Negatiivisuuden voima.

"I wanna know where you belong / I wanna know why I sing this song / I try to show how much I feel / is that a dream or is it real? / I never look where you belong / until I'm gonna sing my song. / Is it a lie or is it true? / So many tears I ve cried for you."
(Groove Coverage, "Million Tears")

Keskiaikainen filosofi/teologi Johannes Scrotus Eriugena korosti apofaattista teologiaa. Hänestä Jumala ei ollut järjellä käsitettävä, vaan kieltävien ilmaisujen kautta. Tässä kohden hän seurasi uusplatonistista ajattelukulkua. Hänestä esimerkiksi Jumalan hyvyys ylittää ihmisen ymmärryksen, joten olisi hankalaa käsitellä sellaisia väitteitä kuin "Jumala on hyvä". Jumalan ominaisuudet eivät mahtuneet sanoihin, ne olivat "maailmaa suurempia". Hänestä Jumalaa voitiin käsitellä vain negatiivisten kannanottojen kautta. Sanomalla mitä ymmärrettäviä seikkoja Jumala ei ollut. "Jumala ei ole paha" oli jotain. Toisaalta hänestä ei ollut väärin sanoa että "Jumala ei ole hyvä", koska Jumalan hyvyys ei ollut sama asia kuin tuo kirjattu sana, vaan enemmän.

Muussakin filosofiassa noudatetaan ajatusta siitä että tiettyjen asioiden kautta ilmaisu ei ole hyväksyttyä. Tyypillisesti perustelemisessa yritetään olla vetoamatta auktoriteettiin ja tunteisiin. Tätä harjoitetaan jopa etiikan puolella: Hume tosin oli varma että empatia ja tunteet ja sympatia olivat jotain, joka kuului etiikkan kuvaukseen. Monet muut ovat korostaneet häntä enemmän sitä että etiikankin olisi noudatettava näitä sääntöjä.

Moraalin perustelut kuitenkin ovat joko auktoriteettiin vetoavia, jossa esimerkiksi jollekin kirjalle annetaan dogmaattisesti oikeus olla Jumalan sanaa, joka määrittelee moraalin. Tässä kohden ongelmana on kuitenkin jälleen is-ought -ongelma. Pitäisi pystyä perustelemaan miksi auktoriteetilla on valta moraalin määrittämiseen ja pitäisi perustella että nämä säädökset todella ovat moraalia. Jos tälläinen syy löydetään, ei itse auktoriteettia tarvita koska voidaan vedota näihin syihin itseensä. Kuitenkin itse syillä on jännittävä ominaisuus: Positiiviset moraaliset valinnat ovat Theodor Adornon mukaan sellaisia että ne vetoavat aina jotenkin "lihalliseen ihmiseen", eli vaikuttavat sääliin, empatiaan, kostonhimoon tai muihin vastaaviin tunteisiin. Tällöin ne tiivistyvät somaattisiin reaktioihin. Moraalittomuus samaistuu lihalliseen kärsimykseen tai siihen samaistumiseen. Tämän vuoksi moraali usein onkin vallankäytön väline. Vaihtoehtona on tietenkin se, että otetaan nämä tunteet kaiken pohjalle. Tosin tällöin moraali muuttaa luonnettaan, siitä tulee "ihmisen lajinmukaista käytöstä", johon liittyy enemmänkin epigeneettiset taipumukset ja tunteet kuin moraalin perustelu. (On muistettava, että uskonnot saavat suosiota kun ne vetoavat tunteisiin, siihen etiikkaan joka on jo valmiina. Uskonto ei siis tuo itse tunnetta, vaan rakentuu sen päälle; Jos uskonto rikkoo lajina ylisosiaalisen ihmisen lajinmukaista käytöstä, se ei yksinkertaisesti menesty. Tietenkin uskonto voi vahvistaa näiden ilmiintymistä. Tämä niin hyvässä kuin pahassakin.)

Tämän vuoksi moraalista puhuttaessa on joko pakko tunnustaa että vedotaan tunteisiin, tai sitten moraalista voidaan vetää vain ja ainoastaan negatiivisia kannanottoja.

Positiivisten väitteiden este ei siis vielä aivan täysin estä rationaalista käsittelyä, Voidaan vaikka sanoa Humen giljotiinin tapaisia kannanottoja, jotka sanovat "siitä miten asiat ovat ei voida sanoa miten niiden pitäisi olla." Voimme siis lähestyä moraalia tälläisillä negatiivisilla yhteyksillä. Tosin negatiivisissa kommenteissa on otettava huomioon se, mitä ne oikeasti sanovat: Humen giljotiini ei siis sano että "luonnoton on oikein" tai "luonnollinen on väärin" vaan sen sijaan se sanoo että sitä ei voida sanoa. Tämä olisikin "positiivinen kannanotto" siitä mitä etiikka on.

