Tarinoiden lonkerot ; eli Mitä yhteistä on Tapio Puolimatkalla, Milo Yiannopouloksella ja Jordan Petersonilla?

Oletteko koskaan miettineet miltä näyttää liberaalien vapaa ajatusten markkina. Siis sellainen paikka jossa mikään ei pakota jotain ideaa pysymään pystyssä vaan niiden on tultava toimeen omalla vahvuudellaan. Tämänlainen paikka ei nojaisi auktoriteettiin tai perinteisiin. Monista tämä on ihanteellinen paikka. Dialogisessa pluralismissa jopa ajatellaan, erilaiset maailmankatsomukset, todellisuus- ja tietokäsitykset kilpailevat toistensa kanssa ja kilpailevien tutkimusohjelmien paremmuus selviää tätä kautta. Millsin filosofiassa on ajatus että sananvapautta tarvitaan tämänlaatuisessa paikassa jopa sen vuoksi, että se palvelee totuutta.

Vanhassa perinteisessä valistuksessa vapaa ajattelu on totuuden väline ja se vaatiikin jotain tämänlaista yhteyttä. Mutta sitten kun katsotaan miten maailma menee niin voimme löytää paikkoja jotka ovat lähes maksimaalisen kontrolloimattomia. Ja kun katsomme näitä voimme huomata että paikat joissa sananvapaus on kaikista rajoittamattominta syntyy erikoinen juttu. Kun katsomme sensuroimattomimpia paikkoja päädymme jonnekin ylilautaan ja muihin lautakulttuureihin. Niissä ei ole sensuuria ja jokainen idea leviää vain omalla voimallaan ja ansioillaan tai unohtuu.

Ja kun katsomme näitä paikkoja niin niitä yhdistää se, että ne ovat itse asiassa kaikkea muuta kuin tieteellisen syvän ajattelun huipentumia. Totuudellisin ja parhaiten perusteltu ei leviä. Sen sijaan meemit leviävät jos ne ovat cringejä. Samanaikaisesti kun katsotaan tiedettä niin arvostetuimmissa tiedelehdissä tuppaa olemaan kaikista tiukin vertaisarviointi aka standardit jonka alittavia ei päästetä edes luettavaksi ja arvioitavaksi. Jotain jota joka ikinen pseudotiede ikinä sanoo sensuuriksi. Tajuten jotain. Jokainen standardi on rajoittava. Jos meillä on kaikkia ajatuksia niin vain osa niistä on esimerkiksi loogisia. Joten logiikan vaatiminen on tavallaan sensuuria. On kiehtovaa miten ideoiden vapaa markkina ei kuitenkaan vastaa valistusihannetta. Siellä kyky tahalliseen väärinymmärtämiseen on siis ilmeisimmin ehtymätön luonnonvara. Väärinymmärtäjät puolustavat tuskin mitään asiaa yhtä kiivaasti ja sitkeästi, kuin tekemäänsä väärää tulkintaa.

Huumorissa hienostuneempi huumori korvautuu helposti. Oikeastaan ainoa sallittu huumorin laji on se vihollisen pilkkaaminen, jota he itse harjoittavat. Ad hominem yhdistettynä laajaan sanavarastoon jolla muotoilla sitä on se jolla pärjää. Ja jos laajaa sanavarastoa ei ole niin miltei yhtä hyvään pääsee jos yhdistää ad hominemia vakiintuneisiin ideologista puolenottoa alleviivaaviin pilkkanimityksiin. Tämäntyylinen on pakottanut minut ottamaan käyttöön sanan "jauhotus" teknisenä terminä. "Sargon of Akkad" eli Carl Benjamin on kanssa hyvä esimerkki. Hän oli vaalikampanjassaan kertomassa vitsiä siitä miten ei harrastaisi seksiä naispuolisen poliitikon kanssa. Ja kun häntä pyydettiin täsmentämään vastaus oli että "se oli vitsi, sinun kustannuksellasi". Myöhemminhän hän täsmensi että ehkä hän harrastaisikin seksiä tämän poliitikon kanssa mutta tämä vaatisi aika paljon viinaa ja pitää miettiä voiko niin paljoa olla olemassa. Hauskointa on että vitsinkertoja luulee että vitsi on osunut ja uponnut kun ei koira muuten älähdä. Siksi sen seksinharrastuspohtimisen poliittisessa kontekstissa täytyi olla osuva vitsi. Mitä enemmän sitä sanoo asiattomaksi sitä varmemmin se ei ollut sitä. Lisäksi tässä usein vaihdetaan aihetta eli aletaan puhumaan sananvapaudesta. Eli keskustelu siirretään syrjään siitä onko vitsi hauska tai oivaltava ja siirrytään siihen että mistä tahansa aiheesta voi vitsailla. Mikä kertoo siitä että tässä poliittisen epäkorrektissa vapaudessa vaaditaan osallistumispalkintoja. Vitsin pitää olla hyvä ja sitä ei saa moittia vaan siksi että sen vitsin saa sanoa ääneen.

Samalla huomaamme että ylilaudoissa itse asiassa tapahtuu helposti keskustelun syvä degneroituminen. Ja tämä itse asiassa muistuttaa siitä miksi yhteiskuntatieteissä on usein peloteltu anarkiasta. Esimerkiksi Thomas Hobbesin Leviathanissa ollaan varsin tiukasti selittämässä kuninkaanvallasta koska hänelle maksimaalisen vapaa ja rajoittamaton luonnontila ei ole totuutta ja laatua ja sitä että parhaat menestyvät vaan se on nimenomaan vain kaaosta. Hänestä vallitsevaa vahvimman oikeutta tuli hallita ja ohjata valistuneen yksinvaltiaan johtamalla väkivaltakoneistolla.

Tämä on itse asiassa hyvin tärkeä asia siinä mielessä että liberalismin vapaiden ajatusten markkina nojaa tavallaan optimistiseen ihmiskuvaan. Poliittinen epäkorrektius voi palvella totuutta jos ihmiset ovat fiksuja ja asiallisia. Tässä mielessä poliittista epäkorrektiutta ja totuutta samanaikaisesti kannattavan tulee tavallaan olla sellainen jota moni – esimerkiksi minä – kutsuisin sinisilmäiseksi. Ja itse asiassa jos asiaan liittää vielä massat eli ryhtyy demokraattiseksi – tai jopa populistiseksi – niin silloin taakse nousee ajatus jossa ”kansa tietää” ja tällöin massasta tulee olla hyvinkin optimistinen kuva. Demokratiassa massojen viisaus on parempaa kuin viisaan yksilön ja populismissa kansa on niin hyvä ett hoitaa asiansa parhain päin pahaa eliittiä vastaan.

Tosin siis kun nykyaikaa katsoo niin usein poliittisesti epäkorrektit ovat niitä joilla on kyyninen ihmiskuva kun taas suvaitsevaiset tahot ovat usein vaatimassa poliittista korrektiutta ja rauhan konteksteja. Mikä tavallaan kertoo siitä miten jännittävästi ja syvällisesti ihmiset tavallaan eivät ole maailmassa välttämässä kaksoisstandardeja ja sisäistä koherenssia.

Mutta jos otamme nykynetin kulttuurin niin voimme huomata siellä erikoisia asioita. Ja se on se, että traditionalismi näyttää valtaavan alaa alueilta joiden ytimessä on sananvapauden korostaminen, jopa ylikorostaminen. Laudoilla suositut alt-rightiläiset ja monet muut toimijat näyttävät kovasti olevan jossain määrin traditionalismin perään. Tätä voisi kutsua jopa ”internetajan hengeksi”. Lauta-ajankulun henki on yhdistelmä jossa korostuu traditionalismi

Sanotaan näin, että jos otamme vaikkapa Tapio Puolimatkan tittelin, niin voimme huomata että hän on kasvatuksen teorian ja tradition professori. Tradition kohdalla vastaan tulee kyllä vahvasti sellaisia sävyjä joita voi saada jos katsoo vaikkapa Yhdistyneiden Arabiemiraattejen kulttuuria. Siellä on esimerkiksi shariapankkeja, virallisesti niitä nimitetään tietääkseni islamilaiseksi pankkijärjestelmäksi. Tätä ja sen kaltaista voi odottaa uskonnollisilta tyypeiltä. Samanaikaisesti hän kuitenkin kannattaa dialogista pluralismia, joka on nimenomaan jotain joka hyppää kohti ajatusten vapaita markkinoita.

Samoin jos mietimme Milo Yliannopoulosta niin hän on kannattanut äärimmäistä poliittista epäkorrektiutta. Mutta samanaikaisesti hän on korostanut saaneensa paljon vaikutteita Julius Evolalta joka on traditionalisti. Muutenkin kun katsoo alt-right -skeneä tai skenestöä – kyseessähän on löyhä ja epäorganisoitunut meteliverkosto jota yhdistää lähinnä yhteinen vihollinen – niin sen taakse on aika helppoa sovittaa Julius Evolaa. Pahat kielet voisivat tästä luoda salaliittoteorian siitä miten poliittinen epäkorrektius on vain keino käyttää liberalismia ja demokratiaa hyväkseen. Eli liberalismin ja valistuksen hengessä kaikkia tulisi kuunnella ja tätä käytettäisiin sitten liberalismin ja demokratian tuhoamiseen. Toisin sanoen liberalismin vapaan ajattelun sisällä olisi nihilismin ja anarkismin siemen joka synnyttäisi luonnontilan. Ja tässä kaikki eivät pärjää. Mutta se joka pärjää ei ole laatu, tiede ja totuus vaan raaka voima. Totalitaristiset kulttuurit voisivat toki käyttää tätä hyväkseen juuri näin. Joku voisi jopa sanoa että tämä on tahallista.

Minä en. Itselläni on vähän sellainen ajatus että kokonaisuus on liian ”orgaaninen”. Esimerkiksi on aika selvää että suuret valtakeskittymät kuten Trump ovat enemmän nousseet järjestelmästä kuin luoneet sen. Aina ei pidä selittää intentioilla ja pahuudella sitä minkä voi selittää puhtaalla massojen tyhmyydellä. Samoin tahdon tietysti täsmentää, että oikeasti jos ajatellaan ajatusten vapaita markkinoita niin liberalismin avoin yhteiskunta usein itse asiassa pitää sisällään oikeutetun väkivallan siemenen. Esimerkiksi Karl Popperin avoin yhteiskunta ja sen viholliset kuvaa suvaitsevaisuusparadoksiksi kutsuttua tilannetta. Joka siis hänen mielestään ei ole ristiriita vaan paradoksi. Eli jos tavoitellaan vapautta täytyy torjua ne jotka yrittävät tuhota vapautta. Koska jos näin tapahtuu niin sitten vapautta ei ole yhtään. Tämä todistaa että liberalismi ei yleensä ole läpeensä naivia ja sinisilmäistä. Popperin maailmassa selvästi haetaan enemmän käytännössä suurinta määrää vapautta eikä maksimaalista ja absoluuttista vapautta. Tässä mielessä se maistuu tavalliselle ihmiselle lähemmäs pragmaattiselta eikä puhtaan abstraktin idealistiselta.

Mutta oikeastaan asia alkaa saamaan selkeyttä jos mietimme Julius Evolaa. Hän on hyvin hämmentävä ajattelija sillä hän ei ole kovin relevantti, hyvä tai muutenkaan onnistunut ajattelija. Hän kuitenkin viehättää lautakulttuurissa.

Evolalla on jotain ajatuksia jotka voivat vaikuttaa jopa monikultturistisen suvaitsevaisilta. Kunnes ne eivät ole. Evolan ajattelussa on kyseessä traditionalismi. Ja sen takana taas on minusta ihan järkeenkäypäkin idea siitä että kulttuurit ovat fiksuja. Eli kun on optimistinen ihmiskuva siinä mielessä että ajatellaan että ihmiset ovat aina olleet fiksuja voidaan ajatella että jokaisessa kulttuurissa on jotain hyviä ajatuksia jotka toimivat.

Mutta asia ei jää tähän. Jos konservativismi muuttaa tämän idean siihen että ei pidä rikkoa jotain joka ei ole rikki, ja pyrkivät tutuuden säilyttämiseen, on traditionalismissa mukana annos nostalgiointia. Siinä pitäisi palata juurille ja puhdistaa kulttuuria muutoksista ja mutaatioista. ; Toisin sanoen jokaisessa kulttuurissa on totuuden siemen. Mutta jos liberaali kehittää ja hioo eteenpäin – mahdollisesti hylkääkin vahoja ennen suosittuja osiakin kuin tiedemaailma flogistonteorian – on traditionalismissa enemmänkin halu mennä taaksepäin, alkuun. Tästä synty nostalgiaa aikaan jota ei ole elänyt ja jota ei usein ole edes koskaan kuvitellunmutoisena ollut olemassakaan. Tämä taantumus on tietenkin suosittu twisti heille jotka ovat pettyneet nykyaikaan. Eli on asioita joista he eivät pidä ja he kutsuvat tätä yhteiskunnan rikkimenemisenä. Homoseksuaalit ovat omasta mielestä iljettäviä ja sitten he pääsevät naimisiin. Yhteiskunta on rikki! Samanaikaisesti jos hänen kanssaan erimielisiä ärsyttää jokin asia niin heidän pitäisi olla hiljaa koska he yrittävät korjata jotain joka ei ole rikki. Vaikka tavallaan se tyytymättömyys kyllä johtuu jostain epätäydellisyydestä.

Tässä kiinnostavaa on se, että Alt Right ja evola ovat tavallaan tilanteessa jossa historialla on erityinen rooli. Traditionalismin koko ydinidea on se, että kun kulttuuria puhdistetaan, niin siitä saadaan arvoneutraalia ja järkevää eikä tunteilua siten että esitetään että ei välitetä mikä on vallitseva tila. Vaan Evolan ideana on juuri se, että kun puhdistetaan kulttuuria ja selvitetään alkuperää ja puhdistetaan kohti sitä, saadaan takaisin kulta-aika. Toisin sanoen menneisyys on mittari joka oikeuttaa tulevat yhteiskuntajärjestykset. Ja tästä päästään siihen, että jos aiotaan palata takaisinpäin täytyy olla jonkinlainen kriteeristö jotta voidaan mahdollisimman tarkasti tutkia historiaa.

Mutta kun sitten katsotaan Evolaa – ja suoraan sanoen myös tahoja jotka tykkäävät Evolasta – niin tosiasiassa esiin nouseekin twisti. Kun Evola miettii miten tunnistetaan mitkä ovat autenttisia traditioita – siis traditioita - joita ei olla sössätty jollain kulttuurisella rikastuksella – niin arvojen täytyy sopia kulttuuriimme ja arvoihin joita nyt on. Toisin sanoen se outo ongelma – eli se, että vaikka filosofisesti traditionalistin ja konservatiivin erot ovat aika suuria, näiden kannattajien erottaminen toisistaan nykyaikana on vaikeaa jopa konservatiiveille ja traditionalisteille. Tästä syntyy laaja kehäpäätelmäasenne jossa Evola oikeuttaa tulevaisuutta traditiolla ja kun hän valitsee mitkä traditiot ovat aitoja hän valikoi niitä niiden arvojen perusteella jotka hänellä on sillä hetkellä. Ja menneisyyden traditio sitten oikeuttaa sekä tulevaisuuden että nykyhetken mielipiteen. Tämä on varsin kehäistä päättelyä. Mutta jos asiaa ei pysähdy katsomaan argumenttirakenteiden kanssa, syntyy salaliittoteorioille tyypillinen rakennelma jossa ”kaikki viittaa toisiinsa ja missään ei ole ristiriitaa”: Kas kun yhteenkietoutuminen ja ristiriidattomuushan on kehäpäätelmän perusolemuksessa.

Tässä kulmassa ei tavallaan ole ihme, että alt-right tykkää myös Jordan Petersonista. Sillä Petersonissa suosituinta ei ole itse asiassa hänen kliininen psykologiansa vaan arkkityyppiajattelunsa. Jungilainen psykologia ei ole kovin empiiristä mutta sillä ei ole väliä koska sillä pääsee valikoimaan mitkä tarinat ovat soveliaita ja mitkä eivät. Petersonin seuraaja voi hymähdellä hyväksyvästi että Frozen on propagandaaj a siksi objektiivisesti alempaa taidetta kun taas perinteisiä kristillisiä arvoja tukeva ”Pieni merenneito” on sitten arkkityyppistä korkeakulttuuria. Tajuamatta että kristillinen sensuurimoralismi on tehnyt täsmälleen samaa paheksuntaa. Ja että esimerkiksi feministit saattavat paheksua moralismia siten että pieni merenneito sisältää suutelukohtauksia joissa Arielilta ei pyydetä suostumusta ja he nauttivat Frozenin vahvoista naishahmoista. Ja Petersonilainen arkkityypistäminen on tavallaan vaan valtaa kohden näiden ihmisten kokemusta. Olemme oikeasti päässeet aikaan jolloin alt-right -kulmassa elokuvamakuakin koskevat oikeat mielipiteet joissa ei ole makuasioita.

