Kikkelis kokkelis

Viime päivien ns. human intrest -uutisoinneissa on käsitelty epileptistä Töpseli -villisianporsasta. Aiheesta kirjoitettiin jopa "Metro" -lehdessä. Kolumnisti nosti esiin trivialiteetin ja relevanssin ; "”Miksi pitää villisikaa hyysätä? Kannattaisikohan median seurata oikeasti tärkeitä asioita?” miettii nyt varmasti joku. On itsestäänselvää, että esimerkiksi kasvavaa työttömyyttä ja mielenterveyshoidon sakkaamista kotimaassa tai kriisejä Syyriassa, Ukrainassa ja Keski-Afrikassa ei pidä päästää unholaan. Välillä on kuitenkin hyvä kirjoittaa ja lukea Töpseli-tapauksen kaltaisia onnellisia uutisiakin." Asiaa rinnastettiin myös orwellimaisesti nimettyihin ja sosiaalipornoisiin "Tosi TV" -ohjelmiin "Ei varmasti arvannut piskuinen villisika, että tie vie pian kissan häkissä kohti pääkaupunkia ja kuuluisuutta. Levikkieläimeksi joukkoviestimiin Yleä ja Helsingin Sanomia myöten, päätähdeksi kesäkolumniin. Jos Töpseli olisi ihminen, satelisi sille pyyntöjä tosi-tv-ohjelmiin. Harmi, että Julkkis-BB tuli jo viime vuonna - Töpseli olisi ollut yksi tunnetuimmista siellä. Sikailua ja kärsää matossa on tosin nähty muutenkin kyseisessä ohjelmaformaatissa vuosien varrella."

Uutisoinnissahan on esitetty sen tyylisiä tunnettuja iskulauseita kuin "Miestä pureva koira ei ole uutinen - koiraa pureva mies on". Siinä uutisarvo syntyy poikkeuksellisuudesta. Toisaalta uutisissa olisi hyvä painottaa myös relevanssia. Asian pitäisi vaikuttaa moniin ihmisiin ja olla tätä kautta suuria. Ja sitten kun yllättävä ja merkittävä kohtaavat, syntyy merkittävää ja vakavaa journalismia. Pienempimuotoiset asiat, kuten julkkisten toilailuja raportoivat uutiset, tarjoavat siten omituisia arjesta vieraita toimintatapoja, jonkinlaisia yllättäviä shokkisensaatioita. Ja jotkut uutisoidut asiat vain ovat pieniä ja tavanomaisia.

Usein ajatellaan että keltainen lehdistö tekee huonoa materiaalia kikkelis-kokkelis-vaan -hengessä. Mutta tätä sitten kuitenkin ostetaan, viihteen vuoksi. Olisi siis vakavia uutisia joista kansalaiset ovat kiinnostuneita ja sitten olisi pinnallista roskaa joka kiinnostaisi ihmisiä. (Kaikissa meissä on tietysti molempia puolia. Mutta jotenkin korostamme omaa kansalaisuuttamme ja muiden ihmisyyttä.)

Jos historioitsija kirjoittaakin menneiden päivien uutisia?

Itselläni tässä tuli mieleen hieman erikoinen rinnastus. Nimittäin siihen miten journalismi jossain määrin seuraa vanhanaikaista museotoimintaa. (Joku toki sanookin että mikään ei ole niin vanha kuin eilinen lehti. Mutta kun C14 analyysin tekee niin löytyy niitä kyllä paljon vanhempiakin asioita. Huijausta siinä mielessä tämä sanonta.) Niissä haettiin jonkinlaista spektaakkelimaisuutta. Muumio jossa on kulta-aarre on merkittävä. Ja jonkun kattilaan mätääntynyt antiikkinen puuro ei.

