Onko "itsetuntoni" paskiainen?

Kirjoitin aikaisemmin 2 eurolla ostamastani harjoitusmiekasta. Se esiintyy myös ylläolevassa kuvassa. Joka taas liittyi kirjoitelmaani miekanhuoltoprojektistani. Ylläolevassa kuvassa se on rinta rinnan hyvin tavanomaisten pitkien miekkojen kanssa. Selvää on, että se on hyvin samankokoinen. Erityisesti sen terä on käytännössä täysin saman mittainen kuin pitkässä miekassa. Sen kahva on kuitenkin massiivisempi. Ja siinä on väistinrenkaat jotka muista esillä olevista pitkistä miekoista puuttuvat.

Muutenkin harjoitusmiekka on hyvin massiivinen. Tästä päästään ikiaikaiseen kysymykseen siitä mikä on ns. "bastard sword". Tässä mielikuvan saamista voi auttaa se, että laitan sen rinnakkain vakaasti kahdella kädellä käytettävän miekan kanssa. Se ei toki ole kahdenkädenmiekka sieltä aivan kaikista isoimmasta päästä. Mutta se on miekka jota ei käytännössä voi käyttää yhdellä kädellä. (Sekin on kokoonsa nähden aavistuksen verran tarpeettoman massiivinen itse asiassa.) Molemmissa on väistinrenkaat. Niiden koossa ei ole mainittavaa eroa.

On ajatuksiaherättävää, että kahdenkäden miekka on itse asiassa terältään vain viitisen senttimetriä pidempi. Se kuitenkin painaa kaksi sataa grammaa vähemmän kuin tuo minun uusi ostokseni. Tämä onkin hyvin oleellinen massiivisten miekkojen ongelma. Itsetuntoni on melko paksu. Mutta jos haluaa voimalla lyötävän aseen niin on aivan kannattavaa muotoilla terää pidemmäksi niin että ulottuvuus ja iskun tehokkuus kasvavat. "Itsetunnostani" saisi rakenteen kestävyyttä oleellisesti uhraamatta kenties jopa 20 senttiä pidemmän. (Mutta ei kyllä yhtään pidemmäksi ilman painonlisää, ei edes hyvällä tahdolla ja itkemällä.) Se painaakin saman verran kuin täysikokoinen aivan käytettävä kahdenkädenmiekka. Se on kuitenkin aika hyvin painotettu joten sillä periaatteessa pystyy tekemään vielä yhden käden tekniikkaa.

Haasteena onkin se yllä esittämäni kysymys siitä että onko tämä "bastard sword". Selvästi jonkinlainen erottelu on ollut. Esimerkiksi tiedetään että englannissa joissain turnajaisissa miekkailuotteluita on luokiteltu niin että pitkä miekka ja bastard sword olivat eri sarjoissa. Joten niissä on jotain eroja. Mutta siitä mitä tämä ero on tarkalleen ottaen ollut ei olla aivan varmoja.

Itse asiassa on esitetty jopa teoriaa siitä että tärkeimpänä erona on ollut miekkailutyyli. Eli ei edes se minkälainen ase on kyseessä. Onkin aivan mahdollista että "bastard sword" ja "longsword" ovat synonyymejä. Ja monissa lähteissä niitä käytetäänkin synonyymeinä.

