Miksi on tärkeää että lapset oppivat vaanimaan?

Ylläoleva video on hieman erikoinen löydettävä huumoriin keskittyvältä kanavalta. Sen perusviesti on kuitenkin tärkeä. Se viittaa siihen miten media vaikuttaa keskittymiskykyymme. Olen itsekin ollut tässä mielessä "Nicholas Carrin hengessä" liikenteessä. Hänestä internet on viestintäkanava joka kannustaa lyhyttempoisuuteen ja poukkoilevuuteen. Ja että tämä vaikeuttaa pitkien keskittymistä vaativien toimien tekemistä. Eli internetin helppo tiedonhaku - yhdessä sen kanssa että sivupoluille houkuttelevia häiriöitä on koko ajan läsnä ja viihdettä on aina hyvin nopeasti saatavilla - johtaa siihen että ihmiset ovat itse asiassa pinnallisia.

Tässä on toki sekin puoli, että ihminen on hyvin huono sietämään tylsyyttä. Tästä hyvänä esimerkkinä on se, että ns. white torture on kidutusta. Tässä kidutuksessa ihminen laitetaan äänettömään täysin valkoiseen huoneeseen, ja jopa hänen ruokansa on täysin valkoista. Kidutettava ei saa puhua. Tämä ei kuulosta juuri miltään, mutta huoneen teho perustuu sensoriseen deprivaatioon. Hallusinaatiot, joissa nähdään ja kuullaan harhoja, alkavat jo varsin pian tämänlaiseen huoneeseen laittamisen jälkeen. Ajantaju sotkeutuu. Tämä muistuttaa että ihminen vaatii jonkin verran jotain virikkeitä pysyäkseen lainkaan toimintakuntoisena.

"Rillit huurussa" -sarjan henkeen voisi jopa todeta että jos ulkomaailma olisi niin hieno, niin miksi ihmiset sitten ovat tehneet sisätiloista ja virtuaalitodellisuudesta niin loppuunsa asti hiotun. Ja syy miksi ei mennä esimerkiksi lapsena ulos leikkimään, on siinä että tietokonepelit tekevät sen kaiken paremmin. (Jossain mielessä.)

Kuitenkin keskittymiskyky olisi sekin hyödyllinen taito. Mutta en kuitenkaan pidä puhdasta tylsyyttäkään hyödyllisenä. Kuitenkin, ainakin omalla kohdallani, on yksi tilanne jossa hyvinkin rajua tylsyyttä voi kestää. Se on vaaniminen. Tätä taitoa voi soveltaa luontokuvaamisessa.

Otan tästä esimerkiksi sisiliskon. Ne ovat kooltaan pieniä ja kohtuullisen vikkeliä. Tässä mielessä ne ovat hankalia kuvauskohteita. Kuitenkin ne ovat samalla yllättävissäkin määrin paikkauskollisia. Esimerkiksi meidän lähellämme sisilisko on aina vähänkin aurinkoisina päivinä erään betonisen ojavesiputken päällä. Se syö hyönteisiä jotka erottuvat putkella ja paistattelee putkeen suoraan paistavassa valossa, putken päässä ei ole varjoja. Tämä tarkoittaa sitä että kun on kerran nähnyt sisiliskon, sen jatkolöytäminen on todella helppoa.

Sen lähestyminen ei kuitenkaan ole mikään yksinkertainen temppu. Sillä liian nopea tai äkkinäinen liike saa sen pakenemaan. Lisäksi liskot ovat sen verran älykkäitä että ne selvästi tiedostavat ihmisen vaikka tämä liikkuu hiljaa. Siksi lähestymisessä pitää olla hyvin rauhallinen. Toisaalta liskot tuntuvat jotenkin myös "kesyyntyvän" siinä mielessä että ne tottuvat tietynlaisiin ärsykkeisiin ja oppivat että ne eivät ole vaarallisia. Siksi liskosta pääsee kärsivällisellä lähestymisellä melko helposti ottamaan superlähikuvia niiden silmästä.

Vaanimisessa tuntuu olevan jotain sellaista jossa on helppoa ylläpitää tarkkaavuutta pitkiä aikoja ilman että oikeastaan mitään tapahtuu. (Joka taas on yleensä vaikeaa kaikessa muussa.) Vaikka mitään ei tapahdu, se ei ole pitkästyttävää. Siinä menee pitkiä aikoja tarkkaavaisessa ja keskittyneessä tilassa ollessa. Ja toisin kuin onkimisessa, jossa opetuksena on se, että onki laitetaan ja sitten odotetaan sellaisella tavalla jossa voi miettiä omiaan, ei vaanimisessa ole tämänlaatuiseen varaa. Vaaniessa mieli ei voi lähteä vaeltelemaan sivupoluille. Ja tämän vuoksi kannustankin ihmisiä siihen että lapsia, tietokonepelaamisen lisäksi, käytettäisiin luontokuvaamassa, metsästämässä - tai minun puolestani vaikka harjoittelemassa tarkkuuskivääriammuntaa - jossa on jonkinlainen vaanimiselementti. (Onkiminen ei kelpaa vaanimiseksi, syistä jotka aiemmin ilmaisin.) Vaaniminen tekee ihmeellisiä asioita keskittymiskyvylle muuallakin. Jota sitten tarvitsee esimerkiksi opiskelussa, pitkien tiedekirjojen pänttäämisessä tai naisten kanssa ostoksilla käydessä.

Muistihäiriö vs. Häiriömuisti

Kun opiskelin kognitiotiedettä, opintoihin kuului erilaisia demonstroivia muistitehtäviä. Niiden tehtävä ei tietysti ollut toimia tee-se-itse-nettitestien korvikkeena vaan esilletuoda sitä miten muisti yleensä toimii. Silti olisi typerää väittää että niillä ei olisi ollut myös sitä horoskooppeihin ja itsetuntemussivustoihin rinnastettavaa puolta.

Esimerkiksi testeissä selvisi että muistini on aivan hälyttävän huono. Kun tehtävänä oli muistaa numerosarjoja tai sanalistoja, muistin, kuten yleistä on, sanalistojen ensimmäisiä ja viimeisiä sanoja. Ja harvoin jotain sieltä välistä. Mutta muistamani sanojen määrä oli ehdottomasti koko ryhmän huonoin.

Kun tähän liitettiin häiriöitä, tulokseni romahtivat tästäkin. Jo huonontuminen on muistini perustasolla yllättävää. (Ne ovat niin huonot, että riman alittaminen tästä olisi jonkinlainen haaste psykologiatieteelle.) Ja ne tulokset romahtivat todella vahvasti. Toki jos tehtävä oli sanojen muistamista ja lueteltiin numeroita romahdus ei ollut mainittava. Samoin jos tehtävä oli numeroiden muistaminen ja siihen luetellaan sanoja, häiriö oli melko pientä. Tämäkin on tavallista.