Ja siksi näyttelyihinkin piti saada esiin jotain tämänlaista näyttävää ja hienoa. Renessanssiajalla kuriositeettikabinetit kuvasivat luonnon outouksia. Nämä kiehtoivat mieltä. (Ja jossain määrin tätä odotetaan nykyäänkin kun käydään museonäyttelyissä. Museoväki ei ole asiasta aivan näin yksinkertaista mieltä.) Maailmankuva heijastui toki siihenkin että siihen aikaan erilaisia luonnonoikkuja näytettiin rahaa vastaan sirkuksessa. Tätä pidettiin jokseenkin tieteeseenvivahtavalta toiminnalta. Jos tätä pitää ajatella positiivisesti, voi asiaa lähestyä siten että tässä outoutta korostavassa lähestymisessä oli ikään kuin luontevaa ajatella että luonnosta ymmärretään paremmin jos tajutaan että maailma ei ole keskiarvo. Kulttuuri on sen hienoimmat saavutukset ja ihmisyys pitää sisällään kaikki poikkeavatkin asiat. Nykyään, kun ihmiset ovat fiksoituneet keskiarvoihin ja normaaliin, "variaation oleellisuudesta ja poikkeuksien luonnollisuudesta" olisi hyvä saada muistutusta. Eli oikein hyvällä mielikuvituksella ja hyvin venytetysti avoimella mielellä vanhassa mallissa oli jotain positiivistakin.

Kuitenkin modernina aikana museotoiminnassa ajatellaan aivan eri tavalla. Tästä löytyy hyvä esimerkki. Rasputinin kikkeli. Pietarissa on todellakin museo joka pitää esillä näytettä menneiltä ajoilta. Ja sen todella esitetään olevan Grigori Rasputinin penis. Näytekappaleessa hieman häiritsevää on se, että esillä on todellakin vain tämä mainittu ruumiinjäsen, eikä muuta ruumista. Erikoisinta on se, että museo on oikein spesialisoitunut eroottissävytteiseen aineistoon. Tämä on nähdäkseni hyvin lähellä vanhan ajan

"Kalmistopiirissä" Rasputinin penistä käsiteltiin (pun intended) museoinnin ja historiantutkimuksen etiikan kautta. Se nostaa esille kaksi teemaa.
1: Provenienssia ja aitoutta koskeva teema. Tässä korostuu se, että Rasputin on sen verran legendaarinen ja myyttinen hahmo, että ihmsillä on ollut intressejä erilaiseen huijaamiseen. Rasputinin penikseksi on väitetty esimerkiksi kappaleita jotka on tutkimuksissa suoraan todettu merimakkaroiksi. Se, että kerrotaan tarinaa siitä miten ruumiinavauksessa kyseinen elin on irroitettu, on korkeintaan tarina siitä miten se voisi olla kyseinen penis. Esimerkiksi museo rikkookin tässä hyvän tutkimuksen periaatteita koska se ei ole varmentanut näytteensä alkuperää. Edes sitä että se olisi ihmisestä, saati Rasputinista. Ilman tätä ei ole mitään takeita että kappale on edes aito. (Keltaisessa lehdistössä valehtelulla tehtyjä kohuja on tietysti ollut ties kuinka paljon.)
2: Toinen teema käsittelee sitten näytteellepanoa. Ja tämä on hyvin haastavaa, koska kun käsitellään ihmisten jäännöksiä, hyvän museoinnin periaatteena tulee olla jonkinlainen kunnioittava käsittely. Tämän vuoksi muumioiotakin usein peitellään silloin kun ne ovat näyttelyssä. (Tieteellisesti penis ei ole yhtä arvokas kuin Rasputinin hammas, koska hampaista saa paremmin DNA:ta. Kuitenkin tutkimusnäytteenä penis voisi olla jossain määrin merkityksellinen.) On tietysti vaikeaa nähdä mikä on asiallista. Esimerkiksi "Suomen Kansallismuseossa" on esillä vanhoja kalloja. Niiden näkeminen rinnakkain lasikaapissa voi tuntua epäkunnioittavalta monistakin.
+: Museoalalla onkin monia sellaisia piirteitä jotka tuovat mieleen erään imaamin tuottaman tutkielman joka käsittelee sitä miten hyvä muslimi toimii jos häntä rupeaa hirveästi pierettämään kesken rukousresitoinnin moskeijassa. Etiikka sisältää usein tämänlaisia vaikeita (ja ulkopuolisia huvittavia) asioita. Siksi lainaankin suoraan sitaatin "kalmistopiiristä". "Museologian professori Sigurjón Baldur Hafsteinsson (2014) on pohtinut fallologisen museon eettisiä, moraalisia, sosiaalisia ja kulttuurisia merkityksiä. Hänen mukaansa peniksiä esittelevän museon voi toisaalta nähdä länsimaisen kulttuurin ja luonnontieteiden pilkkaamisena, mutta toisaalta on otettava huomioon sen merkitys vaihtoehtoisena tiedon tuottajana ja aran aiheen representanttina. Kysymys sukuelinten näytteille asettamisesta ei siis välttämättä ole niin yksinkertainen kuin miltä se vaikuttaa."

