Viime päivinä on puhuttu melko paljon feminismistä. #metoo -kampanjan ympärillä kulkeva keskustelu on johtanut monenlaiseen. Muun muassa vitsailuun on liittynyt ajatus jossa tavallinen seksi menisi lomakekikkailuksi. Tässä näkökulma on ollut vahvasti sukupuolittunutta. Eli puheeseen nousee aina ajatus siitä että miehelle seksi on riski kun nainen voi haastaa oikeuteen seksuaalisesta häirinnästä tai raiskauksesta.
Takana on tietenkin tunne siitä, että mies olisi jotenkin riskissä aina harjoittaessaan seksiä. Että mitä tapahtuu jos toinen seksin jälkeen vain veisikin asian poliisille. Vaikka olisi aivan normaali yhden illan suhde. Tässä kohden moni tietenkin sanoo että näin vakavasta asiasta ei kukaan laskisi leikkiä tai tekisi syytettä ilman perusteita. Mutta tämä nojaa ajatukseen naisten kaikenkattavasta hyvyydestä; Tosiasiassa ihmiskunta on sen verran suuri että joukkoon mahtuu kaikenlaisia menijöitä, myös naisissa.
Vastakkain on siis naïvi teoria jossa kaikki naiset ovat reiluja. Ja tätä taas vastustaa kyyninen ajatus jossa feministit eivät tosiasiassa vastustaisi raiskausta vaan miessukupuolta ja seksiä. Kysymyksellä on jännittäviä ulottuvuuksia.
Otetaan esimerkiksi takavuosina keskustelua herättänyt ”PIV is rape” -juttu. Eli väite jossa aina kun penis menee vaginaan kyseessä olisi raiskaus. Tämä on hyvin tiukka näkemys jossa asenne on samantapainen kuin monilla tavallisilla ihmisillä – joskin jyrkempi. Tavallisestihan ihmiset ovat sillä tavalla moralisteja että he eivät katso ihmisyksilöiden sopivuuden rajoja vaan luovat universaaleja sääntöjä. Tässä näkemyksessä keskustelussa on sen tyylisiä ajatuksia kuin että onko jonkun pussaaminen pettämistä vai ei.
Tämä PIV -artikkeli on hyvä esimerkki siitä miten kaikki ihmiset eivät ole maltillisia. Näin voi käydä vaikka feminismiäkin esitetään usein teoriana joka ajaa tasa-arvoa. Ja sen ajaminen ei voisi koskaan olla äärimmäistä. On oikeasti olemassa aina yksilöitä jotka ovat niiden pahimpien syytösten mukaisia. Tai joitakuita jotka tuottavat tämän tyylistä materiaalia siten että ne vaikuttavat olevan tälläisiä yksilöitä. Tämä osoittaa että naïvi teoria siitä että kukaan ei vaan vihaa miehiä ja miesten harjoittamaa seksiä kategorisesti on virheellinen. Sen perusta on vain siinä että suurin osa naisista ja feministeistä on täysin tervejärkisiä yksilöitä. Tästä sitten vain luodaan liian tiivis yleistys.
Toisaalta tässä on hyvä tiedostaa että usein ilmenee myös ihan sitä että syyttelijät ovat hekin olkiukottelemassa ja levittämässä näitä asioita liian pitkälle. Ja usein tämän takana on niinsanotusti kyvyttömyys ymmärtää luettua. Tästä reagointitavasta yksi varmasti helpoimmista on Catherine MacKinnon. Häntä on usein syytetty siitä että hänestäkin miehen ja naisen välinen seksi olisi aina jotain joka rinnastuisi raiskaukseen, seksuaaliseen väkivaltaan ja seksuaaliseen ahdisteluun. Hän on ollut tämänlaisten syytösten takana usein.
Hänen väitettiin sanoneen että ”All sex, even consensual sex between a married couple, is an act of violence perpetrated against a woman.” Tässä kohden Catharine MacKinnon on itse kiistänyt sanoneensa koskaan mitään tämänlaista ja esimerkiksi Snopes on ansiokkaasti näyttänyt että syytös on uutisankka, keksitty syytös. Lainauksen heittäjät eivät myöskään onnistu sitomaan näitä lainauksiaan, tietenkään, mihinkään MacKinnonin sanomiseen suoraan. Se on aina sitä että lainataan jotakuta joka sanoo hänen sanoneen jotain. Mutta missään ei ole dokumenttia, lehtihaastattelua tai kirjaa joka on MacKinnonin kädestä ja jossa olisi todella tuo mainittu asia. Ei edes kontekstista irrotettuna.
On kuitenkin tavallaan ymmärrettävää mistä tämä näkemys on syntynyt. Ihmisten idiotiasta. Ihmiset ymmärtävät vaikeasti harmaita alueita. Kun joku sanoo jotain harmaalta alueelta se tulkitaan hyvin helposti dikotomisesti mustaksi tai valkoiseksi. Tätä voidaan jopa puolustaa hienoilla ajatuksilla joiden mukaan kategoriointi on tarpeen jotta voidaan ylipäätään ymmärtää mitään. Joka on toki totta, mutta tässä unohtuu se, että vääristely, olkiukottaminen ja tarkasti määritellyn asian sisällönmuuttaminen kieltämällä alue jossa se toimii on itse asiassa kategorisen ja loogisen ajattelun antiteesi.
MacKinnonin teoksista löytyy enemmänkin ssellainen sävy että patriarkaattisessa kulttuurissa naiset opetetaan ja sovitetaan passiiviseen rooliin jossa vain miesten seksuaalisuus on aggressiivista ja aktiivista. Ja tästä syntyy asetelma jossa miehet kerjäävät ja ottavat ja naiset suostuvat tai tulevat otetuiksi. Tämä keskittyy helposti ja usein miehen halun ympärille. Tämä ei ole sama kuin se että MacKinnonista heteroseksi olisi aina raiskaus. Edes patriarkaatissa. aan se tarkoittaa sitä, että patriarkaatisa kaikkia seksiaktioita on katsottava tarkemmin. Niissä on aina epäilyttävyyttä.
Sillä ei ole mitään väliä onko MacKinnonin päätelmistä samaa tai eri mieltä. Patriarkaattiteoriaa ei tarvitse kannattaa jotta voi ymmärtää että on kaksi aivan eri asiaa (1) ymmärtää mitä MacKinnon sanoo ja olla tämän kanssa erimielinen niin että pitää käytettyjä argumentteja heikkoina kuin (2) olla tajuamatta mitä hän sanoo ja sovittaa hänen sanomisensa johonkin olkiukkoon jossa yhteistä edellämainitun kanssa on vain se, että suhde MacKinnoniin ja hänen johtopäätöksiinsä on antagonistinen.
Tässä mielessä voisikin olla tiedostavaa tajuta että seksissä on harmaasävyisiä vaihtoehtoja asiallisen seksin ja raiskauksen lisäksi. Sellaisia jotka eivät ole kumpiakaan. Esimerkiksi John Gardner on kirjoittanut siitä miten ihanteellinen seksi on kiinnostava mietittävä. Hänestä seksuaalikeskustelussa on sokeita pisteitä jotka johtuvat juuri siitä että vain tietyt näkökulmat ja niiden dikotomiat ovat vallanneet keskustelukentän.
Gardnerin juttu on herättänyt moitetta. Osittain juuri siksi että hänen huomautuksensa ovat niin osuvia. On helppoa olla dikotominen moralisti joka voi ääliömäisesti pitää joko tunteettomana tai vastaavasti epämääräistäjänä ja hyvän tekemisen vaikeuttajana jos hakee näkökulmia jotka peittyvät sen taakse kun ihmiset vääntävät siitä onko jokin partikulaari seksiaktio hyvä vai paha, hyväksyttävä vai kiellettävä. Pahaa mieltä on synnyttänyt etenkin se, että Gardner on esittänyt aivan suoraan, että naisia voimauttava politiikka on nostanut esiin aseman joka on jontanut siihen että naisia jatkuvasti esitetään jonain joilla ei ole seksuaalista agenttiutta. Josta voidaan ajatella että hän alleviivaa enemmän sitä että tämä voi jarruttaa naisten seksuaalista vapautumista. Mutta tietenkään tätä ei ole nähty tällä tavalla. Koska sehän vaatisi pyshtymistä ja ajattelua. Joka ylittäisi sen, että oma asia ja omat tavoitellut johtopäätökset on sidottu niin vahvasti yhteen että jos vastustaa ideologiaa ja sen käyttämiä keinoja vastustaisi sitä johtopäätöstä…
Itse näen että on hyvin relevanttia tiedostaa että seksiä on; (1) ihanteellista seksiä jossa on molempien suostumus ja halukkuus (2) huonoa ja indifferenttiä seksiä jossa on suostumus mutta seksi on esimerkiksi huonoa. Tai suostumus on esimerkiksi säälipanon kaltaisessa kontekstissa. Tämä ei ole raiskaus eikä ihanteellista seksiä mutta suostumuksenalaista se on ja tuomittavaa se ei myöskään ole. Vielä vähemmän kiellettävää. (3) Epämääräistä seksiä joka on kenties teoriassa suostumuksenalaista tai ainakaan ei-vastusteltua mutta takana on manipulointia ja painostusta joka ylittää reiluuden. Tätä on vaikeaa kriminalisoida, usein. (4) Sitten on raiskauksia joita tehdään tiedottomaksi juotetuille tai väkivaltaa apuna käyttäen. Tai muuta vastaavaa.
Usein harmaasävyisyys liittyy kolmoskategoriaan. Tämä on se jonka pitäisi kannustaa kaikkia. Sillä suurin osa erimielisyyksistä johtuu siitä mihin tätä kategoriaa laajennetaan ja lavennetaan. Tämä on siksi eniten debatoitu kategoria. Mutta se haittaa kokonaisuuden ymmärtämistä koska kategoriat katoavat kun ei tajuta että yleensä sitä kuitenkin ollaan samaa mieltä kolmesta neljäsosasta kategorioita..
Lähteet:
Samuli Suonpää, "Suonpää: Suostumuslomakevitsit kertovat maailmasta, jossa mies ruinaa ja nainen suostuu"
Radical Wind, ”PIV is always rape, ok?”
Renessanssimies, ”Uskottomuus (elostelua vai pettämistä)”
Snopes, ”Rape Seeded : Did feminist Catherine MacKinnon state that 'all sex is rape'?”
Catharine MacKinnon, ”Toward a Feminist Theory of the State” (1989)
John Gardner, ”The Opposite of Rape” (2017)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Gardner. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Gardner. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 21. maaliskuuta 2018
keskiviikko 10. helmikuuta 2016
Käsitteellinen ajattelu lapsenkengissä?
Jean Piaget tunnetaan hyvin testistä jota hän teki eri ikäisille lapsille. Ja tässä on havaittu, että aivan pienet lapset ajattelevat hyvin eri tavalla kuin vain muutamaa vuotta vanhemmat lapset. Suhde konkreettisuuteen on hyvin erilainen.
Kun lasten eteen laitetaan eri muotoisia astioita ja niihin kaadetaan nestettä, pienet lapset ajattelevat että vettä on enemmän niissä kupeissa joissa veden pinta on koreammalla. Myös vanhemmat lapset voivat pitää tätä uskomusta. Joskin he voivat joutua punnitsemaan sitä että voittaako se, että vesi on korkealla vai se, että kuppi on lihava.
Pienet lapset katsovat, että kapea pullo näyttää korkeampaa vedenpintaa ja korkea vedenpinta tarkoittaa enemmän nestettä. Ja tämä uskomus on heillä hyvin pysyvä. Tämä nähdään siten, että jos molempiin kaadetaan vettä samasta kupista niin että lapset näkevät prosessin, isommat lapset ymmärtävät että vettä ei tule mistään lisää ja että kupeissa on saman verran vettä. Pienet lapset eivät ymmärrä tätä.
Piagetin asettelu on kiinnostava, koska moni ottaa kaatoprosessin tehokkuuden ilmiselvänä. Hän havaitsi että kaikki ihmiset eivät olekaan lukkiutuneet tähän oletukseen. Näin opittiin ihmisten kehittymisestä. ; On tärkeää että pieni lapsi ajattelee vain sen mitä näkee. Viisaampi sen sijaan ei mene vipuun vaan ajattelee prosesseja.
Howard Gardner on käyttänyt tätä vertauksena tieteelliselle ajattelulle. Hän korostaa, että ei-tieteelliset tai esitieteelliset kulttuurit ovat usein luokitelleet eläimiä vain niiden ulkonäön mukaan. Tällöin esimerkiksi delfiini olisi sama kuin kala. Tieteessä taas katsotaan taustalla olevia prosesseja, esimerkiksi evoluutiohistoriaa. Ja tätä kautta delfiini luokitellaan aivan erilaiseksi kuin kalat.
Filosofiassa näyttää siltä että käsiteanalyysi on monille vaikeaa. He ovat lukkiutuneet yhteen määritelmään eivätkä he muokkaa näkemyksiä sen mukaan miten argumenttiketjussa määritellään termejä. Tämä voi johtaa esimerkiksi siihen että argumenttirakenne unohtuu ja esimerkiksi etiikkaa käsittelevä kieltä selkeyttävä argumenttirakenne voi näyttäytyä pahuutena koska ollaan hyvin lukkiuduttu siihen mikä on "oikea hyvyyden määritelmä".
Huomasin tämän karkeimman omasilmäisesti kirjoitettuani eräästä etiikan tutkimuksesta jutun. Moni sekoittaa hyväksi kokemastaan poikkeamisen ja logiikkavirheen yhdeksi ja samaksi. Tämä näkyi esimerkiksi siinä että jos tapahtumaa kutsuu "jälkiabortiksi" tavalla jossa "abortti" on uudelleenmääritelty herää oksymoroniuden tunne joka koetaan väistämättömäksi kontradiktioksi. Eikä tajuta että looginen rakenne säilyy jos samaa argumenttia käytetään ja tilannetta kutsutaan "lapsensurmaksi". Tässä kaikessa pysyttiin vaikka itse teksti esiintoi - ja kommentit huolellisesti useilla eri tavoilla ilmaisten esiintoi toistuvasti - sitä miten kyse on argumentin validiudesta eli siitä että premisseistä seuraa johtopäätös. Epämieluisa johtopäätös ja sitoutuminen eri abortin määritelmään kuin eettisessä tutkimuksessa oli käytetty oli liikaa. Ymmärrystä ei saavutettu ja pahastutin periaatteessa hyviä ja periaatteessa jonkinlaista älykkyyttäkin vilauttavia hyväntahtoisia tyyppejä.
Näkisin että tämä vertautuu hyvin siihen että ajatellaan totutusti "vain se mikä nähdään" eikä katsota prosesseja. Logiikka toimii kuitenkin määritelmien sisällöillä ja niiden välisillä relaatioilla, eikä sillä mikä kirjainjono on valittu kantamaan tätä määritelmäsisältöä. Tälläisen avaaminen tuntuu olevan sama kuin yrittäisi selittää aivan pienelle lapselle siitä miten vettä on saman verran näyttämällä miten kupilla kaadetaan vettä ensin toiseen ja ensin toisen heidän silmiensä edessä... Sen luulisi toimivan mutta ei toimi.
Kun lasten eteen laitetaan eri muotoisia astioita ja niihin kaadetaan nestettä, pienet lapset ajattelevat että vettä on enemmän niissä kupeissa joissa veden pinta on koreammalla. Myös vanhemmat lapset voivat pitää tätä uskomusta. Joskin he voivat joutua punnitsemaan sitä että voittaako se, että vesi on korkealla vai se, että kuppi on lihava.
Pienet lapset katsovat, että kapea pullo näyttää korkeampaa vedenpintaa ja korkea vedenpinta tarkoittaa enemmän nestettä. Ja tämä uskomus on heillä hyvin pysyvä. Tämä nähdään siten, että jos molempiin kaadetaan vettä samasta kupista niin että lapset näkevät prosessin, isommat lapset ymmärtävät että vettä ei tule mistään lisää ja että kupeissa on saman verran vettä. Pienet lapset eivät ymmärrä tätä.
Piagetin asettelu on kiinnostava, koska moni ottaa kaatoprosessin tehokkuuden ilmiselvänä. Hän havaitsi että kaikki ihmiset eivät olekaan lukkiutuneet tähän oletukseen. Näin opittiin ihmisten kehittymisestä. ; On tärkeää että pieni lapsi ajattelee vain sen mitä näkee. Viisaampi sen sijaan ei mene vipuun vaan ajattelee prosesseja.
Howard Gardner on käyttänyt tätä vertauksena tieteelliselle ajattelulle. Hän korostaa, että ei-tieteelliset tai esitieteelliset kulttuurit ovat usein luokitelleet eläimiä vain niiden ulkonäön mukaan. Tällöin esimerkiksi delfiini olisi sama kuin kala. Tieteessä taas katsotaan taustalla olevia prosesseja, esimerkiksi evoluutiohistoriaa. Ja tätä kautta delfiini luokitellaan aivan erilaiseksi kuin kalat.
Filosofiassa näyttää siltä että käsiteanalyysi on monille vaikeaa. He ovat lukkiutuneet yhteen määritelmään eivätkä he muokkaa näkemyksiä sen mukaan miten argumenttiketjussa määritellään termejä. Tämä voi johtaa esimerkiksi siihen että argumenttirakenne unohtuu ja esimerkiksi etiikkaa käsittelevä kieltä selkeyttävä argumenttirakenne voi näyttäytyä pahuutena koska ollaan hyvin lukkiuduttu siihen mikä on "oikea hyvyyden määritelmä".
