Päällikkö Chutzpahpah on puhunut

Keskisuomalaisessa otettiin esille kristillistä rakkaudellista maailmankuvaa. Kuten tietysti pian monessa muussakin lehdessä. Asiaa seurasi käänteitä joiden etenemistä saattoi seurata vaikka koko pitkän päivän. Juhani Starczewski otti kantaa Eero Heinäluoman puolison kuolemaan. Tarjonta on sitä mitä vain voi odottaa kun kristillisdemokraatti ottaa lähtökohdakseen sen että "ollaanpa kerrankin ihan realisteja". Kuoleman syy oli se, että Heinäluoma oli antanut positiivisia kannanottoja Kari Mäkiselle joka taas oli esittänyt tukea homoseksuaaleille avioliittokysymyksessä.

Jos aiheena on se, että joku uskoo Jumalaan joka kostaa Kari Mäkisen synnit Eero Heinäluoman tukilausunnon kautta sivulliselle vaimolle, puhutaan niin monen mutkan tapaa tapahtuvista rankaisuista että ihmetyttää. Ja siksi on syytä lähestyä asiaa kultaisen säännön kautta. Starczewski on itse muistuttanut keskustelussa että "Neuvoisin olemaan antamatta väärää todistusta minusta. Kannattaa muistaa, että useampi kunnian- ja törkeä kunnianloukkaus on jo asianajajallani prosessissa. 9.Käsky: Älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi."" Siksi käsittelen häntä rehellisesti ja faktuaalisesti kertoen mietteeni tästä ihmisestä ja hänen eettisyydestään.

Lausunto tuntuu sellaiselta että voisi uskoa että se on vääristelyä. Ei olisi ensimmäinen kerta kun uskovaisia väärinymmärretään. Siksi on syytä tiedostaa että Starczewski jopa varmistaa kun asiaa erikseen tarkistuskysytään että "Raamatun vastainen toiminta ei varmasti ole ollut heille (Mäkiselle ja Heinäluomalle) siunaukseksi. Kaikella on syy-seuraussuhteensa, ja eihän se siunaus ole, jos puoliso sairastuu ja kuolee." ... "En ole lääkäri, eikä minulla ole muutenkaan valtuuksia arvioida, mikä oli puolison terveydentila ennen kuin Heinäluoma antoi MTV:lle myönteisen homolausunnon. Mutta kuten jo aiemmin sanoin, kaikella on syy-seuraussuhteensa ja niin voi olla tässäkin tapauksessa. Kirjoituksessani toin vain esiin sen, mitä Raamattu sanoo homoudesta ja johtajien toiminnasta sekä esikuvana olemisesta." ... "Uskon, että Jumala noteeraa tekemisemme ja sanomisemme ennemmin tai myöhemmin. Uskovien vastuulla on kertoa tämä heille, jotka eivät sitä ymmärrä tai halua ymmärtää. Kun minä Jeesukseen ja Hänen sanaansa uskovana kerron asian Raamatun näkökulmasta, niin vastuu siirtyy myös toiselle osapuolelle." Tästä kolmeen kertaan myöntämisestä voi tietenkin seurata vain yksi asia.

Se, että asiat ovat väärin ymmärrettyjä. "Ensinnäkin vilpitön osanottoni Vaimonne poismenon johdosta. Toiseksi pahoitteluni siitä, että sanomalehti Keskisuomalaisen nettikeskustelussa, joka käsitteli suru-uutista, jossa esitin osanottoni, keskustelu pahoitteluni jälkeen ei ollut korrektia uutiseen ja tilanteeseen liittyen. Herra, opeta meitä tahtoosi tyytymään silloinkin, kun se kipeimmin koskee." Se mitä asiasta voidaan diskurssianalyyttisesti tai retorisesti sanoa, on se että teksti syyttää keskustelua, ja oma osuus tässä keskustelussa ja kommentoinnissa häivytetään olemattomiin. On kuin hän pahoittelisi sitä että muut ihmiset ovat puhuneet noloja ja epämiellyttäviä asioita paitsi hän itse. Kaavamainen nonpoligy jota kuitenkin käytettäneen osoituksena siitä että kristityt pyytävät anteeksi.

Mikään ei tietenkään yllätä. Sillä herralla on varsin mielenkiintoinen tausta. Hän hyökkää mutta on uhri. Hän haluaa sanoa mielipiteensä mutta on enemmän kuin innokas sensuroimaan niitä joilla on hänestä väärä mielipide. Starczewski on niitä ihmisiä jotka kirjoittavat ahkerasti paikallislehtien mielipidepalstoille. Joku saattaa muistaa hänet mediakohinaa saadusta tempauksesta joka koski Jyväskylän Lutakkoon rakennettuun hotelliin laitettavia Raamattuja. Hän on toki luomassa myös Israel-marsseja. Ja kiinnostunut muun muassa mikrosiruasiasta.

Miehen sekaisuusasteen voi mitoittaa käyttämällä mittarina terveen ihmisen sijasta jotain melkoisen sekapäistä.
1: Kristillisdemokraattien ensiviesti asiaan oli se, että Asmo "pride-provokaatio" Maanselkä on luokitellut tapahtuneen "Puoluejohto irtisanoutuu näistä mielipiteistä, eihän niissä ollut mitään tolkkua." Kun jokin on liian tolkutonta Maanselälle, minä otan asian jo vakavasti. Sillä Maanselällä on syvä kokemusasiantuntevuus aihepiirissä.
2: Starczewski näyttääkin kuuluvan siihen joukkoon joka on liian sekopäistä pysyäkseen kristillisdemokraateissa. Mikä tarkoittaa sitä että hän kuuluu samaan luokkaan Jouko Pihon kanssa. Tosin sillä erolla että Jouko Piho on paranoijastaan huolimatta humaani veikko jonka asennetta monessa paikoin ihailen. Starczewski on vähän kuin Pihoon olisi jotenkin iskenyt psykopatia ja tämän lisäksi sukunimen kautta olisi tarttunut chutzpah (חֻצְפָּה).
     1.1: Chutzpah on hyvin omituinen juutalainen konsepti. Se edustaa röyhkeää rohkeutta jota pidetään jotenkin erikoisesti tavoiteltavana ja hyveellisenä. Malliesimerkiksi asenteen noudattamisesta kuvataan usein murhaajaa joka ensin tappaa vanhempansa ja tämän jälkeen vaatii itselleen armeliaampaa tuomiota vedoten siihen että hän on orpo.

On suoraan sanoen ymmärrettävää jos tämä mies itse olisi Jumalan kosto synneistämme. Eihän se nyt siunauskaan ole että tuollainen vittupää on eduskunnassa päättämässä yhtään mistään. Tämänlainen tilanne on mielenkiintoinen. Sillä perinteisesti kristitty on Jeesuksen seuraaja. Ja hänen pitäisi heijastaa Jeesuksen ominaisuuksia. Hänen pitää kysyä itseltään että mitä Jeesus tekisi samassa tilanteessa. Jos Starczewskiä pitää siis pitää jotenkin onnistuneena kristittynä niin on huomattava hänen näkyvimmät attribuuttinsa : (a) jossa huonot käytöstavat yltävät moukkamaisuuteen (b) moraalinen toiminta on kaikille melko ilmiselvästi ilkeyttä ja (c) käsitykset maailman syyseuraussuhteista ovat pelastusteologisuudessaan sekopäisen tyhmiä voidaan tulkita että pahiten raivossaan kuolaavat ja muutenkin pimahtaneimmat ateistit ovat oikeassa. Tietty määrä pahuutta, tyhmyyttä ja moukkamaisuutta onnistuu vain kiihkouskovaisuudella. Itse toki uskon että he ovat väärässä. Eli Starczewski on huono kristitty ja vielä huonompi ihminen. (Empiirinen kokemus vihjaa että kristityillä on muita löyhemmät standardit, se on varmaan sitä Jumalan armoa etenkin itselle. Starczewskillä on vielä oleellisesti löyhemmät standardit, joihin on sitten vaikeaa liittää mitään armon tematiikkaa.)

En kuitenkaan ole pettynyt siihen että hänellä on uskonnonvapaus ja sananvapaus tuoda ilmi mielipiteensä. Olivatpa ne miten moukkamaisia ja miten epäsopivaan aikaan lauottuja tahansa. Ja itse asiassa Starczewskiä, kuten kenties minuakin, kuvaa se että juuri mikään ei ole tehokkaampi paljastamaan herran järjellis-esteettis-eettisiä ulottuvuuksia kuin se että päästää hänet muutamaksi sekunniksi ääneen. Lausunto loukkaa ja provosoi. Se on vähän kuin eitarkoitettua satiiria. Ei siitä pidä ampua, vaan sen sijaan sille pitää antaa julkisuutta jotta mahdollisimman moni pääsee sanomaan tähän mielipiteeseen omansa päälle. (Kuten olen tässä tehnyt. Tavalla joka ei toki yllä Starczewskin harjaantuneen moukkamaisuuden tasolle vaikka yritykseni olikin kohtuullinen.) Ja kun kaikki tekevät tätä, niin kaikilla on sananvapaus. ~ Ja kenties toteutuu edes hetken se että Jumalan hyvyys lankeaa päällemme. Se ilmenee siunauksin. Siunaukset näkyvät esimerkiksi sellaisissa kauniissa ja eteerisissä hetkissä jolloin Starczewksi on yllättynyt ja surullinen. Sellaisina sitä miltei kokee olevansa kosketuksissa transsendenttiin hyvyyteen. Tätä kokemusta makustellessa voi samalla kasvaa terveeseen uskontojen ymmärtämiseen. Jotain tämänlaista ne uskovaiset varmasti kokevat kun puhuvat karmasta tai Helvetin oikeutetuista ikirangaistuksista.

Henkilökohtainen vaikutus filosofiassa

Usein kun katsoo ammattimiehiä, heillä on - paitsi kyky suorittaa kyseinen tehtävä hyvin - myös jonkinlainen omintakeinen leima. Esimerkiksi miekkailussa kysymys ei ole edes siitä että henkilö käyttäisi tekniikoita epäeksaktisti tai valikoisi tiettyjä tekniikoita enemmän kuin muita. (Mikä on aloittelijoilla yleistä.) Kysymys on jo siitä millä asenteella ja tavalla nuo kyseiset tekniikat tehdään. Voitaisiin puhua ammattimiehen sormenjäljestä.

Tämä muistuttaa että mukana on aina jonkinlainen oma panos. Tämä on tietysti erityisen tärkeä muistettava filosofiassa.

On helppoa ajatella että filosofia olisi jokin taito, joka vaatii ajattelua jollain tavalla joka on jaettava ja yleinen. Ja että filosofi kykenee irrottamaan itsensä asiasta ja katsomaan asioita sen sijaan että moittisi ihmisiä. Filosofi saisi siis yleiskuvan eikä sortuisi pilkkaan ja sosiaaliseen peliin. Näin voisi ajatella että filosofia ja sosiaalisuus ja monet vastaavat asiat olisivat aivan toisiinsa liittymättömiä. Tätä kuvaakin se, miten yleinen introvertti-ekstrovertti -jaottelu ei selvästi sovi filosofeihin. Historia nimittäin tuntee taitavia filosofeja sosiaalisuuskentän joka puolelta. Osa filosofeista on eriytynyt ystävistä ja tuottavat filosofisia oivalluksia kammioissaan. Toiset taas ovat hyvinkin avoimia ja sosiaalisesti aktiivisia tekijöitä. Ja ulospäinsuuntautuneistakin osa on sosiaalisia ja mukavia ja osa sosiaalisia ja ärsyttäviä. Näin vaikuttaisi että filosofia ei vaatisi yhtä tiettyä persoonallisuutta ja että hyvä filosofianteko ei ole persoonallisuustyyppikysymys. Sillä siinä ei ole yhtä ja tiettyä lähestymispohjaa.

