Onko tarpeen arvostaa tiedettä ja rationaalisuutta?

Nuorempana minulla oli monista hämmentävä iskulause koskien kreationismia. Kun aiheena oli kreationismin tieteellisyys, moni korosti että kantani olisi että "se on sitten siinä". Sanoin kuitenkin että ei minua haittaa kreationisti joka tunnustaa että hänen näkemyksensä ei ole lainkaan tiedettä. Monella on vahva ajatus siitä että Tiede Ja Totuus kulkevat yhdessä. Itse toki luotan tieteeseen. Mutta sillä mihin luotan ja en luota on hyvin vähän tekemistä oikein minkään kiinnostavan ja tärkeän kanssa.

Taustalla on varmasti ajatus joka voidaan kuvata siten että tieto olisi ihmisen ulkopuolinen konsepti. Eli tieto vaatisi jonkun sopivan yhteensopimisen. Ja tämä yhteensopiminen sitten tekee vaikuttamisesta todellisuutta. Joka tietenkin tarkoittaa että saadaan tilaa ajatukselle jossa tieto on jotain mikä ei ole vain oman pään sisällä. Näin ollen pään sisäinen olisi subjektiivista ja salaista mutta tieto olisi objektiivista ja ulkopuolista. Tämä tuntuu olevan yleinen ja suosittu tapa ajatella asioita.

On toki hyvä ajatella siten että jos uskot asiaan x ja sinulla on evidenssiä asiaan x, siihen uskomisessa on jotain todellisuutta. Ja tämä pätisi vaikka voisit erehtyäkin, ja jokin tuleva evidenssi osoittaisikin x:n virheuskomukseksi. Jos kaikki tiedetty tukee tai sopii asiaan x, siihen on pätevää uskoa. Kuitenkin on periaatteessa ongelma näyttämisen ja todellisuuden välillä ja tätä voidaan pitää potentiaalisena uhkana tiedolle.

Tätä ongelmaa on lähestytty Descartesin ajoista. Ja oma tapani on ottaa asia pragmatistien tapaan, josta seuraa että kaikki on phaneronia ja sen ulkopuolista todellisuutta koskevat kysymykset ovat yksinkertaisesti pseudokysymyksiä joiden lähde on itseriittoinen pömpöösiys ja halu tarpeettomaan mahtipontisuuteen, kaipuu hybrikseen. Minusta on luonnollista ajatella että ero mielen ja ulkoisen välillä on evidentialismi, ei mielen sisä tai ulkopuolisuus. (Aika monesta tämä taas on kaikkea muuta kuin luonnollista.)

Kykenen ymärtämään, että rationaalisuus ja empiiriset havainnot ovat inhimillisen ymmärryksen ja hallinnan sisällä tapahtuvia reaktioita. Ja tiedemieskin on ainakin jossain määrin yksin päänsä sisällä. (Ehkä hänen kollegansa ovatkin hallusinaatioita ja hän oikeasti tempoo lepositeitä pehmustetussa huoneessa? Kelle tahansa voi käydä niin! Tai no, siis ei minulle tietenkään, mutta sinulle ja kaikille muille lukijoille. Etenkin minulle tulee mieleen muutamia naapureita ja puolituttuja joille voisi käydä niin useamminkin!)

Mikä tarkoittaa karkeasti sanoen sitä että mielentilat määrittävät mikä koetaan rationaaliseksi. Mielentilat hyväksyvät myös logiikan periaatteet ja sen milloin nämä periaatteet täyttyvät. Voidaan kuitenkin sanoa että olipa todellisuus mitä tahansa, niin jos asiat ovat rationaalisia niin se johtuu siitä että ne vastaavat ainakin jonkin inhimillisen rationaalisuusehtoja. (Sellaisella omituisella tavalla jossa hallusinaatiot ovat olemassa koska niitä hallusinoidaan. Se ovatko ne sitten totta-totta jollain syvemmällä tasolla on aivan toinen asia.) Jossain määrin evidentialismin ja rationalismin kiista menee siihen että onko evidenssi jotain joka oikeasti ylittää subjektiiviset mielentilat. Ja tämä on omalta kannaltani tarpeetonta. (Se on pseudokysymys.) Osa kokee tämänlaisen vääntämisen kiinnostavaksi.

