Monoteismin sisäinen suvaitsemattomuus

Kristinusko on monoteistinen uskonto, jonka sisältöä pidetään yleisesti ottaen suvaitsevana ja sallivana. Tätä voidaan jopa puolustaa sillä, että kristinusko ei välitä rodusta - se ei siis ole sisäisesti rasistinen uskonto koska siinä ei ole valittua kansaa joka olisi yksinoikeudella Jumalan mieleen - ja se on aina suhtautunut hyvin myötäelävästi köyhiin ja sairaisiin - eli se ei näe sairauksia ja köyhyyttä maailman oikeuden toteutumisena. ; Nämä piirteet ovatkin jotain jota vastaa Jeesus taisteli kovasti. Jeesus oli antielitisti, taistelemassa fariseuksia vastaan. Ja lisäksi hän oli köyhänä puuseppänä jo lähtökohtaisesti köyhistä oloista.

Tämän jälkeen onkin helppo huomata että kristinusko on itse asiassa sisäisesti yllättävänkin suvaitsematon. Se, että se ei välitä monista piirteistä johtuukin juuri siitä että se on fiksoitunut pakkomielteenomaisesti luokittelemaan ihmisiä yhden piirteen kautta. Kristinuskossa ei ole väliä oikestaan millään muulla kuin oikealla uskontojäsenyydellä. Jeesus oli itsekin ilmiselvä yhden asian mies. Se, että hän ajoi vain ja ainoastaan köyhien ja tavallisten juutalaisten asiaa - puusepänpojalle oman viiteryhmänsä ihmisiä - nähdään usein virheellisesti avosydämisyytenä. Kuitenkin juuri tämä yhden viiteryhmän intressien ajaminen jos jokin nähdään nimenomaan sulkusilmäisyytenä.

On kuitenkin hyvä ottaa esille David Humen "Dialogues Concerning Natural Religion". Tässä hänellä on kaksipuolinen kanta:
1: Hume nimittäin nostaa esille sen, että polyteismi on sisäisesti suvaitsevainen ; Polyteismin luonne oli se, että jakamalla jumaluuksien tehtäviä, se tekee eri uskonnoista ja uskontosuunnista yhteensopivia. Näin erilaisia vakaumuksia suvaitaan paremmin ; Polyteismissä erilaiset näkemykset pääsevät osalliseksi jumaluudesta. Monoteismin kohdalla tilanne on sen sijaan toinen. Kun tunnustetaan vain yksi palvonnan kohde, muut jumaluudet ja erilaiset uskomukset nähdään automaattisesti enemmänkin epäpyhinä. ; Näin ollen uskonnonvapaus ja erilaisten pyhiksi kokemisten kokemukset ovat nimenomaan polyteistinen ominaisuus joka on monoteismille jo rakenteellisesti vierasta.
2: Tämä ei toki jää tähän. Hume nimittäin näkee myös asian toisen puolen. Suvaitsemattomuus on nimittäin aina myös jonkinlainen laatukriteeri. Siksi Hume näkeekin että polyteismissä on suurempi mahdollisuus siihen että ihmsiten konnuus käyttää hyväkseen järjestelmän hyväuskoisuutta ; Polyteismi sallii hyvin suuressakin kirjossa erilaisia barbaarisia ja turmeltuneita käytänteitä koska se on sisäisesti monisäikeisempi. Vastaavasti monoteismi on sellainen, että se sallii korkeintaan yhdenlaisen barbarian ja turmelluksen. Humen mukaan tämä tarkoittaa sitä että monoteismin kohdalla on helpompaa karkottaa systeemistä kevytmielinen, järjetön ja epäinhimillinen. Hän toki tunnustaa että ihmisillä on monoteismissäkin paheita ja systeemissä on pahuutta, mutta hänestä tämä ei kuitenkaan poista sitä että tässä kohden monoteistisillä näkemyksillä on etulyöntiasema.