Vapaat geenit.

Ihmiset ajattelevat tavanomaisesti, että genetiikka kahlitsee enemmän kuin vapauttaa. Ajatellaan että jos jokin ominaisuus on geeneissä, se tarkoittaa sitä että perimä jotenkin pakottaa meitä johonkin. Siksi ihmiset ajattelevat usein, että genetiikka on determinismiä, ennaltamääräämistä, ja kasvatuksen aikaansaamat muutokset käytöksessä ovat vapautta, valintojen tekemistä. Kuitenkin on täysin sama, suuntaako ihmisen käytöstä perimä vai kasvatus: Kasvatuksellinen determinismi ei tarkoita vapautta: Jos väitämme että joku löi meitä asemalla koska hänellä oli onneton lapsuus, väitämme että kasvatus selittää toiminnan, henkilö ei ollutkaan niin vapaa toimissaan.

Emme voi muuttaa perimää, mutta emme toisaalta kasvatusta tai lapsuuttammekaan.

Itse asiassa onkin tavallaan juuri toisin päin kuin tavallisesti ajatellaan; Itse asiassa geenit tarjoavat vapauttavia ominaisuuksia ja käytösmahdollisuuksia, ja kasvatus taas rajaa toimintamalleja, suuntaa toimintaamme. Tätä voidaan selittää hieman arkijärjellä ymmärrettävästikin:
1: Geenit ovat kuin tietokoneohjelman koodi. Ne ohjaavat rakenteita. Geenit sisältävät informaatiota, joka karkeimmillaan tarkoittaa "vaihtoehdoista karsimista". Shannonin informaation määrittelyn mukaanhan se, mitä suurempi määrä bittejä on, sitä tarkemmin se rajaa tapahtumia: Sitä epätodennäköisemmän asian kuvaus informaatioon voidaan mahduttaa. Tämä voidaan käsittää rajoittavana. Kuitenkin jos teemme tietokoneohjelman, siinä on taatusti enemmän ominaisuuksia ja sen piirissä toimivalla on enemmän vapautta, kuin pienemmän ohjelman. Jos esimerkiksi haluamme tarjota kumitustoiminnon piirrustusohjelmaan, se tapahtuu siten että koodari tekee sinne lisää koodia. Samoin voidaan ajatella myös genetiikan kanssa: Meillä on vapaus liikuttaa sormia, koska meillä on geenien ohjaamat rakenteet, hermot ja luut ja muut vastaavat. Ilman näitä geenejä emme voisi tehdä mitään mitä sormen liikuttamiseen liittyy. Eli esimerkiksi piirtää tai bloggailla. Geenien vapauttavan voiman näkee itse asiassa jopa luonnossa: Virukset eivät ole mitään erityisen vapaita, vaikka niillä on vähän geenejä. Lintujen siivet ovat genetiikan ohjaamina rakentuneet ja niiden avulla lintu voi lentää. Samoin tietysti ihmisellä on esimerkiksi aivot, jotka rakentuvat geenien ohjaamana. Niistä on kuulemma jotain iloa ja ne tarjoavat mielenkiintoisia mahdollisuuksia esimerkiksi kudonnan parissa.
2: Kasvatus taas ei yleensä mahdollista uusia ominaisuuksia. Se voi ainoastaan kahlita. Se on kuten lainsäädäntö: Jokainen laki kieltää jonkin asian tekemisen, tai ottaa joltain jonkun oikeuden ja antaa sen toiselle. (Toki monet ominaisuudet on hyvä kieltää. Vapaus tappaa toinen mielijohteesta ei ole monistakaan edes pitämisen arvoinen. Mutta tämäkin on rajoite, se ei suinkaan tarjoa vapautta eli salli tässä kohden vaihtoehtoisia toimintatapoja.) Kasvatuksella voidaan toki motivoida, jolloin henkilö jaksaa keskittyä vaikkapa kudontaan ja oppia tämän kannustuksen pohjalta mestarikankuriksi. (Mutta se raja, joka kankurin taidoissa on. Se tulee genetiikasta: Ne tulevat sorminäppäryyteen, havainnointiin ja muihin vastaaviin kudonnassa tarvittaviin ominaisuuksiin liittyen.)