Huomasin tämän karkeimman omasilmäisesti kirjoitettuani eräästä etiikan tutkimuksesta jutun. Moni sekoittaa hyväksi kokemastaan poikkeamisen ja logiikkavirheen yhdeksi ja samaksi. Tämä näkyi esimerkiksi siinä että jos tapahtumaa kutsuu "jälkiabortiksi" tavalla jossa "abortti" on uudelleenmääritelty herää oksymoroniuden tunne joka koetaan väistämättömäksi kontradiktioksi. Eikä tajuta että looginen rakenne säilyy jos samaa argumenttia käytetään ja tilannetta kutsutaan "lapsensurmaksi". Tässä kaikessa pysyttiin vaikka itse teksti esiintoi - ja kommentit huolellisesti useilla eri tavoilla ilmaisten esiintoi toistuvasti - sitä miten kyse on argumentin validiudesta eli siitä että premisseistä seuraa johtopäätös. Epämieluisa johtopäätös ja sitoutuminen eri abortin määritelmään kuin eettisessä tutkimuksessa oli käytetty oli liikaa. Ymmärrystä ei saavutettu ja pahastutin periaatteessa hyviä ja periaatteessa jonkinlaista älykkyyttäkin vilauttavia hyväntahtoisia tyyppejä.
Näkisin että tämä vertautuu hyvin siihen että ajatellaan totutusti "vain se mikä nähdään" eikä katsota prosesseja. Logiikka toimii kuitenkin määritelmien sisällöillä ja niiden välisillä relaatioilla, eikä sillä mikä kirjainjono on valittu kantamaan tätä määritelmäsisältöä. Tälläisen avaaminen tuntuu olevan sama kuin yrittäisi selittää aivan pienelle lapselle siitä miten vettä on saman verran näyttämällä miten kupilla kaadetaan vettä ensin toiseen ja ensin toisen heidän silmiensä edessä... Sen luulisi toimivan mutta ei toimi.
lauantai 21. elokuuta 2010
Z Dembskin merkki & Z Dembskin naamio ~ Kuinka Dembski on säihkyväsanansäiläinen nero.
"We need to realize that methodological naturalism is the functional equivalent of a full-blown metaphysical naturalism ... What needs to be done, therefore, is to break the grip of naturalism in both guises, methodological and metaphysical."
(William Dembski, "Mere Creation", Introduction)
Intelligent Designin kannattajat valaisevat meitä hyvin usein kertomalla siitä miten "virallinen tiede" - vallitseva tiedeyhteisö ja sen maailma - on epäreilu koska he "dogmaattisesti" kieltäisivät kaiken yliluonnollisen perusoltuksena. Näin ollen he väittävät että nykyinen tiedemaailma olisi presuppositionalistisesti ateistinen. Tämä teema nousee vahvasti esiin esimerkiksi Phillip Johnsonin "Darwin On Trial" -kirjassa.
Intelligent Designin sisältä löytyy loistavaa tieteenfilosofiaa.
Tieteenfilosofiassaan Dembski keskittyy jo esiin tuotuun näkemykseen : Hänestä jos tieteellinen metodi suoraa kieltää jotain se sotii koko tieteellistä lähestymistapaa vastaan. William Dembskin "No Free Lunch. Why Specified Complexity Cannot Be Purchased Without Intelligence." kertoo sivuilla 86-91 aiheesta nimellä inflationary fallacy. Tähän liittyy Z -factor. Dembski yksinkertaisesti esittää että Z -factor on entiteetti, prosessi tai muu asia joka ei ole tunnetussa maailmassa vaan joka oletetaan jotta saataisiin ratkaistua jokin tunenttua maailmaa koskeva ongelma. Z factor "solve some problem of general interest and importance".
Dembskin määrittelyssä tämä on jonkin elementin käyttö jota ei ole perusteltu hallussa olevalla todennäköisyyksiin liittyvällä tiedolla ; Tämä aineisto tuotetaan tunnetulla keinoin.
1: Näin ollen Z -factor on itse asiassa arbitrary additional hypothesis, joka on käytännössä sama kuin se ad hoc -in määrittelytapa jota ei ole korostetun sidottu tieteenhistoriaan vaan joka on puhtaasti nykyisen teorian vahvuutta tai heikkoutta ~ sen epämääräisyys ja saivarteluastetta. -Eli jos joku väittää jotain kaunaiseksi on merkityksetöntä onko hän ensin sanonut että joku on kaunainen ja sitten alkanut puhumaan "kätketystä kaunasta" vai onko hän suoraan alkanut puhumaan "kätketystä kaunasta".
___1.1: Tässä ideana on usein sekin että argumentin historiallisen taustan tietäminen voi olla vaikeaa tai mahdotonta. Ja se ei joka tapauksessa ole niin relevanttia teorian hyvyyden arvioinnissa ; Jos joku selittää että demoni ei halua että joku tulee uskoon ja jää siksi piileskelemään, on tulkitsijalle yksi ja sama onko tämä vasta -argumentti lausuttu alunperin 3 jKr vastaukseksi jollekin näsäviisaalle joka arvuuttelee demonien näkemisen harvinaisuutta. Vai onko demonit vain suoralta kädeltä määritelty näin epämääräiseksi.
Dembski valitsee Z -factorin ytimeen kosmologisia näkemyksiä. Hän ottaa esiin esimerkiksi Alan Guthin kosmologian, Everettin monimaailmatulkinnan, Lee Smolinin itseään kopioivat mustat aukot ja Lewisin modaalirealistisen metafysiikan jossa on puhe mahdollisista maailmoista. Dembski korostaa että näiden konseptien ongelma on se, että ne postuloivat monen ja havaitsemattomien universumien olemassaolosta ja niihin liittyvistä ominaisuuksista. Dembskistä koska emme voi valita näiden skenaarioiden väliltä, kaikissa näissä teorioissa on kysymys Z -factorin käytöstä. Dembski kertoo sivulla 90 että "Each of the four Z-factors considered here possesses explanatory power in the sense that each explains certain relevant data and thereby solves some problem of general interest and importance." Dembskistä se että teorialla on selitysvoimaa ei ole riittävä syy teorian hyväksymiseen. Hän korostaa sitä että sopimisen ja tukemisen sijasta tarvitaan myös "independent evidence", eli näkemystä tukeva riippumaton todiste. Tämä on itse asiassa suosittu näkemys tieteenteossa : Jos teoria sovittaa jo tunnettua materiaalia se ei ole läheskään yhtä kiinnostava kuin jos se tuottaa ennusteita joita ei ole ennemmin osattu odottaa.
Dembski lähestyy tätä asiaa käyttämällä esimerkissään tonttuja. Hän selittää että voidaan formuloida tonttuja koskeva teoria joka käsittelee kappaleiden liikkumista. Se voisi olla numeroiden kannalta aivan yhtä tehokas kuin fysiikan nykyteoriat. Ne vain heijastavat tonttujen olemassaoloa. Kuitenkin tonttujen itsensä todistaminen puuttuu ja siksi tätä ei tarvitse ottaa vakavasti. Näin tontut eivät ole uskottava selitys asialle. Jos tämänlaiset asiat sallitaan olisi seurauksena Dembskistä - ei enempi tai vähempi kuin - "degenerate into total free-play of the mind". Syntyy ajatusleikkejä, arvailuskenaarioita, mutta ei tiedettä tai tietoa.
1: Itselleni tulee tässä kohden vahvasti mieleen Rudolf Steinerin kiertohenget, jotka huolehtivat planeettojen liikkeistä. Tämä on olennainen huomautus, koska joku voisi tässä kohden huomauttaa että kiertohenget antavat samoille havainnoille eri tulkinnan. Ja että olisi jotenkin erityisen sumeasilmäistä sulkea toinen näistä ulkopuolelle.
Olen sitä mieltä että Dembski on tässä kohden suorastaan nerokas. Näkemys kun voidaan soveltaa vahvasti Intelligent Designiin. Dembskin eliminatiivinen filtteri esittää olevansa keino tehdä tiedettä. Jos oletamme Dembskin käsitteet normiksi, eli tieteen olisi kohdattava kaksi kriteeriä (1) selitysvoiman ja (2) riippumattoman itsenäisen todisteen.
Intelligent Designin tarjoama selitysvoima on ongelmallinen asia. Sillä se ei tarjoa tietoa Designin yksityiskohdista. Dembskin mielestä ID on konseptiton ; Tästä todisteena lainaus "Organisms using GAs vs. Organisms being built by GAs" joka julkaistiin ID -kirjoitelmien laatupaikassa ISCID :issä vuonna 2002. Hän sanoi "You're asking me to play a game: "Provide as much detail in terms of possible causal mechanisms for your ID position as I do for my Darwinian position." ID is not a mechanistic theory, and it's not ID's task to match your pathetic level of detail in telling mechanistic stories. If ID is correct and an intelligence is responsible and indispensable for certain structures, then it makes no sense to try to ape your method of connecting the dots. True, there may be dots to be connected. But there may also be fundamental discontinuities, and with IC systems that is what ID is discovering." Intelligent Design siis tarjoaa tässä kohden vain kaikkeen sopivan ja monitulkintaisen asian.
Valitettavasti se yksityiskohtien selittäminenkin oli tärkeää. Selitysvoima kun oli sitä jossa tonttujen liikkeet saatiin sopimaan isoon kasaan havaintoja. Intelligent Design itse asiassa yrittää suoranaisesti välttää tätä. Jos tonttuteoria ei edes sovi havaintoihin, se on entistäkin epäuskottavampi. Sen esittämät maailman väitteetkään eivät sovi siihen mitä tiedämme. Se ei siis edes saivartele itsestään mahdollista, vaan on suoraan irrationaalinen ja yhteensopimaton maailman kanssa.
1: Selitysfiltterissäkin on jännittävää huomata se, että sattumalla on todennäköisyyteen sidotut määritelmälliset matemaattiset ominaisuudet. Samoin kuin lainomaisuudessa on tietynlaisia matemaattisia ominaisuuksia. Design taas on määritelty jämäluokaksi se on vain "something else".
Mutta vaikka vaadittaisiin pelkästään Z -factor, niin Intelligent Designin kohdalla tilanne muuttuu vielä huonommaksi. Siinä missä tieteilijää kiinnostaa itsenäinen todiste, eli se "Missä onJumala Suunnittelija?", Intelligent Designerit pikemminkin kysyvät "Missä ei ole Jumalaa Suunnittelijaa?" Sillä Älykäs ohjelmoija itsessään näyttää olevan Z -factor.
1: Jopa huolestuttavampaa ; Siinä missä Guth, Everett tai Smolin tarjovata ideoita - eli kaavoihin tiivistettäviä ominaisuuksia ja ehtoja joiden toteutuessa heidän havaitsemattomat olionsa toimivat tai joiden puutteessa niiden uskottavuus romahtaa. heidän ongelmansa on Dembskinkin mukaan vain se, että he eivät kokeile ja todista näitä oletuksia. - ei ID:n kohdallakaan ole tälläistä riippumatonta todistetta. Itse asiassa koko Intelligent Designin näkemys voidaan nähdä sitä kautta että he välttävät nimen omaan tämän Z -factorin tutkimista: Perinteisemmät kreationistit ovat liittäneet siihen nimen omaan kristityn Jumalan, joka antaa sille ominaisuuksia. Tässä mielessä Intelligent Design on surkeutettua kreationismia, jotain jossa Z -faktorin tutkiminen on suoraan kielletty sen sijaan että sen luonteesta arvailtaisiin jotain jota voitaisiin kenties lähestyä ja muuttaa Z -factor tiedon mukana tiedoksi.
1: Z -factor -näkökulmasta evoluutioteorian kohdalla vahvuutena on se, että sen mukaan makroevoluutio on kasautunutta mikroevoluutiota. Mikroevoluution todisteet taas ovat selvät. Näin ollen se ei oleta että perimässä olisi mitään muita tapahtumia kuin mitä niissä on nytkin havaittu. Se ei vaadi Z -factoria, makron ja mikron ero on ajallinen. Ja aika ei liene kovin "tietojemme mukaan olematon" ilmiö.
2: Se, että monimaailmatulkintoja kritisoidaan johtaa siitä mielenkiintoiseen kysymykseen, että onko oletus älystä universumin ulkopuolella yhtään vähemmän erikoinen kuin monimaailmasta tehdyt oletukset. Joku voi toki esittää että älyä on universumissa ja tästä tehdään analogian avulla hyppäys ulkopuolelle. Eli että selitetään tunnetulla eitunnettua. Mutta kuitenkin sama analogiakikka voisi antaa luvan selittää että monimaailmatulkinnassa tehdään vain analogia: Onhan meidän maailmassammekin luonnonlakeja. Vielä oudommaksi menee jos ajattelua sovelletaan teistiseen versioon antrooppisesta periaatteeseesta, jossa korostetaan nykyuniversumin pientä todennäköisyyttä ; Se sisältää väitteen että muunlaiset universumit olisivat hyvin todennäköisiä. Mutta ei meillä ole havaintoja näistäkään. Tätä kautta sekin nojaa oletukselle erilaisista universumeista joita ei ole havaittu.
Z -factor tuo itse asiassa lisävääntöä koko suunnitelmallisuuden havaitsemiseen muutoinkin. Dembski esimerkiksi selittää että vaikka meillä ei ole Stonehengen rakentajista suoraa havaintoa, voimme nähdä että se on ihmistekoa. Tämän kanssa on helppo olla samaa mieltä, koska inhimillinen äly on havaittu - ja ihmisillä on luiden jne. tuomien tietojen mukaan vaikutusvaltaa kyseisessä ajassa. Näin ollen ihminen ei ole mikään Z -factor. Voimme päätellä ihmisvalmisteisuuden siksi että meillä on paljon tietoa ihmisistä, heidän kyvyistään ja muista ominaisuuksistaan.
1: Jos ihmisen älystä saa tehdä induktion, päädytään Dembskin tonttuihin. Ihmiset työntelevät kappaleita. Joten hänen naurettavaksi tuomitsemansa tontut olisi hyväksyttävä analogisina älyn lähteinä?
2: Äly näyttää aina materiaalisen elämän seuraus. On toki löydetty materiaalista elämää - biokemiallista elämää - jolla ei ole älyä, mutta jos kohde on älykäs se on aina fysikaalinen eliö : Jos tietokoneohjelmoijakin tekisi keinoelämää, se olisi kenties symbolimaailmassa. Mutta sekin eläisi fysikaalisessa/kemiallisessa maailmassa. Bitti tietokoneessa liittyy sellaisiin fysikaalisiin ominaisuuksiin kuten sähköjännitteisiin ja magneettikentän suuntiin. Muunlainen elämä olisi täysin Z -factor. Intelligent Design uskoo että elämä olisi älyn seuraus vaikka tietoaineistomme näyttää että äly on elämän seuraus.
Kun Dembski korostaa muita kritisoidessaan sitä että vaaditaan riippumatonta todistetta tukemaan juuri tätä teoriaa, ja pitää tätä tieteen vaatimuksena, hän unohtaa soveltaa sitä itseensä.
1: Hän itse asiassa esittää normeja. Hän sanoo aivan suoraan että jokin asia on epätiedettä suoraan määritelmänsä kautta. Tämä tarkoittaa sitä että hän esittää tieteenfilosofisen käskyn joka pistää silmälaput kaikelle jota ei ole suoraan todistettu. Joku voisi sanoa että tämä on maailmankuvien rajoittamista tieteestä. Ainakin ne jotka pitävät näkymättömiä ja painottomia ... tonttuja uskottavina liikkeen selittäjinä.
2: Hän ei sovella sitä omiin näkemyksiinsä, jolloin tulisi selväksi että Intelligent Design ei täyttäisi ehtoja. Eli Intelligent Designin Suunnittelijantunnistusmetodi olisi "paitsi naturalistien ateististen määritelmien mukaan" epätiedettä, se olisi epätiedettä myös Dembskin ehdoin.
Tieteenfilosofisia jatkomietelmiä.
Olen Dembskin kanssa yhtä mieltä siitä että metodologinen naturalismi ei ole suoraan tieteellisen näkemyksen mukainen. Eli metodologinen naturalismi ei ole pakotettu tieteen vaatimus. Kuitenkin jos tieteessä on toimintatapoja joissa jokin asia pidetään todistettuna ja toinen ei, tästä voi seurata se, että siitä on tullut matkan varrella sellainen ; Voi olla että aluksi ei ole mitään rajoitteita, mutta sitten tieto yksinkertaisesti näyttää että joissain asioissa on Z -factoria kun taas muissa asioissa tutkimus tuottaa itsenäisiä todisteita. Näin karsiutuu näkemyksiä. Tiedettyä sovelletaan siihen mitä ei tiedetä.
Näin ollen tieteenteko muistuttaa hieman "Vuohia tuijottavia miehiä" - tai ainakin niihin suhtaudutaan samalla tavalla.
Armeijahan tutki yliluonnollisia voimia. Tarkoituksena oli saada mystisiä supersotilaita. Joku voisi kenties suoraan pitää tätä tutkimusta naurettavana. Mutta joku voisi sanoa että tiede VOI tutkia tätä asiaa. Olihan väitteet niinkin konkreettisia kuin että katseella voi tappaa. Tässä olisi hyvät edut sotimiseen. Tutkimusten jälkeen voitaisiin hyvinkin silti sanoa että uuden tutkimuksen rahoittaminen olisi hukkareissu. Syynä ei ole se, että paranormaali rajattaisiin tieteen ulkopuolelle. Vaan se, että rahaa ja aikaa hassattiin eikä mitään tulosta saatu. Toisaalta joku olisi voinut vedota tieteessä jo olevaan tietoon ja sanoa että paranormaali on kovin ekstreemi asia ; Sen kaltaista ei ole havaittu, joten selvästi kyseisessä näkemyksessä oli Z -faktoria yli oman tarpeen. Kokeilussa yritettiin saada Z -factor tiedettyyn maailmaan, mutta tässä epäonnistuttiin joten Z factoria on, jos vain mahdollista, vielä enemmän kuin ennen koetta.
