Paavo Väyrynen kehui lukeneensa koko Dostojevskin tuotannon yhden viikonlopun aikana. Itselleni menee pelkkään ”Rikokseen ja Rangaistukseen” saman verran. Toisaalta sille kannattaa antaa aikaa. Se on yllättävän hyvä kirja. Etenkin kun ottaa huomioon teoksen promootion; Sehän on malliesimerkki teoksesta jota kristiaanit käyttävät ideologisessa sodassa ikään kuin argumentinkorvikkeena. Että viisas kaunokirja sanoo jotain transsendentista moraalista ja ateistien moraali on tyhjän päällä toisin kuin kristittyjen ei.
Rikoksessa ja rangaistuksessa nuori ylioppilas Rodion Romanovitš Raskolnikov tekee täydellisen murhan.Hän murhaa koronkiskojaämmä Aljona Ivanovnam ja vahingossa tämän paikalle sattuneen sisaren Lizavetan.
Raskolnikov tekee rikoksen monesta syystä ja Dostojevski tekee tässä mainiota syytä. Vahvin yksittinen syy murhaan on se, että Raskolnikov haluaa todistaa itselleen olevansa valioihminen. Toisaalta murhan kohde on vastenmielinen ihminen ja ryöstösaaliilla hän pystyisi tekemään hyviä tekoja, kuten auttamaan läheisiään. Mukana on jopa sävyjä joissa korostetaan sitä miten on ikään kuin transsendentti kohtalo että Raskolnikov on määrätty tekemään tämä murha. Tämä kaikki hakee murhalle oikeutusta.
Kirja kuvaa teon henkisiä ja fyysisiä vaikutuksia Raskolnikoviin. Raskolnikovia vaivaavat syyllisyydentunteet ja vainoharhat siitä, että kaikki epäilevät häntä. Raskolnikovin omatunto saa rauhan vasta kun hän tapaa hurskaan prostituoidun, Sonjan, joka saa hänet tunnustamaan teon ja ottamaan teostaan juridisen rangaistuksen.
Teos on kiinnostava koska siinä perusongelmana on se, että Raskolnikovilla on omatunto; Teko itsessään jättää jälkensä ja ennen kaikkea hänellä on jotain perustaa johon Sonja voi vedota ja lietsoa täältä johtopäätöksiä. Ilman omaatuntoa Raskolnikov ei katuisi eikä häneen pätisi erilainen omaantuntoon vetoava moralismi.
Ja tämä luo monenlaisia kontrasteja joiden avaaminen tekee tästä teoksesta hyvän; Jos tätä ei kristillisyyttä hymistelevä teoksen lukenut ymmärrä on kyseenalaista olisiko kannattanut lukea vaikka joku sellainen teos jonka sisällön ymmärtää ja josta saa jotain irti.
Tämä eroaa kovasti esimerkiksi nykyaikana suositusta psykopaattimurhaajiksi leimaamisesta; Dostojevskin tapa käsitellä selvästi vastustamaansa filosofiaa on se, että hän rakentaa sille ymmärrystä ja mahdollisimman vahvan pohjan. Tämä eroaa vahvasti nykyajasta jolloin sydämetön nihilistipsykopaatti tai fundamentalistinen skitsofreenikkomurhaaja saavat tärkeän osan toimia ideologisen vihollisen asennevammatiivistymänä. Dostojevskin tapaa suhtautua ideologisiin vihollisiin jääkin kaipaamaan esimerkiksi Dostojevskin teoksia kehuvien kristiaanien lausunnoista.
Esimerkiksi tekoaan suunnitellessaan Raskolnikov kuvittelee että hän on erityinen. Hän näkee todistusaineistoa siitä, että ihmiset ovat jääneet tyhmistä syistä kiinni rikoksistaan. Raskolnikov näkee että näiden ihmisten keskittymiskyky on pettänyt juuri silloin kun he tarvitsevat sitä kaikista eniten. Ja hän ajattelee olevansa jotenkin erilainen. ; Tämä nostaa esiin sen, että moraalisen ja moraalittoman teon kuvitteleminen ei vastaa käytännön toimintaa. Kontemplaatio ja moraalin miettiminen ei vastaa käytettyä elämää.
Tämä sama koskee myös ideologioita. Raskolnikov seuraa sen ajan hienoimipia ajatuksia ja rakentaa murhalle metafyysisesti eheän oikeutuksen. Dostojevski on itse asiassa panostanut tähän hyvin paljon. Hän tekee tässä niin hyvää työtä että itsekin ajattelin että koronkiskojaämmä ansaitsisi tulla surmatuksi moneenkin kertaan. Hän on ahne ja kohtelee jopa lähisukuaan huonosti. Jos hän olisi kansanryhmä hän olisi sellainen kansanryhmä joka ei haittaisi ketään.
Kuitenkin murhan toteutusta sotkevat esimerkiksi odottamattomat yksityiskohdat; Lizavetan kohtalon sanelee sattuma. Ulkopuolinen Raskolnikovin hallinnan ulkopuolella oleva detalji muuttaa hyvin suunnitellun murhan joksikin aivan muuksi. Tässä Dostojevski korotsaa että ihmiset eivät voi hallita maailman tapahtumia kovinkaan pitkälle. Olihan Raskolnikovillakin ovela suunnitelma joka sitten ei vain kestänyt yllättäviä poikkeuksia jotka oli ikään kuin jo otettu huomioon rikosta suunnitellessa mutta jotka eivät olekaan toimineet odotetulla tavalla käytännössä.
Dostojevskin omatunto on kiinnostava koska se viittaa siihen että esimerkiksi kristinusko ei ole niin välttämätön osa moraalintunteita kuin voisi luulla. Olihan Raskolnikovillakin omatunto vaikka hän teki kauhean kaksoismurhan ideologisilla vaikutteilla. Tämä petaa pohjaa sille että omatunto ei vaadi tai tarvitse kristinuskoa. Itse asiassa jos näin ei ole, on Dostojevskin metafyysinen asenne epätosi ja koko teoksen moralistinen pääsanoma unohtuu.
Itselleni tässä korostuu se, että aika moni heiluttaa Dostojevskiä asenteella jossa korosteaan transsendenttia moraalia. Teos kuitenkin kuvaa lähinnä ei-ideologista ja ei-reflektiivistä moraalia. Se toimii tietenkin Dostojevskin ajan filosofiassa. Dostojevskin kirjassahan reagoidaan sen ajan ideologisiin virtauksiin. Sillä on kuitenkin hyvin vähän sanottavaa esimerkiksi Sam Harrisin moraaliseen ateismiin. Itse asiassa Sam Harrisin moraalinäkemykset ovat kenties Dostojevskin teoksen sanoman kannalta mahdollisimman vaikea vastustaja.
Sillä kun ateismia moititaan korostetaan että ateistit eivät voisi pitää sisällään transsendenttia moraalia joka ylittäisi ihmisen halun. Esitetään jopa että ei ole mitään filosofista syytä sille, että tunteeton psykopaatti ei voisi vaan mennä ja murhata kaikkia. Hän hyötyisi ja nauttisi tekemisistään ja tätä kautta ei olisi mitään syytä miksi ateisti ei voisi toimia näin. ; Mutta kaikki nämä ideaalit nojaavat siihen että ajatellaan ateismia ”loogisena konstruktina” jossa reflektoidaan jotain asioita kulttuurirelativistisesti ideologian sisältä. Sam Harris lähestyy omaatuntoa juuri samalla tavalla kuin Dostojevskikin, sisäisenä tilana.
Toisin sanoen ideologiat ja uskonnot tuottavat helposti reflektioita joiden sisällä ihminen kuvittelee itsensä erilaiseksi kuin miten käytännössä toimii. Omakuva on kuvitelmissa hyvinkin itseriittoinen ja erinomaisuuskeskeinen. Käytännössä näin ei tapahdu. Dostojevski kuvaa tätä eroa teoksessa toki laajemminkin, esimerkiksi puhuessaan lasten kärsimyksestä ja siitä miten kovien olojen kasvatit tekevät jo lapsina rikoksia. ; Tämä tuo mieleen sen että omatunto on relevantimpi mittari kuin parhaat nihilistiset opit. Itse laajentaisin tätä oikeansuuntaista huomiota myös kristinuskon ja Jeesuksen suuntaan. Raskolnikovin ongelma on kiinni jäämisen pelko ja omatunto joka ei anna rauhaa. ; Raskolnikovia ei siis kuvaa julmuus, psykopatia, omantunnon puute ja arvotyhjiö vaan katumus. Tämä on teoksen vahvin teema. Omantunnon olemassaolo eikä sen puute tuottaa ongelmat Raskolnikoville.
On silti toki hauskaa kuulla miten he eivät ole kuulleet yhtään hyvää syytä sille miksi filosofisesti järkevä omaa etuaan ajava tyyppi ei haluaisi surmata, ryöstää ja muuta vastaavaa. Tämähän on se päämainos kun tätä kirjaa ja sen syvällisyyttä kehutaan. ; Dostojevskin teos on toki tärkeää kun ymmärretään miksi kristityt usein eivät hauku että ateistit olisivat pahoja ihmisiä vaan selittävät että ateisteilla ei ole selitystä moraalille. He heiluttavat rohkeasti murhanhimosyytöksiään minullekin ajatellen että en ota heitä korvista kiinni ja pure naamasta vain koska se voisi huvittaa minua. Eivätkä siksi anele henkensä edestä aina ateistin kohdatessaan että he eivät tekisi heille jotain sellaista. ; He luottavat että omatunto on ja että se on jotain joka ylittää ateistisen naturalismin. Ja että siksi ongelmana ei ole moraalin puute vaan moraalin selittäminen.