Jordan Petersonin arkkityyppi on mainio traditionalistiseen maailmankuvaan ympättäväksi vaikka Peterson itse ei tietääkseni ole traditionalisti sanan oikein missään järkevässä mielessä. Mutta kysymys ei tavallaan ole traditionalismista vaan ajan hengestä.

"Klassinen kristinusko" Päivi Räsästen ja muiden suusta luo vivahduksen sivistyksestä. Mutta on traditionalismia vähän kuten Julius Evolan ajatukset. Ei ihme että on jotain Puolimatkoja jotka haluaa olla "tradition professoreja” koska tässä keskiössä on se,kenen tarinaa luetaan (kristittyjen) ja kuka pääsee valitsemaan kenen historia merkitsee (kristittyjen) ja miten se luetaan (kristillisestä näkökulmasta) ja mikä maailmankuva tarjoaa mittarin sille mikä ylipäätään on onnistuminen (kristillinen). Minusta kiinnostavaa on että Puolimatkan kytkökset kreationismiin voivat olla kätevä. Sillä kreationistit ovat oikeasti korostaneet että tiedettä on kahdenlaista. Kokeellista tiedettä ja alkuperätiedettä. Eli on suoraa empiiristä tiedettä johon he laskevat teknologian jne. Kun taas menneisyyttä tutkivat tieteet, olipa kyseessä astronomia, evoluutioteoria, laattatektoniikka tai kreationismi, on se tulkinnanvaraisempaa.

Ja tätä tarvitaan jotta he voivat nostaa esiin sanan ”maailmankuva”. Sillä että menneisyydessä on tulkinnanvaraisuutta antaa heille ikään kuin tekosyyn avata portit läpiauki relativismille tunnustamatta että se on relativismia. Kriteerit eivät saa olla tiukkoja koska koko juttu on tulkintaa. Ja samanaikaisesti koko kreationismi itse asettautuu nimenomaan alkuperäistieteeksi.

Olen joskus aikanaan selittänyt esimerkiksi evoluutiosivuilleni miksi näen että tämä tieteenlajien ajoitus on hoopo. Ehkä helpoin ja selvin on se, että jos puhumme teknologiasta niin historiatiedejaottelu ei osaa selittää että putoaako pallo huomenna maahan gravitaation vaikutuksesta ja toimiiko kellosi huomenna. Ja jos annetaan lupa laajentaa lakeja sellaisenaan huomiseen niin se sama toimii eiliseenkin. Ja tämä avaa porttikongit esimerkiksi sille, että maiden liikkeitä mittaavat tutkimukset nykyajassa laajenevatkin induktioiden kautta laattatektonikaksi ja selkeää eroa kokeellisen ja alkuperätieteen välillä ei ole.

Mutta tämän vlogauksen kannalta tärkeää on vain todeta, että he uskovat tähän kahtiajakoon. Ohessa kreationistinen flaijeri tämän vuoden kirjastokeikaukseltaan.

Mutta tärkeää on että historiasta ei haluta objektiivista vaan tarinallista. Kulttuuri on keskiössä. Siksi evoluutioteoriasta kertova saattaa kuulla ”vastustavansa länttä” ja olevansa ”evopunikki”. Helvetin absurdia mutta ymmärrettävää. Tarinanvalitsijoiden keskeisyys tuntuu olevan nykyään "se juttu". (Esim Jordan Peterson luokittelee tarinat siten että mitkä ovat ja eivät ole "arkkityyppisiä". Ja feministinen Frozen ei siksi ole kulttuuria vaan ideologiaa kun taas kaikki mikä rapsuttaa hänen omaa maailmankuvaa on symbolisesti todempaa kuin tosi.) ; Ei ihme että alt-right tykkää Petersonista ja monet sen keskeiset toimijat on viitanneet Evolaan tärkeänä ajattelijana. (Ei tosin Peterson.) Ja Puolimatka ei tiettävästi kannata Evolaa eikä Petersonia. Mutta hänelläkin on alussa mainitsemani erikoinen vapaan sanan ja tradition kombinaatio.

Näkisin että tämän takana on tavallaan se, että tiede on vaikeaa ja tarinat ovat helppoja. Ei ole sattuma että lapsille kerrotaan satuja joissa on opetuksia. Traditionalismi on vain tämän siirtämistä kaunokirjallisuuteen ja sitten meillä on Evola. Ja kun tämä pistetään ylilautaan alkaa memeily. Ja meno on siinä vaiheessa sellaista että Hobbesia hirvittäisi. Jos hän siis vielä eläisi.

Kun sanoin aluksi että intentioita ei aina pidä käyttää jos voi asioita selittää tyhmyydellä niin oikeasti kenties tässä pitää korostaa että salaliittoteorioiden sijaan täytyy vaan tunnustaa että ihmiset eivät ole luonnostaan ja harjoittelematta hyviä järjessä, logiikassa ja tieteessä. Mutta olemme hypersosiaalinen eläin jonka tärkein oppimiskeino pitkään ovat olleet tarinat. Tarinat eivät ole tiedettä ja logiikkaa. Mutta en kutsuisi niitä kuitenkaan ihan tyhmyydeksikään.

---

Viitteet:
John Stuart Mill, ”On Liberty” (1859)
SciManDan, ”Freshly Brewed Comments!!”
Ryan Harrington, ”Right-wing thinker is getting recognized more and more, I notice”
Creationist Cat, ”Sargon of Akkad: This Life In Stupid”
Independent, ”Ukip candidate who repeatedly joked about raping Labour MP has YouTube account stripped of ability to earn money”
Allum Bokhari & Milo Yiannopoulos, “An Establishment Conservatives Guide to the Alt-Right” (2016)
Thomas Hobbes, ”Leviathan or The Matter, Forme and Power of a Common-Wealth Ecclesiasticall and Civil” (1651) [suom. ”Leviathan”]
Karl Popper, ”The Open Society and its Enemies” (1945) [suom. ”Avoin yhteiskunta ja sen viholliset”]
Julius Evola, ”Rivolta contro il mondo moderno” (1945) ”Revolt against the modern world”
Philosophy Tube, ”Steve Bannon” 
Lorkappo, ”Jordan Peterson - "Frozen is Propaganda"” 
Kupuramiekka, ”Vitsin anatomia ; Eli miten "naturalismi" ymmärretään väärin”
Kupuramiekka, ”Mennyt vs. Historia” 

Postmodernismikritiikin kritiikki

En ole seuraajieni toivekonsertti. Osittain siksi, että minua seurannee lähinnä epämääräinen bottiarmeija. Siksipä minulta aika harvoin pyydetään mitään. Tämä on hyvää ja kaunista. Minulta kuitenkin muutama kuukausi sitten pyydettiin, että voisin tehdä enemmänkin postmodernismin kritiikkiä. Sävynä oli tietenkin se, että pyytäjä arvasi minun suhtautuvan postmoderniin vähintään nihkeästi.

Tämä on tuotos jossa lähinnä alustan joitain näkökulmia. Jo tämä johtaa aika pitkään pätkään. Asiaa on paljon. Tärkein oppi on se, että se, että joku vastustaa oikeaa asiaa ei tarkoita että hän ymmärtäisi kritiikin kohdetta tai että tätä kriitikkoa tulisi kunnioittaa älykkäänä olentona vain sen vuoksi että hän on jollain tasolla samaa mieltä johtopäätöstasolla.

Toisaalta maailmassa on sellainenkin asia kuin huono postmodernismin kritiikkiä. Tämä on hyvin samantapainen asia kuin Nietzschen kriitikoiden kanssa; Moni selvästi saa tulkintoja lähinnä Nietzsche -kriitikoilta. Ja peräti sellaisilta kriitikoilta joilla on enemmän mielessään jokin teininen angstinuori jonka ajatusten he jotenkin ajattelevat olevan myös Nietzschen ajatuksia.

Itse asiassa jos nykyään katsoo sanan ”postmodernismi” käyttöä siihen tarttuminen on hyvin heikkoa. Erityisesti silmään tarttuu se, että oikein kukaan ei tunnusta olevansa postmoderni mutta postmodernismia liitetään sitten ties mihinkä. Usein tässä ollaan hyvin epätäsmällisiä. Joskus joku ehkä mainitsee Derridan ja dekonstruktion. Mutta se jää sitten siihen. Hyvin harvoin käsitellään oikein mitenkään mitä siinä kritisoidussa postmodernismissa on. Jos minun täytyisi pyytää normipostmodernismin dissaajalta kuvaus siitä mitä tarkoittaa Derridan differance, olisi kysymys todennäköisemmin ”jaa mikä” kuin osuva terminkuvaus. Nimiä toisin sanoen mainitaan ikään kuin tuomaan tarkkuutta ja osaamisen mielikuvaa. Tietyt asiat kuitenkin toistuvat ja niistä saa aika hyvän kuvan siitä mitä on ymmärretty. Ja tässä tapauksessa varsinkin sitä mitä ei ole ymmärretty.

Ymmärrys ja neljä huonoa Suurta Väärinkäsitystä

Ensinnäkin näyttää siltä, että ymmärretään – ainakin periaatetasolla – että postmodernismi on reaktio modernismiin, moderniin filosofiaan. Ja sen, että postmodernismin ytimessä on ”Suurten tarinoiden” torjuminen. Objektiivisuus sanan tiukimmassa ja konkreettisemmassa mielessä kyseenalaistetaan.

Siinä oli suunnilleen se mikä on ymmärretty. Ongelmana tässä on se, että nähdäkseni USA:n poliittinen ilmapiiri on aika erikoinen. Se on käytännössä kaksipuoluejärjestelmä. Ja sen rajoissa nimenomaan postmodernismista on tullut yleissana jonka alle yritetään maalata kaikenlaista joka itse asiassa ei edes ole postmodernia.

Väärinkäsitys; Postmodernismi on liberaalien juttu joka on kommunismia uusissa vaatteissa. Ja feminismiä kanssa. Tämä itse asiassa erikoista kyllä näkyy siinä miten postmodernin synonyyminä pidetään sekä kommunismia että liberalismia. Joista esimerkiksi itse voisin sanoa että liberalismi on hyvin vahvasti moderni liike. Ja tässä sekaan laitetaan mielellään kaikkea muutakin. Postmodernismikritiikissä rakennetaan hyvin yleisesti epämääräisien analogioiden varaan tulkintoja jotka ovat kaikkea muuta kuin osuvia. Tässä usein puhutaan vainosta ja vainoamisesta tavalla jossa jää huomaamatta että valistushenkisyyden kannustama – eli aika vahvasti modernismi – on nimenomaan esimerkiksi ajanut universaaleja ihmisoikeuksia tavalla joissa on suuren kertomuksen elossaolon henki yhdistettynä ajatukseen siitä että on olemassa todellisia, aitoja ja syviä konflikteja jotka on korjattava.

 Määrittelemällä että ”postmodernismi on kommunismia jossa luokkastota on muutettu vainoksi ja vainotuksi” -temppu on tässä usein tukiteoriana jonka avulla luodaan mielikuvaa yhtenäisestä vastustajaklimppistä. Koska poliittisessa ilmapiirissä on hyödyllistä jos näin voidaan tehdä. ; Siksi huomattavaa onkin että konfliktin huomaaminen ja korostaminen lasketaan enemmän poliittisen suuntauksen kuin sorrettu-sortaja -rakenteen kautta. Poliittisesta korrektiudesta valittavat harjoittavat puhetta konfliktista ja sen valtarakenteiden purkamisesta. Heitä ei kuitenkaan saa sanoa postmoderneiksi- ei vaikka itse asiassa heidän kohdallaan ironista kyllä on usein nimenomaan postmodernia henkeä enemmän kuin esimerkiksi valtaosalla liberaaleista. Samoin ei voi olla huomaamatta että maahanmuuttokritiikissä jossa vastustetaan postmodernia korostetaan jännitteitä ja sortorakenteita maahantunkeutujien ja moraalisesti ylivertaisen uhrikansan välille. Näitä halutaan ratkaista. Tämä kertoo siitä että tarjotut analogiat ”luokkasodasta identiteettipolitiikkaan” eivät ole postmodernismin kriitikoilla kovin tasapuolisia. Tämänlaiset erikoisuudet kertovat että kannanotot ovat nimenomaan jostain muusta.

Itse näkisin tässä myös relevanttina kertoa, että kommunismi ei ole pelkästään teoria luokkajaosta vaan siinä on paljon asioita. Esimerkiksi omistamisesta, työstä ja palkan määräytymisestä. Kommunismi nojaa Marxin ajatuksiin joissa taas on ideoita Hegeliltä. Hegel oli nimenomaan moderni filosofi mammuttimaisine rationaalisine maailmanhistoriaselityksineen. Kommunismissa puhutaan äärimmäisen vahvasta ”suuresta kertomuksesta”. Jos miettii mikä Historiallinen Materialismi on, voi tajuta miksi filosofisessa tekstissä monet postmodernistit nimenomaan hyökkäävät kommunismia vastaan. Ajatus Historiallisesta Materialismista on Suuri Kertomus. Kommunistit yksinkertaisesti katsovat että yhteiskunta etenee suurta linjaa jossa niistä tulee yhä parempia ja parempia. Menestyneiden yhteiskuntien uskotaan seuraavan progressiivisesti toistaan ja vallankumouksen jälkeen tulee parempi maailma. Postmodernisti hylkää tämänlaisen ajatuksen paremmuudesta. Heille olisi järkevämpää puhua erilaisista yhteiskunnista. Esimerkiksi postmoderni Foucault on leimallisesti puhunut kommunistisen teesi-antiteesi -negaation sijaan affirmaatiosta. Jossa syntyy uusi kulttuurinen normi joka sisältää erilaisen valtahierarkian.

Toinen hyvin suosittu on väittää että Immanuel Kant olisi postmoderni tai esipostmoderni ja valistuksen vihollinen. Mikä on omituista koska hänen kategorinen imperatiivinsa tavoittelee nimenomaan rationaalisuuden kautta objektiivista moraalia jota ei voi kyseenalaistaa.

Kolmas suosittu näkemus selitetään että postmodernismi olisi marksismia piilotettuna aikana kun kommunismi oli näyttänyt tehonsa niin vahvasti että jopa Sartre alkoi olemaan kriittinen neuvostoliiton hirmutekoja kohtaan. Tarkalleen ottaen tämä on historiantulkinta jolla yritetään todistaa miten se ensimmäinen asiavirhe olisi jotenkin järkevä. Tässä ajatuksena on väittää että pakon edessä kommunistit piilottivat luokkarakennekritiikkinsä yleisemmin sortajan ja sorretun narratiiviksi. Ja näin kaikki missä on joku sortaja ja sorrettu olisi siten tulkittavissa piilokommunismiksi. Paitsi tietenkin silloin kun alt rightiläinen puhuu sananvapauden tallaamisesta feministisen ylivallan alla ja miten tämä on sortoa ja pahuutta. Tämä väite on tietenkin muutenkin outo juttu. Après mai sentään voisi sanoa että postmodernismin peruskonseptit luotiin jo ennen 1968 vuoden mellakoita joissa oli valtavasti ranskalaisia. Mellakat olivat kommunistisia ja kommunismilla oli valtava suosio. Sitä kenties toivoisi että ihmiset olisivat oppineet ja häpeä pakottaisi tekemään jotain. Mutta tämä on nähdäkseni tarpeettoman optimistisesti ajateltu. Ei ollut mitään paineita piilottaa marksilaisia ajatuksia joita kannatti salaa. Itse asiassa jopa nykyään Zizekin tyyliset hahmot ovat julkean avoimesti kommunisteja. Eikä tästä ole seurannut heille oikein mitään.

Koska ideana on kahtiajako ja ajattelu että kaikki tietävät millä mielipiteillä ollaan demokraatteja tai republikaaneja on luotu analogiamylly jossa salakuljetetaan epätäsmällisyyttä keskusteluun. Tällä epätäsmällusyydellä ohitetaan hyvin suuret ja syvät erot liberaismin, kommunismin ja postmodernin filosofian välillä. Tämä tarkoittaa sitä että käsite ”postmoderni” itsesään menettää tarkkuuttaan eli sisältöään. Termin käyttäminen muuttuu tyhjäksi. Siksi postmodernin kriitikot monesti eivät osaakaan postmodernia, kritiikkinsä kohdetta. Termi on heille pelkkää asennetta ja siihen liittyviä negatiivisia konnotaatioita.

