa. Nämä eivät itse asiassa ole toisiaan poissulkevia. Sandra Scarr pitää tässä tärkeänä lokerovalintaa: Eli taipumusta valita itselleen sopiva kasvatus. Ihmiset pitävät asioista joista ovat luonnostaan hyviä ja harjoittelevat tätä. Näin perimä ja kulttuuri vahvistavat toisiaan. Hänestä turhaumia tulee siitä että ei saa valita lokeroaan. Itse asiassa tämä voi sopia jopa kasvatukseen. Eli vanhempien tapa kohdella lapsiaan voi olla ainakin osittain perinnöllistä. Tällöin vanhempien kasvatustapa on kulttuurista mutta sillä on perimän pohja. Vastaukset eivät siis ole suinkaan toisensa poissulkevia.

Siksi geneettinen selitys ei välttämättä yhtään tarkoita sitä että takana ei voisi olla torjuntaa tai palkkioista oppimista tai kulttuurin vaikutusta. Eikä kulttuurin ja kasvatuksen vaikutus tarkoita että sen taustalla ei olisi geenejä.

Tässä vaiheessa on vihdoin aika astua Rich Harris -argumentaation maailmaan. Hän korosti erillään kasvatettujen lasten vaikutusta. Kun käytös voi johtua vanhemmista tai perimästä, on paras katsoa (identtisiä) kaksosia jotka ovat kasvaneet eri paikoissa. Heillä on sama perimä mutta erilainen elämänhistoria. Harris huomasi että monissa asioissa oli yhteyksiä. Eli esimerkiksi eronneiden vanhempien lapset erosivat muita helpommin, mutta tämä näkyi vain jos lapset olivat vanhempien biologisia lapsia. Adoptiovanhempien eroaminen ei vaikuta samalla intensiteetillä. Sama koski rikollisia: Rehellisestä rehelliseen adoptio 13.5% oli lain kanssa vaikeuksissa. Rehellisestä rikolliseen adoptiossa luku oli 14.7%. Rikollisesta rehelliseen 20%. : Rikollisesta rikolliseen 24%. Lukuja katsellessa on selvää, että sekä kasvatus että perimä vaikuttavat. (Hamilon "Älkää säätäkö päätänne" kertoo tähän yhteyteen sopivasti että näitä tilastoja vastaan on esitetty argumentti siitä että lapsi on äitinsä kanssa raskausajan, ja viisi minuttua syntymän jälkeenkin. Tämä kuitenkin siirtää traumojen syntyajan siihen että kuusivuotiaana tehdyt kokemukset muuttuvat vähemmän tärkeiksi - joskaan eivät merkityksettömiksi)

Vanhemmilla onkin varmasti usein tunne siitä että heille odotetaan vastuu koko lapsen persoonasta. Mutta he sitten kuitenkin ovat vain sivustakatsojia, jotka joutuvat tutustumaan lapseen, eivätkä aina huomaakkaan olevansa ohjaksissa, vaan vain rinnalla kulkemassa. Luvut näyttävät että vanhemmuus kuitenkin vaikuttaa paljon, eli kasvatus ei ole turha asia.

Dualismin haamu?

Susanne Björkholm kritisoi omassa osuudessaan Hamilon toimittamassa kirjassa "Älkää säätäkö päätänne - häiriö on todellisuudessa" lukion psykologian kirjoja. Hän nostaa esiin lainauksia jotka esittävät ensin että jotkut uskovat että tunteet ja ajattelu voidaan selittää aivotoiminnalla, mutta jatkaa tähän heti perään kriittisesti että "Ihmiset tuntevat mielihyvää ja mielipahaa, eivät hänen aivonsa". Ja muitakin vastaavia. Niitä kautta tulee varsin selvästi esiin se, että biologinen ajattelukäsitettä vastustetaan.

Tässä pelätään reduktionismia, se halutaan suoralta kädeltä kieltää. Tämä tarkoittaa sitä että tieteellinen selittäminen ja mielen mallintaminen nähdään automaattisesti valtapelinä ja erityisen pahana asiana, jota ei vieläpä voida tehdä. Se leimataan suoraan "mahdottomaksi". Tästä seuraa tietysti se, että ajattelua ei voida mallintaa, eikä tutkia.