Tätä on tietenkin erikoista katsoa ja kuunnella.
Ensiksikin he kuitenkin heiluttavat kirjaa jonka alkuosa kulutetaan siihen että luodaan nimenomaan kuvaus julmaa elämäntapaa eläneestä tyypistä. Ja miten tämän koronkiskojaämmän surmaaminen tuntuu hyvältä ajatukselta. Kenties kovinkin psykomurhaaja tajuuaakin sen, että suurin osa moraalisäännöistä on varsin ymmärrettäviä kun niitä miettii kahta kautta: (1) Moraalisäännöt ovat usein rajoitteita joita ei ole ymmärrettävä sitä kautta että mitä itse haluaa tehdä muille vaan nimenomaan sitä kautta mitä ei halua muiden tekevän itselle. (2) Jos elää niiden mukaan on luontevaa että muut kannustuvat surmaamaan sinut ensimmäisenä joten niin toimimalla saa lähinnä muiden kostonhimon ja itsepuolustuksen päälleen. ; Kenties murha on rikos mutta se voi olla myös rangaistus. Aivan kuten omatunto on rangaistus ja rangaistusta tarvitaan että voi antaa anteeksi itselleen. Tämänlainen itsesuojelu lienee riittävän hedonistinen syy selittämään tiettyjä moraalinormeja jotka pätisivät vaikka omaatuntoa ei olisi.
Toiseksikin omantunnon tunne voi toki syntyä transsendentin Jumalan kautta. Mutta Raskolnikoville riittää tunneilmpulssi, eikä omatunto vaadi transsendenttia lähdettä. Periaatteessa on aika sama miten omatunto syntyy kunhan se on. ; Evoluution ja käyttäytymisen suhteen voidaan sanoa että altruismin ja yhteistyön ja surmaamisrajoitteiden taakse on asetettu evoluutiopsykologisia syitä. Moraali ei siis ole välttämättä peräisin Jumalalta vaan se on evoluution ohjelmoimaa lajinmukaista käytöstä. Tässä korostuu sekin että psykopatia on synnynnäinen tila johon ei voi harjoitella. Se on raa-asti karkeistaen biologista. Joten ei ole ollenkaan erikoista sanoa että ”ateistien ongelma” latistuu siihen että omalletunnolle on tunnettu selitys tahi syntymekanismi ja kenties moraali ei olekaan mitään lajinmukaista käytöstä transsendentimpaa.
Toki itsekään en pidä Sam Harrisin näkemyksistä. Mutta ne ovat varsin hyvä ja sisäisesti ehyt vasta-argumentti kaikelle sille mitä Dostojevski argumentoi ja kuvaa ”Rikoksessa ja rangaistuksessa”. Vaikka usein Dostojevskin ”Rikos ja Rangaistus” esitetään vasta-argumenttina Harrisin ja Dawkinsin tapaisille uusateistisille ajattelijoille. Joiden peräti kerrotaan miettineen hyvin vähän moraalia ja julmuutta. Itselleni näyttää siltä että tämänlaisten sanojat osoittavat sitä että vastapuolen argumentteihin ei ole joko tutustuttu tai niitä ei ole ymmärretty. ; Luultavasti siksi että nykyään on helpompaa luoda olkiukkomaisia epäreiluja kuvia vastapuolesta pahana ja tyhmänä. Kun taas Dostojevski tiedosti että on tärkeää antaa vastapuolelle reilu mahdollisuus. Koska jos ei anna, niin ei se kuvaus ja argumentaatio ole mitenkään reilua sekään. Ja jos asiaa ei viitsi tehdä hyvin ja pieteetillä sitä ei kannata tiiliskivikirjoittaa ensinkään. Nykyään hänen varmasti käskettäisiin kirjoittaa lyhyemmin. Sellaisilla tavoilla joissa oikeus toteutuisi nopeasti ja reilusti kun ideologinen psykomurhaaja kohtaisi loppunsa henkeäsalpaavassa tarinassa jossa armoton koston vyöry tyhjentää äkkiä sekä vallitsevat moraalikäsitykset että sankarin haulikon piiput.
Lähteet:
Fjodor Dostojevski, ”Преступление и наказание” (1866) [Suom. ”Rikos ja rangaistus”]
Sam Harris, ”The Moral Landscape: How Science Can Determine Human Values” (2010) [suom. ”Moraalinen maisema”]
Matt Ridley, ”The origins of virtue: Human instincts and the evolution of cooperation” (1997) [suom. ”Jalouden alkuperä”]
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tulkinta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tulkinta. Näytä kaikki tekstit
lauantai 24. helmikuuta 2018
torstai 27. lokakuuta 2016
Alhaalla on vielä tilaa.
Satuin törmäämään siihen että minun piti vastata mintä levyä odotan. En yleisesti ottaen odottele varsinaisesti mitään. Mutta odotan silti "Cynicin" seuraavaa albumia. Odottaminen on erityisen oleellista, osuvaa ja mielenkiintoista sillä bändin tämänhetkinen tila on epäselvä ; Yhtyeen keskeiset jäsenet ovat antaneet keskenään ristiriitaista palautetta.. Reinert on esittänyt että yhtye ei ole koossa ja Masvidal taas on väittänyt juuri päinvastaista. Näin ollen tuleva levy on hämmentävässä välitilassa. Sellaisessa joka kutsuu schrödingerin kissa -vertausta. Selvää on että kun laatikko joskus avataan, tiedetään silti että kissa on vähintään hengessä mukana.
"Cynic" on mielestäni aika mielenkiintoinen yhtye. Se on varsin progressiivista. (Jos itse yritän soitella niitä kitaralla niin vastaus on tosin sen suuntainen, että "Tried, but wasn't progressing very much".) Death metallin ja jazzin fuusio kuulostaa hyvin omituiselta. Jo sanotun yhteydessä voisi olla sopivaa hieman availla tiettyä kappaletta albumilta "Traced in air". ("Integral Birth".) Kappale on siitä hauska että se viehättää sekä kvanttimystikoita että minua. Muotoillaan asia niin että minulla on tuon skenen kanssa aika vähän asennetta ja perustelutapaan liittyvää yhteyttä. (Eromme on ainakin siinä että en koe olevani tämän kappaleen kuuntelun jälkeen parempi ihminen. Toisin kuin mitä eräs kvanttimystikko sanoi kokevansa.)
"I touch the string though the harp may not sing."
Laulu alkaa kvanttifyysisellä vitsillä. (Kielikuva voi toki viitata muuhunkin mutta koko kappaleen kontekstissa fysiikkaan tehdyt rinnastukset ovat tärkeitä.) Säieteoria (string theory) ei toki käänny vastaavaksi suomenkieliseksi väännökseksi.. Harpun soiminen voi toki olla tässä myös astetta mystisempi viittaus. Enkelit soittavat harppua. Joten kenties säieteorian näppäily ei tuota sellaista soittoa joka olisi erityisen, sanotaanko, "teistinen".
"Still I dig the sky for sun sparks to guide down below there's a land with an ominous hole."
Tässä alhaalle viittaaminen voi viitata Richard Feynmanin kuuluisaan esitykseen jossa "alhaalla on yhä tilaa". Toisaalta ominous hole tuonee mieleen mustat aukot josta valo - johon auringonkipinä voi olla runollinen ja antifysikaalinen vertaus - ei pääse pakenemaan.
"Dug deep in the sand of belief."
Tässä vertaus tuo rinnasteita enemmän metaforiseen suuntaan kuin fysiikkaan. (Tai jos tässä on fysiikkavitsi se on jäänyt minulta spottaamatta.) Tässä voidaan puhua ihan siitä että monelle fysiikka on jotain jolla on maailman ja maailmansynnyn selittäjänä hyvin samanlainen funktio kuin uskonnolla on ollut. Toisaalta viittaus voi olla myös suoraan kristilliseen perinteeseen, "Matteus 7:24-27" varoittelee rakentamasta hiekalle. Tässä mielessä vihje voi olla että harput eivät soi ja fysiikka jopa kyseenalaistaa uskonnolliset käsitykset.
Hiekan kaivamisen voi toki nähdä toisinkin ; Kun aiemmin on mainittu aukko, ei kenties pidäkään etsiä "Raamatussa" kaivattua kalliota jolle rakentaa ta(l)onsa, vaan kenties se kaipailtu reikä on olemassa ja sitä kautta pääsee toisiin maailmoihin. Kunhan kaivelee pitkään voi kohdata jotain joka on totta mutta ei konkreettista.
"A million doves
Tämä on kappaleen itselleni hankalin kohta. Se on myös kertosäkeen alku joten se on varmasti jollain tavalla hyvin merkittävä ; Olen kenties liian biologisesti painottunut murtaakseni tätä salaisuutta sillä mieleeni tulee lähinnä Vaikertajakyyhky (Zenaida macroura), englanniksi "mourning dove". Ja sittemmin sukupuuttoon kuolleiden muuttokyyhkyjen (
"Dare the virgin take integral birth."
Tämä on selvästi viittaus Feynmanin polkuintegraaliin, ja toisaalta siihen että kvanttifysiikan maailma ei mukaile intuitiota ja kvanttifluktuaation kautta voi pompahtaa esiin erilaisia asioita. Tässä yhteydet kvanttikenttäteoriaan (quantum field theory) ja siinä olevaan tyhjiöön (vacuum state) ja Feynmanin diagrammejen piirtämiseen on mukana. Rinnastus uskontoon on selvä. Neitsyt Marian tekemä synnytys on ihme, kuten se mihin kvanttimaailman nähdään kykenevän.