Tämä muistiosuus käsittelee työmuistia. Pitkäaikaismuistissani ei ole vastaavaa ongelmaa. Se on aivan normaali, ellei hyvä. Työmuistin pullonkaulan läpi on kuitenkin lähes mahdotonta saada mitään. Ainakaan tietoiseen mieleen.

Tämä viimeisin lause on tärkeä. Sillä tulin kikkailleeksi asiaan liittyen - hieman omalla ajallani ja toisten laitteistoilla. Yritin painaa nimiä kasvoihin. Tämä on klassinen tehtävä, ja olen tässä melko tavanomainen. Muistan melko hyvin kenet olen nähnyt aiemmin. Nimet ovat sen sijaan se vaikea pala. Tässäkin tehtävässä annettiin häiriölista joka koostui nimistä. Muistin vain yhden nimen ja kasvot oikein. (Mikä on melko huonosti.) Kun samaa uusittiin toisilla nimillä, en muistanut näitäkään sen paremmin.

Mutta osasin heti sanoa että minua häiritsi se, että se häiriöksi syötetty nimilista oli identtinen kuin se aiemmin satunnaisnimistä koostettu lista. En tietysti kyennyt sanomaan mitä tuli seuraavaksi, mutta kuunnellen kykenin sanomaan täsmäävyyden, ikään kuin jälkikäteen. Hyvin harva ihminen tekee tätä tietoisesti. Muisti kun toimii häiriötilanteissa siten, että tämä häiriön lähde suljetaan pois. (Ei onnistu täysin ja tulokset huononevat, mutta eivät romahda, kuten eräillä.) Itse asiassa joissain salasanasuojausjärjestelmissä suojaus perustuu juuri siihen että salasana ei ole tietoisessa muistissa. Esimerkiksi toistamalla jotain sarjaa joka pitää vaikka soittaa jollain soittimella, voidaan synnyttää "selkäytimeen" toistolla kaavoja jotka alitajunta tunnistaa mutta joita soittaja itse ei osaa kuvata muuta kuin soittamalla. Minulla on tässä ilmeisesti jonkinlainen "ohituskaista".

Syynä lienee se, että havaintojensuodatusjärjestelmäni on jotenkin erityisen lujasti puutteellinen. Tämä muuttaa koko konseptin työmuististani. Se ei välttämättä ole huono, se vain toimii hyvin omituisella ja anomaalisella tavalla. (Tavalla joka vain pilaa käytännön elämän kun en suoriudu lähes lainkaan tehtävistä jotka ovat muille ilmiselvyyksiä.) Näin siis jos tälläisellä puuhastelulla olisi oikeasti jotain muuta arvoa kuin toimia jonkinlaisena demonstraationa jostan suuremmasta periaatteesta.

Tylsä nuijamies - eli terän fenomenologia

Guy Windsor (aka. minun miekkailunopettajani) kirjoitti artikkelin siitä minkälaisilla miekoilla on harjoiteltava. Se on nähdäkseni jotain joka avaa eimiekkailunharjoittajallekin puolia joita tulee harvemmin miettineeksi. Windsorin kanta on selvä. Miekka on terävä ja se siitä ; "Swords are, by definition, sharp. Anything sword-like that is not sharp is either a foil, or a percussive weapon like a club. I am a swordsman, and so I use sharp swords."

Syyt tähän ovat miekkailuteknisiä että humanistisempia. Tylsä miekka todellakin käyttäytyy eri tavoin kuin terävä. Kontaktissa tylsät aseet liukuvat, terävät vähemmän. Näin kontaktinhallinta muuttaa luonnettaan. Toisaalta terä myös lisää keskittymistä. Windsor viittaa tässä miekan vetämiseen liittyvästä iaidosta saatuun esimerkkiin. Tylsän aseen vetäminen huotrasta on helppoa. Mutta jos siihen lisää terän, niin onkin hyvin pelottavaa vetää terästä läheltä omaa vatsaa ajatellen että muutaman sentin lipsahdus tuottaa monta tikkiä vaativia vammoja. Ja että tämä lisää keskittymistä. "You behave differently when the swords are sharp; more attentive, more alert, more focussed, more careful. More alive."

Tämän kanssa on helppoa olla yksimielinen. Luonnollisesti harjoittelussa aloitetaan tylsillä aseilla, koska tehtävänä on hioa taitoja. Turvallisuusnäkökulma on nykyaikana tärkeämpi kulma opetuksessa kuin se, että oppilaat olisivat mahdollisimman pian maksimaalisen hyviä miekkamiehiä. (Oppilaskato tosin tuntuisi taatusti myös lompakossa. Elossa oleva oppilas tuo ns. rahaa katteeseen.)

Ja tämä on se hieman erikoinen puoli, joka kenties voisi olla noloa paljastaa. Mutta harrastan tämänlaista. Olen tylsä tyyppi, nuijamies.

Minähän en harjoittele, en edes suostu harkitsemaan harjoittelemista, terävillä aseilla. (Tämä on sama kuin se, että kieltäydyn kaikista tasoarvioinneista ja niiltä vivahtaviltakin aina kun se vain on mahdollista.)

Käytän tylsytettyä teräsmiekkaa. Se toki on tälläisenä(kin) vaarallisempi kuin pesäpallomaila (koska se ei ole puuta vaan terästä, ja sen kontaktipinta-ala on pienempi). Ja kun aloitin harjoittelun käytin puuta aina kun se oli mahdollista. (Joka ei normaalisti ole oikeastaan edes vaihtoehto. Kukaan. Siis tarkoitan kukaan, ei tavallisesti käytä puuaseita peruskurssilla. Koskaan.) Syynä on se, että tylsät aseet ovat aivan riittävän pelottavia. Itse en tiedä mikä voisi olla pelottavampaa kuin tylsä ase peruskurssilaisen kädessä. Kun liikkeistä näkee että toisella on vielä vähemmän kontrollia kuin itsellä ja antaa toisen silti tekniikkaharjoittelussa lyödä itseään naamaan. Se vaatii kohtuullisen paljon.

Tässä kohden on tärkeää ja oleellista huomata, että hyvin suuri osa siitä mitä sanon ja teen on jonkin sorttista traumakäyttäytymistä tai pitää sisällään siihen vivahtavia puolia. Olen saanut monta kertaa turpaani - että jossain määrin myös palauttanut palveluksia - ja sellaisella on vaikutuksia. En harjoittele siksi että olen rohkea vaan siksi että en ole. Väkivalta on jossain määrin tuttua ja tiedän ns. kykeneväni harjoittamaan sitä tilanteen vaatiessa. Mutta olisi naurettavaa väittää että tällä ei olisi varsin rajoittavia vaikutuksia elämässäni. (Ja en ollut edes ennen näitä kokemuksia mitään kovin rohkeaa tyyppiä.)

