Motivaatiopostaus

Lukiossa eräs ikätoverini menetti silmänsä viallisen "Comet Bomb" -ilotulitteen seurauksena. Hän hankki itselleen lasisilmiä. Yksi niistä oli musta, sellainen jossa iiristä simuloiva osa oli punainen. Hänellä oli myös tapana esimerkiksi istua vieressäni lukion "ATK -kopissa". Ja kilkutella lasisilmäänsä esimerkiksi voiveitsellä.

Moni tietenkin motivoituu tästä. Vammautuneiden voimautumisista syntyy optimistisia kasvamistarinoita. Mutta tämä ei ole se motivaatio jota minä haluan tässä yhteydessä opettaa. Motivaationi koskee enemmän sitä että tämä vitsi on hauska ehkä vähän aikaa. Mutta sen venyttäminen vuosiksi ei ole yhtä tehokasta ; Jos samaa veitsikikkaa tekee vielä kahdeksankymppisenä ukkona, niin se on enemmän rituaali ja piintynyt tapa kuin vitsi.

Älkää motivoituko. Käyttäkää suojalaseja jos ammutte ilotulitteita. Ne voivat auttaa jos takana onkin oman huolimattomuuden sijaan vaikkapa viallinen tuote.

Hyvää loppuvuotta!

Mitä jää ilman?

Kun viime vuonna katsoin kulunutta vuotta, se oli huono. Tämä vuosi on ollut huomattavasti parempi. Se on ollut lähinnä viheliäinen.

Syynä on se, että siinä missä toissa vuonna elämässäni oli riskinä menettää merkittäviä asioita, tämä vuosi on tarjonnut menetyksiä asioihin joita ilman en aiemmin ole ajatellut tulevani toimeen, mutta joita ilman olen sittemmin tullut toimeen. Jos 2014 oli vuoden lopuksi elämäntavallisesti ja omistuksellisesti ja sosiaalisesti samanlainen, mutta niitä oli uhattu kriiseillä - kuten potentiaalisella puolison mahdollisella kuolemalla - on 2015  ollut sitä että työpaikka on mennyt konkurssiin ja miekkailunopettajani on lopettanut miekkailunopettamisen siksi että on muuttamassa englantiin. Ja niin edespäin.

Mutta jokin on pysynyt. Blogiani on yhä vaikeaa tulkita.

Viimehetken juhlavalmistelut

Sauli ja Jenni ovat pitämässä teemajuhlia. He ovat kutsuneet paljon vieraita. Juhlia on ollut hauska ajatella ennakkoon. Mutta innostus karisee kun pitää tehdä kauhistuttavia määriä triviaaleja tehtäviä. Kuten valikoida lautasliinan värejä.

Sauli on jo varmasti siirtänyt kuivaustelineen olohuoneesta tai muusta näkyvästä tilasta saunatiloihin. Paikkoja on pölytetty.

Jenni varmistelee materiaaleja ja valmistelee ruokia. Vieraita on paljon joten töitä on hirveästi. Sauli yrittää auttaa, mutta tosiasiassa hän on useasti lähinnä tiellä. Kun hän sitten auttaa pysymällä pois tieltä, Jenni motkottaa hänelle.

Ärtynyt Jenni valittaa kuinka Sauli olikin kutsunut niin monta vierasta. Tulee myös viime hetken valituksia siitä keitä on kutsuttu ja keitä ei. Ja mitä on käynyt mielessä kun on kuviteltu että vieraat tulisivat toimeen keskenään kun ovat julkisesti riidelleet. ("Että menitkin samaan aikaan kutsumaan molemmat! Mitä sinunkin päässäsi oikein tapahtuu?" sanoo Jenni.)

Molempien mieli tekisi perua koko juttu. Etenkin kun tuli sovittua että juhlat ovat teemajuhlat jolloin ei voi vain laittaa jotain. Tavalliset juhlat olisivat vähemmän säädellyt ja se antaisi miellyttävää pelivaraa. Etenkin kun teemajuhlien aiheeksi on laitettu Suomi. Ja Suomi -teeman kanssa pitää olla varovainen. Jos pukeutuu halpaan saamelaispukuun se voi loukata saamelaisia. Eikä toisaalta ole mukavaa tervehtiä juhliin kutsuttua iloista maahanmuuttajaperhettä Suomi-konepistooliaiheella.

Tekisi mieli vain lyödä hanskat tiskiin. Mutta kumpikaan ei kehtaa, kun on tullut kutsuttua niin paljon ihmisiä ja mainostettua juhlia ennakkoon. Muuten voisi iskeä äkillinen oksennustauti ja juhla peruuntua. Mutta nyt ei kehtaa, vaikka sairastuisi oikeasti eikä keksitysti.

Samalla Saulin mieltä kaikertaa se, että hän ei ole saanut kutsua monia kavereitaan joita olisi halunnut. Jenni on kutsunut ystäviään varsin huolettomasti. Mutta kaikki Saulin ystävät eivät kuulemma kelpaa yhteisjuhliin. Saulista kaikki hauskimmat tyypit eivät pääse mukaan. Siksi Sauli onkin järjestänyt epämuodollisemmat jatkot. Sinne menevät ne villimmät tyypit. Siellä Suomi -teema näkyy korkeintaan sillä, että tarjolla on Suomi-viinaa, tai Finlandia -vodkaa. Näissä vähän riehakkaammissa juhlissa onkin mukana esimerkiksi elämäntapaintiaaneja. Mukaan odotetaan legendaarista elämäntapaintiaanipäällikkö Hullua Poliisihevosta. Jo nyt tiedetään että paikalle tulee savumerkkeihin erikoistunut puskistahuutelijamestari "Shitting Bull". Saulia jännittää ennen kaikkea se, mitä käy jos Jenni saakin tietää näistä sivujuhlista. Hän keskittyykin edustamaan. Ja harjoittelee jo ennakkoon peittelemään illan mittaan pikku hiljaa kasvavaa humalatilaansa. Samalla hän harjoittelee ilmeitä ja eleitä, etenkin sitä kuinka haukottelua kätketään siinä vaiheessa kun vieraat alkavat kertomaan omia lomamatkamuistojaan. Toisaalta vieraita odottaa myös valmiiksi ladattu diaprojektori jossa on lomakuvia viimeisimmältä Lapinreissulta.

Juhlat tuottavat jo kovaa stressiä. Hermostuneisuus on kuitenkin varsin maltillista. Vasta huomenna pestään WC.

Mitä eroa on virpomisella ja halloweenilla?

Halloweenin vietto on Suomessa melko uusi ilmiö. Se on toki varmasti ollut tuttu piirrettyjen ja muun viihteen kautta. Virpomisessa on nähtävissä paljon samaa. Molemmissa kerätään hirviöksi pukeutuneena karkkia.

Onkin itse asiassa todennäköistä että halloweenin ja virpomisen välillä on samantyylinen hengellinen yhteys. Jos mietitään miksi noidat kuuluvat pääsiäiseen, se voidaan liittää ajatukseen siitä että Jeesuksen ollessa haudassa pahalla ei ikään kuin ole valvojaa ja rankaisijaa. Aiemmin virpomista onkin harjoitettu myöhemmin. Työpaikallamme vanhempi polvi muisti miten noita-armeijat virpoivat nimenomaan pääsiäissunnuntaina. Nykyisin sitä virvotaan palmusunnuntaina ja virpojien pajunoksat yhdistyvätkin suoraan kansanjoukkojen heiluttamiin palmunlehviin. On omituista että noidat liittyisivät teologis-sujuvasti tähän uuteen kontekstiin mutta näin on todellakin tapahtunut.

Jossain määrin näyttääkin siltä että virpominen on halloweenistynyt, kenties juuri siksi että meillä ei ole ollut halloweenia. Ja siksi, tavallaan, nyt meillä on niitä kaksi. (Jekkuilu kuuluu maassamme halloweenin henkeen mutta ei sisältöön. Jekkuilu kuuluu meillä oikeasti vain wappuun. Eikä siihenkään.)

Jossain mielessä pohjanmaan pääsiäiskokot kertovat kuitenkin jotain oleellista. Nimittäin sen mitä eroa on palmusunnuntailla ja halloweenilla. (Paitsi se että halloweenissa asussa on suurempia vapauksia ja siinä on eri päivämäärä.) Palmusunnuntaina noidat tuovat mukanaan omat polttopuunsa rovioon. Tämä tietenkin sopii vahvasti pääsiäisen henkeen ; Kantoihan Jeesuskin oman ristinsä teloituspaikalle (suurimmaksi osaksi).

Se on Täytetty (33)

Juhlat vietettiin perhepiirissä. ; Tarkalleen ottaen juhlaa viettivät
minä ja yllätyskasa syanidinmakuisia leivonnaisia.
Paremmin ei siis voisi juhlinta mennä.

Yllättävän moni ihminen muisti sen mitä en itse meinannut. Eli täyttöpäiväni. (Isäni kyllä pilasi yllätyksen jo eilen muistuttamalla siitä että minulla on syntymäpäivä. Muuten olisin unohtanut sen. Tapa ei ole ainutlaatuinen.) Monet ovat toivottaneet toivotuksensa tavalla joka korostaa ns. "onnea". Onni on tässä kiinnostava konsepti;
* Sillä en paatuneena naturalistina tunnetusti usko sellaiseen. Vain todennäköisyyksiin. Joku siis haastaa maailmankuvani omana syntymäpäivänäni? Mitä helvettiä?
* Todennäköisyyskulmassa korostuu vähän sellainen henki että olisi jotenkin odotettujen todennäköisyyksien vastaista täyttää vuosia. Joka tuo mieleeni sen, lähinnä vanhoja ihmisiä vaivaavan, asenteen jossa tekisi mieli urputtaa siitä että "olen toki vanha mutta en niin vanha". En tiedä ovatko "parasta ennen" -päiväykseni menneet kovin loppupuolelle kun näitä onnentoivotuksia jaellaan.
* Ja muutoin onni tarkoittaa jotain onnellisuustilaa. Joka on kaltaiselleni pikkumaiselle nipottajalle ja yleisesti ärsyyntymisherkälle urputtajalle poikkeuksellinen tila, Minulle on valitettavan luontevaa viilata pilkkua joistain "onni" -sanan denotaatioista kuin katsoa mitä toivottajat ovat perimmiltään tarkoittaneet. Ja tässä ilmapiirissä tietty iloisuus ja positiivisuus voivat karista nopeammin kuin hilse päänahastani.

Mutta kenties toivottekin minulle tältä osin persoonallisuudenmuutosta, asenteenmuutosta ja kasvua ihmisenä. Se tulleekin tarpeen. Joskin en tiedä miten epäkohteliasta tai kohteliasta on korostaa heikkoja puolia juuri syntymäpäivänä. Mutta toisaalta se on päivä muiden ohella. Se on vain 24 tuntia ; Maapallon pyörimisen mukaan määritelty inhimillisen kulttuurin konstrukti. Joten miksipä ei.

Se oli aivan erityisen paska vuosi

Uuden vuoden päätteeksi on hyvin perinteistä käsitellä alkamisia ja loppumisia. Menneestä vuodesta tehdään vaikkapa yhteenvetoja. Blogistina voisin vaikka nostaa esiin ne blogaukset joita pitäisin vuoden tärkeimpinä.  Minulla ei valitettavasti ole antaa tämänlaatuiseen mitään näkemystä. Blogitekstini ovat minulle kaikki vähän kuin jotain epämuodostuneita äpärälapsia. Rumia mutta omia. Ja jossain määrin rakkaita kaikki, paitsi silloin kun ovat tuhmia.

Sitä paitsi uusi vuosi on minulle perinteisesti surun läpitunkemaa aikaa. Kenties ymmärrettävästi. Se, että kuoleman päiväys on helppo muistaa ja sitoa tietynlaiseen juhlaperinteeseen on jo yksinään ankara muistute. Eikä asiaa suinkaan auta se, että kyseessä ei ole tapaturmainen kuolema vaan itsemurha.

En kuitenkaan kieriskele tämän blogauksen kanssa tässä aiheessa. Sen sijaan on rakentavampaa käsitellä tätä vuotta. Joka oli itselleni kaiken kaikkiaan aivan erityislaatuisen paska vuosi. Se ei ole aivan yhtä huono kuin vuosi 2000. Se ei ole yhtä emotionaalisesti tyhjiin imevä kuin vuosi 2004. Mutta se kyllä pääsee hyvälle pronssitilalle. Eikä omaa ansiotaan vaan tuurilla. ; Tämä vuosi on itse asiassa mennyt aikamoisessa sumussa kevään jälkeen. Syynä oli perheessä ollut tarpeeton terveydellinen yllätys joka johti leikkaukseen asti. Tämä aikaansai tietynlaisen eksistentiaalisen shokin mieleen. Eikä se rehellisesti sanoen ollut edullista lompakollekaan. Leikkaukseen ei kuitenkaan kuoltu eikä tässä vaiheessa ole mitään merkkejä siitä että tarvetta uusinnoille olisi.

Tämän vuoden ongelmana on ollut oikeastaan se, että tilanteen luonne on ollut kaiken kaikkiaan sellainen että en ole voinut puhua yksityiskohdista. Jotka ovat henkilökohtaisia ja syviä. Ja jotka eivät ole minun henkilökohtaisia ja syviä asioitani vaan puolison. Näin ollen en voi jakaa tai puhua niistä oikein kenellekään. Puolisolle voisi puhua mutta tosiasiassa on tärkeää tukea häntä prosessissa joten aivan kaikkea on turhaa vuotaa hänenkään riesakseen. Tässä tilanteessa olenkin hyvin korostetusti yksin. Jopa hämmästyttävän yksin. Sillä jos otetaan käsille omat vaikeimmat aikani, jolloin en omista luottamussyistäni voinut lainkaan puhua ns. perheelleni ja verisukulaisilleni, minulla oli kuitenkin hyviä ihmisiä jotka jaksoivat kuunnella raivostuttavaa vuotamistani. Sellaiset ihmiset kuin Siri Kotajärvi ja Anna Korkolainen. Jotka vaivautuivat puolestani ja tekivät sen tyylisiä joustoja joita en ansainnut. Ja mikä pahempaa, joita en voi mitenkään koskaan maksaa takaisinkaan. Nyt minulla ei ole mahdollisuutta tämänlaiseen. Olen kaiken kaikkiaan ollut hyvin yksin.

Joten olen päätynyt tekemään sen missä olen hyvä.

Tuotan paljon tekstiä. Olen hyvin avoin monista asioista. Ja tosielämässäkin kerron paljon asioistani. Harvalle tulee tästä asioiden vuotamisesta mieleen se, mitä se on. Se on tehokkainta mahdollista asioiden piilottamista ja sensurointia. Se on sitä mitä kidutettavana oleville opetetaan strategiaksi. Ei pidä miettiä sitä mitä ei saa sanoa. Ei saa miettiä että "en paljasta asiaa X" vaan sen sijaan pitää puhua avoimesti muista asioista ja muista aiheista. Olen tässä mielessä erittäin hyvä. (Opin asian valitettavan myöhään, mutta sittemmin olen käyttänyt sitä mestarillisesti. Itse asiassa on syytä tiedostaa että eräässä mielessä eräs tärkein osa ammattianikin on se, että pidän työkseni yrityssalaisuuksia. Ne eivät ainakaan minun kauttani lipsahda, eivät edes humalassa baarissa.)