Neljäs suosittu väite on ajatella että identiteettipolitiikka on jotain joka syntyy ja on kuvattu ja toivottu rakenne postmodernismissa. Että yksilö kuvataan ja korvataan jonkinlaisella ryhmällä. Tässä on hyvin erikoienn tapa kohdella postmodernien tapaa käsitellä identiteettiä. Kun nimittäin katsomme esimerkiksi Foucaultia, hän opettaa että yksilö oppii dialogissa ympäristönsä kanssa, jolloin identiteetti ei synny pelkästään siitä että sinulla on ominaisuus vaan siitä miten muut kohtelevat sinua tämän pohjalta. Derrida puhui hyvin vähän politiikasta ylipäätään ja häntä kuvasi se, että ryhmät eivät nekään ole mitään objektiivisia konstrukteja ja kiistaryhmien välit on aina kyseenalaistettava nekin. Ryhmien sijaan postmodernistit puhuvat usein eri rakenteista jotka rakentavat ja ylläpitävät näitä ryhmiä. Esimerkiksi kun Foucault puhuu vallasta hän ei liitä siihen minkäänlaisia moraalisia arvostelmia. Hänelle valta on vain sitä että voi aikaansaada muutoksia maailmassa. Se ei siis ole ollenkaan samanlainen torjuttava peikko kuin kommunistien luokkasodassa jossa on oikeaa sortoa jonka yöstä pitää nousta. Ja miten nämä valtaa tukevat eivät ole essentiaalisia ja muuttumattomia ja siksi ryhmät voivat muuttua, aivan kuten ne tuottavat rakenteetkin. (Joka sanoo esimerkiksi että yhteiskunnat eivät ole samanlaisia, niissä ei kiinnitetä samoihin piirteisiin huomiota samalla arvostuksella jne.) Postmoderni kritisoi essentialismia. Myös ryhmäessentialismia. Siksi aina kun joku puhuu essentialistisin termein siitä mitä postmodernit tarkoittavat tai eivät tarkoita, nämä ihmiset eivät tunne kritiikkinsä kohdetta.

Ja oli tälle kaikelle jonkinlainen lähdekin saatavissa.

Annan tätä tukemaan kannanottoja jotka ovat mielestäni hyviä esimerkkejä ja selvennyksiä. Kun olen heittänyt suurimmat teoreettiset linjat esiin on hyvä nähdä miksi antamani esimerkit ovat relevantteja. Ne kaikki on nostettu Hicksin kirjasta ”explaining postmodernism”. Teos on järkyttävän huono; Se yrittää näyttää kunnioitettavalta teokselta, mutta sitä ei olisi taatusti julkaistu yhdessäkään akateemisessa julkaisussa. Se onkin julkaistu yksityistaholla vaikka vertaisarviointia tai muuta tarkastamista. Tämä teos on siitä mielenkiintoinen, että sen jälkeen Tapio Puolimatkan kirjat vaikuttavat laadukkailta ja vain kohtuudella asioita vääristeleviltä.

Hicksin teoksessa on hyvin vaikeaa sanoa onko internetmaailma ottanut hänen asiansa todesta. Vai onko Hicks vain pyrkinyt muokkaamaan ja sanallistamaan sitä postmodernia kritisoivaa kulttuuria jota maailma on pullollaan. Tällä ei ole väliä. Lopputulos on silti hyvin laadutonta.

Yleisesti en välitä puhua siitä mikä on tai ei ole julkaissut kirjaa. Mutta tässä on tehty aika yksinkertaisia asiavirheitä aivan perustason kysymyksissä. Jolloin on pakko herätä siihen miten tämä kirja on tullut julkaistuksi.

Teoksesta löytyy esimerkiksi sitaatteja joita on laitettu ihmisten suuhun joita nämä eivät ole koskaan sanoneet. Ehkä alleviivaavimmin jo ensimmäisillä sivuilla Foucaultin suuhun laitettiin kannanotto totuudesta ja järjestä jota hän ei ole koskaan sanonut. Mutta josta tiedetään, että hänen väitetään sanoneen niin.

Teoksessa on paljon asiaa siinä mielessä että jos haluaa opetella irrallisia knoppitietoja teos on mainio. Mutta sen pääteesit ovat todella hämmentävän heikolla pohjalla. Asiavirheitä tehdään paitsi postmodernissa filosofiassa niin myös modernissa filosofiassa. Joka on mielessäni erityisen vakava asia. ; Itse asiassa teoksen asiavirheet yhdistettynä johtopäättelyihin on oikeastaan ymmärrettävissä aika helposti sitä kautta että Hicksillä on näkemys siitä että jos ei ole hänen kanssaan samaa mieltä poliittisesti on antirealisti. Tämä on varsin helppoa huomata vähintään siinä vaiheessa kun monet positivismin muodot määrittyvät kategoriaan anti-reason. Tähän johtopäätökseen ei tavallaan päästä ilman näitä virheitä. Joten ei ole ihme että Hicks sitten tarjoaa näitä virheitä. ; Ironisinta tässä kaikessa on se, että Hicks pyrkii luomaan analogioita ja vähentämään käsitteiden eksaktiutta termien loogisessa mielessä. Mutta samanaikaisesti hän liittää niihin termejä joissa on hyvin helposti tunistettavia negatiivisia tai positiviisia konnotaatioita. Joten teos on emotivistinen teos joka värittää tunnelmaa siitä mitä mielipiteitä kohoaa samalla kun se heikentää teoksen tarkkuutta ja rationaalisia ansioita. Tämä on tietenkin kirjan pääviestin ja pinnallisen rationaalisuuden rakastamisen ja tunteilunvastustamisen teemojen kannalta erikoista.

Kirjassa muutenkin asioita luokitellaan. Kritisoitujen argumentteja ei kuvata. Eikä kriittisissä argumenteissa yleensä ottaenkaan kuvata myös niitä kriittisiä argumentteja. Vain kerrotaan että niitä on ja ne ovat vahvoja. Hän puhuu vain vastustamiensa motiiveista ja intresseistä hyvin paljon ja selittää johtopäätökset mieluummin niiden kautta. Tämä on hyvin mielenkiintoinen lähestymistapa. Ainakin kun teos itse kuvaa tämänlaisen prosessoinnin toisaalla ”postmoderniksi” ja subjektiiviseksi. Muutenkin kuvauksista puuttuu aikalailla lähteetä. Ei-filosofeja koskevat kohdat pitävät sisällään useita sivuja ranttia mallia Postmodernistit sanovat sitä ja tätä ja ei kerrota että missä ja kuka. Jos sinulla on teos jossa ei neljään sivuun ole ainuttakaan lähdettä ja se koostuu pitkistä luetteloista edellämainuttua ranttausta, on siitä tietenkin saatva teoksia ja sivunumeroita. Missä on sanottu niin. Suuri osa materiaalista oli niin omituista että uskoisin sen olevan enemmän konservatiivien syytöksistä kuin postmodernien filosofien omista sanomisista ja kuvauksista.

Mutta itse teokseen.

Kirjassa on kaksi suurta teesiä;
1: Ensinnäkin epistemologian kriisi johti siihen että postmodernismi oli mahdollista.
2: Toiseksikin kommunismin sosiaalinen kriisi on syy miksi postmodernismi oli pakko keksiä. Itse asiassa kaikki kuvaamani postmodernismikritiikin suuret virheet paistavat esiin jostain kohdasta tätä teosta. Tämä ei tietenkään yllätä sillä konservatiivipiirit pitävät tätä tärkeänä teoksena. Ja esimerkiksi Jordan Peterson on suositellut teosta seuraajilleen. Teoksessa on monia filosofeja. Postmodernia alustetaan esimerkiksi modernien ajattelijoiden kuten Kantin ja Hegelin kautta. Tätä katta on varmasti noussut ajatus siitä että Kant olisi jotenkin erityisen tuomittava filosofi.

Huomiotaherättävää on se, että hän kuvaa Catherine MacKinnonia postmoderniksi ajattelijaksi. Tässä on tietenkin haluttu luoda kuvaa että feminismi olisi aina postmodernia. Tämä olisi onnistunut paremmin jos ottaisi esiin jonkun postmodernin feministin. MacKinnon on sen sijaan tyyppi joka voi olla ärsyttävä ja äärifeministi. Mutta hänen filosofiansa on hyvin ankarastikin postmodernin vastainen. Hän itse asiassa on aivan suoraan kritisoinut postmodernia filosofiaa. MacKinnonin feminismi nousee vahvasti modernismin pohjalta. Tämä vaikuttaa jopa olevan tahallista, sillä fiksu ihminen lukee lähteitään ja Hicksin teoksessa käytetty lähde sille miten MacKinnon on postmodernilta pohjalta vaatinut pornon sensurointia itse asiassa kritisoi eksplisiittisesti postmodernia pohjaa ja nojaa sen sijaan ajatukseen että neutraali ja objektiivinen havainto on että pornografiaan liittyy esimerkiksi siitä miten naisia kohdellaan pornonteossa ovat syy. (MacKinnonin logiikka muistuttaa hyvin paljon sitä miten maahanmuuttokriitikot esittävät rikostilastoista että maahanmuuttajat täytyy torpata. Ei sillä että kaikki ovat pahoja vaan viittaamalla objektiivisina pitämiinsä yli- ja aliedustuksiin tilastoissa. Onko tämäkin siis postmodernia? Doubt that!) MacKinnonin pääteeseinä kulkee ”Realities and experience”. MacKinnonilla on myös hyvin moderni lähestyminen ihmisoikeuksiin objektiivisina suurina kertomuksina ja näkee esimerkiksi että postmoderni katkaisee yhteytensä liiaksi niihin realiteetteihin joiden vuoksi ihmisoikeuksia on katsottu tarpeellisiksi in first place.

Muutenkin Hicksin feministien käsittelyssä on erikoista että mukaan livahtaa postmodernia kritisoivia feministejä, kuten esimerkiksi Andrea Dworkin. Tämä on niin säännönmukaista, että sitä ei voi pitää pikku pukkina. Kun postkolonialistinen feministi nähdään modernin sijaan postmodernina puhutaan kyllä aikamoisesta epätäsmällisyydestä.

Toki on hauskaa nähdä miten Foucaultin ja Lyotardin ajatus vallan ja tiedon suhteesta on nähty niin että Hicksistä postmodernismi taistelee tiedon ja vallan suhdetta vastaan. Näiden filosofien mukaan tietoon liittyy aina irrottamattomasti valtaa. Käsitteet rajaavat asioita. Ja jos esimerkiksi minä opetan jotain jossain youtubessa mukana on asenne jossa minä muutan maailmaa – omaan siis Foucaultin mielessä valtaa – ja tämä muuttaa sinua eli määrittää että minulla on valtaa sinuun. Foucaultille ja Lyotardille tämä on neutraalia ja väistämätöntä. Valta ja tieto ovat väistämättä jossain suhteessa keskenään. Ei siis voida siivota tietoa vallasta koska ne joka tapauksessa nivoutuvat maailmaan. Jopa ankarin postmodernin kriitikko tunnustanee että tarvitsemme tietoa voidaksemme toimia funktionaalisesti maailmassa. ; Ironista kyllä Hicks jopa esittelee itselleen tärkeitä modernistisia hahmoja ja näistä hän mainitsee Francis Baconin. Joka heitti ”tieto on valtaa” tyylisiä sitaatteja. Erot tästä postmodernismiin eivät tavallaan ole niin suuria.

Hicks myös väittää, että postmoderni tekstintulkinta tarkoittaa sitä että lukija tuottaa omia subjektiivisia kokemuksia tekstiin jotta saa sieltä esiin kirjoittajan rotua, sukupuolta uskontoa ja monia muita vastaavia piirteitä korostavia intressejä. Joka taas on antiteesi sille mitä Derridan ”kirjailijan kuolema” ja dekonstruktio tarkoittavat Derridalla. ; Koko Derridan idea on nimenomaan se, että tulkinnassa kirjoittaja on kuollut. Dekonstruktiossa tehdään tulkinta joka pyrki pelkästään tekstin sisäiseen logiikkaan. Ja tästä sisäisestä logiikasta nousee esiin asioita joilla on tiettyjä piirteitä. Kuten tapoja jäsentää maailmaa. ; Löydät jännitteitä pelkästään niistä työkaluista joita teksti sisältää. Toisin sanoen Derridan koko idea oli juuri se että luovutaan objektiivisesta ulkopuolisen tarkkailijan ja lukijan näkökulmasta. Derridan oman määrittelyn mukaan dekonstruktiossa pyritään sitoutumaan teoksen itsensä antamiin teemoihin. Hicks päinvastoin väittää että dekonstruktio poistaa merkityksen. Ja menee vielä pidemmälle; Että jos teksti voi merkitä mitä vain se myös tarkoittaisi sitä, että postmodernille kaikki kirjat olisivat yhtä hyviä ja huonoja. Kuitenkin dekonstruktion perinteeseen tutustuvat näkevät että hyvät kirjat eivät torju erilaisia tulkintoja. Eli mitä enemmän, useampia ja erilaisempia tulkintoja kirja herättää lukijassa, sitä parempi teos on. Esimerkiksi Raamattua on pidetty erinomaisena teoksena postmodernissa mielessä koska siitä nousee hyvin paljon tulkintoja ja keskustelua. Sama merkityskirjo ja teoksen itsensä tarjoamat työkalut kuten synnin tapaiset toiminnat, eivät tarjoa jännitteitä syvämietteiselle tulkintakirjolle esimerkiksi ”Puppe” -kirjoissa. Ajatus monesta tulkinnasta on hyvin kiinnostava koska siinä selvästi sotketaan se, että jos teokselle voi antaa useita eri tulkintoja tarkoittaisi samaa että kaikki tulkinnat olisivat yhtä hyviä. Tämä on aikamoinen non sequitur. Jos esimerkiksi ”13 reasons why” näyttäytyi puolisolleni kiusaamisenoppikirjana kun taas toinen näkee sen voimauttavana sarjana itsemurhasta kun taas itse näen sen teoksena joka käsittelee seksuaalisen häirinnän torjuntaa, niin ei se tarkoita että ”yhtä hyvä” tulkinta olisi että tämä sarja käsittelisi perunankuorintaa tai uskontoa. Teos ei tarjoa uskontoa työkaluksi joten tämä tulkinta vaatisi nimenomaan antidekonstruktio-otetta jota on toki tavattu esimerkiksi kristityissä jotka löytävät saatanallisia merkityksiä ja marksismia ties missä. Mikä on tietenkin ironista koska tälläinen ”objektiivisuuden ja maailmankuvan syvän totuuden” mukaantuova tulkintatapa on tavallaan juuri sitä modernia jota vastaan derrida on tullut kehittäessään koko dekonstruktion konseptin.

Mutta huonointa on Kant -teorisointi. Hicksin näkemyksessä hän aloittaa postmodernin tuhon hyökkäyksenä tietoa vastaan. Ja hän aloittaa tämän Kantista. Hän väittää suoraan, että Kant on valistuksen vastainen filosofi. Tämä on ajatuksena hyvin erikoinen. Kant on yleisesti ottaen pro-valistus. Hän korostaa nimenomaan ihmiskuvaa jossa ihminen vapautuu siitä että joku toinen holhoaa hänelle totuuden. Kantille esimerkiksi moraalilakiin ei tarvita instituutioita. Individualismi, rationalismi ja muut vastaavat arvot olivat Kantille rakkaita. Hicks suoraan väittää, että Kantista objektiivisuus pitää hylätä ja että me voimme pelkästään tulkita jotain joka on meidän oma subjektiivinen luomuksemme.

Kantin kritiikki on tärkeää koska tätä kautta Hicks saa kuljetettua ison osan moderenista ajattelusuuntauksista ja valistusajattelusta ”postmoderniksi”. Sen heikkous on ilmiselvä kaikille jotka oikeasti ovat edes aika alkeellisella tavalla opetelleet Kantin noumenaalisen ja fenomenaalisen maailman konseptierot. Kantilla ei ole mitään subjektiivista luomusta vaan hän korostaa että maailma jonka koemme on jotain joka tulee ihmisen ulkopuolelta ihmisten aistijärjestelmiin prosessoitavaksi. Ja että havaitsemme näitä aistien prosessoimia asioita. Sillä kun sen tajuaa tiedostaa että Hicksin väännelmä on olkiukko. Ja kenties syvin olkiukko tähän asti. Vaikka olenkin maininnut todella räikeitä perustason epäosaamisia.

