Uskontokritiikki "Hintti" -sarjakuvissa

"Hintti" -sarjakuvat edustavat banaalia ja makaaberia linjaa. Se on sellaista yhden idean varaan rakennettua komiikkaa jonka tyylistä voisi kuvitella löytävän lähinnä (edesmenneen) "Myrkky"-lehden tyylisistä julkaisuista.

Sarjakuvien ideana on se, että niissä mukaillaan "Tintti" -sarjakuvan hahmoja. Kirjoittaja joka tunnetaan lempinimellä Herpé. (Hieman kuin "Tintin" piirtäjä Herge. Mutta sellaisella tavalla joka huutaa herpestä.) Kust'anusosakeyhtiön julkaiseman sarjakuvan keskiössä onkin Hintti ja kapteeni Maddog. Joista toinen vetää huumeita ja toinen juo. Paitsi silloin kun toinenkin tekee sitä mitä ei yleensä tee. Teokset eivät ole Tintti -sarjakuvien uudelleentekstitystä vaan teokset on kuitenkin piirretty tämän idean ympärille "aivan itse".

Minulla on omana teos "Hintti ja lumimiehet". (Otsikko viittaa kokaiiniin.) Peräti numeroituna erikoispainoksena. Kirjoittaja on kirjannut siihen sivistävästi "Vai numeroitu, voihan vittu!" Tämän lisäksi teosta koristaa kirjoittajan puumerkki joka jostain hämmentävästä syystä muistuttaa ällistyttävän paljon svastikaa.. Teos kertoo hyvin paljon uskonnosta. Tai käsittelee siihen liittyviä asioita. Muissa Hintti -sarjakuvissa ei käsitellä uskontoa yhtä vahvasti. Koska Hintti -sarjakuvien kulttuurikritiikki on ylipäätään sen luonteista että jos minä en sitä tee niin sitä ei tee oikein kukaan muukaan, on hyvä vaikka aloittaa tällä teoksella. (Hintti -sarjakuva, ei Raamattu.) Uskonto on itselleni sen verran tutuksi tullut aihe että uskallan lähestyä näinkin vakavaa teosta. (Hintti -sarjakuvat, ei Raamattu.)

Tarinaa pähkinänkuoressa

Sarjakuvassa käydään periaatteessa rinnakkain tarinoita jotka kietoutuvat yhteen. Osa niistä on mainittu lähinnä jotta hahmojen motiivit olisivat tiedossa ja ne voivat olla hyvin lyhyitäkin. Esimerkkinä tämänlaisesta voisi mainita pahojen korruptoituneiden poliisien Koskisen ja Keskosen (Dupond ja Dupont) juoniminen huumerahojen saamiseksi.

Sarjakuvassa on kaksi hieman suurempaa juonta. On Hintin tarina ja Maddogin tarina. Maddogin tarina käsittelee upseerin kunniaa ja etiikkaa. Joka tiivistyy siihen että tekee kuten Maddog sanoo. Ja sitä miten Maddog saa juoppohulluuskohtauksessaan syvän yhteyden elämää suurepaan hallusinaatioon nimeltä Styrgkh, joka sitten kommentoi eri asioita ja jonka kautta saadaan tietoa. (Sivu 39.) "Styrgkh sen huomasi, en minä. Ei ole hallu." (Jonka tyylisiä voi kuulla uskovaisiltakin heidän näkyjään koskien.) Tämä tarina on kuitenkin lähinnä löyhästi analoginen Hintin tarinan kanssa. Hinttiin panostetaan enemmän. Ja jossain määrin Maddogin tapahtumat ovat alleviivaamassa sen tyylisiä kysymyksiä kuin että jos hallusinoi Jeesuksesta, miksi sen sanomat kannanotot etiikkaan ovat erilaisia kuin jos hallusinoi Styrgkhistä. Maddog ei saa kuuntelua tai arvostusta tai uskottavuutta. Hintti sen sijaan saa. Ja näin on siitä huolimatta että Styrgkhin huomiot ja ohjeet ovat itse asiassa käytännöllisempiä ja järkevämpiä. Siksi on syytä panosta kunnolla Hintin tarinaan.

Teoksen alussa Hintti on vankilassa. Hän yrittää tehdä itsemurhaa. Hän potkii sätkiessään poliiseja munille joten he päättävät antaa tämän roikkua jotta sätkiminen lakkaa. Sivulla kolme poliisimestari toteaakin että "Tästä hyvästä pääset terapiaan". Terapian luonne jää eksplikoimatta mutta seuraavassa kuvassa Hintti saa pampusta ja hänet laitetaan eristysselliin. Tämän oikeutuksena ; "Häviää se hirttäytymishalu".

Eristyksessä Hintti hallusinoi. Toisen maailmansodan natsien puolella tapahtuva seikkailu päättyy kun hallusinaatio saa erikoisen muodon (sivulla 7); Hän näkee tankilla ajavan pujopartaisen hahmon joka ilmoittaa "Tiedotus:Olen messias". Hintti toteaa "Minä olen syytön!" Johon messias toteaa "Sillä ei ole merkitystä. Sinut on päätetty pelastaa." Ehtoja on vähän, syitä kenties paljonkin. Hintti kysyy tuleeko hän uskoon. Ja vastaus on "Tulit. Sillä Jeesushan ei anna vähäisimmänkään meistä homoilla, runkata ja vetää kamaa tuohon malliin."

Hintin parannus koetaan hyvin monella tavalla. (Sivu 8) Vartijat ovat huolissaan "Annettiin sen roikkua liian pitkään." ... "Joo, sillä jäi hissi jumiin." Myös vankilan johtaja on epäilevä. "Voisiko se olla aivovaurio?". Siihen selitetään "Ehkä, mutta se ei ole ydinkysymys." Kääntynyttä eristyssellissä olevaa Hinttiä pidetään turvallisena vapauttaa. Hän on kenties hullu mutta harmiton. Kääntyminen ilman tekoja nähdään riittäväksi. Vankilanjohtaja on yhä epäileväinen. "En ole aivan vakuuttunut. Minusta on epäilyttävää, että ne tulevat aina uskoon parin viikon eristyksen jälkeen."

Vankimielisairaalan johtajalla ei kuitenkaan ole hirveästi sanottavaa kun häntä suuremmat voimat astuvat kuvioihin. (Sivu 12.) "Sosiaali- ja terveysministeriö on antanut siunauksensa kirkon perustamalle päihdeongelmaisten, psykopaattien ja homojen ja vastaavien oikaisuohjelmalle jonka tarkoituksena on osoittaa, että aito usko meidän Herraamme voi muuttaa ihmisen." Tässä mielenkiintoista on tietenkin se, että homous, rikollisuus ja psykopaattius liitetään yhteen. Kuin se, että tavoitteena ei ole tuottaa terveitä ihmisiä ja parempaa yhteiskuntaa. Hintti pääsee vapaaksi. Joskin vankilanjohtaja antaa oman epäilynsä "Tehän nyt tempun keksitte! Laittakaa kaikin mokomin murhanhimoinen narkkari niiden lapsellisten pedofiilien joukkoon! Siitä tulee hauskaa." ... "Siitä tulee enemmän hommaa Pietarille kuin Jeesukselle. Saa vielä rasitusvamman jatkuvasta avaimen kääntämisestä."

Eheytynyt Hintti otetaankin ilolla uskovaisten joukkoon. (Sivu 13-14.)Hänet pistetään heti kertomaan elämäntarinaansa edessä esiintyen. Tätä toki alustetaan. Murhista ja huumeista puhutaan vähemmän kuin seksuaalisuudesta. Hintin vastaukset tulkitaan uskonnollisessa viitekehyksessä vaikka Hintti selvästi itse ei tätä samaa tulkintaa tunne kun asioita häneltä kysytään ; Kerrotaan esimerkiksi kuinka "Homoseksuaalinen elämäntapa on jättänyt hänet rikkinäiseksi." - "Joo - ja ne piiskaleikit myös." ; "Hintti, sinä olet ristisi kantanut ja nyt Jeesus on antanut velkasi anteeksi" - "Ei oikeastaan Jeesus vaan se perijä kuoli." Itse asiassa Hintti kertoo huumehallusinaatioista ja tekemistään huumepahoinpitelyistä. "...niin paskapöntöstä kömpi viisipäinen hirviö ja sillä oli jalkapallon kokoiset munat. Ja niihin oli kirjoitettu verikirjaimin rienaavia nimiä." Tarinoissa esiintyy Jeesuskin "Mutta Jeesus pölähti siihen jostain ja rusikoi siltä nyrkkiraudalla paskat pellolle!" Yleisö on haltioissaan. Etenkin naiset tahtovat että "Kosketa minua" ja "Ota minut, Herra". Näitä vahvoja näkyjä löytyy toki pitkin albumia. Mutta niiden rakenne on tältä osin toistuva joten en palaa niihin.

Sivu 18 ja 19 Hintti saakin jo tärkeän osansa yhteisössä. Hänet löydetään pilleripäissään. (Joka tulkitaan parhain päin;"Onko hää hurmoksis?") Ja hänelle annetaan uskovainen tyttöystävä. Isä kertoo tyttärelleen että näin on. Hintti on siis tytön isän valitsema. Syy tähän selviää myöhemmin (Sivu 24.) Siellä lahkon johtaja kertoo että Hintti menee nyt avioon tämän samaisen tytön kanssa. Ja kun Hintti kysyy "Miksi mun pitää mennä ton pimun kanssa naimisiin?" Johon vastaus on "Koska hän sattuu olemaan raskaana." Hintti ihmettelee, että "Mutta enhän mä ole sitä nykässyt - muistaakseni" ja vastaus tähän on "Sovitaanko, että olet." Ja jos diiliin ei suostuta uhataan että Hintti joutuu sitten vain menemään takaisin vankilaan. ; Muutkin lahkolaiset vaikuttavat harrastavan samaa. Keskustelu Maikun ja hänen isänsä kanssa (Sivu 25) valottaa sitä miten "Jeesus pelasti sinut noilta saastaisilta tunkeutumisilta" ... "olemme käyneet todistustasi läpi kerta kerran jälkeen" ... "Kuvottavaa". Samalla kuvissa kouritaan omaa biologista tytärtä takamuksesta.

Pian Hintti joutuukin mieron tielle. (Sivu 28) Hänen huumemenneisyytensä kaivautuu esille. Häntä tarvitaan alalle. Kieroutuneet poliisit haluavat jatkaa kannattavia bisneksiään. Lahkolaisten johtaja ei halua tätä. Hän tarvitsee puhujaa. Oikein esimerkki uskon parantavasta voimasta. Raha muuttaa hieman mielipidettä. Mutta epäilyjä jää, etenkin lahkonjohtajan oman maineen vuoksi; "Oletteko aivan varma, ettei tässä ole mitään valonarkaa takana, liikkeen johtohahmona minun on oltava-" - "Liikkeen johtohahmona sun on oltava ensinnäkin tarkkana, ettei sulta ala hampaat irtoilla, kuules kun mä selitän ... Jos et ole sattunut huomaamaan, kaikki seurakuntaanne kohdistetut pedofiliaepäilyt on jätetty tähän mennessä tutkimatta. Siis?" Hintti lankeaakin pahoille teille. Maddogin kanssa koetaan kovaakin kilvoittelua. Esimerkiksi sivulla 36 "Se ei onnistu - mä oon uskossa! Persettä saat, mutta poskeen en ota - enkä anna persettä!" Mistä seuraa välitön loveen lankeaminen. Koska Hintti saa tietää suoraan Jeesukselta että "Ai joo. Jeesus sanoi, että kyllä se tämän kerran vielä käy päinsä." Hintti ja Maddog ajautuvat velkoihin ja kaikki huipentuu Wacko tyyliseen tulitaisteluun. Lahkonjohtaja päätyy surmaamaan Hintin. Sarjakuva päättyykin (sivu 46) "Isä!" ... "Sie tapoit miun sulhasein!"
  
Ylläoleva kaava on tragedian kaava.

On selvää että Hintti -sarjakuvien maailma on äärimmäisen negatiivinen ja makaaberi. Sarjassa ei esitetä ainuttakaan tahoa juuri mitenkään mainittavasti positiivisella tavalla. Sen maailma on negatiivisten attribuuttien läpitunkemaa. Siksi ei varmasti ole ihme, että lajityypiksi sopiikin tragedia. Sarjakuvan kutsuminen tragikoomiseksi on toki sarjakuvan tarpeetonta "sivistämistä". Mutta se ei kuitenkaan ole väärä huomio. ; Hintin lakeemus sarjassa, hänen hamartiansa, on yllättäen uskoon tuleminen. Tämä on se joka muuttaa alun tilanteen toiseksi ja joka perimmiltään altistaa hänet häntä itseään suurempien voimien riepoteltavaksi.

Tässä tietenkin läpikäydään jokainen käytetty klisee. Hintti -sarjakuva ei kuitenkaan nojaa siihen että se loisi jotain uutta vaan se rakentuu nimenomaan vanhan ja totutun varaan. Uskonnon kliseisyys on "harkittua". Siinä mielessä kuin tälläisen lajityypin sisällä nyt ylipäätään on mahdollista olla yhtään mitään "harkittua".

Sarjakuva kuitenkin jossain määrin onnistuu tiedostamaan. Kun katsoo oikeita parantumistarinoita, niissä herää helposti juuri sellaisia kysymyksiä kuin mitä sarjakuvassakin tulee vastaan. Jos vankilassa ollut vanki tulee uskoon, kuinka voimme tiedostaa että hän ei vahingoita ketään? Uskonaikahan on vietetty sellissä tai eristyssellissä. Vakaumuksen mukaan voidaan kuitenkin tehdä kovia luokitelmia.