Minut kohtuullisesti tuntevat tietävät, että käytöstäni kuvaa se, että (a) mitään perusluottamusta ei ole, se ansaitaan ja (b) minuun ei kosketa ilman lupaa ja koskettamisen erillistä ilmituomista. Tähän on toki poikkeuksia, mutta se on sitä ansaittua luottamusta. (+) Kuitenkin juuri se mitä tapahtuu silloin kun käyn harjoittelemassa silloin kun peruskurssilaiset tulevat. Minulle ventovieraat ihmiset opettelevat heittämään minua erilaisissa nivellukko-otteissa betonilattialle. Esimerkiksi sitä tapahtuu. Siinä tuntee olonsa sen verran potentiaalisesti kuolleeksi, että tuntee olevansa elossa. Se on kuin Heidegger tulisi lihaksi kertomaan että elämä autenttisuudessa onnistuu vain kuolevaisuus tiedostaen.

Siinä missä moni harjoittelee toistojen tuoman meditatiivisen tunnelman vuoksi tai sen vuoksi että miekkailu antaa heille hallinnan tunteen jossa he tietävät, tuntevat ja kokevat paikkansa ja olevansa oikeassa paikassa, itse haen aivan päinvastaista. Miekkailu on jotain jota ei voi koskaan, siis koskaan, osata täydellisesti. Siinä on aina riski. Se on kuitenkin samalla jotain jonka tiedät kohtuullisen turvalliseksi. Saan tästä suunnilleen samanlaisia tunteita kuin sain lapsena niistä hurjimmista huvipuistolaitteista silloin kun niihin mentiin ensimmäisen kerran ja ne turvakaaret loksahtivat kiinni. Siinä järki sanoi että laite on ihan turvallinen. Mikään muu ei sitten sanokaan samaa.

Joku voisi tietysti sanoa että aito miekkamies on rohkea ja että tässä olisi prosessi. Zen -miekkailun filosofiassa on ajateltu että aluksi ollaan rohkeita kun ei tiedetä mitä itseä vastaan voi tulla. Sitten opitaan ja tästä seuraa pelko ja epävarmuus. Ja lopulta kun tämän pelon voittaa on valmis miekkasankariksi. Tai sanoa että ei ole rohkeutta leikkiä jollain joka ei pelotam vaan rohkeutta on juuri se että tekee jotain joka pelottaa. Mutta en pidä tästä logiikasta täysin. Tietyssä määrin pelkuri on juuri sellainen joka pelkää asioita joita muut eivät.

Ja sitäpaitsi jos asia pätisi rohkeuteen, sen pitäisi päteä myös julmuuteen. Ja tässä ei ole kovin positiivisia ajatuksia minulle tien päässä. Sillä siinä kun joku muu kertoo lyömisvitsin, hänet on helppo tulkita vitsailijaksi tai joksikin joka ei tarkoita ja ymmärrä mitä sanoo. Kun taas minä sanon saman, sanon sen ihmisenä joka tietää mistä on kysymys. Ja peräti tietää sen tasolla joka ei ole sitä että asian olisi tehnyt useasti. Vaan tietää sen tasolla jossa se on tehty itselle. Ja tästä näkökulmasta sitten toivottaa asiaa toiselle.

Pieni ajatus ; Kirkon innovatiivinen tunnelma

Uskon nähdään usein olevan jonkinlainen hypoteesinmuodostamisen idea. Tällöin henkenä on ikään kuin se, että ensin on saatava ajatus joka ei ole todistettu että voidaan alkaa töihin sen todistamiseksi. Tässä kohden ollaan kuitenkin melko harvoin varovaisia ; Esimerkiksi uskontoon liitettynä voidaan huomata, että se on enemmänkin paluuta vanhoihin ajatuksiin kuin uusien innovoivien ideoiden mukaantuomista.

Maailmankuvallisuus on joskus perusteltua ; Joskus tilanne johtaa perspektiivien pluralismiin ; On mahdollista, että jotain asiaa ei ole selitetty ja sille on useita erilaisia hieman epätyydyttäviä ja todistusvoimaltaan vajaita selitysmalleja. Esimerkiksi pallosalamaan liittyy ilmiönä sen verran tietämättömyyttä, että erimielisyys on hyvinkin mahdollista. Ihminen ei ole täydellinen, ja tässä rajallisuuden maailmassa asiat eivät usein ole mustavalkoisia ja selviä.

Monesti tämänlainen maailmankuvallisuus on kuitenkin liioiteltua. Sitä nähdään siellä missä sitä ei ole, ja maailmankuvallisuutta korostetaan useimmiten juuri sellaisilla alueilla jossa sillä ei ole mitään arvostettavaa järkevää pohjaa. Esimerkiksi tasapainorannekkeiden ja vaihtoehtohoitojen kohdalla maailmankuvallisuutta tuodaan esiin vaikka sille ei ole oikein minkäänlaisia perusteita. ; Vaikka parantaminen olisi yliluonnollista olisi paraneminen kuitenkin luonnollista. Tällöin henkenä näyttää olevan se, että maailmankuvallisuuden korostamisen nähdään olevan jotenkin ovela tapa voittaa, eikä tapaa tunnustaa tappio. Ja käytän näitä termejä siksi että keskustelun siirtäminen tieteestä maailmankuvaan tarkoittaa tälläisissä tapauksissa yleensä sitä että omaa asiaa puolustetaan varsin absoluuttisena ja perimmäisenä totuutena ja tarkoituksena ei ole oppia vaan nimenomaan päihittää erimieliset. Perimmillään maailmankuvallisuutta korostamalla yritetään yllättävän usein korostaa että sen oman totuuden kriittinen lähestyminen ja sen kanssa erimielisyys on likimain samaa kuin sortaminen ; Henkenä on se, että se, että saa olla oma maailmankuva tarkoittaa että ne kaikki olisivat myös järkeviä ja hyvin perusteltuja. Ja tämä on paljon enemmän kuin pelkkä pyyntö avomielisyyteen tai ihmisen tiedon rajallisuuden tunnustaminen.

Tästä huolimatta kirkolla on kiistatta innovatiivista pohjaa. Otetaan vaikkapa Galileo Galilei. Hänen kerrotaan saaneen heiluria koskevan idean kirkossa. Hän katsoi kirkossa heiluvaa kattokruunua ja totesi että heilahdusaika ei muutu vauhdin vähetessä tai kasvaessa. Vauhdin vuoksi heilurin kaari kasvaa sen verran, että heilahdusaika pysyy vakiona. Tämänlaisen ajattelun voi nähdä syntyvän luontevasti kun tajuaa sen, että kirkoissa on useimmiten varsin tylsää. Se, että huomio siirtyy johonkin, ihan mihin tahansa pieneen ja mitättömäänkin, on enemmän kuin luontevaa. Osalla tylsistynyt ja virikkeitä itselleen vaikka väkisin hakevan huomio keskittyy kirkon seinän tiilenpäiden laskemiseen. Galilei katsoi heiluria. Jostain syystä tämä kirkon innovatiivisuutta lisännyt voima on jäänyt aliarvioiduksi ja aliarvostetuksi kaikessa kirkkokeskustelussa. Olipa osapuolina sitten kirkko tai kirkkokritiikki.

entiteetti

Puolisoni oli huvittunut, koska hänen pelaamassaan MMORPG -pelissä on automaattinen sensuurikäytänne. Se sensuroi monia rumia sanoja aivan syystä. Kuitenkin sensuurijärjestelmässä on ennakoitu lapsellinen huumori. Tai sitten se on vain ylimalkainen. Sensuroiduksi joutuu myös esimerkiksi filosofinen käsite entiteetti (engl. entity). Sensuurijärjestelmä tunnistaa, että sanassa on kysymys enTITy ja se sensuroi sanan sopimattomana lasten ja ja lapsenmielisten pelaajien silmille.