Toisaalta taas monet erottelevat sen aivan omaksi kategoriakseen miekkoja. Tämä ei toki ole sinänsä yllättävää. Miekoissa ei ole mitään yhtenäistä standardia. Tosiasiassa terän pituus vaihtelee ja kahvan pituus vaihtelee. Väistin leveys vaihtelee. Miekka taas on näiden kombinaatio. Kysymys on hyvinkin rajanvetokysymyksistä. Tässä kohden "bastard sword" näyttää saaneen pääsääntöisesti kolme erilaista määritelmää:
1: Ensimmäinen on se, että se on pitkänmiekan synonyymi. (Ja ero on kenties alueellinen tai taistelutyyliin liittyvä.) Tässä määritteissä oma miekkani varmasti menee "bastard swordiksi". Se on pitkän miekan pituinen ja sitä voidaan käyttää yhdellä tai kahdella kädellä.
2: Toinen on se, että se on yhden käden miekan terä kahden käden tai puolentoista käden miekassa. Tai se on muuten välimuoto yhdenkäden miekan ja pitkän miekan välillä. Eli helposti hyvin kahvapainotteinen miekka yllättävän lyhyellä terällä joka on hybridi yhdenkädenmiekan ja pitkän miekan välillä. Tai jopa yhdenkäden miekan terän ja kahdenkädenmiekan kahvan yhdistelmä. Minun miekkani ei ole tämän määritelmän mukaan "bastard" vaan selvästi ihan tavallinen pitkämiekka hieman tavallista varustetummalla väistiosalla.
3: Kolmas on se, että on pitkän miekan terä selvästi kahdenkäden kahvalla. Tai se on muuten välimuoto pitkän miekan ja kahdenkädenmiekan välillä. Tässä tapauksessa oma "itsetuntoni" itse asiassa on hyvinkin tyypillinen ja leimallinen bastard. Sen kahva väistinrenkaineen on massiivinen. (Ja tärkeä osa painotusta jolla massiivinen miekka saadaan painotettua niin että se vielä juuri ja juuri taipuu yhdenkäden tekniikoihin. Itse asiassa tavalla jossa yhdenkäden tekniikoihin rajoittaessa tulee aivan hirveää höyryjyrämeininkiä. Näin massiivisen aseen torjunta yhdellä kädellä on hyvin haastavaa. Tätä kovemmaksi ei impaktit mene muuttamatta systeemiä kokonaan kahden käden tekniikaksi.)

Miten miekoista keskustelu on osa yleissivistystä : Sisältää kliseevirheitä.

Aku Ankka ritariromantiikan pauloissa. Käyttämässä miekkaa jonka
molemmat väistit osoittavat taakse ja joka painaa hirveästi.
Tuollainen pakottaisi ranteen typerään asentoon, ainakin toisen ellei
molempien pitäisi osoittaa eteenpäin. Ja jos ei jaksa nostaa kiloa tai paria,
niin on kyllä Ankka yllättävän huonossa kunnossa. Loppuosa blogauksesta
pitää sisällään jotain  suunnilleen yhtä asiapitoista ja yleisesti uskottua.
Aku Ankan kannattaisi syyttää miekkaa eikä hakea syytä itsestään.
Muut tässä blogauksessa mainitsemani taas voivat syyttä Aku Ankkaa,
jota ilmeisesti käyttävät omana primaarilähteenään faktoja hakiessaan.

Jukka Kemppinen kirjoitti aikanaan tohtorinmiekoista. Hän kertookin niistä oikien hauskoja faktoja. "Suomessa yhä käytössä olevat tohtorinmiekat ovat olleet valitettavan tylsiä. Termi "miekanhiojaiset" on käytössä tohtorinpromootioissa. Ei siellä mitään miekkoja hiota. Olen ollut. Seppeleensitojaisissa miekan sijasta tarvitsee pihdit (Leatherman), koska seppeleen ompeleminen laakerinlehdistä on huomattavan vaikeaa." Mieleeni ei kuitenkaan malttanut olla tulematta ajatus siitä että jos promotoi itseään treffipalstoilla ja kertoo että on saamassa nimityksen freudilaisesta estetiikasta ja tarvitsee promootiotilaisuutensa miekkansa hiojaa, niin onko kyseessä lääkärileikki.