Toisaalta olen muutoinkin parhaimmillani tilanteissa jotka eivät suju. Tämä johtaa siihen raivostuttavaan tilanteeseen jossa skillsettini ei sovi ns. terveeseen normaaliin elämään. Pärjään ja menestyn sellaisissa tilanteissa jotka estävät minua olemasta oikein millään tasolla onnellinen. Ja tätä kautta moni on ihmetellyt miten hyvin olen suhtautunut ja hoitanut tiettyjä puolia elämästä.

Toisaalta tämä stressi on ollut luovuudelleni hyväksi. Olen kokenut että etenkin huumoripuoli on syntynyt epätavanomaisella helppoudella. (Jostain syystä moni ajattelee että humoristina oleminen tarkoittaisi iloisuutta. Tässä kuitenkin menevät minusta huumorin vaikutus ja huumorin synty sekaisin.) Mikä ei ole ainutlaatuista. En siis ole tässä tilanteessa vajoamassa masennukseen tai suisidaalisuuteen - joista molemmat ovat kokemuspiirissäni, etenkin jälkimmäinen, ovat kaikkea muuta kuin vieraita - vaan olen jotenkin tässä kaikessa syntynyt tuottamaan monenlaista. (Jos en muuta niin epämuodostuneita äpäriä blogin täytteeksi. Mutta samaa on tapahtunut töissä ja kotona ja muutoinkin.)

Joka taas tarkoittaa että kenties tämä vuosi ei ollut niin läpitunkevasti ja kokonaisvaltaisesti paska. Tämä on vuosi jolloin opin sen, että jos kukaan ei ole auttamassa ja itse on selvittävä, niin sitten sitä selviää. Jos ei muutoin niin toisten puolesta. Tämä vuosi ei siis ole ollut sitä normaalia maailmaa jota kuvaa se, että minä epäonnistun. (Se, että teen ylilyöntejä, virheitä, olen vaikea ihminen joka ei osaa ilman että kaikilla muilla on paha olla.) Tätä vuotta kuvaa se miten koko maailma on epäonnistunut. (Jopa siinä mittakaavassa että olisi houkuttelevaa uskoa johonkin Jumalaan tai älykkääseen suunnittelijaan jota syyttää Pahan ongelman nimissä tästä kaikesta joka heijastelisi hänen läpipahaa ja kieroutunutta luonnettaan.) Kerrankin virhe ei ole minussa vaan maailmassa. Joten kenties tämä vuosi oli jotain jota muistelen myöhemmin tavalla jonka voi tiivistää Milja Kauniston "synnintekijä" -kirjan loppuun ; "anna minun vielä nähdä unta miehuuteni päivistä, jolloin kärsimys ja rakkaus tulivat minulle tutuiksi. Anna minun sitten unohtaa kaikki muu kärsimys paitsi rakkaus. Anna minulle vielä uusi alku."

Oispa joulu että vois yölläkin käydä jääkaapilla

Valkeaa joulua Tonttu Godwinilta!

Nykyaikana joulu on koko ajan uhattuna. Joulua uhkaavat niin vapaa-ajattelijat, animalian tehotuotantotiloihin iskijät ja sianlihan MRSA -testaajat. Joulun uhkaaminen on tullut maahamme uusateistien mukana amerikoista ; Siellä on pitkään sensuroitu Jeesus joulusta. Christmas on ensin sensuroitu muotoon Xmas. Ja sitten aikuisviihdeteollisuus on yrittänyt laittaa alkuun kaksi rastia lisää. Maallistuneet ovat sielläkin sentään tehneet joulusta koko perheelle soveliaan, mutta ilman kristusta (Christ) joulusta (christmas) jää vain massa (mass). Ja tämän läskin kuljettamiseen tarvitaan kokonaista porovaljakkoa.

On kauhistuttavaa miten nykyään joillekuille ei enää mikään ole pyhää. Toisaalta juuri tämän vuoksi onkin entistä merkityksellisempää nojautua joulun perinteisiin, ne tuovat siihen pysyvää tarkoitusta.

Joulun aikana on syytä muistaa puitteet. Talossa suoritetaan joulusiivous. Tai vähintään ripustetaan mäntysuopaan kastettu joulusukka seinälle. Joulusukka joka köyhissä perheissä voi olla Lenita Airiston kauhistelema tennissukka. Ja ahneemmissa talouksissa se muistuttaa enemmänkin säkkiä joka on venynyt mutkalle tavaranpaljoudessa.

Ja ennen kaikkea on muistettava joulun ruoka. On rosollia, lanttulaatikkoa ja porkkanalaatikkoa. Pöydällä on keitettyjä herneitä, riisipuuroa jossa on manteli, unohtamatta tietenkään luumusoppaa. Särpimeksi on tarjolla kotikaljaa. Ja toki joulupöytää voi juhlistaa myös vahvempi alkoholi. Ketään ei vahingoita jos joulupöydässä tarjotaan hieman sherryä tai viinaa, tietenkin kohtuudella, kenties pullo tai pari. Eikä joulupöytä tietenkään olisi mitään ilman kaiken kruunaavaa lihaisaa huippua joka on asetettu pöytään juhlapaikalle. Ruokalaji joka sopivasti suolattuna ja mureaksi uunissa paistettuna kruunaa perinteisen jouluaterian. Höyryävä vauva-Jeesus muistuttaa joulun perimmäisestä sanomasta.

Luciferinpäivä (ja tukasta nousee valo)

13. joulukuuta, eli pari päivää sitten, oli jokavuotinen Lucian päivä. Tämän juhlapäivän taustat ovat varsin häiritsevät. Tämän juhlapäivän taustalla oleva tarina on mielenvikainen. Sellaisella tavalla joka on uskottavaa vain teinielämää eläville. Mentaalinen tasapainoisuus on samaa kuin Shakespearen "Romeossa ja Juliassa" jossa pikaihastus johtaa itsemurhaan kun elämän rakkaus, johon on tutustunut vain hieman aiemmin ja jota hädin tuskin tuntee ulkonäöltäkään... Josin Lucian päivän tarina on monta astetta seksuaalisen pidättyväisyyden suuntaan.

Tämä taustatarina on saanut Arhi Kuittisen kirjoittamaan siitä miten tämä tarina ylläpitää neitsytkulttia. "Tänään on Santa Lucia -kultin päivä suomalaisissa kirkoissa. Eikä se näytä feministejä häiritsevän. Useimmat feministit luulevat että naitsyt tyttöjen palvominen kirkoissa on naisen ylistämistä." ... "Ei varmasti Pohjoismaissa juhlittaisi juhlavana joululegendana sellaista tarinaa, jossa nuori mies tekisi itsemurhan ennemmin kuin suostuu seksiin!" Taustatarina on tietenkin tosi. Ja Kuittinen on luonut omanlaisensa perinteen kertomalla Luciasta toistuvasti. Sisältö on aina suunnilleen sama. Tärkeintä Luciassa on muistaa "Suvun ylpeys: neitsyt. Kirkon ihanne kiltiksi ja kelpaavaksi nuoreksi: neitsyt. Tämä on aika järkyttävää, katolista pyhimyskuva-palvontaa: juhlitaan naista, joka silpoo itseään, jotta pysyisi neitsyeenä. Palvottava uhri, joka tekee kaikkensa pysyäkseen neitsyenä. Ja äidit ovat ihan ekstaasissa julkisesti neitsyttytöiksi julistettavien kulkuetta katsoessaan; äitien ja isien kontrollijuhla, lapsen seksuaalisuuden omistamisen ja väheksymisen rituaali."

Näkemyksen ongelma onkin siinä että se tarkastelee ns. teologisesti korrektia tasoa. Tässä tasossa rituaalin sisältö on historiassa. On perinne joka nojaa tarinaan. Tässä ylimmäisen arvon saa alkuperä. Ja oikeaoppisuus. Käytännössä tämä ei vain vastaa kovin hyvin sitä miten asioita sitten käytännön tasolla hoidetaan. Haasteena onkin se, että tosiasiassa perinteet ainoastaan vetoavat mielikuvaan ikuisuudesta. Tosiasiassa niiden sisältö modernisoituu hyvinkin helposti. Symbolit muuttuvat. Siksi olemme esimerkiksi riisuneet joulusta pakanalliset tarinat mutta pitäneet perinnäistavat. Juhlat on pidetty, ne on vain kristillistetty sisällöllisesti.

Jos Luciferinpäivällä olisi
nettimeemi, niin se näyttäisi
suunnilleen tämänlaiselta.
Juhlassa on perimmiltään
kysymys aivan perustavasta
asiasta : paloturvallisuudesta.

Lucia -juhlassa on kysymys hyvin yksinkertaisesta rituaalista. Kouluissa ja muualla pyritään pimentämään käytävät ja sitten nuori nainen, ja sitten lauletaan toistorakenteista laulua yhdessä. Kun on pimeää ja joku kulkee palavat kynttilät hiuksissaan, se on tavallaan siistiä. Lucian päivän tarinaa ei sen sijaan kerrota. Juhlan kerrotaan viittaavan "Lucian päivää vietetään valon juhlana 13. joulukuuta. Lucia-juhla on perinteeltään suomenruotsalainen, mutta myös suomenkielisille juhla on tullut tutuksi vuosittain valittavan Suomen Lucian kruunaustilaisuuden ja siihen liittyvän kulkueen sekä Lucia-markkinoiden kautta" ... "Lucia-perinne on sekä näytelmää että todellisuutta, se on sadun hohtoa ja sosiaalista vastuuta." Päivästä ei kerrota verenhurmeisia silvontatarinoita. Mikä tavallaan siivoaa siitä kaiken coolin, mutta toisaalta tekee siitä lapsille ja lapsenmielisille sopivan. Sitä ollaan edetty niin kauas tästä alkuperäisestä tarinasta että olisi kenties viisainta sanoa "Kunnia olkoon Luciferin, valontuojan". Juhlan nimeä ei tarvitsisi muuttaa montaa kirjainta.

Neitsyydenpalvontaa on siitä käytännön Luciatarinassa vain hyvin niukasti. Itse asiassa kun katsotaan että on jonkinlainen kunnia olla lucia -neito, on tässä juhlassa kaiken kaikkiaan hieman sellaisia sävyjä mitä on modernisti laitettu ns. missikisoihin. Lucia -neidon on oltava siveä ja nätti ja osattava laulaa. Missikisoissa naisella täytyy olla ulkonäköä ja jokin hauska talentti. Molempien on hyvä olla ainakin maineeltaan neitsyitä. Avioliitossa olevia ei hyväksytä. En silti lähtisi sille linjalle että esittäisin että missikisat olisivat jonkinlainen neitsyyden vahtimisen työväline. Erot eivät ole käytännössä vaan taustatarinoissa joita kukaan ei oikein jaksa muistaa. (Ja viralliset kirkon edustajat eivät ilmeisesti oikein kehtaa muistaa. Juhlaperinteen kauniit tarinat ja taustat löytyvät pääasiassa ateisteilta ja muilta vastaavilta uskontokriitikoilta.)

Monesti viitataan siihen että on tärkeää ymmärtää "Raamatusta" lainattujen sanontojen taustoja koska tämä näyttää miten kristinusko läpitunkee kulttuurimme. (Samalla kun henkilöt eivät nimenomaan halua tietää mistä nettimeemistä joku sanonta on nuorison kieleen pompahtanut vaan pitävät tätä hapatuksena.) Kuitenkin suurimman osan ajasta ihmisillä ei ole mitään hajua siitä mikä on oikeaoppinen tausta. Eikä tällä ole merkitystäkään. On virhe luulla että rituaali on teologiaa. Että rituaali on absurdi teko joka hakee voimansa akateemisen rationaalisesta teologiasta. Tilanne on toinen. Juhlat ja yhteinen toiminta on siistiä. Pimeässä ohikulkeva kynttiläkulkue on siisti perinne. Siksi uskonnot mielellään pitävät vanhoja perinteitä ja selittävät ne uusiksi. Sillä tosiasiassa teologia koostuu hiustenhalkojasaivartelijoiden absurdeista mietteistä joilla ei olisi mitään merkitystä ja arvoa jos ne eivät saisi oikeutustaan juhlista ja rituaaleista.

Seurasaaren Ratatoskr

Juhannus on yleensä aikaa jolloin on miellyttävää olla kaupungissa. Ihmiset siirtyvät maaseudulle joten kenties kaikista rauhallisinta on olla jossain taajama-alueella. Toki Helsingissä on aktiota, esimerkiksi seurasaaressa poltellaan kokkoa. Kaiken kaikkiaan juhannusta leimaakin odottava tunnelma. Juhannukseen liittyy odotuksen tunnelmaa. Kuten "Helsingin Sanomien" kulttuurisivut tänään kuvasivat Hannu Salaman "Juhannustansseja". Kirjan pääfunktiona ei ollut rienata Jumalaa. "Tarkoitus on tietysti panna iso vaihde päälle ja päästää ilo ylimmilleen - hintaan mihin hyvänsä. Siinä mielessä maaseudun rauha on pelkkä illuusio. Maaseutu on täynnä juhlijoita, kaupunki on autio." ... "Entä romaani? Mitä siinä tapahtuu? Juhannustanssien kuvaamat henkilöt ovat täynnä odotusta, yksi haaveilee pukille pääsystä, toinen kunnon kännistä ja joku vain hauskanpidosta tai tanssiin pääsystä." Ihmiset odottavat juhannukselta jonkinlaista vapautta.

Oravien myyttinen valta(kunta)

Haluatko kuulla mitä
se sanoi äidistäsi...
*tsik* *tsik*

Mutta siitä huolimatta Seurasaari tarkoittaa minulle ensisijassa oravia. Se on oravien valtakunta ja jos joku mainitsee Seurasaaren, tästä seuraa vahva assosiaatio oraviin. Ja koska Juhannus on kristinuskoa vanhempi juhla - juhla jota on määritelty uusiksi kristinuskon valtaanastumisen jälkeen - on kenties syytä katsoa hitusen viikinkien mytologiaa. Heidän maailmanpuunsa, Yggdrasil, oli suuri tammipuu joka lävisti eri maailmat. Sen juuressa eli Níðhöggr / Nidhug / Nidhögg, lohikäärme joka eleli muun muassa vainajia syöden. Sen latvassa oli myyttinen kotka. Latvan ja rungon väliä juoksi Ratatoskr, myyttinen orava. Tämä hahmo on ristiriitainen. Se on diplomaatti ja viestinviejä joka välittää kotkan sanomisia lohikäärmeelle. Ja lohikäärmeen sanoja kotkalle. Toisaalta se on myös petollinen. Se kertoo epäkohteliaisuuksia ja loukkauksia puolin ja toisin. Tämä tietysti suututtaa kotkaa ja lohikäärmettä jotka ovat vihoissa keskenään.

Ruoki minut tai
kiipeän päällesi ja
tartutan sinuun täitä.
Sitten kerron mitä
se sanoi sinun äidistäsi.
*tsik* *tsik*

Mielestäni orava on harvinaisen hyvä otettavaksi tämänlaiseksi viestin välittäjäksi. Sillä pohjolassa on hyvin vähän eläimiä jotka kulkevat edestakaisin puissa. Eteläisimmissä maissa voitaisiin ottaa erilaisia apinoita. Mutta pohjolassa runkoa kiipiviä eläimiä on suoraan sanoen "melko vähän". Ja sen jälkeen kun orava on valittu myyttiseksi viestinviejäeläimeksi on valheellinen luonne hyvinkin ymmärrettävä. Sillä jos oravia pitää kuvata jollain tavalla, niin se on se, että ne näyttävät suloisilta mutta eivät ole. Oravat ovat kusipäisiä elukoita. Ne voivat tehdä tuttavuutta, mutta omillaa ehdoillaan. Ne haluavat ruokaa.