"From the void I am born into wave and particle.
In the uncreated light emerged an oracle."
Tämä kohta mielestäni alleviivaa aiemmin mainitsemiani asioita. Kappaleen tekijät ovat antaneet kvanttityhjiölle ei-minkään statuksen. (Joka on teknisesti ottaen eräänlainen tiedevirhe mutta yleinen tiedevirhe ja epätarkkuuksiakin voi kenties sietää.) Ja tästä nousee epäintuitiivinen aalto-hiukkasluonne.
Ja tätä kautta korostuu luotujen alkuperän jumalattomuus. Tosin se että luomattomasta valosta ilmestyy oraakkeli voi viitata siihen että kenties ihminen ei ole alkuperänsä. Tai sitten oraakkelit näkevät harhoja, kenties siksi että ilman Jumalaa heillä ei ole tarjolla mitään henkistä ohjausta Totuuteen.
Kenties astetta vahvemmin jälkimmäiseen sillä aalto ja partikkeli voidaan nähdä perinteisenä dikotomiana sieluun ja ruumiiseen / mieleen ja aineeseen. Toisaalta tunnetuin aaltohiukkas-dualistinen hiukkanen on fotoni. Valonsäde johon on laulussa aikaisemminkin viitattu. Kvanttimystikko voisi huokaista jotain sellaista kuin "ole valo". Ja rinnastus olisi ymmärrettävämpi perinteisille uskovaisille kuin fyysikoille.
Kappale palaa tämän jälkeen laulamaan verisilmäisistä kyyhkysistä. Joten kenties kyyhkyset viittaavat monien pelkäämään arvotyhjiöstä seuraavaan anarkiaan ja sotatilaan jossa ei ole moraalisia säädöksiä ja rajoitteita vaan kaikki kaikkia vastaan ja kaikkialla pätee vahvimman laki.
"Weep no more; noble silence usher my way home."
Tässä kappale on luultavasti tarkoituksella monitulkintainen. Jalo hiljaisuus voi viitata edellämainittuun kvanttityhjiötilaan jossa juuri tyhjyys on se mistä on tultu ja johon ollaan menossa. Toisaalta hengelliset-uskonnolliset ihmiset tuppaavat kuvaamaan kuolemaa tämäntapaisilla vertauksilla joten kenties ihmisillä onkin jumalattoman fysiikan sijaan toisenlainen kohtalo.
Toisaalta itkijäkin jää hieman auki. Kuolevaisuusrinnastus toisi mieleen sen että kenties tässä kerrotaan ihmisille että ei ole mitään itkettävää, eli surun katoamisesta. Toisaalta itkijät jotka laulussa on jo mainittu ovat kyyhkysiä. ; Ja kun kyyhkyset tässä vaiheessa taas itkevät kertosäkeessä, on kysyttävä kenties jotain muuta kuin kysymystä siitä "mitä kyyhkyset ovat". On kenties kysyttävä mille ne itkevät. Ja miksi ne eivät kuitenkaan tottele kehotusta.
"Line in sand erased we are but one.
Cosmic cavalcade we are but one."
Tässä viitataan katoavaisuuteen. Linjat hiekassa ovat hyvin vakiintunutta runollista kuvastoa. Aiemmin laulussa on kuitenkin viitattu hiekkaan ja kenties tässä korostetaan fyysikkojen väliaikaisuutta. Tai sitten sitä että entropia pyyhkii kaiken aikaansaannoksemme ja universumin kohtalona on lämpökuolema. Kuitenkin luku "yksi" lienee tärkeä. "Cynicin" muissakin kappaleissa on buddhalaisia vaikutteita. Ja tässä mielessä me olemme kosmisia kavalkadeja ja hiekkaan piirrettyjä viivoja, väliaikaisia, mutta kaikki yhtä. (Olisi mielenkiintoista keksiä miten kokonaisluvut saisi symbolisesti yhdistettyä integraalilaskentaan mutta tähän ei ole mitään ilmiselvää temppua.)
"Time has come I take integral birth
Reborn."
Tämä lopetus vahvistaa uudelleensyntymisen kautta buddhalaisen sävyn. Kokonaisuuden kannalta on vaikeaa sanoa viittaako ajan tuleminen tässä toisen elämän loppumiseen eli kuolemaan vai siihen että aika alkaa olemaan. Ehkä molemmat.
Tunnisteet:
Feynman,
kvanttifluktuaatio,
kvanttifysiikka,
kvanttimystiikka,
Masvidal,
musiikki,
Reinert,
Schrödingerin kissa,
tulkinta,
YouTube
sunnuntai 28. elokuuta 2016
Elämän.Jälkeen
Televisiosta tuli elokuva "After.Life". Se on hyvin vaikeasti luokiteltavissa oleva elokuva. Sillä se on tavallaan kaksi elokuvaa jotka ovat hyvin hyvin erilaista genreä. Kun ohjelmaesittely kertoo opettajattaren huomaavan joutuneensa kuoleman väliseen välitilaan, on kuvaus oleellisen osuva mutta väärä.
"Henkevyyttä"
Yhdeltä tasoltaan elokuva on melko pinnallinen ja keskinkertainen "taiteellinen elokuva" joka sekoittaa aiheen ja syvällisyyden. Tässä elokuvassa kuollut "herää" ruumishuoneella ja joutuu kohtaamaan ja käsittelemään ja hyväksymään kuolemansa. Prosessissa häntä voi auttaa vain yksi ihminen, Liam Neesonin näyttelemä periaatteessa henkevä hautausurakoitsija jolla on harvinainen kyky puhua kuolleiden kanssa. Tällä tasolla elokuva on koristeellista eksistentialismilla maustettua materiaalia jossa on "periaatteessa kaikki oikein".
Elokuvan sanoma tällä tasolla on jopa alleviivaava ; Ihmiset eivät hyväksy kuolemaansa. Eivät mieti sitä. Vain vainajistaan valokuvia ottanut elämää suurempi hautausurakoitsija tietää että ihmiset eivät mieti kuolemaa vaan teeskentelevät että sitä ei tapahtuisi. Ja siksi he unohtavat elää. Hän on turhautunut koska kummitukset eivät tosiasiassa pelkää kuolemaa vaan ovat katkeria elämälle, siitä miten eivät ole osanneet elää ja haluaisivat toisenlaisen elämän. Esimerkiksi elokuvan keskiössä ollut nainen oli rakastettu mutta pelkäsi rakastaa. Ja tämä olisi pitänyt ymmärtää ennen kuolemaa, eikä sen jälkeen. Maailma täytyy vapautta katkerilta kummituksista eläville, niille jotka uskaltava, osaavat ja haluavat elää. Ne jotka eivät hyväksy omaa tai läheisensä kuolemaa eivät ole ymmärtäneet elämää. Ihmisten tulisi hyväksyä kuolevaisuutensa ja tiedostaa että me kuolemme jotta elämällämme olisi arvo ja merkitys. Kuolema on arvokas osa ihmisyyttä ja lahja.
Ja kaikki on kuin teepussiaforismeissa. Tosin hieman Nietzscheläisissä teepussiaforismeissa. Sillä sen verran vahvasti teemoina ovat uskaltamisen, tuskan ja vaikeuksien kestäminen ja sellainen tyytyväisyys elämään joka ei voi olla tuomatta mielikuvia Nietzschen "ikuisen paluun" tematiikkaan. Tämä näkyy eritoten kysymyksissä jotka koskevat sitä että onko tyytyväinen elämäänsä ja jos tekisi ratkaisuja uudestaan niin miten ne tekisi toisin. Vai tekisikö.
"Maanpäällinen kiirastuli."
Toiselta tasoltaan elokuva on maanpäällinen ja maallinen tarina hullusta sarjamurhaajasta joka lamaannuttaa uhrejaan huumeilla ja teeskentelee että kyseessä on hautausprosessi. Hän valitsee uhrinsa edellisen uhrinsa hautajaisissa. Ja etenee prosessissa eteenpäin valiten sellaisia uhreja jotka eivät hänen mielestään ole elossa in first place.
Tällä tasolla elokuva on hieman kuten "Saw". Tosin vertailu on siinä mielessä epäreilu että hautausurakoitsijan hahmoon on asetettu naamari-ansailijaa huomattavasti vähemmän syvyyttä ja elokuvassa on huomattavan vähän gorea, joka taas on "Sawn" ytimessä. Elokuva on kuitenkin kauhutrilleri josta eksistentialismi ja kuoleman hyväksyminen ovat varsin kaukana.
Elokuvan kumpikaan tarina ei ole sellaisenaan hyvä. Yhdessä kokonaisuus toimii.
Tämä on elokuva jota katsoessa ei voi olla huomaamatta että elokuva leikkii havaitsemisella ja totuudella enemmän kuin sillä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen tai elämässä. Elokuva on metafyysinen trilleri. Mutta ei siinä mielessä kuin tätä aihetta on yleensä lähestytty. (Hauskaa on myös se että tavallisesti yliluonnollinen ja kummitukset liittyvät kauhuteemoihin. Mutta tässä elokuvassa tilanne on niin että jos opettajattaren kuvittelee kummitukseksi, kyseessä ei ole kauhuelokuva. Mutta jos häntä ei näe kummituksena niin elokuva välittömästi on juuri sitä.)