Voidaan lähestyä asiaa muutamallakin tavalla: Jos meillä on ajatus että Descartesin demonin vuoksi meillä on vain subjektiivinen inhimillinen pespektiivi, se otetaan yleensä haasteena. Eli jonain jossa voidaan tietää joitain asioita. (Jopa pahin relativistihipsteri uskoo että homoseksuaalien avioliitto on sekä olemassaoleva sosiaalinen konstrukti että hyvä ja eettinen asia. Paitsi se yksi solipsisti, joka lienee henkisesti turskas ja vandaalismielinen trolli.) Haasteeseen voidaan vastata muutamallakin tavalla.
1: "Objektivistit" hamuavat ehdotonta Totuutta, joka on yleensä muuttumaton Platonin ideamaailman ideoiden kaltainen asia, ikuinen, muuttumaton. Ensimmäinen tapa on katsoa että se että asia on ihmisen (tai sinun) pespektiivisi tekee siitä sellaisenaan hyvän. Tällöin voidaan ajatella vaikka niin että Jumala on luonut meille luotettavat aistit. Tai että evoluutio on adaptaatioiden kautta antanut meille aistit jotka toimivat erittäin tarkoituksenmukaisesti. Näiden kautta se, että meillä on oletettu luotettavuus, on vain ajateltu että kuilu on looginen mahdollisuus joka ei vain toteudu tosimaailmassa. (Mikä on sellaisenaan looginen mahdollisuus sekin.) Emme ehkä havaitse kaikkea, muttaa se mikä havaitsemme on joko Totta tai Käytännöllistä jolloin sitoutumiseen on perusteita.
2: "Perspektivismissä" taas katsotaan enemmänkin sitä että on tarpeetonta ajatella ihmisestä liikoja. Tiedolle asetettavat vaatimukset on sen sijaan ymmärrettävä täysin uusiksi. Järkevyys on uudelleenmääriteltävä. Se vaatii vain sen, että jokin asia täyttää rationaalisuuden ehdot. Eli ihminen on järkevä niin kauan kuin hän katsoo että hän on rationaalisesti velvoitettu uskomaan asiaan x, mutta sitten samanaikaisesti ei kuitenkaan suostu uskomaan asiaan x. Järkevyys ei siis olekaan mikään mitä verrataan johonkin ei-inhimilliseen tietoon. Ja jos uskot että rationaalinen ihminen on velvoitettu uskomaan asiaan x, se uskomus on, ei kenties totta, vaan rationaalisesti oikeutettu.

Kaikista suurimpia ongelmia tulee tietenkin siitä, että moni ihminen ei pidä yllätyksistä ja epäonnistumisista. Ihmiset voivat kuitenkin tehdä rationaalisia ja perusteltuja erehdyksiä. Jos paras mahdollinen hallussa oleva evidenssi onkin harhaanjohtavaa, voi tapahtua kaikkea ikävää, kuten paradigmanmuutoksia.
1: Tässä kohden osa ottaa "inkoherentistin" kannan. Nämä ihmiset ajattelevat että paradigmanmuutokset olisivat uhka tiedolle. Jolloin he tietenkin voivat uskoa asioihin ilman perusteita.
2: "Koherentisti" voi sen sijaan nähdä että uusi tieto johtaa oppimiseen jolloin jokainen paradigma on todiste siitä että evidentialistinen näkemys voikin kehittyä eteenpäin ja tulla paremmaksi. Eli se mikä on "inkoherentistille" todiste ongelmasta, on "koherentistille" jokin josta pitäisi antaa mitali.

Tämän vuoksi sallin ihmisten olla aivan niin kreationisteja kuin haluavat. Kunhan vain tunnustavat että heillä on varsin mielenkiintoinen, irtautuva, tapa suhtautua asioiden todistamiseen. Minua kiinnostaa vain se, onko heidän ajatusmaailmansa tieteellinen vai ei. Kaikki muu on sotkuista ja sosiaalista. Sellaiset on hyvä jättää itseäni rohkeammille.

de sensu ; de anima (~and making the sense)

Jos mietimme filosofiaa, voimme nähdä että havaitseminen on hyvin keskisessä roolissa. Etenkin kaikki filosofiset mallit jotka perustuvat jonkinlaiseen a posterioriseen tiedonhankintaan - sellaiset kuten empirismi - ovat tieteenfilosofialtaan helposti ottamassa jotenkin kantaa mittaamiseen ja havaitsemiseen.