Tätä kautta lähestyen voidaankin väittää että metodologinen naturalismi eli se, että tutkitaan luonnonlainomaisia kappaleita, on itse asiassa luonnontutkimuksellisen asenteen seuraus. Tässä ei ole päätelty paranormaalin vääryyttä, vaan se, että asian yrittäminen on varojen haaskuuta. Muuta kautta saadaan enemmän tutkimusta jossa on myös tulosta. Tämä tiedetään nyt after the fact, mutta se oli epäuskottavaa tietojen vuoksi jo ennen kuin sotilaat menivät yrittämään. Ei siksi että meillä olisi jokin "ateistinen filtteri", vaan siksi että paranormaalien tutkimus ei ole vielä koskaan aikaisemminkaan onnistunut. Näiden tutkimusten fail on - ei ehkä todiste mutta kuitenkin - indikaatio että "on uskottavaa että näin käy muulloinkin".
Tätä kautta se ei ole niinkään ennakko -oletettu näkemys, kuin jotain joka on yksinkertaisesti näyttänyt tehonsa. Tässä mielessä tieteenteko onkin antanut sille enemmänkin tukea kuin että se olisi tieteellisen tutkimuksen dogmaattinen lähtökohta. Tieteellisen ja eitieteellisen lähesytmisen ero ei ole niinkään objektit - se ei suoranaisesti käsittele asioita jotka ovat legitiimejä tai epälegitiimejä itsessään. Tutkittavuuden vaatimus itsessään on johtanut siihen.
Tietyllä tavalla ajatellen tiede erottelee toden ja epätoden sijasta tiedettyä ja eitiedettyä. Tai selitetyn ja eiselitetyn välillä. Se ei ole oikeastaan keskittynyt siihen onko asia luonnollinen tai yliluonnollinen. Eikä tätä aja suoraan oikein mikään tieteenfilosofiassa käytetty erottelumenetelmäkään.
Esimerkiksi falsifoioinnin käsite ei sano että tiedettä on luonnolliset asiat. Se sanoo että asiat joita ei voi kumota ovat epätieteellisiä. Mikään ei suoraan sido että yliluonnollista ei voisi osoittaa vääräksi. Esimerkiksi jos väitän että yliluonnollinen Hevin Jumala saa tukan kasvamaan kaljun päähän jos kalju huutaa "Clerasil" on tämä selvästi väärä ennuste. Väitteeni ei ole epätiedettä siksi että se on yliluonnollinen vaan siksi että näin ei tapahdu. Eikä lääketiedekään suoraan rajaa yliluonnollista henkiparannusta mahdottomaksi. Se vain on niin, että jos ruttoiselle antaa antibiootin tämä parantuu paljon useammin kuin jos ei tehdä mitään. Tai jos hänen puolestaan rukoillaan tai heilutetaan parannusheiluria jossa on hologrammi. (Näitä voidaan kokeilla. Kaksoissokkokokeen tulokset ei edes vaadi parantavan mekanismin tuntemista, riittää että hoito tehoaa useammin kuin näennäishoito.)
1: Otin falsifioinnin esimerkiksi koska sitä pidetään selvästi jotenkin "ääriateistisena" kreationistien piirissä. Esimerkiksi falsifioinnin käsitettä pidetään Tapio Puolimatkan mukaan eräänlaisena "naturalistien sisäisenä pelinä", josta ei niin tarvitse välittää.
___1.1: Tämä Puolimatkan huomautus on itse asiassa minusta aivan totta. Falsifiointi on tunnetuin ja paljon käytetty mittari. Sillä on tiettyjä etuja, kuten se että se sopii yhteen useiden selittämisen eri näkemysten knanssa. Se ei vaadi verifiointia joka on osoitettu mahdottomaksi ja osuu induktion romahtamiseen modus -tollens -ajattelun kautta joka taas on mahdollista. Mutta se on kuitenkin hyvin tiukka normi ; Yleisesti ottaen voidaan sanoa että jos asia on falsifioitavissa se hyvin luultavasti on tiedettä, koska muutkin normit raksahtelevat paikalleen tätä kautta: Se sisältää esimerkiksi pakosti ennusteita koska jotkut asiat ovat mahdollisempia kuin toiset muut eivät. Falsifioimattomuus ei ole kuitenkaan mitenkään ilmiselvästi sama kuin epätieteenä olo.
Tiedemaailma onkin käytännössä enemmänkin tutkimushenkinen lähestymistapaa kuin normatiivista tekotapaa. Siksi Imre Lakatoksen tapa lähestyä asiaa tutkimusohjelmien kautta ; Tiede on sellainen joka tuottaa hedelmällistä tutkimusta. Tekniset yksityiskohdat ovat toki tärkeitä. Esimerkiksi korrelaatioiden analyysissä on pakosti jonkinlaista tieteenfilosofiaa. Mutta käytännössä määräyssuhde ei mene tieteenfilosofeilta tiedemaailmalle vaan enemmänkin toisin päin. Kuhn teki keksintönsä paradigmoista, jossa näkemykset vaihtuvat ajan kanssa, vaikka tieteenfilosofit ovat korostaneet lähes individualistissävyisesti ajatusta jossa teoria on hyväksyttävä tai hylättävä normien mukaan. Vanhentuneet näkemykset kuitenkin lähinnä "jäävät eläkkeelle". Hedelmällisyys määrää menestyksen tulevien sukupolvien aikana.
1: Usein pseudotieteilijät korostavat anomalioita. He unohtavat että anomalioita on käytännössä kaikessa jossa on jokin tulkittu esimerkiksi mittausvirheeksi tai laborantin kämmiksi. Anomalioiden kertyminen on isompi asia, ja sekin on ennen kaikkea seuraus protective beltin keräämisestä - eli inhottava ja epäsopiva aineisto lakaistaan maton alle. Toisin sanoen olennaisempi asia on tutkimusohjelman hedelmättömyys = tutkimusten vähäinen määrä, joka heijastaa esimerkiksi aiheen yleistä kiinnostavuutta, tutkimuksen hintaa ja ennustuskykyä ; Anomalioiden listaaminen ei tarkoita mitään. Sen sijaan anomalioiden kertyminen on indikaattori siitä että tutkimusohjelma alkaa olemaan "heikko, sairas ja raihnainen". Se, että aineisto sopii havaintoihin ei kuitekaan tarkoita juuri mitään : Epämääräinen ei ole ongelmissa, mutta ei se tutkimuksiakaan tuota. Tässä mielessä palataan siihen että ad hoc -selitysten keräämien ja suoraan ad hoc -rasitukseen asetetut teoriat ovat keskenään samalla viivalla.
Ja tämän vuoksi tiede ei ole "kaiken hyväksymistä". Flogiston, ikiliikkujien tekemiset ja moni muu vastaava asia ovat "kuolleet ja kuopattu". Eikä tässä ole kysymys mistään vainosta. Vaan siitä että tiedon hakeminen tarkoittaa sitä että saadaan näkemystä jossa toiset asiat ovat todennäköisempiä kuin toiset eivät. Tämän tajuamiseen ei tarvita edes Dembskin tasoista neroa.
Tieteen luonne on aina luonnetta "toistaiseksi". Mitään ei ole naulattu lopullisesti kiinni. Kovien tieteiden ytimessä on fysiikka, joka koostuu postulaateista. Niitä ei todisteta ; Fysiikkahan ei tutki "aitoja kappaleita" vaan enemmänkin "oikeiden kappaleiden malleja". Olemme tavallaan sidottuja jo löytämäämme ja Z -factor on aina vähintään perusteeton oletus ja isonnettu riski väärässäololle.
Siksi jos joku alkaa puhumaan "Totuudesta tieteen takana", hän esittää että Entä jos väitteet ovat silti tosia. Kenties, mutta luulin että tässä puhuttiin ns. tieteellisyydestä. Ja tässä ei puhuta mistään ennakko -oletuksista tai metafyysisistä prinsiipeistä. Tiede vaatii tutkimuksia ja jokainen tutkimus vaatii evidenssiä, joka syntyy teorian tarjoamista ennusteista, vaatimuksista ja odotuksista siitä mitä vastaan tulee. Ennuste on eri asia kuin dogmaattisuus; Ennusteita vaaditaan jotta voidaan selittää yhtään mitään, dogmaattisuus selviää ilman selitysvoimaa vain sillä että se on määritellyt asiat niin että ne ovat "mahdollisia".
Näin ollen voidaan aivan perustellusti sanoa että joku toimija on crank : jotain jonka Martin Gardner on käsitellyt seuraavalla tavalla : "capable of developing incredibly complex theories. He will be able to defend them in books of vast erudition, with profound observations, and often liberal portions of sound science. His rhetoric may be enormously persuasive." Tai toista nerokasta veikkoa lainaten "Degenerated into total free-play of the mind".
(William Dembski, "Mere Creation", Introduction)
Intelligent Designin kannattajat valaisevat meitä hyvin usein kertomalla siitä miten "virallinen tiede" - vallitseva tiedeyhteisö ja sen maailma - on epäreilu koska he "dogmaattisesti" kieltäisivät kaiken yliluonnollisen perusoltuksena. Näin ollen he väittävät että nykyinen tiedemaailma olisi presuppositionalistisesti ateistinen. Tämä teema nousee vahvasti esiin esimerkiksi Phillip Johnsonin "Darwin On Trial" -kirjassa.
Intelligent Designin sisältä löytyy loistavaa tieteenfilosofiaa.
Tieteenfilosofiassaan Dembski keskittyy jo esiin tuotuun näkemykseen : Hänestä jos tieteellinen metodi suoraa kieltää jotain se sotii koko tieteellistä lähestymistapaa vastaan. William Dembskin "No Free Lunch. Why Specified Complexity Cannot Be Purchased Without Intelligence." kertoo sivuilla 86-91 aiheesta nimellä inflationary fallacy. Tähän liittyy Z -factor. Dembski yksinkertaisesti esittää että Z -factor on entiteetti, prosessi tai muu asia joka ei ole tunnetussa maailmassa vaan joka oletetaan jotta saataisiin ratkaistua jokin tunenttua maailmaa koskeva ongelma. Z factor "solve some problem of general interest and importance".
Dembskin määrittelyssä tämä on jonkin elementin käyttö jota ei ole perusteltu hallussa olevalla todennäköisyyksiin liittyvällä tiedolla ; Tämä aineisto tuotetaan tunnetulla keinoin.
1: Näin ollen Z -factor on itse asiassa arbitrary additional hypothesis, joka on käytännössä sama kuin se ad hoc -in määrittelytapa jota ei ole korostetun sidottu tieteenhistoriaan vaan joka on puhtaasti nykyisen teorian vahvuutta tai heikkoutta ~ sen epämääräisyys ja saivarteluastetta. -Eli jos joku väittää jotain kaunaiseksi on merkityksetöntä onko hän ensin sanonut että joku on kaunainen ja sitten alkanut puhumaan "kätketystä kaunasta" vai onko hän suoraan alkanut puhumaan "kätketystä kaunasta".
___1.1: Tässä ideana on usein sekin että argumentin historiallisen taustan tietäminen voi olla vaikeaa tai mahdotonta. Ja se ei joka tapauksessa ole niin relevanttia teorian hyvyyden arvioinnissa ; Jos joku selittää että demoni ei halua että joku tulee uskoon ja jää siksi piileskelemään, on tulkitsijalle yksi ja sama onko tämä vasta -argumentti lausuttu alunperin 3 jKr vastaukseksi jollekin näsäviisaalle joka arvuuttelee demonien näkemisen harvinaisuutta. Vai onko demonit vain suoralta kädeltä määritelty näin epämääräiseksi.
Dembski valitsee Z -factorin ytimeen kosmologisia näkemyksiä. Hän ottaa esiin esimerkiksi Alan Guthin kosmologian, Everettin monimaailmatulkinnan, Lee Smolinin itseään kopioivat mustat aukot ja Lewisin modaalirealistisen metafysiikan jossa on puhe mahdollisista maailmoista. Dembski korostaa että näiden konseptien ongelma on se, että ne postuloivat monen ja havaitsemattomien universumien olemassaolosta ja niihin liittyvistä ominaisuuksista. Dembskistä koska emme voi valita näiden skenaarioiden väliltä, kaikissa näissä teorioissa on kysymys Z -factorin käytöstä. Dembski kertoo sivulla 90 että "Each of the four Z-factors considered here possesses explanatory power in the sense that each explains certain relevant data and thereby solves some problem of general interest and importance." Dembskistä se että teorialla on selitysvoimaa ei ole riittävä syy teorian hyväksymiseen. Hän korostaa sitä että sopimisen ja tukemisen sijasta tarvitaan myös "independent evidence", eli näkemystä tukeva riippumaton todiste. Tämä on itse asiassa suosittu näkemys tieteenteossa : Jos teoria sovittaa jo tunnettua materiaalia se ei ole läheskään yhtä kiinnostava kuin jos se tuottaa ennusteita joita ei ole ennemmin osattu odottaa.
Dembski lähestyy tätä asiaa käyttämällä esimerkissään tonttuja. Hän selittää että voidaan formuloida tonttuja koskeva teoria joka käsittelee kappaleiden liikkumista. Se voisi olla numeroiden kannalta aivan yhtä tehokas kuin fysiikan nykyteoriat. Ne vain heijastavat tonttujen olemassaoloa. Kuitenkin tonttujen itsensä todistaminen puuttuu ja siksi tätä ei tarvitse ottaa vakavasti. Näin tontut eivät ole uskottava selitys asialle. Jos tämänlaiset asiat sallitaan olisi seurauksena Dembskistä - ei enempi tai vähempi kuin - "degenerate into total free-play of the mind". Syntyy ajatusleikkejä, arvailuskenaarioita, mutta ei tiedettä tai tietoa.
1: Itselleni tulee tässä kohden vahvasti mieleen Rudolf Steinerin kiertohenget, jotka huolehtivat planeettojen liikkeistä. Tämä on olennainen huomautus, koska joku voisi tässä kohden huomauttaa että kiertohenget antavat samoille havainnoille eri tulkinnan. Ja että olisi jotenkin erityisen sumeasilmäistä sulkea toinen näistä ulkopuolelle.
Olen sitä mieltä että Dembski on tässä kohden suorastaan nerokas. Näkemys kun voidaan soveltaa vahvasti Intelligent Designiin. Dembskin eliminatiivinen filtteri esittää olevansa keino tehdä tiedettä. Jos oletamme Dembskin käsitteet normiksi, eli tieteen olisi kohdattava kaksi kriteeriä (1) selitysvoiman ja (2) riippumattoman itsenäisen todisteen.
Intelligent Designin tarjoama selitysvoima on ongelmallinen asia. Sillä se ei tarjoa tietoa Designin yksityiskohdista. Dembskin mielestä ID on konseptiton ; Tästä todisteena lainaus "Organisms using GAs vs. Organisms being built by GAs" joka julkaistiin ID -kirjoitelmien laatupaikassa ISCID :issä vuonna 2002. Hän sanoi "You're asking me to play a game: "Provide as much detail in terms of possible causal mechanisms for your ID position as I do for my Darwinian position." ID is not a mechanistic theory, and it's not ID's task to match your pathetic level of detail in telling mechanistic stories. If ID is correct and an intelligence is responsible and indispensable for certain structures, then it makes no sense to try to ape your method of connecting the dots. True, there may be dots to be connected. But there may also be fundamental discontinuities, and with IC systems that is what ID is discovering." Intelligent Design siis tarjoaa tässä kohden vain kaikkeen sopivan ja monitulkintaisen asian.
Valitettavasti se yksityiskohtien selittäminenkin oli tärkeää. Selitysvoima kun oli sitä jossa tonttujen liikkeet saatiin sopimaan isoon kasaan havaintoja. Intelligent Design itse asiassa yrittää suoranaisesti välttää tätä. Jos tonttuteoria ei edes sovi havaintoihin, se on entistäkin epäuskottavampi. Sen esittämät maailman väitteetkään eivät sovi siihen mitä tiedämme. Se ei siis edes saivartele itsestään mahdollista, vaan on suoraan irrationaalinen ja yhteensopimaton maailman kanssa.
1: Selitysfiltterissäkin on jännittävää huomata se, että sattumalla on todennäköisyyteen sidotut määritelmälliset matemaattiset ominaisuudet. Samoin kuin lainomaisuudessa on tietynlaisia matemaattisia ominaisuuksia. Design taas on määritelty jämäluokaksi se on vain "something else".
Mutta vaikka vaadittaisiin pelkästään Z -factor, niin Intelligent Designin kohdalla tilanne muuttuu vielä huonommaksi. Siinä missä tieteilijää kiinnostaa itsenäinen todiste, eli se "Missä on
1: Jopa huolestuttavampaa ; Siinä missä Guth, Everett tai Smolin tarjovata ideoita - eli kaavoihin tiivistettäviä ominaisuuksia ja ehtoja joiden toteutuessa heidän havaitsemattomat olionsa toimivat tai joiden puutteessa niiden uskottavuus romahtaa. heidän ongelmansa on Dembskinkin mukaan vain se, että he eivät kokeile ja todista näitä oletuksia. - ei ID:n kohdallakaan ole tälläistä riippumatonta todistetta. Itse asiassa koko Intelligent Designin näkemys voidaan nähdä sitä kautta että he välttävät nimen omaan tämän Z -factorin tutkimista: Perinteisemmät kreationistit ovat liittäneet siihen nimen omaan kristityn Jumalan, joka antaa sille ominaisuuksia. Tässä mielessä Intelligent Design on surkeutettua kreationismia, jotain jossa Z -faktorin tutkiminen on suoraan kielletty sen sijaan että sen luonteesta arvailtaisiin jotain jota voitaisiin kenties lähestyä ja muuttaa Z -factor tiedon mukana tiedoksi.