Ja sitten se, että Kemppisen näkökulma miekkoihin on hieman ... rajoittunut. "Miekka on erittäin luonteenomainen barokkityylin keksintö. Sotilaat, hallitsijat ja sotaisat ylhäisön edustajat kantoivat miekkaa, muut tikaria. Tikari oli tietysti hyvä olemassa erilaisissa juomaseuroissa. Sodassa nihdit suosivat hyvin ohutteräistä tikaria, jolla maahan suistunut ratsastaja pistettiin silmikon raosta hengiltä. Säästyi kallis haarniska parempaan käyttöön." On toki mielenkiintoista miettiä että miksi rondel -tikari oli tyypillinen 1300 -luvun loppupuolella ja esiintyy esimerkiksi Fiore dei Liberin teoksissa, siis muutama sata vuotta ennen barokkiaikaa.
* Siinä todellakin on pistävä terä ja sillä todellakin pistetään silmikon raosta hengiltä. Kuin myös kainalokuopasta ja ... no ahterista. Ideana on todellakin saada ohitettua panssari. Ja tämän sivutuotteena on ollut se, että haarniska on säilynyt ehjänä. Mutta en malta olla korostamatta sitä sivutuotekulmaa. Sillä tosiasiassa metallisesta levypanssarista ei lyödä veitsellä läpi. Olisi siksi oikeastaan koomista että tikarin kaltainen pieni ase voisi olla minkään muun muotoinen.
* Tikari ei ole koskaan ollut pääaseena, ja kun katsotaan panssaroituja kohteita vastaan kehitettyjä aseita, niissä kaikissa on joko juuri piikki jolla lyödään läpi tai sitten jokin vasaramainen astalo jossa on piikkejä eri suuntiin jotka estävät aseen liukumisen ja varmistavat näin että jokin piikki osoittaa vastavirtaan ja panssari ei kilpistä iskun voimaa. (Elokuvien panssarit ovat usein yllättävän lättäniä, ne tekevät kantajansa toki leveärintaisen näköiseksi. Mutta ideaalina on rakentaa kilpistävää pintaa ja tämä panssari on helposti hivenen mahakkaanoloinen kun siinä on taakse päin viistoja pintoja.) Nämä taas helposti nimenomaan väänsivät ja mursivat ja rikkoivat panssaria.
* Kaiken kaikkiaan panssarit eivät ole kovin hauraita. Ne tehtiin kestämään ja ne tekivät tätä ylipäätään hyvin. Ajatus siitä että pitäisi jotenkin erityisesti varoa että haarniskaa ei rikota on jossain määrin omituinen. On järkevämpää kiertää tai nimenomaan yrittää rikkoa sitä.
* Turnajaisiin liittyvä ajatus hävinneen menettämästä haarniskasta on toki ikoninen. Mutta todellisuus on vielä jännittävämpi. Yllättävän vähän haarniskan ansaitsemiskykyisistä sotilaista kuoli. Yhtenä syynä on jo se että haarniska on "todella epäreilu etu". Joka on se syy miksi niitä käytettiin. Toinen, hieman erikoisempi syy, oli se että tosiasiassa ritaria ei kannattanut tappaa. Keskiajan sodankäynnissä vangittujen ritareiden nappaaminen ja lunnaiden vaatiminen oli oleellinen osa sodankäyntiä ja sen rahoittamista. Se oli yleistä ja siinä todella tienasi. Itse asiassa joissain taisteluissa englantilaiset tappoivat nappaamiaan vankeja joka hämmästytti kovasti mannermaisia ritareita. Panttivangiksi joutumisen ajatus oli täysin luonteva osa sen ajan ajattelua. (Nykyään sotavangit ovat enimmäkseen kuluerä tai ylimääräinen käsipari johonkin työhön.)