Ja jos oravan näkee luonnossa, sen havaitsee usein naksutuksesta. Ja kun tätä naksutusta seuraa, voi huomata miten siihen liittyy hännän huiskutusta. Ja asentokieli näyttää että ele on aggressiivinen. Tästä syntyy helposti sellainen kuva että oravat asenteeltaan "itseään isompia eläimiä" jotka ovat aggressiivisia, mutta eivät hyökkää kimppuun vaan enemmänkin haukkuvat ja "puhuvat paskaa". Oravat ovat varovaisia mutta uteliaita. Ja ne lähinnä väistävät vaaraa, eivätkä pelkää sitä. Ne ovat valppaita, mutta tottuvat riskeihin ja sen jälkeen ne saa kesyyntymään helposti. Kesyyntymään siinä mielessä että ne oppivat vaatimaan ruokaa tasolla jossa ihmisien päälle kiipeilyäkään ei vältellä.

Siksi ei pidä hämmästyä että muidenkin kansojen mytologioissa oravalle on annettu ikävä luonne. Pohjois Amerikan intiaaneihin kuuluvalla Wabanaki -heimolla oli myös myyttinen orava, Meeko / Mikew. Tässä kulttuurissa kerrotaan tarinaa jossa orava oli aiemmin ollut jättimäinen, yhtä suuri kuin Mooween, karhu. Mutta oravalla oli niin paha luonne, että se vaaransi maailman. Siksi eläinten hallitsija, Clote Scarpe, pienensi oravan ruumiin mutta ei sen luonnetta. Ja sen jälkeen oravat ovat uhitelleet ja usuttaneet muita eläimiä tekemään asioitaan.

Sivistynyt loppukaneetti.

Näin myytit opettavat arvokkaita asioita jopa maallistuneille kaupunkilaisille. Mennyt viisaus kertoo juurista, siitä mistä on tullut. Myytit kartoittavat alkuperäämme ja sitä minkä asioiden varaan maailmaa on ennen rakennettu. Mutta tämän lisäksi ne auttavat ymmärtämään nykyhetkeä ja suunnittelemaan tulevaisuutta. Ne antavat pontta unelmille ja suunnitelmille, joille Juhannus on mitä parhainta aikaa. Ne kertovat sellaista viestiä että kun viettää aikaa seurasaaressa, on hyvä muistaa suojella eväitään. Sillä oravat ovat paskiaisia. (Toisaalta itse olen kyllä ihan leppoisa, jauhan paskaa ja yritän vain pummia kaikkien kaljat.)

Miksi vappu on työväen kännäysjuhla?

Olen tarkoituksella pitämässä täysin alkoholitonta vappua. Siitä huolimatta ei voi olla muistamatta erästä intialaistaustaista Helsingin yliopistolla opiskellutta miestä. Joka vappuun törmätessä ihmetteli että "ihmiset kusé ulo". Että mitä oli kun joka paikassa näkyi ihmisiä jotka virtsasivat kadulle. Hän oli hämmästynyt vaikka voisi odottaa muuta ihmiseltä joka on peräisin maasta jossa on mm. Kalkutta. (Jolla on ainakin saastaisen kaupungin maine, ellei peräti olemus.)

Vappu on työväen juhla joka on samalla vapaapäivä. Ja siihen liittyy hyvin vahva karnevalistinen tunnelma. Lapset pukeutuvat naamiaisasuihin. (Ja itsekin pukeuduin ketjupanssaristoon töihin, joissa oli vapunaattona lähinnä juhlimista.) Ja ihmiset juovat viinaa, lukevat wappulehtiä ja virtsaavat julkisilla paikoilla.

Nähdäkseni paradoksi "työn juhlimiseen vapaalla" on tavallaan näennäinen. Jos mietimme mitä kommunismi ja työväenliike on aina pyrkinyt tekemään on juuri sitä että ihmisen elämässä on muutakin kuin työntekoa. Työtuntien rajaaminen on ollut aina päällimmäinen tavoite. Tässä mielessä vapaapäivä edustaa hyvin suurta onnistumista jossain joka on kommunistisen työväenliikkeen syvintä olemusta. Eikä siinä siksi ole mitään paradoksia.

Toisaalta kysymys on myös työn luonteesta. Halu pitää vapaata johtuu siitä että työtehtäviä on erilaisia. Ja ne ovat kognitiivisesti hyvinkin toisistaan poikkeavia. Törmäsin tähän jutellessani erään konsultin kanssa. (Olimme molemmat kyllä ihan vapaalla.) Hän ihmetteli tapaani lokeroida. Eli minulla on tiettyjä juttuja töissä, toisia harrastuksissa ja blogikin on sirpaloitu erilleen. Hänestä minun tulisi tämänlaisen sijaan esimerkiksi tehdä sellaista työtä josta nautin niin että minun ei ikään kuin tarvitsisi tehdä töitä työnä ja eriyttää tähän erikseen viihdettä. En minä voinut sanoa hänelle muuta kuin että minkäs tekee jos ainut mitä perimmiltään haluaisi tehdä on ammattibatman. Kommentti oli se, että tämän idean voisi jotenkin brandata. Batmanin tekijänoikeus on jonkun yrityksen omaisuutta ja näin ollen tämä yritys voi oikeasti tarvita jonkinlaista ammattibatmania. Mikä redusoitui pienen miettimisen jälkeen siihen että batman olisi jonkinlainen showbisnesmies loppujen lopuksi. Olisi jotain melko mukavana pidettyä medianhallintaan liittyvää työtä.

Tosiasia on, että on töitä jotka tehdään jotta saadaan vapaa-aikaa. Ja sitten niitä useiden konsulttien korostamia töitä joissa korostuu tekijän onnellisuus, ja silloin vapaata ei tarvitse kun työ tarjoaa ikään kuin syvimmän tyydytyksen.

Ja jos katsotaan "proletaareja ja porvareita" niin johtoportaan työt ovat ihmiselle mielekkäitä ja työläisten ei ole kannustavaa. Ja tämä ei ole "pelkkä persoonakysymys". ; Rehellisesti sanoen osa töistä on yksinkertaisesti mielensurmaajia. Ja kyseessä ei ole pelkästään siitä että ihmiset ovat töissä joista pitävät tai eivät pidä. Vaan että ihan kognitiivisilta rakenteiltamme toiset työt, joita on kuitenkin ikään kuin pakko tehdä, ja joista itse asiassa koostuu myös merkittävä osa työmarkkinoilla olevista töistä niin että useimmilla ei ole vaihtoehtoja näiden ulkopuolella ja yhteiskuntakin kaatuisi jos jokainen oikeasti lopettaisi niiden tekemisen. Ihminen on hyvä tekemään päätöksiä mutta huono tekemään hyvin toistuvia asioita tai monitoroimaan jotain joka on tylsää
1: Menneinä aikoina esimerkiksi paimenien työ ei ollut fyysisesti hirvittävän raskasta, mutta lampaiden valvominen oli hirvittävän tylsää. Tarvittaessa piti olla valmis nopeasti. Siksi paimenuuteen on useissa kulttuureissa liittynyt pienimuotoinen soitinten rakentelu ja niiden soittaminen. ; Ja samasta syystä lentokoneiden ohjaamoita suunnitellessa mietitään sitä että ohjaaja ei turtuisi mittarisokeuteen.

Siksi nimenomaan työläisyyteen kuuluu helposti se, että työt ovat niitä ikäviä hommia joita tehdään palkan vuoksi. Ja niitä teetetään koska vaikka homma ei ole kenties miellyttävä, niin jonkun on se tehtävä. Tässä kontekstissa vapaapäivä ja työläisyyden korostaminen sopivat melkoisen hyvin yhteen. Tänä aikana voi vaikka luodata syvimpiä tuntoja virtsaamalla julkisilla paikoilla.

---

Oikeasti vappu on myös porvarien juhla, jolloin vedellään skumppaa nurmikolla. Sen jälkeen voi käyttäytyä sievästi.

Joulutunnelmainen ystävänpäivä (ei ystävällisyydenpäivä)

Ylläoleva video on kooste "Sherlock" -sarjan kolmannen tuotantokauden hääjaksosta. Siinä Sherlock Holmes, tuo hyvin yhteiskuntaan sopeutunut sosiopaatti, on John Watsonin best man. Sen sävynä on rakentaa kontrasti Sherlockin "vaikeuden" ja Watsonin "helppouden" välille.

Tälle on tarvetta. Sillä jo Aristoteleen ajoista asti on ajateltu että ystävyys olisi jotenkin oleellisesti samanarvoista. Ja tästä on vedetty ajatus siihen että seura tekee kaltaisekseen ja että saamme ystäviä jotka ansaitsemme. Sherlock kuitenkin puheessaan muistuttaa elämän realiteeteista. Kun on vaikea ihminen, saa sellaisia ihmisiä joita ei nimenomaan ansaitse. Pitkämieliset ovat ne, jotka jäävät jäljelle pakoon juoksematta.

Voisin tässä viitata vaikka isäni häihin joissa (oikeasti jossa, oli yhdet häät) olin bestmanina. En pitänyt yhtä puhuttelevaa ja ymmärrettävää puhetta. (Puhuin, muistaakseni, turvavaljaista siinä hengessä että kun olivat menossa avioon yleisen mielipiteen mukaan pikaisesti, niin että on hyvä pistää turvavaljaat päälle jo maassa. Muistaakseni tunnustin puheessani myös tehneeni rikoksen, eli kiivenneeni Helsingissä Johanneksen kirkon katolle. Mutta en ole puheenpitäjä, enkä kovin hyvämuistinen joten se siitä.)

Mutta viittaan ystävyyteen laajemmin. (Nepotismi ja perheen rapsuttelu on syytä ohittaa tai jättää kohtuullisen pieneen.) Jossain äärimmäisen omituisessa hengessä blogi on sitä paljon parjattua sosiaalista mediaa. Minun kohdallani se voisi olla epäsosiaalista mediaa, mutta olen jättänyt kommenttimahdollisuuden rohkeiden ja pitkämielisten käytettäväksi. Ja ihmiset ovat lisäksi jossain määrin sosiaalisia. Viimeaikaisista blogauksistani suosituimmaksi kun pääsi teos jossa vitsinomaisesti kävin läpi kirjahyllyäni. Tämä jossain määrin luonnollisesti loukkasi kaikkia niitä sofistikoituneempia tekstejäni, eli käytännössä kaikkia muita. (Teksti on mielestäni jonkinlainen filosofianlaadullinen "pohjanoteeraus of all time".) Samalla se kuitenkin kertoo että ihmiset ovat kiinnostuneita. Sosiaalipornosta on vain muutama askel sosiaalisuuteen. (But still : Love without evidence .. it's stalking.)

Ja joku voisi ajatella että seura tekee kaltaisekseen. Ainakin joku anonyymi teki näin. Eilen satuin pääsemään reagoimaan välittömästi saamaani viestintuloilmoitukseen. Kommentoija valitti että täällä olisi jonkinlainen perseennuolentakulttuuri kommenteissa. Vihan kohde olin minä, mutta argumentti kohdistui itseni ulkopuolelle, eli kommentoijiin. Ajatus oli hieman ällistyttävä, mutta on hyvä muistaa että moni todellakin kerää hännystelijöitä ja kommenttikulttuuri on ehdottomasti heidän tuotoksensa. Olin toki hieman ällistynyt, koska mielestäni kyseisessä ketjussa oltiin kanssani hyvinkin erimielisiä. Päädyin kuitenkin tuottamaan, pikaistuksissani, melko absurdin vuodatuksen jossa vertasin blogini tunnelmaa joulutunnelmaan jossa pöydälle juhlapaikalle leväytetään sian perse. Tämä "vitsin tapainen" toki voisi toimia jonkinlaisena blogini henkeä kuvaavana mainoksena, mutta minun olisi kenties tullut viitata enemmänkin siihen miten hankalat ihmiset tuppaavat saamaan seuraansa juuri sellaisia ihmisiä joita he eivät ansaitse.

Jos luet tätä blogia, sinulla on kenties hyvät mahdollisuudet olla sellainen. Tekstieni lukijamäärät ovat usein yllättäviä (muutkin kuin itse luen, jopa sadat ihmiset selaavat sekoilujani ja saivartelujani, oikeasti), ja siitä ei voi jossain määrin olla kuin kiitollinen. Jos ystävällisyys kuuluisi luonteenpiirteisiini, tämä olisi ystävällisyyttä. Onnea vaan valitsemallanne tiellä!

Uusi vuosi ; Ammutaan asioita palasiksi

Uusi vuosi on nähty lopetuksen, aloittamisen ja määräajan hengessä. Uusi vuosi on kuitenkin vain uusi samantyyppinen sykli kuin vanhakin vuosi. En ole riittävän konsistentti ja määrätietoinen voidakseni tehdä vuoden kestäviä lupauksia, ja menneisyydenmuuttamisessa taas tuntuu olevan jotain likaista. Siksi tyydynkin menneisyydenhallintaan.

"Majoras Maskista" tekemäni peliarvoi saakin tässä toimia apuvälineenä. Osittain siksi, että se käsittelee loppumista, luopumista ja deadlinejä. Sitä miten uusi sykli toistui samantapaisena mutta ei samana. Ja miten se kiire ja aikataulutus ei unohdu suunnilleen sekunniksikaan. ; Analogia täydentyy kun korostetaan sitä, miten sekä pelissä että tulkinnassani muistetaan uudenvuoden kohdalla räjäyttely, palasiksi meneminen ja kuolema. Sekä "kaikki surun kuusi vaihetta" joista osat eivät mahdu tutumpaan psykologiaan mutta joka voi silti olla oleellista.
1: Tulkintani etenee kenties jonain joka lähentelee uskovaisten suhdetta "Raamattuun". ; Periaatteessa eri ei ole aivan valtavan suuri, sillä Raamatun merkityksen kaivaminen voi vaatia samantyyppistä kirjallisuuskriittistä otetta mitä peliarvioidenkin tekeminen. Ja sen soveltaminen oman elämän elävöittämisessä on yksi keskeinen aspekti niin hengellisyydessä kuin vähän maallisemmissakin taidekokemuksissa. ; Toivon kärsivällisyyttä tämän poikkeuksellisen tilanteen vuoksi.

Asian pohjustamiseksi voi olla tarpeen muistuttaa, että uusivuosi on minulle tärkeä päivä. Ikävässä mielessä tärkeä päivä. Toki kun millenniaalisesta itsemurhasta on kulunut vuositolkulla, on syytä huomauttaa että kaikki sosiaalisesti yleisesti hyväksytyt suruajat on tullut käytetyksi moneen kertaan. Ja jos nostaisin tämän esille erityisen itkuisesti, se tuomittaisiin välittömästi rypemiseksi. Silloin se ei ikään kuin ole luvallista surua koska aika on pyyhkinyt asian relevanssin syrjään.

Ja vaikka en menekään aivan niin pitkälle kuin monet - eli kutsu valehteluksi ja myyteiksi surutyöhön liittyviä yleisiä näkemyksiä - en kuitenkaan voi olla huomauttamatta, että tosiasiassa aika ei merkitse näissä asioissa niin paljoa kuin voisi luulla. Mitä jos Anne Lamott oli oikeassa esittäessään kysymyspatterin? "What if we never ‘get over’ certain deaths, or our childhoods? What if the idea that we should have by now, or will, is a great palace lie? What if we’re not supposed to? What if it takes a lifetime?" Eli joukon kysymyksiä joka minulle ilmenee yhtenä suurena teemallisena retorisena kysymyksenä.