Toista ääripäätä voisi edustaa Nigel Rodgersin ja Mel Thompsonin "Huonosti käyttäytyvät filosofit" -teos. Se nimittäin esittää että filosofia on monesti heijastus filosofien persoonasta. Eli monet filosofit ovat sellaisia että heidän filosofiansa vaatii heidän persoonansa tuntemista. Ja toisaalta heidän käytöksensä mukailee heidän filosofiaansa. Tässä ongelmana on tietysti se, että "kumpi oli ensin". Vai ruokkivatko filosofia ja omituiset piirteet toisiaan.

Tämäntapaiset ongelmat johtavat miettimään roolipelejä. Ihmettelin nimittäin joskus sitä, että tekeekö roolipelaaminen hulluksi vai ryhtyvätkö hullut pelaamaan roolipelejä. Ratkaisua kysymykseen ei tullut. Mutta sillä ei ollut väliä koska olin joka tapauksessa pelaaja. Ja filosofia ja roolipelaajaa sitoo yhteen ainakin tämä mielikuva hulluudesta ; Hieman kuten Himanen sanoo "Himeros" -teoksessaan (s 21) "Filosofian laitoksella oli totuttu hullujen käsittelyyn, sillä monet opiskelijat suorittavat sivuaineena mielenhäiriöiden opintokokonaisuutta." ... (s 143) "Minä puolestani en usko yhdenkään filosofin tervejärkisyyteen - hehän kysyvät jo sanan kuullessaan, mitä on tervejärkisyys. Olen huomannut, että täytyy olla lievästi tärähtänyt voidakseen filosofoida. Sokrates itse sanoi, että täytyy olla tärähtänyt jotta voi elää. Tervejärkinen on tietävinään, että elämä on kärsimystä ja että nauru ei kestä kauan. Filosofin on tartutettava nauru ihmisiin piikillään."

Himasen esitys on tietysti osana tarinallis-koomis-älyllistä leikkiä joten sitä ei voi ottaa liian vakavasti (pun intended). Se heijastaa yhtä ja tietynlaista persoonallisuutta ja asennetta. Se kumpuaa selvästi kirjassa esitetystä filosofiasta. Eli kirjan Sokrates elää kuten opettaa. Näin ollen filosofiakuva heijastelee tätä kuvaa. Se ei kuitenkaan ole ainut kuva. Esimerkiksi jo neljää ideologiaa kuvattaessa kolmea piirrettä taulukoimalla ja ottamalla niistä kolmesta kaksi keskeisintä alas sulkuihin voidaan ottaa seuraavanlainen karkea kuvaus joka kuvastaa osaltaan sitä asennesekamelskaa joka liittyy filosofian tekemiseen:

Kuva näyttää että esimerkiksi individualisti uskoo yhteiseen totuuteen ja hakee sitä abstraktisti mielen avulla. Ja on melkoisen neutraali sosiaalisuuden ja individualismin kanssa. Realisti taas on aivan yhtä sosiaalisusuriippumaton mutta vaatii enemmän empiirisiä testejä. Pragmatistin taas erottaa realistista siitä että pragmatisti on perustaltaan sosiaalisempi ja että käytännöllisyys on tärkeämpää kuin yleinen totuuspohja. Eksistentialisti taas ei välitä ominaisuuksista vaan olemassaolosta ja korostaa individuaalia jossain käytännöllisyyden tuolla puolen.

Seuraava, otsikon kannalta tärkein kysymys, onkin katsoa että onko ylläoleva itse asiassa persoonan vaikutusta. Tämä idea seuraa luontevasti ajatusta jossa filosofi eläisi kuten opettaisi. Eli se nojaa filosofiseen perusoletukseen/väitteeseen siitä että filosofian olisi näyttävä arjessa ollakseen filosofiaa. Tämänlainen holistinen näkemys ei tietysti ole välttämätöntä. ; Toisaalta asiaa voidaan lähestyä niinkin että vaikka filosofi filosofoi miten, ja jos hänen toimintansa eroaa tästä jotenkin, niin kuitenkin hänen toimintansa on aina jossain suhteessa yllä oleviin ominaispiirteisiin. Näin käytös on joko koherenttia tai epäkoherenttia, mutta on ajallisesti jossain suhteessa yllä olevaan karkeaan kuvioon. ; Näin ollen persoonallisuus ja filosofia ovat osittain yhteennivottuja.

Tämä ajatus johtaa helposti miettimään asiaa postmodernisti, eli että jokainen filosofia on (?vain?) tekijänsä maailmankuvan heijastuma. Tämä taas johtaa hyvin usein siihen että vakaumus psykologisoidaan. Että ihminen on eksistentialisti koska haluaa olla oma jumalansa. Tai että mielikuvituksettomuus johtaa realismiin.
(Generate your own favourite stereotype here________ .)

Tämä on kuitenkin hieman oikovaa ; On vaikeaa sanoa synnyttääkö persoonallisuus filosofian vai onko filosofialla oma persoonallisuutensa. Se, että samoilla ominaisuuksilla mitataan eri asioita ei vielä ole kovin vakuuttava yhteennivomisen syy ; Tällä tavalla ei nimittäin synny muuta kuin analogioita jotka kertovat lähinnä siitä että on käytetty samaa mittaria ja jotkut asiat ovat samanlaisia.

Asia ei ole minun päätettävissäni. Nappasin nimittäin kuvion idean tutkimuksesta joka tutkii persoonallisuustyyppien ja yleisen filosofisen asenteen yhteyttä. Niissä havaittiin että persoonallisuustyyppi on yleisesti ottaen melko lievästi yhteydessä siihen mitä filosofiaa ihminen kannattaa. Karkeasti sanoen yhteyttä ei havaittu. (Pieniä yhteyksiä tosin oli, mutta koska yliarvioimme mielellämme psykologisia ja maailmankuvallisia vaikutuksia, on terveempää ajatella kuin niitä ei olisi..) Toki tutkimuksella oli rajoja, kuten se, että persoonallisuustyypit eivät käsittele eettisiä tuntemuksia kun taas tutkimuksessa nämä olivat mukana. Jolloin vähemmän etiikkasävytteisessä tilanteessa tilanne voisi muuttua. Mutta on hyvinkin mahdollista että persoonallisuus ei johda juuri tietyn filosofisen tyypin harjoittamiseen.

Tämä viimeksi mainittu johtaa selittämään miten voi olla mahdollista että en tietysti  vihaisuudestani huolimatta ole fundamentalistiaktivisti. Tai miten uskonnolliset abstrakteja Jumaluuksia ajattelevat kykenevät varsin hyvin tekemään tiedettä, vaikka usein näiden asenteiden välille täytyy generoida jokin NoMa -periaatteen kaltainen muuri joka selittää että uskonto on filosofiselta perustaltaan totaalisti erilainen kuin luonnontieteen ajattelu. (Eli että ne ovat joko aivan erillisiä maailmankuvia tai vähintään aivan erilaisia näkökulmia maailmaan.)

Siksi vaikuttaakin siltä että henkilökohtaisen ominaisuudet eivät paina niin voimakkaasti filosofisen koulukunnan valinnassa. Näin ollen uskoisin että filosofian kohdalla tilanne on sama kuin miekkailussakin ; Huonoissa filosofeissa on enemmän persoonallisista piirteistä johtuvia valintoja. Taitojen kartuttua laadusta tulee jotain jonka laatua muut hyvät filosofit eivät kyseenalaista. (He eivät välttämättä seuraa sitä tai käänny kannattamaan sitä, mutta näkevät silti laadun ja sen takana olevatansiot.) Ja näin hyvän filosofin jäljestä ei enää tule temperamentin heijastumaa, vaan se muotoutuu lähinnä omaksi luovaksi sormenjäljeksi.

Huonon filosofin akateemisen oloinen viittaaminen on helposti vain oman elämänkokemuksen ja mielipiteistön tukemista. Taitavan filosofin omasta elämästäkin haetut anekdootit ovat valaisevia ajatuskokeen apuvälineitä tai kuvaavia esimerkkejä - eivätkä olekaan sitä tavallista jossa omakohtaisen kokemuksen itselle kokemuksen kautta tuoma mielikuva ja mielipide muuttuu elämänkokemukseksi ja omaksi auktoriteetiksi joka lopulta rakentaa tästä mieltymuksestä ehdottoman dogman.

Hupsutellen läpi elämän

"The world is cruel, and the only morality in a cruel world is chance. Unbiased. Unprejudiced. Fair."
(Two-Face, "Dark Knight")

Myers nosti blogissaan esiin laskelman jota esitettiin jumalatodistuksena. Siinä todistetaan että jokainen yksilö on äärimmäisen epätodennäköinen. Tässä huomioidaan se, miten harva ihminen on elänyt lisääntymisikäiseksi ja miten pieni todennäköisyys on että juuri tietty siittiö hedelmöittää munasolon. Kertoimia kerrotaan yhteen koska tätä on tehty monta sukupolvea. Näin saadaan aikaan hirvittävän pieni todennäköisyys jonka mukaan sinä olet sinä.

Ylläoleva laskelma on kenties intuitiivisesti hieman huvittava. Siinä on kuitenkin hyvin jännittävä lisäelementti. Sillä sukusolujenkohtaamisargumentti on jotain jota on pyöritelty vastaesimerkkinä evoluutiokriittisille jumalatodistuksille. Henkenä on ollut, että kun sama metodi ja yhtä todet premissit ovat käytössä, pitäisi molemmat tulokset ottaa samanlaisina. Henkenä on ollut että ajattelutapa tuottaa selvästi vääriä tuloksia joita ei voida hyväksyä, joten alkuperäisen argumentaation henkikin menettäisi uskottavuutensa. Tässä tilanne on vain korvattu sanomalla että "vastaesimerkkisi on vain jumalatodistuksen laajennus epäintuitiivisessa paikassa." Sitä ei otetakaan vastaesimerkkinä vaan sovelluksena. Näin on mahdollista että heikkoudesta voidaan kääntää voima - vastapuolihan voi vain sanoa että tuo laskelma on vastaesimerkki koska se on tuloksena naurettava.

Siksi asia onkin ratkaistava metodologialla. Sattuman ja kontingentin maailman tuntemisen perusteella tämänlainen lähestymistapa ei yksinkertaisesti ole uskottava tai hyvä. Siksi Myers kommentoikin järkevästi että laskelmat ovat uskottavia, mutta mutta muistuttaa että tämä on päättelyvirhe jossa asioita tarkastellaan jälkikäteen, ja tilannetta arvioidaan kuin sitä katsottaisiin etukäteen. Jos asioita tarkastellaan ylläolevalla tavalla, mikä tahansa näyttää epätodennäköiseltä. "It's a very truthy list of calculations. Sure, you can multiply out the probabilities of all the many events that led directly to you after the fact, but this wasn't a process that began with the goal of making you. You are a contingent product of many chance events, but so what? So is everything else in the universe. It's simply making the lottery fallacy. The odds of winning the Minnesota state Powerball lottery are 1 in 195,249,054 - why, it must be a miracle that anyone wins!" Tämä kun ei jää pelkästään "onko esitys esimerkki-vastaesimerkki-lisäesimerkki" -tasoiseen vänkkäämiseen jossa pohjimmiltaan asiantila vain määritellään jonkinlaiseksi itsessään, vaan sen sijaan nojaa satunnaisuuden ominaisuuksiin ja rakentaa tältä pohjalta perustelun miksi argumentti ei ole hyvin tehty. Asiaa ei siis vain määritellä, vaan rakennetaan pohja jota kautta selvitetään mikä esitys on uskottavin, parhaiten perusteltu uskomus.