Asian voisi ohittaa hymähdyksellä. Kuitenkin filosofiassa tehdään aika monesti käsiteanalyysiä. Joskus ideoita myös tuodaan esiin tavoilla jotka eivät ole muuta kuin etymologisia sanaleikkejä. Ja joskus sanaleikkeihin ei tarvita edes etymologista taustaa. Eero Ojanen lähestyy "Koiran filosofia" -teoksessa tätä tematiikkaa miettimällä kielikuvia kuten koirankuri ja koiruus. Vaikka sisältö on päällelliimattu, se on perusteltua jos se tuo eksistentiaalisen asian jaettavaksi. Ojanen puolustaa ratkaisuaan (s. 109) "Mutta huumori itse asiassa tavoittaa kaikkein syvimmän filosofisen totuuden eli vie meidät syvimmän kysymyksen äärelle ja osoittaa sen luonteen." Siksi koirasta löytyy näkökulmaa termiin "koirankuri" katsoen.

Jos tämän ottaa lähtökohdaksi, voidaan muistaa mitä entiteetti tarkoittaa. ; Se on äärimmäisen ympäripyöreä viittaus olemassaoloon. Esimerkiksi matemaattiset abstraktiot ovat matemaattisia entiteettejä. Näin entiteetti on laajempi käsite kuin ne olemassaolon käsitteet joilta vaaditaan vaikkapa fysikaalista ulottuvuutta. Entiteetiltä ei ei oikeastaan vaadita kuin olemassaolo. Entiteetti onkin niin ympäripyöreä, että se pitää sisällään sekä oliot, että oliojoukkojen ominaisuudet.Entiteetin taustalla on latinan kielen entitas, joka taas pitää sisällään latinan sanan ens, olio.

Jos olemassaoloa lähestytään epämääräisemmillään, ja asiaa kysytään kaltaiseltani paatuneelta naturalistilta, on pakko viedä huomio eksistentialismiin. Siellä ideaalina on se, että olemassaolo (eksistenssi) on ennen olemusta (essenssi). Tämä on arvostuslausunto, joka on tiivistettynä Descartesin Cogito -oivalluksessa. On kuitenkin kenties vielä rakentavampaa tuoda tästä esimerkki Esa Saarisen nasakasti otsikoidun kirjan "Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin" Saarinen tuo siellä esiin Augustinuksen ajatuksia kokemisesta (s. 95-96). "Illuusiot ovat jokaiselle tuttuja - mistä tiedämme, etteivät ne ole vallanneet koko havaintojemme kenttää? Jos illuusiot ovat joskus mahdollisia, mistä tiedämme, etteivät ne pidä meitä vankeinaan koko ajan - mistä tiedämme, että maailma ei ole illuusio? Mutta Augustinus väittää vastaan. Sillä vaikka aistini joskus valehtelevatkin, itse vaikutelmani on epäilyksetön. On siis jotain ehdottomasti totta! 'Sillä en voi ymmärtää kuinka skeptikko voisi osoittaa vääräksi ihmisen, joka sanoo "Tiedän, että tämä objekti näyttää minusta valkoiselta, tiedän että tämä ääni antaa minulle mielihyvää, tiedän että tämä maistuu minusta makealta, tiedän, että tämä tuntuu kylmältä kosketukselleni".'"

Tämä huomio on länsimaisen filosofian ymmärtämisen kannalta oleellinen. Sillä esimerkiksi skientismiä moititaan siitä että ne eivät saavuta tämänlaista ontologista varmuutta, toisin kuin subjektiiviset kokemukset. ; Kun moderni uskovainen selittää että ateisti ei voi kumota Jumalaa, hän viittaa tämänlaiseen vaikutelmatodellisuuteen eikä siihen että pitäisi tehdä tarkempia empiirisiä kokeita jotta ajatus Jumalasta voitaisiin hylätä. Objektiivisuus -käsite joka liitetään tieteeseen on induktiivista, ja induktio ei koskaan palaudu ontologisesti koskaan samalla tavalla varma kuin subjektiiviseen omaan kokemukseen viittaaminen. Voidaan jopa sanoa että äärimmäisen eksistentiaalisesti ajatellen olemassaolo, ontologia, on liitoksissa vaikutelmiin eikä siihen mitä fyysikon mittari sanoo.

Hyvin harva on toki oikeasti tätä mieltä näi tiukasti. Mutta periaatteessa jos viemme fenomenologisen ja eksistentiaalisen näkökulman aivan loppuun asti, niin pohjimmiltaan tämänlaatuinen subjektiivinen kokemusmaailma on eräässä mielessä jännittävästi sidoksissa kiinnostavuuteen ; Vaikutelma vaatii aina sen, että se on jollain tavalla tietoisen tarkkaavuuden valintakehän alla. Olemassaolo on fasinoitumista jostain, ja sen vastakohta on ignoraatio. Ja tällä on merkitystä pienen sanaleikkini kanssa.

Minä olen se,
mikä minä olen.

Jos perimmiltään se, mikä on kiinnostavaa on meille olemassa, ja tämän ulkopuolella meillä ei ole kokemusta olemassaolosta, voidaan nähdä syvä totuus siinä, että asiat joissa ei ole tissejä eivät ole olemassa. Olen jollain tavalla valmis alleviivaamaan tämän takana olevan hengen ja asenteen. Jota on hyvin vaikeaa tuoda esiin vähemmän epäkohteliaalla sanaleikillä tai analyyttisellä työkalulla. Tämä ajatus entiteettien perimmäisestä tissiluonteesta on hyvin syvällinen ja suuri totuus. Toivon, että mietit tätä syvästi. Oivalluksen hetken saatat tunnistaa fasinoituneesta tunteesta, silmien - ja mahdollisesti suunkin - levähtämisestä auki.

Fokus

Paljon valoa lankeaa ihmisen ja hänen historiansa synnyn ylle.

Optiikassa suurennuslasi suurentaa esineiden virtuaalikuvia, jos esine on linssin ja linssin polttopisteen välillä. Polttopisteessä oleva kuva on sen sijaan fokuksessa. Jos tarjolla on riittävän voimakas valonlähde, suurennuslasilla koottu valopiste voi jopa kärventää kohteita.