Kuolemat asetetaan helposti jonkinlaiseen arvojärjestykseen. En kuitenkaan ole tekemässä tässä tämänlaista luokitusta. Vuoden 2000 vaihde on kuitenkin kuolemana repivin yksittäisin. Ei siksi, että olisin tuntenut tekijän erityisen hyvin verrattuna muihin kuolleisiin. ; Esimerkiksi isoäitini kuoltua en ollut yhtä hajalla, vaikka olin sentään asunut puolisen vuotta hänen kotonaan tehdessäni perusharjoittelua renkipoikana. Vuoden 2000 itsemurha olikin tässä kohden vähän kuin ensimmäinen seksinharrastus. Ei ehkä kokonaisuutena mitenkään aivan supererityinen. Mutta silti siinä on jotain erityistä. Kokemattomuus painaa.

Arvon suisidaalikko oli henkilö jota aluksi yritettiin pitää etäällä minusta. Sillä ihmiset pelkäsivät, kenties syystä, seurauksia mitä tämänlaatuisesta interaktiosta voi seurata. Henkenä oli se, että hän oli selvästi "depressiivinen" ja minä taas olin "maaninen". Tämä korostaa sitä, että olin itse asiassa varsin hilpeä veikko. Toki lapsuuteni ja muu elämäni ei tarjonnut mitään erityisiä syitä tähän. (Olin saanut oman osani hankaluuksia, ja toki muutakin.) Mutta olin silti tämänlainen. Ala-asteella ja yläasteella olinkin myös se "hihittelevä naurupoika".
(Tätä voi olla hyvin vaikeaa uskoa nykyään. Aikana jolloin elämä ei tarjoa erityisiä syitä jurottamiseen, mutta olen silti senlaatuinen.)

Väittäisin, että Zeldametaforaa soveltaen olin aiemmin hyvinkin osuvasti Kokirien metsässä soitteleva humppahahmo. Itsemurhan jälkeen manifestoiduin varsin suoraviivaisesti Skull Kidiksi. Yhtenä syynä tähän oli varmasti se, että itsemurhaan liittyi paljon. Se oli hyvin konkreettinen. Se kosketti oman ikäistäni ihmistä, nuorta ihmistä. Ja näin se siirsi kuoleman piilotetusta vanhojen ja sairaiden ihmisten asiasta suoraan itseä koskettavaksi asiaksi. Se käsitteli sen aikaista arkea, eli se ei vertautunut johonkin kenties paremmin tunnettuun mutta etäiseen sukulaiseen. Ja itsemurhaan liittyy aina iso annos syyllisyyttä.

Tämä kombo johti siihen että mikään Kübler-Rossin surunkäsittelyn portaista ei tarjonnut mitään vastusta. Torjua ei voinut koska jauheliha on jauhelihaa. Vihassa ei ollut mitään järkeä koska miksi vihata sitä että haluaa pois. Asiaa ei voinut sopia tai pelata piiloon. Depressioon ei ollut aikaa. Hyväksyntä taas ilman edellisiä oli hyvin absurdi. Näin ollen "päädyin oikotietä kuudenteen kerrokseen". Minusta tuli kuu-ukkeli. Ja siellä olen tietyssä mielessä tänäkin päivänä. (Ja sitten ihmetellään miksi itsemurhat ovat copycat -tekoja.)

Skull Kidin hahmo onkin pelihahmona itselleni hyvin samastuttava. Moni saa pelistä lohtua sen kautta että se kertoo lämpimiä tarinoita perheestä ja yhdessäolosta. En ole koskaan sosialisoinut, joten tämä puoli on jäänyt hieman vieraaksi. ; Skull Kidiin rinnastaminen toimii siinäkin mielessä, että hän on trollimainen. Minullakin on riittävästi teräväjärkisyyttä osatakseni herättää surutyön vaiheita muissa. Olen usein ärsyttävä, kriittinen, uhka. Kohdatessaan minut, ihmiset kohtaavat menetyksen.

Tässä mielessä edessäni tulee olemaan jälleen mielivaltainen taivaankappaleiden välisiin suhteisiin sidottu ajanjakso. Ajanjakso jona tulen rikkomaan monta asiaa. Nostamaan monta kirousta. Luomaan alueita ihmisille, jotka jumittavat johonkin itselleen tyypilliseen surutyön vaiheeseen. ; Se olkoot uudenvuodenlupaukseni. Tai ainakin uudenvuodenodotukseni. Luvassa on 365 päivää vittuilua, epäonnistumista ja yleistä kuu-ukkoisuutta.

Paranneltu Joulun tarina

Sari Essayah kertoi siitä miten tärkeää jouluperinteiden pitäminen on. Hän kertoo miten ihana joulun tarina vaikuttaa jopa kaikista paatuneimpiin. "Lasten esittämän Simojoen laulun viimeisen säkeen aikana hämärässä salissa ihmiset pyyhkivät salaa silmiään ja nielivät liikutustaan: "Tulkoon juhla todellinen, tulkoon Jeesus Herraksi sen, Tulkoon rakkaus ihmisrintaan, silloin joulu luonamme on". Saliin laskeutui ilmapiiri, jossa kukaan ei pahoittanut mieltään ja paatuneinkin kohtasi armoa ja aitoa joulutunnelmaa. Elimme laulun sanoman; juhlasta tuli todellinen kun joulun Herra oli siihen tervetullut!" Tämä on hyvin toistuva idea. Joulujuhlan perinteiden arvo ja liikuttavuus nostetaan keskiöön. Korostetaan että joulutunnelmaa ei ole ilman jeesustelu ja että ateistikin voi nauttia kauniista joulun tarinasta.

Tosiasiassa tämä tuntuu hyvin epäuskottavalta. En ole nähnyt mitään massahurmosta ja kyynelten historiaa. Koskaan. Edes kaikista hihhuleimmilla uskovaisilla joulujuhla ei vetele kyynelkanavia auki. Saati sitten meiltä paatuneilta, joille jeesustelu tuo lähinnä myötähäpeän ja kiusallisuuden tunteita. Essayah puhuu porsaita äidin oommeista, mutta ei muista kertoa siitä miten Juicen "Sika" saattaa nostaa sensuurihaluja. Isäni toimiessa erityisopettajana tämä laulu laulettiin ja se haluttiin kieltää uskonnollisin ja vakaumuksellisin syin. Sillä ei ollut väliä, että tarkkailuluokan oppilaat olivat innoissaan projektista. Tämä kokemus on vaikuttanut hyvin voimakkaasti siihen miten suhtaudun vakaumuksiin, sensuuriin ja joulujuhliin.

Jouni Vilkka huomauttikin, että tosiasiassa uskonnolliset perinteet eivät ole lapsia vaan aikuisia varten. Perinteet nimittäin elävät nostalgiasta. "Kokemukseni mukaan ne uskonnolliset asiat lähinnä herättivät myötähäpeää noloudellaan tai olivat ahdistavia. On joka tapauksessa naurettavaa väittää, että niiden poistaminen olisi hämmentävää tai vaikuttaisi kielteisesti kouluviihtyvyyteen. Katsomuksellisesti neutraaleihin juhliin voisivat kaikki osallistua, mikä lienee edellytys yhteisöllisyyden kehittämiselle. Koululaiset voisivat pitää hauskat, itse suunnittelemansa juhlat, mikä voisi lisätä viihtyvyyttä. Uskontoa ei yleensä yhdistetä etenkään Suomessa hauskuuteen, hyvästä syystä. Kaikki traditiot ovat aikuisia - eivät lapsia - varten. Vasta aikuisille ne muodostuvat perinteiksi ja joillekin heistä menneisyyden kuviteltujen kulta-aikojen muistelun aiheiksi. Ehkä jotkut heistä niistä "nauttivatkin". Luultavasti tärkein syy traditioihin on kuitenkin vain luovuuden vähyys." Perinteet ovat junnaamista ja epäluovaa ja tylsää. Kiusallista tempuilua jossa lapset pistetään opettelemaan redundantteja rituaaleja jotta aikuiset saisivat nautintokicksinsä.

Tämä on tietysti toinen ääripää. Suhtaudun siihenkin varauksella. Näkisin, että joulun tarinaa pitää oleellisesti muuttaa, jotta siitä saadaan mitenkään kiinnostava. Samaa tarinaa pitää ikään kuin katsoa luovasti, jotta paatunut saa siitä mitään irti. Se, että pömpöösi kakara pyöräytetään saastan ja paskan keskelle lantalaan ei ole mikään kaunis tarina. Samoin kansanmurhasta kertominen ei ole ihanaa ja herttaista. Ja enkelien sotajoukot on vain mahtipontista egoiluskeidaa, jonka saa laadukkaampana minkä tahansa nykyelokuvan erikoistehosteista. Samoin Marian suitsutus on ylitsevuotavaista ja kliseistä.

Itse ottaisin joulun tarinasta esille Joosef aisankannattajan.

Hän tuo minun mieleeni Marty McFlyn isän, joka on myös aliarvostettu sankari. Jos katsomme "Paluu Tulevaisuuteen" -elokuvaa, voimme muistaa siinä olleen uhkaavan aikaparadoksin. Marty McFly lensi menneisyyteen, jossa hänen oma äitinsä ihastui häneen. Näin Marty McFlyn äiti miltei ei päätynyt yhteen Marty McFlyn isän kanssa ja tämä uhkasi lopettaa Marty McFlyn olemassaolon. Tarinan implisiittinen kertomus on jännittävä. Sillä Marty McFly näyttää luonnollisesti kovasti "Calvin Kleiniä" - eli Marty McFlyn pseudonyymiä menneisyydessä johon hänen äitinsä on ihastunut. On toki selvää että isä huomaa yhdennäköisyyden. Ja on vaikeaa ajatella että hän ymmärtäisi aikamatkailun salaisuudet jotta osaisi nähdä yhteydet oikein. On aivan selvää että hän pitää Martyä syrjähypyn tuotoksena, lapsena joka ei ole hänen biologinen lapsensa. Silti hän pitää suunsa kiinni, eikä tarina vihjaa yhtään että tämä asia painaisi hänen mieltään pätkääkään. (Koska kyseessähän ei mitenkään voisi olla se, että elokuvantekijät eivät mieti asioita loppuun asti, eihän?)

Samoin joulun tarinassa. Joosef on parempi pitkämielisyyden ja rakkauden osoitus kuin Maria jolla on kaikki evidenssi vauvan erikoisuudesta. joosefille on tarjolla vain epäuskottava tarina, omituinen tekosyy, jolle löytyy arkisia ja jopa tavanomaisia selityksiä.

Tätä voisi kertoa lapsille joulujuhlissa. Tämä olisi tarina jonka jopa minä, paatunut, ymmärrän.

SuRun huuhtomispäivä

On vietetty ruotsalaisuuden viikkoa. Olen suhtautunut tähän hieman samalla huvittuneisuudella kuin kaikkeen muuhunkin kansallistunteen ympärillä pyörivään. Tosin näyttäisi siltä, että viime aikoina käyty "pakkoruotsikeskustelu" on johtanut siihen että suomenruotsalaiset ovat alkaneet harjoittamaan vastaankirjoittamisen periaatetta. Tämä on johtanut siihen, että yhä enemmän on korostettu sitä miten koko suomen identiteetti on ruotsalainen identiteetti. Ja toisaalta erilaisia viholliskuvia on ollut esillä tavalla ja tasolla jota ei miellä stereotyyppiseen suvaitsevaiseen "ruotsalaisuuden malliin".

Ruotsi on ollut minulle lähinnä asia joka ei kosketa omaa elämääni. Olen vouhkannut monista asioista. Tämä ei ole ollut yksi niistä. Nähdäkseni pakkoruotsi on ollut liian vahvasti patrioottien "oikean kulttuuripuhtauden viljelyä" ollakseen asia johon edes haluaisin ottaa osaa. ; Nyt kun viholliskuvissa on nostettu esiin se, että "pakkoruotsin opettamisen vastaisuus olisi muukalaisvastaisuutta" ja että "Suomi on ruotsalainen maa", nousee mieleen väkisin kysymys siitä, että mitkä kulttuuriset piirteet ovat johtaneet sivutuotteena siihen, että ruotsalaisten geenit eivät ole levinneet suomalaisten keskuuteen. Ja että miksi suomenruotsalaisuus olisi  muukalaisuutta jos he ovat vuosisatojen aikana integroituneet suomalaiseen kulttuuriin ja sen ytimeen asti. (Maahanmuuttajia ruotsinkielisten ei kannata esiintuoda, sillä he joutuvat nyt opettelemaan pakosti ylimääräisiä kieliä onnistuakseen maahan integroitumiseen. Heidän on pakko identifioida itsensä muukalaisiksi jotta tässä muukalaisvastaisuudessa olisi mitään mieltä.) Samoin syntyy ihmetystä miksi ruotsalaiset korostavat suomalaista identiteettiään vaatimalla erilliset varuskuntansa ja vastaavat jos suomalaisuus todella on ruotsalaisuutta ja vahvasti sidoksissa kieleen ja sen osaamiseen.

Olen "huono kielimies", enkä oikein ymmärrä miksi pitäisi opetella yhtään mitään vierasta kieltä. Olen kuluttanut valtaosan kouluajoistani kieltenopintojen kanssa painiessa. Ja kaikki perustelut ulkomailla työskentelystä ja vastaavasta ovat kauniisti sanoen mallia "jos olisin joku muu ihminen, sellainen joka haluaa kaupalliselle kansainväliselle alalle tai jota vittu kiinnostaisi ihmispaskiaiset ja näiden apinansukuisten idioottien "kohtaamiset" keskimäärin yhtään" ... Tämä ei kuitenkaan ole johtanut ärsyyntymiseen kulttuureja kohtaan. (Olen yksinkertaisesti liian kaikenkattavasti ihmisvihamielinen kusipääpaska ollakseni syrjivä kansallisesti tai ideologisesti.) Ruotsalaisuuden päivä ei ole siksi häirinnyt ja ruotsi jäi vain tylsäksi kouluaineeksi jota en osaa. (On minulla muitakin aineita joita en osaa eivätkä ne ole minusta kuin tylsiä. Ja sitten on sellaisia puolia joita osaan. Egoistisena ihmisenä keskityn mieluummin positiiviseen ja pelaan vahvuusalueilla.)

Sen sijaan tämä viholliskuvan luominen ja pakkoidentifikaattien luominen ärsyttää. Siksi vouhkaan nyt. ; Jos ruotsalaisuus ja ruotsin kielen taito on jokin pakollinen osa "suomalaista identiteettiä" alan suhtautumaan siihen samoin kuin luterilaisen kirkon aamunavauksiin joissa "kulttuurisesti merkittävä instituutio" ja jopa "oma vakaumus ja identiteetille tärkein rakennusaines" nostetaan myöskin temaattisesti esille. (Ja arvon suomenruotsalaiset. Tätä. Te. Ette. Halua. Kokeilla. And believe me - that is same in your stupid language which I proudly refuce to use as long as your hostile and assholic attitude stands.)