Tässä on kuitenkin toinenkin puoli. Tosiasiassa vastauksen takana on keskittymispuoli. Sain tähän mielestäni arvokasta valaistusta kun keskustelin erään ihmisen kanssa siitä miten skeptisyys on hänestä kuiva ja tylsä asenne. Hän korosti sitä että tiede, sen kaavat ja korrelaatiot eivät yksinkertaisesti vastaa kokemusta ihmisenä olemisesta. Näin luonnontiede tuottaa hänelle pääasiassa "totta mutta irrelevanttia" -kokemuksia. ~ Kun saatu tieto rikkoo intuitiota, se voi olla vaikeaa hyväksyä riippumatta siitä onko arvioitu asia sitten tosi tai ei. Mutta vielä suurempi ongelma on se, että vaikka tiedon hyväksyisikin, niin sen soveltaminen ja "läsnäolo elämässä" voivat olla hyvinkin vieraalta ja omituiselta tuntuvia kokemuksia. Asian voi silloin hyväksyä ja tietää todeksi, mutta sen kohdalla on kuitenkin ongelmana se että se ei ollenkaan sovi siihen mikä tuntuu ihmiselämästä.

Otinkin siksi Myersin esiintuoman laskelman pääasiassa siksi että siinä on mukana hyvin monimutkainen intuition suhde tulokseen. Luultavasti tämäntapainen sukusolujen kohtaamisargumentti on hyväksytty siksi että vastaava logiikka antaa intuitionmukaisia tuloksia muualla. Näin samaan ajattelutapaan tottuminen tuo uskottavuutta omalle näkemykselle jopa sellaisissa paikoissa jotka ovat perinteisesti nähty ongelmallisina vastaesimerkkeinä. Näin ollen pohjimmainen syy miksi toiset ottavat tämänlaiset ajattelutavat tosissaan ja toiset eivät, on intuitioristiriidassa.

Psykologiantutkimushan tuo meille toistuvasti esiin sen, että ihmisen ajattelutapa ; Ne ovat niin tunnettuja ja vakaita että esimerkiksi niitä käytetään psykologisen tutkimuksen rakenteessa. Esimerkiksi "Epiphenomin" käsittelemä ateisteja kohtaan suunnatun vastemielisyyden luonteen ja alkuperän tutkimus jossa metodin ytimessä oli Daniel Kahnemanin löytämä ihmisille tyypillinen tapa ajatella väärin. "Linda is a single 31-year-old, who is very bright and deeply concerned with issues of social justice. Which of the following statements is more probable: a) that Linda works in a bank, or b) that Linda works in a bank and is active in the feminist movement? The overwhelming majority of respondents go for b), even though that's logically impossible. (It can't be more likely that both things are true than that just one of them is.) This is the "conjunctive fallacy", whereby our judgment is warped by the persuasive combination of plausible details. We are much better storytellers than we are logicians." Tämä muistuttaa vakavasti siitä että ihmisen olemassaolon luonne ja ihmisenä olemisen kokeminen ovat todellakin juuri niin kaksi eri asiaa kuin minä postmodernistit sitä pitävät. - Ja toisaalta ihmisenä oleminen voi silti olla niin objektiivista kuin skientistit sen sanovat. Ihmisintuitio on vain monin paikoin viallinen kone ; Ongelmana on se, että aivojemme heuristiikka tuottaa "nopeasti kohtuu hyviä tuloksia" emmekä "tarkkoja hyviä tuloksia" koska ne olisivat "laskennallisesti raskaampia".

Näin esimerkiksi sukusolulaskelmassa on taustalla intuitio - jota maailmankuva luultavasti vahvistaa - jossa koetaan älyn tuottamaa merkitystä ja suunnitelmallisuutta jossain joka loogikolle näyttää vain pieneltä todennäköisyydeltä - joka on peräti laskettu after the fact eikä ennen asiantilaa. Toisaalta satunnaisuus nähdään juuri mielivaltana ja kaiken suunnitelmallisuuden vastakohtana - näin siitä huolimatta että Mario Bunge on selittänyt tieteenfilosofisesti miten sattuma on itse asiassa säännönmukaista, jotain jota voidaan estimoida ja joka on itse asiassa determinismin ja säännönmukaisuuden erityismuoto. Tämä sattuman ominaisuus ei kuitenkaan vastaa ihmiskokemusta, sitä miten ihminen satunnaisuuden kokee. (Vaikka kuvaus kertoo siitä mitä satunnaisuus on.)

Vastaavasti sukusoluja ja kombinaatioita laskeva juttu ei hae voimaansa perustelutasolta ja tosiasiatasolta. Ytimessä on ihmisen merkityksellisyyden kokemus - tai tarkemmin sen menettämisen pelko jota vastaan taistellaan niin kovasti että metodologiset lipsahdukset sallitaan. "Mom tell me I was special" -kokemus rikkoutuu jos tilanne nähdään sattumana eikä merkityksenä. Sattuma tuntuu julmalta ja merkityksen vievältä. Ja siksi päätelmissä voidaan tehdä metodologisia virheitä. Vaikka tosiasiassahan sattuma ei muuta merkitystä mihinkään, vaan se että ihmisillä on eitosiasioita vaan arvottavia väittämiä, kannanottoja ja mielikuvia siitä mitä provenienssi, alkuperä, tarkoittaa merkitykselle silloin kun syntykertomuksessa on sattuma (tai Jumala). Tämä ei siis ole sitä miten asiat ovat, vaan miten ne koetaan. Tässä kyseessä ei ole oikeastaan lainkaan empiirinen - tai edes esteettinen - kannanotto.

Moni ajattelee että skientismi puristaa elämän kuivaksi, poistamalla ihmisyydestä sen mikä siitä tekee kokemuspuolella ihmisyyttä. Toiset taas ajattelevat että tiede todistaa ihmisen hupsuuden ja että tiede antaa kuvan siitä mitä maailma on, ja jos tunteet ovat sen kanssa ristiriidassa, niin sen pahempi tunteille. Minusta tiede selittää miten asiat ovat ja ristiriita kokemusmaailman kanssa on psykologinen havainto joka todistaa ihmisen hupsuuden lajinmukaiseksi käytökseksi - joka taas voi olla jopa vapauttava kokemus.

Aloittamani varsin karkea kuvaus voisi antaa jonkinlaisen viestin siitä että tämänlainen ajatteluristiriita kuuluisi vain "hupsuttelijoille" joilla on maailmankuvallinen asennevamma jonka voimalla kaikki vääristetään niin että musta maalataan valkoiseksi ja vastaesimerkistä tehdään mielessä saivarteluakrobatialla jonkinlainen sovellus. Kuitenkin asia ei ole näin. Tosiasiassa tällä on syvällisiä tieteenfilosofisia ja tieteensosiologisia vaikutuksia.

Kenties älyllisimmillään ne näkyvät kvanttifysiikassa olevassa tulkintakeskustelussa. Tässä vastakkain ei ole "uskonto vs. ontologinen fysikalismi" (kuten esimerkissäni) vaan "instrumentalismi vs. realismi". - Tämä huomio on tärkeä koska se muistuttaa että teologiasta irtautuminen totaalistikaan ei ratkaisisi tätä esilläolevaa ongelmaa.
1: Instrumentalistit näkevät että kvanttifysiikan kaavat ovat selitys. Ne tuovat ymmärrystä maailmasta ja että tieteellisen teorian päätehtävänä on tuottaa ennusteita ja kokeita. Näin nykymallinen kvanttifysiikka olisikin itse asiassa varsin menestynyt, hyvä ja onnistunut tieteenala.
2: Realistien mielestä tieteellisten teorioiden on rakennettava epistemologista tietoa maailmasta ja maailman jäsentämistä. Näin ollen tieteen tehtävänä olisi itse asiassa ratkaista maailmankuvallisia ongelmia ja antaa sanallisiakin selityksiä maailman rakenteesta ja toiminnasta.

On selvää että instrumentalistit painottavat enemmän epistemologiaa ja realistit ontologiaa. Mutta näiden välinen rajanveto on itse asiassa yllättävän vaikeaa. Tunnettua on esimerkiksi se, että fysiikka ei voi koskaan olla puhdasta matematiikkaa; Tämä tarkoittaa sitä että fysiikan teoriaa on pakko tulkita jotenkin jotta siitä saadaan materiaalia koeaineistoon. On määriteltävä ja selvitettävä ainakin mitä havaitseminen prosessina tarkoittaa ja miten havaintoaineisto jota lähestytään ilmenee.- Esimerkiksi kvanttifysiikassa minimitulkinnan määräksi on esitetty ainakin sitä että paatuneimmatkin instrumentalistitkin liittävät formalismin mahdollisiin mittaustuloksiin kvantisaation ja tilastollisten algoritmien kautta. Toisaalta taas kvanttifysiikan perusongelmana on sen voimakas intuitionvastaisuus, jolloin maailman ymmärtäminen voi olla ihmisen, ei teorian, rajoite. Lisäksi huolta on siitä että omia maailmankuvallisia ennakkoluuloja salakuljetetaan tieteen verhoon kätkettynä juuri sillä että asioita tulkitaan ja niihin liitetään jotain mielikuvia jotka liittyvät siihen vain intuitiolla, jonka hyväksymisen jälkeen voidaan suoraan hypätä siihen että mitään empiriaa ei tarvita vaan riittää että ihmiset kulkevat varmoin äänenpainoin ympäriinsä kertomassa miten maailma toimii.

Esimerkiksi Bohr nostikin komplementaarisuuskäsitteessään esiin ajatuksen jossa arkikieli ja matemaattinen kieli olivat erilaisia ; Matematiikka ilmaisi asioita joita oli vaikeaa ilmaista kielellisesti ja toisinpäin. Hän paini tämän eron lisäksi sen kanssa, miten vaikeaa hänen oli kuvata intuitiivisia käsityksiään edes arkikielellisesti. Hänen mukaansa tiedon tavoittelu ja tiedon jakaminen on sidottu kieleen. Kvanttifysiikka, kuten kaikki fysiikka, taas oli jotain jossa oli matemaattinen osa olennaisena, koska matematiikka toimii kun tarvitaan ristiriidattomuuksia ja objektiivisia kuvauksia. Mutta tämän lisäksi tarvittiin pieni määrä arkikielellistä tulkintaa joka johtui siitä että fysiikka vaatii kokeita soveltamista eikä puhdas matematiikka ole fysiikkaa. Tämä ristiriita on kvanttifysiikassa suurimmillaan, koska siinä ihmisen päätökset vaikuttavat koejärjestelmän kautta koko systeemiin ; Kvanttifysiikassahan mittaaminen vaikuttaa systeemiin eikä tarkastelija voi "asettaa itseään ulkopuoliseksi" samalla huolettomuudella kuin normifysiikassa jossa tarkastelijan vaikutus on tässä tarkastelukulmassa luonteeltaan aivan erisuuruista. Ja sen alueella Bohr suhtautui samalla skeptisyydellä sekä matemaattisiin malleihin että kaikkiin visualisoiviin malleihin. - Bohm päätteli että fysiikka ei ole ongelma, vaan ihmisen kielellinen ymmärrys. Maailma ei siis ole väärin, vaan ihminen on.