Katsoinkin eilen televisiosta "Länsimaiden illankoitto" -historiasarjaa. Siinä kiinnitettiin huomiota Istanbuliin ja Eurooppaan. Tässä huomiota kiinnitettiin tieteeseen ja yhteiskuntaan. Sarjan mukaan Istanbul oli hyvinkin suvaitsevainen, joka voitiin nähdä dekadenssina joka rappeutti yhteiskuntarakenteen. Eurooppa taas oli pedanttinen. Tuhoa lisäsi vielä se, että euroopassa oltiin valistushenkisiä eli kannatettiin tiedettä, kun taas istanbulissa valtion lait olivat ensi sijassa uskonnollisia. Mielenkiintoisinta oli kenties se, että tiedepainotus ja uskontopainotus vaikuttaa sellaisiin asioihin jotka eivät heti tule mieleen ; Esimerkiksi Istanbulin virkamiestön rakenne nousi valtaan pääasiassa sosiaalisen pääoman, ei taitojen, kautta. Tämä johtaa siihen että asiat kehittyvät ja toimivat paremmin.

Esimerkiksi Istanbulin kukoistuskautena rakennettiinkin tähtitorneja ja byrokraattien käsiala oli paljon parempaa. Tästä syntynyt vauraus sitten keskittyi, ja myöhemmin ongelmaksi tulikin se, että varakkuus periytyi ja taidon ja innostuksen sijasta tämä ratkaisi enemmän huippuvirkojen saamista. Tämä muistuttaa siitä että suvaitsevaisessa maailmassa katoaa helposti laatukriteereitä. Suvaitsevaisuudessa on potentiaalina yllättävä ansa ; Jos liberalismi ei ole avointa liberalismia jossa eri näkemykset sallitaan, mutta jos ja vain jos niistä saadaan myös kiistellä ja tämän pohjalta asetetaan myös rajoitteita käy niin että salliessaan kaiken systeemi antaa kaikenlaisten konnien toimia ja antaa tätä kautta vahvimmille eniten etuoikeutta. Ja ilman eettisiä rajoitteita käy helposti niin että vallankäyttäjät keräävät varaa ja hyvinvointia hedonistisesti itselleen. Istanbul olikin tunnettu johtomiehistään ja "jalkavaimoarmeijoistaan". Euroopassa taas menestyivät samaan aikaan valistushenkiset miehet joiden velvollisuudeksi katsottiin se, että jos vastakkain on itse ja valtio, he valitsevat valtion.
1: Toki suvaitsemattomuuskin on hyödyttävä. Esimerkiksi kapitalistisen järjestelmän ytimessä on kilpailu. Ja se, että eurooppa on valloittanut "vääräuskoisia" maita ja hyödyntänyt niiden luonnonvaroja ja työvoimaa omissa pyrinnöissään ovat jotain jota tapahtuu helpommin jos ollaan monoteistisessä kulttuurissa. On helpompaa riistää "puoli -ihmisiä". Ja kun tästä saadaan taloudellista hyötyä ja varoja joita voidaan käyttää esimerkiksi teknologisiin innovaatioihin ja taiteisiin, on selvää että tämäkin lisää yhteiskunnan hyötyä. Tässä kohden se ei vain on nollasummaista eikä sellaista kuin tässä suvaitsevaisuuskysymyksessä.

Jo Humen tekemä huomio muistuttaa siitä, mikä on myös skeptismin vahvuus ja heikkous. Sitä on mielenkiintoista soveltaa paitsu uskontoon ja uskonnonhistoriaan, myös siihen että miten skeptismiä kohdellaan nyky -yhteiskunnassa. Klassinen perustelu skeptikoita vastaan tulee juuri siitä että he ovat "munapäitä" jotka ovat sulkusilmäisiä ja "unohtavat monia ihmisyyden piirteitä". Tämä vastustus on yleistä ja sitä tulee kaikista ryhmistä. Vaikka kreationistit ovat harvemmin samaa mieltä kirkon liberaaliston kanssa, molemmat näkevät skeptismin rajoittavana. Kreationistit kutsuvat tätä tiukkuutta naturalismiksi ja liberaalisto skientismiin ylikeskittymiseksi. Molempien henki on sama ; Skeptismin laatukriteeristö nähdään suvaitsemattomana ja tätä kautta pahana.

Tämän jälkeen ei auta kuin muistella sitä että Istanbulkin oli lähtökohtaisesti Islaminuskoinen, monoteistinen, maa. Maa joka vaipui "polyteistiseen dekadenssiin" vaikka oli valtiona fiksoitunut uskonnolliseen lakiin. Kenties viitteitä tähän näkyy nyky-yhteiskunnassamme.