Ongelmana tuntuu kuitenkin olevan se, että vaikka ruotsi on Suomen toinen virallinen kieli, into ja motivaatio opiskella sitä ei ole kovin vahva. Syynä tähän on rehellisesti sanoen se, että ruotsin kieli ei edusta juuri minkäänlaista osaa suomalaisten identiteetissäni. Esimerkiksi minun identiteetissäni sillä ei ole mitään sijaa. Olen vahvemmin eurooppalainen kuin skandinaavi ; Viikingit ovat minulle niitä toisia, hurreja. Ja näkisin, että Venäjän vallan vaikutus on Suomessa relevantimpi kuin Ruotsin, sillä Suomi oli viimeiseksi Venäjän vallan alla. Ja Suomen identiteetin kannalta on oleellista muistaa, että Venäjä tarjosi Suomelle autonomiaa. Ruotsi taas on tässä suhteessa ollut tiukkapipoisempi. (Mikä on hieman ironista koska nykyajan Venäjää ja Ruotsia katsellessa voisi olettaa että asiat olisivat juuri toisin päin.)

Voidaan jopa sanoa että itsenäisyys vaatisi - talvisodasta huolimatta -  enemmän kiitollisuutta Venäjän kuin Ruotsin suuntaan. Kuninkaanvaltaan jätettynä olisimme osa Ruotsia. Ja olisi hyvin vaikeaa uskoa että siellä tunnettaisiin mitään "pakkosuomea" jota olisi pakko päntätä koulussa. Suomi olisi tässä heikoilla. Olisimme todellakin ruotsalaisia. Edellämainitsemaani vastaankirjoittamisen periaatteeseen nojaavaa aivan tuoretta "persuuntunutta" ruotsinsnobismia taas tarvitaan lähinnä siksi että emme ole. Suomalaisuutta kuvaakin slogan "Ruotsalaisia emme ole. Venäläisiä emme halua olla. Olkaamme siis Suomalaisia."

Voidaan toki nähdä että Ruotsin vaikutus on suuri. Sen arvo on kuitenkin yleensä varsin kyseenalainen. Suomalaisen identiteetin sidosaine, kristillinen usko - ja ennen kaikkea luterilainen usko - on "ruotsintuomaa". (Emme ole ortodokseja koska Venäjä tarjosi enemmän autonomiaa.) Ja tämä taas ei ainakaan minulle edusta omaa identiteettiäni, vaan juuri oman identiteettini tukahduttajaa. (Ja niillekin joille se ei ole, voidaan kysyä onko Ruotsi vähemmän merkittävä kuin Saksa. Ruotsi kun on ollut monelle idealle vain välikulkureitti. Niiden alkuperä on mannermaista eikä skandinaavista alkuperää.) Kulttuurimme ruotsalaiset piirteet kertovat usein tarinaa siitä miten asiat voisivat todellakin olla toisin. Kulttuurimme on ruotsalainen siksi, että suomalaisuus jyrättiin ja sen päälle rakennettiin ruotsia. Ruotsi onkin tietyssä määrin snobistinen herrakultuuri jolle suomalaisuus on orjakulttuuri jonka pitäisi olla jotenkin kiitollinen ruotsalaisista vaikutteista ja olla nöyrän alemmuudentuntoinen.

Tämä taas ihan oikeasti nostaa esille kysymyksen siitä, pitäisikö ruotsalaista kulttuuria kohdella esimerkiksi samalla kunnioituksella jolla ruotsalaisten tänne siirtämä saksalainen kulttuuri kohteli vaikkapa karhunpalvontalehtoja. Tämä on minusta aivan viehättävä ja reilu kysymys, koska se nojaa siihen historialliseen painolastiin jonka pohjalla ruotsalaisuudella on mitään sijaa yhteiskunnassamme. Menneisyys on se avain joka selittää miksi tarvitsemme ruotsalaisuuden päivää nykyaikana.

Tässä suhteessa on varsin ironista miten ruotsalaisuuden päivä on sidottu kalenteriin. On hieman ironista juhlia 1600-luvulla elänyttä kuningasta nimeltä Kustaa II Aadolf. Hän kun osallistui 30 -vuotiseen sotaan, jossa hakkapeliittojen rooli muistuttaa siitä miten ruotsinvallan alla syntyi sanonta "Ruotsi on valmis taistelemaan viimeiseen suomalaiseen." Hänen saavutukset ovat ruotsin kannalta varmasti vakuuttavat, mutta suomalaisten näkökulmasta on kyseenalaista ihailla sotaista miestä jonka aktioiden vaikutuksesta 10% suomenkielisestä väestöstä kuoli. (Ja koska valtaosa oli miehiä se iski populaatioon vahvemmin kuin jos molemmat sukupuolet olisivat olleet tasaisesti edustettuina.) Ilman Ruotsia moni nykyään olematon ihminen olisi elossa. Jos haluaa juhlistaa suomenruotaslaisuutta tai viettää ruotsalaisuuden päivää Suomessa, siihen on varmasti tilaa. Mutta symbolisesti kannattaisi valita ... no rehellisesti sanoen ihan mikä tahansa muu päivä kuin Gustav Adolfs dag.

Siksi kun "Savon Sanomat" kirjoitti siitä "Sopii kysyä, että jos ruotsin kieli on näin pahasta, pitäisikö meidän häivyttää näkymättömiin kansallisesta historiastamme myös ne seitsemän vuosisataa, jotka suomalaiset elivät yhtenä maakuntana Ruotsin kuninkaan alaisuudessa?" se kysyy kysymyksen johon se ei ehkä halua että vastaamme.

Aasi juhlassa

Nietzsche tunnetaan siitä että hän piti kristinuskoa orjamoraaliin ajavana uskontona josta älyllisesti rehellinen ihminen pysyy kaukana. Siksi voi olla hieman yllättävää tutustua "Thus Spake Zarahustra" ("Näin puhui Zarahustra") -teoksen lukuihin "The awakening" ("Herätys") ja "the ass-festival" ("Aasijuhla"). Siinä kuninkaat, paavi ja ennustaja ylistävät aasia. Aasi hirnuu takaisin. Zarahustra katsoo juhlaa ihmeissään. Hän pitää sitä järjettömänä, mutta suhtautuu aasijuhlaan suopeasti. Hänestä miesten riemu aasijuhlasa oli elähdyttävää ja että se oli ensimmäinen askel kohti heidän henkistä toipumistaan. Aasijuhla joka auttaa ihmisiä olemaan iloisia on hyvä juhla. Tämä kannustus tiivistyy hyvin aasijuhlaa kuvaavan luvun lopussa Zarahustra kannustaa juhlijoita ; "O my new friends," said he, - "ye strange ones, ye higher men, how well do ye now please me, - Since ye have again become joyful! Ye have, verily, all blossomed forth: it seemeth to me that for such flowers as you, NEW FESTIVALS are required. - A little valiant nonsense, some divine service and ass-festival, some old joyful Zarathustra fool, some blusterer to blow your souls bright. Forget not this night and this ass-festival, ye higher men! THAT did ye devise when with me, that do I take as a good omen,-such things only the convalescents devise!And should ye celebrate it again, this ass-festival, do it from love to yourselves, do it also from love to me! And in remembrance of me!"

Pelastus.

Tämän tyyppinen suhtautuminen voi olla tarpeen. Kävin nimittäin Malmin kirkossa juhlissa joita voidaan pitää kristillisten juhlien kimarana. Kävin juhlassa jossa oli kaksi juhlakalua. Vauva kastettiin ja nuorella oli ripillepääsy. Juhlat liittyvät yhteen. Ja itse asiassa ne kietoutuvat toisiinsa erikoisesti. Kasteessa on nimittäin kaksi suurta päälinjaa, joiden ytimessä on pelastus. Yhden näkemyksen mukaan kasteen olisi oltava uskovien kaste. Eli jotain jossa vakaumus ja usko pelastavat. Tämä korostaa konfirmoinnin tärkeyttä ; Rippikoulussa opetetaan opin sisältö ja tilaisuudessa ilmaistaan oma vakaumus. Lapsikaste taas liittyy teologiseen ajatteluun kykenemättömien sylivauvojen pelastamiseen jolloin kaste nähdään jonain joka sitoo yksilön pelastukseen instituution kautta.

Karkeasti ottaen jos pelastus on instituutioon liityvä, lapsikaste sitoo pelastukseen ja konfirmaation arvo vähenee. Mutta jos korostetaan uskoa, henkilökohtaista vakaumusta ja armon pyytämistä, lapsikasteen arvo nollautuu ja ripillepääsemisen korostuu.

Lutherin omille ajatuksille lapsikaste on vieras. Hän korostaa sitä että pelastus ei tule kirkolta, se ei edes ole kirkon käsissä. Tässä maailmassa luterilaisen kirkon harjoittama lapsikaste on hieman absurdi. - Itse pidän sitä suoraan sanoen luterilaisen kirkon opin kannalta suoranaisena harhaoppina ja heresiana. -  Kuitenkin on selvää että lapsikasteelle on tilausta, sillä kaikkia uskon pelastusmerkitystä korostavien teologioiden sisällä on hyvin kova ongelma. Nimittäin vauvojen pelastuminen. Ongelmana on se, että joskus vauvoja kuitenkin kuolee - etenkin menneinä aikoina niitä onkin kuollut.
1: Jos vauva ei ymmärrä uskontoa tai uskoa, hän ei voisi pelastua uskonsa kautta. Tässä kohden osa tietysti korostaa sitä että vain syntiset tarvitsevat pelastusta. Tällöin vauva ei tarvitse kastetta koska hän on vielä viattomuuden tilassa. Tällöin vauva ei tarvitse kastetta mutta aikuinen tarvitsee.
2: Toisessa mallissa korostetaan perisynnin kaikkivaltaisuutta ja tässä on ilmiselvää että vauvan pelastamiseksi tarvitaan jotain pakoreittejä. Ajatus siitä että jos vauva kuolee eikä pelastu koska ei vielä kykene vakaumukseen on julma oppi vanhemmille joilla on vauvan kuollessa karuja aikoja joihin pelastus toisi edes jonkinlaista lohtua. ; Tämänlainen oppi on käytännössä omituinen koska se myy pelastusta instituution että pelastusta vakaumuksen kautta.

Kasteen kohdalla ehkä hankalimmassa jamassa ovatkin Jehovan Todistajat. Heidän suhteensa vauvoihin ja ovelta ovelle julistamiseen ovat hankaluuksissa ja niihin liittyvissä opeissa on ollutkin muutoksia; Karkeasti ottaen:
1: Vauvojen pelastuksen kohdalla on riemukasta esittää että tosiasiassa Jehova nostaa viimeisenä päivänä henkiin Jehovan Todistajat ja ne jotka eivät koskaan ole kuulleetkaan heistä. Jolloin oven avaaja voi kysyä että miksi ihmeessä Jehovan Todistajat ovat tulleet kolkuttelemaan oville kun en ole heihin liittymässä. Että nyt joudun kadotukseen kiitos jonkin ovikellonpimputksen.
2: Tai sitten kaikki jotka eivät ole Jehovan Todistajia eivät pelastu ja vauvojen pelastumatta jääminen on ikävä seuraus.

On selvää että olisi ihanteellista voida jäsentää asia ilman tämänlaista. Että ongelman voisi kiertää sysäämällä huomion toiseen aiheeseen tai soveltaa aina juuri siihen tilanteeseen sopivaa vaihtoehtoa. Mutta ovelaa on tässä vaikeaa juksata ; Yksinkertainen vaihtoehtopyörittely josta ensin aloitetaan yhdestä, saadaan siihen vastaus ja tätä vastauksen teologiaa sovelletaan toiseen kohtaan ja saadaan ikävä tulos on jotain joka riittää aikaansaamaan harmaita hiuksia.

Aina on hyvä syy juhlia

Ylläoleva pyörittely tietysti osoittaa että kastejuhla voidaan nähdä eräänlaisena aasijuhlana. Siinäkin korostui se, että oppi ei ollut järkevä. Mutta sillä saattoi olla muita ansioita. Vaikka kaste koostuikin virsistä joita lauloin osittain mukana, rukoukset joiden aikoina olin hiljaa ja uskontunnustus josta lausuin ne kohdat jotka kykenin (Ja Jeesukseen, syntyi Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, kuoli ja haudattiin, yhteisen seurakunnan, elämään). En oikein tiedä miten pakanan olisi kohteliasta toimia, joten yritin vain olla kohtelias myymättä itseäni.
1: Mikä voi olla vaikeaa koska harvalla lienee mitään harhoja vakaumuksestani, eikä kukaan hae konfliktia saati kuitenkaan halua jättää juhlaa välistä tai edes jättää minua kutsumatta. Josta viimeinen vaihtoehto kyllä hämmästyttää hieman joka kerran. Kun minulle sanotaan että kiitos että tulitte, minä vastaan että kiitos että päästitte.

Kastetilaisuus kuitenkin toi selvästi näkyvästi vahvoja tunteita ainakin äidille ja "papalle". Vaikka itse olen hieman ihmeissäni tälläisten tunneilmausten kanssa, ne edustavat maailmaa joka on minulle kenties maksimaalisen vieras, mutta tämä on kenties pois lähinnä minulta. Tämänlaiset tunne-elämykset voidaan nähdä kuten Nietzschen teoksen Zarahustra näki aasijuhlan. Että se elähdyttää ihmisten mieltä ja tätä kautta auttaa heitä olemaan vahvoja iloisia luovia ja rohkeita ihmisiä. Tilaisuuden jälkeen nautin myös papin seurasta. Hän oli oikein miellyttävä seuramies, ja kaltaiseni sodomiitti-illuminaattikin kykeni hänen jutuitsaan nauttimaan.

Juhlassa olikin teologisista omituisuuksistaan huolimatta jotain  sosiaalisuuden henkeä. Sellaisia joiden vuoksi on kenties aivan peruteltua keksiä typeriä tekosyitä vain siksi että niitä järkeviä ei oikein tunnu olevan. Tekosyyt, ne minä kyllä ymmärrän.

Havuja, perkele! Ei pellejä!

"Aurinkopihan päiväkodin lapset pääsivät kuitenkin näkemään piispansauvan koko pituudessaan. Piispa esitteli sitä heille sen jälkeen kun lapset olivat laulaneet vaarin sauvasta."
(Hämeen sanomat, "Piispa esitteli sauvaansa päiväkotilapsille Rengossa")

Nietzschen maailmassa elämässä oli apolloninen puoli ja dionyysinen puoli ; Apollonisuus on ylevää, jyhkeää ja juhlavaa kun taas Dionyysinen on irrationaalista ja päihdyttävää. Apollonisuus on järkevyyttä korostavaa, kun taas dionyysinen puoli vaatii heittäytymistä.

Tässä kohden ilmoille on heitettävä pellenä olemisen käsite ; Monesti kun joku tekee typeriä asioita, hänelle nauretaan. Heittäytyminen ja riskinotto pitävät sisällään epäonnistumisen ja naurunalaiseksi joutumisen mahdollisuuden. Ja siinä missä Dionyysisen puolen ylikorostus johtaaa jonkinlaiseen sekoiluun, niin Apollonisen puolen ylikorostus johtaa siihen että ei uskalla epäonnistua, eikä salli tätä muillekaan. Nauru onkin vallankäytön väline.

Apollonisuuden ylikorostus on etenkin skeptikon kohdalla relevantti riski. Voidaankin nähdä että se peräti viehättää byrokraattista ihmistyyppiä, joka ei koskaan heittäydy tai ota riskiä naurunalaiseksi joutumisesta. He sitten naureskelevat niille jotka heittäytyvät. Heidän kohdallaan voidaan kuitenkin miettiä että onko heillä oikeastaan mitään minkä pohjalta kokea ylemmyydentunnetta, koska he eivät itse ota koskaan mitään riskejä. Heiltä puuttuu rohkeutta.