Siksi ei pitäne ihmetellä että ensimmäinen laajasti aisteihin kantaa ottanut filosofi oli Aristoteles. Aristoteles oli "hyvin maanläheinen" verrattuna esimerkiksi ideamaailmaa pohdiskelevaan Platoniin. Platonin maailmassa havaitsemamme maailma olikin vain epätäydellinen karkeistus, jokin joka ei ollut se oleellinen Totuus siellä jossain muualla. Aristoteles taas lähestyi maailmaa, joten hänellä aistit olivat hyvin keskeisessä roolissa.

Se, mikä Aristoteleen filosofiassa oli hyvin vahvaa oli se, että aistit nähtiin passiivisina. Ihmisen aisti mittasi liikettä, muutosta. Maailmassa oleva todellinen asia aikaansai muutoksen aistinelimessä ja tästä seuraa havainto. Näin ollen havaitsemme sitä että jokin potentiaalinen muuttuu aktuaaliseksi ja aistinelimistö tunnistaa tämän muutoksen.

Moni lähestyy nykyäänkin havaitsemista tämänlaisen lähestymisen kautta. Tällöin voidaan ajatella että havaitseminen olisi jotain äärimmäisen objektiivista. Tätä koulukuntaa edustavat esimerkiksi kreationistit jotka korostavat miten hieno havaitsemislaite silmä on mekaanisesti. Kuitenkin suurin salaisuus havaitsemiseen liittyen on se, että tosiasiassa silmä ei ole mitenkään mainittavan hyvä. Se, miten aivot käsittelevät silmästä saamansa datan on sitten hirvittävän hyvä. Havaitseminen on myös "plastista", se on monin paikoin jotain joka opitaan. Klassinen esimerkki tästä on Heldin ja Heinin kissanpentukoe. Se, miten kissat havaitsevat maailmaa saatiin muuttumaan sitä mukaa saivatko ne liikkua vapaasti testialueella vai eivät.

Tämän vuoksi osa on kutsuneet paradigmanmuutokseksi näkökantaa jossa organismit aistinelimineen eivät vain passiivisesti ota haltuun informaatiota ympäristöstään ja vain muodosta tästä mekaanisesti itselleen sisäistä representaatiota vaan jossa kognitiiviset systeemit ottavat osaa havaitsemiseen, tunnistamiseen ja merkitysten antamiseen. (~enactivism) Tätä koulukuntaa edustaa esimerkiksi Alva Noë, jonka näkemys voidaan tiivistää sen tyyppisiin lausuntoihin kuin "perceive like us...you must have body like us". Tämä korostaa sitä että havainnointi tässä mallissa on hyvin ... kokonaisvaltaista. Havaitsemiseen tarvitaan aistinelimistö, mutta siitä huolimatta havainnointi on jotain joka on enemmän opittua eipropositionaalista tietotaitoa kuin mitään suoraan ohjelmoitavissa olevaa mekaanista toimintaa.

Tässä katsantokannassa havainnointia jaotellaankin näin pienempiin osa-alueisiin, jotka sitten yhdessä selittävät havainnoinin. Esimerkiksi näkeminen voidaan jaotella siihen että näkevällä on reseptori jota kautta se on interaktiossa ulkopuolisen maailman kanssa siten, että syntyy jonkinlainen muutos jonka näkevä havaitsee (~"visual sensitivity") ja kykyä muuttaa toimintaansa ärsykkeiden kautta niin, että syntyy toiminnalle relevantteja järkeväti ohjattuja aktioita (~"visual awareness"). Arkisesti aistielimistön täytyy jollain tavalla "mitata ulkomaailmaa" ja havainnointia voidaan kohdentaa ja omaa toimintaa muuttaa siten että se on "jollain lailla funktionaalista".