Reaalimuoto.

"Usein lähetyssaarnaaja joutuu kiusalliseen keskusteluun maassa pistäytyvien länsituristien kanssa. Monen mielestä Thaimaahan ei saisi viedä uutta uskontoa, koska buddhalaisuus on niin pitkälle kehittynyttä ja hienostunutta. Lännessä kun tunnetaan usein vain filosofinen, kirjallinen ja joidenkuiden eliittimunkkien edustama buddhalaisuus, eikä lainkaan tätä, sen polyteistista, animistista ja henkiä lepyttävää reaali- ja valtamuotoa."
("Kirkko ja kaupunki", "Thaimaan luterilainen piispa Visanukorn Upama: Kristus vapautti karman laista")

Ylläoleva lausunto liittyy olennaisesti sananjulistuksen oikeuttamiseen ulkomailla. "Länsituristi" edustaa argumentoijaa, joka kyseenalaistaa kristillisen kulttuuri -imperialismin. Hänen kritisoimisensa kritisoikin mutkan kautta kaikkia joista sananjulistus on irrelevanttia.
1: Näin on esimerkiksi omalla kohdallani. Pidän "Kirkon Ulkomaanavun" tavasta tehdä töitä. Hyväntekeväisyyttä ilman sananjulistustehtävää. Sen sijaan "Suomen lähetysseura" , joka tekee muutoin miltei samanlaista työtä sotkee ansiokkaisiin toimiinsa mukaan sananjulistusta, jolloin syntyy oikeasti sellainen kuva, että hyvillä teoilla yritetään oikeuttaa jotain muuta joka ei siihen suoraan liity. Oikeasti se ei oikeuta, koska sitä hyvää jolla sananjulistusta oikeutetaan voidaan tehdä "leikattuna", eli irti siitä "jostain muusta". Näin oikeuttaminen ei oikeasti toimi, liitos jolla sitä yritetään tehdä ei ole välttämätön vaan on sen sijaan tekijöiden taustaintresseistä ja vaikuttimista kertova keinotekoinen valtapeliin liittyvä strategia.

Näin ovelasti vasta -argumentoiden muistutetaan että länsimaissa ihmisillä on sivistysmielikuva buddhalaisuudesta. Polyteismi ja animismi nähdään taikauskona, josta silmät avataan.
1: Tässä tietysti on pakko kysyä sellaisia kysymyksiä, kuin että jos taikausko vaihdetaan kristinuskoon, niin tapahtuuko taikauskoisuuden vähenemistä ja jos niin missä. ~ En keksi missä. ero on. Molemmissa uskotaan yliluonnolliseen ja taikaan, joten selvästi kyseessä on nimen omaan taikauskosta.
2: Tosiasiassa moni länsituristi on pinnallisempi kuin mainittu. He lähtevät meditoimaan ja henkistymään ja silmät avautuu vaihtoehtoturistielämässä. Syynä ei ole välttämättä mikään vankka perehtyminen buddhalaisuuteen ja sen käytänteisiin, vaan mielikuva. Mutta maa arvostaa turistin tuomia rahoja. (Muuten matka muuttaa lähinnä turistin oman elämän ja vierailumaata ei oikeastaan juurikaan kiinnosta.) Ja luultavasti oppi ja käytänteet opitaan paremmin reissun aikana, joten kyseessä ei ole välttämättä turha reissu.