Eikä ongelma jää pelkästään skeptikoille. Sillä sen vastapoolissa olevat pseudotieteet tai uskonnot eivät nekään oikeastaan tarjoa mitään automaattista rohkeutta. Sillä usein nekin korostavat apollonista puolta - jopa äärimmäisen vahvasti. Itse asiassa pseudotieteitä vaivaa äärimmäinen apollonisuuden henki. Nehän yrittävät olla nimenomaan apollonisia maailmanselityksiä jotka tarjoavat ymmärrystä ja jotka jäsentävät maailmaa. Niiden kohdalla tämä maailmanselitys vain ei osu tieteellisyyden kriteeristöön. Ongelma ei siis ole siinä että sävy ja asenne ei olisi apolloninen. Vaan se, että tämän apollonisen fasadin takana ei ole substanssia. (Ja dionyysisen ja apollonisuuden kohdalla ei oikeastaan ole korostettava muuta kuin se, että ne ovat ensi sijassa asennetta. Substanssi on sitten niihin liitoksissa oleva, mutta kuitenkin hieman eri asia.)

Apolloninen kirkkokulttuurimme.

Äärimmäisen apollonisuuden voi nähdä esimerkiksi Suomen kirkkokulttuurissa. - Itse asiassa oikein mitään muuta siinä onkin vaikeaa nähdä. ; Tämä näkyy kenties vahviten kirkon suhtautumisessa juhlaan. Tässä kohden mieleeni tulee kuinka Heinimäki on kritisoinut seurakuntaansa sanan "juhla" -käytöstä. Kirkko ei sano sellaisia asioita kuin "on aika arkeen ja aika juhlia" vaan vaihtaa sanonnan "on aika arkeen ja aika juhlaan". Juhlimisessa on dionyysisiä konnotaatioita ja juhla on sen apolloninen vastine.

Nähdäkseni tämä puoli on melko tärkeää. Sillä kun mietitään miksi ihmiset kuuluvat kirkkoon, on tämä hyvin juhlakeskeistä. Kirkosta eronnut kuulee toistuvasti pääasiassa (a) kirkkohäistä. Muutoin kirkko tarjoaakin jäsenelleen etupäässä (b) kasteen (c) konfirmaation (d) hautajaiset ja (e) joulukirkon. Nämä ovat ne syyt joiden vuoksi kirkkoon kuulutaan pääasiassa - toki myös kirkon nuorisotyötä kunnioitetaan, mutta ihmiset hankkisivat kyllä lapsenvahtinsa muualta jos tätä rituaalipohjaa ei olisi.

Ja tästä päästäänkin siihen että modernin kirkon ytimessä on nimenomaan elämyksellisyys. Rituaalit ja juhlat ovat monille tärkeitä. Kuitenkin kirkko tuntuu ohittavan tässä kohden valtaosan potentiaalistaan. Sillä ylikorostaessaan näissä juhlissa sen apollonisia puolia, se on lähinnä rakentanut itselleen pitkän vuosisataisen tradition ihmisten nukuttamisessa. Se, mitä kirkko voisi tässä kohden tehostaa olisikin jonkinlainen karnevalisoiminen. Dionysinen puoli ei vaatisi edes sanan tai mielipiteistön muuttamista. Sillä ilmentäminen ei suoranaisesti koske dogmia vaan sen esilletuomistapaa.

Eikä dionyysisyyden tarvitsisi välttämättä koskea edes rituaalin toteutustapaan vaan siihen ilmapiriiin ja asenteistoon joita sen yhteyteen liitetään (ja joita siihen opetetaan kuuluvaksi). Sillä dionyysisyys on ennen kaikkea asenteessa. Esimerkiksi nöyryyden ja lohdun rooli rituaaleissa voidaan nähdä asiaa ymmärrettäväksi muokkaavaksi ; Voidaan ajatella että ihminen kokee nöyryyttä koska hän on voimaton ja kyvytön ja pieni Jumalan ja maailman myllerrysten edessä. Silloin ihminen tunnustaa dionysisyytensä. Mutta kuitenkin voidaan ajatella että rituaali on itse asiassa maailmaa jäsentävä ja sitä ymmärrettävämmäksi ja hallittavammaksi tekevä ilmiö. Tällöin Jumalan apu saadaan ikään kuin valjastettua. Ihmisen oma tärkeys ja erikoislaatuisuus (Jumalan eli perimmäisen todellisuuden silmissä) korostuu. Rituaalissa korostetaan sitä miten lohdullista on että asian kanssa ei tarvitse olla yksin vaan se lohdullinen apu tulee. (Jumalalta saadaan havuja joskus kun pyytää.) Ja että ihmisten on pragmaattista ja järkevää käydä uskonlaitoksessa jotta asiat todella muuttuvat ja ovat jos eivät täysin hallittavissa niin ainakin enemmän hallittavissa. (Joko koska maailmanselitys tuo järjen tai koska uskomiseen uskomisen teemat nousevat esille ja uskonto tarjoaa kätevästi tunne-elämässä ratkaisun vaikka tosiasioita ei muuttaisikaan.) Tällöin aivan sama rituaali voikin korostaa "egoistista nöyryyttä" joka on äärimmäisen apollonista. ; Apolloninen suhde uskontoon latistuu maailmanselitykseksi, hyötyajatteluksi tai lohdunsaamisautomaatiksi tai byrokraattiseksi käytännöllisyyskysymykseksi.

Joku voisi sanoa että kirkko voisi laittaa toimintaansa enemmän munaa. Pellenä olemisen mahdollisuuden kautta se voisi tuoda mukanaan sitä iloa ja sähköä josta elämän energia muutenkin tulee. Tosin tämä taitaakin olla se suurin kynnys. Sillä pappi ja katujulistaja ovat klassisesti äärimmäisen apollonisia hahmoja. Julistaja ei ota riskiä että häntä pidettäisiin pellenä. Koska apollonisuutta kuvaa väistämättä rohkeuden puute - jossa rohkeutta kompensoidaan lohdulla, hallinnan harhalla, asioiden varmistamisella, epäonnistumisen välttämisellä ja pönöttämisellä - ei kirkko kykene pitämään sisällään tätä kaipaamani munan käsitettä.

Munan käsitettä, jota ei tässä pidä nähdä minään sovinistisena ylimaskuliinisuutena ja symboliikaltaan fallisena viestinä, etenkään kun irrationaalisuus ja tunteenomaisuus jostain syystä liitetään mielikuvissa feminiinisiksi, vaikka tosiasiassa heittäytyvä itseuhrautuva rohkeus attribuuttina on kenties miehekkäin asia maailmassa!

Apollonisuuden paradoksi : Saat juuri sitä mitä yrität välttää.

Itse asiassa uskallan väittää että uuateistien toiminta koetaan uskovaisten puolelta äärimmäisen julmana ja militanttina siksi että uskovaisilla itsellään ei ole kykyä asettua apollonisen roolinsa ulkopuolelle. Koska tätä jaottelua ei nähdä, he juuttuvat omaan apollonisen ihanteen täyttämiseensä. Ja siksi he projisoivat oman negatiivisen tunnemaailmansa vainoksi ja kiusaamiseksi. Erimielisenä oleminen ja tämän puolen argumentointi kun riisuu apollonisuuden voiman. Kun uusateisti kritisoi uskontoa eikä pidä sitä vakuuttavana, hän vihjaa että uskovainen voi näyttää irrationaaliselta. Ja tätä asemaa ei kestetä. Koska uskovainen tietää miten hän itse apollonisesti nauraa pelleille ja mielestään epäonnistuneille. Tämä tunneilmasto projisoidaan kaikkeen kritiikkiin. (Ja valitettavan usein tämä tietysti pitää paikkaansakin, koska uusateistit ovat hekin apollonisia hahmoja.)

Skientismi on äärimmäistä apollonisuutta ja kun kritiikki on skientististä tai sellaiseksi muotoiltua, se on äärimmäinen uhka apolloniselle puolelle. Dionyysiselle puolelle sillä ei sen sijaan ole juurikaan merkitystä. Sillä epäonnistumisen tullen Dionyysinen ihminen katsoo epäonnistuneensa tyylillä ja kokemus on heille opettavainen ja esteettinen. He voivat siirtyä asiasta toiseen eikä tästä tule isoja tunnesolmuja tai tragedioita.

Skeptikkona ollessa olenkin oppinut sen verran, että tosissaan olevia pönöttäjiä riittää juuri uskonnon ja pseudotieteiden puolella. Tässä kohden olen yrittänyt kiinnittä huomiota siihen että epäonnistuuko ihminen tyylillä vai kaatuuko hän pönöttävänä tiedevirheilijänä. Ja paradoksaalista kyllä, mitä pönäkämmin ihminen on apolloninen, sitä lujemmin hän on maailmankuvakeskeinen. Kognitiivinen dissonanssi on apollonisen ihmisen perusongelma. Ja riskejä välttävänä tämä tuottaa suuren ongelman ; Samat ihmiset ovat samanaikaisesti (1) kaikista vähiten valmiita kestämään epäonnistumista ja pelleksi paljastumista ja kuitenkin (2) juuri apolloninen maailma koostuu tosiasiaväiteistä ja argumenteista joihin tiede ja falsifiointiprosessi voi tarttua ja näin riskit pelleksi paljastumiselle kasvavat.

Lopputuloksena on yleensä jonkinlainen asennevammailu. Olen usein korostanut että crankit ovat yleensä äärimmäisen älykkäitä. Sillä he ovat. Kun ihminen prosessoi valtavasti voimavaroja apolloniseen puoleen, syntyy epäonnistumistilanteissa erilaisia älyllisiä puolivoltteja. Tämä puolivoltteilu johtaa kuitenkin myös asennevammaiston syntyyn. Äärimmäisen apollonisille hahmoille ei oikeastaan voi tehdä muuta kuin hakata heidät muusiksi koska he eivät kestä epäonnistumista ja tämä tekee heistä kovia. Se on ainut pelikenttä jonka he tuntevat. Koska he eivät osaa epäonnistua tyylikkäästi, heidän roolikseen jää vain yksi asia. He tarjoavat dionysistä kokemusta, kun ympäristö katsoo performanssia jossa heidän pönöttävyytensä paljastuu keisarin uusien vaatteiden tapaiseksi nöyryytykseksi. Kyllähän siitä riittää hupia.

Ja nähdäkseni apolloniselle hahmolle on heidän epäonnistuessaan aivan oikein nauraa. Sillä apollonisuuden koko idea on rohkeuden puute yhdistettynä siihen että ollaan valmiita ja halukkaita pönöttämään autoritaarisesti. Ja monesti tähän liittyy vielä muiden tallaamisen ja pelleksi paljastuville naureskelun ilo - jossa nauretaan myös niille jotka ovat pellejä itsetarkoituksellisesti.

Hampaaton

Kun jollekulle syntyy lapsi, tämä usein kastetaan. Kasterituaalissa on tärkeää muistaa tuoda lahja. Perinne tuntee ratkaisun siihen, mikä on kasteelle hyvä ja mieluisa lahja. Sellainen jossa ei ole loukkaavuutta, joka ei ole kuin antaisi finnilääkettä teinille, jotain joka ei vihjata että vauvaa ei osata hoitaa.

Poliittisesti korrekti ja hyvä lahja katejuhlaan on perinteiden mukaan hopealusikka.

Usein lahja mietitään lahjan saajan mukaan. Ja perinne näyttää tarjoavan melko erikoisen ratkaisun siihen mitä vauva haluaa. Mitä tarvitsee ja haluaa ihminen joka ei ymmärrä metallien arvoja ja jolla ei ole hampaita ja joka ei syö kiinteää ruokaa tai oikein mitään muutakaan ruokaa sanan varsinaisessa mielessä? Lusikan.

Vauvalle lusikan antaminen on sama kuin antaisi kaljulle ihmiselle kamman.

Sheeplet

Hiiohoi! Reptiliaanien chemtraileja näkyvissä! Aivan arkinen ja tavallinen asia.

Salaliittoteoreetikkojen kanssa kohdannut törmää toistuvasti huvittuneeseen tunnelmaan. Syy on se, että vaikka normaali ihminen pitää salaliittoteoreetikkoa hoopona, on salaliittoteoreetikko peilikuvallisesti samaa mieltä. He ovat jopa itsetyytyväisiä siitä että he kykenevät näkemään jotain jota sheeple ei näe - tai kykene hyväksymään. He kokevat täten nousevansa keskiverron yläpuolelle, olemaan keskivertoa parempia.

Salaliitot eivät tässä kohden ole poikkeuksellisia. Ilmiö näyttää peräti yhteiskuntamme ytimeltä. Syynä on "keskiverto" johon halutaan kuulua "normaaleiden" joukkoon. Mutta samalla täytyy myös jotenkin irtautua tästä ettei oltaisi "taviksia". Tavis taas on juurikin "keskiverto ihminen", tosin jonkinlaisessa banaalissa muodossa. Attribuutit vaikuttavat samoilta.

Tarinankerronnassa tavallisuus näyttäytyy erikoisesti. Elokuvissa sankari tavallisesti uneksii tai ihannoi tavallista elämää. Häneltä kuitenkin jotenkin riistetään tämä ja siksi sankari ylittää tavallisen jotta voisi olla tavallinen. Tässä kohden "sivulliset tavalliset ihmiset" ovat suojeltavia. Tosin tässäkin on usein hitusen halveksunnan sävyjä  -etenkin supersankarielokuvissa, mutta vähemmässä määrin myös muissa genreissä - tavalliset ihmiset ovat sellaisia että he eivät tule toimeen omilla voimillaan. Heidän ainut lohtunsa näyttää olevan ignoranssissa. Tavallinen ihminen kävelyttää koiria (koska heillä ei ole päämäärää vaan lenkinomainen rutiini) ja tekee vastaavia asioita. Ja hän voi tehdä näin vain koska hän ei tiedä siitä suuresta pahasta ja totuudesta mikä tässä kyseisessä tarinassa onkin se Suuri Paha.
1: Karkeasti ottaen "tavis" näkee unia sankaruudesta. Sankari sen sijaan näkee unta "tavallisista konservatiivisista hyvistä arvoista". Kaikki uneksivat toistensa maailmasta, joista tavis ei kykene saavuttamaan sankaruutta jota haluaa ja sankarilta tavallisuus on riistetty. Tosin sillä erotuksella että sankari ei koskaan näe sankaroimisunia, paitsi jos kyseessä on syyllisyysteemainen tarina. Kun taas tavis voi korostaa ignoranttiuttaan jopa siten että heidän unelmansakin ovat kliseitä ja pinnallisia.