Otin tämän esimerkin sen vuoksi, että Rasputinin peniksen tapaiset "oudot spektaakkelit" ja "shokkisensaatiot" toimivat suunnilleen samalla logiikalla kuin keltainen lehdistö. Modernissa museoinnissa kunnioitetaan kuitenkin kulttuuria ja sen ajan elämää hyvin edustavia näytteitä. Ja tässä mielessä uutisoinnissakin on syytä miettiä sitä että onko mahtipontisuus todellakin se millä on syytä mennä eteenpäin.

Menneisyyden paljastamisesta nykyajan paljastamiseen.

Ja tässä kohden on hyvin vaikeaa sanoa on "Töpseli" jotain jota töllistellään sillä että villisika on ihmeellinen asia. Silloin epilepsiaporsas on helppoa nähdä jonkinlaisena shokkisensaationmetsästyksenä. Ja tällöin villisianporsas on jonkinlainen "Rasputinin penis". Itse kuitenkin uskon että villisika on enemmänkin arkinen asia. Ja tässä mielessä journalismi joka kuvaa tätä sikaa ja etenkin raportoi sen löytymiseen liittyviä asioita tekeekin ns. hyvää ajankuvaa. Ja uskallan väittää että jossain määrin se että journalistit keskittyisivät hyvän ajankuvan esittelyyn sen sijaan että uutisoisivat suurista ja mahtipontisista liikkeistä olisi nähtävissä varsin hyvänä journalismina. ; On kuitenkin äärimmäisen helppoa ajatella että lehdistössä olisi vain suuria ja relevantteja uutisia tai turhakeuutisia. Kuitenkin näiden välissä on tilaa.

Kongin kumahdus ; Väärän kuninkaan päivä

Yle Teemalla oli 12. tammikuuta teemapäivä. Sillä oli ns. peli -ilta. Tässä illassa oli esimerkiksi dokumentti "King of Kong" Yle kuvaa dokumenttia seuraavalla tavalla. "King of Kong kertoo pelihulluudesta, mutta se laajenee kuin itsestään myös amerikkalaisuuden kuvaukseksi. Onpa Rolling Stone -lehden kriitikko innostunut kutsumaan sitä paitsi hykerryttävän hauskaksi elokuvaksi myös kuvaukseksi länsimaisen sivilisaation rappiosta! Joka tapauksessa Donkey Kongin mestaruustaistelussa punnitaan pelitaitojen lisäksi myös pelaajien ja heidän faniensa moraali ja ihmisarvo. Mitä on todellinen mestaruus?"

Kuitenkin kun dokumentin katsoo, se näyttää kuvaavan jotain muuta kuin rappiota. Wiebeä kuvataan "työttömäksi opettajaksi", jotta voitaisiin korostaa että dokumentissa olisi kysymys peliongelmasta. Dokumenttia katsoessa voi kuitenkin huomata että Wiebe on valtaosan sen ajasta töissä. Hän on siis itse asiassa työssäkäyvä opettaja. Hänellä on myös perhe, jonka kanssa selkeästi vietetään laatuaikaa.