Tietenkään tämä ei tarkoita sitä, että kaikki geenien ohjaamat asiat olisivat vapauttavia. Esimerkiksi ihmiset toimivat sosiaalisissa tilanteissa tietyllä tavalla, kulttuurista riippumatta. Ihmisellä on ajattelussaan epigeneettisiä taipumuksia. Ne tarkoittavat sitä, että olemme "luonnostamme hyväluonteisia", emmekä esimerkiksi lajinmukaisesti tapa omia lapsiamme. (Se on evolutiivisesti järkevää; Omien lapsien tappaminen johtaisi kelpoisuuden romahtamiseen, ja tätä kautta tälläinen toiminta karsiutuisi.) Näin geenit toimivat osittain rajoittavasti. Mutta näiden kohdalla voidaan miettiä, että rajoittavatko nämä toisten geenien tarjoamia mahdollisuuksia - tarjoaako esimerkiksi kykymme tappaa vapauden tappaa muiden kohteiden ohella omat lapsemme ; Selvää on kuitenkin, että toinen geneettinen ominaisuus rajoittaa tätä vapautta.

Osa geeneistä toimii siis kuten kasvatus.

Puolinaisia puolipukeissa.

Tarueläimillä tarkoitetaan tyypillisesti olentoja, jotka esiintyvät pelkästään tarinoissa ja kulttuurissa, mutta joita ei ole oikeasti olemassa. Näin esimerkiksi tarinat hevosista eivät vielä tee hevosta taruolennoksi. Toisaalta tämä määritelmä on hieman hankala; Tai ainakin kryptozoologit korostavat, että joissakin tapauksissa on epäselvää onko jotain olentoa ollut olemassa. Melko usein rajanveto on kuitenkin selkeä: Tarueläimet ovat komplekseja ideoita, eräänlaisia mosaiikkiolentoja. Lisäksi näiden osat eivät tule satunnaisilta eläimiltä, vaan ihmisellä on epigeneettisiä taipumuksia pitää tiettyjä eläimiä kiinnostavampina kuin toisia taas ei.

Osalle syntytarina on konkreettinen: Paul Baur on esittänyt että kentaurit ovat syntyneet kun on nähty varhaisia hevosmiehiä, hittiittejä. Hänestä tämä on uskottavaa, koska varhaisimmat kuvat kuvaavat enemmänkin miestä, joka on painanut takajalkansa taakse kuin mies-hevos -hybridiä. Sittemmin tapahtui fuusio, joka aluksi oli sellainen, että kentaurin etujalat olivat miehen jalat ja ruumis ja takaruumis oli eläimen. Tällä kentaurilla oli jopa kahdet sukuelimet, "ihmisen ja eläimen paikoilla." Tämän voidaan katsoa korostavan olentojen seksuaalisuutta. Myöhemmin kentaureista tuli tutun näköisiä, miehen pää ja rintakehä hevosen pään paikalla. Enemmistölle taruolennoista tälläistä syntytarinaa ei ole kehitetty. On vaikeaa keksiä, mistä aktuaalisesta havainnoista syntyisi esimerkiski griiffi, joka koostuu leijonan ja kotkan osista. (Tässä kohden kryptozoologien puolesta on sanottava, että he eivät yleensä metsästä selkeästi hybridiolentoja, vaan keskittyvät Loch Nessin hirviön kaltaisiin merihirviöihin ja isojalan tapaisiin jättiläisihmisapinoihin, jotka siis ovat muodoltaan hieman epätyypillisiä taruolennoiksi. Valitettavasti tämä ei tarkoita että näistä olennoista olisi yhtään paremmin havaintoja ja todisteita.)

Hybriditarueläimien kohdalla rakentuminen on joka tapauksessa sen verran selkeää, että Jean Luis Borges, joka on tutkinut tarueläimien luonnetta, on sanonut että "The zoology of our dream is far poorer than the zoology of the Maker." Ihmisen mielikuvitus ei näytä olevan niin vapaa, kuin voisi luulla. Luonnoneläimien variaatiot ovat yllättävämpiä ja moninaisempia kuin taiteilijoiden keksimien.