Jollain tavalla enaktivistinen näkemys vastaa äärimmäisen vahvasti omia intuitioitani aistien toiminnasta. Ja siinä on joitain hyviä puolia. Se näyttää esimerkiksi paikkaavan monia ongelmia jotka mekaanisella ajattelulla on. Monesti mielenfilosofiassa puhutaan kvalioista. Käsite viittaa havainnon kokemukselliseen ulottuvuuteen. Tavallaan voidaan puhua tarkasteltavan kohteen fenomenaalisista ominaisuuksista. Moni lähestyy aivoja yhtä mekaanisesti kuin Aristoteles aisteja. Ja tässä maailmassa syntyy ongelma, ns. explanatory gap. Monet filosofit esittävät että fenomenaalista kokemusta ei voi redusoida miksikään aivotilaksi ja tämän vuoksi mielessä olisi ylitsepääsemätön selitysongelma. Ja tämä on reduktionismin ongelma. Enaktivismissa tämänlainen reduktio kiistetään, joten siinä ei ole mitään selitettävääkään. Enaktivismin voikin tiivistää Noën ja O'Reganin näkemykseen jossa "qualia are an illusion". Vanha havaitsemisen paradigma on heistä vain väärässä ja kvaliat ovat pelkkä konseptuaalinen silmänkääntötemppu jota tarvitaan sen takia että vanhalla havaitsemisen paradigmalla ei voitu ilman kvaliaa selittää havaitsemisen tiettyjä piirteitä. Kun väärästä paradigmasta luovutaan, myös kvalia muuttuu turhaksi. Se ei tavallaan ole enää mitään mihin tarvitsee ottaa kantaa.

Tämä ei kuitenkaan ole täysi syy innostua. Sillä enaktivismi on myös funktionalistinen selitysmalli. Ja silloin sen ongelmaksi tuleekin enemmän se, miksi on ylipäätään kokemuksia eikä pelkkää havaitsemis-reagoimista. (Mikä voi olla turha kysymys jos asiaa mietitään evoluution kannalta. Evoluutio välittää vain siitä mikä toimii, ja siksi se miksi jokin toimii tietyllä tavalla eikä toisella ei ole relevantti.)

Itselleni enaktivismi tuo kuitenkin se, että reduktio tuntuu toimivan yllättävän hyvin. Itse asiassa jo 1939 on tehty aivojen stimulaatiokokeita joissa on nimenomaan tuotettu henkilökohtaisia kokemuksia, hyvinkin toistetusti. Tällöin W. Penfield teki neurokirurgiaa epilepsiapotilailla. Hän teki kirurgiaa potilaiden ollessa tajuissaan ja hän sai näin palautetta. (Kyseessä ei ollut kidutus vaan pyrkimys vammojen minimoimiseen.) Hän havaitsi että johtamalla hieman sähköä tietyissä osissa aivoja, hän sai heidät hallusinoimaan ja muistamaan. Toisaalla syntyi uskonnollisia kokemuksia. Ja mikä mielenkiintoisinta, Penfield huomasi että tietyillä alueilla herätettiin muistoja. Ja jopa niin, että aina syntyi yksi muisto, joita Penfield sitten saattoi "kelata edestakaisin", niin että muistoihin voitiin myös palata.

Näenkin että tämä johtaa siihen että reduktio ei kenties ole äärimmäisen tarkkaa. Mutta se on kuitenkin luonteeltaan jotain jolla asiaa voidaan lähestyä. Kenties iteratiivisesti jopa äärimmäisen lähelle. Tässä mielessä voidaankin nähdä että osittain explanatory gap johtuu illuusiosta. Illuusiosta siitä että ollakseen redusoituva täytyisi henkilön A kokemus siirtää henkilölle B. Mutta jos ajatellaankin että tosiasiassa aivot todellakin ovat havainnointia ja kokemusta ohjaava taho, niin tosiasiassa henkilön A kokemus siirretään siten että henkilön B kaikkia soluja muutetaan niin että hän tosiasiassa on sama kuin henkilön A täydellinen kopio. (Jopa siten, että lokaatio on huomioitava, koska eri havaiintoaineisto voi herättää erilaisia assosiaatioita mielessä.) Tässä mielessä mieli voi hyvinkin olla äärimmäisen reduktiivinen. Kysymys ei olekaan siitä voiko kokemuksen siirtää, vaan siitä että kokemuksensiirto vaatii kaiken muuttamista ja sen jälkeen et enää olekaan henkilö B. Kysymyksessä on siis enemmänkin teknologisen suorituskyvyn ja tarkkuuden kysymys kuin se, että mieli olisi jotenkin transsendentti.