Tämä väheksyntä johtuukin aiheesta. Sillä ihmiset eivät näe että King Kong -peli olisi jotain muuta kuin tyhmä ja hassu peli. Ihmiset ihmettelevät että miten joku voi olla niin hoopo, että harjoittelee tätä peliä niin paljon että kykenee tekemään maailmanennätyksen joka päätyy Guinnesin ennätystenkirjaan. Samoin selville tulee pelaajien etiikka ; Ennätyksen vanha haltija tekee asiattomiakin vippaskonsteja saadakseen kiistettyä ennätyksiä ja tuodakseen lisänäkyvyyttä itselleen. Pelaamisessa on kysymys tuloksista ja yleisestä rehtiydestä. Tulokset ratkaisevat ennätykset, teoriassa. Mutta pelikulttuurissa on selvästi kysymys muustakin.

Kuitenkin jos kyseessä olisi jokin muu, mikä tahansa muu, ihmisen hoopostelu, sitä pitäisi katsoa suopeasti ja ystävällisesti. Jalkapallon harjoittelu ymmärretään vaikka se on sääntöjensä pohjalta hoopo peli. Siihenkin kuitenkin liitetään suuria merkityksiä. Samoin ihmiset voivat tehdä mitä erikoisempia mielivalta -asioita esimerkiksi sisustuksessa. Niitä arvostetaan ja seurataan. Jopa kun joku kutoo realistisen kokoisia poliisiauton näköisiä kutomuksia, siihen suhtaudutaan human intrest -asenteella.

Pelikulttuuri ja nörttiys nähdään kuitenkin usein nimenomaan kulttuurion rappiona, äärimmäisen pinnallisena kulutuskulttuurina, ja se on jotain joka voidaan selittää vain psykologisesti pakkomielteen, obsessiivis-kompulsiivisuuden tai autismin kautta tai viittaamalla peliriippuvuuteen. Karkeasti sanoen pelikulttuuri on medikalisoitu sairaudeksi. ; Pelikulttuurissa innostus määrittyy pakkomielteeksi ja jo aihevalinta itsessään nähdään teknisyytensä vuoksi likimain samaksi kuin kylmä pinnallisuus. Virtuaalisuus taas määritetään epätodeksi. Tuloksia, vaikka ne olisivat kuinka vaikeita, ei arvosteta. King Kongin maailmanmestaruus on hassu kuriositeetti. Toisin kuin jääkiekon MM ja euroviisuvoittaja jotka ovat aivan käsittämättömän merkittäviä asioita.
1: Tekisi mieleni melkein sanoa että kultuurimme on uskonnon kohdalla tottunut teeskenneltyyn tylsyyssyvällisyyteen, johonkin jossa merkitys on laimeaa ja ilmenee hengettömin rituaalein. Kun tämän rinnalle laitetaan aito kiinnostava innostus jossa ei ole kysymys tylsyydestä, niin se on järkyttävää ja käsitemaailmalle vierasta eikä sitä voida käsittää muuna kuin pakkomielteenä. Sillä toisin kuin muissa "tärkeissä asioissa", tietokonepeleissä on mukana tunne. En tietysti sano näin vaikka voisin sanoa. Sen sijaan kirjoitan sen tähän blogiin ja voit halveksua sitä. Sen jälkeen kun olet niellyt paheksuntasi voit miettiä onko siinä jotain järkeä. Ja jos ei, niin miten pelaajien kohtelu eroaa asenteeltaan tuosta sanomastani.

Tämän asenteiston pitäisi olla tuttua ; Nörttiyttä ei muutoinkaan kuvata elämäntapana, vaan elämän puutteena. "Get a life." Tämä asenne sentään liitetään yleensä sivistymättömiin ihmisiin. Ongelmana onkin se, että näyttää siltä että hyvin monelle sivistyneistönkin jäsenistä tämä asenne pysyy samana. Selitys vain muuttuu enemmänkin sivistyssanalistaksi. Valitettavasti tämä ei muuta minun silmissäni oikein mitään. Sivistyssanoilla naamioitu asennvamma ja halveksunta on halveksuntaa ja asennevammaa. Se vain valehtelee siitä, joten se on tavallaan vielä pahempi kuin se että halveksisi ja olisi asennevammainen suoraan.

Lehtimiehen vainu.