Tätä kautta lukion kirjoissa on selvää biokammoa. Biologiaan perustuvat selitystavat kielletään. Tämä kertoo siitä että mielikäsitteen kohdalla on valtapeliä myös tätä kautta: Jotkut asiat kielletään. On toki kätevää selittää että "kaiken teoriaa ei ole", kun sellaisen etsimisen kieltää. Samanaikaisesti voidaan tietysti ihmisiä ohjata terapiaan, jotka nojaavat joillekin käsityksille joita tästä transsendentista on. Kun takana on instituutio, sekä ammattilaisia jotka saavat asiasta rahaa, että järjestelmä joka säännöllisesti ohjaa hädässä olevia sinne, on selvää että tässä on takana valtapeliä. Tätä kautta olisi melkolailla sama, lähteekö papille vai terapeutille.
1: Vaikka sielu että mieli esitetään väitteissä mallintamattomissa olevana, sen luonteesta väitetään vahvoja. Tämän väitejoukkojen pohjalta tehdään sekä psykologian että uskonnon puolella päätöksiä toisten elämästä. Ihmisiä koulutetaan, kasvatetaan ja pistetään terapiaan tämän arvausjoukon pohjalta. Tätä kautta mieli on identtinen vanhan sielukäsitteen kanssa. Molemmat ovat tutkimattomia, mutta niistä silti tehdään kannanottoja. Ajattelukuva on tätä kautta dualistinen ja transsendentti. Uskonto määräsi katumusharjoituksia, esimerkiksi katolinen kirkko rippiä jossa asiat kerrotaan papille. Toisessa sen on korvannut tunnustaminen terapeutille vastaavat asiat. Molemmissa on instituutiot ja toimijat, jotka saavat rahaa.

Mutta tämä ei tietenkään ole koko totuus. Eikä valtapelin olemassaolokaan tarkoita että valtaa käyttävä ihminen olisi väärässä.

Olen yleisesti ottaen sitä mieltä että lukion kirja ei ole kovin hyvä tapa tutkia tieteellisen näkemyksen monikirjoisuutta. Tätä kautta otankin esimerkin ihmisestä, joka selvästi sekä uskoo psykoanalyysiin että vastustaa tälläistä yliluonnollista mieltä.

Hän on Hannu Lauerma. Hänen kirjassaan "Huijaus" on kohta, jossa hän selittää miten usea väittää että torjunta olisi evoluution vastainen. Hän kertoo että ihminen on yhteisöllinen eläin. Tätä kautta koston unohtaminen voi auttaa hengissä selviämisessä. Tätä kautta hän esittää että ilmiön takana on biologiaa. Tämä onkin tavallaan hyvin järkevä tapa lähestyä asiaa: Freud kannatti seksuaalisuutta kaikkien mielenterveyden ongelmien takana olevaksi vaivaksi. Hänestä esimerkiksi lapsi ottaa ympäristöstään mallia. Näin rakentuu superegon sisältö. Kuitenkin itse superego on synnynnäinen. Teoriassa jokaisella ihmisellä on tietyt psyyken rakenneosat. Kulttuuri muokkaa niiden sisällön, mutta ne itsessään ovat olemassa kulttuurista riippumatta.

Nämä voivat olla synnynnäisiä. Tätä kautta voidaan esimerkiksi sanoa että ihmisellä on synnynnäinen tarve syödä, ja tähän liittyy synnynnäinen, biologinen ja geenien ohjaama näläntunne ja muut vastaavat asiat. Mutta se, että haluaa syödä juuri Saarioisten maksalaatikkoa eikä vaikkapa matoja laarista, on kulttuurin opettamaa.