Samanlainen kaksoismerkitys voidaan ottaa myös vertauskuvallisesti. Silloin se viittaa tarkkaavuuteen. Sanotaankin että ihminen on fokusoitunut eli keskittynyt johonkin. Tällöin se, mikä keskittyy ei välttämättä ole valoa, mutta reaktiot voivat olla täsmälleen yhtä paljastavia ja ainakin yhtä tulenarkoja. Lisäksi katse valehtelee yllättävän vähän ; Tätä osataan hyödyntää ; silmänliikekameraa käytetään apuna esimerkiksi mainonnan tutkimuksessa. Katse kertoo mihin huomio kiinnittyy.

Osa reagoinneista on automaattisia ja osa on opittuja. Näiden kombinaationa syntyy jotain jonka työkaverini osuvasti formuloi ; "Jokaisella meistä on kiusauksensa. Naisilla on kiusauksensa joita he joutuvat kantamaan. Miehillä on kiusauksensa joita he joutuvat katsomaan." Joka humoristisuudellaan, mutta kuitenkin tosiasioita unohtamatta, muistuttaa siitä että flirtin ja seksuaalisen häirintä liittyvät katseeseen ja fokukseen. Itse toki kannatan ihmisten kasvua ja kehittymistä jossa biologiset mieltymykset voidaan ottaa haasteina eikä esteinä ; "Teini-ikäisenä ihminen on ylpeä ja ajattelee vain tissejä. Näin vanhempana ihmettelee miksi ei ajattele enää. Syy on selvä. Olemme kasvaneet, nöyrtyneet ja kääntäneet katseemme alaspäin."

Kuitekin katseen voima ja fokus ovat kovia. Opin tämän varsin erikoisella tavalla tänään. Kun lähdin töistä kotiin, matkalla katselin pientä koiraa. Se oli hauska ja vähän erikoisempaa rotua. Kuitenkin kun ohimennessäni katsoin koiraa, koiran omistaja laittoi säärensä eteen ja oikein käänteli sitä. Kyseessä oli ihan sievä neitonen joka ilmeisesti päätteli katseeni suunnan hitusen väärin. Hän ei kuitenkaan reagoinut sillä tavallisella, eli loukkaantumisella. En tosin tiedä oliko tämä keino enemmän nolostukseen perustuvaa aseistariisuntaa jossa tuijottelija oppii olemaan häveliäämpi koska hänen huomionsa otetaan näinkin avoimesti esille. Vai oliko kyseinen nuori nainen vain sellaista keimailevaa sorttia muutoin vain. Vai onko se sitten sitä kolmatta. Minun ei onneksi tarvitse tietää, koska liikennevalot vaihtuivat. Moi!

Järki ja tukka (Can you spot the not)

Tatuointiprojektini on nyt valmis. Ylläolevassa kuvassa on viimeinen Fiore dei Liberin esittämä miekkamieshyve, "Prudentia". Sitä symbolisoimaan on asetettu ilves. Fioren aikaan niitä pidettiin yhdentyyppisinä susina ja siksi Pisani-Dossi -manuaali kuvaa sen nimellä louo cervino, joka viittaa suteen. Kuva selvästi täsmentää sitä, että hyve kuvastaa nimenomaan "ilvestyyppiseen suteen" liitetty. Esimerkiksi pilkuttaminen on ollut tärkeä keino jolla muutoin karrikatyyrimäiset eläimet on voitu erottaa  toisistaan hyvin pienin vihjein. Ilveksenä hedaldinen eläin korostaa tarkkaa näkökykyä, huomiokykyä ja oveluutta enemmän kuin se tavallisempi susi.¹
Tätä tietysti korostaa se, että sen käteen on laitettu hyveen symboli joka on harppi, työväline joka ei ole selvästi perusluonteeltaan sotainen.² Tämä on tietysti helppoa liittää geometriaan, joka liittyy etäisyyksien arvioimiseen. Tämä taas on konkreettisesti yhteydessä miekailutaitoon jossa etäisyyden arvioiminen on tärkeää. Kuitenkin prudentia luonnollisesti hyveenä ilmenee muutoinkin ; Fiore dei Liberin aikaan geometria on kuitenkin ollut sen ajan hienoimpaa tiedettä jota arvostettiin valtavasti, se kuvastaa siis yleisempää viisautta. Itse asiassa Fiorekin aivan yksiselitteisesti monisäikeistää hyveen, koska hän liittää sen ennaltanäkemiseen, kykyyn arvioida asioita ennalta. Näin ollen esimerkiksi vastustajan tulevan toiminnan ennustaminen ja ohjaaminen tiettyyn tulokseen on ollut osa tätä hyvettä.

Tämä tatuointi oli hyvä jättää viimeiseksi. Tämä voi olla omituista, koska filosofianharjoittajana kyseinen hyve on kenties eniten harjoituksessa. Tämä on kuitenkin tavallaan yksi syy jättää hyve viimeiseksi ; Tatuointihan on sellainen että sen voidaan nähdä paitsi kuvaavan sitä mikä on, niin ennen kaikkea se voi heijastaa sitä mitä toivoisi itsensä olevan. Siksi esimerkiksi audatia on jotain jota minun on luonteva korostaa eniten - koska en ole perusluonteeltani kovinkaan rohkea, se kuvastaa sitä mitä haluan enemmän harjoittaa itsessäni.³
Yksi syy tähän on tietysti se, että koska olin alusta asti päättänyt liittää kyseisen heraldisen eläimen siihen olennaisesti liittyvään ruumiinosaan, oli päähän tatuointi jollain tavalla dramaattisin veto kaikista. Sitähän on sanottu että tatuoinnissa paikka kertoo paljon. Että jos sen saa piiloon vaatteiden alla, sitä halutaan antaa radikaalia kuvaa mutta ei olla radikaaleja ja ahterin yläpuolelle laitettu "tramp stamp" kertoo että antaa ensimmäisillä treffeillä. Päähän laitettu tatuointi taas kertoo ihmisille, että ei ole koskaan tekemässä veronalaista työtä. ⁴ Se kuitenkin tehtiin.⁵
Tämä on maksimaalista paradoksaalisuutta, koska kun älyä korostetaan älyttömimmällä mahdollisimmalla tavalla, päädytään luultavasti tekemään päätatuointi jossa arvostetaan viisautta ja arvostelukykyä. Tämä ambivalenssi tietyllä tavalla viehätti. Kuitenkaan teko ei ollut niin rebellious⁶ kuin voisi luulla. Pääasiassa siksi että tosiasiassa tatointi jää hiusten alle piiloon. Toisin sanoen tämä tatuointi on käytännössä näkymätön.⁷ Tätä näkymättömyyttä korostaa - toisesta näkökulmasta - myös se, että se on nimenomaan takaraivossa. Siinä missä pystyn peilin kautta katsomaan helposti hartiatatuointeja, ja jopa "tramp stamp" -norsua pystyy katsomaan tätä kautta, takaraivo on sellainen paikka että sinne ei yksinkertaisesti näe suoraan tai edes yhden peilin avulla. Tarvitaan ulkopuolista silmää. ; Tämä näkymättömyys yhdistettynä viisauteen onkin tärkeä muistutus ; Ihmisen on helppo nähdä itsensä viisaana, mutta tämä sortuu helposti dogmaattiseen egoiluun, joka vaikka tuntuukin aivan viisaudelta on itse asiassa sen vastakohta. Se, että viisaus on näkymätön on tärkeä muistutus itselle.