Tarueläimiin liittyy tietysti runsaasti symboliikkaa. Symboliikka muuttuu ehkä dramaattisimmiksi kun puhutaan hybrideistä, joissa osa on ihmistä. Symbolit rajaavat sitä miten ihminen eroaa luonnosta - vai eroaako. Tyypillisesti ihmis-eläin hybrideillä on ihmisen pää ja eläimen ruumis. Ne ovat usein myös jonkinlaisen rajan vartioita ja ne esiintyvät kaukaisissa paikoissa. (Niihin liittyvä eksakti sisältö on kulttuurisidonnaista, mutta toisaalta se seuraavat suuria linjoja tavalla, joka on enemmänkin "lajityypillinen".) Sfinksi on näistä kenties selvin esimerkki. Ihmisen pää on katsottu symbolisoivan ihmisen järkevyyttä ja eläimen ruumiin taas on katsottu olevan voiman lähde. Näin parhaat puolet yhdistyvät. Tämän vastakohtana minotaurus, jolla on härän pää ja ihmisen ruumis, onkin erityinen. Sen tarussa sitä kuvataankin eräänlaisena dekadenssina, se liittyy rappitilaan. Minotauros on vain peto, jossa ei ole inhimillisyyttä. Sen funktio on olla pelottava Theseuksen tikarin kohde. Jokin, joka tulee päihittää.

Toisaalta esimerkiksi feministit ovat nähneet merenneitoihin ja seireeneihin liitettynä seksuaalista vainoa, joka kumpuaa patriarkaalisen kulttuurin pelosta ja valta -aseman säilyttämishalusta. (Seireeneiden ensimmäinen maininta on Homeroksen tuotannossa. Ne ovat nais-lintuja, kuten myös harpyiat. Seireeneillä ja harpyioilla saattoi olla joskus siipien lisäksi myös kädet, jolloin ne olivat enkeleiden näköisiä. Jos haluat seuraa, kannattaa näistä taruolennoista ensin valita enkeli, sitten seireeni ja vasta lopuksi harpyija. Merenneidot ovat sen sijaan myöhempää tuotantoa. Niissä on paljon seireenien mytologiaa sekoittuneena."Book of Monsters" sisälsi ensimmäisen kuvauksen merenneidosta. Tämä tapahtui 600 - 700 [jKr] -lukujen vaihteessa.)Niiden on katsottu joko (1) kuvaavan patriarkaalista pelkoa sitä miten kaikissa naisissa on jotain vaarallista, joka näissä olennoissa vain on selvästi esillä. (2) Toisaalta niiden on katsottu toteuttavan jonkinlaisia miesten seksuaalisia unelmia ja tätä kautta objektisoivan naisia. Onkin erittäin epäselvää, ovatko nämä miesten painajaisia vai unelmia. Tämä voi olla tai voi olla olematta ongelma feminismille: Se voi kertoa siitä kuinka heidän selityksensä on ristiriitainen ja siksi väärä. Toisaalta se voi kuitenkin kuvata ihmisten aitoa kaksijakoisuutta tuon asian tiimoilla. (Humoristisesti voidaan kuitenkin sanoa, että jos kyseessä on miesten toiveet, naisia on kohdeltu kivasti. Eräässä MAD -lehdessä kun oli asiaa valottava vitsisarjakuva, jossa kyseltiin, kumman mies haluaisi seurakseen: Toinen oli perinteinen merenneito, jolla oli kalan alaruumis ja naisen yläruumis. Toisella taas oli kalan pää ja naisen alaruumis. Kuvaako merenneito siis sitä, että naisen seksikkäin osa on hänen päänsä - vai onko merenneitojen suosion syynä se, että ne ottavat "luonnollisen taruolennon paikan" -ja tarjoavat "lisäksi tissit"?) Toisaalta jos tätä feminististä tulkintatapaa käytetään satyyreihin, jotka ovat ruumiiltaan puoliksi ja käytökseltään kokonaan pukkeja, voidaan kysyä onko naisia kohdeltu armollisemmin. Satyyrithän on kuvattu viinalle persoina seksihurjastelijoina. Tässäkin kohden on vaikea sanoa, onko tämä jonkinlainen varoitus siitä minkälainen mies on pahimmillaan, vai onko satyyrissä jotain sellaista, jota jokainen mies haluaisi olla - jos vain kehtaisi.

Snakes on a plane.

"Kaikki palaa alkuunsa ja selitykset jää / Käärme kohmeen kangistama jäytää häntäänsä"
(CMX, "Silmien takana")

Käärmeet ovat monissa kulttuureissa tärkeitä. Kristinuskoon on lainattu sumerilaisten Gilgamesh -eepoksen käärme, joka pettää ihmisiä. Apteekin tunnuksessa on Mooseksen seikkailuista lainattu käärmesauva, jonka katsominen Raamatussa paransi käärmeenpuremista. (Mikä on ihmetyttänyt minua, koska sama teos kuitenkin kieltää epäjumalankuvat, kuten kultaiset härät. Ilmeisesti käärme oli jotenkin erikoinen - kenties se oli lainattu jostain muusta uskonnosta johon nomadikansa oli törmännyt vaelluksellaan.)