1: Z -factor -näkökulmasta evoluutioteorian kohdalla vahvuutena on se, että sen mukaan makroevoluutio on kasautunutta mikroevoluutiota. Mikroevoluution todisteet taas ovat selvät. Näin ollen se ei oleta että perimässä olisi mitään muita tapahtumia kuin mitä niissä on nytkin havaittu. Se ei vaadi Z -factoria, makron ja mikron ero on ajallinen. Ja aika ei liene kovin "tietojemme mukaan olematon" ilmiö.
2: Se, että monimaailmatulkintoja kritisoidaan johtaa siitä mielenkiintoiseen kysymykseen, että onko oletus älystä universumin ulkopuolella yhtään vähemmän erikoinen kuin monimaailmasta tehdyt oletukset. Joku voi toki esittää että älyä on universumissa ja tästä tehdään analogian avulla hyppäys ulkopuolelle. Eli että selitetään tunnetulla eitunnettua. Mutta kuitenkin sama analogiakikka voisi antaa luvan selittää että monimaailmatulkinnassa tehdään vain analogia: Onhan meidän maailmassammekin luonnonlakeja. Vielä oudommaksi menee jos ajattelua sovelletaan teistiseen versioon antrooppisesta periaatteeseesta, jossa korostetaan nykyuniversumin pientä todennäköisyyttä ; Se sisältää väitteen että muunlaiset universumit olisivat hyvin todennäköisiä. Mutta ei meillä ole havaintoja näistäkään. Tätä kautta sekin nojaa oletukselle erilaisista universumeista joita ei ole havaittu.
Z -factor tuo itse asiassa lisävääntöä koko suunnitelmallisuuden havaitsemiseen muutoinkin. Dembski esimerkiksi selittää että vaikka meillä ei ole Stonehengen rakentajista suoraa havaintoa, voimme nähdä että se on ihmistekoa. Tämän kanssa on helppo olla samaa mieltä, koska inhimillinen äly on havaittu - ja ihmisillä on luiden jne. tuomien tietojen mukaan vaikutusvaltaa kyseisessä ajassa. Näin ollen ihminen ei ole mikään Z -factor. Voimme päätellä ihmisvalmisteisuuden siksi että meillä on paljon tietoa ihmisistä, heidän kyvyistään ja muista ominaisuuksistaan.
1: Jos ihmisen älystä saa tehdä induktion, päädytään Dembskin tonttuihin. Ihmiset työntelevät kappaleita. Joten hänen naurettavaksi tuomitsemansa tontut olisi hyväksyttävä analogisina älyn lähteinä?
2: Äly näyttää aina materiaalisen elämän seuraus. On toki löydetty materiaalista elämää - biokemiallista elämää - jolla ei ole älyä, mutta jos kohde on älykäs se on aina fysikaalinen eliö : Jos tietokoneohjelmoijakin tekisi keinoelämää, se olisi kenties symbolimaailmassa. Mutta sekin eläisi fysikaalisessa/kemiallisessa maailmassa. Bitti tietokoneessa liittyy sellaisiin fysikaalisiin ominaisuuksiin kuten sähköjännitteisiin ja magneettikentän suuntiin. Muunlainen elämä olisi täysin Z -factor. Intelligent Design uskoo että elämä olisi älyn seuraus vaikka tietoaineistomme näyttää että äly on elämän seuraus.
Kun Dembski korostaa muita kritisoidessaan sitä että vaaditaan riippumatonta todistetta tukemaan juuri tätä teoriaa, ja pitää tätä tieteen vaatimuksena, hän unohtaa soveltaa sitä itseensä.
1: Hän itse asiassa esittää normeja. Hän sanoo aivan suoraan että jokin asia on epätiedettä suoraan määritelmänsä kautta. Tämä tarkoittaa sitä että hän esittää tieteenfilosofisen käskyn joka pistää silmälaput kaikelle jota ei ole suoraan todistettu. Joku voisi sanoa että tämä on maailmankuvien rajoittamista tieteestä. Ainakin ne jotka pitävät näkymättömiä ja painottomia ... tonttuja uskottavina liikkeen selittäjinä.
2: Hän ei sovella sitä omiin näkemyksiinsä, jolloin tulisi selväksi että Intelligent Design ei täyttäisi ehtoja. Eli Intelligent Designin Suunnittelijantunnistusmetodi olisi "paitsi naturalistien ateististen määritelmien mukaan" epätiedettä, se olisi epätiedettä myös Dembskin ehdoin.
Tieteenfilosofisia jatkomietelmiä.
Olen Dembskin kanssa yhtä mieltä siitä että metodologinen naturalismi ei ole suoraan tieteellisen näkemyksen mukainen. Eli metodologinen naturalismi ei ole pakotettu tieteen vaatimus. Kuitenkin jos tieteessä on toimintatapoja joissa jokin asia pidetään todistettuna ja toinen ei, tästä voi seurata se, että siitä on tullut matkan varrella sellainen ; Voi olla että aluksi ei ole mitään rajoitteita, mutta sitten tieto yksinkertaisesti näyttää että joissain asioissa on Z -factoria kun taas muissa asioissa tutkimus tuottaa itsenäisiä todisteita. Näin karsiutuu näkemyksiä. Tiedettyä sovelletaan siihen mitä ei tiedetä.
Näin ollen tieteenteko muistuttaa hieman "Vuohia tuijottavia miehiä" - tai ainakin niihin suhtaudutaan samalla tavalla.
Armeijahan tutki yliluonnollisia voimia. Tarkoituksena oli saada mystisiä supersotilaita. Joku voisi kenties suoraan pitää tätä tutkimusta naurettavana. Mutta joku voisi sanoa että tiede VOI tutkia tätä asiaa. Olihan väitteet niinkin konkreettisia kuin että katseella voi tappaa. Tässä olisi hyvät edut sotimiseen. Tutkimusten jälkeen voitaisiin hyvinkin silti sanoa että uuden tutkimuksen rahoittaminen olisi hukkareissu. Syynä ei ole se, että paranormaali rajattaisiin tieteen ulkopuolelle. Vaan se, että rahaa ja aikaa hassattiin eikä mitään tulosta saatu. Toisaalta joku olisi voinut vedota tieteessä jo olevaan tietoon ja sanoa että paranormaali on kovin ekstreemi asia ; Sen kaltaista ei ole havaittu, joten selvästi kyseisessä näkemyksessä oli Z -faktoria yli oman tarpeen. Kokeilussa yritettiin saada Z -factor tiedettyyn maailmaan, mutta tässä epäonnistuttiin joten Z factoria on, jos vain mahdollista, vielä enemmän kuin ennen koetta.
Tätä kautta lähestyen voidaankin väittää että metodologinen naturalismi eli se, että tutkitaan luonnonlainomaisia kappaleita, on itse asiassa luonnontutkimuksellisen asenteen seuraus. Tässä ei ole päätelty paranormaalin vääryyttä, vaan se, että asian yrittäminen on varojen haaskuuta. Muuta kautta saadaan enemmän tutkimusta jossa on myös tulosta. Tämä tiedetään nyt after the fact, mutta se oli epäuskottavaa tietojen vuoksi jo ennen kuin sotilaat menivät yrittämään. Ei siksi että meillä olisi jokin "ateistinen filtteri", vaan siksi että paranormaalien tutkimus ei ole vielä koskaan aikaisemminkaan onnistunut. Näiden tutkimusten fail on - ei ehkä todiste mutta kuitenkin - indikaatio että "on uskottavaa että näin käy muulloinkin".
Tätä kautta se ei ole niinkään ennakko -oletettu näkemys, kuin jotain joka on yksinkertaisesti näyttänyt tehonsa. Tässä mielessä tieteenteko onkin antanut sille enemmänkin tukea kuin että se olisi tieteellisen tutkimuksen dogmaattinen lähtökohta. Tieteellisen ja eitieteellisen lähesytmisen ero ei ole niinkään objektit - se ei suoranaisesti käsittele asioita jotka ovat legitiimejä tai epälegitiimejä itsessään. Tutkittavuuden vaatimus itsessään on johtanut siihen.
Tietyllä tavalla ajatellen tiede erottelee toden ja epätoden sijasta tiedettyä ja eitiedettyä. Tai selitetyn ja eiselitetyn välillä. Se ei ole oikeastaan keskittynyt siihen onko asia luonnollinen tai yliluonnollinen. Eikä tätä aja suoraan oikein mikään tieteenfilosofiassa käytetty erottelumenetelmäkään.
Esimerkiksi falsifoioinnin käsite ei sano että tiedettä on luonnolliset asiat. Se sanoo että asiat joita ei voi kumota ovat epätieteellisiä. Mikään ei suoraan sido että yliluonnollista ei voisi osoittaa vääräksi. Esimerkiksi jos väitän että yliluonnollinen Hevin Jumala saa tukan kasvamaan kaljun päähän jos kalju huutaa "Clerasil" on tämä selvästi väärä ennuste. Väitteeni ei ole epätiedettä siksi että se on yliluonnollinen vaan siksi että näin ei tapahdu. Eikä lääketiedekään suoraan rajaa yliluonnollista henkiparannusta mahdottomaksi. Se vain on niin, että jos ruttoiselle antaa antibiootin tämä parantuu paljon useammin kuin jos ei tehdä mitään. Tai jos hänen puolestaan rukoillaan tai heilutetaan parannusheiluria jossa on hologrammi. (Näitä voidaan kokeilla. Kaksoissokkokokeen tulokset ei edes vaadi parantavan mekanismin tuntemista, riittää että hoito tehoaa useammin kuin näennäishoito.)
1: Otin falsifioinnin esimerkiksi koska sitä pidetään selvästi jotenkin "ääriateistisena" kreationistien piirissä. Esimerkiksi falsifioinnin käsitettä pidetään Tapio Puolimatkan mukaan eräänlaisena "naturalistien sisäisenä pelinä", josta ei niin tarvitse välittää.
___1.1: Tämä Puolimatkan huomautus on itse asiassa minusta aivan totta. Falsifiointi on tunnetuin ja paljon käytetty mittari. Sillä on tiettyjä etuja, kuten se että se sopii yhteen useiden selittämisen eri näkemysten knanssa. Se ei vaadi verifiointia joka on osoitettu mahdottomaksi ja osuu induktion romahtamiseen modus -tollens -ajattelun kautta joka taas on mahdollista. Mutta se on kuitenkin hyvin tiukka normi ; Yleisesti ottaen voidaan sanoa että jos asia on falsifioitavissa se hyvin luultavasti on tiedettä, koska muutkin normit raksahtelevat paikalleen tätä kautta: Se sisältää esimerkiksi pakosti ennusteita koska jotkut asiat ovat mahdollisempia kuin toiset muut eivät. Falsifioimattomuus ei ole kuitenkaan mitenkään ilmiselvästi sama kuin epätieteenä olo.
Tiedemaailma onkin käytännössä enemmänkin tutkimushenkinen lähestymistapaa kuin normatiivista tekotapaa. Siksi Imre Lakatoksen tapa lähestyä asiaa tutkimusohjelmien kautta ; Tiede on sellainen joka tuottaa hedelmällistä tutkimusta. Tekniset yksityiskohdat ovat toki tärkeitä. Esimerkiksi korrelaatioiden analyysissä on pakosti jonkinlaista tieteenfilosofiaa. Mutta käytännössä määräyssuhde ei mene tieteenfilosofeilta tiedemaailmalle vaan enemmänkin toisin päin. Kuhn teki keksintönsä paradigmoista, jossa näkemykset vaihtuvat ajan kanssa, vaikka tieteenfilosofit ovat korostaneet lähes individualistissävyisesti ajatusta jossa teoria on hyväksyttävä tai hylättävä normien mukaan. Vanhentuneet näkemykset kuitenkin lähinnä "jäävät eläkkeelle". Hedelmällisyys määrää menestyksen tulevien sukupolvien aikana.
1: Usein pseudotieteilijät korostavat anomalioita. He unohtavat että anomalioita on käytännössä kaikessa jossa on jokin tulkittu esimerkiksi mittausvirheeksi tai laborantin kämmiksi. Anomalioiden kertyminen on isompi asia, ja sekin on ennen kaikkea seuraus protective beltin keräämisestä - eli inhottava ja epäsopiva aineisto lakaistaan maton alle. Toisin sanoen olennaisempi asia on tutkimusohjelman hedelmättömyys = tutkimusten vähäinen määrä, joka heijastaa esimerkiksi aiheen yleistä kiinnostavuutta, tutkimuksen hintaa ja ennustuskykyä ; Anomalioiden listaaminen ei tarkoita mitään. Sen sijaan anomalioiden kertyminen on indikaattori siitä että tutkimusohjelma alkaa olemaan "heikko, sairas ja raihnainen". Se, että aineisto sopii havaintoihin ei kuitekaan tarkoita juuri mitään : Epämääräinen ei ole ongelmissa, mutta ei se tutkimuksiakaan tuota. Tässä mielessä palataan siihen että ad hoc -selitysten keräämien ja suoraan ad hoc -rasitukseen asetetut teoriat ovat keskenään samalla viivalla.
Ja tämän vuoksi tiede ei ole "kaiken hyväksymistä". Flogiston, ikiliikkujien tekemiset ja moni muu vastaava asia ovat "kuolleet ja kuopattu". Eikä tässä ole kysymys mistään vainosta. Vaan siitä että tiedon hakeminen tarkoittaa sitä että saadaan näkemystä jossa toiset asiat ovat todennäköisempiä kuin toiset eivät. Tämän tajuamiseen ei tarvita edes Dembskin tasoista neroa.
Tieteen luonne on aina luonnetta "toistaiseksi". Mitään ei ole naulattu lopullisesti kiinni. Kovien tieteiden ytimessä on fysiikka, joka koostuu postulaateista. Niitä ei todisteta ; Fysiikkahan ei tutki "aitoja kappaleita" vaan enemmänkin "oikeiden kappaleiden malleja". Olemme tavallaan sidottuja jo löytämäämme ja Z -factor on aina vähintään perusteeton oletus ja isonnettu riski väärässäololle.
Siksi jos joku alkaa puhumaan "Totuudesta tieteen takana", hän esittää että Entä jos väitteet ovat silti tosia. Kenties, mutta luulin että tässä puhuttiin ns. tieteellisyydestä. Ja tässä ei puhuta mistään ennakko -oletuksista tai metafyysisistä prinsiipeistä. Tiede vaatii tutkimuksia ja jokainen tutkimus vaatii evidenssiä, joka syntyy teorian tarjoamista ennusteista, vaatimuksista ja odotuksista siitä mitä vastaan tulee. Ennuste on eri asia kuin dogmaattisuus; Ennusteita vaaditaan jotta voidaan selittää yhtään mitään, dogmaattisuus selviää ilman selitysvoimaa vain sillä että se on määritellyt asiat niin että ne ovat "mahdollisia".
Näin ollen voidaan aivan perustellusti sanoa että joku toimija on crank : jotain jonka Martin Gardner on käsitellyt seuraavalla tavalla : "capable of developing incredibly complex theories. He will be able to defend them in books of vast erudition, with profound observations, and often liberal portions of sound science. His rhetoric may be enormously persuasive." Tai toista nerokasta veikkoa lainaten "Degenerated into total free-play of the mind".
torstai 1. heinäkuuta 2010
Wicca = saatananpalvontaa.
"Well it was a witch hunt." ... "no, it was literally a witch hunt. Dr. House is a practicing Wiccan. It's a peaceful religion, very caring."
([Wilson] "House MD")
Leena Rauhalan pyrinnöt sensuroida nuorille suunnattua "Sweep" - fantasiakirjaa sai julkisuutta. Kirja nähtiin vaarallisena muun muassa koska siinä oli wiccateemaa. ja se jopa onnistui. Tämä tietysti toi hänelle muun muassa ansiokkaan hikipedian "kuukauden nutipää" -arvonimen kesäkuuksi 2010. siitä huolimatta että kirja oli itse asiassa aika huono, skeptikot tosin huolestuivat wiccalaisuuden sijasta kirjassa olevasta liiallisesta ja mässäilevästä teinixistä.
Takana on syvempi teema.
Fundamentalisteilla on erityinen suhde Israeliin; Tämä näkyy siten että israelin ei joko katsota tekevän maana väärin koskaan. Tai sitten Israelin tekemät erehdykset myönnetään, mutta niihin sovelletaan armoa, koska kyseessä on valittu kansa.
Aivan samalla tavalla wiccalaisuuteen on erityinen vastustussuhde. Tämä asia on vähemmän tuttu heille jotka eivät ole fundamentalistejen kanssa olleet hyvin paljon liikaa tekemisissä. Vastustus on osaltaan vaikuttanut siihen että wiccalaisuus ei ole saanut suomessa uskonnon asemaa. Toki tätä on perusteltu muun muassa sillä että wiccauskonto on opillisesti hajanainen. Kuitenkin sillä on perinteitä; oppi perustuu Charles Lelandin, ja sen on muokannut järjestöksi Gerald Gardner. Wiccalaisuudessa on jopa initiaation käsite, joten selvästi tässä on kysymyksessä jonkinlainen uskonjärjestelmä. Se ei toki täytä dogmaattisten uskontojen määritelmää, ja uskonnon määritelmä laissa on rakennettu tämän käsityksen mukaan.
Fundamentalistit vastustavat wiccaa kuitenkin pikemminkin lainsäädännöstä riippumatta. Nykyinen uskonnon aseman saavuttamattomuus on heille toki iloinen asia. Mutta uskonnon epämääräisyys ei ole heidän pelkonsa aihe. Se on pikemminkin se, että wicca nähdään hyvinkin tietynlaisena. Se on saatananpalvontaa. Ei enempää, eikä vähempää.