Myös kommenteista löytyi erikoisia lausumia, kun kantaa otettiin siihen että lyömäsapeleilla korskeilu kuului sotilaskunnan muotiin. Antti Kukkonen esitti Kemppiselle kritiikkiä : "Riippuu tietysti siitä, mitä tarkoitamme "hirveydellä", mutta käsittääkseni kehitys keskiajalta aina Ranskan vallankumoukseen saakka suosi yhä kevyempiä ja pistämiseen (lyömisen sijasta) soveltuvampia malleja. Tämä johtui siitä, että ennen modernia kirurgiaa pistohaava keskivartaloon oli lähes aina tappava, kun taas lyömähaava saattoi parantua joko itsestään tai välkärin rohdoilla avustettuna. Itse siis näkisin, että 1600- ja 1700-luvun miekat olivat hyvinkin siroja." Ajatus on, jos ei muuta, niin ainakin yleinen. Tässä sekoittuu kuitenkin konteksti. Rapiiri oli todellakin ase jonka käyttö yleistyi. Kaksintaistelutilanteissa ja eisodankäyvässä mukanakantamisessa. Sotaoloihin käytettiin kuitenkin aivan erilaisia aseita. Rapiiri ei ole mikään kevyempi miekka. Se painaa täsmälleen saman verran kuin "painavan maineessa oleva" pitkämiekka. Rapiirilla on enemmän ulottuvuutta. (Se on nopea ase lähinnä siinä mielessä että sen kanssa voi melko nopeasti pistää ylös ja siirtää seuraavan piston jonnekin aivan muualle, vaikka alas. Ei siksi että se olisi jotenkin keveä ja näppärä.) Ja vastapuolella ei tuossa vaiheessa enää ollut käytössä panssarointia. Rapiiri on toki piikki kuten rondelkin, mutta sen kärki on niin kaukana että on todella haastavaa lyödä sillä jostain kainalokuopasta läpi ja saada riittävä voima sen taakse. (Pitkällä miekallakin tehtiin samaa, half-swordingia.)

Smallsword oli todellakin keveä pistomiekka, mutta se yleistyi vasta 1800 -luvun aluksi. Ja sen syynä ei ollut taistelutehokkuus vaan enemmänkin se, että miekkojen aikakausi alkoi menemään ohi. (Esimerkiksi nykyaikana niitä ei kanneta.) Smallsword on toki hauska miekkailtava mutta se on hauska vain jos vastapuolellakin on smallsword. Ja esimerkiksi sellainen aikansa miekka-auktoriteetti kuin Alfred Hutton korosti että smallsword sopii kunnian puolustamiseen mutta sotaan otettiin backsword. Joka taas oli juuri viiltävä. Lisäksi kaksintaisteluperinnekin muuntuikin monin paikoin siihen että niillä pyrittiin saamaan ensimmäinen verinaarmu eikä nimenomaan haluttu tappaa toista. Joten ajatus piston erityisestä letaaliudesta on hieman erikoinen. Tottahan toki sotilaat ovat erityisen kiinnostuneita siitä että vastustaja kuolee. (Ja he ovat. Viiltoaseilla saatiin tarvittaessa aikaan jopa irtoraajoja. Joihin kyllä kuolee helposti.) Itse asiassa huvittavana kuriositteettina voidaan sanoa että tohtorinmiekka on smallsword. Ja se on symbolinen koriste. Olenkin kirjoittanut aiemmin tohtorismiekoista. Ja laitoin siihen erikoisen lainauksen joka voisi olla näpsäkkä tapa vastata tämänlaatuisiin lausuntoihin.

Kulttuurimme arvostaa historiaa ja miekoista todellakin keskustellaan hyvin usein. Käytetyt faktat ovat kuitenkin aika usein hyvin viitteellisiä, jos eivät peräti olemattomia. Ihmiset toistavat tiettyjä puolitotuuksia tai täysvalheita. Ja näiden tietäminen ja käyttäminen näyttää jopa jossain määrin kuuluvan siihen repertuaariin jonka toistamisella saa itselleen sivistyneen miehen maineen. Itse pyrin olemaan vapaa mies. (Jonka symboli, kuten Kemppinen aivan oikein totesi, on miekka.)

Järjestys.

Perinteisesti itsepuolustuslajeissa lähestytään asiaa siten, että ensin aloitetaan aseeton harjoittelu ja tästä siirrytään myöhemmin aseelliseen. Toki löytyy myös sellaisia lajeja, kuin escrima, jossa aloitetaan aseilla. Esimerkiksi escriman kohdalla on aivan mahdollista aloittaa siitä että ensin otetaan ase käteen, ja kun tullaan taitavammiksi, tullaan toimeen ensin.