Asiaa syventää se, että Kant oli hyvin ankarasti Humen skeptismiä vastaan juuri sen vuoksi, että hän korosti objektiivisuutta. Totuuden ja ehtojen avaruuksia heittelevä Kant rakenteli loogisia konstrukteja syvällä innolla. Kant oli filosofisesti empiirinen realisti. Hänen moraalikseenkaan ei kelvannut mikään kategorista imperatiivia vähemmän sitova tai subjektiivinen. Hicks vieläpä väittää että Kantin ajatus olisi että järkeä ei pidä käyttää koska tunteet ja intuitiot riittäät. Immanuel Kant on siitä jännittävä ihminen että hänestä tunteiden lisäksi myös rationaalisuus oli ihmisen ominaisuus ja ihmisen sisällä. Jos lukee hänen etiikkansa niin tosiasiassa Kant nimenomaan ajaa jopa hyvin järkikeskeistä moraalia. Sellaista jossa haetaan kylmää ulkopuolista realismia ja periaatteiden seuraamista. Tämä tulee hyvin vahvasti esille kun katsoo hänen esimerkkejään jossa tunteenomainen tilanne joka vaatisi murhaajalle valehtelua ei ole oikein koska rationaalinen hyveen periaate olla valehtelematta on korkeampi. En pidä näistä johtopäätöksistä mutta se tekee minusta vähemmän kylmän periaatekeskeisen järjenkautta ajattelevan moralistin. Olenkin itse asiassa syvästi sitä mieltä että tunteilla ja vaistoilla on syvä, jopa evoluutiopsykologinen, tausta. Ja tässä mielessä minä olen Hicksin määritelmissä postmoderni rationaalisuuden hylkääjä verrattuna Kantiin…

Näyttää kuin Hicks olisi lukenut kirjan otsikon ”Puhtaan järjen kritiikki” ja luullut että tässä nyt sitten tuhotaan järki. Kant moitti puhdasta järkeä empirian ulkopuolella koska hänestä maailma joka on empiirinen ja havaittava tuottaa meille selkeää tietoa mutta jos tälläistä sidosta ei ole niin järki voi viedä meidät mitä ihmeellisempiin päätelmiin. Ja osa näistä päätelmistä on keskenään ristiriidassa. Jolloin puhdasta järkeä ei pidä Kantista käyttämän. Ei vaikuta järin tieteenvastaiselta. ; Itse asiassa Immanuel Kantin ajatukset tarjosivat valtavasti perustaa individualismille. Joka Hicksin mukaan on valistuksen ydintä. Koska se on.

Ironiamittarin Lopuksi;

Karkeasti sanoen; Jos uskot että käsitteet ovat käteviä koska ne kategorisoivat asioita ja että tämä tarkoittaa sitä että hyvä käsite rajaa aina jotain ulkopuolelleen, olet postmoderni. Sillä tämä on sitä paljonpelättyä relativismia. ; Esimerkiksi Derridan dekonstruktiota pidetään inhottavana koska siinä mukamas väitetään että se että hierarkiassa oleva keskus olisi tehty sortamista varten. Derrida itse on kuitenkin korostanut että hän ei ole väittänyt että hierarkiat olisi tehty tavoitteena sortaa ja sulkea kategorian ulkopuolelle. Vaan että tämä sortaminen on hierarkian funktio jota ei voi estää. Hän ei edes väittänyt että voisimme mitenkään päästä eroon hierarkioista. Tai maalannut niiden päälle suurta narraatiota hyvyydestä tai huonoudesta.

Postmoderniksi ajattelijaksi leimataan helposti esimerkiksi jos ajaa homojen oikeuksia. Mitä he tällä tarkoittavat on tarkemmassa analyysissä epätarkkaa, epäselvää ja obskuuria juuri sellaisella tavalla joka on ironista koska se tuntuu olevan sitä minkä vuoksi postmodernismi nähdään roskana. Helpoin tapa korjata ajattelua on ajatella, että postmoderni hylkää modernin projektin eli uskon tiedon kasvuun ja kasaantumiseen ja ihmisen kykyyn viisastua lisääntyvän tiedon ansioista. Itse asiassa tässä vainon parantamisesta puhuva arvottava puhe on itse asiassa ei-postmodernien elementtien tuomista kontekstiin. Identiteettipolitiikkaa postmoderniin sotkeva on liiaksi essentialisti. Toki näissä voi silti olla sama kuin Nietzschessä. Filosofit eivät ole sanoneet mitään mutta joku oppimaton nyylä teiniangstissaan kuvittelee harhaisesti olevansa niin kova ubermench ja nihilisti. Tällöin vika ei tietenkään ole Nietschessä vaan siinä että tämä teinipoika ei ole häntä ymmärtänyt. Asia ei muutu viisaudeksi sillä että joku kritisoi teinipoikaa glorifioiden kritiikkinsä kohteen joksikin kunnioitetuksi filosofiksi. Sillä tässä tehdään sama ymmärtämättömyysvirhe kuin se teinipoikakin.

Nämä virheet olisi yleensä helppoja korjata ihan vain lukemalla asiasta jotain yksinkertaisia avustavia teoksia. Sellasia jotka eivät ole lähtökohtaisesti sellaisia joiden tehtävänä on lytätä postmodernismi. Yleensä ottaeen lukeminen kannattaa aloittaa jostain tulkintaa helpottavasta oppaasta joka ei kritisoi vaan kuvaa mitä tyypit ajattelevat. Sen jälkeen kannattaa lukea filosofin itsensä sanomisia. Ja sen jälkeen kannattaa tutustua kritiikkiin. Sillä jos hyppää suoraan kritiikkiin voi käydä niin, että käteen tarttuu sama kuin evoluutiokritiikin kohdalla. Kreationistikirjan lukemisen jälkeen sinulla on useita vääriä käsityksiä siitä mitä evoluutio ylipäätään tarkoittaa. Etkä tiedä tätä koska opiskelu vaatisi ymmärrystä jota sinulla ei ole kun et ole lukenut niitä kirjoja joissa on se mitä evoluutiosta oikeasti sanotaan.

Nyrkkisääntönä onkin että jos et ole lukenut tätä prosessia tässä järjestyksessä kritiikkiin asti, sinulla ei ole mitään validia mielipidettä edes kritisoida. Sinulla on enemmän tai vähemmän ei-oppinut ja perusteeton mielipiteily. Sellaisella ei ole sijaa minun arvostamassani modernissa maailmassa jossa rationaalisuus ja objektiivisuus ja asioiden kuvaaminen oikein ovat kaiken ytimessä. Jos et kannata näitä voit saman tien olla postmoderni itsekin. Olet ainakin relativisti.

---

Viitteet:
Michel Foucault, “Discipline and Punish” (1975) [suom. ”Tarkkailla ja rangaista”]
Stephen Hicks, "Explaining Postmodernism" (2004)
Catharine A. MacKinnon, ”Points against Postmodernism” (2000)
Jacques Derrida, ”Of Grammatology” (1967)
Jacques Derrida, “Writing and Difference” (1978)
Immanuel Kant, “What Is Enlightenment?” (1784)
Immanuel Kant, ”Kritik der reinen Vernunft” (1781) [suom. ”Puhtaan järjen kritiikki”]

Pieni ajatus ; Pärjäilen samasta syystä kuin maailma on erikoinen

Viime aikoina on puhuttu "totuudenjälkeisestä ajasta". Erityisesti liberaalit ovat kannattaneet tätä ajatusta ; Heidän kannaltaan politiikka onkin mennyt "väärään suuntaan". On ollut maahanmuuttokriittisyyden nousua, brexitiä ja Trumpin voittoja. Tämä on saanut itseltäni pienen annoksen ihmetystä, ihan siksi että liberaalit ovat pitkään olleet sellaisia että he ovat korostaneet moniarvoista kulttuurien yhteentörmäämistä johon ei käytetä ajatusta kulttuurien sulatusuunista ("melting pot") vaan salaattikulhosta.
1: On erikoisen merkillepantavaa huomata, että "totuudenjälkeisestä maailmasta" puhumista vastustetaan kahdelta rintamalta. Osasta se antaa voimaa natseille. Ja osasta se on hölynpölyä jota huonot häviäjät kertovat. Ensimmäinen on postmodernismin kannattajia joiden kohdalla "kulttuuristen normien dekonstruktio" on koettu eettisenä voimana ja jolle on epämiellyttävää törmätä siihen että siihen voidaan liittää vastenmielisiä ilmiöitä. Ja toisaalta ne jotka eivät mielellään halua mainita itseään ja postmodernismia samassa lauseessa koska postmodernismi on kuitenkin assosiatiivisessa suhteessa niihin "virallisesti väärän puolueen poliittisiin vihollisiin". 

Tässä kohden on kuitenkin syytä huomata että postmodernismi on vallannut lisää alaa. Ne suuntaukset, jotka perinteisesti ovat vastustaneet postmodernismia ovat ottaneet sen keinoja käyttöönsä. Uuskonservatiivien tilalle ovat tulleet esimerkiksi "alt-right"-piirit. Lilja Tamminen blogasi mainiosti asiasta.

"Sinun mielipiteesi ei voi olla väärä, koska se on sinun mielipiteesi. – Timo Soini
Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan. – Perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo
Jos nimet jättäisi pois, nuo lainaukset voisivat olla kuin suoraan amerikkalaisen queer-vasemmistolaisen postmodernin kirjallisuuden opiskelijan opinnäytetyöstä. Postmoderni suhde faktoihin ei ole aivan uusi ilmiö; sitä on akateemisesti kritisoitu ainakin 1990-luvulta asti. Tämä relativismi ja subjektivismi voi tuntua harmittomalta, mutta laajasti kansan keskuuteen levitessään se on 2010-luvulla luonut erinomaiset apajat kasvavalle identiteettipolitiikalle ja lopulta tämän hyväksikäyttöön perustuvalle propagandalle ”totuudenjälkeisessä” maailmassa."

Tässä tilanteessa voidaan nähdä että moni on ollut optimistinen valistushenkisellä tavalla. Ja tämä on virheellistä. ; Internet on tannut sen että on entistä isompi mahdollisuus päästä käsiksi tietoon. Mutta tiedon lisäksi kaikki informaation jakaminen on helpottunut. Kaikelle on niche.

Olen itse asiassa itse elänyt tälle voimaa antaneen ilmiön kautta. Tätä valottaa valistusihanteissaan pettynyt tiedeyoutubettaja Derek Muller. Hänkin puhuu post-truth -maailmasta. Hän ihmettelee miten erilaisuuden kohtaaminen ei ole lisännyt faktakeskeisyttä ja suvaitsevaisuutta. Ja miten tieto on helpommin saavutettavissa, on faktojen paino elämässä vähentymässä. Valeuutisten lisääntyminen ja muut vastaavat ilmiöt on selitettävä jotenkin.

Hän muistuttaa maailmasta josta olen hyötynyt. Olin lapsena ja nuorena nörtti. Tämä tarkoitti sitä että minulla ei ollut kovin laajaa piiriä joiden parissa jakaa kiinnostuksenkohteita. Internetin myötä asia muuttui. Ympäri maailmaa löytyi samanmielisiä. Syntyi esimerkiksi erilaisia kaveripiirejä evoluutioteoriasta kiinnostuneiden kesken. Ei ole niin hullua ihmistä että internetistä ei löytyisi jotain hikipediaa tai ylilautaa hänelle sopivaksi yhteisöksi!

Ja tämä täsmälleen sama on sitten koskenut myös kaikkia muita ääriryhmiä. Internet on tehokas keino etsiä, suostutella ja rekrytoida uusia jäseniä. Ja koska emme ole valistusihanteen taustaolettamia viisaita ihmisiä, emme konfliktitilanteessa ota opiksemme. Eli mene keskusteluun virhekäsityken kanssa, opi sitä virheeksi ja nauti prosessista. Sen sijaan kyse on juuri siitä mistä Tamminen kirjoitti "Ensinnäkin yhteisö luo heimovaistojemme mukaista yhteishenkeä, joka tuntuu hyvältä, koska se korostaa omaa oikeassaolon kokemustamme, joka samalla erottaa meidän muista, ”vääristä” ryhmistä. Toisaalta, koska yhteisöt koostuvat lukemattomista ihmisistä, yhteistä todellisuuskäsitystä pyritään jatkuvasti muokkaamaan, yleensä tiukentamalla ”puhtauden” ehtoja sallitun todellisuuskäsityksen ympärillä." Tämä on ollut aina läsnä, mutta internet levittää sen tehokkaammin ympärilleen. Ihmistä ajaa confirmation bias ja konflikti koetaan usein riidan eikä oppimisen lähtökohdaksi - ja tässä asiassa myös itse ns. "kuulun lajiin".

Piispa, oikeus uskoon ja uskonnottomien ylivalta

"Tuo ero on nyt poistettu lakitekstistä, mutta ajatus on oikea. Solvaus tarkoitti sellaista tietoa, joka on omiaan saattamaan henkilön halveksimisen alaiseksi. Sellaisia tietoja julkaistaan mm. minusta jatkuvasti. Herjaus tarkoitti henkilön väittämistä syylliseksi rangaistavaan tekoon, siis esim. ”Teosta tuomitun X:n sijasta murhan teki todellisuudessa Y, joka on edelleen vapaalla jalalla.”"
(Jukka Kemppinen, "lähdesuoja")

Perinteisessä ajattelussa on esitetty, että ihmiset olisivat rationaalisia olentoja joilla on vapaa tahto. Tälle perustalle on rakennettu esimerkiksi valistusihanne. Ihanteena on Sapere Aude. Ja jos jokin asia on Totta niin sitten tasapuolisessa ja neutraalissa keskustelussa tämä asia hyväksytään useammin. Ja näin ei tarvita erillistä valvontakoneistoa. Tosin valistukseen kuuluu pluralistisia ellei peräti relativistisia sävyjä siinä mielessä että siinä tiedostetaan että jos ihmisten annetaan vapaasti päättää asioita niin sitten he eivät päätä samalla tavalla. Tässä mallissa jos jokin joutuu erikseen painostamaan, indoktrinoimaan tai dogmatisoimaan, niin se vihjaa vapaan ajattelun rajoittamiseen.

Tästä ajatustavasta voidaan vetää juuria vaikka siihen miten Aristoteles esitti että puhetaidossa on kysymys siitä että sanomisen muotoilu kohtaa järjen ; Hyvässä viestissä logos (järki), pathos (yleisön tunteiden hakeminen) ja ethos (sanojan karismaattisuus ja hyveellisyys) ovat yhteistyössä.

Myöhemmin tämä on kääntynyt karkeasti ottaen siihen suuntaan että retoriikka nähdään huijaamisen ja manipuloinnin taitona kun taas logiikka ja järki ovat jotain joka kuitenkin paistaa ihmisissä. Luottamus järkeen on kuitenkin säilynyt monilla.

Oma pessimismi.

Itse olen niitä pessimistejä jotka mukailevat enemmän Arthur Schopenhauerin maailmaa. Siinä missä moni logiikan ja päättelyvirheiden kirja esittää olevansa järjen puolustaja, Schopenhauer näki että vänkäämisessä on usein siinäkin kysymys siitä että halutaan mahdollisimman vakuuttavasti oikeuttaa oma mielipide, vängätä ja puolustaa omia näkemyksiä mahdollisimman hyvin. Kysymys on siis siitä että jos perinteinen retoriikka tuomitaan usein tarpeettoman kategorisesti niin sama toimii kääntäen myös logiikan kohdalla: Loogisuus ei ole aina niin ihanteellista kuin se esitetään vaikkapa erilaisissa argumentointioppaissa. Schopenhauerin jäämistöstä löydettiinkin "Taito olla ja pysyä oikeassa" -teos, joka lähestyy väittelyä kisana jossa tavoitellaan voittamisena.

Tästä huolimatta minulla on jonkinlainen suhde vapaaseen tahtoon. ; Se vain ei ole kovin tavanomainen. Koska en pidä ihmisiä useinkaan kovin sisäisesti vapaina - he ovat kaavamaisia rutinoituneissa toiminnoissaan ja esimerkiksi heidän keksimänsä vitsit ovat varsin ennustettavissa, toisaalta myös ideologiaan heittäytyminen kaavamaistaa heidän ajatuksiaan hämmentävän ankarastikin. Mutta tällä ei ole merkitystä koska olen kompatibilisti. Toisin sanoen jaan vapaan tahdon sitä kautta onko lähde itse vai onko lähde painostava. Näin ollen esimerkiksi kasvatus on aina ideoiden siirtämistä ihmisiltä toisille. Mutta tätä voidaan tehdä indoktrinoivassa hengessä jolloin kyseessä on vapaan tahdon rajoittaminen. Tai se voidaan tehdä neuvottelullisesti ja neutraalisti jolloin ihminen päätyy valitsemaan kaavamaisesti sen mikä on hänelle itselleen luontevaa. Tämä on toki dogmaattista ja lukkiutuvaa ja ennustettavaa ulkopuoliselle. Mutta oleellista meille kompatibilisteille onkin tämän kaavamaisuuden lähde.