Jos olisin kristitty, en kuitenkaan koskaan nostaisi esiin tätä "filosofiauskontoa" ja "käytäntöuskontoa". Sillä sen mukaanottaminen ei näytä hyvältä kristityille. Tosiasiahan on se, että juuri tämä "filosofinen taso" on se, jolla perustellaan kristinuskon hyvyyttä. Käytäntötaso unohdetaan. Kristillisyys näkyy yhteiskunnassamme kulkevalle perusihmiselle kahta kautta:
1: Virallisen valtionkirkon tuomina turhina ja tylsinä rituaalena. Se ilmentää itseään sisäisenä teologiana, joka on monisyistä ja monimutkaista. Valtaosa tekstistä on eliittiuskovien, teologien ja pappien, sisäistä siansaksaa. Mutta tämä ei lisää ymmärrystä tai vaikuta ihmisten uskontoon. ~ Esimerkiksi kun riviuskovainen käy ehtoollisella, häntä ei kiinnosta ehtoollisessa tuoreesti tehtyyn transsubstantiaatio -opin muutokseen ; Tavallinen uskova ei (a) tiedä koko muutoksen tapahtuneenkaan (b) tiedä mitä muutos tarkoittaa (c) välitä koko jutusta ja (d) tietäessäänkin pitää muutosta aika yhdentekevänä. Tämä taso on suoraan sanoen uskonelämän kannalta aivan turha ja mitäänsanomaton : Sehän onkin juuri sitä filosofista buddhalaisuutta joka on hyvin turhaa uskonelämän ymmärtämisen kannalta.
2: Käytännön ei-institutionaalinen uskonto taas tarkoittaa aivan samaa kuin sitä että joku törkkää sinua mainoslapulla ja kutsuu tätä hyväntekeväisyydeksi. Ja sitä että vastustetaan homoseksuaalisten oikeuksia tai yritetään rajoittaa kaljan saamista kaupassa. Ja vastustetaan likimain kaikkea sellaista minkä terve humanisti näkee eettiseksi. Lisäksi uskonto ilmenee rukousparannusväitteinä ja muina taikauskoisina ilmiöinä. Ja kaiken uskovaisuuden huipentaa lottovoiton rukoileminen. Tämä on hyvin erilaista kuin yllämainittu filosofinen taso. Mutta se on juuri sitä uskonelämää.

Uskonelämisessä on valtaosa ihmisistä, joille uskonto edustaa elämisen kannalta irrelevanttia paria tuntia istumista kirkossa. Heille uskonto ei vaikuta mitenkään. Heille uskonto on harmitonta. Mutta hyötyjä ei nähdä. Sitten on se aktiiviryhmä, jolle uskonelämä on tärkeää. Heidän vaikutuksensa on sitten paljon kyseenalaisempi. Näyttää siltä että he tuottavat itselleen onnellisuutta levittämällä omia ongelmiaan muille - Malliesimerkkinä esimerkiksi halu kontrolloida eikristittyjen kansalaisten yksityistä seksielämää ja parisuhdeasioita valtion juridiikan tasolla asti...

Kokonaisuus ei ole hyvä. Ostankin tämän "Kirkko ja Kaupunki" -lehden sananjulistusargumentin. Sehän toimii valtionkirkkoommekin niin mainiosti. Kysynkin, että miksi käytännön kristillisyyttä yritetään aina perustella teologisilla hienouksilla? Vastaus on valitettavasti se, että kiertotietä tarvitaan koska käytännön kristillisyydelle on mahdotonta löytää hyviä perusteluja. Siksi on unohdettava mitä asiat ovat aktuaalisesti vaan saivarrellaan siitä mitä se voisi olla potentiaalisesti.

Monoteismin ja polyteismin ero.

Monoteismin ja polyteismin rajat tuntuvat helpoilta. Lasketaan vain jumalia. Siinä missä monoteistillä ei ole valinnanvaraa, voi polyteisti kuullessaan kysymyksen "Palvo Jumalaa koko sydämestäsi", kysyä että "mitä niistä?". Polyteisteillä kun on enemmän vaihtoehtoja josta valita.

Tietenkin rajat ovat hieman tätä mutkikkaammat.

Islaminuskossa kristinuskoa esitetään usein kolmijumalaisena. Kristitystä tämä on tietysti erikoista koska on kolmiyhteisyys, jossa kolme on yksi. Islamilaisista tämä logiikka ei vakuuta koska kolme on kolme ja yksi on yksi. Asian voi kiertää ymmärrettävästi vaikka roolituksen idean kautta : Jumala on kuin henkilö virallisessa puvussa virallisessa paikassa, jolloin päätetään asioista. Jeesus takapihalla rennoissa mutta kätevissä työvaatteissa jotka kestävät sotkua. Ja Pyhä Henki jotain muuta. (Hänen luonteensa on jäänyt erikoislaatuisen tyhjäksi. Raamatussa ei ole ainuttakaan sanaa jonka tuo Pyhä Henki -persoona olisi lausunut ääneen. Jeesus ja Jumala puhuvat omilla nimillään useinkin.) Kyseessä on kuitenkin sama tyyppi. Ihminen vain korostaa niitä erilaisia vaatteita ja sitä miten tyyppi on silti sama, jolloin pinnallisesti voi näyttää että yksi on kolme.