Elokuva leikittelee sillä että kumpi tahansa ylläolevista tarinoista on mahdollinen. Se luo myös epäilystä molempiin. ; Esimerkiksi lavastuksen puolesta puhuu se, että vaikka nainen kuolee auto-onnettomuudessa massiivisiin sisäisiin vammoihin, hänen kehonsa on tosiasiassa melko ehjä. Hän tarvitsee kasvoihinsa muutaman tikin ja hänellä on kyljessään yksi reikä. Samoin hänen kuolemaansa lavastukseksi epäilevä puoliso kuolee auto-onnettomuudessa elokuvan loppuhuipennuksessa, mutta hänessäkin on näkyvissä vain hyvin pieni vamma. Toisaalta kuolleista on kuitenkin lääkärinlausuntoja ja vastaavia. Onnettomuudessa olleet autot ovat massivisesti tuhoutuneita.
Samoin kun elokuvassa poliisi kertoo nähneensä ruumiin olevan kuollut - siinä sivussa kun on käynyt katsomassa kuollutta veljeään - omin silmin, on vaikeaa tietää mitä tässä on itse asiassa tapahtunut. Yhdellä tasolla näyttää siltä että poliisi itse epäilee hautaustoimistossa jotain. Kun kuollut nainen kääntää päätään, poliisi on huomaavinaan jotain. On vaikeaa nähdä hämääkö poliisi huomiotaan siirtämällä puheet kuolleeseen veljeensä vai oliko hänen reaktionsa todella hänen veljeään koskeva. Samoin kun hän käy tarkastelemassa ruumista ja hän jää kiinni tästä, ei ole selvää haluaako hän nekrofiilisesti hyväillä ruumista vai onko hän epäilemässä jotain. Samoin hautausurakoitsijan väliintulo voidaan nähdä joko murhaajan tarkkaavaisuutena että ei jäisi kiinni. Vai onko kyseessä normaali väliintulo nekrofilian estämiseksi.
Samoin elokuva leikittelee sillä haudataanko siinä elävältä vai ei. Hautausurakoitsijan uusi "oppipoika" - joka sattuu olemaan kuolleen naisen oppilas - näkee elokuvan aluksi kananpojan ja väittää sen olevan kuollut. Tämä voi kertoa siitä että hän näkee sen pian kuolevan. Kotonaan hänellä on myöhemmin samainen lintu laatikossa. Sellaisessa jossa kuolleita lintuja voidaan pitää. Lintu näyttää olevan hänelle elossa. Poika myös hautaa laatikon ja hautaamistilanteessa linnunpoika näyttää olevan elossa. Se onko linnunpoika oikeasti elossa ja poika näkee sen olevan kuollut. (Psykoosi) vai onko linnunpoika oikeasti elossa ja poika näkee sen elävänä (Kenties toisenlainen psykoosi tai sitten paranormaali kyky?).
Samoin pojan äiti katsoo televisiota melko liikkumattomasti. Elokuva ei kerro onko pojalla oikeasti kuollut äiti olohuoneessa. Vai onko hänellä elävä äiti joka yhtä hyvin voisi olla kuollut. Se, näkeekö kokonaisuuden minkä tulkintakentän kautta vaikuttaa siihen miten on. Mutta elokuva itse ei vastaa tähän. (Ilmeisen tarkoituksella.)
Samoin hautausmaakohtausta on vaikeaa ymmärtää. Kun lakimiespoikaystävä kaivaa opettajattaren haudan auki ja keskustelee kuolleen kanssa, on vaikeaa tietää onko kyseessä metafyysinen vai konkreettinen tapahtuma. Hautausurakoitsija itse väittää poikaystävälle että tämä ei edes ehtinyt hautuumaalle. Tällöin kohtaus oli jonkinlaista kummitustenvälistä rakkautta. Toisalta on mahdollista että hautausurakoitsija seurasi häntä hautuumaalle ja lamautti tämän siellä. (Myrkyillä joiden olemassaolo elokuvan todellisuudessa on muuten varmistettu. Sellaisten olemassaolo tunnustetaan poliisilaitoksella.)
Sama dilemma jatkuu elävien ihmisten tasolla. Ei ole mahdollista tietää kumpi on delusionaalinen ; Hautausurakoitsija joka näkee elävän oikeasti kuolleena. Vai kuollut joka on elänyt niin huonosti että ei kestä kuolemaa.
"Henkevyyttä"
Yhdeltä tasoltaan elokuva on melko pinnallinen ja keskinkertainen "taiteellinen elokuva" joka sekoittaa aiheen ja syvällisyyden. Tässä elokuvassa kuollut "herää" ruumishuoneella ja joutuu kohtaamaan ja käsittelemään ja hyväksymään kuolemansa. Prosessissa häntä voi auttaa vain yksi ihminen, Liam Neesonin näyttelemä periaatteessa henkevä hautausurakoitsija jolla on harvinainen kyky puhua kuolleiden kanssa. Tällä tasolla elokuva on koristeellista eksistentialismilla maustettua materiaalia jossa on "periaatteessa kaikki oikein".
Elokuvan sanoma tällä tasolla on jopa alleviivaava ; Ihmiset eivät hyväksy kuolemaansa. Eivät mieti sitä. Vain vainajistaan valokuvia ottanut elämää suurempi hautausurakoitsija tietää että ihmiset eivät mieti kuolemaa vaan teeskentelevät että sitä ei tapahtuisi. Ja siksi he unohtavat elää. Hän on turhautunut koska kummitukset eivät tosiasiassa pelkää kuolemaa vaan ovat katkeria elämälle, siitä miten eivät ole osanneet elää ja haluaisivat toisenlaisen elämän. Esimerkiksi elokuvan keskiössä ollut nainen oli rakastettu mutta pelkäsi rakastaa. Ja tämä olisi pitänyt ymmärtää ennen kuolemaa, eikä sen jälkeen. Maailma täytyy vapautta katkerilta kummituksista eläville, niille jotka uskaltava, osaavat ja haluavat elää. Ne jotka eivät hyväksy omaa tai läheisensä kuolemaa eivät ole ymmärtäneet elämää. Ihmisten tulisi hyväksyä kuolevaisuutensa ja tiedostaa että me kuolemme jotta elämällämme olisi arvo ja merkitys. Kuolema on arvokas osa ihmisyyttä ja lahja.
Ja kaikki on kuin teepussiaforismeissa. Tosin hieman Nietzscheläisissä teepussiaforismeissa. Sillä sen verran vahvasti teemoina ovat uskaltamisen, tuskan ja vaikeuksien kestäminen ja sellainen tyytyväisyys elämään joka ei voi olla tuomatta mielikuvia Nietzschen "ikuisen paluun" tematiikkaan. Tämä näkyy eritoten kysymyksissä jotka koskevat sitä että onko tyytyväinen elämäänsä ja jos tekisi ratkaisuja uudestaan niin miten ne tekisi toisin. Vai tekisikö.
"Maanpäällinen kiirastuli."
Toiselta tasoltaan elokuva on maanpäällinen ja maallinen tarina hullusta sarjamurhaajasta joka lamaannuttaa uhrejaan huumeilla ja teeskentelee että kyseessä on hautausprosessi. Hän valitsee uhrinsa edellisen uhrinsa hautajaisissa. Ja etenee prosessissa eteenpäin valiten sellaisia uhreja jotka eivät hänen mielestään ole elossa in first place.
Tällä tasolla elokuva on hieman kuten "Saw". Tosin vertailu on siinä mielessä epäreilu että hautausurakoitsijan hahmoon on asetettu naamari-ansailijaa huomattavasti vähemmän syvyyttä ja elokuvassa on huomattavan vähän gorea, joka taas on "Sawn" ytimessä. Elokuva on kuitenkin kauhutrilleri josta eksistentialismi ja kuoleman hyväksyminen ovat varsin kaukana.
Elokuvan kumpikaan tarina ei ole sellaisenaan hyvä. Yhdessä kokonaisuus toimii.
Tämä on elokuva jota katsoessa ei voi olla huomaamatta että elokuva leikkii havaitsemisella ja totuudella enemmän kuin sillä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen tai elämässä. Elokuva on metafyysinen trilleri. Mutta ei siinä mielessä kuin tätä aihetta on yleensä lähestytty. (Hauskaa on myös se että tavallisesti yliluonnollinen ja kummitukset liittyvät kauhuteemoihin. Mutta tässä elokuvassa tilanne on niin että jos opettajattaren kuvittelee kummitukseksi, kyseessä ei ole kauhuelokuva. Mutta jos häntä ei näe kummituksena niin elokuva välittömästi on juuri sitä.)
Elokuva leikittelee sillä että kumpi tahansa ylläolevista tarinoista on mahdollinen. Se luo myös epäilystä molempiin. ; Esimerkiksi lavastuksen puolesta puhuu se, että vaikka nainen kuolee auto-onnettomuudessa massiivisiin sisäisiin vammoihin, hänen kehonsa on tosiasiassa melko ehjä. Hän tarvitsee kasvoihinsa muutaman tikin ja hänellä on kyljessään yksi reikä. Samoin hänen kuolemaansa lavastukseksi epäilevä puoliso kuolee auto-onnettomuudessa elokuvan loppuhuipennuksessa, mutta hänessäkin on näkyvissä vain hyvin pieni vamma. Toisaalta kuolleista on kuitenkin lääkärinlausuntoja ja vastaavia. Onnettomuudessa olleet autot ovat massivisesti tuhoutuneita.