Tämä liittyy vahvasti saatanapaniikin jälkilöylyihin. Päälinja oli saatananpalvonnan pelkääminen, ja esimekriksi se miten itse olen sen kohdannut - roolipelien yhteydessä - on vain kuriositeetinomainen sivujuonne.
Noita on saatananpalvoja, vaikka eri tavalla toimisi kuin mitä määritelmä sanoo saatananpalvojien toimintatavaksi.
Tapio Kangasniemi esittä "Magia lastenkirjallisuudessa" -teoksessa että "Harry Potter" on vaarallisempi kuin "Taru Sormusten Herrasta" tai "Narnia" . Syynä on se, että velhous nähdään osana tavallisten ihmisten, jästien, elämää. Sormusten Herra sen sijaan on aivan oma maailmansa, jolloin todellisuudentajun sekoittumisen uhkaa ei ole. Ja toisaalta Narniassakin arkielämä muuttuu taikaiseksi siirtymäriitin kautta. Harry Potterissakin näitä siirtymäriittejä kuitenkin esiintyy, varsinkin ensimmäisissä teoksissa. Kuljetaan esimerkiksi portille. Tylypahkakin on erillinen paikka. Samoin valtaosan roolipelien riskien pitäisi kadota, koska esimerkiksi pelätty D&D -roolipeli on rakennettu sijoittumaan erilliseen maailmaansa, joka on ajallisesti "keskiaikaa", ei nykypäivää, ja sen maailma on varsin erilainen kuin todellisuuden maailma.
Todellinen pelonaihe löytyy Kangasniemen kohdasta, jossa hän selittää että tylypahkan koulun oppi noudattaa wiccojen näkemtyksiä, kun taas "Taru Sormusten Herrasta" ja "Narnia" ovat kristillisen symboliikan kyllästämiä. Harry Potterin rikos oli se, että se edusti wiccalaisuutta. Näin ollen kysymys on ideologiasta eikä todellisuudesta. Nykymaailmassa fundamentalisti joutuu teeskentelemään suvaitsevaa, jopa pluralistia tai tietorelativistia. Siksi vääräoppisuus ja kerettiläisyys eivät voi olla mainittuja syitä, vaan kerettiläisyytensä vuoksi eihalutut ilmiöt väritetään vaarallisiksi varsin pinnallisin keinoin.
Wiccathan eivät sinällään ole pelottavia. He ovat herttaisia haihattelijoita, joita voi kenties syyttää siitä että he juovat liikaa luomuteetä ja uskovat lähes mihin tahansa. Ensiluulona voisi jopa luulla että nämä rakkautta haihattelevat toimijat olisivat "liian kristillisten näköisiä", ja olivat siksi varteenotettavia kilpailijoita joita olisi siksi vastustettava. Ei siksi että olisi liian vääränlainen vaan siksi että on liiankin yhdenmukainen arvomaailma. Wiccoihin on vaikeaa kuvitella pahantekoa - saati saatananpalvontaan liittyvää hautapaikkavandalismia - ainakaan oppinsa kautta, sillä heillä korostuu vapaus jossa on vahvasti libertaristisia sävyjä "Tee mitä haluat mutta älä vahoingoita muita tai rajoita heidän toimintaansa."
1: Wiccalaisuus teeskenteleekin olevansa vanha, se vetoaa perinteisiin ja rakentaa näkemyksiä uskonnollisten perinteiden ikivanhoja ja muinaisia kohtia lainten. Mutta sen maailmankuva on äärimoderni ja uusi. Opillisesti wicca on cut-paste -lehtileikkeenomaista. Jokainen rakentaa oppinsa tarkemman sisällön, jokaisen uskonnon katsotaan näyttävän osan todellisesta jumaluudesta.
Fundamentalistit kuitenkin ajattelevat että wiccuus on kerettilöisyyttä ; Se menee seuraavalla tavalla. Wiccat ovat noitia. Noituus on kristillisen teologian mukaan sitä, että saadaan voimia saatanalta. ; Noidilla oli perinne, ja wiccat rakentavat maailmankuvaansa lainaten pakanaperinteitä. Eli saadaan kahta kautta tulos jossa "wiccalaisuus = saatananpalvontaa". Tämän vuoksi wiccoilla on erityisasema fundamentalistikristittyjen mielissä. Ei ole ihme, että wiccalaisia sävyjä sisältävä nuortenkirja sai fundamentalistin sensuurinhalun heräämään.
Suu vetoaa taikauskon naurettavuuteen mutta sydän pelkää Todellista Taikuutta.
Itseäni huvittaa se, että vastustusstrategia on sama kuin roolipeleissä. Pinnallinen syytös on "todellisuudentajun hämärtyminen" eli ajatuminen kuvitelmamaailmaan joka ei ole totta. Syvempi pelko on kuitenkin se, että avataan portteja demoneille, harjoitetaan salaoppia joka on Totta. Riski on Todellinen eikä kuvitelmamaailmassa. Suomalaisten roolipelaajien piirissä esimerkiksi Martta Mannisen lausunto on legendan mainetta saanut: "Pelaajien on "visualisoitava" (kuviteltava) peli mielessään. Vähitellen he oppivat "näkemään" hirviöiden ja muiden pelaajien toiminnan ennakolta. Pelaajat eivät käsitä, heidän "näkemänsä" hirviöt ovat todellisia demoneja. Itse asiassa he ovat oppineet näkemään henkimaailman." ... "Kaikkein laajimmin levinnyt peliopas, jossa on laaja kokoelma loitsuja ja saatanallisia kirjoituksia on Veljeskunnan (saatananpalvojien organisaatio) julkaisema. He käyttävät sitä omien noitiensa kouluttamiseen. Jokainen, joka pelaa näitä pelejä, saa voimakkaan mieltymyksen Veljeskuntaan ja sen voimiin. Lukematon määrä nuoria on menettänyt kykynsa ottaa vastaan pelastus."
Strategia wiccojen kohdalla on "kaavaltaan identtinen".
Wiccojen vastustuksen syynä ei ole se että se olisi typerää taikauskoa. Pääsyy on se, että loitsujen uskotaan olevan totta, toimivan ihan liian hyvin. Esko Miettinen esittää tilanteen seuraavasti: "syytettiin siitä, että ne saivat lukijat altistumaan noituudelle. Se, mikä kirjassa oli kuviteltua ja kaukaista, saattoi muuttua elämässä todellisuudeksi. Entä jos lukija unohti yleisen ohjeen "älä yritä tätä kotona" ja aloitti omin päin tai uusnoitien kerhossa velhotaitojen opiskelun?" Todellisuudentajun hämärtyminen ja satuihin uskminen ei ole pelottelupuheessa "perimmäinen syy", se on julkisuudessa esitettävä syy. Sillä fundamentalistit todella uskovat että esitetty maailma on totta.
Aito perustelu, joka on sisäpiirille tuttu, ei perustu todellisuudentajun hämärtymiseen vaan kerettiläisyyteen. Tämä dogmaattinen yksisilmäisyys ja puhdasoppisuus ei kuitenkaan toimisi nyky -yhteiskunnasa, joten sitä ei käytetä lehdistössä. Tästä on todisteita, koska huolestuneet yksittäiset fundamentalistit joskus unohtavat julkisuuspelin ja kirjoittavat huolestuneena eri asioita, melko huvittavasti. "J.K. Rowling kirjoittaa pahuudesta, vaikka hän koittaa uskotella toisin. Rowling ei ole kirjoittanut kirjaansa pelkästään mielikuvitusta käyttäen, vaan on hakenut täsmällistä ja tarkkaa tietoa okkultiikasta Harry Potter kirjoihin, kirjat eivät siten ole pelkkää mielikuvitusta, vaan myös perustuvat todelliseen pahuuteen."
Omasta näkemyksestäni Wiccalaisuuden ongelmana on se, että se ei varsinaisesti seuraa mitään perinnettä. Se lainaa, mutta kontekstitkin ovat historialliseti katsoen yleensä aika sinne päin. Historia tai uskontojen sisällöt eivät kiinnosta yhtä paljoa kuin se, mikä wiccoista tuntuu kivalta. Lopputuloksena on haihattelua, joka on herkkä pseudotieteille, esimerkiksi toiminnaltaan tehottomille vaihtoehtohoidoille. Kuitenkin uskontona en näe wiccoissa mitään sen huonompaa tai parempaa kuin muissakaan järjestelmissä. Tulkintojen hajanaisuus on tietysti este, mutta toisaalta kristinuskossakin on suorastaan valtavia määriä eri tulkintalinjoja. Wiccoja on niin vähän että kristillisyydessä voi olla useampia eri jaoksia ja näkemystyyppejä kuin maailmassa on eri wiccalaisuuslinjoja.
([Wilson] "House MD")
Leena Rauhalan pyrinnöt sensuroida nuorille suunnattua "Sweep" - fantasiakirjaa sai julkisuutta. Kirja nähtiin vaarallisena muun muassa koska siinä oli wiccateemaa. ja se jopa onnistui. Tämä tietysti toi hänelle muun muassa ansiokkaan hikipedian "kuukauden nutipää" -arvonimen kesäkuuksi 2010. siitä huolimatta että kirja oli itse asiassa aika huono, skeptikot tosin huolestuivat wiccalaisuuden sijasta kirjassa olevasta liiallisesta ja mässäilevästä teinixistä.
Takana on syvempi teema.
Fundamentalisteilla on erityinen suhde Israeliin; Tämä näkyy siten että israelin ei joko katsota tekevän maana väärin koskaan. Tai sitten Israelin tekemät erehdykset myönnetään, mutta niihin sovelletaan armoa, koska kyseessä on valittu kansa.
Aivan samalla tavalla wiccalaisuuteen on erityinen vastustussuhde. Tämä asia on vähemmän tuttu heille jotka eivät ole fundamentalistejen kanssa olleet hyvin paljon liikaa tekemisissä. Vastustus on osaltaan vaikuttanut siihen että wiccalaisuus ei ole saanut suomessa uskonnon asemaa. Toki tätä on perusteltu muun muassa sillä että wiccauskonto on opillisesti hajanainen. Kuitenkin sillä on perinteitä; oppi perustuu Charles Lelandin, ja sen on muokannut järjestöksi Gerald Gardner. Wiccalaisuudessa on jopa initiaation käsite, joten selvästi tässä on kysymyksessä jonkinlainen uskonjärjestelmä. Se ei toki täytä dogmaattisten uskontojen määritelmää, ja uskonnon määritelmä laissa on rakennettu tämän käsityksen mukaan.
Fundamentalistit vastustavat wiccaa kuitenkin pikemminkin lainsäädännöstä riippumatta. Nykyinen uskonnon aseman saavuttamattomuus on heille toki iloinen asia. Mutta uskonnon epämääräisyys ei ole heidän pelkonsa aihe. Se on pikemminkin se, että wicca nähdään hyvinkin tietynlaisena. Se on saatananpalvontaa. Ei enempää, eikä vähempää.
Tämä liittyy vahvasti saatanapaniikin jälkilöylyihin. Päälinja oli saatananpalvonnan pelkääminen, ja esimekriksi se miten itse olen sen kohdannut - roolipelien yhteydessä - on vain kuriositeetinomainen sivujuonne.
Noita on saatananpalvoja, vaikka eri tavalla toimisi kuin mitä määritelmä sanoo saatananpalvojien toimintatavaksi.
Tapio Kangasniemi esittä "Magia lastenkirjallisuudessa" -teoksessa että "Harry Potter" on vaarallisempi kuin "Taru Sormusten Herrasta" tai "Narnia" . Syynä on se, että velhous nähdään osana tavallisten ihmisten, jästien, elämää. Sormusten Herra sen sijaan on aivan oma maailmansa, jolloin todellisuudentajun sekoittumisen uhkaa ei ole. Ja toisaalta Narniassakin arkielämä muuttuu taikaiseksi siirtymäriitin kautta. Harry Potterissakin näitä siirtymäriittejä kuitenkin esiintyy, varsinkin ensimmäisissä teoksissa. Kuljetaan esimerkiksi portille. Tylypahkakin on erillinen paikka. Samoin valtaosan roolipelien riskien pitäisi kadota, koska esimerkiksi pelätty D&D -roolipeli on rakennettu sijoittumaan erilliseen maailmaansa, joka on ajallisesti "keskiaikaa", ei nykypäivää, ja sen maailma on varsin erilainen kuin todellisuuden maailma.
Todellinen pelonaihe löytyy Kangasniemen kohdasta, jossa hän selittää että tylypahkan koulun oppi noudattaa wiccojen näkemtyksiä, kun taas "Taru Sormusten Herrasta" ja "Narnia" ovat kristillisen symboliikan kyllästämiä. Harry Potterin rikos oli se, että se edusti wiccalaisuutta. Näin ollen kysymys on ideologiasta eikä todellisuudesta. Nykymaailmassa fundamentalisti joutuu teeskentelemään suvaitsevaa, jopa pluralistia tai tietorelativistia. Siksi vääräoppisuus ja kerettiläisyys eivät voi olla mainittuja syitä, vaan kerettiläisyytensä vuoksi eihalutut ilmiöt väritetään vaarallisiksi varsin pinnallisin keinoin.
Wiccathan eivät sinällään ole pelottavia. He ovat herttaisia haihattelijoita, joita voi kenties syyttää siitä että he juovat liikaa luomuteetä ja uskovat lähes mihin tahansa. Ensiluulona voisi jopa luulla että nämä rakkautta haihattelevat toimijat olisivat "liian kristillisten näköisiä", ja olivat siksi varteenotettavia kilpailijoita joita olisi siksi vastustettava. Ei siksi että olisi liian vääränlainen vaan siksi että on liiankin yhdenmukainen arvomaailma. Wiccoihin on vaikeaa kuvitella pahantekoa - saati saatananpalvontaan liittyvää hautapaikkavandalismia - ainakaan oppinsa kautta, sillä heillä korostuu vapaus jossa on vahvasti libertaristisia sävyjä "Tee mitä haluat mutta älä vahoingoita muita tai rajoita heidän toimintaansa."
1: Wiccalaisuus teeskenteleekin olevansa vanha, se vetoaa perinteisiin ja rakentaa näkemyksiä uskonnollisten perinteiden ikivanhoja ja muinaisia kohtia lainten. Mutta sen maailmankuva on äärimoderni ja uusi. Opillisesti wicca on cut-paste -lehtileikkeenomaista. Jokainen rakentaa oppinsa tarkemman sisällön, jokaisen uskonnon katsotaan näyttävän osan todellisesta jumaluudesta.
Fundamentalistit kuitenkin ajattelevat että wiccuus on kerettilöisyyttä ; Se menee seuraavalla tavalla. Wiccat ovat noitia. Noituus on kristillisen teologian mukaan sitä, että saadaan voimia saatanalta. ; Noidilla oli perinne, ja wiccat rakentavat maailmankuvaansa lainaten pakanaperinteitä. Eli saadaan kahta kautta tulos jossa "wiccalaisuus = saatananpalvontaa". Tämän vuoksi wiccoilla on erityisasema fundamentalistikristittyjen mielissä. Ei ole ihme, että wiccalaisia sävyjä sisältävä nuortenkirja sai fundamentalistin sensuurinhalun heräämään.
Suu vetoaa taikauskon naurettavuuteen mutta sydän pelkää Todellista Taikuutta.
Itseäni huvittaa se, että vastustusstrategia on sama kuin roolipeleissä. Pinnallinen syytös on "todellisuudentajun hämärtyminen" eli ajatuminen kuvitelmamaailmaan joka ei ole totta. Syvempi pelko on kuitenkin se, että avataan portteja demoneille, harjoitetaan salaoppia joka on Totta. Riski on Todellinen eikä kuvitelmamaailmassa. Suomalaisten roolipelaajien piirissä esimerkiksi Martta Mannisen lausunto on legendan mainetta saanut: "Pelaajien on "visualisoitava" (kuviteltava) peli mielessään. Vähitellen he oppivat "näkemään" hirviöiden ja muiden pelaajien toiminnan ennakolta. Pelaajat eivät käsitä, heidän "näkemänsä" hirviöt ovat todellisia demoneja. Itse asiassa he ovat oppineet näkemään henkimaailman." ... "Kaikkein laajimmin levinnyt peliopas, jossa on laaja kokoelma loitsuja ja saatanallisia kirjoituksia on Veljeskunnan (saatananpalvojien organisaatio) julkaisema. He käyttävät sitä omien noitiensa kouluttamiseen. Jokainen, joka pelaa näitä pelejä, saa voimakkaan mieltymyksen Veljeskuntaan ja sen voimiin. Lukematon määrä nuoria on menettänyt kykynsa ottaa vastaan pelastus."
Strategia wiccojen kohdalla on "kaavaltaan identtinen".
Wiccojen vastustuksen syynä ei ole se että se olisi typerää taikauskoa. Pääsyy on se, että loitsujen uskotaan olevan totta, toimivan ihan liian hyvin. Esko Miettinen esittää tilanteen seuraavasti: "syytettiin siitä, että ne saivat lukijat altistumaan noituudelle. Se, mikä kirjassa oli kuviteltua ja kaukaista, saattoi muuttua elämässä todellisuudeksi. Entä jos lukija unohti yleisen ohjeen "älä yritä tätä kotona" ja aloitti omin päin tai uusnoitien kerhossa velhotaitojen opiskelun?" Todellisuudentajun hämärtyminen ja satuihin uskminen ei ole pelottelupuheessa "perimmäinen syy", se on julkisuudessa esitettävä syy. Sillä fundamentalistit todella uskovat että esitetty maailma on totta.