Kuitenkin kristinuskossa on laajemminkin monijumalaisuuden makua: Pahasta syytetään Paholaista, joka on voimakas olento. Tämän luonnetta selitetään siten että tämä on langennut enkeli. Ja enkeli ei ole jumala. Enkelit eivät ole Jumalia koska nämä ovat Jumalan luomuksia. Niillä on kuitenkin suuria voimia, ja ne ovat kuolemattomia. Ihmiset ovat niihin verrattuna voimattomia. Superhumaaneja kuolemattomia. Moni voisi kutsua heitä Jumaliksi. Ja moni polyteismikin muuttuisi enkelien määrittelyllä monoteistiseksi. Onhan hindulaisilla Brahma, Jumala jonka luomuksia ja jonka alla muut jumalat ovat. Enkeleilläkin on jopa nimiä, kuten hindulaisuudessakin tietysti on nimiä eri jumalille.

Olen jopa törmännyt sellaiseen kristittyyn, jonka mielestä vieraiden maiden jumalatarujen takana voi hyvinkin olla totuuspohjaa. Että jumalat ovat vain yksittäisiä demoneja jotka ovat hämmentäneet. Eli ihminen on kohdannut vaikka apinannäköiseksi naamioituneen Saatanan seuraajan, ja tämän vuoksi alkanut uskomaan Hanumaniin. Tämä tarkoittaa sitä että metafyysisessä maailmassa Hanuman ja demoni on olennaisesti samankaltainen. Eroja on siis oikeastaan vaikea vetää.

Kristinusko on pohjimmiltaan monoteistinen vain koska enkeleitä ei kutsuta Jumaliksi. Pääsyy on se, että näitä enkeleitä ei saa palvoa, ne ovat vain Jumalan palvelijoita tai tämän vastustajia (jolloin niillä on sama laatu mutta erilainen käytös ja niitä kutsutaan demoneiksi.) Jakoa monoteismiin ja polyteismiin ei oikeastaan ratkaise itse jumaluuksien määrä vaan enemmänkin se "sallittujen palvottavien määrä".

Uskontojen kehitys pähkinänkuoressa.

"Uskontojen yhteisyyden ja erillisyyden historia on yhtä vanha kuin itse uskonnot. Juutalaisuus, kristinusko ja islam enempää kuin muutkaan nykyajan valtauskonnoista eivät ole olleet olemassa aikojen aamuhämäristä asti. Niiden synty ja kehitys on historiallinen prosessi, jonka seuraaminen auttaa ymmärtämään, miksi uskontojen rajat kulkevat siellä missä ne kulkevat."
(Martti Nissinen, "Miten uskonto sai rajat?")

Uskonnot mielletään pysyviksi. Niiden ajatellaan edustavan ikuista ja muuttumatonta Totuutta. Tätä kautta uskontoja ajatellaan monoliittisina ja hegemonistisina: Ne ovat suuria, ikuisia ja ne eivät muutu koskaan. Koska totuus ei muutu, ei uskontokaan voi. Kuitenkin kun uskontoja tarkastellaan historian kautta, huomataan että ne ovat ajallisesti muuttuvia. Niissä painotetaan eri asioita, niistä poistetaan asioita ja otetaan toisia lisää. Kristinuskossa tämä jopa jonkin verran myönnetään: Vanhan testamentin monet säännöt katsotaan vanhoiksi, sellaisiksi jotka Jeesuksen uusi sopimus muutti.

Mutta asiaa voidaan katsoa yleisestä uskontojen näkökulmasta. Tällöin yksittäinen uskonto on esimerkki isommista linjoista.