Ylläoleva oli pitkä alustus Piispan puheille.

Piispa Seppo Häkkinen sai näkyvyyttä "Verkkouutisissa". Tässä esitettiin melko tiiviitä väitteitä. Ja niiden perussääntö on se, että Häkkinen on hylännyt valistusihanteet. Ja hänen ihmiskuvansa on jopa negatiivisempi kuin minun. Ja hänen moraalinsa todennäköisesti myös. Tämänlaatuiset tilanteet ovat melko harvinaisia. Vielä erikoisemmaksi tilanteen tekee se, että piispat ovat tiettävästi oikein hyvin koulutettuja ja kirkko on sidottu eettisyyskysymyksiin aika tiukasti. Tässä mielessä ihanteen ja käytännön välillä on jännitettä joka kieltämättä ajaa kohti sellaista suuntaa että lienee parasta kyseenalaistaa valistusihanteet tai ainakin niiden toteutuminen kristillisten piirien sisällä.

"Seppo Häkkisen mukaan neutraali näkemys uskontoon johtaa uskonnottomuuden ylivaltaan." ... "Nykyään on yleistynyt näkemys, että uskontoa tai uskonnollisuutta tulisi arvioida katsomuksellisesti neutraalilta pohjalta." ... "Julkisuudessa on esitetty mielipiteitä, joissa on haluttu kieltää esimerkiksi kaikki päiväkodeissa ja kouluissa tapahtuva uskonnonharjoitus" ... "Neutraalisuus ei siten merkitsisi kaikkien katsomusten tasa-arvoa, vaan yhden katsomuksen, uskonnottomuuden, ylivaltaa. Tämä riistäisi piispa Häkkisen mukaan samalla lapselta oikeuden omaan uskontoonsa." Huomattavaa on että Häkkinen ei puhu katsomusaineiden opettamisesta vaan nimenomaan uskonnonharjoittamisesta. Tämä voidaan sitoa muuhunkin kuin jostain "Enkeli taivaan" -laulamiseen joulujuhlassa. Tämä voidaan sitoa myös siihen että koulujen uskonnonopetus - jopa silloin kun opetetaan "lapsen omaa uskontoa", (lue "lapsen vanhempien uskontoa") - olisi tunnustuksetonta. Eli uskonnonopetus ei ole uskonnonharjoittamista vaan tästä uskonnosta neutraalisti kertomista. "Hänen mukaansa lapsella ei ole välineitä myöhemmin arvioida uskontoja ja katsomuksia, jos hän jää ilman uskonnollista kasvatusta." ... "Piispa toteaa, että ”hyvään elämään kuuluu lapsen oikeus uskoon ja Jumalaan” eikä tätä oikeutta saa viedä."

Toki ensimmäinen ajatus on varmasti se, että tämä uutinen oikoo ja demagogioi. Mutta itse asiassa koko Häkkisen mielipidekirjoitus Suomen Kuvalehdessä on tätä uutista tymäkämpi. (Häkkinen toki haluaa myydä asiaansa jonain rationaalisempana ja vakavampana ja järkevämpänä, jopa akateemisen ajattelun popularisoimisella. Mutta sen kutsuminen mielipidekirjoitukseksi osuu lähemmäs totuutta.) Tässä korostetaan esimerkiksi juuri sitä että lapsen ei saao oikeasti valita. Vanhempien on valittava hänen puolestaan. "Kirkkoon kuuluvatkin vanhemmat saattavat nykyään jättää lapsensa kastamatta ja vaille uskonnollista kasvatusta. Ajatuksena on, että lapsi voi sitten aikuisena päättää, mihin uskoo vai uskooko mihinkään ja liittyykö johonkin uskonnolliseen yhteisöön vai ei. Kauniilta kuulostava ajatus on käytännössä lapsen uskonnollista heitteillejättöä."
Tässä hän viittaa jopa YK:n lastensuojeluun. "YK:n Lapsen oikeuksien sopimuksen 14. artiklassa taataan lapselle ajattelun, omantunnon ja uskonnon vapaus. Sopimuksen 27. artiklassa tunnustetaan lapsen oikeus hänen ruumiillisen, henkisen, hengellisen, moraalisen ja sosiaalisen kehityksensä kannalta riittävään elintasoon. Vanhemmilla on velvollisuus huolehtia tästä elintasosta. Lapsella on oikeus saada oman uskontonsa mukaista ohjausta, tukea ja kokemuksia." Tämä on niitä lausumia jotka ovat juridisesti haastavia. Koska tiettävästi YK:n lastensuojelulakia tulkitsevat eivät näe asiaa tällä tavalla. Se, että lasta ei kasteta kirkkoon tai hänelle ei opeteta iltarukousta ei nimenomaan nähdä lapsen heitteellejättönä. Häkkisen tämä kohta onkin haasteellinen. Sillä jos väittää että YK:n laki ei sano mitään tälläistä ei ole mitään järkeä sitä mainita. Mutta jos väittää että YK:n laki todella on relevantti tässä aiheessa niin valehtelee. Ja tästä päätyy helposti siihen tilanteeseen missä Päivä Räsänen oli taannoin. Hänhän puhui avioliittolain muutoksen yhteydessä siitä miten lasten oikeus isään ja äitiin on YK:n ihmisoikeuksissa. Ja sitten hän joutui selittelemään YK:n ihmisoikeusasioiden asiantuntijoiden korjausten jälkeen että ei ollut mitään sellaista tarkoittanut. Ei vaikka erikseen piti YK mainita.

Mitä tässä tehdään?

Oikeus on hyvin mielenkiintoinen sana tässä yhteydessä. Häkkinen käyttää melko ovelasti retoriikkaa juuri siinä muodossa missä sitä usein moititaan. Häkkinen käyttää uskontoon liittyviä oikeuksia ovelasti kaksoismerkityksessä. Ja tämän tempun huomaaminen on melko haasteellista koska monet ihmiset kulkevat sanojen antamien mielikuvien eivätkä määritelmäsisältöjen maailmassa.

Kun yleensä puhutaan oikeudesta uskontoon, puhutaan vapauksista. Eli ihminen saa valita oman uskontonsa ilman indoktrinointia. Häkkinen kuitenkin käyttää tässä sanan oikeus toisenlaista vakiintunutta merkitystä. Sitä että oikeus tarkoittaa likimain samaa kuin pakotettu resurssi. Eli jos on vaikka oikeus ruokaan tai juomaveteen, se on jotain joka pakotetaan. Oikeus -sanaa käyttämällä tämä hyppy uskonnonvapauden ja siihen liittyvän oikeuden uskoon merkitys voidaan kääntää suoraan nurinperin.

Häkkisen lausunnossa paistaa toki läpi sekin, että lapsen uskonnon ja lapsen oman ajattelun tilalle tulee se että lapsen puolesta tehdään asioita. Tätä tapahtuu toki monissa paikoissa lapsen elämää. Häkkiselle lapsi onkin korostetusti vanhempien uskonnollisen vallankäytön ja indoktrinaation passiivinen ja ei-arvostettu kohde. Sellainen kyvytön ja avuton jolle ei voi antaa valtaa päättää edes uskonkysymyksiään.

Itselläni on sellainen ajatus että jos jonkun ihmisten näkee kyvyttömäksi johonkin asiaan niin sitten hänelle on aivan turhaa opettaa sitä. Toisin sanoen lasten uskonnonopetus on missään mielessä relevanttia jos ja vain jos lapsen katsotaan olevan kyvykäs sen kohdalla. Jos lapsi on kyvytön niin sitten se ei ole ongelma.

Muuten voi päätyä siihen että oikoo logiikassaan kuten Häkkinen. Eli päättelee vaikka että kastamatta jättäminen on sama kuin se että ei kerro mitään uskonnosta. Tai että jos ei aja uskonnonharjoittamista niin sitten ei oikeastaan ole väliksi opettaa edes neutraalisti ja tunnustuksettomasti uskonnosta. (Koska jos näin ei ole kauhisteluperustainen ajatusketju katkeaa ja erilaisia asioita väitetään samanlaisiksi.)

Toisaalta hauskaa on se että Häkkinen puhuu uskonnottomien ylivallasta. Mutta hänen keinonsa eivät perustu vapauteen vaan siihen että kohde indoktrinoidaan uskontoon sisälle. Joka taas voidaan nähdä nimenomaan by definition ylivallaksi. Toisin kuin neutraali uskonnonopetus joka itse asiassa meille kompatibilisteille on niin vapaata kuin käytännössä ylipäätään voi. Siinä ylivalta on näkemyskysymys josta voi olla järkevästi erimielinen. On vaikeaa olla näkemättä Häkkisen asennetta nimenomaan vallankäytöksi jossa ihmisen ei anneta itse päättää koska hän kuitenkin neutraalissa tilanteessa valitsisi väärin..

Historiattomat? Pikemminkin pseudohistorialliset!

Helsingin Sanomissa oli mielipidekirjoitus. Se puolustaa perinteistä yleissivistävää lukio-opetusta. Tämä on tietenkin tällä hetkellä relevantti aihe. Sillä uudistunut lukio-opetus perustuu spesialisoitumiseen, ja tämä taas vaatii voimakasta valinnaisuutta.

Näkemys on tieteellisesti kiinnostava, koska modernina aikana tieteentekoa kuvaa monialainen tiimityönteko. (Esimerkiksi puolisoni kaksoissisar työskentelee bioinformaatikkona ryhmässä jossa on hyvin monen eri alan ihmisiä.) Luodaan yhteyksiä tieteenalojen välille. Työelämän kannalta tässä on tietenkin järkeä sillä siellä tarvitaan monotonisia yhden asian osaajia.  ; Rrehellisesti sanoen moni paikka joka vaatii koulutuksen on työsuoritteiltaan sellainen että sen oppii työtä tekemällä. Joko siksi että ala on opettajan työn tapainen monisyinen juttu jossa kaikkea ei voi opettaa. Tai siksi että se koostuu hyvin spesifeistä samanlaisina toistuvista suoritteista ja ovat siksi ilman koulutustakin opittavissa.

Tästä on seurannut se, että lukiossa ei ole esimerkiksi enää pakko opiskella kurssiakaan biologiaa. Uskonnonopetus on ei-valinnaista ja pakollista koska se on vahvasti säädetty lakiin. Tässä mielessä maailma on menossa suuntaan joka ilahduttaa kreationisteja ; Evoluutiota ei ole pakko opetella mutta uskonto on niin tärkeää että siitä pitää tiedottaa jopa igteistien lapsia. (Igteistit eivät pidä uskontoa relevanttina. Edes niin relevanttina että pitäisi tunnustautua ateisteiksi.)

Tässä Helsingin Sanomien kirjoituksessa kuitenkin puolustettiin biologian sijasta historiaa. Sen otsikkokin on "Onko suomalaisnuorista tulossa historiattomia?" Alan hyödyllisyyttä perustellaan sanomalla ; "Jokainen historiaa opiskellut tietää, että jos yleissivistykseen ja kansalaisvalmiuksiin tähtäävän opetuksen pohja rapautuu, ollaan vaarallisella, historian poliittisen väärinkäytön mahdollistavalla tiellä." Olen aiemmin kirjoittanut muun muassa historian esteettisyydestä ; Historia ei kiinnosta sellaisenaan vaan historia on jotain josta saadaan tarinoita joiden varaan rakennetaan identiteetti. Sukututkimus on siksi monelle tapaa jolla hankitaan tietoa siitä "mistä minä olen tullut". Ja tämän päälle rakennetaan esteettisiä mielikuvia jotka koskevat ennen kaikkea itseä. Ja sen lisäksi eri kouluaineilla on tässä yleissivistävässä maailmassa ollut tietynlainen valtahierarkia ja arvohierarkia. Joka on koskenut nimenomaan yhteiskuntajärjestystä, ja joka heijastuu myös kouluissa.

Ja tästä näyttää tässäkin olevan kysymys. Historian koulutus nähdään poliittisena voimana. Tämä ei tietenkään ole kovin uutta tai erikoista. Sitä kuulee miten historialla on kaksi tärkeää, keskenään vastakkaista tehtävää. Ensinnäkin kuullaan että jos ei tunne historiaa olisi pakotettu toistamaan sitä. Toisaalta sitä taas sanotaan että historiaa on tunnettava jotta se toistuisi. Ja siksi on esimerkiksi tutustuttava oman maan historiaan. Emme opettele vain talvisotaa ja kansalaissotaa. Niistä toisinnetaan Suomalaista yhteiskuntajärjestystä ja luodaan Suomalaista identiteettiä.

Tässä mielessä historiaa puolustetaankin kirjoituksessa syistä jotka ovat ei-tieteellisiä ja itse asiassa ytimeltään ei-historia-tieteellisiä. Toki tämä aine ei ole tässä poikkeava. Olemmehan kuulleet siitäkin miten jokainen teologisen käynyt uskonnonopettaja tietää että koulun uskonnonopetus on tärkeää koska ilman sitä ihmiset hukkaavat menneisyytensä ja koulun uskonnonopetus myös suojelee fundamentalisteilta. 

Teemana onkin se, että kun puhutaan "juurettomuudesta" tai "historiattomuudesta" puhutaankin tosiasiassa pseudouskonnollisuudesta tai pseudohistoriasta. Eli ihmiset loisivat hyvän historiantaidon puutteessa itselleen valheellisen historian. Näkisin että tässä ei pitäisi edes puhua historiattomuudesta. Vaan nimenomaan valehistoriallisuudesta.

Mutta valitettavasti valehistoria on jo täällä. Skeptikkona olen varsin tietoinen siitä miten ihmiset luovat identiteetilleen ihan omia maailmanhistorioitaan ikään kuin "käänteisesti" verrattuna siihen miten tiedemiehet historiaa yrittävät selvittää. Pahimmillaan nämä ovat salaliittoteorioita, parhaimmillaan harmittomia ja huvittavia kyhäelmiä. ; Historianopetus on jotain jota on jo kokeiltu. Ja saman toistaminen odottaen erilaista lopputulosta ei ole ainakaan sitä mitä historia voisi opettaa tulevaisuudesta menneisyyden avulla.

Olo tältä osin on sama kuin koulun uskonnonopetuksessa. Kenties teoriassa se voisi toimia. Mutta käytännössä huomasimme että näin ei käy. Evankelisluterilaisella kirkolla oli mahti ja yhtenäiskulttuuri. Sillä oli resurssit, tahto ja yritys. Silti 1990 -luvun saatanapaniikkia ja muuta fundamentalismia ei torjuttu, päinvastoin kirkon AV -keskus loi saatananpalvonnalla pelottelevan videon. Sen sijaan kirkosta on tullut pesäke joka kykenee tukemaan muuten melko marginaalisia lestadiolaisia antamalla heille isomman ihmisryhmän kirkollisverot. Lestadiolaisista on aktiivisuutensa avulla tullut iso toimijaryhmä kirkon päätäntäelimissä. Samoin naispappeuskiistat ja homojen avioliitto ovat jotain jota voidaan liittää siihen fundamentalismiin jota uskonnonopetuksella muka estettiin.

Se, onko tämä estäminen eettisesti hyväksyttävää on sitten tämän päälle laitettava oleellinen kysymys. Onko lukion tehtävä kouluttaa oppialaan spesialisteja, tarjota yleissivistystä vai luoda hyviä ohjailtavia kansalaisia jonkin yhtenäiskulttuurin tai muun vastaavan tapaiselle konstruktille joka ei jotenkin koostukaan ihmisistä vaan jotenkin päältää näitä ja jolle on annettava siksi oikeuksia kuin se olisi irrallinen ihmismäinen toimija? Näihin voi antaa monenlaisia vastauksia. Mutta ne ovat silti kysymyksiä joihin on otettava kantaa.