Aito perustelu, joka on sisäpiirille tuttu, ei perustu todellisuudentajun hämärtymiseen vaan kerettiläisyyteen. Tämä dogmaattinen yksisilmäisyys ja puhdasoppisuus ei kuitenkaan toimisi nyky -yhteiskunnasa, joten sitä ei käytetä lehdistössä. Tästä on todisteita, koska huolestuneet yksittäiset fundamentalistit joskus unohtavat julkisuuspelin ja kirjoittavat huolestuneena eri asioita, melko huvittavasti. "J.K. Rowling kirjoittaa pahuudesta, vaikka hän koittaa uskotella toisin. Rowling ei ole kirjoittanut kirjaansa pelkästään mielikuvitusta käyttäen, vaan on hakenut täsmällistä ja tarkkaa tietoa okkultiikasta Harry Potter kirjoihin, kirjat eivät siten ole pelkkää mielikuvitusta, vaan myös perustuvat todelliseen pahuuteen."
Omasta näkemyksestäni Wiccalaisuuden ongelmana on se, että se ei varsinaisesti seuraa mitään perinnettä. Se lainaa, mutta kontekstitkin ovat historialliseti katsoen yleensä aika sinne päin. Historia tai uskontojen sisällöt eivät kiinnosta yhtä paljoa kuin se, mikä wiccoista tuntuu kivalta. Lopputuloksena on haihattelua, joka on herkkä pseudotieteille, esimerkiksi toiminnaltaan tehottomille vaihtoehtohoidoille. Kuitenkin uskontona en näe wiccoissa mitään sen huonompaa tai parempaa kuin muissakaan järjestelmissä. Tulkintojen hajanaisuus on tietysti este, mutta toisaalta kristinuskossakin on suorastaan valtavia määriä eri tulkintalinjoja. Wiccoja on niin vähän että kristillisyydessä voi olla useampia eri jaoksia ja näkemystyyppejä kuin maailmassa on eri wiccalaisuuslinjoja.
keskiviikko 13. toukokuuta 2009
Äksyt.
"A crank is defined as a man who cannot be turned."
(Nature, 8 Nov 1906, 25/2)
Netissä törmää usein termiin "Crank". Se on loukkaussävyinen kutsumanimi jollekulle, jolla on (1) väärä uskomus, jota hän puolustaa (2) hän käyttäytyy aggressiiviseksi. (3)Molempia edellämainittuja. Yleisesti ottaen tärkeä osa tämän määrittelyä on tietenkin se, että hän on paitsi väärässä, myös sillä tasolla aggressiivinen että (4) häntä ei voisi mitenkään saada muuttamaan mielipidettään asiasta, jota hän puolustaa. Tässä kohden itsekriittisyyden puute astuu mukaan määritelmään. Tällä sanalla on lisäksi synonyymin tasoisia sanoja "Kook" on sana, joka tarkoittaa erityisen asialleen omistautunutta Crankyä. "Quack" taas tarkoittaa nimen omaan vaitoehtohoitajaa joka käyttää lääkinnällistä tuotetta joka ei toimi (kuin placebon verran) tai jonka tehosta ei ole tieteellisiä todisteita. Näille tyypillisiä piirteitä on tietty slanginomaisuus, ja se että kukaan ei itse tunnusta olevansa tälläinen. Lisäksi aihepiiriin liittyy sanoja, joiden käyttö on epämääräisempää. Oma intuitioni sanoo esimerkiksi että "douche(bag)" -sanan edustaja voi olla vain pakkomielteinen, hänen ei siis tarvitsisi olla sävyltään ilkeä tai vihainen. Moni ei varmasti myönny, koska virallisia määritelmiä asiaan ei oikein ole. "Troll(i)" taas ei ole aivan sama ilmiö, koska sen mukaan toiminnan tapahtumapaikkana on internet, ja trolli voi olla pelkkä häirikkö, jolla ei ole mitään erityistä "causea", eikä trollin tarvitse olla edes kiukkuinen. Joskus sitäkin käytetään tässä yhteydessä. Trollit eivät myöskään välttämättä usko asiaansa, vaan he voivat esimerkiksi provosoivasti puolustaa vastuastamaansa kantaa tehden tästä stereotyyppisen ja ärsyttävän. Troll(i) on siis ennen kaikkea vandaalien, häiritsijöiden, erityinen alalaji.
Nimitys tuntuu olevan myös alasidonnainen, jolloin edellä mainittu ei oikein riittäisi tai toimisi aina.
Näyttää siltä että erityisesti matemaatikkaa väärinkäyttäviä kutsuttaisiin nimellä "crank" , vaikka he harvemmin ovat yhtä äkäisiä kuin ne, joiden uskonnollinen ideologia on sidottu heidän esitykseensä. Tämän huomaa siinä että ympyrän neliöijät, ne joista epäEuklidinen geometria olisi kumonnut matematiikan, ne joiden mielestä Gödelin epätäydellisyysperiaate osoittaa logiikan ja matematiikan täysin vääräksi ja universaalipakkausalgoritmien valmistajat saavat tämän arvonimen. Tosin yksi "crank" -aihe näyttää olevan myös ikiliikkujat, joiden tekijät vaikuttavat usein olevan melko epäaggressiivisia väsäilijänörttejä.
Kuitenkin aiheesta on kirjoitettu myös asiallisemminkin. Crank ei ole jäänyt pelkäksi herjaavaksi nimitykseksi.
Esimerkiksi Martin Gardner tarkasteli aihetta "Fads and Fallacies in the Name of Science" -teoksessa. Samoin matemaatikko Underwood Dudley kirjoitti sarjan matemaattisista "Crank -jutuista". Mukana oli numerologiaa ja yllä mainitsemia asioita. Yleisesti ottaen kirjoissa on kumottu näkemyksiä väärinä, eli on käsitelty argumentteja, eikä ihmisiä. Tämä tarkoittaa sitä että psykologian lisäksi aiheena on yleensä ollut se, että indikoidaan että ei pelätä argumentteja, vaan ei vaan pidetä keskustelua asianmukaisena koska se ei johtaisi mihinkään. Tietenkin erilaisia tunnusmerkkejä, tunnistamisen keinoja, tarjotaan usein. Ne ovat hieman samantapainen ilmiö, kuin argumenttivirhelistat. Ne eivät kerro miksi ihmiset päättelevät väärin. Mutta kertovat miten väärän päätelmän voi tunnistaa: Esityksistä voidaan kasata "kaikkien mielestä samat piirteet". Listoissa toistuvat esitykset joissa korostetaan että "Crank"
1: Yliarvioi tietonsa ja taitonsa.
2: Aliarvioi kritisoimansa alan ekspertit.
3: Hän ei pidä löytöään koskaan pienenä, vaan nimen omaan mullistavana, ja ne käsittelevätkin usein suuria paradigmoja tai tunnettuja tai keskeisiä (matematiikan tai muun tieteenalan) kohtia.
4: Virheen korjaaminen ja tunnustaminen on vaikeaa. Niitä voidaan joko lakaista maton alle tai jopa korjailla yksityiskohtien tasolla, mutta suurissa linjoissa virheitä ei korjata. Tunnustamista ei tehdä silloinkaan.
5: He ovat "one trick ponyja", eli heillä on yksi suosikkiaihe, johon he vetävät keskustelun aina. Myös epäsoveliaissa tilanteissa. Heillä on samanaikaisesti paha tapa olla huonoja kuuntelijoita eivätkä heitä kiinnosta vastakkaisten näkemysten eksperttien esitykset.
6: Vastustus tarkoittaa vainoa ja asioita irrelevantisoidaan. Esimerkiksi jos Crankyllä ei ole koulutusta, hän voi esittää että koulutus on haitallista koska siinä myrkytetään mieli väärillä tiedoilla. Samoin huono menestys ei johdu siitä että oltaisiin tehty huonolaatuista tutkimusta tai jätetty tutkimus tekemättä, se johtuu siitä että näkemystä vastustetaan. Tilannetta voi verrata siihen että jos saisin huonon arvioinnin tentissä, syyttäisin kokeentekijää siitä että tämä on vainonnut minua laittamalla vastauksiini huonot pisteet, ja tämä on vainoamista. Tässä yhteydessä tunnetaan myös vertaaminen suurnimiin; Diagnostiikkakielellä leikkivä "Galileo -syndrooma" esimerkiksi kuvaa sitä että henkilö on oikeassa koska Galileo Galileitäkin vastustettiin aikanaan. (Toinen suosittu ovat ensimmäisten lentokoneiden tekijät, Wrightin veljekset.) He esittävät että näkemyksen kritisointi ei olisi pelkästään heidän väärässäoloaan, vaan että se on osa paradigmanmuutosta. Toki on totta että paradigmanmuutoksen kohdalla esiintyy aina tiukkaa debatointia, jossa raakaa kieltä ei säästetä, mutta tämä ei tarkoita että kaikki vastustus tarkoittaisi paradigmanvaihdosta. Myös alkemiaa kritisoidaan lujasti, ja sillä ei mene hyvin.
7: He kritisoivat alaa, jota he ovat ymmärtäneet väärin. Esimerkiksi matemaatikot ovat oppineet Gödelin epätäydellisyysperiaatteen kautta asioita ja rajoituksia matematiikasta, joita ei aikaisemmin ole mietitty. He tietävät enemmän matematiikasta sen sijaan että ymmärtäisivät vähemmän siitä. Heillä voi olla koulutusta, mutta melko usein se on toisenlaiselta alalta.
Aikaisemmin mainitsin että psykologia olisi heikoilla kantimilla. Tarjoan kuitenkin sitäkin. Aloitan Darwinsitaatilla, mikä on tietysti huolestuttavaa, kun kirjoittaja ja aihe otetaan huomioon. "Ignorance more frequently begets confidence than does knowledge".
(Charles Darwin) Yksi Crank -ilmiön syy on nimittäin Dunning-Kruger effect, joka on esimerkki siitä että ihmiset tekevät vääriä päätelmiä ja huonoja valintoja, mutta mutta he ovat kyvyttömiä huomaamaan sitä: Heillä on toisin sanoen illuusio siitä että heidän taitonsa ovat parempia kuin muiden. Tämän seurauksena on tietysti vahvistunut Lake Wobegon effect, eli he kuvittelevat että he ovat keskivertoa parempia, ja optimism bias, jonka vuoksi he esimerkiksi luulevat saavansa enemmän työtarjouksia parempia numeroita kokeessa ja harvemmin jäävät kiinni lähtiessään varastamaan. Eli he vain kokevat että osaavansa ja onnistuvansa. Kun henkilö arvioi muiden kyvyt väärin, omat kykynsä väärin ja on kyvytön näkemään kuilua joka syntyy siitä että tämä on väärin, he kokevat olevansa taitavampia kuin muut. Ilmiö sinällään on osoitettu Justin Krugerin ja David Dinningin tekemistä tutkimuksista vuonna 1999. Kokeissa aiheena oli lukemista, moottoriajoneuvojen ajamista, shakinpeluuta ja tennistä. Muissa kokeissa tutkittiin esimerkiksi logiikkaa, huumorin ymmärtämistä ja kielioppitaitoja. Lopputulos oli se, että huonot yliarvioivat itseään. Ja itse asiassa havaittiin myös se, että taitavimmat usein aliarvioivat kykyjään. Syitä efektiin voi olla esimerkiksi se, että huonot yliarvioivat omia taitojaan, eivät tiedä mitä taitoon liittyy, joten he eivät osaa nähdä muiden taitoa kun he siihen törmäävät ja aliarvioviat muut, ja koska taito puuttuu he eivät myöskään tunnista taitamattomuutensa erikoisen suurta huonoutta. Tietenkin myös itsepetoksella on tässä kohden paljon tilaa, ja tätä kautta esimerkiksi maailmankuvan vaikutukset tulevat mukaan kuvioihin. Meistä kukaan ei ole tälle immuuni.
Etymologisesti sana "crank" on englantiin peräisin muinaissaksasta, jossa pohjana oli taipumista ja heikkoutta tarkoittava sana. Nykysaksan "krank" taas tarkoittaa sairasta, joka taas tuo tiettyä osuvuutta sanan tälle väännökselle. Medikalisaatio, eitoivottavan luonteen syiden sairaudellistamista, löytyy suorempaakin: "Webster's New Collegiate Dictionary" kertoo että "crackpot"... viittaavat metaforisesti rikkoutuneeseen päähän. Myös sanalla "crazy" on taustalla idea siitä että kohde on "broken", rikki. Molempien pohjasana tunnistuu sanassa "cracked". Medikalisoivassa hulluudessa "Crank" -sanaa on tässä yhteydessä käytetty ainakin 1800 -luvun lopulta asti. "Crank" ei siis ole moderni internetissä kehittynyt sana, vaan vanhempi.
(Nature, 8 Nov 1906, 25/2)
Netissä törmää usein termiin "Crank". Se on loukkaussävyinen kutsumanimi jollekulle, jolla on (1) väärä uskomus, jota hän puolustaa (2) hän käyttäytyy aggressiiviseksi. (3)Molempia edellämainittuja. Yleisesti ottaen tärkeä osa tämän määrittelyä on tietenkin se, että hän on paitsi väärässä, myös sillä tasolla aggressiivinen että (4) häntä ei voisi mitenkään saada muuttamaan mielipidettään asiasta, jota hän puolustaa. Tässä kohden itsekriittisyyden puute astuu mukaan määritelmään. Tällä sanalla on lisäksi synonyymin tasoisia sanoja "Kook" on sana, joka tarkoittaa erityisen asialleen omistautunutta Crankyä. "Quack" taas tarkoittaa nimen omaan vaitoehtohoitajaa joka käyttää lääkinnällistä tuotetta joka ei toimi (kuin placebon verran) tai jonka tehosta ei ole tieteellisiä todisteita. Näille tyypillisiä piirteitä on tietty slanginomaisuus, ja se että kukaan ei itse tunnusta olevansa tälläinen. Lisäksi aihepiiriin liittyy sanoja, joiden käyttö on epämääräisempää. Oma intuitioni sanoo esimerkiksi että "douche(bag)" -sanan edustaja voi olla vain pakkomielteinen, hänen ei siis tarvitsisi olla sävyltään ilkeä tai vihainen. Moni ei varmasti myönny, koska virallisia määritelmiä asiaan ei oikein ole. "Troll(i)" taas ei ole aivan sama ilmiö, koska sen mukaan toiminnan tapahtumapaikkana on internet, ja trolli voi olla pelkkä häirikkö, jolla ei ole mitään erityistä "causea", eikä trollin tarvitse olla edes kiukkuinen. Joskus sitäkin käytetään tässä yhteydessä. Trollit eivät myöskään välttämättä usko asiaansa, vaan he voivat esimerkiksi provosoivasti puolustaa vastuastamaansa kantaa tehden tästä stereotyyppisen ja ärsyttävän. Troll(i) on siis ennen kaikkea vandaalien, häiritsijöiden, erityinen alalaji.
Nimitys tuntuu olevan myös alasidonnainen, jolloin edellä mainittu ei oikein riittäisi tai toimisi aina.
Näyttää siltä että erityisesti matemaatikkaa väärinkäyttäviä kutsuttaisiin nimellä "crank" , vaikka he harvemmin ovat yhtä äkäisiä kuin ne, joiden uskonnollinen ideologia on sidottu heidän esitykseensä. Tämän huomaa siinä että ympyrän neliöijät, ne joista epäEuklidinen geometria olisi kumonnut matematiikan, ne joiden mielestä Gödelin epätäydellisyysperiaate osoittaa logiikan ja matematiikan täysin vääräksi ja universaalipakkausalgoritmien valmistajat saavat tämän arvonimen. Tosin yksi "crank" -aihe näyttää olevan myös ikiliikkujat, joiden tekijät vaikuttavat usein olevan melko epäaggressiivisia väsäilijänörttejä.
Kuitenkin aiheesta on kirjoitettu myös asiallisemminkin. Crank ei ole jäänyt pelkäksi herjaavaksi nimitykseksi.
Esimerkiksi Martin Gardner tarkasteli aihetta "Fads and Fallacies in the Name of Science" -teoksessa. Samoin matemaatikko Underwood Dudley kirjoitti sarjan matemaattisista "Crank -jutuista". Mukana oli numerologiaa ja yllä mainitsemia asioita. Yleisesti ottaen kirjoissa on kumottu näkemyksiä väärinä, eli on käsitelty argumentteja, eikä ihmisiä. Tämä tarkoittaa sitä että psykologian lisäksi aiheena on yleensä ollut se, että indikoidaan että ei pelätä argumentteja, vaan ei vaan pidetä keskustelua asianmukaisena koska se ei johtaisi mihinkään. Tietenkin erilaisia tunnusmerkkejä, tunnistamisen keinoja, tarjotaan usein. Ne ovat hieman samantapainen ilmiö, kuin argumenttivirhelistat. Ne eivät kerro miksi ihmiset päättelevät väärin. Mutta kertovat miten väärän päätelmän voi tunnistaa: Esityksistä voidaan kasata "kaikkien mielestä samat piirteet". Listoissa toistuvat esitykset joissa korostetaan että "Crank"
1: Yliarvioi tietonsa ja taitonsa.
2: Aliarvioi kritisoimansa alan ekspertit.
3: Hän ei pidä löytöään koskaan pienenä, vaan nimen omaan mullistavana, ja ne käsittelevätkin usein suuria paradigmoja tai tunnettuja tai keskeisiä (matematiikan tai muun tieteenalan) kohtia.
4: Virheen korjaaminen ja tunnustaminen on vaikeaa. Niitä voidaan joko lakaista maton alle tai jopa korjailla yksityiskohtien tasolla, mutta suurissa linjoissa virheitä ei korjata. Tunnustamista ei tehdä silloinkaan.