Samoin alleviivattu sävy voi nostaa sitä että uskonnoissa sekä omien puhujien sanomisia selitetään parhain päin että kaikkea muutakin tulkitaan. Samoin huomio voi keskittyä siihen että usein uskovaiset tekevät aika kauheita asioita. Ja arvostavat kauheasti sellaisia ihmisiä jotka kuvaavat itse tekemiään kauheita asioita. Prosessissa mennyttä ei-kristittyä halveksitaan paheista jotka yleisesti ottaen ovat (a) omituisesti valikoituneita, kun Hintillä puhutaan homoudesta eikä murhista tai huumeista (b) ja niitä rinnastetaan omituisesti suhteessa omiin tekoihin, kun esimerkiksi kauhistellaan menneisyydessä tapahtunutta homostelua vaikka itse ollaan juuri nyt ja lähitulevaisuudessa tekemässä jotain joka vaikuttaa hyvinkin paljon pahemmalta.

Toki tämänlainen halpa sarkasmi todennäköisesti toimii lähinnä niihin joiden suhde uskontoon on jo valmiiksi negatiivinen. Kritiikki iskee aihevalintojensa nojalla "liepeisiin jos sinnekään". Ja tätä kautta uskovainen voi pitää tätä pinnallisena ja huonona. Tämän tekijä ja minä tietenkin varmasti tunnustammekin. Mutta sillä ei ole väliä sillä "tämä ei ole sellainen teos" jossa tämänlaisilla olisi väliä. Kysymys on itse itsensä tunnustavasta nollapistehuumorista.

Miten joskus selitystä vaatii ihminen jolle selitys olisi pahin mahdollinen asia

Kuolemanrajakokemus on siitä hauska aihe, että niiden kertojilla ilmiöön liittyy hyvin voimakas "selitäpä tuo" -henki. Joskus kokemuksen selittämisessä jopa on järkeä. Tällöin kyseessä on se, miten kokemus selitetään. Yleensä lopputuloksena on jonkinlainen "ei tarpeeksi lähellä kuollutta" -selitys. Ja tällöin selitystä pyytävä pettyy koska hän on ajatellut että selityksen pitäisi olla sellainen jossa kokemus ei olisi illusionaarinen vaan vaatisi sen että ihmisen kokemus olisi jotenkin erehtymätön. Tällöin kokemukssta totuuteen -loikka vaatiikin jonkinlaisen aivan omanlaisensa poikkeuksellisen mielentilan, järjestäirtautumiskokemuksen.

Mutta kaikkia kokemuksia ei pidä selittää tuolla tavalla. On nimittäin olemassa toinen, jopa ilmiselvempi, kuolemanrajakokemusanekdoottien lähde. Nimittäin valehtelu. Alex Malarkeyn bestsellerkirjaksi asti taipunut tarina on esimerkiksi tunnustettu valehteluksi. Kokemuksisamme lapset ovat luotettavia, mutta kuusivuotias lapsi on jotain muutakin kuin viaton olento. Hän on ihminen joka saa paljon positiivista huomiota kertomalla tämänlaisia tarinoita. Kirjoitinkin uuden suomen blogiini siitä miten näitä tarinoita ei oikeastaan edes pidä ottaa vakavasti niin kauan kuin ne ovat vain tarinoita.

Eikä tunnustaminen ole ainut mikä kiinnostaa. On kenties syytä miettiä toista klassikkoa. Suomessa melko paljon puhetta herättänyt Eben Alexanderin "Totuus Taivaasta" on innostanut monia kristittyjä. Tässä ytimeen on, luonnollisesti, nostettu henkilö. Anekdoottien kanssa tämä näyttääkin olevan standardi. Ei keskustella kertomuksen todennäköisyydestä, uskottavuudesta ja dokumentaatiosta. Alexanderista muistetaan kertoa hänen lääketieteen ammattilaisuutensa sekä se miten hyvä ja rehellinen kristitty hän on. Eli puhutaan kertojasta ihmisenä.

Erikoista onkin miten kuolemanrajakokemuksia kasetoidaan ahkerasti ja niitä puolustetaan persoonaan vedoten. Ja sitten pahastutaan jos erimielinen sitten nostaa yksilön esiin ja löytää mitä tahansa syitä sille miksi kertoja voisi valehdella. (Jotenkin on Jumalanpilkkaa moittia niitä jotka väittävät olevan hänen sanansaattajiaan. Mielestäni tässä on oleellinen kuilu jonka olemassaolon oikeaoppinen kristittykin varmasti tunnistaa ja tunnustaa. Mutta jota hän ei hyväksy näiden tarinoiden kohdalla.) Muutoinhan yksilötasoon vetoamisella ei kenties olisikaan merkitystä. Mutta kun luotettavuusasia on nostettu esille, siitä on tavallaan itse tehty relevanttia. Siksi on uskovaisten luoman uuden keskustelukentän kannalta tärkeää ja olennaista katsoa hieman Alexanderin luotettavuutta.

Voidaan esimerkiksi huomata, että lääketieteen asiantuntemus on hyvin kiinnostava. "Luke Dittrich, contributing editor at Esquire, wrote an article critical of Dr. Eben Alexander's book Proof of Heaven. Dittrich cited several malpractice lawsuits against Dr. Alexander, in some of which the allegation was that Alexander had altered medical records to cover his errors. Dittrich makes this his theme for critiquing the story of Alexander's NDE, that Alexander altered the facts of his story to make them more dramatic." Alexander jättää myös lääketieteellisesti merkittäviä detaljeja kertomatta. Koomakin oli lääkkeillä aikaansaatu kooma. Shermer onkin tähän liittyen huomauttanut, että asialle on kenties luonteva selitys. Hän ei pidä Alexanderia suoranaisena valehtelijana, hänestä Alexanderin eleet kohdatessa ovat rehellisiä ja sellaisia että hän todella uskoo kertomansa olevan totta. Shermer pitää tarinaa mielen tapana peittää aukkoja. Hänestä "evidence is proof of hallucination, not heaven." Kaikki eivät ole yhtä kannustavia. Alexanderin kannat todellisuuteen ovat nimittäin enemmän kuin tulkintavirheitä. "While Dittrich looks at legal troubles Alexander had during his time practicing neurosurgery, perhaps the most damning piece of testimony comes from a doctor who was on duty in the ER when Alexander arrived in 2008. Dr. Laura Potter explains that she "had to make the decision to just place him in a chemically induced coma." But that's not how Alexander tells it" Onkin todella kiinnostavaa miettiä miten "Alexander claims that his “cortex was completely shut down” and that his “near-death experience ... took place not while [his] cortex was malfunctioning, but while it was simply off.”" Maallikko voi tehdä tuonlaatuisen virheen. Ammattilaisuus viittaa tahallisuuteen. Shermerin Alexanderissa havaitsema rehellisyys ja avoimuus vaatii vain näyttelijäntaitoja. Se, miten ammattilainen - peräti ammattilainen jonka asiantuntemuksen suuruuteen mielellään viitataan tarinan yhteydessä luottavusta herättävänä elementtinä - voisi tehdä tuonlaatuisen virheen.

Onkin hieman ironista kuulla vaateita siitä miten näitä kokemuksia pitää selittää. Selitysten pyytäjä kun taitaa kaikista vähiten haluta kuulla sitä ilmiselvintä selitystä asiaan.

"Ei tarpeeksi lähellä kuollut" -kokemus

"Iltalehti" kertoi ylilääkäri Kiviluodon kokemasta kuolemanrajakokemuksesta. Se on siitä mielenkiintoinen, että Kiviluoto itse ei kuvaa sitä puhtaasti ateistisesta tai teistisestä näkökulmasta. "Minä en sitten ole uskovainen sanan varsinaisessa merkityksessä, tosin en ateistikaan. Olen kuitenkin saanut kokea paljon Jumalan armoa" on tosin sen verran erikoinen lausuma että on hyvin vaikeaa sanoa onko Kiviluoto sittenkin lähinnä niitä ihmisiä jotka haluavat korostaa että elävät uskossa eivätkä ole uskovaisia. En kuitenkaan ajattele että Kiviluoto olisi tätä joukkoa koska hän korostaa kokemuksensa erikoisia piirteitä "Kiviluodon rajakokemus on hyvin samankaltainen kuin monilla muillakin, mutta poikkeavuuksiakin löytyy. - Yleensä näissä rajakokemuksissa on tavattu vain jo kuolleita, minun kokemuksessani mukana oli myös eläviä. Eivätkä he kaikki olleet läheisiänikään."

Agnostisuus on hyvin mielenkiintoinen, koska moni esittää että jos itse kokee kuolemanrajakokemuksia niin sitten sen mukaan olisi ikään kuin väistämätöntä mennä. Nämä varmuudet ovat luultavasti samantyylistä asioidenvääntelyä kuin monilla kristityillä oleva ajatus siitä että jos ihminen lukee "Raamatun", hän ei voi olla tulematta uskoon. Tapasin tämänlaatuisen ihmisen armeijassa. Ja hän oli hirveän vakuuttunut siitä että en ollut mitenkään voinut lukea "Raamattua" kannesta kanteen koska muutoin olisin ateistin sijasta uskovainen. (Kuten silloin olin.) Hänellä oli tähän joitain teologisia selityksiäkin ja hän ei oikein ymmärtänyt miten oma suhteeni asiaan oli se, että jos uskonto nojaa teologiaan joka väittää tuota ja tämä on uskonnolle jotenkin tärkeää niin sitten olen falsifioinut korkeimman omakätisesti tuon uskonnon.

Kuolemanrajakokemuksien kohdalla on usein ajatus että joko kokemukset ovat valehtelua tai sitten kokemukset ovat tosia. Kiviluoto on ymmärrettävästi varovainen ; Se, että omakohtaisesti kokee jotain ei tarkoita että kokemukset ovat tosia. Hieman "Scientific Americanin" tyyliin voisin esittää että kenties kuolemanrajakokemukset ovatkin todiste hallusinaatioiden olemassaolosta. Sitä voisi vaikka arvailla että käpylisäkkeestä olisi tullut "sankarillinen" annos DMT:tä, mikä selittäisi visiot ja tuntemukset. Esimerkiksi Salonin artikkeli valaisee siihen suuntaan että kuolemanrajakokemuksiin liittyvät ruumiistairtautumiset voivat liittyä siihen että aivot käsittelevät muutoinkin ruumiinkuvaan liittyviä kysymyksiä. Näissä kokemus olisi aito, ja se sitten selitettäisiin ja muistettaisiin. Eli kokemukset olisivat nimenomaan aitoja kokemuksia jotka muistettaisiin aivan oikein.

Toki kokemus voi olla sepite olematta valehtelua. Aivan tajuissaan olevilla sokeilla saattaa syntyä Charles Bonnet -syndrooma. Tässä syntyy "ei psykoottisia" hallusinaatioita, jotka kokija tietää hallusinaatioiksi. Tämä on ärsyketyhjiöön liittyvä yleinen kokemus. Ja näin aukkoja voidaan peittää jo kokemuksen aikana, ja ne muistettaisiin oikein. Havainnot eivät siis olisi perimmiltään havaintoja vaan havaintojen puutetta.

Itse asiassa tässäkin on mahdollisesti ylimääräistä. Sam Harris on esittänyt että kokemuksia ei oikeastaan tapahdu ollenkaan. Ajatus tuntuu intuitiivisesti heikommalta kuin ylläolevat. Mutta sitten toistaalta ihmisen mieltä suorastaan kuvaa konfabulointi ja aukkojen täyttäminen. Tämä ei ole valehtelua vaan valemuistojen luomista. Ja ihmiset luovat valemuistoja helposti ja yllättävän usein. Näin kokemusten ei tarvitse olla valehtelua. (Mikä ei tarkoita että tälläisiä kokemuksia ei valehdeltaisi koskaan.) Tämä kulma tarkoittaisi sitä että kuolemanrajakokemukset eivät lainkaan tapahtuisi tajuttomuuden tai kooman aikana, vaan vasta heräämössä.

Moni korostaa että nämä yliluonnollisesta poikkeavat selitykset ovat epätyydyttäviä. On kuitenkin asiallista miettiä ovatko ne todellakin todistettu vääräksi tieteeksi vai onko sittenkin niin että nämä vaihtoehdot ovat enemmänkin emotionaalisesti epätyydyttäviä kuin argumentatiivisesti epätyydyttäviä. Nähdäkseni näille on niin paljon tilaa että "kuolemanrajakokemus" voisi todistaa kiistatta jonkin yliluonnollisen sielu-ulottuvuuden. Siksi näen että Kiviluodolla on hyvinkin terve suhtautumineen omakohtaiseen kokemukseensa.

---

Monella koomassa olleella ei ole koskaan ollut kuolemanrajakokemusta. Kenties he eivät ole olleet tarpeeksi kuolleita? Entä jos asia onkin juuri toisin päin ja kuolemanrajakokemuksia saaneet eivät ole olleet tarpeeksi kuolleita?

Klassikko

Löysin kotoani vanhanaikaisen videoelokuvan. Sen nimi oli "Maxell E-180GX" Tätä videota on myyty hyvin runsaasti. Se on yksi myydyimmistä videoista. Katsoin sen läpi. Ja se oli pitkästyttävä.

Myydyt elokuvat ovat tavallisesti pinnallista toimintaa, kliseitä ja kiiltokuvamaisia hahmoja. Mutta tämä elokuva oli myyntimääristään huolimatta ilmiselvästi jonkinlainen taide-elokuva. Ja sellaisena se olikin hyvin haastava ja mielenkiintoinen.

Kun katsoin ruudussa hyppiviä, aluksi satunnaisenoloisia, pisteitä, ei niissä tuntunut olevan mitään järkeä. Mutta pian aloin näkemään hahmoja. Miten pisteissä oli virtaavia kuvioita jotka kulkivat vasemmalle, oikealle ja jotka heilahtelivat edestakaisin.