Paul Feyerabend oli sitä mieltä että ammattifilosofeja ei välttämättä tarvita. Syynä oli se, että filosofit vain tuovat rajoittavia normeja, ja samanaikaisesti tieteentekijät ja kansalaiset ovat itse viisaita voidakseen huolehtia filosofiasta ilman ammattimaisia filosofeja.

Tämä on hieman erikoinen lähtökohta. Tätä kautta voidaan kuitenkin lähestyä monia asioita erilaisesta kulmasta. Tieteenfilosofisesta totuudesta voidaan silloin siirtyä arkielämän luotettavuuteen. Ja tieteellisyyden sijasta voidaan puhua siitä "mihin on suht. järkevää uskoa". Tätä kautta päästään siihenkin puheeseen, missä kannatetaan sitä että kouluissa oppilaille opetetaan avointa ja kriittistä lukutapaa. Tämä onkin korostetun tärkeä taito, koska kulttuurimme on nopeatempoisempaa, ja turhien esineiden mainonnan lisäksi myös pseudotieteitä ja muuta höpöä on paljon. Ja ihan järkevien asioiden rinnalla. Näistä pitäisi jotenkin osata erottaa olennainen epäolennaisesta.

Tätä kautta päästään tietysti siihen, mitkä ammatit joutuvat käyttämään toden ja epätoden erottelua työssään. En puhu poliiseista, koska niiden parissa toimitaan rajoitetussa piirissä Kiinnostuksen aiheena on yleensä se, onko rikosta tapahtunut ja jos on, tekijä, tämän motiivit ja toimintatavat kiinnostavat. Toinen ala sen sijaan joutuu käsittelemään laajempaa määrää ilmiöitä, ja se on siksi parempi.

Tämä taho on lehdistö. En väitä että lehdistö onnistuu kaikessa: Osa lehdistä erehtyy valtaosan ajasta ja parhaatkin joskus. "Minkään ei tarvitse olla ikuisesti totta, vaan tarpeeksi kauan". Valtaosa lehdistön kirjoituksista on turhaa. Se on vanhaa jo tullessaan ulos painosta. Juttuja ei muisteta viikon päästä. Eikä tarvitsekaan. Tämä antaa uuden, mielestäni oikeamman käsityksen, siitä mitä totuudentavoittelu sisältää. Vanhakantainen asia on liian järkähtämätön monoliitti. Ja ihmiset kokevat omistavansa tämän muuttumattoman ja pysyvän asian. Lehtimies kohtaa prosessin joka päivä.

Juttuluokittelu.

Lehdistössä julkaistaan kuitenkin kolmenlaisia juttuja.
1: Konkreettisia ja isoja asioita, jotka käsittelevät vaikkapa jonkun maan energiapolitiikkaa tai ydinaseohjelmaa, merkittäviä (hyvässä tai huonossa) tieteellisiä innovaatioita..
2: "Human intrest" -jutuissa aiheet ovat "turhia mutta mukavia". Esimerkiksi juttuja eläimistä, Helsingin "Bubi" -huuhkajasta, kännimäyristä (katso kuvat!), julkisuuden vieraista ja niin edespäin.
3: Erikoisia sensaatiohakuisia juttuja joissa esimerkiksi avaruusolennot kaappaavat henkilöitä tai tapahtuu muuta erikoista.

Mitä tämä kolmijako tarkoittaaa? Otan Terry Pratchettin "Totuuden Torvi" -kirjasta tähän sopivan lainauksen. Se on mielestäni monella tavalla paitsi hauska, myös oivaltava, omalla sekopäisellä tavallaan. (Hyvä taide ja hyvä huumori on aika usein jonkinlaista maailmanmenon imitointia. Ei kai siitä jää muita vaihtoehtoja kuin olla hieman henkisesti turskas sekopäinen?):