Tämä muistuttaa siitä että me kaikki olemme suorastaan pakotettuja tämänlaiseen. Käsittääkseni tämän tunnustaminen on viisauden alku, ei se että olettaa että oma maailmankuva on "vihjeistänyt" itselle tiedon, että Jumala takaa ihmisaivojen havainto- ja logiikkatoimintojen erehtymättömyyden ja toimintavarmuuden tai arkijärjen perimmäisen erehtymättömyyden. On siis olennaista tajuta että sisäisen ja ulkoisen identiteettiseksi jäsentämispakko on vihje jostain. Vihje siitä että me kaikki hupsuttelemme läpi elämän. Skientistinä oleminen tarkoittaakin sitä että ihmisellä on edes jokin aavistus siitä miten tyhmä on. Ilman tätä me tietysti vain luulemme olevamme viisaita.

---

If you're reading this, the odds are that all of your ancestors lived to reproductive age.

Kielikone

Daniil Harms oli venäläinen absurdikko aikana, jona Venäjällä oltiin totisia. Kommunismi korosti taiteen roolia osana systeemiä ; Syvärakenne ja pintarakenne kommunikoivat tätä kautta. Siksi haluttiin kommunismin arvojen mukaista taidetta ja runoutta. Kommunistit korostivatkin kielen reaalisuutta, utopia, fantasia ja epätosi oli heille joko typeryyttä, valehtelua tai manipulointia.

Niin kauniilta kuin tämänlainen todellisuusriippuvainen ajatusmalli kenties olisikin, olen kuitenkin Harmsin kannalla. Harms nimittäin korosti sitä että kieli on ilmaisuvoimaltaan suurempi kuin todellisuus. Hänellä on itse asiassa runsaasti pintatasolla aivan tavallisenoloisia ja arkisia tarinoita, joissa epätodellinen hypähtää kasvoille. Näen nämä pilkkana kommunismin realismi-intoilulle. Harms ei koonnut lyhyitä juttujaan yhteen, ja hänen juttunsa levähtivät pihalle melko kaaoottisesti ja niiden yhteenlaittaminen onkin ollut työlästä jo tästä syystä. Erilaiset rajoitteet eivät ole tässä auttaneet.

Daniil Harmsin työhuoneesta ei tutkijoille löytynyt hirveästi apuja. Hänellä kerrotaan kuitenkin olleen siellä koneita. Kerrotaan että joku oli udellut miksi hänellä oli kone työhuoneessa. Harms oli kertonut että työhuone ei ole työhuone jos siellä ei ole konetta konetta. Kun häneltä kysyttiin mitä kone tekee, niin Harms kertoi että ei mitään. Hän oli siis rakentanut itselleen jonkinlaisen häkkyrän joka pööpöttää ja jossa on rattaita. Konetta ei oltu tehty mihinkään tiettyyn funktioon.
1: Tämän voi toki nähdä vain kuriositeettina sisustuksesta, joka on muodissa nykyäänkin. Nurkkaan ostetaan rukki jotta siellä olisi rukki vaikka kukaan ei osaa edes kehrätä - ja siitä rukistakin puuttuu herrantähden osasia. Tämä siksi että koti ei ole koti ilman laitetta.
2: Sen voi nähdä myös kommunismin kritiikkinä, tuotantolaitoksia korostettiin ja arvostettiin liiaksi ja työ nähtiin niiden kautta. Vaikka toisenlaisiakin töitä tietysti olisi ollut.

Kuitenkin Harmsin kone on näiden lisäksi, tai oikeastaan etupäässä, samaa, mitä hän itse teki kielellä. Hän leikki ja vapautti kielen tietystä funktiosta ja arkisuudesta. Kielessä ja runoudessa ei ole kysymys totuusarvoista vaan jostain aivan muusta. Harmsille arkinen kieli ja realismi oli kätevää ja hänen työnsä kannalta relevanttia jos vain jos sillä voitiin osoittaa arkielämä ristiriitaiseksi ja tätä kautta epäloogiseksi. On selvää että Harmsille systeemin mielettömyys näkyi kielen mielekkyydessä. Ja toisinpäin ; Systeemin mielekkyys näkyi sen kielenkäytön mielettömyydessä.

Toki Harms ei ole ainut joka on miettinyt kielen suhdetta maailmaan. Konkreettisena esimerkkinä voidaan mainita esimerkiksi Chomskyn generoima hänestä sisällyksetön lause "Colorless green ideas sleep furiously." Se noudattaa englannin kielioppisääntöjä ja sen jokainen sana on sana. Tätä kautta on selvää että lauseen syntaksi, kielioppi, on oikein. Semantiikaltaan lause on sen sijaan tyhjä. Sanan mielettömyys ei tosin ole vakuuttanut kaikkia. Esimerkiksi Quinen mukaan tämänkaltaiset lauseet ovat mielekkäitä, ne ovat vain epätosia.

Toisenlaisen esimerkin saa kuitenkin Carrollin "Through the Looking-Glass, and What Alice Found There" Tässä kirjassa hän moitti matematiikan siihen aikaan uusia ilmiöitä. Hän inhosi esimerkiksi imaginäärilukuja. Carroll esitti tilanteen joka on sisäisesti koherentti, sen sisällä on esitetty relaatioita. Mutta tämä ei pidä mitään tietoa sisällään, ja kokonaisuus on pelkkää sekasotkua. Esimerkki on "the gostak distims the doshes." Gostak on siinä muutoin määrittelemätön sana, joka tekee jotain jota kutsutaan distimsiksi ja tämän toiminnan kohde on joukko jonka yksikkö on dosh ja josta muodostuu isompi ryhmä doshes. Distims on toimintaa jota Gostak kohdistaa Dosheihin. Ja Dosh on jotain johon kohdistuu tapahtuma distims, jonka toimijana on gostak. Termit noudattavat myös kielioppia, ja kokonaisuus on koherentti. Sen takana on jotain määrittelyä, joka kuvaa tosin pelkästään relaatioita toisiin termeihin, joten kokonaisuuden informaatio jää varsin olemattomaksi.

Wittgensteinin tapa jakaa huonot ja epäloogiset lauseet voi olla tässäkohden mielenkiintoinen kohde. Hän jakoi virheet:
1: Kontradiktiiviset lauseet, eli joiden sisällä on ristiriita. Ristiriitaiset lauseet ovat mahdottomia, epätosia. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että jos meillä on käsite "näkymätön vihreä", tiedämme että lause vaatii vähintään ankaraa uudelleenmäärittelyä jossa vihreys on jossain olosuhteissa ja näkymätön toisissa. Kunnes olemme tämänlaiset lisämääritteet tehneet, kokonaisuus on ristiriitainen tavalla joka sallii sen kieltämisen virheellisenä. Kontradiktio on siis epätotta. Ateistien vitsi "Näkymättömästä vaaleanpunaisesta yksisarvisesta" on siis itsetarkoituksellisesti sisäisesti ristiriitainen lause.
2: tautologiset lauseet ovat tilanteita jotka toteutuvat joka tapauksessa. Näitä ei voida pitää epätosina vaan arationaalisina lauseina. Ne eivät informoi meille yhtään mitään asiantilasta. Carrollin koherentti lausuma informoi minimaalisesti, se kertoo relaatiosta. Mutta se on hyvin lähellä tämänlaista tilaa.

Tästä päästään sellaiseen tilanteeseen että ateistien "näkymätön vaaleanpunainen yksisarvinen" ei itse asiassa ole onnistunut Jumalanpilkkavitsi, koska Jumala on enemmänkin tautologinen kuin kontradiktiivinen käsite. Jumalassakin on Taivas niminen kohde joka on kuvattu transsendentiksi, eli siihen ei ole laitettu määritelmiä. Siellä toimii transsendentti Jumala joka on sekin kuvattu ilman propositionaalisia määrittelyjä. Ja niin edespäin, koko tuonpuoleisen teologinen määrittely kuvaa korkeintaan relaatioita, mutta Helvetin rangastuksen metodologiakin jää itse asiassa teologiassa varsin epämääräiseksi - siitä esitetään mielikuvia maallisesta kidutuksesta, mutta tätä pidetään mystikkojen symbolisena esityksenä, transsendenttia maailmaa kun ei voi kuvata sanoilla. (Carroll olisi kristittynä vihainen ja hän kääntyneekin haudassaan, jos vain saa kuulla ja tietää mihin hänen esimerkkiään julmasti käytin.)

"Näkymätön vaaleanpunainen yksisarvinen" on epätosi kappale. Teologia taas on absurdia runoutta. Teologia rakentaa jättimäistä symbolista Harmsin konetta. Siinä onkin mielestäni vain yksi vika ; Esimerkiksi mahdollisten maailmojen teologiassa keskitytään siihen että jos jonkun asian voi kuvata kielellä, se on totta. Tämä maistuu minun suuhuni pirun pahasti siltä kommunismilta jonka mukaan kielellä saa ilmaista vain tosiolevaa. Jos sen sijaan Harms on olemassa, ihminen voisi todellakin luoda jotain. Tämä on konkreettisesti ajattelevien mielestä valehtelua. Minusta se on taidetta. Uskonto ja teologia voisi olla taidetta, joka erehtyy koska se ottaa itsensä liian vakavasti. Aivan kuten ne kommunistit joille Harms koki velvollisuudekseen piikitellä.

Se, että emme voi koskaan olla ihan varmoja siitä että olemme jostain oikeassa lieventyy korroboraatiotyyppiseksi kysymykseksi välittömästi kun tajuamme sen, että joskus voimme olla ihan varmoja siitä että olemme erehtyneet. Monesti postmodernistit korostavat sitä puolta että kieli konstruoi. He tarjoavat toki periaatteessa mahdollisuuden siihen että kaikki mitä ilmaisemme ei ole totta, ja että erehtyminenkin voidaan huomata. Mutta harvemmin sitä tullaan mietittyä sitä, miten kieli konstruoimisen ja dekonstruoinnin lisäksi myös destruktoi. Ja kenties sen arvo onkin siinä, että se tekee ensisijassa tätä. Rajaa vaihtoehtoja, jotta tiedämme keskittyä siihen jäljellejäävään, jossa se tieto piileskelee.

Ollos peljästy!

Kauhu on subjektiivinen tunne. Samoin elokuvakokemusta on helppoa katsoa yksilöllisen ja yleistämättömissä olevan kokemuksen kautta.

Onneksi kaikki eivät jää tähän. Sillä on ikävää jos joku väittää kirjoittavansa tehokasta kauhua, ja viittaa laatupuheessaan pelkkään subjektiivisuuteen. En pidä niistä joiden puhe laadusta on vain itseriittoisuutta. "A study? Well. With all respect, fuck you, sir! My job is to write a script, your job is to pay me money!" (Tosin monesti haluaisin että käsikirjoittajat itse asiassa sanoisivat enemmän jotain tämän tapaista. Mutta en silloin kun aiheena on kauhuelokuvien kauheus noin yleensä.)