Siksi, kun puolisoni kysyi että mitä järkeä on tehdä tatuointi jota kukaan ei näe (itse ei näe ja hiukset peittävät muiltakin), vastaukseni oli että siksi että tiedän että se on siellä jossain. Ehkä.

---

1 Jota moni voisi pitää coolimpana kuin ilvestä. They are just plain wrong!
2 Se ei ole kulmamitta kuten jotkut salaliittoteoreetikot ovat esittäneet. He kun haluavat liittää jopa Fioren osaksi vapaamuurareita ja liittää tätä kautta jopa tämän aiheen ties mihin uusiin maailmanjärjestyksiin. Selkeästi korostetun terävät kärjet korostavat että se on nimenomaan harppi.
3 Toisin sanoen ; Minusta on yksinkertaisesti helpompi lähestyä itseäni ja kaikkia muita niiden puutteiden ja epäonnistumisten kautta.
4 Ajattelin kyllä käydä töissä, mutta jos verovapaus on tälläisestä luvassa niin antakaa suomen byrokraatit tulla vaan! Kyllä minä aina yhden verottomana elämisen kestän.
5 Itse tatuointitilannekin oli mielenkiintoinen. Tatuoija oli esimerkiksi valinnut taustamusiikiksi "Reverend Bizarre" -bändin. Saatanallinen tuomio goddamit Lohjalta. Joka laulaa-ääntelee esimerkiksi siitä että se vaan on sillä lailla että tässä maassakin on paljon mälsää. Kyseinen bändi on tausta-asenteeltaan sen verran omintakeinen, että sitä on mukava kuunnella kun samalla joku hakkaa koneellisella neulalla sarjatulitahdilla päähän ja pitää itsen pysyä paikallaan ja olla esimerkiksi nauramatta.
6 Lue: konventionaalisesti tyhmää.
7 Tarkennukseksi; Se on kyllä oikeasti aseteltu siten että hiukset peittävä kaiken paitsi sen kädessä olevan harpin. Se on siis vain lähes näkymätön. Se muistuttaa tältä osin erästä korvan takana ollutta tatuointia joka oli yhdellä tuntemallani tyypillä jonka kanssa aiemin tein töitä. Se, että joku asiakas huomasi kyseiset tatuoinnit oli merkki siitä että kyseessä oli tarkkaavainen tyyppi. Näin tämä on pieni huomiotesti ihmisille. Ja tarjoaa minulle mahdollisuuden huomata heidän erinomaisen tarkkaavuutensa.

Apina tai melkein Gorilla käveli torilla

Kävin vähän aikaa sitten valokuvausreissulla Suomenlinnassa, ja tässä yhteydessä jouduin käytännön syistä kulkemaan julkisesti ympäriinsä rengaspanssarissa. Valokuvaajani sattuu olemaan melko hyvä ninjutsussa. Olemme harjoittaneet tähän liittyen jonkin verran erikoista hevosenleikkiä julkisissa paikoissa. Esimerkiksi jos olen joskus R -kioskilla ja takaani kuuluu "töms, töms", voi olla syytä kääntyä ja puolustautua koska muuten tallataan varpaille (ja jos onnistun pääsen tietysti tallaamaan hänen varpaitaan). Niinpä ei varmasti ollut yllättävää että hevosenleikki kuului tähänkin reissuun.

Tarkalleen ottaen tilanne meni niin, että hän soitti olevansa tulossa lautalle. Olin itse jo perillä. Kerroin myös olevani täällä. Hänen tullessaan, kävelin häntä vastaan ja väänsin samalla kädessäni olevasta sanomalehdestä rullan, jonka päällä sitten tökkäsin häntä suoraan keskelle rintalastaa. En siis suinkaan tehnyt mitään salakavalaa nurkan takaa hyppäämistä tai selän takaa käymistä. Ja hän huomasi minut vasta kun lehti oli jo perillä. Oli aivan valoisa päivä ja minä olin pukeutuneena rengashaarniskaan. Hänen silmissään ei ollut vikaa. Ja minä kilisin.

No one is safe - I'm character from "Assassins Creed" or something!

Joku voisi ajatella että tämä olisi nöyryyttävää ninjutsukalle ja suuri kunnianosoitus minulle ; Onnistuinhan vedättämään ja koijaamaan juuri tähän tiettyyn asiaan spesialisoitunutta ja harjaantunutta ihmistä. Kuitenkin me molemmat tiedämme mikä teki tästä hevosenleikistä mahdollista. Ainut taitoni superninjailussa olikin juuri se, että tiesin nämä ennalta. Ja ninjutsukankin ensimmäinen lause asian parista oli referenssi taustalla olevaan havaintopsykologiaan.

Ne jotka tietävät minut, tietävät että olen leimallisesti vaatteissani. Minulla on aina sama takki ja sama hattu. Ulkonäkövariaationi on pieni. Lisäksi minut tunnistaa kauempaa kävelytyylistäni joka on asentoineen ja rytmiikkoineen "hieman" omalaatuinen. Kun kerroin ninjutsukalle olevani jo lautalla, hän asetti ikään kuin automaattisesti aivoihinsa hakuskeeman jossa on tämä minun normaalihahmoni. Tämän jälkeen hänen aivonsa mega-aktivoituivat tämän ympärille ja karsivat epäsopivia hahmoja supereholla irti. ; Minä taas olin ilman hattuani ja takkiani. Ja 30 kiloa lisäpainoa muuttaa kenen tahansa kävelytyyliä.
1: Toki onnistumisessa oli taitoa. Ensinnäkin tiesin että tämänlainen voi toimia. Ja toisaalta osaan sammuttaa valmistelueleitä. Usein kun ihminen yrittää lyödä, hän tekee ylimääräisiä liikkeitä, kuten vaikkapa vetää lyövää kättä taakse. Minä sen sijaan en tee tämänlaisia vaan isku on se, että terä menee toiseen sisälle.

Toisin sanoen kikkani toimi juuri sen takia että kävelin häntä päin täyshaarniskassa. Itse asiassa havaintopsykologian ns. "selective attention" on kuvattu klassisessa popularisoivassa videossa:
Ensimmäisen kerran sitä katsoessa ihminen noudattaa tehtävää, yrittä laskea syöttöjä. Eivätkä siksi huomaa gorilla -asuista miestä joka on melko pitkään näkyvästi keskellä ruutua. Tämän jälkeen illuusio tietysti sortuu koska ihminen tietää gorillan tulevan. Suomenlinnan lautan tienoilla ei tietysti ollut kysymys videon uusintakatselusta, vaan se oli osa ainutlaatuista elämää. (Kikka hevosenleikkimenestyksessä ylipäätään on siinä että ei käytä samaa temppua liian usein.) Minä taas olin tietysti se gorilla, kuten paatuneen evolutionistin tietysti sopiikin.