Pascal Boyerin "Ja ihminen loi Jumalat" -kirjassa esitetään että uskonnon olennaisin ominaisuus on se, että se
1: Onnistuu olemaan kiinnostava, joka tarkoittaa sitä että ne sisältävät yhden skeeman ilmiöitä ja lainaavat niitä jostain toisesta skeemasta, tätä kautta uskonnot sisältävät komplekseja ideoita, jotka rakentuvat lisäksi psykologisesti synnynnäisiin, esitietoisiin tai ainakin lajityypillisiin luokitteluihin. Siksi uskonnoissa on puhuvia eläimiä, verta vuotavia patsaita tai muuta vastaavaa.
2: Uskonto sisältää olennaisesti elementin, jonka kautta uskotuilla olennoilla on pääsy henkilökohtaiseen tietoon. Eli ne tietävät jos valehtelet. Ne jollain tavalla näkevät kaiken mitä teet, tietävät kaiken mitä tunnet, koet ja ajattelet. Vasta kun tämä ominaisuus astuu mukaan kuvioihin, tarinoihin suhtaudutaan eri tavalla.

Kun nämä ehdot täyttyvät, on kyseessä uskonto. Tämän lisäksi voidaan katsoa miten uskonnot ovat muuttuneet.

Boyerin mukaan aluksi uskonnot keskittyvät näkemyksiin joissa on henkien kaltaisia toimijoita. Ne voivat olla metsänhenkiä tai esi -isiä tai niiden kaltaisia. Ne eivät olleet luojia, vaan vaikuttajia. Henget kirosivat eli toivat kuolemaa ja sairauksia sekä siunasivat eli toivat lapsia ja parannusta sekä satoa tai saalista.

Lisäksi uskonnot kehittyvät uskovien määrän kasvun mukana. Jos puhutaan heimouskonnoista, niissä on tyypillisesti yksi poppamies. Hän ei institutionalisoi näkemystään. Kun uskovien määrä kasvaa, tapahtuu sekä se, että (1) Tarvitaan useampia poppamiehiä ja (2) Muillekin tulee intoa ruveta poppamiehiksi, työsarkaa riittää. Tällöin uskonnosta täytyy ruveta tekemään järjestelmää: Poppamiehet rakentavat "Tiimejä", Heiltä saa samanlaista hoitoa. Näin kilpailua ei ole. Samanlaisuus tarjoaa myös vertailukohdan, jonka kautta kilpailijat voidaan tuomita parantajien sijasta puoskareiksi. Tästä syntyy instituutio ja perinne. Muut kilpailevat tätä kautta vähemmän, ja uusien kilpailevien poppamiesten esiin pääseminen vaikeutuu. Näin poppamiehet pysyvät viroissaan paremmin. Instituution kasvaessa papisto muuttuu ja asiaan alkaa syntymään voimakas kouluttautumisen henki. Pappeus alkaa vaatia opiskelua.

Tästä syntyy varsinaiset jumaluudet.

Tätä seuraa polyteismi, jossa Jumalia on useita, ja niiden välille rakennetaan erilaisia suhteita. Yleensä ne noudattavat perherakennetta. Jumalat ovat toistensa lapsia ja niin edes päin. Tietyn jumalan pariin voidaan mennä sen mukaan mitä tarvetta koettiin. Tässähän tärkeitä teemoja ovat uhraaminen kiitoksena, uhraaminen anteeksipyyntönä ja uhraaminen edunsaamisena. Nämä samat esiintyvät nykyisessä rukoilussakin.

Monoteismi on uudempi, ja siinä yksi Jumala ottaa kaikkien muiden Jumalien roolin. Tässä vaiheessa "kaikkivaltaisuus" korostuu: Jumala ei ole vain yhden teeman, vaan kaikkien teemojen kohde. Egyptiläisten Ekhnaton oli ensimmäinen monoteistinen uskonto, ja sekin syntyi monijumalaiseen kulttuuriin. Laajemmin jalansijaa monoteismi on saanut vasta myöhemmin, ja se liittyy seemiläiseen perinteeseen. Juutalaisuuskin on Matti Nissisen mukaan muuntunut monijumalaisesta yksijumalaiseksi. Kristinusko ja Islam ovat tätä nuorempia ja ne ovat olleet alusta lähtien melkoisen selvästi ja vahvasti yksijumalaisia; Vasta vuonna 620 eKr. deuteronomistinen liike muutti tilanteen; Vasta tällöin Jahven palvonta ainoana Jumalana alkoi.