Fundamentalistejen tai fasistien torjunta on toki monista hyvä ja miellyttävä asia. Ja niitä vastaan taistelemisesta tulee itsellenikin "pörröisiä fiiliksiä". (Ne ovat hyviä venttiileitä purkaa valkoista raivoani. Ohjaamalla ongelmani siitä tulee osa ratkaisua. Tai se tuottaa vähintään vähiten haittaa.) Mutta kun poliittisia mielipiteisiin vaikutetaan, pitää kysyä että onko hyvä laittaa kouluun saman tien ajatus siitä että lähtiessä paikkakunnan jokainen koululainen on vaikka keskustalainen?

Tälle kontrastina onkin oikeastaan se, että katsoin eilen illalla "Total Recall" -elokuvan. Elokuvan ytimessä oli se, että jopa oma henkilökohtainen historiamme on illuusio. Ei pelkästään epätarkka ja manipuloitavissa "Rekall" -yhtiön illuusioilla ja valemuistoilla, vaan myös tosiasioita kuvatessaan konstruktio. Persoonallisuus taas on se mitä ihminen on sillä hetkellä. Menneisyys luo meistä sellaisia kuin me olemme vain jos me annamme sen tehdä.

Ja voi että me todellakin annamme. Mutta emme sillä "ylhäältä alas" -tavalla jota historian ja uskonnonopettajat mielellään ajavat. Jossa tieto tulee eksaktina ylhäältä ja sivistää valistumattomat moukat korjaamaan näkemyksiään. Kaikki se mitä psykologia ja kognitiotiede on itselleni opettanut on suunnilleen se, että ihmiset valitsevat ensin identiteettinsä, usein sosiaalisin syin. Ja sitten he rakentavat jälkikäteen tähän oman pseudoteologiansa ja pseudohistoriansa. Tässä joko käytetään tosiasioita (kun se on mahdollista) tai tosiasioita pidetään manipulointina (kun se ei ole). Ihmiset eivät muutu ei-fasisteiksi sillä että he oppivat uusia asioita. Tietopohjainen valistus ei korjaa asennevammaa.

Ripitystä nuorilta ideologiansa huorille

Rippikoulua käytetään kirkon menestystarinan luomiseen. Lähinnä sitä kautta, miten suuri osa nuorista käy sen. Tämän nähdään kantavan perinteisiä rippikoulun arvoja. Kuten sitä, että rippikoulu nähdään oleellisena aikuistumisriittinä, ikään kuin sen hengessä että joskus muinoin ei edes saanut mennä naimisiin jos ei ollut käynyt rippikoulua.

Tämä tilanne on muuttumassa. Juhani Räsänen korostaa sitä miten monilla alueilla kastetaan alle puolet lapsista, ja tämän vuoksi rippikouluikäisistä on 2020 -luvulla alle puolet kastettuja. Hän näkee että rippikoululla on toinenkin ongelma "Suurempi uhka rippikoululle on kuitenkin sen sisäisen uskottavuuden mureneminen. Brändiajattelussa brändimokalla (brand failure) tarkoitetaan epäonnistumista tuotteen maineen ylläpitämisessä. Yhdessä brändimokan tyypissä brändia edustavan henkilön oman brändi joutuu ristiriitaan tuotteen brändin kanssa. Tästä ovat esimerkkejä palomiehen osallistuminen tuhopolttoon tai poliisin rattijuoppous." Tässä Räsänen kertoo perimmäisen syyn "Rippikoulussa brändiristiriitaa edustavat opettajat, jotka eivät itse usko opettamaansa asiaan. Miespapeista uskontunnustuksen allekirjoittaa 46 prosenttia, mutta naispapeista vain 23 prosenttia. (Radio Dei/KTK 2/2013 Kysely ev.lut. seurakunnan työntekijöille)." Tätä hän sitten heijasteluttaa syy-seuraussuhteeseen nuorten kanssa "Viimeisimmän kartoitukseni mukaan rippikoululaisista noin 75 prosenttia on ateisteja tai jonkun sortin agnostikkoja."

"Huoli nuorista" tuntuu olevan muutoinkin vahvasti ilmoilla. Areiopagilla oltiin huolestuneita siitä minkälaisia mielipiteitä lukioikäisillä oli uskosta ja tiedosta. "Uskonnonpedagogiikan alan tutkimuksessa on todettu, että nuorten asenteet uskontoa kohtaan muuttuvat negatiivisemmiksi tyypillisesti yläkoulun aikana. Tämän ajatellaan johtuvan esimerkiksi siitä, että nuoret jäävät vaille tukea yrittäessään sovittaa yhteen uskonnollista ja tieteellistä maailmankuvaa." Artikkeli tukee tätä osoittamalla että suomalaisten nuorten maailmankuvassa luonnontieteellä on hyvin vahva asema ja tällä on yhteys siihen että uskonnolla ei nähty merkitystä "Merkillepantavaa on, että selkeästi suurin osa tieteellisiä teorioita kannattavista nuorista perusteli kantaansa sillä, ettei luomiskertomusta tai muita uskonnollisia selityksiä voida pitää uskottavina tai merkityksellisinä, koska niiltä puuttuvat tieteelliset todisteet. Nuorten käsityksiä leimasi ajatus siitä, että uskonnollisten uskomusten ja uskon totuusarvoa tulee arvioida tieteen kriteerein." Merkittävää oli että tässä näkemystä väritettiin melko kiinnostavasti. Sen lisäksi että nuorten mielipiteet tulkittiin rippikoulun epäonnistumiseksi. "Näyttää kuitenkin siltä, että suurimmalle osalle lukiolaisista muutamaa vuotta aiemmin käyty rippikoulu ei ole onnistunut selventämään luomiskertomuksen luonnetta ja suhdetta tieteen teorioihin." Sen lisäksi siitä piti tehdä myös lapsekasta "maailmankuva, jossa ei ole tilaa sekä uskonnolliselle että tieteelliselle tiedolle, on yhteydessä varhaisempiin uskonnollisen ja reflektiivisen ajattelun kehitysvaiheisiin." Tämä on keino medikalisoida "vääräoppinen".

Olen tältä osin huvittunut.

Harva asia ilahduttaa mieltäni kuin tämänlainen. Se vihjaa että yhteiskunta on muuttumassa ja eräät eivät tykkää. Ja nämä eräät eivät voisi olla oikeampia ihmisiä tähän. Mutta on kiinnostavaa nähdä miten omituiseen näkökulmaistoon kristillinen maailmanselitys on jämähtänyt.

Mitä tässä voi sanoa? Teemoitan muutaman huomion.
* Räsäsen kommentissa itseäni ällistyttää se, miten siinä käytetään brändijargonia tavalla joka ällistyttää. Kirkolla on jotenkin tapa hokea brändi -sanaa ja kuvitella sitten olevansa trendikäs ja ajassa mukana. Näen että yritys jolla on taitava brändi ei hoe että sillä on brändi. Se toteuttaa hyvää brändisuunnitelmaa.
* Sen lisäksi Räsänen heijastelee autenttisuuden mainosvoimaa. Eli sitä että jos kristityt ovat avoimesti tietyllä tavalla kristittyjä niin sitten ei ole mitään ongelmaa.
* Toisaalta areiopagin kirjoitus taas sitoo ihmiset maailmankuvakeskeisiksi filosofisiksi toimijoiksi. Ja tällä nähdään yhteyksiä moneen muuhun asiaan.

Nämä kaikki kohdat ovat itse asiassa jotain joita voidaan pitää äärimmäisen valistuksen ajan ihmiskuvaisena. Itse asiassa se on äärimmäisen valistushenkinen. Areiopagin tekstissä ihmisten maailmankuva on hieman kuin "vanhan" talousteorian rationaalinen ihminen joka laskelmoi ja tekee parhaat kaupat. Henkenä on että kun ihmisille opetetaan "oikea uskon ja tieteen suhde" niin sitten he ovat tästä samaa mieltä ja hyväksyvät sen. (Sen sijaan että vaikkapa pitäisivät uskonnollisten ihmisten valitsemaa näkökulmaa turhanpäiväisenä sen jälkeen kun ovat ymmärtäneet sen.) Itse en, luultavasti kognitiotiedetaustani vuoksi, kykene ottamaan ihmistä tälläisenä umpirationaalisena olentona.

Me emme käyttäydy ja hanki maailmankuvia filosofisen laskentakoneiston kautta. (Harva osaa sellaista edes käyttää. Lehtien kolumneiden - saati mielipidekirjoitusten argumenttivirheiden kasaaminen johtaa lähes poikkeuksetta luetteloiden tekeminen. Mikä osoittaa helposti ja varsin dramaattisesti miten "fiksuja" ihmiset ovat. No, we are not.)

Itse kääntäisin asian.

En pidä ihmistä älyllisesti kovin suorituskykyisenä olentona. Sen sijaan olemme sosiaalisia olentoja. Ja olemme sosiaalisia siinä määritelmässä että luomme mielellämme ja helposti jengejä. (Areiopagi tekee virheen olettaen että maailmankuva ohjaa tekojamme ja maailmankuvan opettaminen on keskeistä. Se asettelee mielikuvia valitsemaansa lapsellisuushierakiaan katsomatta sosiaalisuutta.)

Otan lisäksi näkökulman siitä että pappien asenteet ovat sopeutuneet muuttuneeseen tilanteeseen. Kirkko ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan, arvoasioissa suunnannäyttäjä. Se on passiivinen toimija joka edustaa rituaalivaltaa. Se on jälkijunassa. Kirkko tulee olemaan läsnä sitten kun tämä on luontevaa. Yleinen maallistumisen trendi vaikuttaa niin pappeihin kuin rippikoululaisiinkin. Sen vuoksi pappien vakaumuksettomuudesta on kauhisteltu paljon lyhyemmän aikaa kuin ateismin ylivallasta. ( Räsänen tekee siis klassisen korrelaatio-kausaatiovirheen jota tavataan demonstroida esimerkillä siitä että jäätelönmyynti ja hukkumiskuolemat rinnastuvat yhteen, josta hän päättelee että jäätelönsyönti aikaansaa hukkumista ja asia ratkaistaan kieltämällä jäätelökioskit.)

Epäluuloja syntyy pääosin toista kautta. Ja tämä toinen syy ei ole mitenkään erikoinen. Se on sosiaalinen media. (Tai se että se on epäsosiaalinen media. Tai jengejä luova media.) Uskon että monet vanhoilliset papit eivät suostu ymmärtämään että "sosiaalinen media" on jotain muuta kuin "virtuaalia" ja siksi jotain tyhjää ja turhaa ja merkityksetöntä. Internet on todellinen paikka. Se on nuorille hyvin konkreettinen asia, merkityksellinen elämässä - kenties jopa merkityksellisintä arjessa ja sen touhuissa.

Internetissä on oikeita ihmisiä. Ja jos vierailee millä tahansa keskustelupalstalla niin voi huomata että nämä ihmiset riitelevät toistensa kanssa. Ihmiset ovat, paitsi tyhmiä, myös kusipäitä. Ja tavallaan nämä liittyvät yhteen. Ei tavallaan pidä puhua siitä että mikä on uskon ja tieteen suhde. On väärin erottaa etiikka ja faktat. Sillä tässä maailmassa on tärkeää että on oman jengin kannalta oikeanlaiset mielipiteet molemmissa.

Kyseessä on ns. maailmankuvasota.

Se on periaatteessa copy-pastetettu Suomeen, usein käännetty (heikkotasoisesti) jonkinlaiselle (banaalille) hieman suomea muistuttavalle kielelle. Ja nämä kinat ovat järkyttävän kovia. Ne ovat järkyttävän häijyjä. Siellä tehdään puolia. Vahvin linja on liberaali-konservatiivi -linjalla.

Tähän sitten nivotaan melkolailla puoliväkisin hyvin monia eri asioita.
* Esimerkiksi crank magnetism -ilmiö näyttää että ihmisten maailmankuvissa on omituisia klimppiytymiä. Kun uskoo yhteen asiaan on ikään kuin pakko uskoa toiseenkin asiaan vaikka tähän ei olisi mitään väistämätöntä syytä.
* Tässä uskonto on leimautunut konservatiiviseksi ja ateismi liberaaliksi. (Vaikka tähän ei ole mitään filosofista tai maailmankuvallista pakotetta.)
* Enkä malta olla huomauttamatta, että esimerkiksi ilmastonmuutoksen vastustaminen on sidottu joihinkin oikeistopoliittisiin suuntauksiin ja kreationismi tiettyihin uskonnollisiin suuntauksiin. (Ja kuten aiemmin kirjoitinkin, kreationismin kannattaminen korreloi ilmastonmuutoksen vastustamisen kanssa.)
...

Tässä kontekstissa on virhe käsitellä pelkkää kysymystä evoluutiosta ja muista tieteellisistä kysymyksistä ja niiden suhteesta uskontoon. Etenkin jos sitä käsitellään "osaako antaa oikeat vastaukset vai onko lapsellinen korjaan alemmilla kypsyystasoilla" -hengessä. Asioiden kannattaminen liittyy jengiytymiseen. Ja jengin kautta syntyvä identiteetti on vahva. On turhaa leikkiä että kyseessä olisi jokin maailmankuvan opettamisen prosessi. Kysymys on korkeintaan indoktrinaatiokilpailusta. Monille tärkeää on että on hyvä liberaali tai hyvä konservatiivi. Molempia maailmankuvasodan puolia kuvaa se että ihmiset näennäisesti korostavat mielipiteenvapautta samalla kun muodostavat samanmielisten selkäänpaukuttelijoiden piirin. Josta muodostuu se jengi jonka tuen kautta koetaan jotain yhtenäisyyttä ja yhteyttä johonkin. Tässä ihmiset rakentavat asian tueksi rationaalisia argumentteja after the fact. (Tai siis epäonnistuvat tuottamaan rationaalisia argumentteja, noin useimmiten.) Tässä kulmassa on aivan väärin lähestyä asiaa valistuskulmasta.

On turhaa miettiä sitä miksi homoseksuaali nuori menettää uskonsa ja eroaa kirkosta kuultuaan uskovaisten homopuheita. Sillä homoja vastustetaan ja tuki on hymistelyä ja apu lähinnä symbolista. (Pyydetään abstrakteilta homoilta abstraktisti määrittelemättömien tahojen määrittelemättä jätetyistä teoista.) Jos sitäkään.

On turhaa miettiä miksi evoluutio ja tiede nähdään uskonnon vihollisiksi kun netissä evoluutiopuolta hoitavat ateistit ja kun uskonto mainitaan, se on kreationismin puolella. Koskaan ateistinen evoluution kannattaja ei myöskään kohtaa ketään teistisen evoluution kannattaja joka uskovaisidentiteetin kanssa vastustaisi kreationisteja ja puolustaisi ateisteja evoluutioasiassa.

Ja tässä on havaittavissa se, mikä kirkolla on ollut sen syvimpänä ongelmana.
* Kirkossa on konservatiiveja joilla on hyvin äksy ja toisiaan selkään paukuttava joukko. He tukevat toisiaan. Jos olet konservatiivi, sinua haukkuvat liberaalit mutta sinulla on tukea toisista konservatiiveista jotka käyvät läimimässä toisiaan selkään. Yhteishenki ja tuki luo yhteisön joka tuntuu tärkeältä koska se on mukava ja samalla se on tarpeen "niitä vihollisia" vastaan.
* Jos sen sijaan olet uskovainen ja liberaali, niin konservatiivit räyhähtävät sinulle hyvinkin äksysti. Uskovat liberaalit ovat kuitenkin "leppoistoa". He eivät tue liberaalia pulassa . Sen sijaan he puhuvat moniarvoisuudesta ja siitä miten konservatiivitkin ovat kaikki yhtä kivaa perhettä. Sinulla ei ole todellista tukea ja apua. Liberaalit eivät tue esimerkiksi pulassa olevia liberaaleja vaan puolustavat konservatiivien mukaansopivuutta. Hymistelyssä tärkeintä voi olla se että pastorin virka jatkuu huomenna samanlaisena kuin tänään. Tärkeintä on että hymistely on korvannut tukemisen. Kuuluminen on jotain jota opetetaan mutta jonka mukaan ei toimita.

Kirkon liberaalisiipi on kuin tyyppi joka sanoo että "kiusaaminen on rumaa" ja katsoo sitten sivusta ja pitää ilmaisuna sitä että joku hakkaa ja kiusaa ihmisiä pihalla. Homoseksuaali nuori nykykirkossa saa kuulla hymyillen esitettyjä asioita siitä miten "aika ei ole kypsä". Hymistelyä. Kirkko ei tälläisessä tilanteessa auta eli tee eettistä hyvää. Nuori homoseksuaali kristitty elää elämäänsä nyt ja tässä tänään eikä jossain sellaisessa ensi vuosituhannen kivakirkossa joka liberaalien utopiahymistelyissä kumpuaa. Ilman apua hädässä oleva ihminen jää yksin. Jää, vaikka kirkon virallinen kanta määrittäisi hänet "tervetulleeksi". Miten ihminen voi olla aidosti tervetullut paikkaan jossa häntä kiusataan ja jossa kiusaajien toimiin ei tartuta ja konkreettisesti puututa? Kirkko ei tämänlaisista skismoista välitä, vaan se vain määrittelee hymyillen. Se on helppoa kun on etääntynyt tästä ihmisten maailmankuvasodassa päivittäin kokemasta arjesta. (Sitähän voi vaikka vähätellä "virtuaaliseksi".)