---

Valokuvaaja; Daniil I. Julkaistu herrasmiessopimuksella

Mitä vahti(j)a?

Turvakameroiden käytössä arkijärjellä ajatellen käyttö keskittyy spontaaniin hetkeen. Eli kameran kautta voidaan nähdä mitä tapahtuu ja sitten rynnätä hätiin. Kameran käytössä on tietysti muutakin. Sen avulla voi jäädä nauhoite, jolloin saadaan ehkä tarkistettua mitä on tapahtunut. Sen kautta vartija voi olla piilossa mutta vaikuttavana. Ja toisaalta tieto kameravalvonnasta antaa kuvan vartijan läsnäolosta vaikka vartija olisikin oikeasti WC:ssä toteuttamassa itseään.

Lisäksi kamera on ennakoiva laitos: Tähän liittyen onkin viime aikoina tehty mielenkiintoista tutkimusta. Haluttiin selvittää miten ennakointiin voidaan harjaantua. Havaittiin, kenties hieman yllättäen, että kameran tuijottaminen ei näyttänyt lisäävän ennakointiin taitoa. Huomattiin kuitenkin että tarkkailuun on olemassa strategioita jotka toimivat paremmin kuin toiset : Avainkysymys on siinä että huonot kameraan tuijottavat katsovat yksilöitä ja heidän kasvojenilmeitään ja eleitään, kun taas taitavat katsovat sosiaalista kontekstia.

Omalta kohdaltani tämä selventää montaa asiaa. Minä olin nimittäin niin maan huono kameravalvonnassa. Tämä väline ei hyödytä minua. Toisaalta vaikka olen - vaikka itse sanonkin - varsin hyvä keksimään taikatempuissa käytettyjä sorminäppäryys keinoja, se ei auttanut työssä ; Tämä lähestymistapa vaatii liikaa kohdennettua tarkkaavaisuutta ja asiakkaita on keskimäärin "liikaa".Minut tiimitettiinkin siksi aika fiksusti melko usein erään miekkosen kanssa, joka oli erityisen hyvä huomaamaan asioita. Hän pystyi jo kauppaan tulevista sanomaan melko varmasti että tuo oli tulossa varkaisiin. Hän ei tuntenut näpistelijöitä ennalta, vaan hän osasi jotenkin nähdä tämän ihmisistä. Häntä kuitenkin lyötiin aika usein, koska hän ei osannut hoitaa kaikkia juttuja kovin hyvin - minun mielestä "lörpöttelypuolta", mutta ei hän tapellakaan osannut. Minä - maineeltani voimaa alikäyttävänä maskottina joka puhelee vielä siinä vaiheessa kun normaali pamputtaa - olin tietysti hyvä tekemään töitä yhdessä koska meidän taitomme yhteenlaskien teki meistä kahdesta yhden varsin täydellisen vartijan.

Oman kokemuksen pohjalta uskaltaisin sanoa että kyky tarkkailla sosiaalista kontekstia on jotain jota harjoitetaan tavallaan koko elämän. Siksi taito näyttää olevan "joko sellainen että se on jo valmiiksi" - kuten työparikseni laitetulla - tai sellainen jota "ei sitten kerta kaikkiaan ole eikä tule" - kuten minulla.

Harhauttaminen (Art and Use - Cunningness and Alertness).

Jostakusta voi tuntua typerältä viitata kahteen keskenään täysin erilaiseen miekkailutyyppiin, josta kumpaakaan ei osaa. Ja väittää että tästä saa jotain syvää miekkailun ymmärtämisessä kolmannessa jota osaa vähän enemmän. Uskallan tässä kohden olla erimielinen. Ei ole tavatonta että eri lajeissa on yhteisiä asioita, yhtenä syynä on tietysti se että ihmisellä on samanlainen ruumiinrakenne, esimerkiksi polvinivel ja raajojen määrä. Soveltamisessa on toki oltava tarkkana. (Ja siksi tämä kappale on aloituksena.)

Tällä viikolla tutustuin kahteen aivan erilaiseen uuteen asiaan, jotka mielestäni antavat mahdollisuuden tiivistää feintin idea siististi. Se on ymmärrettävissä juuri systeemin kautta. Feint ei ole tyhjiössä. Ytimessä on esimerkiksi Liechtenauerin esittämä ajatus siitä että toinen saadaan avaamaan "opening", eli maali sillä että tämä luulee että on jotain johon on reagoitava.

Clements kirjoittaa vähän tunnetusta miekkailumestari Pietro Montesta, jonka rakensi tyylin harhauttamisen ympärille. Monte oli elämänsä aikana todellinen renessanssimies, joka teki kaikenlaista soturintaidosta ja teologiasta tieteentekoon. Monte panosti suuren määrän työstään feintin ympärille. Hänen ideansa voidaan tiivistää siihen että liikutaan koko ajan, ja lyödään sarjoja. Feint oli yleinen osa sarjoja. Montella niiden ideana oli yksinkertaisesti saada toinen reagoimaan siihen kuin se olisi hyökkäys. Koska tämä aikaansaa liikettä sulkemaan yhden hyökkäyslinjan, syntyy samalla avautuva hyökkäyslinja toiselle puolelle. Tämä sääntö on tietysti miekkailussa sääntönä melkoinen "universaali". Eli jos siirrät miekkaa vasemmalle, avaat linjaa oikealle.

Feint on yksinkertaisesti provokaatio. Kun niitä käytetään paljon, joutuu toinen osapuoli arvailemaan toimintaa paljon. Systeemi muuttuu niiden kautta yllätyksellisemmäksi.

Guy Windsorin (minulle juuri ostettu) "The Duellist's Companion" sisältää Ridolfo Capo Ferron rapiirikamppailun periaatteiden esittelyä. Kirja tuo esiin valaisevan asian koko feintin luonteesta. Harhauttaminen on tavallaan "huono hyökkäys". Heikkouksissa on kaksi osaa:
1: Jos harhautus tehdään toisen ulottumattomissa, se voidaan ignoroida. Jos joku huitoo miekalla 10 metrin päässä, huitoopa hän miten tahansa, se ei voi osua. Ja miekka joka ohittaa sentin ohittaa myös. Kysymys on tätä kautta vain etäisyyden arviointikyvystä. Kaukana olevaan reagointi on turhaa.
2: Jos harhautus taas tehdään ulottuvilla, se on harhauttajan tekemä teko, aktio, joka sitoo hänen ajankäyttöään. Se on aikaa jona ei tehdä aitoa vaaraa. Sinä aikana toinen sen sijaan voi tehdä jotain. Feintaaja haluaa että hän tuhlaa aikansa reagoimalla ja päätymällä tilanteeseen jonka feintaaja haluaa. Mutta ovela toimii toisin, ei mene leikkiin. Capo Ferron systeemi - joka myös perustuu kokoaikaiseen liikkeeseen - tiivistää tilanteen siihen että "jos toinen hyökkää, se on aktio, lyö" ja "jos toinen on paikallaan hän tuhlaa aktionsa, lyö". Harhautuksen huono puoli on siinä että se ei ole hyökkäys. Se antaa toiselle aikaa lyödä itseä sellaisella hetkellä kun itse ei lyö toista.