Pian saavutin jonkinlaisen meditatiivisen tilan, jossa elämäni täyttivät suorastaan buddhalaiset makyot. Näin miten kohinassa oli oikeasti sisältöä ja merkitystä. Kuin sateen ja veden täyttämiä pintoja jotka aaltoilivat. Vaikka melko pitkään musta-vaalkoinen sumu oli ainut mitä elokuva antoi, ja vaikka tämä olikin aluksi todella tylsää, elokuva todella palkitsi yrittämisen. Olin jo miettimässä että mitä postmodernia tekotaidetta tämä elokuva on, että mitä roskaa se on. Mutta sitten yhtäkkiä näin ruudulla jotain joka tuotti selvärajaisia kuvioita. Kenties jonkinlaisia matemaattisia kaavoja. Se välähti ruudussa vain hyvin lyhyen aikaa enkä ehtinyt tarkentamaan katsetta siihen. Mutta sitten näin saman vision uudelleen. Ja se hävisi taas. Se oli kuin ikkuna kaikessa tuossa sumuisessa kohinassa.

Ja sitten tapahtui se kaikista hienoin ; silmäni avautuivat. Koin kuin kelluvani pimeässä vesitankissa. Tai makaavani käsieni iho muovikelmuun käärittynä pöydällä, silmät peitettynä. Voin tuntea miten tuijotin silmät pingpongpallojen tavoin avoinna kun saavutin Ganzfeld eksperimentoinnin henkiset ulottuvuudet. Minun oli vaikeaa ymmärtää ja seurata omia ajatuksiani, koska koin seuraavani muiden ihmisten ajatuksia ja lukevani niitä. Koin läheisyyttä maailman kanssa. Koin miten aika venyi ja kutistui.

Kyseessä on hyvin hieno elokuva, joka ansaitsee myyntilukunsa. Tämänlaisia elokuvia ei enää uskalleta tehdä. Viisi tähteä.

makyo

"Ihmisten puolesta" -blogiin kerätään negatiivisia kokemuksia zenistä. Varoitusten mukaan esimerkiksi "Zengårdenissa asunut nuori henkilö sai psykoottisia oireita joulun alla olleen sesshinin aikana, mistä johtuen hän joutui lähtemään Zengårdenista ja hakeutumaan hoitoon. Kanssani Zengårdenissa asui myös henkilö, joka kärsi siellä jatkuvista uniongelmista. Hän päätti kesällä lähteä kotiin lepäämään. Sante oli todennut tähän, että ”ne uniongelmat ovat makyota, sinun pitäisi jäädä Zengårdeniin.”" (Zen) buddhalaisuudesta on lempeä ja pehmeä kuva. Että se on lempeää ja rauhallista. Ja että työläys korvataan pitkällä harjoittamisen ajalla ja kiire ja raskaus korvautuisi helppoudella rauhallisuudella. Mutta Zen on vaikeaa ja raskasta. (Tässä ei voi muuta kuin kysyä, että kuka sanoi että syvällisen tulisi olla helppoa?) Tätä mieltä on jopa puolustuskanta "Zen on rankka koulu, jota kaikkien pää ei kestä. Erityisesti zen-retriitti on kova henkinen painekattila, jonka aikana mielen pohjalle kätketyt ongelmat nousevat näkyville. Tässä mielen myrskyssä tukena on Sensei, jolla on kokemusta kymmenistä, jopa sadoista retriiteistä, voidakseen auttaa ihmiset meditaatio-prosessin läpi. Nämä kamppailut jokainen käy omassa mielessään. Meditaation lisäksi zen-retriitin päiväohjelmaan kuuluu joogaa ja siellä on hieman vapaata aikaakin helpottamassa painetta.  Ongelmia saattaa kuitenkin tulla kenelle hyvänsä, tunnen jopa erään psykologin, joka ei kestä pitkää retriittiä, vaikka on koulutettu ihmismielen ammattilainen. Ääritilanteissa Sensei on joutunut kesken kaiken lähettämään ihmisiä takaisin kotiinsa rauhoittumaan."

"Uskontojen uhrien" toiminnanjohtaja on ollut asiaan liittyen yhteydessä kiistan alla olevaan Zen Centeriin ja muistuttaa, että jäsenten "mukaan ei ole reilua, että pieni joukko entisiä jäseniä leimaa heidät lahkoksi tai kultiksi. Heidän mielestään esimerkiksi UUT:n nettisivuilta löytyvät tuhoisan lahkon tunnusmerkit eivät sovi heidän yhteisöönsä. Näitä kriteereitä käytettäessä myös entiset jäsenet ovat arvioineet minulle, etteivät nämä piirteet esiinny ainakaan kovin voimakkaina yhteisössä." Kuitenkin buddhalaisuudessa käytetyt metodit ovat vaativia ja niihin liittyy riskejä "Mietiskelyssä istutaan pitkiä aikoja paikoillaan. Tavoitteena on antaa ajatusten tulla ja mennä kiinnittämättä niihin paljon huomiota. Retriiteillä saatetaan meditoida 10 tuntia vuorokaudessa ja lisäksi olla puhumatta jopa useita päiviä. Tämä ei välttämättä ole mielelle kovin luonnollista tai kevyttä. Sensorisen deprivaation (eli siis ärsykkeiden puutteen) tiedetään voivan johtaa psykoosiin." ja ennen kaikkea buddhalaisuus tavallaan tekee sen, mitä suuri osa uskonnoista tekee. Eli tuo mukaan ihmisiä joille uskonnon ihanne puuttuu elämässä ja sitä tullaan ikään kuin hakemaan. "Buddhalaisuus, mietiskely ja sen kautta tavoiteltu mielen tyyneys houkuttelevat myös niitä, joiden mieli ei ole tyyni. Buddhalaisuudesta etsitään lääkkeitä mielenterveyden ongelmiin, aikamme hektisyyteen ja itsekeskeisyyteen. Zeniläinen mietiskely on kuitenkin vaativaa ja voi olla mielenterveydelle taakaksi eikä tueksi." 
1: Olenkin jopa esittänyt niin tiukkoja lausuntoja, että uskovaisten toimintaa ei pidä selittää teologisen korrektiuden tasolla ; ideologian dogmien ja sitä kautta rakennettujen "oikeaoppisten intressien" kautta uskovaisen ymmärtäminen ei yleensä toimi ongelmatilanteissa. Sen sijaan nyrkkisääntönä on, että uskonnoissa on aina vaikeuksia ja nämä vaikeudet ovat yleensä kyseisen uskonnon dogmien antiteesejä ; (1) Yksittäiset ihmiset hakevat uskonnosta jotain. Ja tämä on jotain jota uskonnon dogmeissa korostuu. Ja sitä halutaan siksi että sitä ei ole. Ja kaikki eivät eheydy ja kasva ihmisinä. (2) Ja jos "yksilöistä joista ei saa yleistää" mennään ideologiaan ongelmallisten uskontojen kieroutuneimmat (~"vääristyneet" ja/tai "pahat") versiot itse asiassa rakentavat ympäristön jossa uskonnon lupaamista asioista tulee mahdollisimman niukkaa jotta tarve uskonnon antamille asioille olisi mahdollisimman suuri.

Onkin tavallaan yllättävää, että monille tuttu sensorinen deprivaatio on jotain jota on melko vaikeaa osata assosioida meditaatioon. "Neurophilosophy" -blogi kertoo, miten se on relevantti vankiloiden eristyssellejen kohdalla. Myös sumussa ajaminen autolla tai veneellä voi johtaa sensoriseen deprivaatioon, jolloin ihminen voi hallusinoida, "menettää aikaa". (Eli noin ilkeästi sanoen saada "ufoabduktio -oireita".) Zenin harjoittajille itselleen tämä yhteys on kuitenkin ilmiselvästi tutumpi. Sillä jo aikaisemmassa lainauksessa mainittu "makyo" tulee esiin "Zeniäisen" blogissa. Käsite on hyvin keskeinen ja perustasolla opetettava ; "Japaninkielinen sana makyo, kirjaimellisesti huono ilmiö, esitellään jo johdantokurssilla. Sillä tarkoitetaan erilaisia harha-aistimuksia, joita istuessa ilmaantuu. Huono ilmiö on huono ainoastaan tarkoituksen­mukaisuuden vuoksi; se pyrkii viemään huomioni pois harjoituksesta." ja sen kuvaus kertoo, että sensorinen deprivaatio on hyvinkin tullut tutuksi "Yksinkertaisimmillaan makyo on vaikkapa outo näköaistimus. Seinässä saattaa näkyä kasvoja, eläimiä tai kirjaimia. Seinän toisella puolella voi näkyä kolmiulotteinen huone. Näkökenttä saattaa kaventua, tummua tai kirkastua. Mielemme on tottunut käsittelemään näköaistimuksia. Kun zazenissa ei ole paljoa visuaalisia virikkeitä, mieli alkaa kehittää niitä."

Pieni ajatus : Vihreitä menninkäisiä

Jos minä menisin televisioon ja väittäisin että uskovat hallusinoivat pikku-ukkeleita, tätä pidettäisiin loukkaavana. Että uskonnossa, uskossa ja hengellisyydessä ei nähdä näkyjä. Eikä taikauskoisesti haluta nähdä taikaolentoja jonkin sellaisen taakse joka voisi olla hallusinaatiota. Että siitä ei hengellisyydessä ole kysymys ja että olisi erityisen loukkaavaa väittääkään mitään tämänlaisia. Kuitenkin kun studioon tulee henkilö joka hallusinoi pikku-ukkeleita, tätä pidetään kauniina human intrest -asiana jota ei saa kritisoida. Ja että tämä on kuitenkin liitoksissa hengellisyyteen. Aiheesta pitää oikein kirjoittaa lehtiin asti.

Lisäksi kun näitä kuvauksia kuuntelee, niin nimeäminen herättää aina pieniä ihmetyksiä. Arhi kuittinen nosti esille asiaa sanomalla että "Olisi aika paljon epäkaupallisempaa puhua hehkuvista menninkäisistä!" ... "Tärkein funktio enkeliparadigmalla new age hoitokulttuurissa on yhdistää new age -alakulttuuri "kristilliseen" kulttuuriin ja saada ihmisille hyvät hippifibat kirkon luomalla grandiositeettibrändillä. Enkeli on nyt muotia ja tarpeeksi ei-kirkollinen mutta kirkollisella arvovallalla varustettu hahmo. Ja takaa laajan lukijakunnan kirjoille brändihahmona."

Avainsanana maailmankuva on usein neutraalisti käytetty. Siinä sama hallusinaatio värittyy ennakko-oletuksiin sopivaksi. Tässä ei ole sinänsä edes mitään ihmeellistä. Hengelliset kokemukset joita saadaan meditaatiolla, rukousmantroilla, rituaaleilla, huumeilla - ja joskus jopa ihan muutoin vain - tuppaavat sovittumaan kokijan maailmankuvaan. ; Kristityt näkevät vahvasti kristillisiä näkyjä ja muut vahvasti muunlaisia.

Kuitenkin aina kaikertaa mielessä sekin ajatus että ihminen kykenee valehtelemaan. Kuinka paljon enkelinäyistä kehitetään, ei hallusinoinnin, vaan rahanahneuden pohjalta. Koska asiaa ei voi tutkia, enkelinäkijät voivat aina turvata lompakkonsa loukkaantumalla. Sillä he eivät käsitä että ad hominem ei ole sitä että sanotaan jotain petturia petturiksi. Vaan sitä että asia perustellaan ihmisen kautta. Esimerkiksi sitä kautta, että enkelinäky olisi otettava vakavasti koska kriitikko on luonteeltaan ilkeä ja loukkaava kun miettii vaihtoehtoa tälle, ja tämä vihjaisi että näky olisikin vaikkapa valehtelua. Tosiasiat eivät välitä loukkaavuudesta.

Tätä voi valaista omaelämänkerrallisella tarinalla tästä päivästä. Puolisoni ei löytänyt astianpesukoneen huuhteluainetta. Se oli "väärässä paikassa". Hän kysyi minulta että missä se on. Ihmettelin että miten minä voisin tehdä. Huvittelin sillä, että tämänlaienn hypoteesi nojaa varsin epätodennäköisen vaihtoehdon varaan. Nimittäin se, että vapaaehtoisesti tekisin kotitöitä.

Hänen argumenttinsa oli, että hänellä on neuroosi juuri noiden esineiden järjestelemisestä. Eli kun hän käyttää niitä hänen on pakko laittaa ne siihen tiettyyn paikkaan. (Onneksi kaapin ovi on kiinni yleensä niin asia ei tule hänelle mieleen, koska hän ei näe sitä järjestystä, ei ole mitään pakkoa tarkistaa-varmistella järjestystä.) Koska esine ei ollut oikeassa paikassa, vaihtoehtona oli joko se, että minä olin tehnyt kotitöitä tai meillä kummittelee. Ja koska kummitukset ovat kovin harvinaisia, ja vielä epätodennäköisempi olisi juuri sellainen kummitus joka siirtelisi huuhteluaineita.

Positiivista on tietysti se, miten tässä käytettiin nerokkaasti okhamin partaveistä ilman että kummitukset määriteltiin a priorisesti mahdottomiksi. Positiivista oli se, että hän luotti siihen että edes joskus teen kotitöitä käskemättä. Negatiivista oli sen sijaan se, että hän luotti vahvemmin siihen että minä olisin hajamielinen kuin se, että hän itse olisi erehtynyt. (Mutta ymmärrän mistä tämänlainen painotus on syntynyt. Tuntemastamme aineistosta, jossa on hänen epäonnistumisensa ja minun haahuilut joista ensimmäisiä on vähän kun taas jälkimmäisiä on niin maan pirusti.) Negatiivista oli myös se, että hän luotti siihen että hänen neuroosinsa on vahvempi kuin mikään muu hairahtuminen. ~ Huuhteluaine löytyi. Se oli minun jäljiltäni. (löysin sen rekonstruoimalla tekemistä. Eli laittelin muka huuhteluainetta mutta kädessä oli vain esine. Ja sitten se kädessäni yritin olla miettimättä mihin laittaisin sen. Toimi.) Tai sitten meillä kummittelee todella spesifillä tavalla omituisesti.