""Ahaa, nyt ymmärrän. Tarkoitatte varmaan että teidän itsenne pitäisi olla vapaa painamaan mitä haluatte?"
Pakotietä ei ollut missään. "Tuota ... laveassa mielessä kyllä."
"Koska se on, mikä se toinen kiintoisa termi olikaan? Ai niin, suuren yleisön edun mukaista?" Lordi Vetinari otti ladotun kehikon ja tarkasteli sitä huolellisesti.
"Luulisin niin, sir."
"Kuten nämä tarinat ihmissyöjäkultakaloista ja aviomiesten katoamisesta isoissa hopea -astioissa?"
"Ei, sir. Suuri yleisö on kiinnostunut niistä. Me teemme sitä toisenlaista uutismateriaalia, sir."
"Huvittavan muotoisia vihanneksia?"
"Tuota noin, sir, hieman sitäkin. Sakariina kutsuu niitä human intrest -tarinoiksi."
"Kasveista ja eläimistä?"
"Kyllä, sir. Mutta ne ovat sentään oikeita kasveja ja eläimiä."
"Joten ... meillä on siis sitä, mistä ihmiset ovat kiinnostuneita, ja human intrest -tarinoita, joista ihmiset ovat kiinnostuneita, ja suuren yleisön edun mukaisia tarinoita, joista kukaan ei ole kiinnostunut."
"Paitsi suuri yleisö, sir", William sanoi yrittäessään pysyä kärryillä.
"Mikä ei siis ole sama asia kuin nämä ihmiset ja nämä humaanit?"
"Minusta tuntuu, että asia on tuota mutkikkaampi, sir."
"Ilman muuta. Tarkoitatteko että suuri yleisö on eri asia kuin ne ihmiset, joiden vain näkee kävelevän kadulla? Suuri yleisö ajattelee suuria, järkeviä, harkittuja ajatuksia, kun taas ihmiset vain juoksentelevat ympäriinsä puuhailemassa kaikenlaista typerää.""

Lehdistön valikoimassa tärkeää on tavallaan lähde. Filosofiassa lähde on enemmän vain tarkistuskanava. Lähdekriittisyys on eräällä tavalla auktoriteettiin vetoamista. Mutta ei sillä tavalla että lähde itse sanoisi olevansa auktoriteetti. Esimerkiksi hallitsija voi olla epärehellinen ja hyvä lehtimiesvainu tarkoittaakin sitä miten kaikista niistä tahoista jotka väittävät olevansa luotettavia saadaan paljastettua epäluotettavat. Valehtelun tunnistamisella voidaan jopa keriä auki erilaisia juonittelujen vyyhtejä, joista taas saa paljastuttuaan hyviä uutisia. Hyvä uutinen on usein sellainen että "joku auktoriteetti ei halua sitä julkaistavan", mutta mikään yleispätevä sääntö tämä ei tietysti ole. Eli tässä auktoriteetti yritetään valita mahdollisimman hyvin.
1: Joku minua reilumpi voisi sanoa että auktoriteetin ja konsultin välillä on ero : Joo, ehkä, mutta millä testillä nämä erotetaan toisistaan? Arkielämässä tämä taitaa olla se, että "konsultti" on se jolla on "oikeat mielipiteet" ja "auktoriteetti" se jolla on "väärät mielipiteet".

Pienistä asioista pienisieluisille?

En tässä kuitenkaan halua pilkata "pehmouutisia". Sillä tosiasiassa hyvä yhteiskunta on sellainen että siellä ei ole syytä murehtia. Siksi jos Ilta~Lehden lööpeissä on juttuja Matista ja Mervistä, se kertoo siitä että (1) ikävämpiä asioita ei ole tapahtunut (2) ihmisillä yhteiskunnassa menee yleisesti niin hyvin että heidän ei tarvitse murehtia tuota suuremmista asioista. Toisaalta konkreettiset asiat käsitöistä ovat kuitenkin "ihan oikeita käsitöitä" ja kännimäyriä. Ihmisiä kiinnostavat pienet asiat. Ja minusta on yksinkertaisesti mahdotonta niellä sitä että uskontojen käsittelemät asiat olisivat oikeasti "merkittäviä". Pienillä asioilla on minusta enemmän "merkitystä" tavallisessa elämässä. Olipa kyseessä sitten asioista iloitseminen tai pragmaattinen hyöty. (Jätän otsikon kysymyksen auki.)