Näin esimerkiksi kauhuelokuvien pelottavuusrakennetta on arvioitu. Aineistossa suosituista kauhuelokuvista on etsitty erilaisia piirteitä. Tutkimus näyttää että kauhulla on tiettyjä olennaisista elementtejä. Lisäksi asioita täytyy esittää tietyllä rytmillä. ; Kauhuelokuvissa ei ole pelkästään kysymys siitä mitä asioita esitetään, vaan missä määrin. Tutkimuksen mukaan hyvin myyneissä kauhuelokuvissa on tärkeää löytää tasapaino realismin ja fantasian välillä. Lisäksi elokuvassa täytyy olla sopivassa määrin tuntematonta, pakenemista ja loukkuun jäämistä. On myös tärkeää että hahmoja on melko vähän, pieni määrä ihmisiä tarjoavat voimakkaamman samastumiskokemuksen. Yksinäisyys, pimeys ja yllättävät shokit sekä väkivalta ovat myös olennaisessa roolissa. Ja tietenkin osansa saa myös musiikki.

Tosin rehellisyyden nimissä tämä tutkimus ei itse asiassa itsessään kerro kahta asiaa, jota sen voisi luulla kertovan.
1: Mittaa kauhua. Suosio kertoo siitä, että se vetoaa niihin asioihin joita kauhuelokuvien fanittajat haluavat kauhuelokuvilta. Tämä ei välttämättä ole pelko itsessään - on jopa mahdollista että voitaisiin tehdä niin pelottava elokuva, että kukaan ei suostuisi katsomaan sitä.
2: tai anna täydellistä menestyneiden kauhuelokuvan kaavaa. Tämä vetoaa menestysreseptiin joka perustuu jo keksittyyn. Kenties jossain on vielä tehokkaampi kaava, joka muuttuu kassamagneetiksi heti kun se keksitään.

Koska olen aloittanut kauhuelokuvan suosiolla, on hyvä jatkaa tästä. Kenties kauhun luonteestakin saadaan samalla jotain irti. Tässä auttaa esimerkiksi seuraava "Rage against The Page"n kirjoitus, joka perustuu siihen että kauhuelokuvan kannalta katsoja onkin hyvin tärkeässä roolissa.

Kyseessä ei ole pelkästä pelottelusta, vaan kyseessä on genrestä jolla on tietty viiteryhmä. Tämän odotukset ja vaatimukset täytyy täyttää, muutoin elokuva on katsojalle pettymys. Lista esittää rakenteen aikajanamaisena, mutta minusta mielenkiintoisempaa on huomata että kaikki kohdat ovat ns. "hirviökeskeisyyttä". (Kauhuelokuvassa paha voi tietysti olla miltei mitä tahansa. Sen ei tarvitse olla yliluonnollinen, vaan esimerkiksi psykopaatit ovat suosittuja. Siksi heittomerkit.)
1: Kauhuelokuvan alun pitää esitellä ensisijassa "hirviö" tai "paha" ; Elokuvan pitää alkaa toiminnalla, joka esittelee että on olemassa pelottava asia, jota vastaan joudutaan. Sen mahti usein esitellään jollain shokeeraavalla tappotyöllä. Tämänlainen koukku sitoo katsojan elokuvan ääreen.
2: Sankarin toisarvoisuutta korostetaan että vasta "hirviön" esittelyn jälkeen esitellään kauhean asian vastavoima, sankari. Kauhuelokuvissa sankarissa olennaisen tärkeää on se, että hän ei ole täydellinen vaan hänellä on heikkouksia. Tämä ei yllätä jos alkaa miettimään asiaa sitä kautta että läpirohkean sankarin viileät reaktiot eivät tuota pelkoa. Pelkäävät hahmot ovat tärkeitä, katsojan samastumisen kautta. Sankarin rooli on siis ennen kaikkea olla suhteessa tähän yllä olevaan kauhuun. Tämä side korostuu sillä, että kauhuelokuva vaatii sen, että sankari jollain tavalla "sidotaan hirviöön", eli tilanteesta ei ole pakoa. Tämä on usein toteutettu fyysisellä isolaatiolla, esimerkiksi syrjäiseen hotelliin joutumisella. Mutta esimerkiksi "Ring" -elokuvassa sitova voima on elokuvan konkreettinen "deadline". Näin sankari voidaan sitoa vaikka keskelle urbaania suurkaupunkia. Sillä elokuvan pikkutyttö jolla on aina "bad hair day" kykenee mönkimään telkkarista missä vain, ja tulla sen jälkeen tervehtimään.
3: Elokuvassa tärkeää on, että hirviön voimia myös esitellään muutamaan otteeseen. Näin katsojat oppivat hirviöstä. Hirviökeskeisyys näkyy myös tutkimuksen tarpeessa. Sankari on alakynnessä, joten hän hankkii elokuvan varrella "kompensaatiota" saamalla vastustajastaan lisätietoa. Hirviötä ei myöskään voiteta. Se jää lopuksi väijymään. Tämä on paitsi tila jatko -osalle (ka-chink), myös tärkeä elementti kauhuelokuvakokemusta.

On kenties mielenkiintoista, että se, mikä ylemmässä tutkimuksessa tuntuu olevan automaattiseti elokuvan kauheuselementtien mittausta, on tässä automaattisesti asiakkaiden tottumuksia eikä pelottavuutta itsessään. Molemmat ovat kuitenkin vain osatotuus. Itse uskoisin että nämä kaksi piirrettä kuitenkin liittyvät vahvasti yhteen. Kauhuelokuva joka ei pelota ei ole suosittu kauhuelokuvafriikkien parissa.

Valoon vangittu uni

Surrealismi korostaa suuntauksena unenomaisuutta. Se on helpohkoa liittää maalauksiin, kuten Dalín pitkäjalkaisiin norsuihin. Kuitenkin on jopa surrealistisia valokuvia. Vaikka valokuva näyttää siten miten maailma on, on tämä mahdollista tehdä jotenkin.

Surrealismin tyyli ei ole yhtenäinen, ja sen välineistötkin ovat monenlaisia. Tässä kohden tuon esiin muutamia valokuvaajia joista itse pidän. He ovat keskenään hieman erilaisia ja molemmilla on oma mutta leimallinen tyyli.
1: Chema Madoz luo valokuvia, mustavalkoisia, joissa on arkisia elementtejä. Ne vain laitetaan yhteyteen, jossa ne eivät tavallisesti ole. Mutta jotka kuitenkin saadaan ikään kuin liimattua paikkaan jonkin piirteiden kautta. Esimerkiksi tälläinen liima voi olla muoto. Näin on esimerkiksi hänen kuvassaan, jossa tupakointiin tarkoitetussa piipussa on reikiä, jotka kuuluisivat puhallinsoittimeen. Kokonaisuutena asiat eivät ole täysin väärissä paikoissa, vaan osittain väärin.
2: Philippe Rametten valokuvissa on usein värit. Hänen voisi sanoa kuvillaan jotenkin rikkovan maan vetovoiman. Esimerkiksi hän voi asettaa huonekaluja seinille siten, että se näyttää olevan lattia ja seisoa sitten lattialla. Kuvaa kääntämällä näyttää että hän seisoo seinällä.

Valokuvilla yritetään jotenkin ylittää unenomaisen maailman pseudologiikka / ihmisen alitajunnankaltaisuus maailman karuun todellisuuteen.
1: Tässä mielessä valokuvaamiseen surrealistiseen tapaan liittyy usein jonkinlainen taikatemppumainen asia. Valokuvassa surrealismi onnistuu usein, jos se tekee todellisesta abstraktia tai sitten rikkoo todellisuuden lakeja.
2: Surrealistisia valokuvia voi tehdä monilla tavoilla. Usein apuna voidaan käyttää vaikkapa optisia illuusioita, joita hyväksikäyttämällä maailmaan saadaan vaikka mitä. Tällöin todellisuus rakennetaan ja tätä kautta siitä saadaan epätodellisia kuvia - ainakin jostain kulmasta. Joskus jopa todellisuus voi rakentaa olosuhteet oikein. Ulkomailta on jonkin verran valokuvia, joissa on vaikkapa suuri pato jolla kiipeilee vuohia. Vuohet ovat niin taitavia kiipeäjiä, että tilanne näyttää hyvin uskomattomalta. Tiedän myös kuvatun sähkölinjan, joka oli kohdannut tulipalon. Palo oli sammutettu niin että piuhat eivät olleet palaneet. Mutta osa pylväistä oli palanut poikki pitkältä matkalta. Lopputuloksena on se, että nämä tolpat kelluvat linjan jännitteen varassa ilmasa. Oikein kuvattuna tilanne näyttää absurdilta, kun näyttää että sähkölinja killuu ilmassa ja siitä roikkuu sähkötolppia jotka eivät yletä maahan.
3: Hyvin yleinen tapa on yhdistää kuvia yhteen. Tämä voi onnistua joko valottamalla sama filmi useaan kertaan, tai sitten yhdistämällä ne toisiinsa muutoin, vaikkapa kuvankäsittelyllä. Joitain osia voidaan myös venyttää tai kutistaa tai jopa poistaa.
4: Toisaalta valotusta voidaan muuttaa. Pitkillä tai lyhyillä valotusajoilla kuviin tulee omituisuuksia, joita taiteilija voi hyväksikäyttää. Yksi kikka on tehdä kuva valoherkälle paperille, jolle annetaan valoa ja vasta tästä tehdään lopullinen kuva. Toisaalta valokuvia tehdessä pimeään huoneeseen voidaan päästää valoa. Jos kuvankäsittely sallitaan, voidaan kuvan sävymäärityksiä muuttaa hyvinkin dramaattisesti ja tätä kautta kuva muotoutuu kummalliseksi.
5: Myös vaikkapa (hallitusti tai hallitsematta) sotketun lasin läpi kuvat outoutuvat helposti.
6: Perspektiivin avulla voi tehdä monenlaisia asioita. Esimerkiksi katuun voidaan maalata kuvioita, jotka tietystä kulmasta kuvaten näyttävät sopivan maailmaan. Näin saadaan vaikkapa kirjaimia jotka näyttävät leijuvan ilmassa. Tai sitten kerrostalo jatkuukin katutasosta "alaspäin" maalattuna. Oikeasta kulmasta kuvaten valokuvasta saa oikeanlaisen. Väärästä kulmasta ne eivät näytä juuri miltään.

Ah, kuinka hienostunutta!

Melko usein antiikkia ihaillaan. Klassista taidetta arvostetaan. Jo se, että käy oopperassa, on hienompaa kuin se että harrastaa jotain rahvaanomaista teeastiastonmaalaamista työväenopistolla. Samoin löytyy ihmisiä jotka arvostavat ns. korkeakulttuuria tavalla joka tekee heistä parempia - tai oikeastaan hienompia - ihmisiä. Paketissa näille tulee siis mukana ylenkatse populaarikulttuuria kohtaan.
1: Esimerkiksi eräs tietämäni ihminen -jonka poliittista vakaumusta minun ei liene tarpeen erikseen mainita- arvostaa venäläisiä klassikoita mutta jo ajatus fantasia- tai kauhugenreen tutustumisesta on kauhistus. Fantasia on (1) satua joka tarjoaa helppoa eskapismia lapsille mutta ei vakaville ihmisille, joiden tarkkaavuutta ei hämätä (1.1) ja lisäksi kaupallista ahneutta joka ylläpitää edellistä (2) mahdollisesti todellisuudentajua vääristävää, mahdollisesti riski. Venäläinen kirjallisuus taas (1) opettaa ihmiselle todellisuudesta, niistä saa ymmärrystä muun muassa köyhien kohtelusta. (2) Ja ne eivät ole populaarikulttuuria vaan vaativampaa taidetta joka pakottaa lukijansa miettimään enemmän, ei vähemmän

Tämän kaiken vuoksi ajattelin manata esiin yhden kirjan. Se on Nikolai Vasiljevitš Gogolin (Николай Васильевич Гоголь) "Muotokuva".