5: He ovat "one trick ponyja", eli heillä on yksi suosikkiaihe, johon he vetävät keskustelun aina. Myös epäsoveliaissa tilanteissa. Heillä on samanaikaisesti paha tapa olla huonoja kuuntelijoita eivätkä heitä kiinnosta vastakkaisten näkemysten eksperttien esitykset.
6: Vastustus tarkoittaa vainoa ja asioita irrelevantisoidaan. Esimerkiksi jos Crankyllä ei ole koulutusta, hän voi esittää että koulutus on haitallista koska siinä myrkytetään mieli väärillä tiedoilla. Samoin huono menestys ei johdu siitä että oltaisiin tehty huonolaatuista tutkimusta tai jätetty tutkimus tekemättä, se johtuu siitä että näkemystä vastustetaan. Tilannetta voi verrata siihen että jos saisin huonon arvioinnin tentissä, syyttäisin kokeentekijää siitä että tämä on vainonnut minua laittamalla vastauksiini huonot pisteet, ja tämä on vainoamista. Tässä yhteydessä tunnetaan myös vertaaminen suurnimiin; Diagnostiikkakielellä leikkivä "Galileo -syndrooma" esimerkiksi kuvaa sitä että henkilö on oikeassa koska Galileo Galileitäkin vastustettiin aikanaan. (Toinen suosittu ovat ensimmäisten lentokoneiden tekijät, Wrightin veljekset.) He esittävät että näkemyksen kritisointi ei olisi pelkästään heidän väärässäoloaan, vaan että se on osa paradigmanmuutosta. Toki on totta että paradigmanmuutoksen kohdalla esiintyy aina tiukkaa debatointia, jossa raakaa kieltä ei säästetä, mutta tämä ei tarkoita että kaikki vastustus tarkoittaisi paradigmanvaihdosta. Myös alkemiaa kritisoidaan lujasti, ja sillä ei mene hyvin.
7: He kritisoivat alaa, jota he ovat ymmärtäneet väärin. Esimerkiksi matemaatikot ovat oppineet Gödelin epätäydellisyysperiaatteen kautta asioita ja rajoituksia matematiikasta, joita ei aikaisemmin ole mietitty. He tietävät enemmän matematiikasta sen sijaan että ymmärtäisivät vähemmän siitä. Heillä voi olla koulutusta, mutta melko usein se on toisenlaiselta alalta.
Aikaisemmin mainitsin että psykologia olisi heikoilla kantimilla. Tarjoan kuitenkin sitäkin. Aloitan Darwinsitaatilla, mikä on tietysti huolestuttavaa, kun kirjoittaja ja aihe otetaan huomioon. "Ignorance more frequently begets confidence than does knowledge".
(Charles Darwin) Yksi Crank -ilmiön syy on nimittäin Dunning-Kruger effect, joka on esimerkki siitä että ihmiset tekevät vääriä päätelmiä ja huonoja valintoja, mutta mutta he ovat kyvyttömiä huomaamaan sitä: Heillä on toisin sanoen illuusio siitä että heidän taitonsa ovat parempia kuin muiden. Tämän seurauksena on tietysti vahvistunut Lake Wobegon effect, eli he kuvittelevat että he ovat keskivertoa parempia, ja optimism bias, jonka vuoksi he esimerkiksi luulevat saavansa enemmän työtarjouksia parempia numeroita kokeessa ja harvemmin jäävät kiinni lähtiessään varastamaan. Eli he vain kokevat että osaavansa ja onnistuvansa. Kun henkilö arvioi muiden kyvyt väärin, omat kykynsä väärin ja on kyvytön näkemään kuilua joka syntyy siitä että tämä on väärin, he kokevat olevansa taitavampia kuin muut. Ilmiö sinällään on osoitettu Justin Krugerin ja David Dinningin tekemistä tutkimuksista vuonna 1999. Kokeissa aiheena oli lukemista, moottoriajoneuvojen ajamista, shakinpeluuta ja tennistä. Muissa kokeissa tutkittiin esimerkiksi logiikkaa, huumorin ymmärtämistä ja kielioppitaitoja. Lopputulos oli se, että huonot yliarvioivat itseään. Ja itse asiassa havaittiin myös se, että taitavimmat usein aliarvioivat kykyjään. Syitä efektiin voi olla esimerkiksi se, että huonot yliarvioivat omia taitojaan, eivät tiedä mitä taitoon liittyy, joten he eivät osaa nähdä muiden taitoa kun he siihen törmäävät ja aliarvioviat muut, ja koska taito puuttuu he eivät myöskään tunnista taitamattomuutensa erikoisen suurta huonoutta. Tietenkin myös itsepetoksella on tässä kohden paljon tilaa, ja tätä kautta esimerkiksi maailmankuvan vaikutukset tulevat mukaan kuvioihin. Meistä kukaan ei ole tälle immuuni.
Etymologisesti sana "crank" on englantiin peräisin muinaissaksasta, jossa pohjana oli taipumista ja heikkoutta tarkoittava sana. Nykysaksan "krank" taas tarkoittaa sairasta, joka taas tuo tiettyä osuvuutta sanan tälle väännökselle. Medikalisaatio, eitoivottavan luonteen syiden sairaudellistamista, löytyy suorempaakin: "Webster's New Collegiate Dictionary" kertoo että "crackpot"... viittaavat metaforisesti rikkoutuneeseen päähän. Myös sanalla "crazy" on taustalla idea siitä että kohde on "broken", rikki. Molempien pohjasana tunnistuu sanassa "cracked". Medikalisoivassa hulluudessa "Crank" -sanaa on tässä yhteydessä käytetty ainakin 1800 -luvun lopulta asti. "Crank" ei siis ole moderni internetissä kehittynyt sana, vaan vanhempi.
torstai 2. lokakuuta 2008
Väläyksiä.
"It is not clear that intelligence has any long-term survival value."
(Stephen Hawking)
Minun älykkyyteni on testattu Mensan testissä. Tulos oli IQ: 120. Minun pitäisi olla tyytyväinen, koska se on ihan kohtuu hyvä. Lahjakas, älykäs. Samantapaista tulosta tuli armeijastakin. Sain palikkatestistä 8/9, ja minulla oli huono päivä. Toisesta testistä, jossa kysellään sitä oletko haaveillut kukkakauppiaan ammattia, ja kuuletko ääniä kun muita on paikalla -tai ei ole, tuli sitten vain 2/8. Suurin mieleen tuleva ongelma on siinä että älykkyydestä puhutaan paljon. Mutta mitä hittoa se muka tarkoittaa? Enkä tiedä puhuuko tässä se "pällitestien" 8 vai 2 pistettä. Lähden kuitenkin rämpimään älykkyyden suohon. Se on kuitenkin luultavasti sillä 2 pisteen tuomalla innolla, joka tehdään toivottavasti kuitenkin sen 8 pisteen tarjoamalla pyörityksellä..
Historiallisesti älykkyyden mittaus on liittynyt aika ikäviin asioihin. Esimerkiksi älykkyystutkimuksen aloittajaryhmään kuuluva Francis Galton halusi mahdollisuutta ihmisrodun jalostamisen, ja älysi aivan oikein, että "vain mitä voit mitata, sitä voit parantaa." Alfred Binet kehitteli järjestelmää, joka jalostettiin Amerikkoihin Goddardin toimesta. Tällä testillä haluttiin testata, kannattaako maahanmuuttajia päästää maahan. Olivatko he "sopeutumiskykyisiä". Testitulosten mukaan maahanmuuttajat olivat usein ääliöitä - eiväthän he tienneet esimerkiksi oliko tenniskentällä verkko keskellä vai ei. (Itse asiassa vastaaviin seikkoihin vedoten "mamujen" (maahanmuuttajien) maahanmuuttoa halutaa kieltää nykyisinkin. Erityisesti kristilliset maahanmuuton kritisoijat - jotka suivaantuisivat jos kutsuisin heitä natseiksi kuten en nyt tee. He tosin eivät kutsu tätä "älykkyydeksi" vaan kutsuvat sitä esimerkiksi "terrorismiksi". Olipa siis maahanmuuttajista mitä mieltä tahansa, seuraa se, että heittämäni "point is taken". Testit eivät mitanneet älykkyyttä vaan sitä kuinka hyvin maahanmuuttajat tunsivat kulttuurin maasta johon olivat muuttamassa. Itse asiassa, ironisesti, tällä saattaa olla jotain tekemistä sopeutumiskyvyn kanssa, jopa enemmän kuin mitä älykkyydellä.)
Älykkyyden tutkimus olikin pitkään todella epämääräistä, ja tarkennuttuaankin siihen liittyi epämääräisyyksiä: Älykkyys määriteltiin ajattelun nopeudeksi, sanavarastoksi, päättelykyvyksi, muistiksi, mielen energiaksi, haluksi älyllisiin ponnisteluihin... Monet näistä muistuttivat kovasti tasoltaan nykyajan shamaanien ja noitien kieltä: Heidän piirissäänhän puhutaan "värähtelyistä" ja "energioista" jotka sitten värähtelevät, mutta nämä termit itsessään jätetään epämääräiseksi ja mittaamattomiksi.
Kognitiotieteessä tutkitaan systeemejä, joiden toimintaa voidaan kuvata jollain lailla "älykkäiksi". Ongelmana on tietenkin se, että sana on arkikäytöstä lainattua: Koko "älykkyys" -termillä on siis enimmäkseen assosiatiivista merkitystä. (Mikä aikaansai älykkyystutkimuksen ongelmat: Kaikki kokivat että termi on määritelty ja että he tietävät mistä on kysymys, vaikka tosiasiassa heillä ei ole mitään määritelmää eikä tietoa. Assosiaatio loi hallinnan harhan, tunteen ymmärryksestä.) Arkikielessä sillä on paljon vivahteita, se on sisällöltään "sumea" ja "epämääräinen" ; Ollakseen kunnollinen käsite, termillä tulisi olla sisältöä. Ja ollakseen empiirisesti tutkittava, se tulisi voida rajata tutkimusmenetelmän taustateorian näkökulmasta. Joitain määritelmiä on tietenkin tehty. Pääpiirteittäin ne kuitenkin koostuvat seuraavista elementeistä, tai niiden yhdistelmistä:
1: Kyky suorittaa mutkikkaita kognitiivisia tehtäviä. Tässä vieläpä yritään usein rajata niin, että harjaantuminen ja kulttuurisidonnaisuus karsitaan pois, mikä pohjimmiltaan tarkoittaa sitä, että älykkyys on nimen omaan ongelmanratkaisukyvyn perinnöllinen osuus. Älykkyys ei silloin ole parempaa ahkeruutta, työmotivaatiota, ankaraa harjoittelua vaan sitä mikä on saatu syntymälahjana ikään kuin "kultalusikka suussa".
2: Laskentatehokkuus, jossa korostetaan enemmänkin kykyä tehdä asiat nopeasti. Tämä näkemys tulee tietokonemetaforasta: Jokainen tietokone laskee mutkikkaita laskuja, kunhan niille annetaan riittävästi aikaa. Tosin supertietokoneet laskevat päivissä sellaista joka normaalilla PC:llä vaatisi todella lukuisia vuosia.
Toiset kuitenkin jaottelevat älykkyyden joustavaan älyyn ja kiteytyneeseen älyyn. Joustava äly rakentaa uusiin ongelmiin uusia ratkaisuheuristiikkoja, kun taas kiteytynyt äly rakentuu olemassaolevien, jo keksittyjen ja hallittujen, heuristiikkojen käyttöön. (Yksilön näkökulmasta, ei siis koko ihmiskunnan.) Raven pitää tätä erottelua tärkeänä juuri sitä varten, että näitä vertaamalla saadaan erotettua synnynnäinen äly opitusta. Tämä korostuu siinä, että toisaalta on osoitettu, että älykkyys on yhteydessä oppimiseen, mutta toisaalta niitä pidetään eri asioina. Thorndike alun perin jopa määritteli älykkyyden kyvyksi oppia. Hänestä älykkyystesti mittasikin siksi ns. koulukypsyyttä, eli valmiutta oppia asioita. Nykyisin taas korostetaan sitä miten älykkyys näkyy juuri niissä asioissa, joita hän ei ole harjoitellut.
Itse älykkyystesteissä lähdetään siitä ajatuksesta että älykkyys ylipäätään on mitattavissa. Ne eivät myöskään testaa ihmisten älykkyyden erojen syytä, eivätkä absoluuttista älykkyyttä ihmislajilla: Niitä sen sijaan kiinnostaa erojen löytäminen. Älykkyys mittaa sitä kuinka suuri osa ihmisistä selviää tietyistä ongelmista. Erot voivat olla pieniäkin, ja niiden näkyvyys on silti useiden pisteiden luokkaa. (IQ 120 tyyppi ei siis ole 1,2 kertaa niin älykäs kuin sellainen jolla on IQ 100.) Älykkyysmittauksissa on lähdetty normaaleista empiirisistä lähtökohdista: Ensin on otettu kasa erilaisia testejä tai aineistoja, joiden uskotaan käsittelevän haluttua ongelmaa. Sitten testejä tehdään useille, ja katsotaan syntyykö jotain eroja. Lisäksi varmistetaan että systeemi toimii siten että koetta toistetaan: Kun mitataan massoja, erojen pitäisi olla tiettyjen sääntöjen mukaan yhteneviä - ja älykkyystestien yhteydessä esimerkiksi eroja siinä kun henkilö käy testissä monta kertaa ei heitä kovin paljoa. (Lopputulos: IQ=se, mitä älykkyystestit mittaavat?) Kun tulokset ovat tässä, katsotaan missä on keskiarvo, ja keskihajonta. Mittaria voidaan soveltaa näiden tulosten mukaan, mitä kutsutaan normittamiseksi.
Testeissä mitataan erilaisia osa -alueita kuten visuaalista, kielellistä ja matemaattista ongelmanratkaisua sekä ongelmanratkaisua ja loogista päättelyä. Nämä voisivat olla toisistaan täysin irrallisia. Mutta kuitenkin on havaittu, että näillä on yhteys. Tätä yhteyttä kutsutaan yleiseksi älykkyystekijäksi, g -faktoriksi. Todisteet g -faktorin olemassaolosta ovat selvät. Sen sijaan on auki, mistä se johtuu: Korrelaatio ei vielä tarkoita kausaalisuutta. Joko takana oleva yhteys on:
1: Perinnöllinen, esimerkiksi aivojen sokeriaineenvaihduntaan, verenkiertoon, rakenteeseen tai muuhun vastaavaan liittyvä ominaisuus. (Robert Plomin löysi sokeriaineenvaihdunnan geenin, jolla todella näyttää olevan tälläinen vaikutus.)
2: Niillä on jokin erityinen muu yhteys, mihin viittaa esimerkiksi se, että älykkäiksi mitattujen ihmisten kasvonpiirteet ja korvat ovat keskimääräisesti symmetrisempiä. Epäsymmetriat kun syntyvät kohdussa olevista häiriöistä, jotka voivat johtua sekä äidin perimästä että esimerkiksi siitä että äiti kohtaa tupakansavua tai vaikkapa onnettomuuden tai työstressiä.
G -faktoriin liittyy kuitenkin selkeästi se, että kaikki älykkyyden luokat eivät ole suorassa yhteydessä toisiinsa, missään tapauskessa. Tämä on selvää, kun katsoo sitä miten suuria hajontoja eri älykkyyksille syntyy profiileissa yksittäistapauksissa. Esimerkiksi idiot savant -ihmisillä voi olla jokin suorastaan maagiselta tuntuva kyky, joka saa heidät loistamaan yhdessä älykkyystyypissä. Samanaikaisesti, kun heidän normaali älynsä on muuten vakavasti kehitysvammaisen tasolla. (Osasta kyseessä on rakenteelliset syyt, osa taas on sitä mieltä että jokainen ihminen voisi harjoitella savant -kykyjä, ja että vammaiset ovat vain keskittäneet mielensä tuohon johonkin yhteen asiaan.) Howard Gardner onkin korostanut että olisi useita erilaisia älyjä - ja että perinteinen älykkyystutkimus olisi tämän vuoksi yliyleistävä. Robert Sternberg taas on jalostanut teorian, jossa äly jaetaan kolmeen osaan. (1)analyyttinen äly, jossa selvitetään tilanteita joissa on ongelma johon vastaus saadaan tehtävän ohessa ja joissa tehtävä on selvästi määritelty siten että siihen on oikea vastaus ja vääriä vastauksia. (2)luova äly (3)käytännöllinen äly, jossa tehtävästä saattaa puuttua jokin olennainen tieto, ja jossa voi olla useita erilaisia ja eritasoisesti hyviä vastauksia. Ongelmaa ei ole määritelty, vaan se on tunnistettava ja "hanskattava".
Toisaalta g -faktori on yksi parhaista mittareista, joilla näytetään yksilön menestystä elämän varrella. Se ei toki ole ainut. Mutta se ei tarkoita että yhteyttä ei lainkaan olisi. Tässä on lisäksi muistettava, että esimerkiksi Amerikoissa testitulokset saattavat vaikuttaa kouluun pääsemiseen: Testitulokset voivat vaikuttaa elämään, vaikka ne eivät mittaisi itse asiaa. (Kun eräs ystäväni ylitti Mensakerhon sisäänpääsyrajan, hän vannotti minua pitämään turpani kiinni, koska häntä pelotti mahdollisuus, että luvassa olisi ollut siirtokyselyjä toiseen lukioon.) Samoin kuin varhaisimmatkin testitulokset vaikuttivat. Pelkkä g -faktorin vaikutus menestykseen ei siksi ole todiste siitä että g -faktori myös näyttäisi juuri sitä mitä sen väitetään mittaavan.