Samoin kun elokuvassa poliisi kertoo nähneensä ruumiin olevan kuollut - siinä sivussa kun on käynyt katsomassa kuollutta veljeään - omin silmin, on vaikeaa tietää mitä tässä on itse asiassa tapahtunut. Yhdellä tasolla näyttää siltä että poliisi itse epäilee hautaustoimistossa jotain. Kun kuollut nainen kääntää päätään, poliisi on huomaavinaan jotain. On vaikeaa nähdä hämääkö poliisi huomiotaan siirtämällä puheet kuolleeseen veljeensä vai oliko hänen reaktionsa todella hänen veljeään koskeva. Samoin kun hän käy tarkastelemassa ruumista ja hän jää kiinni tästä, ei ole selvää haluaako hän nekrofiilisesti hyväillä ruumista vai onko hän epäilemässä jotain. Samoin hautausurakoitsijan väliintulo voidaan nähdä joko murhaajan tarkkaavaisuutena että ei jäisi kiinni. Vai onko kyseessä normaali väliintulo nekrofilian estämiseksi.
Samoin elokuva leikittelee sillä haudataanko siinä elävältä vai ei. Hautausurakoitsijan uusi "oppipoika" - joka sattuu olemaan kuolleen naisen oppilas - näkee elokuvan aluksi kananpojan ja väittää sen olevan kuollut. Tämä voi kertoa siitä että hän näkee sen pian kuolevan. Kotonaan hänellä on myöhemmin samainen lintu laatikossa. Sellaisessa jossa kuolleita lintuja voidaan pitää. Lintu näyttää olevan hänelle elossa. Poika myös hautaa laatikon ja hautaamistilanteessa linnunpoika näyttää olevan elossa. Se onko linnunpoika oikeasti elossa ja poika näkee sen olevan kuollut. (Psykoosi) vai onko linnunpoika oikeasti elossa ja poika näkee sen elävänä (Kenties toisenlainen psykoosi tai sitten paranormaali kyky?).
Samoin pojan äiti katsoo televisiota melko liikkumattomasti. Elokuva ei kerro onko pojalla oikeasti kuollut äiti olohuoneessa. Vai onko hänellä elävä äiti joka yhtä hyvin voisi olla kuollut. Se, näkeekö kokonaisuuden minkä tulkintakentän kautta vaikuttaa siihen miten on. Mutta elokuva itse ei vastaa tähän. (Ilmeisen tarkoituksella.)
Samoin hautausmaakohtausta on vaikeaa ymmärtää. Kun lakimiespoikaystävä kaivaa opettajattaren haudan auki ja keskustelee kuolleen kanssa, on vaikeaa tietää onko kyseessä metafyysinen vai konkreettinen tapahtuma. Hautausurakoitsija itse väittää poikaystävälle että tämä ei edes ehtinyt hautuumaalle. Tällöin kohtaus oli jonkinlaista kummitustenvälistä rakkautta. Toisalta on mahdollista että hautausurakoitsija seurasi häntä hautuumaalle ja lamautti tämän siellä. (Myrkyillä joiden olemassaolo elokuvan todellisuudessa on muuten varmistettu. Sellaisten olemassaolo tunnustetaan poliisilaitoksella.)
Sama dilemma jatkuu elävien ihmisten tasolla. Ei ole mahdollista tietää kumpi on delusionaalinen ; Hautausurakoitsija joka näkee elävän oikeasti kuolleena. Vai kuollut joka on elänyt niin huonosti että ei kestä kuolemaa.
Tunnisteet:
elokuvat,
hyvä elämä,
kauhu,
kummitus,
kuolema,
Nietzsche,
pinnallisuus,
syvällisyys,
tulkinta
keskiviikko 18. toukokuuta 2016
Onko "friend zone" -termin käyttö sovinistista?
Olen käyttänyt "friend zonea" hyvin löyhästi. Se on viitannut yksisuuntaiseen suhteeseen jossa ei ole kyse väljähtyneestä parisuhteesta vaan siitä että kaverisuhde on muuttunut yksisuuntaiseksi ihastussuhteeksi.
Olen käsittänyt että termi on tässä kontekstissa yleinen. Esimerkiksi ohessa oleva meemi vihjaa että "Game of Thronesin" Mormont eläisi kovasti friend zonessa. Mormont taas voidaan liittää klassiseen ritariromansseissa esiintyneeseen rakkausmalliin. Ja tätä kautta sanalle voidaan liittää tämä mainitsemani sisältö.Tätä tukee sekin että englanninkielisellä alueella esimerkiksi Vsaucen Michael Stevens käsittelee termiä tällä tavalla.
Sitten termin kuitenkin nähdään toisaalla aika paljon. Lilyssä esitettiin, että "Huomattavasti lievempi versio samasta ilmiöstä puolestaan näkyy esimerkiksi misogynistisessä friendzone-konseptissa, jonka perusajatus tuntuu olevan se, että naiset ovat mukaville miehille velkaa seksiä tai rakkautta. Friendzonesta valittavat miehet ajattelevat, että kun he käyttäytyvät kohteliasti, heillä on oikeus naiseen. Että heille pitäisi riittää naisia." ... "Kenelläkään ei ole oikeutta toiseen ihmiseen. Ei edes miehellä naiseen."
Lisäksi Urban Dictionary näyttää määritelleen sananmiesnäkökulmasta niin että se tarkoittaa nimenimaan heteroseksuaalisen miehen suhdetta ei-halukkaaseen naiseen. (Tjsp.) "What you attain after you fail to impress a woman you're attracted to. Usually initiated by the woman saying, "You're such a good friend". Usually associated with long days of suffering and watching your love interest hop from one bad relationship to another. Verb tense is "Friend-ed"." Määritelmä ei ainakaan ota huomioon mahdollisuutta, että homomies tai nainen eläisi friend zonessa. On tosin vaikeaa nähdä onko tämä vain kirjoitettu miesnäkökulmasta ilman kovin laajaa terminmäärittelyn käsiteanalyysiosaa. Vai onko käsite määritetty noin tiukasti. (Itse en toki hae käytämieni sanojen sisältöä UD:sta. Olen tässä kenties maailman ainut ihminen. Haen auktoriteetin käsiteanalyysiini aina 4Chanista.)
Minun on tietenkin vaikeaa nähdä että esimerkiksi Mormontin tilanteessa nähtäisiin että hän kokisi että hänelle oltaisiin velkaa siitä että hän on ollut kiltti. Toki ymmärrän että on olemassa sellainen wnb-pelimiesten joukko joka esimerkiksi tarjoaa juomista ja luulee sen tarkoittavan seksiä. (Mikä tekisi naisista varsin halvan ja vaihtotaloudessa elävän prostituutin jos tämä olisi jokin laki.) "Antoi ymmärtää muttei ymmärtänyt antaa" -asenne on tietenkin vähintään kohtuullisen pelle. Ja näissä "eivät ymmärtäneet antaa koska olen niin kiltti, herkkä ja älykäs" tuppaavat saamaan Timo Hännikäis -twistejä. herra Hännikäinen oli aikanaan kovasti "Ilman". Ja sen teemana oli että hän on kohtelias jne. Ystävällisten poikien ei-saaminen vaikuttaa kieltämättä misogynistiseltä kun puolustusta käyttää ihminen jota on vaikeaa nähdä millään alkeellisellakaan tavalla kilttinä tai kohteliaana. ("Panen teitä kaikkia perseeseen." Jne. Tosi kiltti, älykäs ja kohtelias on tuollainen "'herras''mies'".)
Mutta friend zone nähdään joidenkin silmissä vain tänä. Itse asiassa tätä on jopa vaikeaa nähdä friend zonessa olemisena. Koska "antoi ymmärtää muttei ymmärtänyt antaa" -asenne liittyy nimenomaan irtosuhteisiin ja deittailuun. Ei niinkään ystävyyssuhteisiin, joissa tunteet ovat levinneet yksipuolisiksi romansseiksi.
Toki friend zoneen liittyy katkeruutta. Sillä tottakai sitä toivoo vastarakkautta. Friend zonessa ongelmana onkin moraalinen haaste. Se, miten päästää irti. Ettei muutu stalkeriksi. Ja että päästää irti niin että ei katkeroidu tai menetä itsetuntoaan. Tai kaveriaan. Tai tämäkin voi olla vaihtoehtona. Olen ymmärtänyt että friendzon e-katkeruus liittyyisi enemmän siihen, että "hyvin käyttäytyvä" mies jää jalkoihin jonkun "rentun" voittaessa huomion, kuin siihen että naisen nähtäisiin olevan velkaa. Se, että henkilö haluaa romanttisen parisuhteen, mutta tunteiden kohde ei halua mennä kaveruutta syvemmälle. Siihen parisuhteeseen kyllä sisältyisi luultavasti seksikin, mutta se ei välttämättä ole läheskään kaikille friend zoneen päätyneille se pääasia. Manipuloinnin sijaan kyseessä voi olla esimerkiksi ujous. Ja se, että friend zone ei usein ala sellaisena vaan ystävyys voi muuntua ajan mittaan johonkin suuntaan. Eikä se, että on päätynyt jonkun friend zonelle välttämätä arvota yhtään mitään. Se on vain fakta ja sinne joutuneen henkilön tavoitteiden vastaista. Käsittääkseni moni ihminen voi kokea olevansa friend zonella ilman, että kokee toivekumppaninsa tekevän mitään väärää. Tällaisessa friend zonen käsitteessä ei mielestäni ole mitään pahaa.