Harjoittelun kannalta ensimmäinen lähestymistapa on tietyllä tavalla turvallisempi. Esimerkiksi teräaseiden kanssa toimiessa voi helposti sattua onnettomuuksia.

Käytännön taistelusta selviämisen tasolla ajatellen on järkevää pyrkiä varustautumaan ensin. Jos olet vaikka kylässä, johon hyökkää hunni, on viisasta ensin ottaa vaikka terävä keppi ja vasta sitten hyökätä.

Historiallisen miekkailun kohdalla tilanne on melko mielenkiintoinen. Esimerkiksi Fiore dei Liberin kirja "Flos Duellatorum":in sisällysluettelo kertoo omaa kieltään järjestyksestä. Kirja alkaa painista (abrazare), jatkuu sen jälkeen patukalla (bastoncello). Tästä siirrytään tikariin (daga). Sitten tulee yhden käden miekka (spada), ja pitkämiekka (spada longa), josta on ensin taistelu ilman haarniskaa (gioco sença arme) ja sitten haarniskan kanssa (spada longa in arme). Tämän jäljeen tulee varsikirves (azza), keihäs (lanze), ja viimeinen vaihe on "Lanza e di Spada a Cavallo" , jossa käytetään miekkaa ja keihästä ratsailta.

Mielenkiintoista on, että kirjassa tikariosuuden roima pituus - 81 kuvan verran, vrt. lyhyt miekka 18 kuvaa ja pitkä miekka 60 kuvaa - ei johdu siitä että tikari olisi kaikista kompleksisin ase. Kuvamäärä johtuu siitä että "samoja juttuja käytetään myöhemmin miekassa", mikä on selvä indikaattori siitä mitä harjoitellaan mitenkin ja missä järjestyksessä.

Yksi syy tässä on se että toiset asiat on helpompi oppia ensin. Tätä kautta Fioren järjestys on tavallaan korostetusti "pedagogisesti järkevä". Taistelukentille laitetaan sellaisia kavereita joilla on takana useampi kuin "viikon treenipätkä itsepuolustusta". (Toisin kuin Suomen Armeijassa, jossa kiväärijumppa oli harjoitetumpaa kuin kiväärin käyttö aseena. Ilmeisesti kammotamme satunnaisesta ilmansuunnasta nimeltä itä hyökkäävän vihollisen haaraperushypyillä.)

Sain esimerkiksi kuulla, että miekkamiehen tekeminen ei vaadi läheskään yhtä paljon harjoittelua kuin ratsumiehen tekeminen. Ratsastus on vaikea taito. Tätä kautta se, että turnajaisissa esiintyi ratsailla olevia ritareja ei johtunut siitä että taito olisi erityisen helppo - toki elokuvia seuratessa tästä voi syntyä tälläinen vaikutelma, mutta se on illuusio. Turnajaisissa oltiin ratsailla juuri sen vuoksi että se oli vaikeaa - siinä törmäillessä esiintyivät siis oikeat uroiden uroot.

Käytännössä treenaaminen ei tietenkään ole näin yksioikoista. Esimerkiksi Windsorin salilla saimme jo ensimmäisellä tunnilla miekat. Tosin emme lyöneet niillä toisia kohti ilman että välissä olisi useita metrejä tilaa.

---

Kuvassa on yksi opetetuista tekniikoista, joka itseäni jaksaa ihmetyttää. Kun ratsumies on ensin opetellut sellaisia tekniikoita kuin lyömään erilaisilla tavoilla keihäällä ja miekalla. Opittuaan heittämään vihollisen hevosta keihäällä ja sitten ottamaan miekan esiin, ja että jos itsellä on keihäs ja toisella on miekka, on muistettava keihään suurempi pituus ... hän on lopulta niin kyvykäs että hänen on syytä opetella miten heitetään vastustajan hevonen maahan paljain käsin kun itse ollaan ratsailla. Jostain syystä se, miten useita ratsailla olevia keihäsmiehiä vastaan puolustaudutaan maasta keihään avulla ei tunnu yhtä "superhumanilta". Sekin tietysti löytyy samasta teoksesta.