Teos on fantasiasävytteinen kauhukertomus, jossa tärkeää osaa esittää taulu joka esitetään luonteeltaan hyvin yliluonnollisella tavalla. Tarinassa taide ja intohimo uhrataan ahneuden, mukavuudenhalun ja tekosivistyneistön edestä.

Muotokuvassa on itse asiassa kaksi kertomusta. Molemmat sidotaan yhteen samalla taululla. Ensimmäisessä kuvataan taulun ostanutta taiteilijaa ja toisessa osassa kerrotaan taulun synnystä.

Ensimmäisessä osassa köyhä mutta lahjakas nuori taiteilija joka on juuri lentämässä maksamattomien vuokriensa vuoksi asunnostaan ostaa muotokuvan. Muotokuva kummittelee ja esiintyy rahojen kanssa. Pian taulun raameista löytyykin rahaa. Taiteilija miettii että noilla rahoilla hän voisi elää pitkään ja omistautua taiteelle, mutta rahat polttelevat taskussa. Siksi hän vuokraakin itselleen hienon talon ja tekee itsestään mairittelevan mainoksen joka houkuttaa rikkaita aatelisia tilaamaan häneltä muotokuvia itsestään.

Taiteilija yrittää ensin tehdä vakavaa taidetta, kuluttaa aikaa ja tuoda teoksiin elävyyttä. Asiakkaat kuitenkin moittivat tätä, jos maalaukseen maalaa finnin tai laittaa luonnetta tuovaa keltaista vivahdetta, se ei ole imartelevaa. Ja moni muu taiteilija ei lisää tälläisiä yksityiskohtia ja saa taulun valmiiksi nopeammin. Mallina kun on ikävää ja tylsää olla. Kun hän sitten yrittää tehdä toista taideprojektiaan, innostuneena tästä, hän yhdistää Psyyken kasvoihin erään hänen asiakkaansa kasvonpiirteitä, koska hän haluaa käyttää siihen asioita joita hän ei itse teoksessa saanut. Asiakas, joka esiintyy innokkaana taiteenharrastajana joka on muun muassa matkustellut italiaan katsomaan kuuluisia tauluja, näkee tätä ja innostuu. Syynä on se, että taulus hivelee egoa : Siinä ei ole kauneusvirheitä. Ja henkilö yhdistyy jumalaan.

Taiteilija ajautuukin tuottamaan "hienoston taiteenystäville". Taiteilijalta alkaa syntymään klassisen virheettömiä mutta hengettömiä tekeleitä ; Maalaaminen on vain sitä, että ammattisotilaalliseen upseeriin liitetään "Marsin katse" eli tietynlainen asento ja silmät. Ja sen verran henkilökohtaisia piirteitä että näkee että kyseessä on juuri tuo tietty henkilö. Mutta ei liikaa, koska muutoin kaavamainen jumalallisuus katoaa.

Lopulta taiteilija kutsutaan katsomaan taidetta, joka oli niin onnistunut että kun taiteilija yritti löytää siitä kateuksissaan jotain moitittavaa, hän ei voinut kuin purskahtaa itkuun. Tämän jälkeen hän lopetti maalaamisen ja keskittyi taiteen ostamiseen. Hän osti onnistuneita maalauksia ja repi ne kappaleiksi. Näin taiteenrakastajasta oli tullut taiteenvihaaja.

Toisessa osassa kerrotaan miten taulu on ahneen koronkiskurin muotokuva. Malli oli auliisti jakanut lainoja, mutta lainaajille oli käynyt huonosti. Korkoakin oli peritty huimaavin ehdoin. Paikalliset kuulivat maineesta ja moni kuoli nälkään ennemmin kuin otti lainaa häneltä, koska he eivät halunneet luopua sielustaan. Maalari pakotettiin tekemään muotokuva ja hän teki sen silmistä niin ahdistavat että pelotti. Koronkiskuri kuoli ja maalari ahdistui kokemuksestaan niin että vaadittiin pitkän aikaa ja hengellisyydelle omistautumista ennen kuin hän toipui.

Gogolilla on tavalliseen tapaansa mukana satiirisia sävyjä. Kirja ivasi hienostoa, joka sanojen tasolla arvosti taidetta. Mutta vain kulttuuriin liittyvän statuksen vuoksi. Samalla esiin tulee nykyaikanakin ajankohtainen piirre: Jo esimerkiksi "Cosmopolitan" -lehden kannet kuvaavat juuri sitä mitä taiteilija teki.

Teos oli hyvin tavallista Gogolia. Häntä pidetään usein puhtaasti realistina ja satiirikkona; Tämä on helppo ymmärtää kun katsoo sitä miten "Muotokuvassa" kehutaan lahjakkaan taiteilijan kuvia joissa on sotkuinen huone, tai jossa on maalattuna arkinen palvelijatar kauneusvirheineen, aitona. Samoin tätä löytyy kohdasta jossa kehutaan miten taulussa linjoissa on pyöreyttä, siitä puuttuvat suorat linjat joita luonnossa ei ole. Kuitenkin hänen genrevalintansa opettaa muutakin. Hän valitsi keskiöön surrealistisen taulun : Unimaailmasta tuttu esineen henkiin herääminen ja aktiivinen vaikuttaminen herättää epäilyjä joko tarkastelijoiden objektiivisuudesta tai sitten taulu on peräti yliluonnollinen.
1: Surrealistisia sävyjä voidaan itse asiassa löytää muistakin Gogolin teoksista. Esimerkiksi Nabokov on esittänyt että "Reviisori" on unenomainen näytelmä, jossa tärkeässä roolissa on irrationaalinen joka vain esitetään arkisten asioiden läpi.
___1.1: Yhtenä syynä tähän voi tietysti olla myös satiirin luonne itsessään. Siinähän kohdetta ivataan tekemällä siitä karrikatyyri, jonka järjettömyys tuo esiin asioita joita ei muuten huomattaisi koska ollaan niin innokkaita näkemään ilmiö järkevänä ja tärkeänä. Tämä "epäloogisuus loogisessa" -tilanne itsessään ajaa kohti outoa ja surrealistista. En pidä tätä "riittävänä" siihen miksi "Muotokuvassa" on niin paljon korostettu taulun paranormaalia aktiivisuutta ; Taidetta "arvostavan" ylimystön pikkusieluisuus tulee esiin suunnilleen kaikessa muussa paitsi tässä.

---

Minun piti kirjoittaa täksi päiväksi muuta. Mutta sitten tuli Esa Turkulainen. Hän halusi kepeästi naureskella "Big Brotherillle", ja siksi kehitti rinnastuksen "Antiikin kreikan rituaalisista ja paikoin kauniista ja edistävistä jumalanpalveluksista (olympialaiset) ja taiteen harjoittamisesta hienostuneilta hienostuneille patsaiden, arkkitehtuurin ja teatteritaiteen kautta ---> Big Brother." Ja tämän idean kokoon parissa minuutissa, kuin itsestään. Tämä juttu toimii samalla kuitenkin enemmän kohteena muille kuin Turkulaiselle. Ivan kohteena olevaa - tietyn ideologiansävytteistä arvomaailmaa jossa on juuri tietty asenne - minun ei liene tarpeen erikseen nimeltä mainita.

Materialismin peili on materialismi.

Materialismi on sana, jolla korostetaan usein rahan haluamista. Se liitetään ahneuteen ja hedonismiin.

Toisessa mielessä se liittyy aineellisuuteen : Asiat liittyvät aineeseen, kemiallisiin reaktioihin ja niin edes päin. Materialismi tässä mielessä liittyy realismin perinteeseen. Maailmasta haetaan ymmärrystä konkreettisten kappaleiden tarkastelun kautta. Aineellinen korostetaan henkisen sijaan arvokkaimmaksi todisteen tarjoaksi.
1: Tämä ajatus on merkittävä tieteessä ja empirismissä. Realismi oli eräänlainen lisähyppy rationalismin tapaan katsoa maailmaa. Esimerkiksi filosofit tekivät ahkerasti monenkin laisia aineetonta maailmaa koskevia väitteitä, mutta näitä ei testattu sen kummemmin. Realistille tämä ei riitä. Hän vaatii lisäksi jotain konkreettista. Voidaankin sanoa että vaikka realismi käyttää järkeä apuvälineenään, se perustuu pelkän järjen epäilyyn. Mieli ei ole kaikkivoipainen ja voimme keksiä erikoisia mutta epätosia selityksiä. Koettelu asettaa näille näkemyksille haasteen, johon ihminen ei voi vaikuttaa.

Tätä kautta onkin hauskaa huomata, että Karl Marx oli materialisti, koska hän yritti selvittää yhteiskunnan rakenteita konkreettisten kappaleiden, kuten tuotantovälineiden, kautta. Samoin Freud oli materialisti, koska hän yritti selvittää ihmisen mielen vetoamatta yliluonnolliseen sieluun.

Tästä onkin helpohko huomata, että sanan "materialismi" merkitys on oleellisesti muuttunut matkalla Marxin ja Freudin kynästä siihen "poliittisesti vasemmalle kallellaan olevaan" toimijoihin, jotka kovasti vastustavat ahnehtijoita ja kutsuvat heitä materialisteiksi. Tämä sanan sisällön radikaali muuttuminen voi vaikeuttaa ihmisten ymmärtämistä. Tai huvittaa.

Elokuvien virheet.

"Wash: "This sounds like something from Science Fiction."
Zoë: "Honey, we live in a spaceship."
Wash: "So?"
("Firefly", "Objects in space")

Yllä oleva dialogi on loistavasta televisiosarjasta "Firefly". Tässä kohdassa sarjan katsoja asetettiin miettimään sitä, mikä on ns. "realistista" kyseisessä sarjassa. Aiheena oli kysymys siitä, oliko Riverillä ajatustenlukukykyjä. Kyseinen sarja oli tähän asti kovin tavallista, ihmisillä ei ollut erikoiskykyjä, ja elämä oli karjapaimenten kaltaista karua ja arkista. Monissa muissa sarjoissahan on hienoa teknologiaa, ajatuksenlukua, näkymättömyyttä ja magiikkaa. Mikä Fireflystä muka tekisi sellaisen että se olisi mahdotonta? Se oli tähän asti ollut sarjasta harvinaista, joten tämä oli selvästi jotain johon Hume olisi sanonut "extraordinary". Toki Humellakin todisteet voisivat muuttaa arviointeja, ja tästä voisi tulla ihan mahdollista. Jaksossa oltiin episteemisessä epätietoisuudessa.

Moni muukin elokuva tietysti käyttää elokuvan realismin rakentamista hämmentämiseen. Esimerkiksi "Last Action Hero" -elokuvassa ideana on se, että toimintasankari ja elokuvapahis päätyvät "oikeaan maailmaan". Tätä kautta saadaan synnytettyä koomisia elementtejä. Tosin loppuratkaisu on varsin elokuvamainen.