Ja kyllä, tässä tarinassa tietyt selitykset ovat naurettavia. Ja jos hengellisyys imee voimaa niistä, niin on se aika perkeleen tyhmää hengellisyyttä.

---

Niille jotka ovat erimielisiä, voivat ostaa minulta pieniä pulloja ehtaa paranormaaliutta. Avomielinen ei suostu tunnustamaan että se on nestemäistä laiskuutta, koska se olisi minua loukkaavaa ja herjaavaa. Avomielinen tunnustaa että se on huuhteluainetta paranormaalisti siirtelevän keittiökummituksen ektoplasmaa.

itsensä maistamisesta (ja hieman polttelemisestakin)

Castaneda, toki tieteelliseltä ansioiltaan hieman kyseenalaisessa tuotannossaan, viittaa usein erilaisten hallusinoivien aineiden käyttämiseen. Hänen teoksissaan käytetään useita erilaisia kasveja. Eniten Castanedan kirjoissa kuitenkin käytetään meskaliinia. Kasveihin otetaan pyhä suhde. Ensimmäisien käyttökertojensa kohdalla Castaneda kuvaa sitä miten meskaliini maistuu pahalta. Tämä ei ole kovin yllättävää koska alkaloidit eivät yleensä ottaen ole hyvän makuisia. Don Juan Matus kuitenkin kertoo että meskaliini maistuu käyttäjältään. Eli henkilön persoona ja asenne heijastuu vahvasti siihen miten aine koetaan.

Tämä toki liittyy myös makuaistin tottumiseen ; Esimerkiksi osa ns. hienostuneesta maistamisesta jo ruuankin kohdalla vaatii totuttelua. Esimerkiksi hienostuneet viinit eivät aloittelijan suuhun maistu erityisen hyviltä. Sama koskee myös esimerkiksi savustettuja ruokia joiden tervaan vivahtava maku ei ole välttämättä ihana aluksi. Kuitenkin tämä viittaa toiseen, shamaanien keskusteluissa toistuva elementti. Nimittäin se, että hallusinogeenisten aineiden tuomat tripit riippuvat paljon tilanteesta jossa ne otetaan. Näin "oikea asenne" ja mukava seura ovat heille olennaisen tärkeitä osaelementtejä. Että ei saataisi huonoja trippejä.
1: Sinänsä on mielenkiintoista, että hallusinaatiot eivät ole juurikaan sellaisia mitä yleensä kutsutaan hallusinaatioiksi. Useinhan selitetään että hallusinaatio on sitä että nähdään olemattomia. Kuitenkin valtaosa hallusinoivien kasvien ja sienien (sammakoiden ja jopa joidenkin kalojen) tuottamista efekteistä ovat enemmän aistivääristymiä (joihin liittyy huimausta, heikotusta, pahoinvointia ja sekavuutta). Eli toisin sanoen havaitaan olemassaolevia asioita poikkeuksellisella tavalla. Se, mitä tiede (ja joidenkin tuntemieni henkilöiden omakohtaiseen kokemukseen perustuvat raportit asioista) kertovat, ovat esimerkiksi sitä että liikkeet näyttävät jättävän jälkeensä "viivevarjon". Tai sitten asioihin liittyy matemaattisia kuvioita joiden arvioidaan johtuvan siitä että aivojen reunojen tunnistamiseen käytetyt osat häiriöityvät. ("Rajojen arvaamiseen" tarvitaan laskentatehoa sillä silmästä tuleva kuva on itse asiassa kaikkiaan kaikkea muuta kuin siisti. Itseäni ei ihmetytä se, että havaintohäiriöitä ei ole, vaan enemmänkin se että näemme niin hyvin kuin näemme. Aivojemme prosessointi on tässä kohden hämmästyttävää.)

Hallusinogeenit ovat myös siitä omituinen huumausaineiden luokka, että ne eivät juurikaan aikaansaa riippuvuutta koe -eläimillä. Laboratoriorotat saadaan heroiinikoukkuun ja riippuvaisiksi muunlaisista huumeista. Ne eivät sen sijaan mielellään sotke tajuntaansa. Oletuksena onkin, että ihmisen pitkälle kehittynyt tietoisuus, mielikuvitus ja muut vastaavat prosessit tekevät hallusinaatioista kiinnostavia. Siksi, vaikka laboratoriorotat eivät hankikaan riippuvuutta hallusinogeeneihin, on hallusinoivia aineita halukkailla koehenkilöillä valvotuissa oloissa testanneen Roland Griffithsin koehenkilöistä noin kaksi kolmasosaa pitänyt hallusinointia yhtenä elämänsä viidestä tärkeimmästä kokemuksesta. Ero on tässä kohden huikea.
1: (Tai kuten eräs kuulemani tapaus kertoi ; Ulkonäöltään erittäin hissukan oloisella miehellä on varsin mielenkiintoinen historia ja hän on esimerkiksi hallusinoinut ja trippipäissään kokenut olevansa yhtä maan kanssa, ja siksi hän oli syönyt multaa.) Ja siksi ihmiset (turhankin) mielellään sotkevat päätään.
2: Usein hallusinoivia aineita pelätään vahvasti. Nykytietojen valossa ne eivät tosin ole elimistölle kovinkaan tuhoisia. Eli ne eivät aiheuta maksakirroosia tai vaikuta elimistöä rappeuttavasti samaan tapaan kuin monet muut huumeet. Toki hallusinoiva ihminen voi tosin taatusti muita helpommin jäädä vaikkapa auton alle. Tai syö multaa mikä ei liene terveellisimpiä tuntemiani tapoja. ; Tosin esimerkiksi kuvassa olevan hullukaalin ja muidenkin vastaavien kohdalla ongelmana on se, että niissä ei ole tasaista pitoisuutta yhtä vaikuttavaa ainetta, vaan niissä on useita erilaisia aineita (hullukaalissa antikolinergisiä alkaloideja, hyoskyamiinia, skopolamiinia) joiden pitoisuudet vaihtelevat ja eroavat toisiinsa nähden elinolosuhteiden ja muiden syiden mukaan. Näin ollen annostelu on hyvin vaikeaa. Ja koska em. hullukaali aiheuttaa yliannoksena takykardiaa (eli ylilyöntisyyttä) eli sydämen toiminnan häiriötä ja koska tähän liittyy kouristelua ja avun hankkimista vaikeuttavaa ataksiaa, on akuutti myrkytys mahdollinen. Eli pitkäaikaisongelmat eivät ole syy lakaista lyhytaikaisia ongelmia pois.

Tämä "korkeampi kognitio" onkin tärkeä. Koska tosiasiassa tieteessä on muutamia suuria ongelmia joiden ratkaisua haetaan eri suunnista. Ratkaisu uupuu mutta ratkaisukeinot ovat sitten enemmän (tai vähemmän) lupaavia. Esimerkiksi uneen liittyy monta avointa kysymystä. Samoin siihen miten lääketieteen narkoosi toimii (erilaiset aineet aikaansaavat nukutuksen, mutta tässä on niin paljon avointa ongelmaa, että tiedämme varmasti vain sen, että nukutusaineet toimivat. Tiedämme mitä ne aikaansaavat mutta mekanismi on auki ; Emme vain tiedä miten ne toimivat.) Samoin hallusinoinnin mekanismit ovat monelta paikoin auki. Tiedetään esimerkiksi että LSD toimii hyvin pienellä pitoisuudella ja että se vaikuttaa hermosolujen reseptoreihin. Klassisesti hallusinaatiot liittyvät serotoniinireseptoreihin, mutta sitten LSD kuitenkin jättää tämän reseptorin melko kylmäksi. (Ja toisaalta monet serotoniinireseptoreihin vaikuttavat aineet kuten psyykenlääkkeet eivät aikaansaa hallusinaatioita.) Aivojen suhteesta tiedetään sen verran että hallusinaatiot syntyvät kun aineet vaikuttavat erityisesti talamuksen ja otsalohkon alueella. Onkin mahdollista että ongelmat liityvät yhteen ja että tietoisuuden ongelmat selviävät hallusinaatioiden kautta.
1: Erään teorian mukaan hallusinogeenien toiminta johtuu erilaisten filtteröintien lakoamisesta. Eli kun tietoisuuteen yleensä vuotaa vain hyvin pieni määrä tavaraa, hallusinogeenit estäisivät tätä. Tällöin mieleen tulisi ikään kuin "liikaa materiaalia". Tämä vastaa hyvin sitä usein toistuvaa selitystä jossa hipit selittävät tietoisuuden laajentamisesta tai avarakatseisuudesta. Itse olen tähän hieman epäilevä, sillä pääasiassa pienen työmuistini vuoksi minulla on itselläni ongelmia latentin inhibition kanssa. Liika tavaran tunku päähän on yksinkertaisesti aivan kammottavaa, se vastaa likimain sitä että aivot heitetään raastimeen niin että ne ovat vielä sinun päässä. Eikä sitä kokemusta lähde ainakaan kemialla uudestaan tavoittelemaan. Tai pidä sitä erityisen hienona hengellisenä kokemuksena.

Lisäksi hallusinaatiot on liitetty neuroteologiaan. (Hiphei, vihdoin selvisi miksi se on tässä blogissa tämä.) Ei ole sattumaa että hippien uskonnollinen huuhaa liittyy erityisen vahvasti hallusinoiviin aineksiin. Sillä jostain syystä hallusinogeenisten aineiden alaisena olevat ihmiset ideoivat tiettyjen teemojen kautta. Samat ideat toistuvat, ja nämä taas ovat tuttuja myös eisienipäissä tehtyjen uskonnollisten kokemusten ja teemojen kanssa. Mystinen yhteys todellisuuteen, ihmisen olemassaolo jonkinlaisena harhana ja heijastumana jostain korkeammasta. (em.) Roland Griffiths onkin tutkinut erityisesti psilosybiiniin liittyviä hengellisiä kokemuksia. Hänestä hallusinoivat aineet todennäköisesti tekevät oikotienä saman mitä uskonnoissa on käytetty työläämpien teiden kautta ; paaston, meditoinnin, hengitysharjoitusten, valvomisen ja muiden vastaavien keinojen kautta.

---

Koska niin moni näyttää pitävän hallusinoinneista, voidaan päätellä että moni ihminen maistuu hyvältä. Tämä sotii vahvasti kirjoittajan ihmiskuvaa vastaan...

Veitsen terälle

"Rachel : "Once you're declared insane, and anything you do is called part of that insanity. Reasonable protests are 'denial'. Valid fears 'paranoia'."
Teddy Daniels: "Survival instincts are 'defence machanisms'."
("Shutter Island")

Katsoin televisiosta Martin Scorsesen "Suljettu saari" ("Shutter Island")-elokuvan. Elokuva oli trillerinomainen tarina liittovaltion poliisista joka selvittää salaliittoa jossa lääkärit tekevät erilaisia ihmiskokeita mielisairailla. Salaliitossa näyttää olevan koko saari, mukaanlukien poliisin työpari jonka tupakat on kastettu psykotrooppisiin aineisiin. Loppuratkaisuksi paljastuu kuitenkin lopulta se, että poliisi itse on hullu.

Näin ollen häntä ei oltu salassa lääkitty. Päinvastoin, koko ideana olikin juuri se, että hänen oli annettu tarkoituksella olla ilman lääkitystä. Hallusinointi johtui lääkityksen puutteesta eikä myrkytetyistä sikareista. Psykiatrit kun olivat kovin pettyneitä siitä että paranemista ei tapahtunut ja ilman yritystä lobotomia olisi ollut ainut vaihtoehto. Yritys olikin siksi hieman epätoivoinen ja kuvasti nimenomaan hoitohenkilökunnan hyvää tahtoa. Tämä on mielenkiintoinen käänne koska juuri he esiintyivät elokuvassa uhkaavana voimana.

Tämä ei muutoin olisi erityisen originaali idea. Esimerkiksi "Perfect Getaway" -elokuva jonka katsoin viime viikolla oli psykologinen trilleri jossa alun sankareilta tuntuva pari paljastuikin elokuvan murhaajiksi. Näissä elokuvissa ongelmana on usein se, että ne eivät kestä toista katselukertaa. Koska niiden jännitys ja rakenne perustuu pelkkiin juonenkänteisiin. Elokuvien idea ikään kuin kuivuu sen jälkeen kun asian tiedostaa.

Scorsese ei kuitenkaan rakenna pääasiassa toimintaa, joten elokuva kestänee useita katsomiskertoja.

Toki jo ajatus salaliittoteoriasta on mielenkiintoinen. Saaren tapahtumat kun ovat jotain jonka kaltaisia on tapahtunut aivan oikeasti. On sinänsä mielenkiintoista että mielenvikaisen mieli rakentaa tapahtumia jotka liittyvät natsien suorittaman holokaustin kaltaisiin asioihin ja referoi siihen mitä esimerkiksi Sargant teki ja ennen kaikkea mitä julmuuksia Cameron teki mielisairaille MK-ULTRA -projektissa juuri siihen aikaan kuin Scorsesen elokuvakin on sidottu.

Elokuvan tositilaa ei siksi paljasteta fantasiaksi ja hallusinaatioksi sitä kautta, että ne ovat itsessään uskomattomia tai mahdottomia. Hallusinaatioiden reaalisuus tekee elokuvaan ulottuvuuden jota ei voitaisi saavuttaa millään pararnormaalien ilmiöiden avulla.  - Vaikka tälläkin teemalla on tehty toimivaa elokuvaa, esimerkiksi "Kuudes aisti". Todellisenkaltaisten tapahtumien kautta voidaan tietysti nostaa esille myös kulttuurin kauhutekoja ja käsitellä niitä ikään kuin ne olisivat ihmiskunnan kollektiivisia traumoja. Elokuva kuitenkin keskittyy yhden ihmisen hulluuteen totuutena.