Näyttää siltä että friend zoneilussa vastakkain on kaksi ryhmää. On niitä jotka eivät käytä itse friend zone -käsitettä koska he sanovat mitä se tarkoittaa ja se pitää sisällään heistä seksistisiä kulmia. (Tavalla jossa Ee ole friendzonessa, jollet pidä sitä toisen vikana ettei muuta tapahdu. Jossa friendzone on ei ole yksipuolinen rakkaus vaan spesifimpi kierotunut muoto yksipuolisesta rakkaudesta.) Sitten on niitä jotka käyttävät sitä ja joista sana on sisällöltään jotain ihan muuta, pelkkää epäonnistunutta rakkautta ystävään. Ja heistäkin nuo sekstistiset kulmat ovat seksistisiä. Mitä tämä kertoo siitä mitä käsite pitää sisällään? Mielestäni tässä on vahva viesti jostain. Hyvin mielenkiintoisesta. Kenties siitä että terminkäyttöön liittyy valtapeliä joka ei tosiasiassa koske tätä käsitettä vaan jossa sovinisminvastustamisen hyvällä motiivilla tehdään jotain hieman muuta. Eli selitetään muiden ihmisten puolesta heidän maailmankuvansa ulkopuolelta mitä he todella tarkoittavat jos käyttävät jotain sanoja.
1: Ja on aika ikävää, että jos sanot jotain ja tarkoitat jotain ja joku ulkopuolinen tulee sanomaan, että kun käytät termiä kuten sitä yleisesti käytetään niin olet joko sovinisti tai vastaavaa. Tai tulkitsee viestisi tarkoittavan jotain ihan muuta kuin se tarkoittaa. Juuri tämänlainen asenneongelma on kun esimerkiksi kristitty lähtee tuomitsemaan vähemmistöjä. He määrittelevät sanoja uusiksi omista lähtökohdistaan ja tulkitsevat toisen sanoman tämän oman skeemansa kautta. Heille on olemassa onneksi viesti jota eivät väärinymmärrä tai väännä. Kaksi keskisormea nenän edessä heiluen.
Itse olen käyttänyt sanaa "friend zone". Ja muut ovat kuvanneet tilanteita samoin. Eikä näissä yhteyksissä ole ollut merkkejä sovinistmista. Ehkä termi elää jossain ihan muussa merkityskentässä ihan muiden ihmisten parissa. Tämä voi olla vierasta niille joille kieli on lähinnä vain ideologianvälitystä. Itse en ole nähnyt että friend zone olisi kovin monestikaan sitä Hännikäis -kulmaa. Itse asiassa Hännikäinen piti sisällään noita friend zonen seksististulkintoja. Mutta hän ei itse asiassa kirjassaan edes käyttänyt koko termiä. Ja miksi käyttäisi - eihän hänellä ollut naiskavereita! Siitähän se koko ongelma syntyikin!
tse olen käyttänyt käsitettä aika löyhästi. Sallinut kaikenlaiset homokulmat ja vastaavat. Yksisuuntainen romanssi kun on itselleni tärkeä aihe josta tykkään vaahdota. Koska nykyään kaikki olettavat vastarakkautta. Mielestäni on jännittävää kuitenkin miettiä että miksi tasa-arvon kannattajat haluavat kieltää sanan käytön tai leimata sen hyvin tiukasti. Termi siinä muodossa missä sitä käytetään on moraalisesti kestävä ja sisällöltään kätevä. Jos sitä käytetään "väärin" niin käsitteet elävät kielessä. Sillä että niitä käytetään. Se, että on oikea tapa käyttää friend zone -sanaa voi siis sinällään toisintaa ja muistuttaa sukupuolirooleista. Että "tuo sana soveltuu vain tuossa kontekstissa ; Tuossa rajaamisessa on muistutettu. toisinnettu, mieleentuotu ja joskus jopa luotu tietynlainen sukupuolihierarkia ja vaaditaan sen mukaista ja sitä mukailevaa kieltä. (Ehei. Minä en suostu tälläiseen. Minä turmelen kieltä. Jos tulen väärinymmärretyksi, niin arvaa mitä. Ei minua järin usein oikeinkaan ymmärretä.)
Olen käsittänyt että termi on tässä kontekstissa yleinen. Esimerkiksi ohessa oleva meemi vihjaa että "Game of Thronesin" Mormont eläisi kovasti friend zonessa. Mormont taas voidaan liittää klassiseen ritariromansseissa esiintyneeseen rakkausmalliin. Ja tätä kautta sanalle voidaan liittää tämä mainitsemani sisältö.Tätä tukee sekin että englanninkielisellä alueella esimerkiksi Vsaucen Michael Stevens käsittelee termiä tällä tavalla.
Sitten termin kuitenkin nähdään toisaalla aika paljon. Lilyssä esitettiin, että "Huomattavasti lievempi versio samasta ilmiöstä puolestaan näkyy esimerkiksi misogynistisessä friendzone-konseptissa, jonka perusajatus tuntuu olevan se, että naiset ovat mukaville miehille velkaa seksiä tai rakkautta. Friendzonesta valittavat miehet ajattelevat, että kun he käyttäytyvät kohteliasti, heillä on oikeus naiseen. Että heille pitäisi riittää naisia." ... "Kenelläkään ei ole oikeutta toiseen ihmiseen. Ei edes miehellä naiseen."
Lisäksi Urban Dictionary näyttää määritelleen sananmiesnäkökulmasta niin että se tarkoittaa nimenimaan heteroseksuaalisen miehen suhdetta ei-halukkaaseen naiseen. (Tjsp.) "What you attain after you fail to impress a woman you're attracted to. Usually initiated by the woman saying, "You're such a good friend". Usually associated with long days of suffering and watching your love interest hop from one bad relationship to another. Verb tense is "Friend-ed"." Määritelmä ei ainakaan ota huomioon mahdollisuutta, että homomies tai nainen eläisi friend zonessa. On tosin vaikeaa nähdä onko tämä vain kirjoitettu miesnäkökulmasta ilman kovin laajaa terminmäärittelyn käsiteanalyysiosaa. Vai onko käsite määritetty noin tiukasti. (Itse en toki hae käytämieni sanojen sisältöä UD:sta. Olen tässä kenties maailman ainut ihminen. Haen auktoriteetin käsiteanalyysiini aina 4Chanista.)
Minun on tietenkin vaikeaa nähdä että esimerkiksi Mormontin tilanteessa nähtäisiin että hän kokisi että hänelle oltaisiin velkaa siitä että hän on ollut kiltti. Toki ymmärrän että on olemassa sellainen wnb-pelimiesten joukko joka esimerkiksi tarjoaa juomista ja luulee sen tarkoittavan seksiä. (Mikä tekisi naisista varsin halvan ja vaihtotaloudessa elävän prostituutin jos tämä olisi jokin laki.) "Antoi ymmärtää muttei ymmärtänyt antaa" -asenne on tietenkin vähintään kohtuullisen pelle. Ja näissä "eivät ymmärtäneet antaa koska olen niin kiltti, herkkä ja älykäs" tuppaavat saamaan Timo Hännikäis -twistejä. herra Hännikäinen oli aikanaan kovasti "Ilman". Ja sen teemana oli että hän on kohtelias jne. Ystävällisten poikien ei-saaminen vaikuttaa kieltämättä misogynistiseltä kun puolustusta käyttää ihminen jota on vaikeaa nähdä millään alkeellisellakaan tavalla kilttinä tai kohteliaana. ("Panen teitä kaikkia perseeseen." Jne. Tosi kiltti, älykäs ja kohtelias on tuollainen "'herras''mies'".)
Mutta friend zone nähdään joidenkin silmissä vain tänä. Itse asiassa tätä on jopa vaikeaa nähdä friend zonessa olemisena. Koska "antoi ymmärtää muttei ymmärtänyt antaa" -asenne liittyy nimenomaan irtosuhteisiin ja deittailuun. Ei niinkään ystävyyssuhteisiin, joissa tunteet ovat levinneet yksipuolisiksi romansseiksi.
Toki friend zoneen liittyy katkeruutta. Sillä tottakai sitä toivoo vastarakkautta. Friend zonessa ongelmana onkin moraalinen haaste. Se, miten päästää irti. Ettei muutu stalkeriksi. Ja että päästää irti niin että ei katkeroidu tai menetä itsetuntoaan. Tai kaveriaan. Tai tämäkin voi olla vaihtoehtona. Olen ymmärtänyt että friendzon e-katkeruus liittyyisi enemmän siihen, että "hyvin käyttäytyvä" mies jää jalkoihin jonkun "rentun" voittaessa huomion, kuin siihen että naisen nähtäisiin olevan velkaa. Se, että henkilö haluaa romanttisen parisuhteen, mutta tunteiden kohde ei halua mennä kaveruutta syvemmälle. Siihen parisuhteeseen kyllä sisältyisi luultavasti seksikin, mutta se ei välttämättä ole läheskään kaikille friend zoneen päätyneille se pääasia. Manipuloinnin sijaan kyseessä voi olla esimerkiksi ujous. Ja se, että friend zone ei usein ala sellaisena vaan ystävyys voi muuntua ajan mittaan johonkin suuntaan. Eikä se, että on päätynyt jonkun friend zonelle välttämätä arvota yhtään mitään. Se on vain fakta ja sinne joutuneen henkilön tavoitteiden vastaista. Käsittääkseni moni ihminen voi kokea olevansa friend zonella ilman, että kokee toivekumppaninsa tekevän mitään väärää. Tällaisessa friend zonen käsitteessä ei mielestäni ole mitään pahaa.