Tarina ei ole kuitenkaan kaikki. Tavallisuus on politiikassa hyvinkin ambivalentti. Ja se on käytännössä aina kaksoismerkityksessä.
1: Esimerkiksi konservatiivilla tavallinen kansa on se punaposkinen ja reilu, jolla on vankka arvoperusta ja joka estää kaikkia poikkeavia radikaaleja rikkomasta kaikkea. Samalla tämä kansa on myös jotenkin säälittävä, jota pitää suojella usein yhteisöllisyyttä ja uskoa ja muuta vastaavaa apuna käyttäen, koska he eivät osaa suojella itseään ja ilman ylläpitoa heidän sisällään oleva turmeltuneisuus tulee esille. ~ Konservatiivi elää perinteestä ja yhteisöstä ja tähän vaaditaan keskivertoon ja yhteisöön luottamista. Uhaksi pitää kuitenkin nähdä yhteisön arvopohjan rapistuminen ja tähän tarvitaan "tyhmä kansa" joka on esimerkiksi luterilaisessa hengessä perisynnin turmelema ja pohjimmiltaan pahaan taipuvainen. Eli hyvä kansalainen pysyy yllä vain uskonnollisella indoktrinoinnilla, jolla sitten oikeutetaan kulttuurilla hallinta. (Pahimmillaan teokratiaan asti.) Kansaa voidaan koijata esimerkiksi "mummojen hyvinvointiin verrattuna irrelevanteilla liberaaleilla muoti -ilmiöillä hössöttämisellä" tai tuudittaa heidän järkensä ja itsepuolustuksensa ruususen uneen "ylenpalttisella hyysäämisellä".
2: Samoin liberaalit usein arvostavat keskivertoa ihmistä yksilönä. Samalla tätä kuitenkin pidetään jotenkin koijattavana. Että kun he ovat intellektuelleja, ja silti maailma on heille mysteeri, niin mitenkä se rakastettava pohjimmiltaan hyvä tuulipukukristitty voisi ilman tälläistä intellektsiaa selvitä paremmin? ; Demokratiassa liberaali luottaa kansalaiseen mutta samalla hän pelkää populismia.

Kaksoismerkitys on omituinen. Mutta siihen on syynsä. George Simmel kuvaa elämistä prosessina jossa haemme samastumista ja yksilöllisyyttä samanaikaisesti. Haluamme kuulua ryhmään, emme menettää itseämme sille.
1: Yhteyteen kuulumisessa samastuttavana on vaikka se, että haluamme olla yhdessä. Tai se, että loppujen lopuksi ihmisten ominaisuudet ja mieltymykset eivät ole niin satunnaisia kuin voisi olettaa. Jokaisella ihmisllä on monia aivan tavallisia piirteitä ja ominaisuuksia. (Voimme olla pitkiä mutta normaalipainoisia ja normaali älykkyisiä.) Ominaisuudet voidaan usein nähdä "gaussin käyrällä". Ja niitä kuvaavat korrelaatiot voivat olla hyvinkin ennustettavia. Ne jopa liittyvät toisiinsa ennustettavilla tavoilla, jopa abstrakteissa mielipideasioissa. (Perussuomalaiset ovat keskimääräisesti sekä tiettyä mieltä maahanmuutosta että tiettyä mieltä EU:sta.)
2: Kuitenkin tätä keskivertoistumista vastaan sotii se, että ihmisillä on paljon ominaisuuksia. Näin ollen suurimmalla osalla ihmisistä on ominaisuuksia jotka eroavat keskiverrosta radikaalistikin. Keskiverto kansalainen on ns. reaaliabstraktio ; Se kuvaa ilmiöitä laajasti, mutta sitä ei voida käytännössä yksilöidä yhteen ihmiseen joka olisi tästä malli/excemplar. Me kaikki olemme yksilöitä (ja tämän määrää tavallaan jo se kuiva tilastotiede). ; Individualisointia lisää myös yhteisöllisyys. Me perustelemme oikeutustamme yhteisöön kuulumisesta helposti jollain tiedolla, taidolla tai osaamisella. Työ tai sivistys tai ilo jota tuomme yhteiskunnan muille ihmisille ovat jotain joilla erottaudumme. Emme voi jäädä keskiverroksi vaan meidän on jotenkin "brändättävä" itsemme.

Tavis edustaa yleistä mielipidettä, että on jotenkin muiden alapuolella. Syyksi tähän voidaan nähdä se, että tosiasiassa tavismielikuvaa värittää ihmisen psykologinen omituisuus. Emme näe maailmaa niin kuin se on. Sotkemme konsepteja erityisen syvällisesti. Näemme keskiverron samanaikaisesti tilastollisesti että eksistentiaalisesti. Näiden välillä oleva ero on Lake Wobegon effectin suuruinen. ; 80% ihmisistä ajattelee olevansa keskivertoa älykkäämpi. (Ja muutenkin keskivertoa parempana olemisen kokemus kattaa kaikissa hyvissä asioissa keskivertoa yleisemmin.) On selvä kontrasti itsestä olevan mielikuvan että tilastollisen mallin välillä. Me emme vain tätä eroa huomaa - paitsi tilastollisena ilmiönä tieteessä. Ja silloinkin on havaittu että ihmiset eivät suinkaan hyväksy tätä vaan ajattelevat että tämä harha koskee toisia, ei itseä.

Tämä näkyy itse asiassa ongelmallsiesti julkisuudessa. Suhde tavalliseen on aina ambivalentti tai jopa pahempaa - ironinen.
1: Moni ns. tositv -ohjelma voidaan nähdä karnevalisoitumisena jossa korostetaan sitä että taloon joutuvat ovat erikoislaatuisia, Eli BB -talo on friikkishow. Että sinne mennään korostamaan omaa ainutlaatuisuutta.
2: Toiset taas korostavat että BB -talo on täynnä taviksia. Eli siellä on ihmisiä joilla ei ole mitään merkittäviä omalaatuisia piirteitä. Julkisuutta ei ansaita vaan ainut outo on korkeintaan se puite. Eli että kuvataan ja viinaa riittää. Tätä voidaan tällöin pitää jopa nyky-yhteiksunnan rappeutumistilan karnevalisoimisena ja tämän rappiotilan paheksuntana. Eli BB -talossa olisikin "pienin yhteinen nimittäjä", se keskivertoinen tavis joka on huonompi kuin 80% ihmisistä.

Eikä kirkkokaan ole immuuni tälle. "Kotimaa" -blogissa kirjoiteltiin miten häistä yritetään tehdä karnevalisoituja spektaakkeleita. Että pitää olla pellehyppyjä helikopterista. "Työpaikkani Vanha kirkko on saanut kyseenalaisen kunnian isännöidä kaupallisen Neloskanavan Kuninkaallisia häitä suorana lähetyksenä tiistai-iltaisin klo 20 jo neljä kertaa. Vielä toinen mokoma on kestettävänä. (Tämä oli ilmiselvä piilomainos, mutta kukaan ei kuitenkaan taida maksaa minulle mitään?) Tiedättehän tuon ohjelman, jossa selostajat puhuvat mauttomuuksia papin puheen, Raamatun luvun, urkumusiikin, kuoroesitysten ja rukousten päälle? Jossa aina välillä seurataan kaupallisia tiedotteita? Jossa morsiamen puku on kaiken A ja Ö? Lyhyesti sanottuna: Ohjelmaan mahtuu kaikkea muuta paitsi Jumalan sanaa. Mitäs vitsiä siinä sitten on kirkkoon tulla? Paitsi ehkä komeat kulissit?" Erottautuminen on "yksilöllistä", vaikka tosiasiassa kaikki haluaa sitä. Ja itse asiassa tässä tuhotaan kaikki erikoisuus itse rituaalista. Pyhä menee rikki jos se tungetaan yhteen profaanin kanssa. Hengellisesti tai ainakin teologisesti asialla on iso merkitys.

Itse tulin katsoneeksi kyseistä ohjelmaa. (Perustelu, olin tietokoneella ja se sattui olemaan päällä se televisio. Sillä minähän en ole tavallinen, tai siis olen tavallinen mutta en harrasta noin banaaleja keskivertoisia asioita tai siis...) Oma tuntemukseni oli lähinnä se, mikä usein on. Eli että Jumalan sana osuus oli tylsää. Haukotus pyrki suuhun ihan väkisin, etenkin jos yritti kuunnella niitä puheen sanoja ja käsitellä niitä. Syy on se, että rituaali on mikä rituaali on. Toistuva asia.

Tämä on itse asiassa merkittävä yksityiskohta. Sillä esimekriksi initiaatioriittejä "on perusteltu kognitiivisella dissonanssilla" ja sen välttämisellä. Taustalla on ajatus siitä että ihmisillä on mielikuvissa tietty identiteetti johon liittyy tietyt oikeudet ja velvollisuudet. Kutienkin esimerkiksi teinit ovat siitä vittumaisia että he eivät ole lapsia mutta eivät he kyllä ole mitään aikuisiakaan. Tämä aikaansaa hämmennystä ja ahdistusta. Tätä halutaan vähentää poistamatta itse konsepteja (vaikka maailma/luonto itse asettaa niiden rajat kyseenalaisiksi ja epämääräisemmiksi, eli niiden kuvaus on huono ja epätarkka teoria). Siksi johonkin vedetään keinotekoinen raja, jossa initioidaan eri olemukseen. Raja on kenties mielivaltainen mutta se auttaa ihmisiä palauttamaan jäsennyksen. Rituaalin toistuminen aina samanlaisena taas oikein vahvistaa sitä että "Katsokaa kaikki, täällä ei ole mitään nähtävää!" Rituaali ja Pyhä liitetään nykymaailmassa ja mielikuvissa nimen omaan juhlaan ja irrottautumiseen. Kuitenkin rituaali ja Pyhä ovat tarjonneet keinon palauttaa poikkeuksellisuus arkeen. Pyhä ja rituaali arkipäiväistää asioita (tavallaan/yhdeltä kantilta).

Arki on nähtävissä rutiinin kautta. Tätä yritetään rytmittää juhlilla. Nykyään juhlan halutaan olevan erityisesti jonkinlainen todellisuudesta vieraantumisen kokemus. Perinteiselle kirkolle olisi kuitenkin luontevampaa mennä vaikka kastamaan lapsia autoparkkiin kuin tehdä pellehyppyhäitä. Sillä ensimmäinen selittää uskon kuuluvan arkeen ja elämään kun taas pellehyppy jotenkin dekonstruoi ja kyseenalaistaa koko uskon ytimen.
1: Arvokkuudesta halutaan pitää kiinni. Ja nähdäkseni kirkon ei kannata muuttaa ritualistoaan. Sillä kun sen asiakastyytyväisyyttä katsoo, ei voi kuin huomata että "kasuaalirituaalit ovat kirkon hittipalvelu" ; Itse asiassa kirkolla on jopa pieniä vaikeuksia siinä että osa nuorista liittyy kirkkoon, käy häissä ja eroaa sitten kirkosta. Eli rituaalit nähdään tärkeiksi, kuuluminen ei. Ei välttämättä pidä mennä sössimään jos konsepti toimii. Rituaalit tehdään jotenkin omituisella tavalla oikein. (Minä en tiedä mikä tämä on, minua vaivaa kirkossa aina ääretön tylsistyminen ja haukotus. En oikein edes kehtaisi varmaan mennä jumalanpalvelukseen kun on vähän noloa haukotella epäkohteliaasti sen ainoan läsnäolevan seurakuntalaisen nähden.)
2: Toisaalta esimerkiksi nelosen sinänsä omituinen "kommentoidut häät" -tyylinen ohjelma joka sopii omituiseen nykymaailmaa jossa on asiallista tehdä ohjelmia kuten "rakas, minusta on tullut huomiohuora".
Ja toisaalta jos peijaiset ovat se, miksi kirkkoon kuulutaan voi olla ihan fiksu strategia tehdä tästä se minkä kehittämiseen keskitytään. Tällöin kirkosta tulisi kuitenkin jonkinlainen markkinatutkimuksilla rituaalejaan päivittelevä palveluntarjoajataho, joka tarjoaa elämään irrottavaa viihdettä. (Pyhä ei siis ole arjessa vaan elämää suurempaa. Sopii sekin tavallaan kirkon teologiseen metafysiikkaan. Mutta henki kyllä muuttuu oleellisesti tässä prosessissa.)

Papinkin on helppo halveksua pellehyppyhääkansalaista sheeplenä, vaikka samalla hän tietysti rakastaa keskivertoista tyhmempääkin seurakuntalaista, noin ideaaleissaan ainakin. Jos Pyhän teologiaa haittaa se, että se pitää sitoa joko arkeen olematta banaali tai juhlaan olematta makaaberi tai mahdollisesti painoteltava (kenties epätyydyttäväkin) kompromissi näiden kaikkien piirteiden kanssa, niin ei hätää. Täsmälleen sama ongelma on meillä kaikilla muualla. Ihan profaaneissakin ulottuvuuksissa. Sillä vähintään aina kun katsomme televisiota, siellä on joku tavis joka on julkisuudessa vaikka tosiasiassa taviksilla ei ole julkisuutta - he vain haluavat julkisuutta. Emme kuitenkaan halua olla kuten nämä tavikset, sillä olisimme erilaisia ja kiinnostavia, omia rikkaita yksilöitämme. Mutta emme kuitenkaan mitään erikoisuudentavoittelijoita.

Dolly Lammas, Lontoon "Science Museum"in näyttelyesine.
Aivan tavallinen lammas. Kloonilammas. Maailmankuulu.
Nimeltä kutsuttu lammas, joka ei ole taatusti se kadonnut tai musta.

Ressukat (jo joutui laulutaiston aika)

Vierivä kivi ei sammaloidu. Tai asiallinen edistävä ja rakentava keskustelu ruohotu.

Koulujen lomat ja todistuksenjaot ovat jälleen ajankohtaisia. Ja asiaan liittyvä jokavuotinen "Suvivirsi" -teemainen keskusteluki on jälleen, yllätyksettömästi, toistanut vanhoja latujaan. Itse asiassa näyttää siltä että asia ei oikein ratkea. Ei ainakaan keskustelulla. Vuosi vuoden jälkeen teemat vain korkeintaan jyrkkenevät.

Ajattelinkin, että tässä olisi kenties rakentavaa huomauttaa että tosiasiassa suvivirsikeskustelussa esitetään ratkaisuja ongelmaan. Ja nämä ratkaisut näyttävät muodostavan kompromissi -teemaisen keskustelun. Kummatkin osapuolet ovat omasta mielestään tulleet toista vastaan ja tehneet joustoja asiaan. Uskovainen puoli korostaa että "suvivirressä" jätetään laulamatta neljäs säkeistö, joka kertoo Jeesuksesta. (Se on siis kristityille.) Myös kolmas säkeistö jätetään laulamatta usein, koska siinä kiitetään armon Herraa. (Se on laajemmin teisteille, myös eikristityille teisteille.) Sen vaihtoehtona on "suvilaulu" joka ei ole ateistinen eikä uskonnollinen. Kompromissien jälkeen tilanne näyttääkin siltä että on vertailtavissa kaksi kappaletta.

Nähdäkseni näistä molemmat ovat ns. pseudokompromisseja. Ne on tehty jotta voidaan sanoa että kompromissin tekevä puoli on se asiallinen ja toinen liioittelee. Että vastaan on tultu ja toinen ei suostu astumaan vastaan, joten tämän pitää olla ekstreemi. Tosiasiassa tässä kuitenki piilotetaan taustalla oleva syvin tematiikka. Se, mikä Suvilaulussa poistetaan on se joka tekee suvivirrestä oleellisen kristityille. Ja kristittyjen versiossa lauletaan yhä Jumalasta, joka on se kinan alkuperäinen syy. (Kun kinan aiheena on se, laulavatko kaikki Jumalasta, uskovaisten kompromissi sanoo että lauletaan.)

Tässä kohden on syytä muistaa, että "suvivirsi" on symboli muista asioista. Kun ihmiset kinaavat suvivirrestä he itse asiassa lataavat laulun taakse paljon muuta. Ja varsinainen keskustelu käydään näistä asioista. Ja kaikki pseudokompromissit vain ajavat tätä agendaa eivätkä ne voi ratkaista tilannetta koska ne eivät käsittele näitä oleellisia asioita. ; Tilanne on vähän kuin väittelisi vaateostoksista teinin kanssa. Hän voi esittää perusteluja miksi juuri tietty vaate pitäisi ostaa ja ne voidaan kumota, mutta hän keksii vain toisia perusteluja. Työhönhukuttaminen on kätevä keino, koska siinä siirretään huomio syrjään niistä perimmäisistä syistä miksi vaate halutaan hankkia.