"Did you know that the word "trauma" comes from the Greek for "wound"? Hm? And what is the German word for "dream"? Traum. "Ein Traum". Wounds can create monsters, and you, you are wounded, Marshal. And wouldn't you agree, when you see a monster, you ... you must stop it?"

Kuitenkin Scorsese leikkii hieman erilaisilla vihjeillä joiden kautta elokuvan ratkaisu olisi voinut periaatteessa ratketa jo ennen elokuvan loppua. Esimerkiksi itse olin kovin pettynyt siitä miten poliisi ei tarttunut moniin ristiriitaisuuksiin joita elokuvassa selvästi oli. Esimerkiksi muistivihkoon aiemmin merkittävänä juonenkäänteenä piirretyt sanat olivat myöhemmässä kohdassa pyyhkiytyneet pois. Samoin esimerkiksi karkulaislääkärin puheissa tuntui vaihtelevan se taso jossa hän joutuu vaikeuksii koska kysyy kysymyksiä, ja että asia on siksi salassa useimmilta mielisairaalan työntekijöiltä. Samalla hän kuitenkin korostaa miten joka ikinen potilas ja joka ikinen hoitajakin on perillä asioista. - Itse tulkitsin nämä virheet ohjaajan huolimattomuudeksi, mutta tosiasiassa nämä ristiriidat olivat vihjeenä siitä missä on mielenterveydellisesti kyseenalaisia kohtia.

Samoin aina kun elokuvassa on palavia tulitikkuja, räjähdyksiä tai nuotioita on mukana hallusinaatioita. Ja aina kun kuvassa oli vahvana vesielementti, oli kohtaus realistinen ilman koristelua hallusinaatioilla. Tämä oli tarinan kannalta ymmärrettävä valinta koska tarinassa päähenkilö oli ennen kaikkea pyromaani joka taistelee sitä traumaa vastaan, että hänen vaimonsa hukutti heidän lapsensa. Näin vesi edustaa trauman tiedostamista ja tuli sen torjumista. Mitä enemmän tulta mielen kuvissa on, sitä vahvemmin oltiin hulluuden alueella.

Uskoisin että osa elokuvan katsojista jää uskomaan että oikeasti tarinassa on kysymys aidosta salaliitosta. Tämä tulkinta voisi jossain muussa elokuvassa ollut mahdollinenkin. Osa elokuvista kun voisi kätkeä totuuden viimeiseen käänteeseen. Tai jättää ratkaisun auki. Kuitenkin tässä kyseisessä elokuvassa ratkaisu lyödään melko lailla loppuun. Se ei itse asiassa jätä juurikaan tilaa millekään muulle.

Se kuitenkin loppuu nähdäkseni mielenkiintoisesti. Ja oikeastaan sen vuoksi vaivauduin tekemään tämän lyhyen ensivaikutelmankin ; Elokuvan loppukohtaus on melko selvä. Päähenkilö kävelee kohti lobotomiaa. Hän alkaa selkeästi toistamaan hulluutensa oireita. Aivan kuten psykiatrikin huomautti, hän on aikaisemminkin tiedostanut tilansa ja taantunut sen jälkeen nopeasti. Näin ollen hän muistuttaa rikkinäistä levyä. Ensin voisi ajatella, että kyseessä on juuri tämä. Mutta viimeinen kommentti näyttää pikemminkin siltä että päähenkilö on itse asiassa saavuttanut viimein mielenterveyden. Lause "Which would be worse, to live as a monster or to die as a good man?" kertoo sen, että hän kävelee lobotomialeikkaukseen tarkoituksella. Tiedostamisen kanssa eläminen on liian julmaa.

Naïvi suhde havaitsemiseen

Kenellekään tätä blogia lukeneelle ei liene vierasta se, että yleisesti ottaen nautin argumenttini pedanttisina. Tämä johtaa pitkään ja tarkkuutta vaativaan tapaan. Joskus olen kuitenkin niitä ihmisiä jotka kuittaavat keskustelun. Yleensä teen näitä siksi että näen että keskustelussa ei ole kysymys mistään järkevästä, vaan halveksittavasta hämärryskikkailusta jossa asian selvittämisen sijasta olenkin tilanteessa jossa johtopäätös on päätetty ennalta ja olen vain kohde käännyttämiselle sen sijaan että ilmassa olisi mitään rehellisen viisauden tai asianpunnitsemisen kanssa.

Siksi esimerkiksi kuittaan kuolemanrajakokemuskertomukset. Tyypillisesti kertomalla että hallusinaatiot ovat todellisia kokemuksia ja että tiede tutkii niitä ja että silti hallusinaatiot eivät vakuuta vaikka kymmenen tuhatta narkomaania kertoisi kokemuksiaan.

Syy tähän on selvä. Ensinnäkin kuolemanrajakokemukset ovat aina ihmeellisiä tarinoita jotka joko ovat totta tai ovat keksittyjä. Tai väriteltyä totuutta. Niiden uskominen on uskominen kertojan auktoriteettiin, eli ne ovat autoritaarisia joissa ydin ei ole asiassa vaan ihmisessä. Lisäksi niissä on yleensä henkenä ja vaatimuksena "todista että tuonpuoleinen ei ole totta" ja jos asiaa yrittää todistaa aivokemialla, on vastareaktio aggressiivinen denialismi jossa vakuuttavuus ei koskaan ole "riittävän hyvä". Tietämättömyyteen vetoaminen on siis perimmäinen tavoite tässä tiedekritiikissä, eli kuolemanrajakokemusten aitoutta ja sitä astraalitodellisuutta ei koskaan osoiteta vastaavaa tarkkuutta vaatien. Näin koko kuolemanrajakokemustarinoinnin ytimessä on kaksoisstandardi, jossa "oikea mielipide" selviää ilman todisteita ja todistustaakka on aina niillä joilla tuonpuoleisen ystävistä on "väärä mielipide". Tämäkin on autoritaarista ja sellaisen kohteeksi joutuminen vituttaa.

Siksi kuolemanrajakokemusten ja aivokemian parissa keskustelu ajautuukin aina keskusteluun jossa se joka ei usko tuonpuoleiseen on hieman kuin tyyppi jonka näkemyksen mukaan Jeesuksella on penis. ; Koska miehillä on penis voisimme induktiivisesti arvata näin. Samoin kuin voisimme siitä miten aistit ja havainnot on yleensä liitettävissä reseptoreihin (kuten silmiin) ja aivotoimintoihin jotka tulkitsevat ja tekevät kokemuksen näistä, voisimme ajatella kuolemanrajakokemukset tätä kautta. (Etenkin kun meillä on kokemuksia unista ja hallusinaatioista, valemuistoista ja erehdyksistä jotka kaikki antavat epätosia kokemuksia jotka usein koetaan hyvin konkreettisesti ja jotka luovat meille uskomuksia.) Vastapuoli kuitenkin vaatii perustelemaan ja kertomaan miten pitkä penis Jeesuksella oli. Jos tätä tiettyä mittaa ei voida todistaa, ei Jeesuksella tietysti mitenkään voisi olla penistä. (Koska jos tiedemies ei keksi aukotonta ja kristityn/New Agelaisen vaatimuksien mukaista tietotasoa, ei asiaa voi ratkaista tieteellä mitenkään koskaan missään.)

Tässä asenteessa on taustalla rajallisen kärsivällisyyteni lisäksi myös pedanttinen asenne joka on yleensä vain epäkäytännöllisen pitkä.

Shamanistit ovat aina pitäneet hallusinaatioita tärkeinä. Hallusinaatiokokemukset ovat tärkeä osa heidän anekdoottiperinnettään. Kun näitä tarinoita selitetään harhoiksi, he eivät yleisesti ottaen tee niin että kertoisivat lisää näitä tarinoita ja selittäisi sen jälkeen että hallusinaatiot ovat todellisia kun tieteessäkin tutkitaan niitä. Shamaanit ovat kenties pöllyissä, mutta he eivät ole niin pöllyissä että tämä argumentaatio olisi heistä jotain jota järkevä ihminen harjoittaa. He älyävät tämän, vaikka tiede onkin selvittänyt että hallusinaatiot tuntuvat aktuaalisilta ja ovat vakuuttavia sillä tasolla että se on niitä harvoja asioita jotka saavat aikuisen ihmisen ajattelun assimilointimaailmoista "uusille urille".

He korostavat toki sitä että kokemus on hyvin todellinen ja maailmaamuuttava. He kuitenkin ymmärtävät myös sen, että kun skeptikko tietää että aivot ovat "kaiken kokemuksen, aktuaalisuuden tunteen lähde" on selvää että aivokemian kanssa leikkiminen johtaa hyvin aitoihin kokemuksiin. Modernin ajan skeptikko tottakai tietää että aivojen prosessoinnilla on merkittävä rooli ja että ulkopuoli ei ole vain objektiivinen kohde joka ilmenee meille. Siksi shamaanit yleensä kertovatkin vaihtoehtoista tarinaa jossa hallusinaatiot tulkitaan eri maailmankuvan kautta. Tällöin skeptismi jää "eri tulkinnaksi". (Skeptikko saa ongelmia vain jos yrittää liittyä shamaaniyhteisöön. Mutta se onkin uskonnollis-ideologinen kokoonpano jossa maailmankuva on sosiaalista liimaa.)

Vastaavaa viisautta ei löydy kun mennään ruumiista irtautumiseen ja kuolemanrajakokemuksiin. Myers kertoi miten hän oli konfrenssissa kohdannut väitteen siitä että kuolemanrajakokemus todella konkreettisesti todisti, että kuoleman jälkeen on ehdottomasti elämää. Eli että kuoleman jälkeinen elämä on enemmän kuin uskomus, se on käytännössä fakta. Todisteeksi esitettiin tarinoita kuolemanrajakokemuksista.

Myers sitten oli sitten tarttunut tähän esitettyyn tarinaan joka on New Agen parissa toistettu ja usein kuultu. Hän oli huomauttanut että (a) Tarina oli kiertänyt pitkään ja oli kasvanut matkan varrella. Näin ollen tarina oli muuttunut suusta suuhun ja itse asiassa pystytään seuraamaan miten tarina on kasvanut vuosien varrella. Näin se ei ole kovin vakavasti otettavissa. (b) Edes muuttuneessa tarinassa kuolemanrajakokemus ei ollut itse asiassa antanut mitään oleellista tietoa jota ei voisi saada ilman. Esimerkiksi se että hän yhdistää hoitajan koomaansa voi varsin hyvin olla onnistunut arvaus. Itse asiassa tässä kohden tarinoinnissa näyttää vaivaanan vahvistusharha (confirmation bias) jossa sairaalassa tehdyistä epäonnisista arvauksista ei välitetä kun esille nousevat vain "olitko hoitajana koomani aikana, ai olit" -tilanteet lasketaan. (c) Itse asiassa tarinassa oli yksityiskohtia kuten sairaalassa potilaana olleen henkilön nimi joita ei voitu yhdistää tosiasioihin. (d) Lisäksi kun muistissa on aukkoja, on luontevaa että ihminen rakentaa valemuistoja. Kun on ollut koomassa, tietää että välillä on tapahtunut jotain ja mieli rakentaa aukot umpeen. Olemme tässä itse asiassa hyviä ja valemuistot ovat yllättävän tavallisia.

Hän oli saanut vastaukseksi uusia tarinoita. Eli joka ikinen tarina pitäisi kumota. Näin siitä huolimatta että tarinat ovat luonteeltaan sellaisia että emme aina pysty edes varmistamaan että mitään tilaa on ollut. Vastakkaisella puolella sitten ollaankin ongelmissa. Myersin reagointi nosti siis esille vain ison joukon lisää näitä tarinoita. Kun koko tarinoinnin metodi asetetaan kyseenalaiseksi ja tämä demonstroidaan esilletuodun anekdootin kautta, niin että pitäisi ymmärtää että vastaavat heikkoudet ovat mukana joka ikisessä esitetyssä anekdootissa ja että ne olisi kaikki otettava huomioon ennen kuin kertoo ainuttakaan tarinaa - jos siis haluaa että tarina on millään lailla uskottava ja siihen uskominen jotain jota kukaan ns. täysjärkinen älykäs ihminen voisi perustelusti uskoa ilman että joutuu heittäytymään "uskonnonvapausargumentaatioon" eli tunnustamaan että kyseessä on irrationaalinen uskomus.

Myersiin on siis reagoitu siten että kun anekdoottiajattelun tunnetut heikkoudet tuodaan esille, se on vain sitä että "ignoroidaan todisteita". Tämä ei kuitenkaan ole todisteiden ignoraatiota vaan aivan normaalia ajattelun metodologiaa ; Rationaalisuus ja perustelu on aina sidottu metodiin ja jos jokin ajattelu on laadutonta ja epätieteellistä, se poistaa väitteen "sielu on todellinen" ja "kuoleman jälkeen on todistetusti elämää" -tyyppisten lauseiden uskottavuuden jos ne nojaavat tämänlaisiin puutteellisiin ja huonoihin perustelukeinoihin. Kuolemanrajakokemuksista kertovat ovatkin siksi vaikeuksissa kun he eivät osaa erottaa sitä miten heidän anekdoottinsa ovat perusteluna johtopäätökselle ja että niiden käyttämisessä on suuria ongelmia joita niitä kertoessa ei koskaan oteta huomioon ja että ne ovat tämän vuoksi huonoja eikä johtopäätökseen päästä. Heille anekdootti ja lopputulos ovat hyvin samanlaiset.
1: Metodiikan kannalta tämä on hieman sama kuin Bill Hicksin vitsi ; Jos on USA:laisen patriootin joka suuttuu USA:n lipun polttamisesta ja joku saa tästä vankilatuomion. Ja jos joku moittisi että vankilarangaistus olisi liikaa, he yhdistävät että tämä olisi sama kuin selittäisi että lipun polttaminen olisi heistä hyvää käytöstä. Ja muistaisivat kertoa että veteraanit ovat kuolleet lipun puolesta. Kun tosiasiassa lipun polttamista voi pitää typeryytenä josta vankilatuomio on liikaa. Ja että lipun puolesta ei kannata kuolla kun sen saa ostettua kaupasta. Ja että veteraanikaan ei ole kuollut lipun puolesta, vaan sen puolesta mitä lippu edusti. Ja että lipun edustama vapaus sisältää myös vapauden kenties mahdollisesti polttaa lippuja vaikka mielenilmauksena tai typeryyspäissä. Ei kannata sekoittaa symbolia ja asiaa toisiinsa.