Ja tämä ei koske pelkästään homoseksuaalisuutta. Tämä koskee myös esimerkiksi evoluutiokeskustelua. Kirkko on ollut tavattoman haluton, jopa kiusaantunut, ottamaan kreationismia vakavasti. Jopa sellaiset olemassaolevat kristityt teistisen evoluution kannattajat kuin Junkkaala eivät näy "sometasolla". Kreationisteilla on uskonkaveri joka läimii selkään ja kehuu sitä miten kiva youtubevideo olikin osattu ihan itse netistä googlata, että tieteellinen keskustelu oli tässä. Liberaali evoluutiota tukeva kristittysaa tässä tukea lähinnä ateisteilta. Mikä taas on sosiaalista liimaa ja ajaa ihmisiä kohti ateismia ja pois kristityistä.
* On leimallista että evoluutiokeskustelussa kreationismia puolustetaan myös uskonnonvapausargumentilla. Evoluution kannattamista torjutaan tiedeuskona ja naturalismina. Ja on tavallaan hupaisaa että tähän kielenkäyttöön turtunut huomaa saman "vihollisen kielen" jopa tuossa linkkaamassani Areiopagin tekstistä jossa mainitaan "tiedeusko" negatiivisessa aiheyhteydessä pariinkin kertaan. Tämä luonnollisesti synnyttää assosiaatioyhteyden joka on sosiaalinen ja kirkosta etäännyttävä. Toki tämä ei yllätä koska Areiopagille itse asiassa tulee myös kreationismia puolustavaa aineistoa. Mikä ei ainakaan vähennä assosiaatiota. Ja tekee siitä kenties jopa pienessä määrin relevantin toden huomion.

Samoin homoseksuaalin on ilo mennä ateistien pariin koska nuoria liberaaleja ateisteja, etenkin uusateismia, kuvaa aktivismi. Richard Dawkinsin "Jumalharhan" ideana ei ollut käännyttää kaikkia ateisteiksi ja luoda ateistivaltiota vaan se että ateisteja on ja vaikka he eivät ole edes keskenään samaa mieltä asioista, heidän määränsä on suuri ja jos he ilmaisevat rohkeasti mielipiteensä niin johan alkaa tapahtumaan. Tässä ei luoteta että "aika on kypsä" vaan nähdään että ateistit ovat itse jaksaneet riittävästä, he ovat kypsiä. Ja tässä tilanteessa maailma on muutettava itse. Kirkko ei sen sijaan muuta maailmaa, se ratsastaa siinä mikä on vallitsevaa, koska se on "luontevaa".

Itse asiassa uskonnon esittäminen tässä ratkaisuna on hoopo. On olemassa erityinen nimitys ihmisille jotka toistavat samaa odottaen erilaista lopputulosta. Rippikoulua ja uskonnonopetusta on jo kokeiltu. Ne ovat jo nyt käytössä. Ja ne eivät ole ratkaisseet ongelmaa. Itse asiassa uskon että Räsäsen ehdottama "dogmaattisten kristittyjen tie" pahentaa tilannetta. (Jos vaatimuksena on että pappien pitää alleviivata ja olla samanmielinen uskontunnustus kirjaimellisesti, se on by definition dogmaattista.) Minun kääntymisen aikana ei ollut nykyisenlaista somekulttuuria. (Tai oikeasti oli kyllä. Mutta vähäisempänä.)

Minua etäännytti se, että uskonnon parissa ja nimissä ilmeni mielenkiintoisia viestejä. Sellaisia joissa nuoria syyllistettiin siitä että he tekivät jotain asioita. Jotka sitten olivatkin ei-kristillisiä. Nuorten tavalliseen elämänmenoon kuuluvat asiat - ei siis mikään huorinteko ja kovien huumeiden piikittäminen - olivat syntiä. Vahviten asia näkyi omalla kohdallani saatanapaniikissa. Kun roolipelaaminen muuttui syytteeksi saatananpalvonnaksi, oli syytös samanaikaisesti törkeä ja vakava että sen verran absurdi että se taatusti etäännytti sosiaalisesti. Opin esittäminen onkin ongelma. Ja Räsänen jossain määrin yrittää sammuttaa tulipaloa kehottamalla ihmisiä ruiskuttamaan liekkeihin niinmaan kauhiasti bensiiniä.

Minä toki iloitsen kirkon väärästä toimintastrategiasta.

Kirkko ja uskovaiset ovat olleet koko minun elämäni ajan enemmistössä ja hyvin vankasti vallassa. Omakohtaisen elämäni kautta syntynyt kaunamieli voisi runoilla että tilanne on ollut se, että;
* Enemmistöstatus on ollut oikeutus. Rippikoulun iso kävijämäärä on perustelu ja oikeutus sille että ollaan tärkeitä. Samoin kirkkoonkuulumisprosentti. Nyt on hyvinkin mahdollista että hyvinkin pian koittaa aika jolloin kristittyjen on monin paikoin ryhdyttävä tukemaan monikulttuurisuutta saadakseen oikeutuksen itselleen. (Tässä vaiheessa kristitty ei voi kuin toivoa että heitä kohdellaan toisin kuin miten he itse muita kohtelivat kun muut olivat vähemmistössä.)
* Maamme on hyvin kulttuurisesti homogeeninen. Ja tätä valtaa on käytetty niin että esimerkiksi minun elämäni on ollut sen osalta ehdottomasti paljon viheliäisempää ja paskamaisempaa.
* Toki uskontojen parissa on mukavia ihmisiä mutta yllättävissä määrin se että ihminen ääneen identifioituu uskovaiseksi ja astuu esiin ajamaan uskontonsa dogmeja, tämä ihminen on käytökseltään ja muiden kohtelultaan sen verran sosiopaatti että heitä kuunnellessa alkaa pikkuhiljaa uskomaan, että heidän munuaisensa olivat syntyessä väärinpäin, ja pumppaavat kaiken kusen heidän päähänsä. Tai vaihtoehtoisesti heidän peräsuolensa oli syntyessä väärinpäin ja siksi he pumppaavat kaiken sen paskan heidän suustaan. (Muita vaihtoehtoja ei oikein ole.)

Väitän että näillä "kohtaamisilla" on ollut syvä vaikutus siihen että olen etääntynut uskonnosta. Ja pidän niin islamia kuin kristinuskoakin viheliäisinä instituutioina jotka ovat parhaimmillaan turhia. Ja valitettavan usein ne eivät ole turhia vaan ärsyttäviä ja jopa hengenvaarallisia. Elämänkokemukseni on rakentunut näissä kohtaamisissa. Ja tämän elämän koulun perskokemus vihjaa että jengimentaliteettinen uskovainen demonstroi että jos ihmisien elämässä on mitään älyllistä, sivistynyttä, syvällistä, hyvää ja kaunista, se pitää etsiä nimenomaan muualta kuin nuo ihmiset. Jos vuosituhanten perinteet ja yritys ja viisaiden ihmisten mietiskelyt ovat kulminoituneet nykyajan kristittyihin niin sen pahempi näille uskonnoille. (Näin tietenkin pitää tehdä koska se on hieno ikiaikainen perinteinen juttu jota on kunnioitettava tämän olemassaolon keston kautta. Vuosituhansilla on tehty jotain. Paras. Kauan.)

Paras argumentti uskonnon pahuuden puolesta on se että kuuntelee uskovaisia vaahtosuita vaikka varttitunnin verran. (Vielä parempaa : Heidän tilaisuuksissaan voi käydä. En tiedä mitään joka etäännyttää enemmän uskonnoista kuin herännäisjengien pippaloissa pyörähtäminen. Paitsi se että käy kuuntelemassa kreationistien luentoesityksiä, joissa esiintyy paitsi paskaa tiedettä niin varsin riemastuttavaa asennevammailua ja häijyyttä. Etenkin jos tilaisuus on korostetusti vain "kreationistien sisäinen luento", jonne odotetaan vain uskonveljiä.) Ja tässä oleellista on että nykynuorille somemaailma takaa tätä ryönää internetintäydeltä 24/7 valonnopeudella suoraan nuoren omaan kotiin ja verkkokalvoille. Minun nuoruuteni oli saatanan vittumaista, mutta nykyajan maailmankuvasota on vielä jyrkempää. (Minä olen onnistunut vuosien mittaan paatumaan, minulla alkaa olemaan juuri ja juuri riittävä sadistisuus ja masokistisuus siellä pärjäämiseen.)

Se, että ihmiset nyt ovat lähteneet ja etääntyneet on ahdistanut heitä. Mistä tulee hyvä mieli. Se on lähes yhtä hyvää kuin kosto. Paitsi että se kestää kauemmin. Jatkamalla entiseen malliin kirkko nopeuttaa eroamisia ja etääntymistä. Etenkin Etelä-Suomessa jossa asun. Sillä täälläpäin ihmiset alkavat olemaan useammin liberaaleja kuin konservatiiveja. Kirkolla on ollut niin kauan aikaa ymmärtää ja korjata tilannettaan, että jos sen olemassaolo vaarantuu sen omien typeryyksien vuoksi niin sen parempi. Ei voisi käydä paremmalle instituutiolle.

Pieni ajatus : Kriittisen ajattelun oppimisesta

Puolisoni opettaa tietotekniikkaa ja tätä kautta hän on viime päivinä ahkeroinut oppilaiden arvosanojen kanssa. Tässä ohessa hän mainitsi hieman huvittuneena siitä, miten aloittavat oppilaat ovat usein hyvin huonoja lähdekritiikissä.

Tähän puutteeseen lähtee helposti ratkaisemaan asiaa tavalla joka on ollut yleistä valistusaatteen kannattajille. Ja itselleni. Eli ajatellaan että kun opetetaan logiikkaa, opetetaan faktoja ja tieteenfilosofiaa niin ihmiset oppivat ratkaisemaan ongelmia itse ja näin heistä tulee tiedostavia ja kriittisiä ajattelijoita. Tämä ei toki ole kovin tehokasta koska hyvin usein ihmiset oppivat lähinnä sivistyssanoja joilla peittää perustelun puutteet ja joilla luodaan keinotekoista uskottavuutta huonoille mielipiteilleen. Pseudotieteiden suosion salaisuus perustuu juuri siihen että lainataan jotta näyetään tieteeltä ilman sisältöä.

Sen sijaan yksi kurssi näyttää aikaansaavan voimakasta lähdekritiikin kasvua. Kun oppilaat tekevät nettisivuja ja opettelevat photoshoppaamista ja videoiden tekemistä, he ymmärtävät että kun he itse osaavat kikkailla ja luoda ja fabrikoida ties mitä niinkin helposti niin siihen samaan pystyy joku muukin. Tämä johtaa siihen mikä erottaa snopesin pelkästä internetselaamisella tuotetusta agendanlevityslähteestä.

Lähteitä yksinkertaisesti tarkistetaan katsomalla tietoja muualta ja penkomalla sitä mistä tämä tieto on siihen luettuun löytynyt. Ja useimmiten jo tämä riittää. Tähän ei tarvita yhtään logiikkaa tai ainuttakaan luonnontieteellistä käsitettä. Tarkistelu on järkeenkäypää tyhmimmällekin arkijärkeen luottavalle suun kautta huohottajalle. Ja tosiasiassa tämä yksi pieni asia tekee helposti terävän asioiden läpi näkijän. Se, että näkee sen pienen ylimääräisen vaivan, muistaa vähän epäillä ja tarkistaa asioita. Ei se osaako erottaa sitä miten tieteenfilosofia on muuttunut loogisen positivismin romahduksen jälkeen.

Tämä on siinä mielessä kannustavaa että aktiivisena trollina minulla on kenties paras mahdollinen käytännön tekemisen toolset monenlaisen jäynän huomaamiseen.

Kalenterivalta

Ihmisen ajanlasku on siitä kiinnostava, että esimerkiksi kuukaudet ja vuodet ovat merkityksellisiä koska ne voidaan sitoa objektiivisiin asioihin, kuten planeettamme ja sen kuun asemaan aurinkoon nähden. Vuorokausi on sidottavissa maapallon pyörimiseen. Kuitenkin samanaikaisesti kalenteriin on aina liittynyt valtaa joka on myös kulttuurista.

Tästä erikoisin voidaan itse asiassa sitoa ranskan vallankumouskalenteriin. Se myi itseään nimenomaan objektiivisena. Mutta se oikeastaan konkretisoi sitä mieten kulttuurivaltaa voidaan todellakin sitoa näihin päiviin. Se alkoi syyspäiväntasauksesta ja se oli jaoteltu 12 kuukauteen. Kuukausi oli jaettu kolmeen kymmenpäiväiseen jaksoon, dekadiin. Se oli viikon korvike. Joka vuosi oli lisäksi ylimääräisiä päiviä, viisi tai kuusi päivää, jotka lisättiin vuoden loppuun ja ne oli nimetty hyveiden mukaan. Hyveet taas vaativat arvovaltaa. Ihmiset eivät pitäneet muutoksesta, osittain siksi että tässä vaihtoehtoisessa mallissa ihmisillä oli vähemmän vapaapäiviä. Selvästi kalenteri liittyy siihen miten valtio päättää työnteon rytmistä ja vapaapäivistä. Ja tällä saadaan symbolista arvoa tietyille instituutioille.

Ylläoleva on hyvä muistaa nykyaikanakin.

Meillä ei ole ranskan vallakumouskalenteria. Mutta kalenteriamme ohjaavat historialliset jäänteet. Koulujen kesälomat johtuvat maataloustaustasta josta on etäännytty. Nykyään pitkälle kesäajan vapaalle ei ole vanhaan malliin tarvetta, kesälomaa ei vietetä töissä. Mutta vapaa on pidetty ja moni pitää vapaata mukavana asiana. Sitten toisaalta kesä- ja talviaikaan siirtyminen ovat melko tuore innovaatio. Jonka takana on ollut tarpeet mallia "rikkaiston halu pelata golfia". Tämä ei ole edes rationaalinen vaan haitallinen konsepti. Se pitäisi luultavasti purkaa ja sellaisten ehdottajat laittaa mielenterveyskuntoutukseen, mielellään lukittuihin tiloihin.

Mutta kristillinen kalenteri meillä on. Emil Antonin kirjoitus "Seurakuntalaisessa" tietyllä tavalla vahvistaa tätä viestiä. Hän kirjoitti pelkästään toukokuusta. "Korkein kunnia kuuluu tietysti kolmiyhteiselle Jumalalle, ja onkin aivan huikea juttu, että sekulaari suomalainen kalenterimme pränttää punaisella kuun viimeisen päivän kohdalle sanat "Pyhän Kolminaisuuden päivä". Mietipä sitä, jälkikristillinen Suomi, mietipä sitä." Ensinnäkin maamme ei ole sekulaaria nähnytkään. Ja toisekseen jos maamme todella on jälkikristillinen niin sitten Antonin kannattaisi olla varovainen. Sillä kristinuskon edustajana hän ei taatusti halua että ihmiset niin tekisivät. Mitä esimerkiksi pitää sanoa wapusta? "Aloitetaan alusta eli vapusta, joka keskivertosuomalaiselle on lähinnä työn tai sitten ihan vaan dokauksen juhla. Alun perin kyse oli 700-luvulla eläneestä lähetystyöntekijästä ja nunnaluostarin johtajasta pyhästä Walburgista eli Valpurista, joka sittemmin suomalaisten suussa muuttui Valpuksi ja lopulta Vapuksi. Ruotsissa vappuaattoa kutsutaan Valborgsmässoaftoniksi eli Valpurin messun illaksi." Se tarkoittaa sitä, että päivää on glorifioitu ideologisesti.