Siksi, kun suvilaulua vastustetaan esimerkiksi tekijänoikeuteen tai nimenonaan suvivirren perinteisyyteen vedoten, tässä perussyy viitata asioihin on käytännössä aina jokin muu. Ja se on merkityksen poisto. Sen merkityksen jonka läsnäolon kristityt joko kiistävät tai väittävät laulun olevan vapautumisen symboli tai jotain muuta, joka kuitenkin maagisesti katoaa heti kun se "viimeinenkin Jumalan nimimerkki" poistuu. Samoin kuin lyhennettyä suvivirttä ei hyväksytä, on tässä edelleen taustalla tietty merkitys joka tähän versioon liitetään. Kysymys tuskin on suoraan edes uskonnonvapaudesta, vaan siitä että omaa vakaumusta vastaan repii niin perkeleesti osallistua "yhteislauluun" joka on kristityille "yhdistävä yhteysvoima" mutta joka muille symbolisoi enemmänkin että "kuka ei kuulu joukkoon".

Tässä on siitä mielenkiintoinen tilanne, että tavallisesti ateisti ja uskonnoton kiistää yliluonnollisen elementin ja uskovainen korostaa sitä. Suvivirren kohdalla tilanne on kuitenkin se, että ateisti korostaa laulun mahtia kun taas uskovainen vähättelee sitä. Syynä on tietysti se, että vaikka ei usko hengelliseen todellisuuteen ei se tarkoita sitä että ei kykenisi tulkitsemaan merkityksiä ja valtahierarkioita. Tässä kohden on pakko ottaa esille Émile Durhkeimin näkemys ; Hän korosti että myytti on riitin teksti. "Suvivirren" ja "suvilaulun" koko ideana on itse asiassa olla osa kalendaaririittiä. Rituaaleilla on merkitystä, myös ateisteille. Ne vähintään kertovat kuka on alisteinen kenellekin.

Ja perusongelma on koko yhteiskunnan kattava. Luterilainen kirkko myy uskonnonvapautta, mutta se tarjoaa vaihtoehdoksi jotain joka on enemmänkin etatismia. Se muistuttaa tässä kohden hyvin paljon muinaista roomaa, joka oli tunnettu siitä että siellä palvottiin ties mitä jumalia. Jokainen valtakunta toi omat jumalansa soppaan. Ja ihminen sai uhrata ties mille jumalille monikulttuurisesti, kunhan muisti kumartaa keisarille. Ja luterilainen kirkko on keisari. (Tosin ateisteja ei heitetä leijonille ... ainakaan vielä.)

Peruskysymys on siitä olemmeko etatistinen perinnevaltio vai onko meillä uskonnonvapaus.

Itse asiassa tässä kohden keskustelua on herännyt siitä että suvivirsi on monissa paikoin pienin uskonnottomien kanssa kikkailukeino edes koulun joulujuhlassa. Esimerkiksi Sonkajärvellä osa kouluista käy hakemassa todistuksensa kirkosta. Syynä on se, että kouluilla ei ole tiloja ja kirkolla on. Ja pienissä pitäjissä tiloja voi olla vaikeasti hankittavissa. Näin ollen teko on tietyssä määrin ymmärrettävä. Sen ongelmana on toki se, että jos esimerkiksi tutustuu Zizekin "väkivalta" -teokseen, voisi ihmetellä rakenteellista väkivaltaa. Kysymys voidaan nimittäin siirtää siihen, miksi kirkolla on tiloja ja muilla ideologioilla ei. Asia palautuu kukkaroon, valtahierarkiaan. ; Tämä on niin konkreettista rakenteellista väkivaltaa että se on arkkitehtuuristen seikkojen vuoksi sanaleikkimäinen ; Se on konkreettisempi kuin se vertaus jona rakenteellisuutta rakenteellisessa väkivallassa käytetään. Tässä ei tietysti hakata ketään, mutta kertoo siitä että rakenteet tukevat toisia ideologioita paremmin kuin toisia. Rakenteellisia valtahierarkioita on usein kallis purkaa ; Itse asiassa jos ne olisivat helposti ja halvalla purettavissa, ne tuskin olisivat rakenteellista väkivaltaa.

Mutta jos Sonkajärvi saa synninpäästön koska tiloja ei ole, Helsingissä pitäisi ainakin olla tiloja. Kuitenkin sain Esa Turkulaiselta tietoa koskien hänen käymäänsä Ressun lukiota. Hän kirjoittaa tänä kesänä, ja saikin tietääkseni erinomaisen ylioppilatutkinnon. Ressun lukiolla on perinne. "Minutpa lakitetaan 1.6. Vanhassa kirkossa Helsingin ruttopuistossa." Ajatus on Turkulaisen tietäville hitusen makaaberi. Hän on paatunut ateisti. (Ei kyllä kovin paatunut, en ole ehtinyt turmella häntä.) Lukiolaisuus tarkoittaa sitä että kysymys ei siis ole mistään alaluokista, vaan täysi-ikäisistä ihmisistä. Syy on erikoinen. Turkulainen oli turhautunut ja esitti että "Ressu on "perinteikäs" koulu ja täten meillä nuollaan evlutin kengänpohjia. Evankelisia aamunavauksia ei voi kieltää koska me "tarvitaan" (?) vanha kirkko tilana." Tämä turhauma on ymmärrettävää, sillä uskonnollisia aamunavauksia on perusteltu sillä että lakkiaiset ovat kirkossa. Uskonnollinen eriarvoisuus oikeutetaan vielä isommalla uskonnollisella eriarvoisuudella. Asiaa oikoo eteenpäin vielä se, että tämä ei ole pelkkää tyhjän natinaa. Helsingissä ateisteja ja ateistinuoria on yksinkertaisesti paljon. Ja he ovat yrittäneet vaikuttaa asiaan asiallisin ja normaalein keinoin. "Oppilaskunta äänesti viime lukuvuonna, että suvivirrestä lauletaan uskonnoton versio juhlassa. Rehtori kumos päätöksen yksinvaltiaana ja näpäytti uuden lukuvuoden puheessaan että on se niin hyvä juttu kun ollaan perinteikkäitä, että meilläpä edelleen lauletaan suvivirsi vanhassa muodossa. Teki mieli huutaa, että "no vastoin kaikkien toiveita tietty"." Tämä on malliesimerkki siitä mitä etatismi tarkoittaa käytännössä. Nyt jos Ressulaiset valittavat asiasta joku tietysti suuttuu kun asiasta vain möykätään sen sijaan että yritettäisiin ratkaista ne. Tosiasiassa kaikkia asiallisia keinoja on käytetty. Lukio joka ohittaa aikuisikäisten opiskelijoiden näkemyksen auktoriteetilla kertoo siitä että "kaikkien paras" ohitetaan ja yksilöiden mielenilmaukset ovat vain jotain joka osoittaa että on jotain vaarallista jolta ihmisiä pitää suojella. ; Valtionkirkon kannalta kätevää onkin juuri se, että tässäkin tilanteessa se voi tietysti olla "viaton". Joku rehtori ei tietysti edusta kirkon virallista kantaa. Etatismin kannalta on aivan yksi ja sama onko kirkon valtahierarkiaa rakenteellisesti tukemassa kirkkorakennus, Presidentti Niinistön juhlapuheet tai lukion rehtori.

Todistustenjako vertautuu koulukirkkoihin. Tosin koulukirkkoihin saa yleensä vapautuksen kun vain kehtaa pyytää. Esimerkiksi tiedostuin siitä, että Espoon Tapiolassa kirkkoon ei ole aikoihin ollut pakko mennä vaikka kuuluisi kirkkoon. Mutta jos kirkkoon ei mene, oli kirkkoon kuuluva tai ei, saadaan koulutehtäviä joita piti jäädä koululle tekemään. Kirkossa läksyjä ei tule, joten käytännössä kirkkoon menemisestä saa sanktiota jota voisi rinnastaa jälki-istuntoon.   Kuitenkin todistuksenjako on pahempi. Todistuksenjaossa on se ongelma että se on pirun tärkeä rituaali jo normaalinakin vuotena. Ja ihan oikeasti, Esa Turkulaisella on tasan yhdet viralliset ylioppilasjuhlatilaisuudet koko hänen elämänsä aikana. (When you bastards get the idea that it is not at all wice or healthy to fuck with my friends?) Ja todistus on pakko hakea, koska sitä tarvitaan koska sitä haetaan yliopistoihin ja muihin oppilaitoksiin ja laitokset ovat kesällä kiinni niin että todistuksen saa haettua kenties paikoitellen vasta syksyllä, jolloin se voi olla joidenkin paikkojen -etenkin elokuun kesätöiden- kannalta liian myöhäistä.   Suvivirsi on siis vain yksi esimerkki. Se heijastaa samaa henkeä kuin todistusten jako kirkossa - joka on ollut kenties ymmärrettävää säätyjaon aikana, siis aikana kun sukuperinnön määräämä aateli soti ja papisto hoiti koulutuksen. Suvivirsi on vain konkreettinen symboli siihen että uskonrituaalia voidaan pitää kalendaaririittinä jossain joka on kuitenkin käytännössä pakko käydä. Meillä ei ole toki kouluvelvollisuutta, mutta meillä on oppivelvollisuus. Ja vain hyvin harva itse asiassa konkreettisesti kykenee rahoittamaan lapsilleen kotiopettajan tai muun vastaavan vaihtoehtokeinon. (Ja osa näistä on kristillisiä laitoksia, joka ei ratkaise tätä ongelmaa.) Kysymys on rakenteellisesta väkivallasta.
 1: Ja kuten Zizek kuvaakin rakenteellista väkivaltaa : Sitä on joskus vaikeaa huomata, jos se ei kohdistu itseen. Hän käyttää tässä esimerkkiä miehestä jonka epäillään varastavan työpaikaltaan. Mies tulee kottikärryjen kanssa ja hänet tarkastetaan ja kärryt tarkastetaan. Joka päivä sama ja ikinä mies ei vie mitään. Lopulta selviää että mies varastaa kottikärryjä. Suvivirsi on sitä että uskonnonvapauden tilasta viedään kottikärry ja selitetään että "se on perinnettä ja yhdessäolon tunnetta" ja kiistetään että sillä voisi olla mitään uskonnollisia merkityksiä koska virallisen uskovaisten kertoman ja ainoan luvallisen tulkintatavan mukaan "kysymys on vapaudesta". (Kuten Jolkkonen asian esitti.)

Omia ehdotus ratkaista tilanne.

Suvivirsikinastelun perkeleellisin puoli on se, että sen on oppinut tuntemaan. Se on vain toistoa. Argumentaation sijasta on rituaali jossa on jotain jonka molemmat puolet tuntevat. Lopulta mitään ei tapahdu. ~ Kyseessä on tavallaan eräänlainen kalendaaririitti, taikauskoa jossa tehdään jotain koska on kiva ajatella että siitä seuraisi jotain toivottuja juttuja. Mutta maailma kulkee tästä huolimatta.

Nähdäkseni tässä on kolme tapaa jotka ovat mahdollisia:
1: Täyssekulaari ratkaisu jossa "Suvivirsi" poistetaan kokonaan. Tilalle ei tungeta mitään "suvilaulua" jonka vastapuoli voi kokea parodiallisena tai ivallisena. Keinon puolustus : Kiista ratkeaa kerrasta. Ja tosiasiassa laulun melodiassa ei ole mitään sellaisia ansioita, että kulttuuri mitenkään köyhtyisi vaikka se pyyhittäisiin historiasta. Tätä kappaletta ei voi puolustaa sillä että se olisi merkittävän hieno laulu. - Monia musiikillisesti ansiokkaita ja hyviäkin uskonnollisia lauluja on. Tämä ei ole yksi niistä.
2: Juhlita tehdään korostetun monikulttuuriset, joten suvivirsi on sellaisenaan koska emme voi tallata evankelisluterialisia laulusensuurilla ja meillä on seassa islaminuskoistenkin kappaleita. Eli tilaisuutta ei väritetä pelkällä "luterilaisuudella ja neutraaliudella" jossa luterilaisuus on ainut maailmankuva joka saa äänitilaa kun taas muita saa sitten kivasti palvoa kotona virallisen tilaisuuden ulkopuolella. Tämän hyvä ratkaisu on se, että oikeastaan ketään ei tarvitse sensuroida. Eikä lauluilla ole samaa symbolista latistusvoimaa kun ne eivät edusta vain yhtä tiettyä kulttuuria ja vihjata että "tämä rituaali on sitä mitä on olla suomalainen", ja että "perinne ja kulttuuri" ovat tässä niin vahvasti mukana että jos ei laula tätä yhtä tiettyä uskonnollista laulua tai vastustaa sitä niin ei arvosta kulttuuria tai perinteitä ollenkaan vaan halveksii kaikkea tämänlaista ja on sortava sika. Eli niitä puolustuksia joita nykyisessä suvivirsitilanteessa kummutetaan - toki edellämainittua kauniinnim retorisin ratkaisuin mutta samalla sisällöllä - käytetään ahkerasti.
3: Itse suosimani ratkaisu, jota ajetaan esimerkiksi monien keskustalaisten näkemyksissä. Tässä korostetaan paikallista päätäntävaltaa. Näin ollen esimerkiksi Sonkajärvellä voisi olla aivan asiallista vittuilla parille ateistille, kun parempia tilojakaan ei ole. Että purkaa hammasta kun on pakko. Toisaalta tässä kuitenkin olisi pakko purkaa etatismi, jossa oppilaskuntien ja muiden vastaavien näkemykset ohitettaisiin. Suunta hallinnossa olisi enemmän alhalta ylös kuin ylhäältä alas. Nähdäkseni jos yhteiskuntamme oikeasti olisi kansankirkon hengellä liikkeellä, he korostaisivat että uskontoon ei voi ketään pakottaa. Silloin tärkeää on että kirkko on mukava ja ihmiset haluavat ihan itse valita sen. Tässä kohden etatismi olisi myrkkyä ja pahuutta. Kuitenkin näyttää siltä että käytännössä erilaiset kirkkoa boostaavat instanssit joista vain osa on "kirkollisiksi nähneet" ovat ajamassa juuri valtionkirkko -ajattelua. Ja siinä etatismi on mitä luontevinta.

Yksikään näistä ei myy itseään kompromissina. Ne ovat ärsyttäviä keinoja ja teitä. Syy tähän on selvä : Kompromissienteko on jotain jossa kinaa eskaloidaan ja pitkitetään ja ajetaan omia agendoja. Sisimmät tuntemukset ja vaikuttimet ovat tässä irrelevantteja. Se miten hyvää tarkoittaa on turhaa kun asiana on se, miten ihmisiä kohdellaan. Siksi tarvitaan ratkasuja. Ja esittämäni ovat kuitenkin nähdäkseni nimenomaan ratkaisuja. Jotain jolla tämä tympeä, toistuva ja kansakuntaa selvästi konfliktoiva ja vuosi vuodelta pahemmin toisistensa kurkkuunrepivä biisiasia saataisiin kuntoon.

Olemme kokoontuneet nauttimaan yhteisistä todistusten arvosanoista.
Tai siis monesti emme. Ja sen pitäisi olla kevätjuhlan kamalin asia.