Vakavimmat lisäongelmat tulevat itse asiassa siitä että tartumme tähän Myersin saamaan kritiikkiin ja  sovellamme siihen hallusinaatioesimerkkiäni. "There are many NDEs in which people have experienced where they witness events in other areas remotely located from their bodies. These witnessed out of body experiences prove that something real is happening to them and that they still exist in reality even though they are clinically dead. Now you may not want to accept such evidence but that does not mean that the soul does not exist. You suffer from angry denial because of a flawed ideology. This will keep you in the darkness. Do you really prefer to die and completely cease to exist over a reunion with God and loved ones? You should try and keep an open mind." ... "Near Death Experiences are proof of the afterlife, solid proof. They are not anecdotal, but have been verified by research scientists. I have had a NDE personally and have studied them for 25 years."

Kuolemanrajakokemukset itse asiassa ovat totta. Jopa sellaiset monesti (hieman turhaankin) "ateistisen lehden maineessa olevat" tahot kuin "Scientific American" on kirjoittanut kuolemanrajakokemuksista. Se tunnustaa että ilmiö on yleinen ja kulttuuririippumaton "Approximately 3 percent of the U.S. population says they have had a near-death experience, according to a Gallup poll. Near-death experiences are reported across cultures, with written records of them dating back to ancient Greece." Syynä on tietysti se, että ilmiö syntyy aivoissa, jotka ovat "enemmän tai vähemmän lajityypilliset" ainakin sillä tasolla että ilmiön yleisyys voidaan sitä kautta selittää (aivomme eivät ole keskenään identtiset mutta niissä on aina hyvin paljon samanlaisuuksia). Ja myös kemialla on vaikutusta "In addition, research now shows that a number of medicinal and recreational drugs can mirror the euphoria often felt in near-death experiences, such as the anesthetic ketamine, which can also trigger out-of-body experiences and hallucinations. Ketamine affects the brain's opioid system, which can naturally become active even without drugs when animals are under attack, suggesting trauma might set off this aspect of near-death experiences." Toisin sanoen tiede näyttää että ilmiö on varsin hyvin yhteensopiva myös mekanistis-kemialliseen sieluttomaan maailmaan.

Ja kun Myersinkin valemuistojenluomiskohtaa tarkastellaan, on helppoa huomata että tiede ei siis suinkaan väitä että anekdootit olisivat pelkkää huhupuhetta ja valehtelua - vaikka sitäkin toki ilmenee osassa tarinoista. Kokemukset ovat aitoja ja autenttisia kokijoilleen. Ihmisen havaitsemisjärjestelmä ei vain ole täysin totaalisen erehtymätön ja täydellinen. Siksi kuolemanrajakokemuksetkin ovat yhtä tosia kuin unet tai hallusinaatiot. (Kukaan ihminen ei todista unia todellisuudeksi kertomalla unien maailmanlaajuisuudesta, yleisyydestä ja kulttuuririippumattomuudesta. Tai sillä että unitutkimusta tapahtuu.) Virhe on naïvi suhtautuminen havaitsemiseen.
1: Jota väritetään tarinoiden runsaudella ja määrittelemällä todellisuus (oikeasti, lue se pitkä määritelmä Myersin blogista) ilman että tätä todellisuutta ollenkaan testataan tai todistetaan ; Tämän todellisuuden ja anekdootin suhde toisiinsa on omituisen kehäinen. Kuolemanrajakokemuksen aitous on määritelty todellisena suhteena tähän todellisuuteen ja tämä todellisuus sitten varmistetaan olettamalla kuolemanrajakokemus aidoksi. Tämä on kaiken kaikkiaan niin häröä "määrittelen itseni kehäisellä päättelyllä ja kiistän sen olevan kehäistä koska mieli avartuu ylimääräisellä aistilla" -asennetta että sellaiseen törmää vain jos polttelee taikasieniä. Tai vaihtoehtoisesti käväisee professori Puolimatkan yleisöluennoilla.

Se ei kenties ole valheellista, mielisairauden merkki tai edes rikollista. Mutta tämän yhdistäminen älylliseen ajatteluun on silti likimain mahdotonta. Se saa myös miettimään vakavasti sitä, että onko kuolemanrajakokemustarinoita levittelevät kohkaajat jotain jotka saataisiin järkevämmiksi ja rationaalisemmiksi ihmisiksi tarjoamalla heille hallusinoivia huumesieniä shamaanien seurassa. Ja tämä. Tämä mahdollisuus on jo omalla tavallaan kuvaavaa. Ja aika surullista.

---

Jokaisen kerran kun keskustelet kuolemanrajakokemuksista New Agerin tai kristityn kanssa, pieni pala sielusta kuolee. Minulla on tästä toistuva henkilökohtainen kokemus ja voin kerätä listan muista jotka tuntevat samoin. Jos siis olet kuolemanrajakokemusten ystävä, toivon että onnistun heittämään mieleenne pienen siemenen. Jos siemenen luonne jää epäselväksi, suosittelen että tutustutte Bill Hicksin stand-up rutiineihin. Etenkin siihen joka koskee mainosmiehiä.

mahdollinen simulaatio

Kun antrooppista periaatetta tarkastellaan, on arkijärkeen hyvin sopiva esitystapa sellainen, että universumimme on juuri elämälle sopiva, vaikka voisimme kuvitella muunlaisiakin maailmoja. Jos luonnon peruslait olisivat erilaisia, estyisi esimerkiksi tähtien rakentuminen ja tätä kautta ei voisi syntyä elämääkään. Monen asian olisi osuttava yhteen. Tämä tuntuu omituiselta yhteensattumalta johon aina välistä sovitetaan Jumala.

Tätä vastustetaan monelta kantilta ; Osa näkee että antrooppinen periaate johtuu vain episteemisistä rajoitteistamme, eli siitä että emme tiedä tarpeeksi. Heidän haaveinaan on yhtenäisteoria jossa selvitetään miten tämä maailmankaikkeus on ainut mahdollinen. Tällöin yhteensattumuus luonnollisesti katoaa. Toinen suosittu tapa on viitata monimaailmallisuuteen, kuten multiversumiin, taskumaailmankaikkeuksiin tai siihen miten kaikki mahdolliset maailmat toteutuvat. Tällöin on monenlaisia universumeita, ja vain niissä joissa voi olla elämää on tarkastelijoita ; emme siis elä satunnaisesti valitussa universumissa.

Jälkimmäinen ajattelutapa on logiikaltaan sellainen, että se johtaa varsin omintakeisiin tilanteisiin. Nick Bostrom on esittänyt että tietoisuutta olisi mahdollista laittaa simulaatioihin. Hän korostaa että universumin simuloimiseen tarvitaan vain yhteisö, joka on teknisesti tarpeeksi korkealla tasolla. Hän korostaa että simulaation tekeminen olisi mahdollisesti näille jopa yllättävän "kevyttä" koska yksityiskohtien ei tarvitse olla tarkkoja, riittää että niissä on rajallisesti uskottava määrä tietoa. Hän korostaakin että supersivilisaatio voisi tuottaa useita tämänlaisia simulaatioita. Bostromin mukaan tietoisuus simulaatiossa on systeemin sisällä sillä tavalla, että se elää ja reagoi simulaation tuottamiin ärsykkeisiin eikä siksi kykene tunnistamaan olevansa simulaatiossa vaan kokee olevansa aito. Hän esittääkin, että tämä logiikka tarkoittaa sitä, että olisi uskottavaa että olemme todennäköisesti nimenomaan simuloituja ; Yksittäinen supersivilisaatio voi olla harvinainen kun taas sen luomia simulaatioita voi olla hyvinkin useita.

Miltei kaikki tälle asetetut kritiikit käytännössä murtuvat jos multiversumiajattelua sallitaan. Joku voi esittää, että sivilisaatiot tuhoutuvat ennen kuin pääsevät teknisesti korkealle tasolle. Tämä on kuitenin tilastollinen este ja multiversumissa on tarjolla vain hieman poikkeavia tilanteita jotka sanovat että mikä tahansa tilastollinen este on käytännössä aina mahdollista kiertää.

Jos tämän ottaa relevantiksi mahdollisuudeksi, voidaan kiertää Paul Daviesin erikoiseen ajatuskokeeseen joka johtaa simulaatiotilanteen jumalatodistukseksi. Hän korostaa että simulaation ohjelmoijat ovat simulaatiossa oleville transsendentti kohde, oman maailman ulkopuolinen rakentaja-tuhoaja. Jos Bostromin ajattelutapa on tosi, on se kenties omituisin jumalatodistus mikä on esitetty, mutta siinä on samalla jotain sellaista jota on vaikeampaa ohittaa kuin monessa muussa jumalatodistuksessa. Se myös samalla ratkaisee antrooppisen periaatteen. Maailma on tietynlainen koska se vastaa simuloija-koodarin tarpeita.

Toki tästä valinnasta seuraa jotain muutoksia jotka ovat olennaisia. Kristillinen teologia on usein ajatellut Jumalaa luonnonlakien säätäjänä tavalla joka on olennaisesti analoginen ohjelmoijan kanssa. Kuitenkin John Barrow on nostanut esiin sen, että olisi yksi hyvin oleellinen epäanalogia. Hänestä simuloidun maailman olennot voisivat perustellusti tietää olevansa simuloiduissa maailmoisa. Hän nojaa siihen että mahdollisuus tähän tietämiseen syntyy jos ohjelmoijilla olisi rajoitteita ; Jos simulaatiossa olisi luonnonlakitodellisuus, olisi kuitenkin jokin raja jota he voisivat tehdä tai eivät voisi tehdä. Algoritmien tekijä joutuisi tällöin korjaamaan tilanteita joka näkyisi siten että pysyvät luonnonlait pettäisivät. Systeemissä olisi virheitä ja ristiriitaisuuksia.

Barrowin argumentin valossa jännittävää onkin juuri se, että simulaatiomaailmassa jouduttaisiin hylkäämään se periaate jota nykyfysiikassa käytetään paljon ja jonka kristinuskon parissa on nähty vahvaksi Jumalasta kertovaksi viitteeksi. Eli se, että luonnonlait olisivat pysyviä nyt ja aina. Muuttumattomuus kertoo "mekaanisuudesta" kun taas muutokset olisivat sitä transsendenttiin ohjelmoijaan viittaavaa. Tämän huomion jälkeen jumalatodistus näyttää olevan hieman ongelmissa ; Satumme elämään juuri sellaisessa simulaatiossa joka olisi juuri tietynlainen, sellaienen että sitä ei tarvitse rukata. Tämä kertoo siitä että ohjelmoijanäkemys epätodennäköistyy. On toki vaikeaa sanoa kumpi on yleisempi ; (a) Sellainen maailma jossa supersivilisaatio paitsi syntyy, myös yltää tuhoutumatta tekniselle simulointitaidolle jossa rukkauksia ei enää tarvita ja jotka siitä huolimatta tekevät näitä simulaatioita (b) maailma jossa synnytään ja ylletään nykyhetken älyllis-tekniselle tasolle.

Toinen huomio, joka tästä tulee onkin sitten omituisempi ; Kristillisen ajattelun parissa paikoin tällä hetkellä muodikkaan "warrant" -ajattelun ytimessä on todellisuudenmukainen havaitseminen. Simulaatiossa havainnot voivat olla relevantteja, mutta on vaikeaa sanoa ovatko ne aidosti tosia havaintoja. Se, mikä on relevantisti oikea havaitseminen näyttäytyy tällöin uudessa ja erikoisessa valossa. Itse olen toki ajattelemassa Goddfried Leibnizin tapaan ; Hänhän esitti että jos joku esittää että unennäkö on aito todellisuus ja valvetila on harhaa, hän kuitenkin pitäisi valvetilaa "riittävän totena" koska sen parissa voidaan tehdä koherentteja ennusteita tapahtumista. Eli vaikka valvetilamme olisi valheellinen tila, se olisi kuitenkin ihmisen kannalta relevantti. "Vaikka koko elämän sanottaisiin olevan vain unta ja fysikaalisen maailman vain houretta, kutsuisin tätä unta tai houretta kyllin todelliseksi jos käyttäessämme järkeämme hyvin emme koskaan pettyisi." Tämä asenne tosin heittää samalla koko warrant -termin käytännöllisyyden viemäriin ; Emme kykene nousemaan inhimillisen ymmärryksen ja järkeilyn ulkopuolelle, mutta tämä ei tarkoita että emme voisi relevantisti elää sen sisäpuolella. Ja jos ihminen luopuu inhimillisen älyn käyttämisestä, koko älyllinen keskustelu vain muuttuu mahdottomaksi eikä siitä sitten sen enempää.

On toki olemassa yksi kritiikki, joka estää tämänlaisen simulaatioajattelu on ongelmallista. Se perustuu siihen, että jos olemme simulaatiomaailmassa, yritämme kuitenkin laajentaa simulaatiomaailmamme logiikkaa myös sen ulkopuoliseen maailmaan. Ei kuitenkaan ole välttämätöntä että ohjelmoija imitoi juuri oman maailmansa toimintaperiaatetta. Näin ollen esimerkiksi sellaiset termit kuten "laskennallisuus" voivat olla vain oman simulaatiommemukaisia asioita. Tällöin ongelmana on tietysti se, että logiikka jolla simulaatiomaailmat saadaan "yleisemmäksi" perustuu simulaatiomaailman laventamiseen simulaatiomaailman ulkopuolelle - joka ei ole ollenkaan välttämätöntä.