Näyttää siltä että friend zoneilussa vastakkain on kaksi ryhmää. On niitä jotka eivät käytä itse friend zone -käsitettä koska he sanovat mitä se tarkoittaa ja se pitää sisällään heistä seksistisiä kulmia. (Tavalla jossa Ee ole friendzonessa, jollet pidä sitä toisen vikana ettei muuta tapahdu. Jossa friendzone on ei ole yksipuolinen rakkaus vaan spesifimpi kierotunut muoto yksipuolisesta rakkaudesta.) Sitten on niitä jotka käyttävät sitä ja joista sana on sisällöltään jotain ihan muuta, pelkkää epäonnistunutta rakkautta ystävään. Ja heistäkin nuo sekstistiset kulmat ovat seksistisiä. Mitä tämä kertoo siitä mitä käsite pitää sisällään? Mielestäni tässä on vahva viesti jostain. Hyvin mielenkiintoisesta. Kenties siitä että terminkäyttöön liittyy valtapeliä joka ei tosiasiassa koske tätä käsitettä vaan jossa sovinisminvastustamisen hyvällä motiivilla tehdään jotain hieman muuta. Eli selitetään muiden ihmisten puolesta heidän maailmankuvansa ulkopuolelta mitä he todella tarkoittavat jos käyttävät jotain sanoja.
1: Ja on aika ikävää, että jos sanot jotain ja tarkoitat jotain ja joku ulkopuolinen tulee sanomaan, että kun käytät termiä kuten sitä yleisesti käytetään niin olet joko sovinisti tai vastaavaa. Tai tulkitsee viestisi tarkoittavan jotain ihan muuta kuin se tarkoittaa. Juuri tämänlainen asenneongelma on kun esimerkiksi kristitty lähtee tuomitsemaan vähemmistöjä. He määrittelevät sanoja uusiksi omista lähtökohdistaan ja tulkitsevat toisen sanoman tämän oman skeemansa kautta. Heille on olemassa onneksi viesti jota eivät väärinymmärrä tai väännä. Kaksi keskisormea nenän edessä heiluen.
Itse olen käyttänyt sanaa "friend zone". Ja muut ovat kuvanneet tilanteita samoin. Eikä näissä yhteyksissä ole ollut merkkejä sovinistmista. Ehkä termi elää jossain ihan muussa merkityskentässä ihan muiden ihmisten parissa. Tämä voi olla vierasta niille joille kieli on lähinnä vain ideologianvälitystä. Itse en ole nähnyt että friend zone olisi kovin monestikaan sitä Hännikäis -kulmaa. Itse asiassa Hännikäinen piti sisällään noita friend zonen seksististulkintoja. Mutta hän ei itse asiassa kirjassaan edes käyttänyt koko termiä. Ja miksi käyttäisi - eihän hänellä ollut naiskavereita! Siitähän se koko ongelma syntyikin!
tse olen käyttänyt käsitettä aika löyhästi. Sallinut kaikenlaiset homokulmat ja vastaavat. Yksisuuntainen romanssi kun on itselleni tärkeä aihe josta tykkään vaahdota. Koska nykyään kaikki olettavat vastarakkautta. Mielestäni on jännittävää kuitenkin miettiä että miksi tasa-arvon kannattajat haluavat kieltää sanan käytön tai leimata sen hyvin tiukasti. Termi siinä muodossa missä sitä käytetään on moraalisesti kestävä ja sisällöltään kätevä. Jos sitä käytetään "väärin" niin käsitteet elävät kielessä. Sillä että niitä käytetään. Se, että on oikea tapa käyttää friend zone -sanaa voi siis sinällään toisintaa ja muistuttaa sukupuolirooleista. Että "tuo sana soveltuu vain tuossa kontekstissa ; Tuossa rajaamisessa on muistutettu. toisinnettu, mieleentuotu ja joskus jopa luotu tietynlainen sukupuolihierarkia ja vaaditaan sen mukaista ja sitä mukailevaa kieltä. (Ehei. Minä en suostu tälläiseen. Minä turmelen kieltä. Jos tulen väärinymmärretyksi, niin arvaa mitä. Ei minua järin usein oikeinkaan ymmärretä.)
Tunnisteet:
friend zone,
Hännikäinen,
kieli,
limerence,
määritelmä,
parisuhde,
platoninen rakkaus,
rakkaus,
sovinismi,
Stevens.M,
tulkinta
maanantai 28. joulukuuta 2015
Kuinka "bad lip synch" toimii.
"Tiltissä" oli tarjolla hauskoja videoita "Star Warsista". Niissä elokuvan päälle oli sanottu asioita, hassuja asioita. Ja nämä asiat näyttävät sellaisilta, että elokuvan hahmojen huulet näyttävät mukautuvan näihin uusiin sanomisiin. Näin elokuvan kohtaukset näyttävät hyvin uudenlaisilta.
On tavallaan ihmeellistä, että näin voi tapahtua. Yhtenä syynä on tietenkin se, että huulien asennot ovat joustavia siinä mielessä, että ne sopivat erilaisiin äänteisiin. Ja näin ollen sanottu viesti on eksaktimpaa kuin mitä huulilta luetaan. Koska meille tulee vajaata dataa täytämme aukot ja teemme tulkinnan.
Toisaalta ihmiset myös tarkentavat tulkintojaan odotustensa mukaiseksi. Ja tämä on hyvin voimakasta. Esimerkiksi Leonard Mlodinow, joka on kirjoittanut sellaisia kirjoja kuin "Subliminal: How Your Unconscious Mind Rules Your Behavior" on korostanut miten odotuksemme ja alitajuntamme ohjaavat tulkintoja. Al Seckel taas demonstroi ihmisten tulkintakykyä viittaamalla backmaskingiin. Eli siihen miten ääninauhoja soitetaan väärinpäin ja saadaan tätä kautta ulos erilaisia viestejä. Seckel on huomannut että jos ihmisille vain soitetaan ääninauhaa väärin päin, se vaikuttaa siansaksalta. Mutta toisaalta sen voidaan väittää sanovan joitain asioita ja kun tekstitys on näkyvillä, viesti vaikuttaa ikään kuin ilmiselvältä. Toki tässäkin pitää muistaa, että mikä tahansa äänne ei sovitu miksi tahansa. Joten väärinpäin soitettu ääninauha on tavallaan kuten huuliltaluku.
Onkin tavallaan hauskaa, että aivomme ovat lukkiutuneet. Ne mahdollistavat omanlaistaan viihdettä. Aivojen lajityypilliset "brainfartit" ovatkin luoneet hyvin usein viihdettä taikatempuntekijöistä lähtien.
On tavallaan ihmeellistä, että näin voi tapahtua. Yhtenä syynä on tietenkin se, että huulien asennot ovat joustavia siinä mielessä, että ne sopivat erilaisiin äänteisiin. Ja näin ollen sanottu viesti on eksaktimpaa kuin mitä huulilta luetaan. Koska meille tulee vajaata dataa täytämme aukot ja teemme tulkinnan.
Toisaalta ihmiset myös tarkentavat tulkintojaan odotustensa mukaiseksi. Ja tämä on hyvin voimakasta. Esimerkiksi Leonard Mlodinow, joka on kirjoittanut sellaisia kirjoja kuin "Subliminal: How Your Unconscious Mind Rules Your Behavior" on korostanut miten odotuksemme ja alitajuntamme ohjaavat tulkintoja. Al Seckel taas demonstroi ihmisten tulkintakykyä viittaamalla backmaskingiin. Eli siihen miten ääninauhoja soitetaan väärinpäin ja saadaan tätä kautta ulos erilaisia viestejä. Seckel on huomannut että jos ihmisille vain soitetaan ääninauhaa väärin päin, se vaikuttaa siansaksalta. Mutta toisaalta sen voidaan väittää sanovan joitain asioita ja kun tekstitys on näkyvillä, viesti vaikuttaa ikään kuin ilmiselvältä. Toki tässäkin pitää muistaa, että mikä tahansa äänne ei sovitu miksi tahansa. Joten väärinpäin soitettu ääninauha on tavallaan kuten huuliltaluku.
Onkin tavallaan hauskaa, että aivomme ovat lukkiutuneet. Ne mahdollistavat omanlaistaan viihdettä. Aivojen lajityypilliset "brainfartit" ovatkin luoneet hyvin usein viihdettä taikatempuntekijöistä lähtien.
Tunnisteet:
alitajunta,
backmasking,
havaitseminen,
Mlodinow,
Seckel,
tulkinta
tiistai 10. marraskuuta 2015
Pieni ajatus ; Raamatun kannattajat
"Raamattua" vakavasti ottavien parissa on karkeasti ottaen kaksi koulukuntaa;
1: On niitä joiden mukaan "Raamattu" on otettava kirjaimellisesti. Heidän mukaansa se on täynnä kuvauksia tosimaailmasta. Ja että se käyttää vertauksenomaista kieltä koska ihmiset ovat aiemmin olleet yksinkertaisempia eivätkä olisi ymmärtäneet jos Jumala olisi tuonut asiat ilmi tieteellisellä tarkkuudella. (Ja jos ajatellaan sitä että miten tämän symbolipuuron kanssa pitäisi tulla toimeen sitten kun tieteellinen taso olisi kohonnut korkealle, niin mitä muuta siihen voi muka sanoa kuin kysyä että "milloin tälläinen muka tapahtuisi?)
2: On niitä joiden mielestä "Raamattu" on otettava kuvainnollisesti. Heistä menneen ajan ihmiset eivät ole olleet tyhmiä/erehtyneitä jotka kirjoittavat yksinkertaistettua tiedettä kuin se pitäisi ottaa kirjaimellisesti. Vaan sen sijaan he ovat kirjoittaneet symbolista tekstiä tietäen että se on symbolista. Ja että nykyajan ihmisissä moni on niin tyhmä/erehtynyt että he ottavat nämä tekstit kirjaimellisesti.