Faaraoiden dynastioita edeltäneessä Ala-Egyptin perinteessä kuninkaat kruunattiin Buton kaupungissa, ja tärkeää sijaa esitti kobrakuningatar Wadjet. Atsteekkejen jumalien joukossa oli Quetzalcoatl, jolla oli käärmeen vartalo ja ihmisen pää ja Tlaloc, joka oli sateen ja salamoiden jumala, jonka huulet muodostuivat kahdesta käärmeestä. Kreetan minolaiset palvoivat käärmejumalatarta, jolla oli paljaat rinnat ja käsissään käärmeet. Ecuadorin jívarot käyttävät hallusinoivasta koisokasvista, maikuasta, tehtyä juomaa, daturaa. (Vaikuttavina aineina ovat alkaloidit atropiini ja skopolamiini). Juomaa käytetään tärkeässä rituaalissa jossa on tarkoitus nähdä arutameja, jotka ovat henkimaailman esi-isiä. Nämä ilmestyvät näkijälle usein kahden jättimäisen käärmeen muodossa, unen käärmeet taistelevat kiemurrellen, ja jívaron on rituaalissa juostava niitä kohden ja kosketettava niitä ennen kuin ne katoavat räjähtäen. Käärmeet näkyvät muutoinkin runsaasti unissa.

Myös maailmankäärmeet ovat yleisiä. Esimerkiksi ásatrú -mytologiassa on jättimäinen käärme, joka kiertää maailmaa ja uhkaa niellä sen ja joka on kuitenkin olennainen osa maailman rakennetta. Skandinaavisessa mytologiassa maailmankäärme on nimeltään Jörmungandr, ja se ympäröi nimen omaan ihmisten asuttamaa maailmaa. Tutuin maailmankäärme on luultavasti Raamatusta ja juutalaisuudesta tuttu maailmankäärme nimeltään Leviatan.

Samoin ouroboros, itseään hännästä syövä käärme, joka itseään syöden ravitsee itseään, on yleinen : Siihen törmää sarjakuvissa tai Michael Enden romaanissa "Tarina vailla loppua" -kirjassa. Merkki oli alun perin kreikkalaisien ikuisuuden symboli. Myöhemmin merkki kuvasi mystikoille maailman ikuista tuhoa ja uudistumista. Ouroboros on yleinen myös näyissä, kuuluisin näistä on varmaankin Friedrich August Kekulé von Stradonitzin näkemä näky, jossa ouroboros ilmestyi unessa, ja tämän unen inspiroimana hän keksi miettiä sellaista asiaa, että jospa bentseenimolekyylissä olisikin kuusi hiiltä renkaana. Tämä keksintö ratkaisi monta sen ajan orgaanisen kemian ongelmaa. (Myös Jörmungandr on niin suuri että se kykenee syömään valaita ja kiertämään maailman ympäri puremaan omaa häntäänsä.)

Käärmenäyt eivät ole yhden mielen satunnaisia tuotteita, koska ihmiset näkevät niitä erittäin yleisesti. Joten niiden ilmiintyminen näkyihin ja uskontoihin täytyy selittää jotenkin. Sigmund Freud uskoi että unessa mystiikka kohtasi tieteen, tai ainakin hän loi järjestelmän joka oli sellainen. Hänestä alitajunta toi esiin salattuja toiveita, joita henkilö ei kehtaa tunnustaa itselleen, joten hänen mielessään on sensori(oikeastaan sensuroija), joka maalaa päälle jotain hieman muuta. Hänen mukaansa unissa oli arkkityyppejä, joista yksi oli käärme. Freudin mukaan kulttuuri -toiset ihmiset- loivat esteet mielelle asettamalla tabuja ja kieltoja, eikä hän ajatellut geenien vaikuttavan asiaan.