Tästä voi saada pienen opetuksen ; Yleisesti ottaen monimaailmatulkinnan kannalta ongelmallista onkin se, että se pelaa "mahdollisilla maailmoilla". Multiversuminäkemystä onkin moitittu siitä että se nappaa spekulatiivisia konsepteja ja leikkii niillä leikkiä joka muistuttaa enemmän vanhakantaista rationalistista nojatuolifilosofiaa kuin empiiristä tiedettä. Näistä näkemyksistä multiversumin käyttäminen ei toimi koska siinä ei todisteta että mahdolliset maailmat olisivat relevantteja. On kuitenin omituista että Jumalaa kannattavat antrooppisen periaatteen ystävät vetoavat tähän. Sillä tosiasiassa koko antrooppisen periaatteen ajattelu rajoittuu siihen että kuvitellaan mahdollisia maailmoita jotka ovat enemmän rationalistisia havaitsemattomissa olevia konsepteja. Antrooppinen periaate on käytännössä "sisäisesti monimaailmallinen" joka olettaa että on relevanttia ottaa huomioon maailmoja joita emme ole nähneet (ja joita Jumalakonseptin kannattajien mukaan ei välttämättä edes ole muuna kuin "toteuttamatta jääneinä mahdollisuuksina Jumalan päässä".)

Onkin yleistä, että näissä kysymyksissä käytetään kaksoisstandardia (puolin ja toisin). Yhdet esittävät että nykyiseen universumiin tyytyvät (joista muunlaisten vaihtoehtojen tulkinta ei ole mahdollista) että olisi selitettävä miksi kaikki "rationaalisesti kehitellyt mahdolliset maailmat" ovat irrelevantteja. Todistustaakka "kaiken teoriasta" on tällöin teorian esittäjällä eikä sen kriitikoilla. Toiset taas esittävät että olisi jotenkin osoitettava että nämä muut maailmat ovat jotain muuta kuin abstrakteja esoteerisen filosofian mielikuvitusmaailmoita. Eli toisenlaisten maailmoiden relevanttius olisi todistettava kun taas nykyinen elämämme maailma on selkeästi "empiirisesti tosi" ja täten vahvemmin todistettu mahdolliseksi kuin kaikki muu.

---

Kirjoittaja uskoo, että simulaatioiden kautta ajattelu helpottaa näitä kysymyksiä hieman. Se nimittäin kykenee irrottamaan mielet sellaisista tunteenomaisista konsepteista kuin "naturalistinen maailma" ja "Jumala". Jos ei aivan totaalisesti katkaisemaan välejä näihin, niin ainakin se kykenee muuttamaan asenteen niihin leikinomaisemmaksi.

halu elää ≠ kuolemattomuus

"Koneista parhaat ovat haaveissamme,
niiden todellisuus tekisi meistä tarpeettomat,
ja kuten juutalaisten Jumala lupaa
enemmän elämää maailmaan vailla äärtä,
ne lupaavat viedä meidän lippumme raunioille,
joita emme koskaan tule näkemään."
(A. W. Yrjänä)

Kun minulta on kysytty kuinka kokenut itsepuolustuksen harjoittaja olen, olen joskus huvikseni kiertänyt kysymyksen selittämällä, että jos mukaan lasketaan nekin ajat jolloin lapsena kuvittelin olevani He-Man ja ajattelin päihittäväni kaikki, olen vähintään suurmestari. Ihmiset ymmärtävät että tämänlainen "kaikkivoipuusfantasiointi" on yleisinhimillistä, ja että se on pohjimmiltaan fantasia ja egoistinen kupla ; Se, että kuvittelee jotain tarkoittaa toki olemassaoloa mielikuvituksessa mutta tämä ei ole sama asia kuin olemassaolo myös fysikaalisella tasolla. ~ Se kertoo lähinnä siitä että emme noin yleensä ottaen pidä häviämisestä kuin siitä että olisi oikeasti varteenotettava.

C. S. Lewis esittää "Mere Christianity" -kirjassaan esittämä Jumalatodistus jota kutsutaan nimellä argument from desire menee seuraavalla tavalla "Creatures are not born with desires unless satisfaction for those desires exists. A baby feels hunger: well, there is such a thing as food ... If I find in myself a desire which no experience in this world can satisfy, the most probable explanation is that I was made for another world." Tässä ajattelussa ytimessä on se, että halulla on kohde. Lewis ajattelee että tämän kohteen sen täytyy olla olemassa.

Tämä on rakenteeltaan hyvin läheistä sukua ontologiselle todistukselle jossa ajatellaan täydellisin olento. Ja koska olemassaoleva on täydellisempi kuin olemassaolematon, on tämän pakko olla olemassa koska muuten kuvitelma olisi vajaa eikä kuvaisi täydellisintä mahdollista olentoa. Esimerkiksi Tuomas Akvinolainen hylkäsi tämän todistuksen. Immanuel Kantin ajatus siitä että oliolla, jonka joku vain kuvittelee, voi olla kaikki samat predikaatit kuin todellisella oliolla on sekin näkemys joka tekee ontologisest todistuksesta varsin onton. Eikä ole ollenkaan sattumaa että kuvailuni itsestäni He-Manina osuu juuri tämänlaiseen luokkaan.

Jos halun sijaan nostettaisiin se, että ihmiset kokevat Jumalan olemassaolevaksi muuttaa asemaa toki hieman. Havainnollakin on kohde, joten selvästi haluamisella ja havaitsemisella on jotain yhteyttä. Kuitenkin tunnemme havaintojenkin parissa sellaisia käsitteitä kuin "uni" ja "hallusinaatio", jotka kertovat että kaikilla havainnoillakaan ei ole kohdetta.

Halu on kuitenkin samalla montaa astetta epävarmempi ja huonompi indikaattori kuin haluaminen. Otinkin siitä esimerkin jo He-Man -fantasioideni kohdalla. Se muistuttaa että halu on usein vääristymä peloistamme ; On esimerkiksi luontevaa ajatella että (etenkin evoluutiolla kehittynyt) ihminen pyrkii homeostaasiaan aina ; Ihminen pyrkii toimimaan siten että hänen elintoimintonsa eivät lakkaa. Näin ollen ihmisellä on oltava yllättävän kova halu olla tuhoamatta itseään. Näin toimiakseen ihmisen ei tarvitse ymmärtää tai hyväksyä kuolemaa, vaan ainoastaan pelättävä sitä. Kuoleman välttämisen huipentuma on kuolemanpelko. Kuolemanpelko äärimmäisenä herättää helposti toiveajattelua jossa kuolemaa ei ole ollenkaan.

Näin toive elämästä kuoleman jälkeen on vahvempi kuin toive kuolemasta elämän jälkeen vaikka faktoja tarkastellen toinen näistä ajatteluista on luonnontieteellinen välttämättömyys kun taas toinen näistä on toiveajatteluun rakennettu abstrakti puhtaasti uskonvarainen järjestelmä. (Saatte aivan itse omassa päässänne miettiä kumpi.) Ihmiset eivät ymmärräkään kovin hyvin kuolevaisuuttaan - ja itse asiassa esimerkiksi Intelligent Designin kannattaminen liittyy vahvasti kuolemanpelkoon. Kuolemanpelon huipentuma onkin ajatus tuonpuoleisesta.

Toiveajattelun ja taikauskon liitos onkin vahva. Taikausko ei voi saada itselleen faktuaalista evidenssiä, joten sen onkin oltava ihmisten haluihin vetoava. Näin ollen onkin huomattava että taikauskot ovat nimenomaan jonkinlaisia ihmisten luonnollisten halujen vääristymiä ; Ne voivat vertautua mielikuvitusystäviin joita lapsi keksii yksinäisyydessä. Ihminen on "lajityypillisesti" laumaeläin, eli usein "jollain tavalla hyvinkin vahvasti" sosiaalinen. Ihminen voi kokea halua johonkin jota ei havaitse suoraan. Näin ollen tarvitaan vain pieni vääristymä ja ihmiset tuntevat vetoa olemattomiin yksilöihin. Tämänkaltaiset piirteet selittävät miksi Jumalaa lähestytään usein antropomorfistisin käsittein.

Tässä on huomattava totuus josta Schopenhauer muistuttaa ; Ihmisen vaistomaailmaa kuvaa elämäntahto, joka antaa meille erilaisia pyrkimyksiä ja väittää että ne johtavat onnellisuuteen. Onnellisuus ei kuitenkaan kuulu mitenkään väistämättä pakettiin. Schopenhauerin mukaan ihmiset usein päinvastoin ajetaan kurjuuteen, kun ihminen ajautuu esimerkiksi enemmänkin varmistamaan jälkikasvunsa terveyden kuin sen onko puolison luonne sellainen että elämästä tulisi mahdollisimman jouhevaa.

Ja siksi oikea vastaus kamppailuosaamiseeni onkin viitata suurmestariuden sijasta siihen että "I suck less."

Krediitit ja Destinerrance

"Applen" vetävän hahmon, Steve Jobsin kuolema on nostanut miehen tapetille muuallakin kuin käytettävyyspiireissä. Hän on oikeastaan näyttänyt miten nimenomaan kuolema tekee taiteilijan. Elävä Jobs oli liian inhimillinen ollakseen käsite. Tämänlaisessa vasta kuoleman jälkeen annetussa arvontunnustuksessa on tietysti voimakkaasti antiikin kreikassa vallinnut ajatus jossa hyvä elämä voidaan arvioida vain katsomalla elämää kokonaisuutena. Tämän arvion voivat siksi luonnollisesti tehdä vain ulkopuoliset ihmiset. Koska elämä kokonaisuutena on kasassa vasta kuoleman hetkellä.

Jobsin paino näkyy jopa hänen kriitikoissaan. Ihmiset ovat huvittuneet esimerkiksi Westboron Baptistikirkosta, joka ilmoittaa vihaavansa Jobsia ja tekevänsä mielenosoituksen tämän hautajaisissa muistuttaakseen hänen syntisyydestään. Viesti on twiitattu iPhonella. Applen tuotteella. Näin jopa moittijat omalla osaltaan osoittavat Jobsin työn merkitystä ja painoarvoa.

Usein suurmiehien arvioinneissa nostetaan esiin jokin, jota he itse pitävät hyvin tärkeänä. Näin esimerkiksi monet uskovaiset muistuttavat miten Newton, kiistatta tiedenero, oli uskonnollinen. Tämän uskotaan antavan luotettavuutta ja uskottavuutta itse uskonnollekin. Näin tehdään korostetusti jos henkilö itse esittää että kyseinen asia on ollut tärkeä. Minun on aina ollut vaikeaa uskoa tämänlaiseen. Ja Jobs ei ole poikkeus. Hän ei toki kertonut sekoittavansa päänsisäistä puhetta erilliseen persoonaansa. Sen sijaan hän luotti LSD:hen. Hän oli kokeillut hallusinoivia huumeita eikä suinkaan katunut niiden käyttöä. Sen sijaan hän antoi krediitit luovuudestaan ja menestyksestään tälle kemikaalille. Hän ei itse asiassa ole tässä asiassa yksin, kuten suomalaisetkin kommentoijat tietävät. Tällä hetkellä ei-edesmennyt toinen datanörttien kuningas Bill Gateskin on kokeillut LSD:tä.

On kuitenkin melko vaikeaa sanoa oliko LSD "mato Jobsin omenassa". Ihmisen itsereflektio ei nimittäin ole mikään kaikkivoipa väline - vaikka monet mystikot ja postmodernistit niin näyttävät uskovankin. On nimittäin mahdollista että mielikuvituksellisuus, kokeilunhalu ja uteliaisuus ovat asioita jotka ajavat sekä menestyksekkyyteen koska ihminen kokeilee epäkonventionalaisia asioita. Ja että tämä asia on jokin joka alentaa todennäköisyyttä myös huumekokeiluissa.

Moni tietämäni shamaani on tietysti ollut innoissaan. Heistä tämä on osoitus siitä että hallusinogeenit avaavat kokeilevan mielen. On vaikeaa sanoa mikä on alkusyy.

Näiden ihmisten kohdalla pelkään kuitenkin että tässä tehdään silti vähän samaa kuin mitä tehdään bipolaarisuuden ja taiteellisuuden... kanssa. Se, että monet taiteilijat ovat niinsanotusti "maanisdepressiivisiä" edes merkittävä osuus "bipoista" olisi taiteilijoita. Tai mitä apergerin syndrooman kanssa tehdään. On toki uskottavaa että Einstein ja monet tiedemiehet ovat olleet "asseja". Mutta silti Suomen arviolta 20 000 assista ei silti löydy montaa tiedemiestä.

Ihminen idealisoi helposti. Jobsin kaltainen supermenestyjä ja fiksu henkilö on jotain johon on vaikeaa liittää mielikuvaa typerästä käyttäytymisestä. Näin on vaikeaa nähdä että jokin piirre olisi typerä ja huono. Ihminen liittää erikoisen piirteen helpommin kokonaisuuteen kuin näkee ihmisen monisäikeisenä olentona. Jonain jossa on hyviä ja huonoja puolia. Tämä idealisointi saa meidät maalaamaan sankareita ja konnia. Ilman sitä on vain ihmisiä jotka menestyvät ja epäonnistuvat joissain tietyissä elämänsä asioissa ja tavoitteissaan.