Feintit siis ovat roskaa että keskeisiä. Tämä saattaa kuulostaa joltain jota kuulee pseudotieteilijöiden seminaarissa. Mutta molemmissa on takana vinha totuus. Windsor tiivisti tämän kahtiajaon fiksusti (s. 159). Hän erottaa Capo Ferron miekkailulle kaksi osaa. Perustana on "Art" ja "Use". Hän sanoo tältä pohjalta että (aloittaen Artista) ... "feints are not perfect as they rely on your opponent being fooled; however in the realm of the use, people often are fooled, so feints work".

Tämä sopii varmasti sopii jollakin tavalla kaikkeen itsepuolustukseen. Feint joka epäonnistuu, joka ei saa toita reagoimaan, on askel kohti tappiota. Toisaalta hyökkäys jota toinen luulee feintiksi jää reagoimatta ja tämä on askel kohti hänen tappiotaan. Ja onnistunut feint saa toisen reagoimaan ja tämä johtaa vastahyökkäykseen joka on mitä luultavimmin toisen tappio. Ja jos toinen luulee että olet mennyt feintiin, mutta feintaat tämän ... Kysymys on pohjimmiltaan siitä kuka on ovelampi kuin toinen ei.

Mukana on tietysti sellainen jännä asia, että suuri osa feintiin reagoimisesta on myös vaistomaista. Freeplayharjoituksissa ja livetappeluissa käy helposti niin että jos toinen näyttää lyövän, tähän reagoidaan automaattisesti. Ihmisen refleksimielen mukaan on paljon parempi torjua turhaan kuin jättää oikein torjumatta. (Mikä onkin tavallaan ymmärrettävää.) Tätä ragointia tulee helposti etenkin jos keskittyminen vähänkin herpaantuu. Kysymys on tätä kautta olennaisesti myös tarkkaavuudesta.

Are you feeling lucky, Punk?

Richard Wiseman on tarkastellut onnea. Tässä käsittelyssä on ollut se, miten ihmiset itse kokevat itsensä. Eli jos ihminen kokee itsensä onnekkaaksi, hän on onnekas.

Tähän liittyi tietysti monenlaisia asioita. Esimerkiksi jos ihmisellä on menestystä elämässä, rakkaudessa ja muussa hän helpommin kokee itsensä onnekkaaksi. Kuitenkin mukana on myös asennoitumista. Onnellinen ihminen suhtautuu myönteisesti, ja optimistinen ihminen ehkä hieman paradoksaalisesti ajattelee asioita pahimman kautta : Jos hän kaatuu ja taittaa jalkansa, hän kokee itsensä onnekkaammaksi kuin ennen onnettomuutta koska hän olisi voinut taittaa niskansa. Pessimisti taas ei osaakaan kuvitella pahempia vaihtoehtoja.

Sitten tulee onnenkantamoisten kohtaaminen. Onnekaaksi itsensä arvioineet ihmiset kohtasivat niitä ja epäonnekkaat eivät. Wiseman huomasi että syynä on se, että onnekkaat huomaavat niitä paremmin, eli ero olisi tarkkaavuudessa. Tästä esimerkkinä oli koe jonka hän teki lehdellä. Hän käski ihmisiä laskemaan lehdessä olevat kuvat. Onnekkailla siihen meni vähemmän aikaa kuin onnettomilla. Syynä oli se, että yhdellä sivulla luki kissankokoisilla kirjaimilla montako kuvaa lehdessä on. Epäonnekkaaksi itsensä kokevat laskivat kuvia, eivätkä huomanneet tekstiä. Tai jos huomasivat, uskoivat että se on huijausta. Onnekkaat luottivat siis aavistukseen ja intuitioon muita enemmän. Samoin he luottivat odottamattomaan asiaan epäonnekkaita enemmän. Wiseman oli huomannut myös, että epäonnekkaat ihmiset ovat rutiineihin luottavia. He esimerkiksi juttelivat juhlissa mieluusti tuttujen, samojen, ihmisten kanssa.

Tätä kautta asiasta voidaan kätevästi hypätä Nassim Talebiin. Hänkin on esittänyt että maailmassa on paljon onnenkantamoisia jotka ovat sekä vaikuttavia että ennalta vaikeasti arvattavia, hän kutsuu niitä mustiksi joutseniksi.
1: Esimerkkinä tästä voi olla katastrofi, kuten 9/11 -lentokoneet. Ohjuksia ja pommituksia varten oli paremmat suunnitelmat, harva osasi odottaa että matkustuslentokoneesta rakennettaisiin varsinainen ase. Jos ennen tätä terrori -iskua joku olisi sanonut että lentäjät pitää suojata turvaovin, olisi hänelle naurettu. Tapaus on niin epätodennäköinen skenaario, suorastaan mielikuvituksellinen. Eikä teon tekemättä jääminen olisi näkynyt missään, eikä tätä miestä palvottaisi sankarina.
2: Positiivisena yllätyksenä voisi olla vaikkapa se, että levy -yhtiön mies sattuu olemaan vapaa -ajallaan baarissa jossa joku laulaa karaokea. Tämä mies ehdottaa demoa ja laulaja suostuu. Syntyy suosittu levy. Tällaiseen suostuminen voi tuntua tavallisesta ihmisestä epätodennäköiseltä. On paljon todennäköisempää että levy floppaa. Taleb korostaakin sitä että ihmisen kannattaa altistua mahdollisuuksille, mutta ei sitoutua yhteen liikaa. Näin on mahdollista että joku systeemi onnistuu.

Toisin sanoen onni on osittain tuuria, osittain taitoa huomata asiat, ja osittain jälkikäteen menestyksen kautta syntyvä suhtautuminen ja osittain elämänasennekysymys. Yhtä voimaa ei voi erottaa täysin. Ihminen voi kokea itsensä onnekkaaksi monesta eri syystä.

---

Tämä juttu käsittelee onnea, ei onnellisuutta. Ymmärtämisen helpottamiseksi lainaan englantia jossa hyviä epätodennäköisyyksiä varten on sana luck ja onnellisuutta koskeva happiness. Niiden kokeminen on tietysti toisiinsa vahvasti nivoutunutta. Eli jos koet olevasi onnekas, koet luultavasti myös olevasi onnellinen.