Takana geenivastustuksessa on luultavasti se, että geenit on ymmärretty väärin. Esimerkiksi soturigeeni tai Westermarckin efekti ovat monille psykoanalyysin ystäville myrkkyä. Mutta he eivät ymmärrä miten geenien ominaisuuksien ja käytöspiirteiden aktivointi liittyy ympäristöön. Yleisesti ottaen vain jos ihmisen persoonalla on säännönmukaiset toimintatavat tietyissä tilanteissa, voidaan sanoa että tietty ympäristötila on terapiaa tai traumatisoivaa. Näin "kulttuurissa on kulttuurittomuutta". Näin psykoanalyysi tai muukaan terapiaan tai muuhun tähtäävä ei itse asiassa ole genetiikkaa vastaan. Se pikemminkin vaatii sitä, tai vähintään jotain sen tapaista.
1: Tästä on esimerkki. Testosteroni liitetään perinteisesti aggressiivisuuteen. Onhan perinteisesti tiedetty että sekä nais että miesvangeilla on keskimäärin korkeammat testosteronimäärät kuin muilla. Kuitenkin Ernst Fehr teki tutkimuksen, jossa oli placeboryhmät ja muut asiaankuuluvat vertailuryhmät. Hän teki lahjoituspeliä ja testosteronia saaneet naiset olivat muita anteliaampia. Yleiset päätelmät tästä ovat että testosteroni onkin enemmän sosiaalista statusta hakemaan painottava. Tätä kautta riskinotto, sosiaalinen anteliaisuus ja muut lisääntyvät. Aggressiivisuuskin, ärtyisyys ja jopa väkivaltaisuus ovat tietysti mukana. Mutta ne ovat (vain) yksi statuksen hakemisen keino. Biologian kautta on pohja, jossa tietyt vaihtoehdot korostuvat. Muu on taatusti ympäristöstä ja jopa sattumasta johtuvaa. Tätä kautta on selvää että biologiaa ja kulttuuria ei kannata leikata irti toisistaan niin mielivaltaisesti, kuin sitä mielellään tehdään.

Uskonkin että suurin syy biokammoon ei ole niinkään psykoanalyysin tai muun vastaavan kannattaminen. Vaan ihan yksinkertaisesti luulo siitä että ihminen on tabula rasa, joka kykenee täysin irtautumaan eläimellisyydestään. Tätä kautta kaikki ihmisen piirteet olisivat vain kulttuuria, jota vastaan voidaan taistella toisenlaisella kulttuurilla. Näin ihminen voi kuvitella voivansa olla täydellisen vapaa. Mutta entä jos asia täytyykin psykoanalyysin tapaan ymmärtää ennen kuin siitä voi vapautua? Että täytyisikin tietää ympäristöolojen lisäksi yksilölliset geeniyhdistelmät ja niiden vaikutukset jotta niitä vastaan voisi halutessaan taistella?

Vaihtoehtona oleva transsendentti on tietysti ongelmallinen. Koska jos terapia on vain itseironista leikkiä, se voi aivan yhtä hyvin haitata avuntarvitsijan kuin auttaa tätä. Ja kun tässä vaiheessa ollaan reunassa, on mahdollista että se aikaansaisi haittoja. Kun ihmisiä ohjataan terapiaan, on syytä tietää että terapia auttaa ennemmin kuin haittaa. Tässä kohden, kun ihmisen hätä ja mahdollinen itsemurha tai muu paha asia on panoksena, ei avuntarvitsijoita pidä altistaa millekään mielivaltaiselle tulkintaleikille jonka totuusarvosta ei välitetä. Mielestäni Lauerma näyttää mallia siihen suuntaan, että tätä ainakin periaatteessa voidaan lähestyä.

En ymmärrä miten tämä tekisi ihmisestä "köyhemmän". Kulttuurin lisäksi myös ihmisen biologia otetaan huomioon. Ehkä tässä onkin takana se, että ideoissa köyhä ja kalpea maailma on ihanne. Tähän voidaan liittää mielikuva antiikin patsaista ja väreistä. Mielestäni ihmisestä tämän kaltaisella ihmisestä saadaan paljon rikkaampi ja rehellisempi kuva.

Toisaalta tämän kaiken pitäisi muistuttaa myös siitä, että monet psykologian ystävät eivät välttämättä ole yhtään mitään biokammoisia. Vain tietty porukka on. Se, joka ei välitä tieteestä tai parantamisesta. Sellaisien on varmasti helppo kritisoida uskontoa, koska se on kilpaileva ideologinen järjestelmä samanlaisin perusteluin.