Shokkisensaatio!!

Tätä kautta sensaatiohakuiset tarinat ei paljastu pelkästään aihepiirinsä kautta. Itse asiassa ne paljastuvat siitä että ne esittävät "tuottavansa aineistoa jotta ihmiset voisivat rakentaa oman mielipiteensä." Toki kaikki järkeväkin uutisointi on tehty tätä tarkoitusta varten. Mutta se voi perustella uutistaan sen sisällön aktuaalisuuteen viittaamalla. Siksi vain roskauutisten tarvitsee kommentoida tätä. Ilmiö näkyy kevyesti myös muun shokkisensaatiouutisoinnin kohdalla. Toki niissä voi olla ihan oikeita tapahtumia ja ihmisiä, kuten stripparisarjamurhaajan alastonkuvia ja shokkihaastatteluja. Mutta todellinen syy siihen että nämä tahot vetoavat sananvapauteen, on se että ne rikkovat "yleistä hyvää makua" ja monia muita asioita vastaan. Tai sitten niillä ei jostain muusta syystä ole muuta puolustusta, jota käyttää argumenttina oikeuttamaan sitä miksi juuri tuota asiaa julkaistaan, joten ne käyttävät sitten sitä.

En väitä että näitä lehtiä ja juttuja tarvitsisi sensuroida. Mielestäni nämä tahot saavat julkaista mitä tahansa, ja ajattelevat ihmiset saavat sitten ottaa sen niin vähämerkityksellisenä, höpönä, turhana ja typeränä kuin mahdollista. Asioita kun voi pitää typeryytenä ja jopa vääränä ja valheellisena tietona ilman että niitä haluaa kieltää. Tämä kohta on kuitenkin erinomaisen hyvä ratas lähdekriittisyystestiin. Se paljastaa auktoriteettia itselleen keinolla millä hyvänsä rakentavan lähteen, joka vetoaa ylevään periaatteeseen joka kuuluu "kaikille". Johon tulee siksi suhtautua "erityisen varovaisesti".

Itse asiassa lehdistön kritiikki sopii erityisen hyvin pseudotieteen tunnistamiseen, vaikka se tietysti sopii aika heikosti tieteenfilosofiseen pohdiskeluun. Syykin on oikeastaan selvä. Pseudotieteissähän on takana mahtipontisuutta. Pseudotieteet ovat juuri niitä "avaruusolento kaappasi naisen joka synnytti kolmipäisen vuohen" -juttuja. Niissä on hyvinkin tietynlainen rakenne. (Itse asiassa niiden kehittämiseen vaaditaan tietynlainen mielikuvitus, ja taitoa ja näkemystä.)

Ainut ero lehdissä esiintyvissä jutuissa on konteksti, kun tuota lehtijuttua ruvetaan väittämään tieteeksi, sen sijaan että siitä haluttaisiin vain kertoa lehtimiehille, kyseessä on pseudotiede. Eli ilmiönä pseudotiede on samoja tarinoita mitä lehdille myydään, ja jota kriittinen ja fiksu lehdistö ei ota vakavasti. Erot höpöjulkaisujen ja pseudotieteiden välillä ovat vain sanojen muotoiluissa. Koska pseudotieteellisessä julkaisussa yritetään saada höpöjulkaisu näyttämään aidolta julkaisulta valitsemalla siihen sopivasti esimerkiksi teknisiä sivistyssanoja ja asettelemalla - ja jopa fontittamalla - ne "samalla tavalla", jota ne "luotettavat tahot käyttävät". (Jos pseudotieteellä olisi sen sisältöä koskeva määrittely, se voisi olla että "Ulkonäkö on sisältöä tärkeämpi.")

Tämä ei ole yhtään yllättävää, tai edes kovin vaikea oivallus.