Edward Wilsonin "Konsilienssi" -kirjassa esitettiin aika lailla toisenlainen näkemys, jonka mukaan käärmekuvien yleisyys johtuu evolutiivisista syistä, ja lajinmukaisesta aivojen toiminnasta. Kirjassa esitetään esimerkkejä simpansseista, joilla on synnynnäinen, ei opittu, kammo käärmeitä kohtaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita vielä mitään, mutta Wilson huomauttaa, että ihmisillä on aivan samantyyppinen kammo. Käärmeitä kammotaan helposti. Tämä ei ole pelkästään opittu kysymys, sillä tutkimukset ovat osoittaneet että käärmekammo syntyy helpommin kuin esimerkiksi kammo kukkasiin. (Ja itse asiassa jos ajatellaan laajemmin, ero korostuu : Jos kukkasia pelätään, pelko on usein fobian tasolla. Käärmekammoa fobian tasolla, odiofobiaa, on toki enemmän, mutta erikoisempaa ja tärkeämpää mielestäni on se, että heikompi vastenmielisyys on käärmeillä yleistä, kun taas kukkasten kohdalla niitä käytännössä joko ei pelätä tai sitten niitä pelätään fobiana. Ja tämä taas ei riipu kulttuurista, jossa ihminen elää. Syyt löytyvät siis sisältämme.) Ihmiset toki oppivat pitämään käärmeistä, mutta tämä on työlästä, keskimäärin ihminen oppii paljon helpommin pitämään esimerkiksi pienistä koirista. Wilsonin mukaan yleensä yleinen pelonaihe lapsuudessa on pimeä, tämä heikkenee, kun taas käärmekammo voimistuu voimakkaasti murrosiässä - kuten simpansseillakin tapahtuu. On siis aivan, kuin lapset olisivat laumassa, ja niiden pysyminen laumassa tai nuotion ääressä on tärkeää, ja aikuisena hänen taas on uskallettava ulos esimerkiksi metsästämään tai keräilemään - ja sen vuoksi varottava käärmeitä. Evoluution kannalta tälläinen järjestely on toimiva : Käärmeethän tappavat nykyisinkin runsaasti ihmisiä, niistä monet ovat myrkyllisiä. Käärmeet eivät ole väritykseltään tai muuten silmiinpistäviä, vaan ovat enemmän piilossa luikertelevaa mallia, joten niiden havaitsemiseksi tarvitaan erillisiä "algoritmeja". Siksi "havaintojen ja teorian valossa" on järkevää katsoa että ihmisillä on synnynnäisiä, epigeneettisiä taipumuksia, jotka helpottavat käärmemäisten hahmojen havaitsemista.

Tämä on uskottavampaa, kuin pelkkä ajatus siitä, että käärmenäyt olisivat puhtaasti kulttuurillisia. Ihmisen kuuloaisti on siitä erikoinen, että se havaitsee käärmemäiset, matalalla olevat sihahdukset, erityisen tarkasti. (Tämä on ikään kuin synnynnäinen cocktailparty -ilmiö; eli tapahtuu samaan tapaan kuin kuulemme oman nimemme puheensorinasta, koska aivomme ovat erikoistuneet tunnistamaan sen äänihahmon. Tosin aivoissa on tämä sihahduksien tunnistaminen on luonnostaan, kun taas nimemme painuu mieleen toiston, oppimisen, kautta.) Lisäksi ihmisen näköaistimukset reagoivat lajinmukaisesti - eli kulttuurista riippumatta - siten, että muun muassa räikeät, nopeasti esiin tulevat kuviot tulevat esiin - ja näiden lisäksi käärmemäisesti kiemurtelevat hahmot nousevat helposti mieleen. (Katso vaikkapa television kohinaa, jos voit. Siinä alkaa melko helposti näkymään kiemurtelevia kohteita, vaikka kohina on satunnaista, ihminen luo sinne tietynlaisia hahmoja helpommin kuin toisia taas ei.) Toki käärmeet nousevat jumaliksi, parantajiksi tai tiedon läheteiksi, demoneiksi ja vastaaviksi kulttuureissa, joissa myrkkykäärmeitä kohdataan. Ihminen ei siis ole pelkkä geenien suora tuote, vaan ympäröivä kulttuuri - ja maailma, jossa hän toimii ja havainnoi muutoinkin - vaikuttavat asiaan. On kuitenkin hyvä huomata, että epigeneettiset säännöt luovat käärmeille lumon ja erityisen tunnereaktion, joka johtaa siihen että kulttuurissa nimen omaan käärmeet muuttuvat jumaliksi helpommin kuin muut asiat, joita ympäristössä tavataan: Jos ympäristössä on marsuja ja käärmeitä, marsujumalia ei tehdä kovin paljoa, mutta käärmejumalia tehdään sen sijaan runsaasti.