Tämä aloitustapani liittyy vahvasti siihen, mitä elokuvien, televisiosarjojen ja muiden vastaavien asioiden tarkkailija pitää virheenä. Tästä saa esimakua hyppäämällä kriitikoiden kelkkaan.
1: Elokuvien virheitä etsitään esimerkiksi "moviemistakes" -sivustolla. Virheet ovat yleensä "jatkuvuusvirheitä". Esimerkiksi kohtaus voi alkaa siten että päällä on punainen paita ja toisella puolella pensasta se onkin vihreä. Kellokin voi olla ties missä kädessä. Toy Storyn kynät ovat väärissä paikoissa ja niin edes päin.
2: Myös monet skeptikot etsivät mielellään elokuvista virheitä. Esimerkiksi fysiikka toimii väärin, ja esimerkiksi avaruuden tyhjiössä sirahtelevat lasertykit ovat tieteiselokuvissa vakiotavaraa, jota nörtit muistavat kritisoida. Äänihän vaatii väliaineen jotta sitä voisi kuulla. Luoteihin sovelletaan samaa kritiikkitapaa, mitä Jouni Vilkka teki "Deadliest Warrior" -sarjasta.
3: Tai sitten kritiikki on Leinivaaran tapaista. Poliisi saa oikeasti huonoa palkkaa, mutta ajaa silti hienoilla autoilla. (Amerikassa poliiseihin liitetään yllättävän usein glamouria ja rikkautta. Brittiläiset ja Suomalaiset poliisit taas köyhäilevät.)
4: Ja minulle monen elokuvan miekkailu aikaansaa nenäverenvuotoja.
5: Harvemmin skeptikot kuitenkaan puhuvat tarinan epäloogisuuksista. Siitä miten romanssi ei "etene uskottavasti". Toki minua on siunattu ihmisillä, jotka moittivat tästäkin. He muistuttavat että suhteen kehittyminen tuolla tavalla ei ole normaalia, ja on epäuskottavaa. (Ei liene tarpeen muistuttaa että he eivät ole skeptikoita, joita kiinnostaa systemointi. Näitä kun kiinnostaa vahvasti empatiointi.) Ehkä hauskin esimerkki tästä on Charlotte Brontën "Kotiopettajattaren romaani", jossa Jane murehtii sitä että hänen rakastamansa mies on naimisissa, eikä sitä että tämä naimissisa oleva nainen on käytännössä vangittuna ullakolla ja juuri hänen rakastamansa miehen toimesta. (Tästä ullakon hullusta naisesta Jean Rhys kirjoitti ihan toisen kirjankin.) Oikeasti tälläisen voisi luulla vaikuttavan hieman eri tavalla. Hahmo esiintyy siis ihantellisena ja emotionaalisena - vahvana naisena joka muodikkaasti murtaa sen ajan kahleita, mutta ei liikaa, eli juuri sen verran kuin kirjoitusajankohtana kuuluikin ollakseen muodikas - mutta on kuitenkin toisaalla selvästi tunnekylmä.

Kaikissa näissä on takana oletus siitä, että taiteen tehtävänä olisi jotenkin imitoida todellisuutta. Että hyvä taide kuvaa maailmaa sellaisena kuin se on. Kuitenkin tarinankerronnassa on monia muitakin asioita. Ehkä tarinan juoni ja teema on etusijalla. Siksi voidaan joustaa siinä lentääkö luodin voimasta taaksepäin vai ei. Tai menevätkö sankari ja sankaritar elokuvan pakolliseen seksikohtaukseen ihan sillä tavalla mikä olisi ihmisen psykologialle uskottavaa.

Esimerkiksi roolipelaajien käymä kina siitä miten velhon loitsima tulipallo damagetaulukoineen on "epärealistinen" herättää minussa pientä huvittuneisuutta. Sillä tavallaan elokuvien, kirjallisuuden ja muun taiteen ei katsota esittävän maailmaa sellaisena kuin se on. Niissä keskitytään synnyttämään tunteita, elämyksiä ja kokemuksia. Ja ne käsittelevät näitä asioita teemoinakin. Monen elokuvan tekijä on lisäksi tarkoituksella sadunomainen. Tämän ovat ymmärtäneet "Harry Potter" -kriitikot, jotka eivät moittineet elokuvia siitä että se levittää taikauskoa, vaan siitä että kirjojen lämpö oltiin vaihdettu viuhtomiseen, vauhtiin, huutamiseen ja efektikikkailuun. Alkupuolen elokuvat saivat faneilta syytteen "jästiydestä", ja ohjaajaa vaihdettiin.

Pelkona tässä kohden on myös se, että massaviihde standardisoi kokemuksen. Tätä kautta massoja puristetaan tiettyyn muottiin. Monista tämä on pakosti eräänlaista henkistä väkivaltaa. Kuitenkin tässäkin on hyvä miettiä, että onko olemassa jokin yleinen ihmismieli, jota voidaan lähestyä ja ymmärtää vaikkapa sympatiantunnon kautta. Jos tälläinen on, viihde voi todella lähestyä jotain yhteistä. Ja toisaalta manipuloida ihmisiä. Mutta jos tälläistä ei ole, ei ole pelättävää, koska hallintaa ja kontrollia ei ole. Tasapäistämistä pelkäävät esimerkiksi monet postmodernistit, jotka näkevät kaiken viihteen, myös korkeakulttuurin, mahdollisena vallankäytön välineenä. Mutta ajatus on suosittu myös fundamentalistikristityillä joista elokuvat sisältävät huonoja vaikutteita. Ajatus tasapäistämisestä löytyy myös esimerkiksi Adornolta ja marxilaisilta tulkitsijoilta.

En silti sanoisi että elokuvien väärä fysiikka olisi "ihan turha asia". Se voi olla mielenkiintoista ja tärkeääkin. Todellisuuskäsityksemme nimittäin muokkaantuu viihteen kautta. Moni Amerikkalainen esimerkiksi pelkää onnettomuuksissa auton räjähtämistä niin paljon että eivät pidä turvavöitä jotta pääsisivät tarpeeksi nopeasti pois autosta onnettomuuden sattuessa. Sillä elokuvissa autot räjähtävät. Samoin elokuvien ihanteellinen rakkauskäsitys voi antaa ihmisille ihanteellisen kuvan - ainakin helposta romanssista - joka taas tuo vaikeuksia oikeissa ihmissuhteissa oikeassa elämässä.

Elokuvat ovat sekä pakoa maailmasta, ne tarjoavat fantasiaa jonka kaikki tietävät fantasiaksi. Mutta se on samalla maailmankuvan esittäjä ja vaikuttaja, joka muokkaa ihmisen käsitystä elämästä ja maailmasta ja muista ihmisistä.

Ja ihmisen maailmankuva näkyy siitä mitä hän kritisoi - siinä kohden hän uskoo toisin - että siihen mitä hän kehuu tai jättää huomaamatta - ne mukailevat hänen maailmankuvaa tai ne eivät kiinnosta. Tätä kautta taiteen tulkinta ja kritisointi on samalla usein myös tulkitsijansa psykologinen profiili. Se, mitä ihminen pelkää ja pitää tärkeänä paljastuvat tulkinnassa.

Platonin Jumala. Ja muu rationalismin perinne.

Harmonia, järjestys ja luonnonvoimat on perinteisesti liitetty Jumaliin. Salaman taakse on nähty Zeus tai Thor. Erilaiset voimat ovat palkinneet ja rangaisseet. Antropomorfismi, ihmisenkaltaistaminen, on hyvin tyypillistä. Ja jos vaikka ilmatieteen tutkimukset ukkosista voivatkin kumota Thorin, ovat mielikuvat toisaalla tiukemmassa. Yhtenä syynä eroon on tietysti se, että Thoriin ei uskota muutenkaan.

Platonin ajatus ideoista on varsin kauaskantoinen, sen jäljet näkyvät etenkin rationalismissa, jossa järkeilyn ajatellaan riittävän.

Platon otti tärkeäksi ideaksi dynamiksen. Eri asioilla oli erilaisia vaikutuksia. Platonille voimat olivat ideamaailman ilmiintymiä, jotka aikaansaivat tietynlaisia vaikutuksia maailmassa. Purjelaiva liikkuu tuulen voimasta, mutta itse tuuli oli näkymättömissä. Aristoteles kehitteli tätä ajatusta siihen suuntaan, että potentiaalinen muuttuu aktuaaliseksi.

Järjen liitos.

Platon esittelee tätä teemaansa "Timaioksessa", ja tässä hän kertoo asian kuin takana olisi älykäs voima. Platon personifoi voimien alkulähteen erilaisilla nimillä kuten "käsityöläinen" ja "luoja". Järjestys siis tiivistyy tässä kohden järkeen.

Jumalallisuutta on tietysti liitetty järkeen muutenkin.

Tätä liitosta yhdistäneistä ehkä kuuluisin on Descartes, jonka cogito -oivalluksessaan tajusi sen, mitä ei voitaisi huijata. Vaikka eläisimme missä harhassa, tietäisimme olevamme olemassa, koska meillä on tietoisuus. Hän hioi tästä eteenpäin ja ajatteli että ihmisen aistit voisivat pettää, ellei niitä olisi tukemassa hyvä ja ystävällinen Jumaluus. Toki Descartes ajautui kuuluisasti kartesiolaiseen kehään, kun hänen oletuksissaan ensin jumaluus oletettiin ja tämä oletus vahvisti aistit ja sitten oletuksissa aistit vahvistivat Jumalan. (Tällä tavalla tautologisesti voidaan tietysti todistella mitä vain.)

Descartes ei jäänyt tässä viimeiseksi. Esimerkiksi Thomas F. Torrancen mukaan kristillisen ilmoituksen tieteelle tarjoamista lähtökohtaoletuksista tärkeimmät muodostivat seuraavan kolmen väitteen yhdistelmän:
* Koska maailmankaikkeus on Älykkään Persoonan luomusta, maailmankaikkeus on järjestynyt. Tämä tekee mielekkääksi tutkia maailmankaikkeutta kokemusperäisesti ja induktiivisesti.
* Koska maailmankaikkeus on vapaan äärettömän Persoonan luomusta, maailmankaikkeudessa esiintyy myös poikkeuksia laeista, mikä tekee tärkeäksi tutkia myös sitä missä Jumala puuttuu tapahtumiin, eli etsiä missä ja miten paljon ennustamattomuutta esiintyy.
* Maailmankaikkeuden rakenne on rationaalinen eli sellainen, että se avautuu ihmisjärjelle, koska ihminen on luotu Jumalan kuvaksi mikä tekee mahdolliseksi järkiperäisesti ymmärtää ja selittää maailmankaikkeutta.

Tämä ei kuitenkaan ole uskonnon ennustama asia. Se kertoo ainoastaan että uskovainen voi uskoa noin. Se ei sano että muut eivät voisi perustella aisteja aivan yhtä hyvin valitsemalla oman maailmankuvansa kautta toiset vastaavat oletukset.

Nykyisin moni tutkija pitää luonnonlakeja järkevänä asiana. Järkeä niiden taakse ei tarvitse välttämättä laittaa. Tätä kautta Platonin "rakennusmestari" olisi vain kiertoilmaus, metafora tai sitten Platon oli vain väärässä tästä asiasta.