Ihmisen on jostain syystä liian helppoa tuijottaa jotain yhtä piirrettä, etenkin jos ominaisuus kreditoitu piirre jota ihminen itse kiittää. Ja jos se jotenkin hivelee ihmisen omia mielipiteitä, ja juuri niitä joiden varaan hän itse on rakentanut oman identiteettinsä. Kun muuttujia on paljon, on tämänlainen toiminta tietysti virhe. Tosin tätä virhettä ei pidä viedä liian pitkälle. On toki mahdollista, että hypoteesinmuodostus helpottuu jos käyttää hallusinogeenejä, koska ne toimintansa vuoksi sekoittavat asioita. Nehän luovat uusia havainto- ja kokemuskombinaatioita joita ei muuten tulisi lainkaan mieleen. Näitä hyvien osien erottelu taas vaatii työtä ja vaivaa. Eikä Jobs taatusti tätäkään osiota vältellyt. (Nimi ei välttämättä ole enne, mutta Jobsiin ne osuvat. On varmaa että hänellä oli alallaan se legendarinen 10 000 aktiivista mietittyä työtuntia takana.)

Olen tässä kohden, kenties yllättäen, halukas viittaamaan Derridaan. Hän nimittäin esitti että matkan tekeminen tarkoittaa sitä että heittäydyt matkaan. Kuitenkin matkaan voi tulla mutkia ja vaikeuksia. Näin matkalle lähteminen tarkoittaa heittäytymistä tilaan jossa riski perillepääsemättömyydestä on väkisinkin läsnä. Jos ihminen on joustamaton, hän pääsee perille vain hyvällä onnella sillä matkaan ei saa tulla yhtään yllättävää seikkaa tai mutkaa. Jos ihmnen heittäytyy seikkailuun, hänen täytyy siksi olla valmis luovimaan. Ja tarvittaessa jopa kääntää suunta takaisinpäin. Derrida rakensikin tästä paradoksin jonka hän nimesi destinerranceksi ; Ellei sinun ole mahdollista luopua suunnastasi on mahdotonta saapua päämäärään.

Kreditoitu ennakkonäkemys on siksi vaara ja riski. Siitä tulee käsitys josta ei olla valmiita luopumaan. Ja siihen sitoutuminenkin vääristää helposti havainnointia. Shamaanien silmiin hallusinogeeni näyttää aina mystiseltä, tuottipa se sitten maallista menestystä tai ei, ja heitä ei saa uskomaan että jokin asia on saavutettu huumeista huolimatta eikä niiden avulla. Uskovainen ei voi sulattaa että kenties Newton menestyi uskonnostaan huolimatta eikä sen ansiosta. Tämänlainen jarru estää suunnanvaihdon, jolloin henkilö ei voi oppia tässä kyseisessä asiassa mitään. Hän päätyy vain perustelemaan asiaa jonka jo valmiiksi on päättänyt oikeaksi. Logiikkakin alistuu tällöin oppimisen sijasta paikalleenjämähtämiseen. Matkavertausta loppuun asti käydäkseni : Kaasusta tuleekin jarru.

Mielen muutos

Se, mitä opimme psykologiasta on se, että ihmisen persoonallisuus ja minuus on yllättävänkin vakaa. On huomattu että 20-35 ikävuoden jälkeen ihmiset eivät yleensä enää muutu. Ihmisillä on tyypillistä erityisen voimakas kognitiivinen dissonanssin välttäminen. He ikään kuin luutuvat samaan, ja tätä kutsutaan aikuiseksi eheäksi minuudeksi. (Tai dogmaattisuudeksi, riippuen tietysti siitä hiveleekö asia omaa näkemystä.)

Tämä johtaa toki siihen että jos ihmiset vaihtavat näkemystään, he ikään kuin hyppäävät kuitenkin persoonallisuutensa kanssa mukaan. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi uskoontulon kohdalla alussa kenties ollaan "vieraskoreasti uskovaisia", mutta vanha persoona ponnahtaa kuitenkin esiin. Ihmisen ideologiaa voi vaihtaa vaikeasti, mutta persoonallisuus kokonaisuutena on vielä kovempi juttu muuttaa. Tämä näkyy jopa siinä mitä on opittu aivopesun yhteydessä. Streatfeildin "Brainwash" kuvaa miten ihmistä voi muuttaa, mutta muutos vaatii kuitenkin myös ylläpitoa. Toisin sanoen uusi identiteetti on sellainen että se pysyy vahvasti yllä jos sitä harjoitetaan, mutta ilman ylläpitoa vanha persoona tuppaa silti tulemaan takaisin.

Nyt on kuitenkin saatu uusia tietoja joiden mukaan muutos olisi mahdollista. Tämä tieto on tietysti kannustavaa niille minunkaltaisille ihmisille jotka painivat päivittäin varsin ongelmallisen persoonallisuutensa kanssa. Vähemmän kannustavaa lienee vain se, että tutkimuksessa hallusinoivat sienet ovat olennaisessa roolissa. Hallusinogeeniset sienet voivat muuttaa persoonallisuutta varsin pysyvästi. Syyksi ei katsota sienen vaikutusta suoraa. Sen sijaan vaikutus on välillinen, sienen antama transsendentti kokemus aukaisee ja pakottaa ihmiset joustavammiksi. Syynä on nimenomaan se, että vaikka "hallusinaatio on epätotta", eli siinä kyse on aistien vääristymisestä, sitä ei suinkaan koeta minään pinnallisena ja illuusionomaisena, vaan transsendentti kokemus on hyvin aito.

Uutinen on tietysti ollut ilonaihe shamanistien parissa.

Tämä on tietysti sekä mukava että epämukava tieto
1: Niille uskovaisille jotka korostavat mystistä kokemusta. Mystiikassa korostetaan - joskus fenomenologista kieltä käyttäen - kokemuksen aitouden riittävän. Se itse asiassa riittää ollakseen vaikuttava ja ihmistä muuttava. Hallusinaatioissa mukana on kuitenkin liikaa huumeita jotta tulos olisi miellyttävä. Ihmiset hyväksyvät nimittäin sen verran yleisesti että huumeet tuottavat epätosia aistimuksia, että huumeilla saadun transsendentin kokemuksen syvyyden ja aitouden tuntu on kenties ravisteleva.
2: Minunkaltaisille ihmisille jotka ovat nähneet aivojen itseviittausken vain vahvistavan assimilaatiota. Tämä on yleisesti ottaen ollut viisas oletus, koska mieli leikkii siinä itsellään. Kuitenkin esimerkiksi hallusinaatioiden kautta havainnointia voidaan vääristää, jolloin kokemusmaailma on varsin absurdi verrattuna tavalliseen. Tällöin syntyy sisältäpäin pakote muuttua - ei kenties pakote muuttua kohti totuudellisempaa elämää, vaan sen harhankin kanssa on kyettävä elämään. Eikä ole mahdotonta että myös eikemiallinen mekaniikka rakentaa einormaaleja havaitsemisen ja kokemisen tiloja - ainakin sellaiseksi meditoijat kokemuksiaan kuvaavat.

Toki kaiken meditaation ei tarvitse olla ihmistä muuttavaa. Näin ollen mietiskelystä valtaosakin voi olla vain "opitun syventämistä", ruminointia. Mutta tätä kautta ajatus transsendentin kokemuksen ihmisen muuttavasta voimasta muuttuu hieman uskottavammaksi. Ja toki tässä muutoksessakin on vaarallisia potentiaalisia muotoja. Tämän tajuamiseksi riittää se, että kaikki ajatus aivopesusta vaatii taustalleen jonkinlaisen ihmisen persoonan hallitsemisen ja muuttamisen. Indoktrinaationpelko esimerkiksi nojaa siihen että ihmisen persoonaan voidaan vaikuttaa ennen sitä 20-35 ikävuotta. Mutta toisaalta, minä voin sanoa näin vain sen takia että en ole tätä kirjoittaessani huumeissa.

Mitä merkitystä?

Moni kertoo kavereilleen unistaan. Olemme unessa esimerkiksi joutuneet jahdatuiksi tai nähneensä niissä kuolleen sukulaisen. Emme yleensä ala hirveästi kritisoimaan näitä kokemuksia. Sen sijaan Jumalan kohtaamiset johtavat paljon kiivaampiin keskusteluihin. Tosiasiassa voidaan kuitenkin sanoa että tilanteet eivät oleellisesti eroa. Niiden painoarvo toimintaan sen sijaan eroaa suunnattomasti.

Pragmaattisella tasolla unikertomusten kohdalla kysymys on eräänlaisesta viihteestä. Ei ole mahdollista erottaa onko unessa todella nähty juuri tiettyjä asioita. Kenties tyyppi ei ole nähnyt unia, ei muista niitä, tai vain muuten satuilee. Minäkin voin helposti valehdella toiselle, että olen nähnyt viime yönä unta vaikkapa siileistä. Se on toki mahdollista, mutta tiedoksi tätä ei voida sanoa. Tietyssä määrin kysymys on kohteliaisuuden yhdistyminen siihen että jos kyseessä on valehtelu, se on elämämme kannalta hemmetin yhdentekevä.

Mutta asiassa on tietysti tieteenfilosofinenkin kanta. Ihan siksi että pidän puhdasta pragmatismia hieman kuivana ja tylsämielisenä lähestymistapana.

Unet ovat sinänsä hyvä esimerkki, koska niitä on pidetty Jumalallisina tiedonkulkuväylöinä. Tätä kautta voidaan sanoa että meillä olisi kaksi yhdensuuruista selitystä unen kautta saaduille uskonnollisille kokemuksille. On luonnontieteellinen ja hengellinen. Siinä missä laiska tekee "kaksi vaihtoehtoa, saa valita" -päätöksen, voi ahkerampi ruveta vertailemaan eri näkemysten tehokkuutta:
1: Luonnontieteellinen näkemys voisi lähteä selittämään unennäköä reduktionistisen ohjelman mukaan ja aloittaa alkuräjähdyksestä ja universumin laajentumisesta ja jatkaa evoluution kautta ihmisiin. Tarinassa on paljon yksityiskohtia siitä miten aivot ovat kehittyneet historian varrella. Se voisi mainita sivulausessa vaikkapa hallusinoivat kasvit, jotka tuottavat unenkaltaisia oireita kemiallisesti.
2: Hengellinen selitys nojaa siihen että superäly on luonut maan ja vaikuttaa ihmisen mielessä. Tarinassa on mukana henkimaailmoja ja havaitsemattomia immateriaalisia ulottuvuuksia.

Maagiset unet ovat maagisia koska niiden takana on magiaa ei ole yhtä hyvin todistettu kuin se, että väittääettä unet ovat seurausta aivotoiminnasta, jossa on muuntunut tajunnantila. Se, että on kaksi selitystä, joista kumpaakaan ei ole kumottu ei tarkoita että molemmat olisivat tieteellisesti yhtä perusteltuja ; Luonnontieteellisen selityksen ei tarvitse olla aukoton. Riittää että siinä on enemmän asioita jotka eivät ole "extraordinary". Niitä on koeteltu. Meillä on havaintoja siitä että kemia muuttaa tietoisuutta ja tätä voidaan tutkia - esimerkiksi miten neuronien toiminta muuttuu havaittavasti kun havaittava LSD -molekyyli vaikuttaa havaittavan ihmisen havaittavassa elimistössä. Sen sijaan vastaavaa "Jumala läsnä-Jumala poissa" -vertailua ei ole ainakaan toistaiseksi voitu tehdä. Tätä kautta epistemologia ajaa meidät "vaihtoehtoisista mahdollisista selityksistä" kohti "hyvin perusteltua uskomusta ja huonosti perusteltua uskomusta". Hauskinta on, että meidän ei tarvitse kumota Jumalaa voidaksemme tehdä tämän. "Riittää että työ aivojen kanssa tehdään ja toiset jättää omat hommansa tekemättä". Näin toinen kehittää loogis-rationaalisesta näkökulmasta hedelmällisen tutkimusohjelman ja toinen ei.

Siinä missä ontologiaan perustava pelkkään loogiseen spekulaatioon keskittyvä filosofi voi miettiä siitä, että kysymys on aksioomienvalinnasta, joka ratkaisee vastauksen sitä kautta että ongelma pohjaa siihen, että on tehty oletuksenvaraisia loogisia spekulaatioita siitä mitkä oletukset ovat tarpeellisia, epistemologi pääsee vastaamaan siihen kumpi selitys on tieteellisempi. Tässä ratkaisee ei vain (1) yksityiskohtien tarkkuus ja eksaktius vaan myös (2) empiirisesti todennettujen yksityiskohtien määrä sekä (3) niiden osuus selitysten perusilmiöissä. Jumala on vähemmän todistettu kuin luonnontieteen perusvoimat. Jos gravitaatiosta puuttuu gravitoni, sillä on kuitenkin esimerkiksi mitattu nopeuskiihtyvyys joka voidaan varsin kätevästi tarkistaa ja ne antavat yhtenäisiä tuloksia. - Sen sijaan Jumalan on todistamaton ja hänen tekemät ihmeetkin ovat kummallisen eitodistettuja yksittäistapauksia ja muutenkin oikukkaita ja kenkkuja.

Tätä kautta meillä on, hieman yllättäen, enemmän varmuutta silloin kun joku kertoo nähneensä unta äidistään kuin silloin kun joku kertoo että hänellä on aitoja unen aikana tapahtuneita kohtaamisia Jumalan kanssa. Syy on se, että uskovainen ottaa kaikki uneen liittyvät loikat - ja vielä joitakin lisää. Näin ollen uskonnollisen kokemuksen rinnastus unennäköön ei ole niin perusteltua, kuin sitä voisi rinnastuksen yleisyyden kautta arvata.

Käytännönihminen muistaa tosin vielä sen, että uskontoa ei kaupata viihteenä vaan siinä myydään maailmankuvaa jossa on mukana myös sellaisia asioita kuin etiikka ja elämäntapa. Uskonnollinen kokemus siis käytännössä "komentaa paljon enemmän", se liitetään osaksi vallankäyttöä ; Uskonnolla oikeuttaen tehdään "arvoistasi politiikkaa" jopa Suomessa asti. Unia ei sen sijaan oteta yleensä yhtä vakavasti. Tätä kautta jos perustelemattomamman perusteella pitäisi alkaa tekemään isompia vaikutuksia elämäänsä, on selvää että jossain on jotain varsin kummallista.