Tässä kohden on hyvä huomata että monissa polyteistisissäkin uskonnoissa on luomiskertomuksissa on esimerkiksi Brahman kaltainen luova jumala, josta muutkin jumalat ovat peräisin; Tämä on joko muiden jumalien isä tai joka on luonut ne. He eivät ole "kaikkivoipia" aivan aivan samaan tapaan kuin mitä kristinuskon Jumala on. Ne kuitenkin ovat ennen kaikkea luojajumalia, joiden kautta kaikki, myös muut Jumalat saavat alkunsa. Tässä mielessä suurimmassa osassa nykyisistä ja suurista uskonnoista on ollut luojajumaluus. Luojajumaluus ei kuitenkaan ole yleensä varhaisimpien uskontojen Jumala, ne tulevat mukaan kun uskontojen "koko" kasvaa ja niiden rakenne muuttuu. Ne ovat keskittyneet elämänläheisempiin asioihin. Eurooppalaisen kristityn on tätä hieman vaikea ymmärtää, koska meillä Jumala on perinteisesti ollut synonyymi "luojalle", maailman alkuun panijalle. Kuitenkin valtaosa etenkin varhaisimmista uskonnoista eivät ole tälläisiä.

Uskonnot laajenevat, jolloin se että ne vastustavat kovasti ulkopuolisia muuttuu leviämisen hidasteeksi. Vaikka yhteisön intolerantti monolatria toki vahvistaa Me -henkeä ja saa uskovat sitoutumaan, laajenemiseen tätä asennetta täytyy lieventää. Ulkopuoliset täytyy hyväksyä vähintään julistamisen kohteiksi ja potentiaalisiksi käännynnäisiksi pelkä vihollisuuden sijasta. Jos uskonnosta taas lähdetään liikaa, on tärkeää sitoa ihmiset uskoon. Tämä tapahtuu esimerkiksi tekemällä luopumisesta erityisen vakavan asian. Yksityiskohdat elävät, ja parhaiten suosiota saavat ne uskonnot, jotka levittäytyvät silloin kun on tarve ja avaavat rajojaan, ja kun lähtöä alkaa tapahtumaan, reagoivat tähän ja vahvistavat me-muut -dikotomiaa.

Euroopassa kehitys on jakanut tämänkin vielä eteenpäin, ja tämä on tuonut tarpeen lisämäärittelyille:
1: Varhaisempi tapa on ollut primääriuskonto, jossa uskonto tulee vanhempien kautta. Siinä korostuu yhteisö, kokemuksellisuus. Sen sijaan opin hallitseminen on seuraajalla pienemmässä roolissa. Papisto tai muu ylimystö on tiedon haltija, ja kuuliaisuutta korostetaan. Tämän tyypin uskonto kattaa kaikki elämänalueet ja se pyrkii rakentamaan yhteiskunnan, perhe -elämän ja muut asiat. Se rajaa muut ulkopuolelle.
2: Modernimille tyypillinen tapa taas on sekundääriuskonto. Siinä korostetaan yksilöä, tämän valintaa, tämän pelastusta tai yksilönä saamaa etua. Siinä korostetaan erilaisia oppeja, joissa on looginen rakenne. Tässä kuuliaisuus on vaihdettu ymmärtämiseen ja vapaaehtoiseen seuraamiseen. Siinä uskonnollisuus myös usein eristetään arjesta. Siksi uskontoa mennään harjoittamaan vaikka Zen -keskukseen tai kirkkoon, ja arjessa se ei juurikaan näy aktiivipalveluksena. Myös avoimuus ulkopuolisille on korostunut.

Muutokset eivät tietenkään ole nopeita ja jyrkkiä, vaan vanha näkemys toimii pohjana muutokselle. Näin uskontoihin voi jopa jäädä jäänteitä vanhoista näkemyksistä.

---

Tämän lähestymistavan tärkein huomio on siinä, että se ei itse asiassa käsittele uskontoa sitä kautta että onko uskon suhde todellisuuteen mikä. Se käsittelee itse asiassa vain sitä miten ja millä tavoin uskonnot kehittyvät ja missä sosiaalisissa ympäristöissä ne ovat minkäkinlaisia. Uskonnon suosion syy on aina ihminen, ei totuus. On hyvä muistaa että varhaisuus ei myöskään kerro mitään uskonnon totuusarvosta; Osasta ne ovat "alkuperäisiä", toisista "kehittymättömiä". Aika ja suosion jatkumisen pituus ei kuitenkaan ole kovin uskottava uskon kohteen totuusarvon määrittelijä.