Toisaalta myös Intelligent Designin kannattajat ovat tavallaan hylänneet yllä olevan aistien luotettavuuden perustelutavan, hylänneet Torrancen käyttämän lähestymistavan. William Dembski on saanut mainetta erityisestä ajatuksestaan CSI -informaatiosta. Tämä on se, mitä hän kutsuu älykkyyden aikaansaamaksi Suunnitteluksi. Hänestä sattuma tai laki eliminoidaan, koska ne ovat naturalistisia, niiden takana voi olla tai sitten ei ole älyä. CSI koostuu negatiivisesta määrittelystä, emme tiedä mitä se on, mutta tiedämme että se on se, mitä jää kun laki sattuma ja muu rajataan pois.

Tämä on vahvasti jännitteinen Torracen ajatuksen kanssa ei ole ajatellut että Jumala voisi luoda universumin joka on pelkkää CSI -infoa, ja tämä ei sopisi hänen perusteluihinsa mitenkään.

Liitos rationalismin perinteeseen.

Yllättävää kyllä, ylläolevia perustelutapoja käytetään melko ahkerasti puolustamaan sitä miten kristillisyys on olennainen osa tukemassa empirian perinnettä, kokeellista luonnontiedettä. Kuitenkin sen kannattajat ovat tyypillisesti "nojatuolirationalisteja". Eli näitä väitteitä ei koetella luonnontieteellisesti, vaan ne jäävät filosofiseksi mietinnöiksi. Descartes toisaalta olikin historiallisesti aktiivinen rationalisti, jolla oli muun muassa luonnonilmiöitä koskevia teorioita, joita hän mietti mutta joita hän ei koskaan empiirisesti testannut.

Yhtenä syynä tässä on luultavasti se, että testaamisessa on erehtymisen meininkiä: Koe on tarpeen jos ja vain jos teoreettinen ajattelumme on epäonnistunutta, väärässä! Empiirinen testaus on tätä kautta pohjimmiltaan varmistelua. Nykyisin näitä järkeä puolustavat taas ovat tavallisesti sosiaalisen maailman parissa, ja tieteen ideologisuusväitteitä käytetään siellä paljon.

Perinteisesti kiistakumppaneiksi asetetaan rationalismi ja empirismi. Ja itse asiassa empiriaa kehittämässä ollut Hume rakensi epäilystä ja induktiota koskevia argumenttejaan osittain juuri Descartesin argumentteja kritisoimaan.

Ja toisaalta luonnontieteitä vastustaa tietyt postmodernit tahot. Juuri nämä tahot taas käyttävät näitä Jumaliin liittyviä perustelutapoja.

---

Siitä että äly voidaan liittää ties mihin, tekee siitä huonoa filosofiaa ja huonoa tiedettä. Ilkka Niiniluoto viittasi vuonna 1984 kirjassaan "Tiede, filosofia ja maailmankatsomus: Filosofisia esseitä tiedosta ja sen arvosta." siihen, kuinka näissä näyttää olevan systeemi jossa johtopäätös on jo valmiina, ja sitten vain valitaan jälkikäteen tilanteeseen sopiva perustelujen valinta, jotta johtopäätös näyttää johtuvan niistä. Hän käytti tästä esimerkkiä siitä kuinka Jumalaa yritettiin todistaa kvanttimekaniikan sattuman taakse. Niiniluoto muistutti että jos löydetään laki, sen taakse voidaan ajatella Jumalan rationaalinen suunnitelma, Laeille luonnonlainsäätäjä. Ja että tälläinen näkemys on jopa yleinen. Niiniluodon mukaan olipa tilanne mikä tahansa, löytyipä selitykseksi laki tai sattuma, voidaan keksiä miten Jumala voisi olla sen takana. Kyseessä ei siis ole mikään testi, vaan ad hoc -selityksen haalintaan sopiva selittelykeino, jolla on helppo tuottaa varomattomia hämmentävää käsien heiluttelua. Tämän yhdistämisen virhepäätelmäluonne ei kuitenkaan ollut varsinaisesti tämän jutun aihe, vaan rationalismi.

Kaikkihan me ollaan realisteja?

"Jos katsot itseäsi peilistä ja huomaat lihoneesi, tuleeko mielesi raskaaksi?"

Realismilla tarkoitetaan filosofiassa sellaista oppia, jonka mukaan on olemassa meistä riippumaton todellisuus. Esimerkiksi tieteenfilosofiassa realismi tarkoittaa sitä, että teoriat menestyvät sen vuoksi että ne vastaavat todellisuutta. Tämä on esitetty tyypillisesti "yhteytenä lauseen ja todellisuuden välillä".

Naiivin realismin mukaan todellisuus on juuri siten, kuin sen arkielämämme valossa näemme. (Tämä oletus joko oletetaan valmiiksi, tai sitten oletetaan jonkinlainen Jumala joka on säätänyt nämä aistit täydelliseksi.) Tässä näkemyksessä oletetaan että havaitsemme luotettavasti, ja tämä johtaa siihen, että kun maistamme haistamme ja paiskaamme asioita, näemme ja tunnemme tapahtumat oikein. Tästä seuraa se, että havaitsemme ne sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat. Naiivissa realismissa esimerkiksi omenalla on väri. Russell vastusti tätä näkemystä. Hänen mukaansa emme havaitse yhtenevästi, vaan että havaintomme ovat jopa ajasta riippuvaisia; Omena on päivällä punainen ja illalla harmaa. Burnyeat vastusti tätä kritiikkiä esittämällä että asiat voivat muuttua ajan mittaan ; Russellin kritiikki toimii vain, jos oletamme että ollakseen jotain joskus, sen olisi oltava sitä aina.

Colin Turnbullin kokemukset BaMbutin, eräänlaisen pygmikansan, parissa osoittavat miten naiivi realismi kohtaa erikoisia tilanteita. BaMbutit elävät sankassa metsässä. Ja koska he ovat lyhyitä, heidän visuaalinen havaintoaineistonsa tulee melko pieneltä alueelta. Kun Turnbull vei pygmin avomaastoon ajelulle, pygmi Kenge kysyi että mitä hyönteisiä hän näki. Hän osoitti sormellaan kaukana olevia puhveleita. Kenge ei ollut tyhmä. Perspektiivin käsitekin on opittava. Omia havaintoja on siksi hieman hassua olettaa absoluuttisen tosiksi. Monet havaitsemamme asiat ovatkin kulttuurisidonnaisia, subjektiivisia. Eivätkä suinkaan erehtymättömiä. Jos Pygmien havainnot eivät olleet erehtymättömiä, olisi aika arroganttia väittää että me muut olisimme yhtään sen varmemmalla pohjalla. Asia tulee vielä entistä selvemmäksi, jos otamme esimerkiksi tavallisen kastemadon tavan aistia. Sehän ei näe esimerkiksi värejä. Sen havainnot ovat enemmän kuin puutteellisia. Samoin, vaikka ihmisen tai matojen aistit olisivat miten erehtymättömiä, emme silti havaitsisi totuutta. Ihmistenkään aistimukset eivät väistämättä ole täydellisiä. Tai kulttuuririippumattomia. Tai tosia.

Realismi ei tietenkään jää pelkkien arkikokemusten ja arkihavaintojen tasolle.

Tieteellisessä realismissa, jota muun muassa John Locke kannatti, taas ajatellaan, että vain ne todellisuuden kuvaukset, jotka on esitetty tieteellisessä teoriassa ovat pätevästi tosia. Esimerkiksi omenilla ei ole punaista väriä vaan tiettyjä ominaisuuksia, jotka heijastavat ja sirottavat erilaisia aallonpituuksia. Joista tietyt havaitaan punaisina. Tästä ajatuksesta on johdettu representatiivinen realismi, joka tarkoittaa näkemystä, jonka mukaan ihminen ei koskaan havaitse itse asioita, vaan ainoastaan mielessään olevia asioita. Kun siksi keskitymme esimerkiksi Pamela Andersonin hidastettuun juoksuun Baywatchissa, ajattelemme mielessämme olevaa ajatusta Pamelasta, emme varsinaisesti itse Pamelaa. (Päässämme ei ole vähäpukeisia naisia, ainoastaan mielessämme on.) Tästä eteen päin on kehittynyt kriittinen realismi, jossa keskitytään siihen, että emme tieteessä havaitse asioita sinällään, vaan että tiede kulkee kohti totuudenkaltaistamista. Teemme jonkinlaista parannusta ja lähestymme oikeita asioita. Keskeisin parannus on kuitenkin se, että nämä mielessämme olevat kuvat eivät ole mitään ideoita, vaan ne ovat mielikuvia, joissa käsitellään ominaisuuksia, olemuksia ja muita vastaavia "merkkiyhdistelmiä". Kriittisessä realismissa keskeistä on se, että ollakseen tuloksellista, tutkimuskohteella tulee olla mekanismeja jotka ovat käsiteltäviä ja todellisuudessa tapahtuvia. Kriittisessä realismissa ei kuitenkaan positivistiseen tapaan liitetä kausaalisia suhteita tapahtumien tasolle, vaan ne sijoitetaan synnyttävien mekanismien tasolle. Kriittinen realisti viittaa David Humen induktion kritiikkiin ja sanoo että korrelaatio, yhteys tapahtumien välillä, ei varmista että yhteys on tosi. Tämä tarkoittaa sitä, että kriittisessä realismissa ei uskota että havaintojen sopiminen mekanismiin ei todista mekanismia lopullisesti oikeaksi. Tämän vuoksi tiede ei ole koskaan valmista, vaan aina on mahdollisuutta muuttaa näkemystä. Kriittinen realismi hylkääkin fallibilismin, sen mukaan mekanismi voi periaatteessa jostain syytä jäädä aktivoitumatta, aktivoitua mutta jäädä huomaamatta, tai aktivoitua tavalla jossa se reagoi toisten, mahdollisesti tuntemattomien tapahtumien kanssa siten että se tuottaa vääriä seurauksia. Näin oletettujen mekanismien toteutumatta jääminen ei voi merkitä sitä, etteivät ne olisi olemassa, eikä niiden tapahtumisesta seuraa että selitys olisi tosi.

Voidaankin sanoa että naiivin realismin ja tieteellisen realismin erimielisyys eräässä ongelmassa on mainio esimerkki yhteismitattomuudesta. Kun laitamme tikun veteen, se näyttää taittuvan. Naiivin realismin mukaan sen pitäisi siis taittua oikeasti, koska se näyttää siltä ja havaitsemme luotettavilla aisteillamme niin. Tieteellinen realisti taas mittaa ja sanoo että uusimpien teorioiden mukaan valo taittuu ja tämän vuoksi havaintomme vääristyvät ja antavat tämän väärän aistihavainnon tuloksen. Kuitenkin tieteellinen realisti oikeuttaa itsensä vain olettamalla tieteellisen realismin, ja mittaamalla sen lähtökohdista. Kuitenkin on ihan mahdollista että arkirealisti vain päättäisi että tikku taittuu koska se näyttää luotettavissa aisteissamme taittuvan. Ja jos tieteellinen teoria näyttää muuta, sen pahempi tieteelliselle teorialle.

Tähän tulkintatapaan törmää joskus pseudotieteiden kannattajissa. He esittävät että heidän arkijärkensä ei hyväksy teoriaa, se näyttää intuitiivisesti järjettömältä, joten teorian täytyy olla väärä. Teorian pohjalta tulkitsevan mukaan taas on tieteellisesti osoitettu, että tuo intuitio on väärä. Kysymys onkin loppupeleissä kysymys siitä, hyväksyykö tieteellisen metodin tulokset vai intuitionsa päällimmäiseksi valintakriteeriksi.