Toki näistä ei pidä tehdä liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. Sillä muutoin päädytään helposti siihen mitä feministit sanoivat taannoin. Sosiaalisessa mediassa levisi meemi joka korosti sitä miten vähän kunniapatsaita naisista on tehty. Aleksis Kivi saa oman patsaan mutta silloin kun naisesta tehdään patsas hän on alaston "Mantan" tyylinen ratkaisu. Suurnaisille ei ole patsaita. Tämän nähtiin kuvaavan nykyajan tasa-arvon puutetta. Itse näen että asia ei ole täysin näin. Näen että patsaissa on hirveä yliedustus 1800 -lukua ja sitä edeltäviltä ajoilta. Joten tosiasiassa patsaat kertovat noiden aikojen tasa-arvosta. Ja siitä että olemme kenties irtautuneet sankarinpalvonnasta, paitsi ehkä feministit joilla on vielä tärkeää luoda itselleen identiteettiä viittaamalla historiassa vaikuttaneisiin suurnaisiin.

Mutta relevanttia vallankäyttöäkin Antonin esiintuomassa kuitenkin on.

Kalenterimme on vapaapäiviä myöten kristillisyyden läpitunkemaa. Osa tästä on varmasti historiallista jo unohtunutta materiaalia jota ei voi kutsua painolastiksi. Kun Anton käsittelee ihmisten nimiä, kuten "Hemminkiä", hän nostaa esiin taustaa josta on etäännytty vahvasti. Esimerkiksi minullekin on kerrottu huvittuneesti että on aika kovaa että näinkin kristillisellä nimellä varustettu tyyppi vastustaa omaa kulttuuriperinnettään. On totta että "Tuomo-Tuomas" -rinnastus on varsin apostolilisin linkein sävytetty. (Joskin nimi joka sopii skeptikolle.) Ja "Mikael", tuo toinen nimeni ja synkeä salaisuus, on sitten pönäkämmin arkkienkeli-jeesustelullinen. Mutta en ole antanut nimeäni enkä edes pidä siitä. (Sen pitäminen ennallaan on tottumus-käytännöllisyys-byrokratianvihaamiskysymys.) Eikä kristillisyyttä ole välttämättä ajateltu nimeä valitessa niin paljoa. Ja jos onkin se kertoo minua edeltävän sukupolven arvoista. Eikä tämä ole velvollisuus totella ja olla samaa mieltä asioista - ei edes "vanhempien viisauden kunnioituksen" nimellä tai muutoin uudelleenmäärittelykikkailemalla. Eikä näin ole edes vanhemmistani. ; Jossain määrin voidaan jopa sanoa että minua ei kastettu kristityksi vaan minut kastettiin kristilliseen perheeseen.

Mutta tosiasiassa kalenterilla on paljon valtaa. Siihen vedoten itse asiassa melko tavallisesti luodaankin tarinaa kristillisestä Suomesta. Joka on käytännössä tapa jakaa ihmisiä Oikeisiin Suomalaisiin ja dhimmi/paaria -luokkaan. Henkenä on juuri se että kun kalenteri on kristillinen niin tämä perinteen ja taustan osoittaminen on jotenkin relevanttia oman identiteetin rakentamista. Joka tarkoittaa sitä että ideologian valtaa, etenkin rituaalivaltaa, siirretään kalenterin voimalla sukupolvelta toisille tavalla jonka kyseenalaistamisesta on tehty by definition "sivistymättömyyttä" ja "vajaata ihmisyyttä".

Tämä halveksunta näkyy siitä miten kristityt voivat selittää että ateistin pitää muuttaa Pohjois-Koreaan ; Siinä on taustalla sama Kristillinen Suomi -teoria jota kalenteri tukee. Ja kalenteriasiaan suoraan osuen kyse on siitä miten selitetään että jos on ateisti niin sitten ei pitäisi viettää joulua ja pitää joulua vapaana. Joulu siis nähdään jonain joka kuuluu kristityille ja sen pitäminen vapaana ei kuulu ateisteille ollenkaan, muuta kuin jonain säälin osoituksena. Muutenkin korostetaan vapaan ja levon merkitystä jonain jonka ateisti kiistäisi.

Erikoiseksi tämä asia menee siitä että jos ajat tosissasi joulun perumista eli sitä että saat tehdä jouluisin töitä, on reaktio sama - ellei pahempi - kuin ajatus kauppojen ja muiden liikkeiden sunnuntaiaukioloista on herättänyt. Ateistikaan ei saisi tehdä töitä. Ja kristitty pahastuu jos asiaa muutetaan. Tällöin voidaan olla valmiita jopa tunnustamaan se, että kalenterissa on ideologista valtaa. Henki on tällöin suunnilleen sama kuin Erkki Hännisellä joka esitti Antonin blogauksen kommenteissa että "Parempi että Jeesus määrää elämisemme tahdin kuin vaikkapa joku Rakastettu Johtaja, Loistava Toveri.." Joka osuu melko tarkkaan klassiseen "muuta Neuvostoliittoon" (sittemmin "Pohjois-Koreaan") -perinteeseen. Ajatus on siitä omituinen että periaatteessa ei tarvittaisi mitään vapaapäiviä kaikille pakottavaa tahoa. Jos meillä kaikilla olisi tietty määrä vapaita jotka saisimme jakaa sitten haluamallamme tavalla, ei tarvittaisi "hyvää kristittyä" eikä "Loistavaa Toveria" tekemään sitä ironisuutta mitä molemmissa konsepteissa tuntuu olevan läpitungettuna ihan nimeen asti. 

Toisaalta vapaata perustellaankin sitten objektiivisena. Jonain joka itse asiassa suojelisi ateistia ja jonka ateisti voisikin löytää vaikka ei uskoisikaan Jumalaan. Silloin voidaan esittää kuten Antonin blogauksen kommenttien puolella sanotaan Annikki Salo selittää "Turha on ihmisten taistella Jumalan luomistyötä vastaan, sillä Hän Itse kutsui valkeuden ja näki, että valkeus on hyvä ja Hän erotti valkeuden pimeydestä (1Ms.1:3,4). Hän asetti päivän ja yön, ajat ja aikakaudet meille ihmisille elämän suojaksi; on työn ja on myös levon aika. Mutta tärkein aika on meille armon aika, että etsisimme Jumalaa elämämme ja iankaikkisuusosamme parhaaksi." ... "Synti ja kapina Jumalaa vastaan vahingoittaa mielemme ja ruumiimme tasapainoa. Sillä Jumalan armossa ja totuudessa on meillä lepo ja rauha." Tässä ilmapiirissä on hauskaa elää. Jos haluatkin tehdä jouluna työtä niin törmäät siihen että olet suoraan väärässä.

Asiaa mutkistaakin oikeastaan juuri se, että ihmisen sisäinen kello noudattaa rytmiä. Mutta se ei ole kaikilla identtinen. Se mitä keskitetty kalenteri - olipa se sitten kristillinen kalenteri tai ranskan vallakumouskalenteri - tekee on se, että se pakottaa ihmiset keskiarvoon. Ja tämä keskiarvo sopii monille melkoisen huonosti. Biologisen rytmin poikkeaminen on esimerkiksi yksi mielialahäiriöiden takana oleva vaikutin. (Jos sisäinen kellosi on 25 -tuntinen, kuten joillakuilla on, on joka ikinen päivä kuin talviaikaan siirtyminen normaalille ihmiselle.) Lisäksi voidaan huomata että tosiasiassa ihmisillä on sisäisen kellon vuorokauden pituuden lisäksi valveprofiili. Osa on yökukkujia ja osa aamuvirkkuja. Ja tässä mukana on "biologinen komponentti". Yhteiskunta on selvästi viritetty aamuvirkkujen tahtiin.

Itse olen joutunut elämään tämän kanssa. Teini-iässä minulla alkoivat nukkumisongelmat - jotka tosin saattavat liittyä sivutuotteena muihin mielenterveydellisiin ongelmiin jotka olivat minulla tuolloin "haasteena". Ne ovat jatkuneet nykypäivään asti. Kysymys ei ole vain siitä että "viihdyn koneella yömyöhällä" koska kun ongelmat alkoivat minulla ei ollut mitään "yöviihdettä". Sittemmin olen täyttänyt "aiemmin tyhjät yön tunnit" jollain. Joka taas on hyväksi siinä mielessä että on asioita joita en kestä. Ja yksi niistä on tylsyys. Jota teini-iän yön pimeät tunnit taas tarjosivat "aivan riittävästi". Onkin kiinnostavaa että tämä alkoi kun olin kristitty. Ja tätä ei pidetty hengellisenä ongelmana ja kehotettu vaihtamaan ideologiaa. Nyt saan kuitenkin melko usein kuulla vihjauksia siihen suuntaan että jos rukoilee ja ottaa Jumalaan yhteyttä niin tämänlaiset ongelmat korjautuvat. ; Pitkät yhtäjaksoiset lomat tuottavat minulle oikeita palautumisongelmia ja haluaisinkin pätkiä vapaani aivan toisin kuin kulttuuri pakottaa. Hyötyisin tasaisemmasta vapaiden pätkimisestä. (Toki tässä on omaa osuutta siinä määrin että voisin kuluttaa lomat siihen että nousisin työskentelemään täsmälleen kuten silloin kuin olisin töissä. Mutta se sotkisi koko lomien idean. Joka on se, että välissä olevina taktisina vapaapäivinä nukutaan muutoin kertyvät tunti-univelat pois.) Tällä hetkellä tämä ei tietenkään ole kovin suuri ongelma koska en juurikaan nuku. Selviän muutamalla tunnilla yössä. Mutta menneisyys opettaa että tämä voi olla väliaikaista. 20 -vuotiaana tarvitsin jopa 10 tuntia unta päivässä. (Joskin kykenin valvomaan 75 tunnin valvontamaratoneja joka nykyään ei luosta.)

Puolustuspuheet eivät vakuuta.

Kristityt ovat usein puolustaneet asioita. Joulukysymys on siitä kiinnostava että vaikka kuukausi voidaan sitoa kuun liikkeisiin, ei joulu ole mikään taivaankappaleiden asento. Saati että sitä olisi sidottu ihmisen biologiseen kelloon. Joulu on kulttuurinen konsepti joka pitää pitää erossa vuodenajoista ja vuorokaudenajoista ja biologisesta kellosta. Voi olla että päivärytmi on biologinen ja että ihminen tarvitsee lepoa jaksaakseen. Mutta joulu on tietty partikulaari päivä. Ja kuuluu aivan toiseen määrittelyluokkaan.

Tehokkain vasta-argumentisto näyttää pitävän sisällään ns. kaiken kattavan vapaa markkinatalousidean. Joka tarkoittaa sitä että jos kristityt eivät pidä kiinni vapaapäivistä, niin sitten ihmisiltä leikataan kaikki vapaa pois. Mutta pelkona tuntuu olevan se, että markkinatalous nyhtäisi köyhien selkänahasta vapaat pois. Ja jos vapaapäivä ei olisi intressein tuettu ideologinen päivä niin sitten se ei olisi enää vapaapäivä kauaa.

Tämä on toki hupaisa ajatus sillä se voidaan sitoa tämän hetken valtionkirkon toimintaan. Kirkkomme harrastaa rituaalivaltaa olemalla läsnä eduskunnan toimissa, koska "siitä on luontevaa olla paikalla", toisin kuin wiccojen menot jotka eivät jostain syystä ole "luontevaa läsnäoloa". Kirkko toki esiintyy köyhien ja heikkojen auttajana. Mutta se enemmänkin elää siitä että systeemi on huono kuin siitä että systeemi on hyvä. Se ei korjaa köyhien ongelmia vaan tarjoaa laastaria. Ja mitä huonompi systeemi on, sitä enemmän tämä laastari näyttää siltä että tässä tehdään hyvää kylmässä markkinatalouden mylläämässä maailmassa. Ja näin markkinatalouden ongelmille ei tehdä mitään.

Kirkko rapsuttelee vallanpitäjiä ja paikkaa pahimpia vuotoja. Ja näin ollen ei yllätä että tällä hetkellä on keskusteltu vapaapäiväkysymykestä. Arkipyhien rooli on ollut keskustelunalaista toimintaa. Ja tähän liittyen Arkipyhiä koskien on tuoreesti otettu kantaa. Se painottaa päivien historiallisuutta mutta tunnustaa että näyttö vapaiden hyödyistä on heikko. Toisaalta se pitää päiviä arvokkaina.

Tässä yhteydessä on tunnustettu että ideologiavaltaa on läsnä. "Seurakuntalainen" näkee takana arvomaailmaa koskevan maailmankuvakysymyksen. "Arkipyhien siirrolla osoitetaan, määrääkö reaalitalous vai syvälliset arvot". Sanavalinta ei toki ole neutraali (minulta tai seurakuntalaiselta) mutta selvästi kalenteri ja ideologinen valta nivotaan yhteen ja tunnustetaan että kalenteri on vallankäyttökysymys ja jotain muutakin kuin pelkkä objektiivisen-ilmiselvän-neutraali "ihmisen luonnollinen rytmi". (Tässä kiinnostavaa onkin että jos reaalitalous ajaa hyödyn maksimoimista niin silloin tunnustetaan että vastakkain on hyöty ja uskonnon arvot. Joka lähtökohtaisesti kyseenalaistaa sitä että Jumalan sanan määrittämää rytmiä vastaan sotiminen todella haittaisi ihmistä ja yhteiskuntaa.)

Maltillista linjaa edustaa Heikki Leppä joka on korostanut että "En toivo kummankaan päivän siirtämistä lauantaille teologisista syistä. Jos suomalainen yhteiskunta päättää, että nämä päivät ovat työpäiviä, niin se päättää. Ja silloin kirkko järjestää omat juhlansa sen reunaehdon puitteissa." Asiaan on liittynyt esimeriksi ortodoksisen puolen jyrähdys ; Juha Molarin lausunto "Kirkko ei tarvitse loppiaisen ja helatorstain vapaapäiviä." Yleinen kanta näyttääkin olevan se, että kirkko ei puolusta vapaapäivien lukumäärää vaan se taistelee pelkästään vapaasta johon liittyy rituaalivaltaa. Toisaalta esityksissä toistuvana teemana näyttää olevan se, että jos päivät eivät enää ole viikon keskelle osuvia vapaapäiviä niin sitten asiat hoidetaan iltajumalanpalveluksina. Toisin sanoen kirkko ei puoluta näitä vapaita kynsin hampain. Joka on toisaalta positiivinen asia. Kirkko ei instituutiona selvästi käytä kontrollivaltaa kovin ahkerasti, se lähinnä ajaa symbolisia rituaalisia oikeuksia jotka ovat yhteiskunnan "kallista koristelua" eikä "syvärakenteissa olevaa vallankäyttöä".

En voi sanoa tähän muuta kuin sitä, että minä haluaisin että yhteiskuntamme muuttuisi 24/7 yhteiskunnaksi. Joka ei tarkoita että ihmiset eivät nukkuisi eivätkä olisi vapaalla. ~ Sen sijaan tavoittelen sitä että vaikkapa juutalaisen ei olisi pakko pitää jouluna vapaata ja pelata omien juutalaisten pyhäpäiviensä työnteon kanssa ; kun elämme monikulttuurisessa maailmassa olisi omituista antaa kaikille kaikkien uskontojen päivät vapaaksi. Silloin ei olisi montaa päivää töitä. Tämä viehättävä ajatus johtaa kuitenkin siihen että kaikilla yksittäisillä kulttuureilla vapaita on itse asiassa maltillinen määrä. Joten voitaisiin tehdä niin että laki säätäisi vapaapäiväkiintiön josta sitten saisi itse varata itselleen sopivat vapaat.

Ajassa harmittaakin kaikki.

Omalta kannaltani tilanne on siitä kenkku että näyttää siltä että "kaikki argumentit eivät näy aina". Kokonaisuus näyttää siltä että ensin joku selittää että maamme on kristillinen koska kalenteri. Sitten kun "huono kansalaisuus" -kulma tunnustetaan asiattomaksi ja uskonnonvapausajattelun ja demokraattisen yhteiskunnan perusasenteiden vastaiseksi korostuukin se että ei pitäisi pitää ollenkaan lomaa. Ja sitten kun haluaa pitää pyhäpäiviä töissä niin sitten kaiken takana onkin objektiivinen biorytmi eikä mikään kulttuuri ja mielipideasia joka olisi ideologista tai kristillistä vaan joka on tältä osin neutraalia ja koskettaa siski uskonnotontakin. Kukaan kristitty ei ole koskaan kiva näissä asioissa.

Strategiat ovat luonnollisesti keskenään ristiriidassa. Mutta ne ovatkin aina ristiriidassa siten että sitä on "hakattavana" ja "haastettuna". Ihan kuin tavoitteena olisi bashata uskonnottomia keinolla millä hyvänsä välittämättä siitä onko tästä uskonnottomien vastustamisesta syntynyt kokonaisuus mitenkään koherentti tai rationaalinen.