Sillä pseudotieteet ponnistavat aina "ruohonjuuritasolta".¹ Valtaosa niiden kannattajista on "taviksia", toki sen "huipuissa" on usein joku jolla on "Dr." tai "Ph.D" tai "Tri." -etuliite nimessään. Mutta hekin tuottavat enemmän populaarille julkaistuja kirjoja aiheesta kuin tekevät tieteellisiä tutkimuksia aiheesta. (Mikä on sinänsä erikoista, koska tutkimuksiin viittaamisia tarvitaan yleensä monta per kirja.) Itse asiassa pseudotieteet elävätkin julkaisutoiminnasta ja lehdistöstä. Niille tärkeää on julkisuus, julkiset ja nimenomaan puheen varaan perustuvat debatoinnit.

Niiden suosio ei rakennu akateemiseen kinasteluun, vaan siihen että ne ovat ihmisien mieliä kiehtovia. On hyvä muistaa että avaruusolennot, henget, demonit, itsestäänsyttymiset ja enkelien tapaaminen ovat itse asiassa kertomuskulttuuriltaan "ylihenkisiä": Niitä ostavat ihmiset jotka uskovat niihin valmiiksi, ja ne ovat heidän "kuorenvahvistamistaan". (Heille sen on pakko olla totta, kun siitä jokin lehti kirjoittaa! On nimiä ja tapahtumapaikkoja ja aikoja, joten niiden on pakko olla totta!)

Jos "human intrest" -jutut kiinnostavat ihmisiä niiden konkreettisuuden ja harrastustoiminnan ja muun "konkreettisen oman elämän" kautta, nämä kiinnostavat lukijoita koska ne ovat hylänneet konkretian. Ihminen yhdistää ikään kuin automaattisesti usein "hengellisen" ja "syvällisen" toistensa kanssa ja pitävät tämän synonyymeinä "tärkeydelle". Tosiasiassa se on vain hupsuttelua. Ehkä ihmistä kiinnotava hupsuttelua, mutta hupsuttelua kuitenkin. Sillä voi olla merkitys heille, mutta sen yleistäminen itsestä muihin on järkevyydessään samaa tasoa kuin jos minä alkaisin vaatimaan miekkailukursseja oppiaineeksi ja velvollisuudeksi kaikille. Että "et voi olla hyvä ihminen jos et heiluta metallia".

Tärkeät uutiset käsittelevät tosiasioita, mutta eivät tuonpuoleista. Ne ovat väliinputoajia. Todella tärkeät asiat eivät tavallaan ole massoja "niin kiinnostavia".

Keskitason uutisien hyöty on vain siinä että käsitöitä tekevät eivät saa sellaista diktaattoria joka pistää heitä heidän omilla kudinpuikoillaan. Toki kaikki ihmiset pitävät näitä uutisia "tärkeänä", ja kannustavat niiden julkaisemiseen. Mutta eivät silti lue niitä yhtä paljon kuin muita aiheita. He varmasti haluaisivat lukea niitä silloin jos siihen olisi tarvetta. Silloin se vain on yleensä sensuroitu, eikä sitä ole saatavilla.

Lehdistön avomielisyys on siksi olennaisesti samantapaista kuin skeptikon avomielisyys. Eri puolia voidaan kuunnella, mutta se ei tarkoita että kaikki tulisi niellä karvoineen. Hyvä lehtimies on julma mutta reilu.

---

1 Siksi he voivat myös aina käyttää "vainokorttia". Se, että he eivät ole akateemisessa maailmassa sisällä muuta kuin ammattinimekkeen kautta antaa mahdollisuuden syyttää siitä että ulosjäämisen syy ei olisikaan peiliinkatsojan argumentaatiossa, vaan siinä että peiliinkatsojaa kiusataan. Heiltä jää helposti huomaamatta se, että tiedemaailmasta ulkona oleminen tarkoittaa kuitenkin samalla myös sitä että he eivät ole sisällä siinä. Siksi näihin liittyy aina jonkinlaista hysteeristä salaliittoteoretisointia. Mielestäni vainoamissyyte on samanaikaisesti vakava syytös että todistettavissa oleva syytös, joten odotan tästä joko anteeksipyyntöä tai sitten lakituvassa tehtyjä tuomioita olisi syytä kasautua aiheen tiimoilta. Siis muillekin kun "vainotuksi joutuneiden" puolella olevia lakitupahäviöitä ja tuomioita.