Aristoteles olisi varmasti monesta asiasta kanssani erimielinen, mutta jossain mielessä hän olisi varmasti tyytyväinen siitä miten hänen asenteensa ja henkensä elää tässä ajatuksessa.

Nälkään kuolevat taiteilijat ~ eli designin läpitunkeva maailma

Ylläoleva video vaikutti minuun syvästi. Se nosti esiin asian, jota olin jossain määrin aivan tyystin ohittanut. Se käsittelee "Comic Sans" -fontin hyviä ja huonoja puolia. Ja se avasi minulle maailman jossa design on nykyajan retoriikkaa. Siinä missä ennen on keskitytty sanavalintoihin ja vastaaviin, elämme maailmassa jossa on ehdottomasti osattava valita myös oikeanlaisia fontteja.

Monen mukaan Comic Sans -fontin käyttö vie uskottavuutta. (Syy jonka vuoksi harkitsin sitä blogini viralliseksi ja ainoaksi käytetyksi fontiksi hetken aikaa.) Tästä on jopa varoiteltu kirjan muodossa "Thou Shall Not Use Comic Sans: A Designer's Almanac of Dos and Don'ts". Ajatus ei varmasti ole kovin monelle hirvittävän uusi. Mutta itselleni fontit ja vastaavat ovat olleet estetiikkaa, taiteilijoiden hommia. En ole panostanut. Kuitenkin designissä on valtavasti valtaa.

Tiedostus kuitenkin johti toiseen huomioon. Nimittäin siihen, että elämme kulttuurissa jossa kerrotaan tarinaa siitä missä humanisti taiteilijahippi ei menesty. Pitäisi olla dynaaminen ja menestyvä ja mennä designeriksi. Ja nykyaikana design on vain kaikkialla. Steve Jobs menestyi designillä ja sen alaosioilla kuten käytettävyydellä. ; Emme vain näe Jobsia taiteilijana.

Tässä voi olla monia syitä. Kenties designin ja taiteen välillä on jokin syvä ero. Näitä eroja voidaan hakea sitten vaikka mistä:
* Designin kaupallisuus voidaan nähdä ongelmana.
* Design on myös jotain joka ikään kuin laitetaan johonkin asiaan kun taide voidaan nähdä olemaan itsessään. Design olisi siis välinearvoistettua taidetta.
* Design liittyy vahvasti käytettävyyteen ja tätä kautta siitä tulee myös funktionalistettua taidetta.

Tämänkaltaisia syitä voidaan varmasti listata hyvinkin pitkästi. Ja jokainen niistä on tavallaan argumentti sen puolesta että design ei ole taidetta. Niiden hengen voisi tiivistää David Hockneyn lausumaan, jossa puhutaan tunteista, liikutuksista ja liikkeistä "Art has to move you and design does not, unless it's a good design for bus." Tässä mielessä design liittyy vahvasti käytettävyyteen kun taas taide liittyy myyntiargumentteihin. Sillä hyvän käytettävyyden nyrkkisääntönä on se, että se ei kiinnitä huomiota. Se on kuin hovimestari joka ei kiinnitä huomiota siihen että miten ahkera hän on, vaan pitää paikat siistinä niin että et koskaan näe häntä ja sen sijaan tuolisi edessä odottavat lämmitetyt tohvelit.

Toinen syy voi kuitenkin olla se, että design ja taide ovat lähempänä toisiaan kuin designerit tai taiteilijat oikein haluaisivat myöntää. Syynä on se, että ihmiset eivät arvosta satunnaisia asioita. Joku voi sanoa että taide ei välttämättä liity esteettisiin kokemuksiin. Mutta silti voidaan sanoa että sillä on varmasti jotain väliä. Ja tämän voi tiivistää suuntaukseen jonka George Birkhoff aloitti. Matemaatikkona hän halusi mitata ja mallintaa esteettisiä kokemuksia. Ajatus tuntuu postmodernikosta hirvittävältä, ja moni pitää tätä subjektiivisen ja objektiivisen rajapintana, jonain joka on a priorisesti mahdotonta.

Estetiikan objektisointi - naurrettavus.