G -faktori on lisäksi todella erikoinen:
1: Se näyttää olevan vahvasti genetiikkaan sidottu. Thomas Bouchard teki tutkimuksen, jossa oli käytetty identtisiä kaksosia. Kokeissa kävi ilmi, että kun sama tyyppi kävi 2 kertaa testeissä tulos oli 87, kun samassa perheessä asuneet kaksoset, tulos oli 86, ja jos kaksoset olivat eläneet eri perheissä, tulos oli 76. Normaaleilla sisaruksilla tulos oli 47 ja satunnaisilla kahdella ihmisellä tulos oli 0. Saman "lumitulos nollan" saivat yllättäen adoptiolapset, jotka olivat kasvaneet samassa perheessä.
2: Flynnin efekti on havaittu ilmiö, jonka mukaan älykkyys nousee. Tämä tapahtuu nopeasti 3 pisteen vuosivauhdilla. Pelkkä perimä ei voi selittää näin nopeaa edistymistä. Ero on siis ympäristössä. Moni ehdottaa hyvää ravitsemustilannetta ja toiset sitä, että siinä missä ennen panostettiin siihen että lapsi muistaa asioita ulkoa (esimerkiksi koraanin ulkoluku ja Kalevalan runomitat tai Raamatun suullisten tarinoiden ulkomuistista esittäminen) nykyään lapset pienestä asti joutuvat käsittelemään informaatiota - joita esimerkiksi mainokset sisältävät.
3: Itse asiassa tutkimukset näyttävät jopa, että perimän suhde kasvaa kun vanhenemme. Vaikka voisi luulla, että älykkyyserot muuttuisivat eri elämänkohtaloiden myötä, näin ei käy.
Selitys ristiriitaan löytyy todennäköisesti heritabiliteetista: Heritabiliteetissahan tasaiset olot kasvattavat geneettisten vaikutusten eroja. Älykkyys olisi siis eräällä tavalla verrattavissa pituuskasvuun: Jos ruokaa on vähän, ne joilla on paljon ruokaa esimerkiksi rikkauden vuoksi, ovat keskimäärin pidempiä. Kun kaikilla taas on ruokaa, pituuden erot selittyvätkin pääasiassa perimällä. Siksi en toisaalta ihmettele, jos älykkyystestit on yritetty tehdä mahdollisimman kulttuurista riippumattomiksi, mutta eroja kulttuurien väliltä löytyy silti. Meillä länsimaissa kasvuolot, kuten ravintotilanne ovat paljon paremmat kuin muualla. Tämän vuoksi vaikka länsimaissa ravinnolla ei ole väliä, kaikissa kulttuureissa näin ei välttämättä olekaan. Siksi käykin niin, että kun ympäristöolot ovat tasaiset - Bouchardin kokeessa adoptoidut henkilöt olivat samassa länsimaisessa kulttuuripiirissä samaan aikaan - ratkaisevaksi eroksi löytyy tietysti perimä, ja kun ympäristöolot ovat suuresti eriarvoistavat, erot seuraavat kulttuureiden rajoja.
(Stephen Hawking)
Minun älykkyyteni on testattu Mensan testissä. Tulos oli IQ: 120. Minun pitäisi olla tyytyväinen, koska se on ihan kohtuu hyvä. Lahjakas, älykäs. Samantapaista tulosta tuli armeijastakin. Sain palikkatestistä 8/9, ja minulla oli huono päivä. Toisesta testistä, jossa kysellään sitä oletko haaveillut kukkakauppiaan ammattia, ja kuuletko ääniä kun muita on paikalla -tai ei ole, tuli sitten vain 2/8. Suurin mieleen tuleva ongelma on siinä että älykkyydestä puhutaan paljon. Mutta mitä hittoa se muka tarkoittaa? Enkä tiedä puhuuko tässä se "pällitestien" 8 vai 2 pistettä. Lähden kuitenkin rämpimään älykkyyden suohon. Se on kuitenkin luultavasti sillä 2 pisteen tuomalla innolla, joka tehdään toivottavasti kuitenkin sen 8 pisteen tarjoamalla pyörityksellä..
Historiallisesti älykkyyden mittaus on liittynyt aika ikäviin asioihin. Esimerkiksi älykkyystutkimuksen aloittajaryhmään kuuluva Francis Galton halusi mahdollisuutta ihmisrodun jalostamisen, ja älysi aivan oikein, että "vain mitä voit mitata, sitä voit parantaa." Alfred Binet kehitteli järjestelmää, joka jalostettiin Amerikkoihin Goddardin toimesta. Tällä testillä haluttiin testata, kannattaako maahanmuuttajia päästää maahan. Olivatko he "sopeutumiskykyisiä". Testitulosten mukaan maahanmuuttajat olivat usein ääliöitä - eiväthän he tienneet esimerkiksi oliko tenniskentällä verkko keskellä vai ei. (Itse asiassa vastaaviin seikkoihin vedoten "mamujen" (maahanmuuttajien) maahanmuuttoa halutaa kieltää nykyisinkin. Erityisesti kristilliset maahanmuuton kritisoijat - jotka suivaantuisivat jos kutsuisin heitä natseiksi kuten en nyt tee. He tosin eivät kutsu tätä "älykkyydeksi" vaan kutsuvat sitä esimerkiksi "terrorismiksi". Olipa siis maahanmuuttajista mitä mieltä tahansa, seuraa se, että heittämäni "point is taken". Testit eivät mitanneet älykkyyttä vaan sitä kuinka hyvin maahanmuuttajat tunsivat kulttuurin maasta johon olivat muuttamassa. Itse asiassa, ironisesti, tällä saattaa olla jotain tekemistä sopeutumiskyvyn kanssa, jopa enemmän kuin mitä älykkyydellä.)
Älykkyyden tutkimus olikin pitkään todella epämääräistä, ja tarkennuttuaankin siihen liittyi epämääräisyyksiä: Älykkyys määriteltiin ajattelun nopeudeksi, sanavarastoksi, päättelykyvyksi, muistiksi, mielen energiaksi, haluksi älyllisiin ponnisteluihin... Monet näistä muistuttivat kovasti tasoltaan nykyajan shamaanien ja noitien kieltä: Heidän piirissäänhän puhutaan "värähtelyistä" ja "energioista" jotka sitten värähtelevät, mutta nämä termit itsessään jätetään epämääräiseksi ja mittaamattomiksi.
Kognitiotieteessä tutkitaan systeemejä, joiden toimintaa voidaan kuvata jollain lailla "älykkäiksi". Ongelmana on tietenkin se, että sana on arkikäytöstä lainattua: Koko "älykkyys" -termillä on siis enimmäkseen assosiatiivista merkitystä. (Mikä aikaansai älykkyystutkimuksen ongelmat: Kaikki kokivat että termi on määritelty ja että he tietävät mistä on kysymys, vaikka tosiasiassa heillä ei ole mitään määritelmää eikä tietoa. Assosiaatio loi hallinnan harhan, tunteen ymmärryksestä.) Arkikielessä sillä on paljon vivahteita, se on sisällöltään "sumea" ja "epämääräinen" ; Ollakseen kunnollinen käsite, termillä tulisi olla sisältöä. Ja ollakseen empiirisesti tutkittava, se tulisi voida rajata tutkimusmenetelmän taustateorian näkökulmasta. Joitain määritelmiä on tietenkin tehty. Pääpiirteittäin ne kuitenkin koostuvat seuraavista elementeistä, tai niiden yhdistelmistä:
1: Kyky suorittaa mutkikkaita kognitiivisia tehtäviä. Tässä vieläpä yritään usein rajata niin, että harjaantuminen ja kulttuurisidonnaisuus karsitaan pois, mikä pohjimmiltaan tarkoittaa sitä, että älykkyys on nimen omaan ongelmanratkaisukyvyn perinnöllinen osuus. Älykkyys ei silloin ole parempaa ahkeruutta, työmotivaatiota, ankaraa harjoittelua vaan sitä mikä on saatu syntymälahjana ikään kuin "kultalusikka suussa".
2: Laskentatehokkuus, jossa korostetaan enemmänkin kykyä tehdä asiat nopeasti. Tämä näkemys tulee tietokonemetaforasta: Jokainen tietokone laskee mutkikkaita laskuja, kunhan niille annetaan riittävästi aikaa. Tosin supertietokoneet laskevat päivissä sellaista joka normaalilla PC:llä vaatisi todella lukuisia vuosia.
Toiset kuitenkin jaottelevat älykkyyden joustavaan älyyn ja kiteytyneeseen älyyn. Joustava äly rakentaa uusiin ongelmiin uusia ratkaisuheuristiikkoja, kun taas kiteytynyt äly rakentuu olemassaolevien, jo keksittyjen ja hallittujen, heuristiikkojen käyttöön. (Yksilön näkökulmasta, ei siis koko ihmiskunnan.) Raven pitää tätä erottelua tärkeänä juuri sitä varten, että näitä vertaamalla saadaan erotettua synnynnäinen äly opitusta. Tämä korostuu siinä, että toisaalta on osoitettu, että älykkyys on yhteydessä oppimiseen, mutta toisaalta niitä pidetään eri asioina. Thorndike alun perin jopa määritteli älykkyyden kyvyksi oppia. Hänestä älykkyystesti mittasikin siksi ns. koulukypsyyttä, eli valmiutta oppia asioita. Nykyisin taas korostetaan sitä miten älykkyys näkyy juuri niissä asioissa, joita hän ei ole harjoitellut.
Itse älykkyystesteissä lähdetään siitä ajatuksesta että älykkyys ylipäätään on mitattavissa. Ne eivät myöskään testaa ihmisten älykkyyden erojen syytä, eivätkä absoluuttista älykkyyttä ihmislajilla: Niitä sen sijaan kiinnostaa erojen löytäminen. Älykkyys mittaa sitä kuinka suuri osa ihmisistä selviää tietyistä ongelmista. Erot voivat olla pieniäkin, ja niiden näkyvyys on silti useiden pisteiden luokkaa. (IQ 120 tyyppi ei siis ole 1,2 kertaa niin älykäs kuin sellainen jolla on IQ 100.) Älykkyysmittauksissa on lähdetty normaaleista empiirisistä lähtökohdista: Ensin on otettu kasa erilaisia testejä tai aineistoja, joiden uskotaan käsittelevän haluttua ongelmaa. Sitten testejä tehdään useille, ja katsotaan syntyykö jotain eroja. Lisäksi varmistetaan että systeemi toimii siten että koetta toistetaan: Kun mitataan massoja, erojen pitäisi olla tiettyjen sääntöjen mukaan yhteneviä - ja älykkyystestien yhteydessä esimerkiksi eroja siinä kun henkilö käy testissä monta kertaa ei heitä kovin paljoa. (Lopputulos: IQ=se, mitä älykkyystestit mittaavat?) Kun tulokset ovat tässä, katsotaan missä on keskiarvo, ja keskihajonta. Mittaria voidaan soveltaa näiden tulosten mukaan, mitä kutsutaan normittamiseksi.
Testeissä mitataan erilaisia osa -alueita kuten visuaalista, kielellistä ja matemaattista ongelmanratkaisua sekä ongelmanratkaisua ja loogista päättelyä. Nämä voisivat olla toisistaan täysin irrallisia. Mutta kuitenkin on havaittu, että näillä on yhteys. Tätä yhteyttä kutsutaan yleiseksi älykkyystekijäksi, g -faktoriksi. Todisteet g -faktorin olemassaolosta ovat selvät. Sen sijaan on auki, mistä se johtuu: Korrelaatio ei vielä tarkoita kausaalisuutta. Joko takana oleva yhteys on:
1: Perinnöllinen, esimerkiksi aivojen sokeriaineenvaihduntaan, verenkiertoon, rakenteeseen tai muuhun vastaavaan liittyvä ominaisuus. (Robert Plomin löysi sokeriaineenvaihdunnan geenin, jolla todella näyttää olevan tälläinen vaikutus.)
2: Niillä on jokin erityinen muu yhteys, mihin viittaa esimerkiksi se, että älykkäiksi mitattujen ihmisten kasvonpiirteet ja korvat ovat keskimääräisesti symmetrisempiä. Epäsymmetriat kun syntyvät kohdussa olevista häiriöistä, jotka voivat johtua sekä äidin perimästä että esimerkiksi siitä että äiti kohtaa tupakansavua tai vaikkapa onnettomuuden tai työstressiä.
G -faktoriin liittyy kuitenkin selkeästi se, että kaikki älykkyyden luokat eivät ole suorassa yhteydessä toisiinsa, missään tapauskessa. Tämä on selvää, kun katsoo sitä miten suuria hajontoja eri älykkyyksille syntyy profiileissa yksittäistapauksissa. Esimerkiksi idiot savant -ihmisillä voi olla jokin suorastaan maagiselta tuntuva kyky, joka saa heidät loistamaan yhdessä älykkyystyypissä. Samanaikaisesti, kun heidän normaali älynsä on muuten vakavasti kehitysvammaisen tasolla. (Osasta kyseessä on rakenteelliset syyt, osa taas on sitä mieltä että jokainen ihminen voisi harjoitella savant -kykyjä, ja että vammaiset ovat vain keskittäneet mielensä tuohon johonkin yhteen asiaan.) Howard Gardner onkin korostanut että olisi useita erilaisia älyjä - ja että perinteinen älykkyystutkimus olisi tämän vuoksi yliyleistävä. Robert Sternberg taas on jalostanut teorian, jossa äly jaetaan kolmeen osaan. (1)analyyttinen äly, jossa selvitetään tilanteita joissa on ongelma johon vastaus saadaan tehtävän ohessa ja joissa tehtävä on selvästi määritelty siten että siihen on oikea vastaus ja vääriä vastauksia. (2)luova äly (3)käytännöllinen äly, jossa tehtävästä saattaa puuttua jokin olennainen tieto, ja jossa voi olla useita erilaisia ja eritasoisesti hyviä vastauksia. Ongelmaa ei ole määritelty, vaan se on tunnistettava ja "hanskattava".
Toisaalta g -faktori on yksi parhaista mittareista, joilla näytetään yksilön menestystä elämän varrella. Se ei toki ole ainut. Mutta se ei tarkoita että yhteyttä ei lainkaan olisi. Tässä on lisäksi muistettava, että esimerkiksi Amerikoissa testitulokset saattavat vaikuttaa kouluun pääsemiseen: Testitulokset voivat vaikuttaa elämään, vaikka ne eivät mittaisi itse asiaa. (Kun eräs ystäväni ylitti Mensakerhon sisäänpääsyrajan, hän vannotti minua pitämään turpani kiinni, koska häntä pelotti mahdollisuus, että luvassa olisi ollut siirtokyselyjä toiseen lukioon.) Samoin kuin varhaisimmatkin testitulokset vaikuttivat. Pelkkä g -faktorin vaikutus menestykseen ei siksi ole todiste siitä että g -faktori myös näyttäisi juuri sitä mitä sen väitetään mittaavan.
G -faktori on lisäksi todella erikoinen:
1: Se näyttää olevan vahvasti genetiikkaan sidottu. Thomas Bouchard teki tutkimuksen, jossa oli käytetty identtisiä kaksosia. Kokeissa kävi ilmi, että kun sama tyyppi kävi 2 kertaa testeissä tulos oli 87, kun samassa perheessä asuneet kaksoset, tulos oli 86, ja jos kaksoset olivat eläneet eri perheissä, tulos oli 76. Normaaleilla sisaruksilla tulos oli 47 ja satunnaisilla kahdella ihmisellä tulos oli 0. Saman "lumitulos nollan" saivat yllättäen adoptiolapset, jotka olivat kasvaneet samassa perheessä.
2: Flynnin efekti on havaittu ilmiö, jonka mukaan älykkyys nousee. Tämä tapahtuu nopeasti 3 pisteen vuosivauhdilla. Pelkkä perimä ei voi selittää näin nopeaa edistymistä. Ero on siis ympäristössä. Moni ehdottaa hyvää ravitsemustilannetta ja toiset sitä, että siinä missä ennen panostettiin siihen että lapsi muistaa asioita ulkoa (esimerkiksi koraanin ulkoluku ja Kalevalan runomitat tai Raamatun suullisten tarinoiden ulkomuistista esittäminen) nykyään lapset pienestä asti joutuvat käsittelemään informaatiota - joita esimerkiksi mainokset sisältävät.
3: Itse asiassa tutkimukset näyttävät jopa, että perimän suhde kasvaa kun vanhenemme. Vaikka voisi luulla, että älykkyyserot muuttuisivat eri elämänkohtaloiden myötä, näin ei käy.
Selitys ristiriitaan löytyy todennäköisesti heritabiliteetista: Heritabiliteetissahan tasaiset olot kasvattavat geneettisten vaikutusten eroja. Älykkyys olisi siis eräällä tavalla verrattavissa pituuskasvuun: Jos ruokaa on vähän, ne joilla on paljon ruokaa esimerkiksi rikkauden vuoksi, ovat keskimäärin pidempiä. Kun kaikilla taas on ruokaa, pituuden erot selittyvätkin pääasiassa perimällä. Siksi en toisaalta ihmettele, jos älykkyystestit on yritetty tehdä mahdollisimman kulttuurista riippumattomiksi, mutta eroja kulttuurien väliltä löytyy silti. Meillä länsimaissa kasvuolot, kuten ravintotilanne ovat paljon paremmat kuin muualla. Tämän vuoksi vaikka länsimaissa ravinnolla ei ole väliä, kaikissa kulttuureissa näin ei välttämättä olekaan. Siksi käykin niin, että kun ympäristöolot ovat tasaiset - Bouchardin kokeessa adoptoidut henkilöt olivat samassa länsimaisessa kulttuuripiirissä samaan aikaan - ratkaisevaksi eroksi löytyy tietysti perimä, ja kun ympäristöolot ovat suuresti eriarvoistavat, erot seuraavat kulttuureiden rajoja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)