Se oli aivan erityisen paska vuosi

Uuden vuoden päätteeksi on hyvin perinteistä käsitellä alkamisia ja loppumisia. Menneestä vuodesta tehdään vaikkapa yhteenvetoja. Blogistina voisin vaikka nostaa esiin ne blogaukset joita pitäisin vuoden tärkeimpinä.  Minulla ei valitettavasti ole antaa tämänlaatuiseen mitään näkemystä. Blogitekstini ovat minulle kaikki vähän kuin jotain epämuodostuneita äpärälapsia. Rumia mutta omia. Ja jossain määrin rakkaita kaikki, paitsi silloin kun ovat tuhmia.

Sitä paitsi uusi vuosi on minulle perinteisesti surun läpitunkemaa aikaa. Kenties ymmärrettävästi. Se, että kuoleman päiväys on helppo muistaa ja sitoa tietynlaiseen juhlaperinteeseen on jo yksinään ankara muistute. Eikä asiaa suinkaan auta se, että kyseessä ei ole tapaturmainen kuolema vaan itsemurha.

En kuitenkaan kieriskele tämän blogauksen kanssa tässä aiheessa. Sen sijaan on rakentavampaa käsitellä tätä vuotta. Joka oli itselleni kaiken kaikkiaan aivan erityislaatuisen paska vuosi. Se ei ole aivan yhtä huono kuin vuosi 2000. Se ei ole yhtä emotionaalisesti tyhjiin imevä kuin vuosi 2004. Mutta se kyllä pääsee hyvälle pronssitilalle. Eikä omaa ansiotaan vaan tuurilla. ; Tämä vuosi on itse asiassa mennyt aikamoisessa sumussa kevään jälkeen. Syynä oli perheessä ollut tarpeeton terveydellinen yllätys joka johti leikkaukseen asti. Tämä aikaansai tietynlaisen eksistentiaalisen shokin mieleen. Eikä se rehellisesti sanoen ollut edullista lompakollekaan. Leikkaukseen ei kuitenkaan kuoltu eikä tässä vaiheessa ole mitään merkkejä siitä että tarvetta uusinnoille olisi.

Tämän vuoden ongelmana on ollut oikeastaan se, että tilanteen luonne on ollut kaiken kaikkiaan sellainen että en ole voinut puhua yksityiskohdista. Jotka ovat henkilökohtaisia ja syviä. Ja jotka eivät ole minun henkilökohtaisia ja syviä asioitani vaan puolison. Näin ollen en voi jakaa tai puhua niistä oikein kenellekään. Puolisolle voisi puhua mutta tosiasiassa on tärkeää tukea häntä prosessissa joten aivan kaikkea on turhaa vuotaa hänenkään riesakseen. Tässä tilanteessa olenkin hyvin korostetusti yksin. Jopa hämmästyttävän yksin. Sillä jos otetaan käsille omat vaikeimmat aikani, jolloin en omista luottamussyistäni voinut lainkaan puhua ns. perheelleni ja verisukulaisilleni, minulla oli kuitenkin hyviä ihmisiä jotka jaksoivat kuunnella raivostuttavaa vuotamistani. Sellaiset ihmiset kuin Siri Kotajärvi ja Anna Korkolainen. Jotka vaivautuivat puolestani ja tekivät sen tyylisiä joustoja joita en ansainnut. Ja mikä pahempaa, joita en voi mitenkään koskaan maksaa takaisinkaan. Nyt minulla ei ole mahdollisuutta tämänlaiseen. Olen kaiken kaikkiaan ollut hyvin yksin.

Joten olen päätynyt tekemään sen missä olen hyvä.

Tuotan paljon tekstiä. Olen hyvin avoin monista asioista. Ja tosielämässäkin kerron paljon asioistani. Harvalle tulee tästä asioiden vuotamisesta mieleen se, mitä se on. Se on tehokkainta mahdollista asioiden piilottamista ja sensurointia. Se on sitä mitä kidutettavana oleville opetetaan strategiaksi. Ei pidä miettiä sitä mitä ei saa sanoa. Ei saa miettiä että "en paljasta asiaa X" vaan sen sijaan pitää puhua avoimesti muista asioista ja muista aiheista. Olen tässä mielessä erittäin hyvä. (Opin asian valitettavan myöhään, mutta sittemmin olen käyttänyt sitä mestarillisesti. Itse asiassa on syytä tiedostaa että eräässä mielessä eräs tärkein osa ammattianikin on se, että pidän työkseni yrityssalaisuuksia. Ne eivät ainakaan minun kauttani lipsahda, eivät edes humalassa baarissa.)

Toisaalta olen muutoinkin parhaimmillani tilanteissa jotka eivät suju. Tämä johtaa siihen raivostuttavaan tilanteeseen jossa skillsettini ei sovi ns. terveeseen normaaliin elämään. Pärjään ja menestyn sellaisissa tilanteissa jotka estävät minua olemasta oikein millään tasolla onnellinen. Ja tätä kautta moni on ihmetellyt miten hyvin olen suhtautunut ja hoitanut tiettyjä puolia elämästä.

Toisaalta tämä stressi on ollut luovuudelleni hyväksi. Olen kokenut että etenkin huumoripuoli on syntynyt epätavanomaisella helppoudella. (Jostain syystä moni ajattelee että humoristina oleminen tarkoittaisi iloisuutta. Tässä kuitenkin menevät minusta huumorin vaikutus ja huumorin synty sekaisin.) Mikä ei ole ainutlaatuista. En siis ole tässä tilanteessa vajoamassa masennukseen tai suisidaalisuuteen - joista molemmat ovat kokemuspiirissäni, etenkin jälkimmäinen, ovat kaikkea muuta kuin vieraita - vaan olen jotenkin tässä kaikessa syntynyt tuottamaan monenlaista. (Jos en muuta niin epämuodostuneita äpäriä blogin täytteeksi. Mutta samaa on tapahtunut töissä ja kotona ja muutoinkin.)

Joka taas tarkoittaa että kenties tämä vuosi ei ollut niin läpitunkevasti ja kokonaisvaltaisesti paska. Tämä on vuosi jolloin opin sen, että jos kukaan ei ole auttamassa ja itse on selvittävä, niin sitten sitä selviää. Jos ei muutoin niin toisten puolesta. Tämä vuosi ei siis ole ollut sitä normaalia maailmaa jota kuvaa se, että minä epäonnistun. (Se, että teen ylilyöntejä, virheitä, olen vaikea ihminen joka ei osaa ilman että kaikilla muilla on paha olla.) Tätä vuotta kuvaa se miten koko maailma on epäonnistunut. (Jopa siinä mittakaavassa että olisi houkuttelevaa uskoa johonkin Jumalaan tai älykkääseen suunnittelijaan jota syyttää Pahan ongelman nimissä tästä kaikesta joka heijastelisi hänen läpipahaa ja kieroutunutta luonnettaan.) Kerrankin virhe ei ole minussa vaan maailmassa. Joten kenties tämä vuosi oli jotain jota muistelen myöhemmin tavalla jonka voi tiivistää Milja Kauniston "synnintekijä" -kirjan loppuun ; "anna minun vielä nähdä unta miehuuteni päivistä, jolloin kärsimys ja rakkaus tulivat minulle tutuiksi. Anna minun sitten unohtaa kaikki muu kärsimys paitsi rakkaus. Anna minulle vielä uusi alku."