Onkin ihan järkevää muistuttaa kvalioiden mielenfilosofiasta ja explanatory gapista. En vain pidä niitä niin ylitsepursuavan ylitsepääsemättöminä kuin mitä niiden väitetään olevan. Klassinen esimerkki siitä että mikään määrä puhetta ei saa sokeaa tiedostamaan miltä punainen aistimus tuntuu, korostan että puhe ei ole ainut datan muoto ja välitystapa. Ja että datan määrän sijasta korostan että vaikeudet ovat datan käsittelynopeudessa (bandwith). ; Itse edustan likimain kaikessa muussakin kantaa, jossa vain melko harvat asiat ovat a priorisesti mahdottomia. (Esimerkiksi vastustan Intelligent Designiä a posteriorisesti ja sitä kautta että sen metodit ja argumentit eivät tee mitä ne väittävät tekevänsä. Joka on eri asia kuin väittää että sitä ei voisi tehdä jollain muulla menetelmällä.) A priorisesti ilmiselviä asioita ovat lähinnä sen kaltaiset asiat kuin että keskimäärin pojilla on enemmän sisaria kuin tytöillä. (Ja tytöillä on keskimäärin enemmän veljiä kuin pojilla. Koska ovat itse otoksessa.) Ja näin olisi a priori mahdotonta että keskimäärin pojilla olisi vähemmän sisaria kuin tytöillä. Lisäksi on a priorisesti mahdotonta, että minä en olisi elossa nyt. (Mikä on väliaikaista. Mikäli aikaa on.)

Mielestäni ihmisen peräti erottaa apinoista tietoisuus, eikä mikä tahansa tietoisuus vaan ns. mielen teoria. Siinä ytimessä on se, että viittomakieltä oppinut Koko tai muutkaan apinat eivät ole koskaan kysyneet yhtään kysymystä. Ja ne vastaavat Sally Anne testissä samoin kuin aivan pienet ihmislapset. Tässä on kysymys testissä jossa koehenkilö näkee Sallyn, Annen ja piparin. (Nyt ei eksytä niille sivuille joita varten internet on tehty.) Sally laittaa piparin koriin. Ja poistuu sitten paikalta. Anne käy sillä aikaa hakemassa piparin korista ja laittaa sen laatikkoon. Sally palaa. Ja koehenkilöltä kysytään, että mistä hän hakee piparin. Apinat, pienet lapset ja autistit ovat objektiivisia ja ajattelevat että piparia haetaan laatikosta. Muut tietävät että Sally ei tiedä kaikkea ja siksi he ajattelevat että Sallylla on hyvä syy hakea piparia sieltä missä sitä ei ole, korista. Tämä vaatii sitä että tiedetään mitä toinen tietää (subjektiivista) ja vasta kun on tiedostettu että muilla on tietoinen mieli joka on samanlainen kuin omasi, ja jolla voi olla tietoja joita sinulla itselläsi ei ole, on järkevää siirtyä tiedottajasta tiedustelijaksi.

Estetiikkaa onkin kehitelty sen ajatuksen pohjalta että subjektiivisuueste ei olisi ainakaan aivan täydellinen. Eli ongelmaa voisi vähintään kiertää, kenties jopa ratkaista. Ihan sen takia, että ne ihmiset jotka uskovat että subjektiivisuus on piilossa eivät nimenomaan ole autisteja. (Autistit, jotka eivät aidosti ymmärrä muita ihmisiä, eivät edes käsitä tuota erottelua subjektiin ja objektiin, tässä on siis maailmaan syväkoodattua ironisuutta.) Valtaosalle ihmisistä rakkaus ilman todisteita on stalkerointia. Sillä jos emme voi suoraan lukea ajatuksia, monesti ihmisilla on yllättävän hyvä käsitys siitä mitä toisten päässä liikkuu ja ei.

Ja siksi estetiikkaprojektia voi yrittää lähestyä;

Ja näin em. Birkhoff havaitsi jotain siitä miten havaitsemme maailman. "Aestethic Measure" pitää sisällään kulttuuria, maalauksia, musiikkia ... monesta eri kulttuurista. Birkhoff tiivisti esteettisen kokemuksen kaavaksi. Aestethig Measure = Order/Complexity. Kaava on itsessään, tietysti, melko ympäripyöreä, tendenssimäinen ja väitteenomainen. Kuitenkin jos eri kulttuurissa olevilta ihmisiltä kysytään esteettisiä arvostuksia, niistä syntyy viitearvo esteettiselle arvolel. Ja voidaan katsoa onko se todella korreloimassa mainittujen ominaisuuksien kanssa. Birkhoff ottikin ylös erilaisia symmetrioita, ja näiden määritelmien kautta järjestys ja kompleksisuus eivät olleet kovin moniselitteisiä. ; Ajatus on sitten myöhemmin nostanut päätään esimerkiksi bioestetiikassa jossa mietimme minkälaisten piirteiden vuoksi jotkut ihmiset tulkitaan kauniiksi kun toiset harvemmin.

Birkhoffin ajatus on jotain jonka voisi kuvitella tulevan designin suunnittelijan kynästä. Sillä designin toisiksi tärkein asia (tärkein on huomaamattomuus) on viehättää jollain tavalla. Ja ainakin itse pidän monia funktionaalisia esineitä hyvinkin kauniina. Krumeluurit tuppaavat jopa pilaamaan tunnelmaa. (Tämänlainen funktionaalinen estetiikka saattaa toki liittyä siihen, että minulla on monin paikoin varsin rujo kauneuskäsitys.) Tässä kohden taiteellinen näkökulma, estetiikka ja design ovat kaikki yhdessä. Jotain oleellista samanlaisuuttakin taiteen ja designin väliin voidaan siis nähdä. Yksinkertainen mutta funktionaalisuus, joka oli myös Steve Jobsin designtyön menestystekijöitä, on monesti aivan itsessään esteettisyyttä lisäävää ; Etenkin kulhojen kohdalla asia näyttää olevan niin, että kun asian tekee taidolla, toimivaksi ja oikein, on hyvin vaikeaa että se ei olisi myös kaunis. 
1: Evolutiivisesti ajatellen se, että meitä miellyttäisi funktionaalisuus -  olipa keino analyyttinen, esteettinen tai reaktiivinen, ei ole evoluution kannalta merkityksellinen erottelija - ei olisi ollenkaan mahdotonta. Näin ei olisi mahdotonta että minä pidän yksinkertaista vuoltua kulhoa kauniina ei olisi sen omituisempaa kuin se, että tykkään syödä sokeria ja rasvaa. Ne ovat olleet aikanaan hyödyllisiä. Käyttöesineet ovat apuvälineitä ja niiden arvostaminen ja huoltaminen on varmasti jotain joka on pidentänyt silloin tällöin elämää..

Kenties tämä johtaa siihen, että vaikka nuotteja voidaan läimiä aivan hirvittävän monella eri tavalla kasaan, niin kuitenkin näyttää siltä että suuri osa kappaleista kuulostaa samalta. Ja tämä ei ole vitsi. Musiikkihittien toistuvat rakenteet ovat tuottaneet esimerkiksi sellaisia musiikkikappaleita kuin "Axis of Awesome 4 Chords" joka soittaa hirveän määrän hittikappaleita neljällä soinnulla. Samoilla neljällä soinnulla ja samassa järjestyksessä. Tämä on Väkevää!

Se, että musiikkimieltymykset näyttävät keskittyvän äärimmäisen marginaaliseen osaan "kaikkien mahdollisten nuottien joukossa" kertoo siitä että Birkhoff ei ole kovin tuuliajolla. Ja tästä päästään siihen hauskaan kohtaan joka voi ilahduttaa postmodernistia, sitä joka on muuten pahastunut tästä tekstistä. Sillä populaarimusiikki on otettu heidän parissaan vakavasti juuri siksi, että se ei ole elitististä. Mielikuvissa Birkhoff voi tuoda mieleen jonkun sinfonioita säveltävän elitistisen nirppanokan joka etäännyttää musiikkikokemuksen matemaattiseksi ja kutsuu tätä sivistykseksi. Mutta tosiasiassa hänen mallinsa muistuttaa siitä miksi me pidämme "niistä typeristä kappaleista".

Kenties designin ja taiteen väli onkin lähinnä siitä kuka on vallassa, ja onko lopputulos populistista vai elitististä.