Tosisasiassa suurin osa kristityistä on tuskin tiukasti kumpaakaan. Mutta suurin osa Raamatun arvovaltaa koskevista "kristittyjen sisäisistä debateista" ja kiistoista käydään näiden koulukuntien välillä.
1: On niitä joiden mukaan "Raamattu" on otettava kirjaimellisesti. Heidän mukaansa se on täynnä kuvauksia tosimaailmasta. Ja että se käyttää vertauksenomaista kieltä koska ihmiset ovat aiemmin olleet yksinkertaisempia eivätkä olisi ymmärtäneet jos Jumala olisi tuonut asiat ilmi tieteellisellä tarkkuudella. (Ja jos ajatellaan sitä että miten tämän symbolipuuron kanssa pitäisi tulla toimeen sitten kun tieteellinen taso olisi kohonnut korkealle, niin mitä muuta siihen voi muka sanoa kuin kysyä että "milloin tälläinen muka tapahtuisi?)
2: On niitä joiden mielestä "Raamattu" on otettava kuvainnollisesti. Heistä menneen ajan ihmiset eivät ole olleet tyhmiä/erehtyneitä jotka kirjoittavat yksinkertaistettua tiedettä kuin se pitäisi ottaa kirjaimellisesti. Vaan sen sijaan he ovat kirjoittaneet symbolista tekstiä tietäen että se on symbolista. Ja että nykyajan ihmisissä moni on niin tyhmä/erehtynyt että he ottavat nämä tekstit kirjaimellisesti.
Tosisasiassa suurin osa kristityistä on tuskin tiukasti kumpaakaan. Mutta suurin osa Raamatun arvovaltaa koskevista "kristittyjen sisäisistä debateista" ja kiistoista käydään näiden koulukuntien välillä.
Tunnisteet:
kristinusko,
mallintava vertauskuva,
näkökulmien vertauskuva,
tulkinta,
vertaus
keskiviikko 15. heinäkuuta 2015
Puhdas pöytä ; Eli muutamia moderneja uudelleensyntymistarinoita
Jeesuksen aikana messiastarinaksi riitti se, että kuoli ja sitten tulikin takaisin. Nykyaikana kaikesta pitää tehdä vaikeaa. Batmanelokuvan "Dark Knight Rises" kuvaa Two-Facea joka lähtee elokuvan alussa liikenteeseen lakituvan kautta toimivana "valkoisena ritarina", jolle Batmanin "musta ritari" on sitten psykoottisena vastavoimana. Harvey Dent ei kuitenkaan paljastu paremmaksi kuin Batman. Vaan muuttuu "kaksnaamaksi" räjähdyksessä. (Nimitys on hieman hassu koska "puolinaama" olisi kenties osuvampi.) Ja elokuvan lopuksi hän kuolee yhtä runneltuneena kuin Jeesus, kuitenkaan heräämättä takaisin. Paitsi tietenkin ideaalina josta on siivottu kaikki se ryönä mitä "kaksnaama" elokuvassa sitten tekikään. Tätä ideaalia sitten palvotaan ja hänen nimiinsä asetetaan sittemmin esimerkiksi uusia lakeja.
Moderni kohtukokemus se vasta kauhea onkin.
Jos otamme "Fifty Shades of Grey" -teoksen, voidaan siinä huomata se, että se ei ole romanttinen tarina. Businessmies Christian Gray ei ole kovin kristillinen, eikä harmaa hiirulainenkaan. Hän itse asiassa manipuloi ilkeästi heikkoa ja tahdotonta ja identiteetiltään epävarmaa naista omaksi henkilökohtaiseksi fetissintoteutusorjakseen.
On mielenkiintoista miten Greyn henkilökohtainen seksiluola on punainen. Se onkin kohtumetafora. (Kirja itse asiassa esittää vertauksen aivan kirjoitettuna, koska alleviivaaminen.) Siinä missä kahlinta (tässä tapauksessa sekä metaforisesti että konkreettisesti) yleensä tulkitaan vangitsemiseksi ja lokeroimiseksi, voidaan jopa sanoa että Grayn ikävä luola takoo Anastasiasta esiin hänet itsensä. Henkenä on se, että tämänlainen dramaattinen kyykytys voi herättää itsesuojelun kautta itsen. Jossain vaiheessa sitä vain saadaan "enough is enough" -hetki. (Joka tunnetusti on kypsä tapa rakentaa omaa identiteettiä.) Voidaan siis ajatella että Anastasia on lapsenkaltainen ja hän menee kohtuun kehittymään jotta voisi tulla ulos aikuisena. Kaikki sosiopatia on vain sitä limaa ja verta joka synnytykseen noin tosimaailmassakin kuuluu. Prosessin jälkeen Anastasia ymmärtää että hänellä on valtaa paitsi seksissä niin myös maailmassa.
Mutta kyllä miehetkin osaavat. Jos katsotaan "Fight Clubia", siinäkin on hyvin samanlaisia teemoja kuin "Fifty Shades of Greyssä". Siinäkin ympäröivä maailma kahlitsee päähenkilön odotuksiin. "Fight Clubissa" ei tosin yritetä väkisin lokeroida ihmisiä outouteen ja vierauteen, sen teemana on nimenomaan se että useille ihmisille on näppärää ostaa identiteetti ja minuus erilaisten brändituotteiden kautta. Sen tekeminen itse on sitten rankkaa. Tässä tavallisuus luo tylsän ja onton ja tätä kautta huonon elämän. (Eikä mielenvikaisuuteen ponnistavalla tasolla poikkeavaa ja liiankin dramaattista elämää joka on huono sitten sen vuoksi.) Tässäkin eheytymistä haetaan traumasta. Tappelusta. Ja muusta konfliktista, sillä se mikä alkaa "Fight Clubina" jatkuu "Project Mayhemina" joka on "Fight Club" mutta räjähteillä ja tuliaseilla. Mielikuvitusystävä Tyler hoitaa Christian Grayn työt, sillä mies on itsenäinen eikä tarvitse ulkopuolista tahoa pilatakseen elämäänsä.
Molemmissa maailmoissa luokittelu luo frustraation, eläimellinen alkutila palauttaa tämän tilaan jossa ihminen on monien mukaan avoimemmin mielenvikainen kuin alussa. Mutta on jotenkin sisäistänyt ja hyväksynyt tämän joten tätä hulluksi tulemista voidaan sitten kutsua vapaudeksi. Uudelleensyntymisen teemat ovat siitä erikoisia että ne tekevät kohdusta - tuosta perinteisesti rauhalliseksi autuudeksi kuvattu sikiönlilintäpaikasta - sen verran väkivaltaisen paikan että mieleen voi nousta asiallisia kysymyksiä siitä miten nykyajan ihmiset sikiöitä siellä kohduissa oikein kohtelevat.
Tästä saadaan karkea erottelu vanhanaikaiseen ja nykyaikaiseen uudelleensyntymistarinaan.
Vanhanaikainen uudelleensyntymistarina kertoo Siddharta Gautamasta. Hänen kerrotaan olleen syntymärikas. Hän syntyi onnelliseen 1%:n. Shakya-heimon ylhäisöperheen poikana hän eli nuoruutensa ylellisyydessä. Sitten hän näki köyhiä ja sairaita. Tämä oli shokki, trauma ja ahdistus. Hän luopui rikkauksistaan ryhtyäkseen hengelliseksi etsijäksi. Tämän jälkeen hän valaistui. Tuli hahmoksi joka tunnetaan Buddhana.
Tarina on hyvin samanlainen kuin toisen tunnetun ja kenties tärkeämmän hengellisen hahmon. (Ihan kuin kyseessä olisi kaava jollekin tarinalle eikä tosiasioiden ehdoton kuvaus.) Mutta moderni uudelleensyntymistarina on enemänkin kertomus Bruce Waynesta joka syntyi myös varakkaisiin onnellisiin olosuhteisiin jossa hänellä oli henkilökohtainen hovimestari, valtava linnamainen huvila jossa oli luolastojärjestelmä. Idylli murtui kun hän näki omien vanhempiensa kuolevan. Siksi hänkin teki kuten Siddharta Gautama, eli osti varoillaan hirveän määrän teknologiaa ja lähti vetämään köyhempiä kansanosia turpaan. Hänet tunnetaan Batmanina. (Eli hahmona jonka seikkailuista tämä blogaus alkoi.)
Moderni kohtukokemus se vasta kauhea onkin.
Jos otamme "Fifty Shades of Grey" -teoksen, voidaan siinä huomata se, että se ei ole romanttinen tarina. Businessmies Christian Gray ei ole kovin kristillinen, eikä harmaa hiirulainenkaan. Hän itse asiassa manipuloi ilkeästi heikkoa ja tahdotonta ja identiteetiltään epävarmaa naista omaksi henkilökohtaiseksi fetissintoteutusorjakseen.
On mielenkiintoista miten Greyn henkilökohtainen seksiluola on punainen. Se onkin kohtumetafora. (Kirja itse asiassa esittää vertauksen aivan kirjoitettuna, koska alleviivaaminen.) Siinä missä kahlinta (tässä tapauksessa sekä metaforisesti että konkreettisesti) yleensä tulkitaan vangitsemiseksi ja lokeroimiseksi, voidaan jopa sanoa että Grayn ikävä luola takoo Anastasiasta esiin hänet itsensä. Henkenä on se, että tämänlainen dramaattinen kyykytys voi herättää itsesuojelun kautta itsen. Jossain vaiheessa sitä vain saadaan "enough is enough" -hetki. (Joka tunnetusti on kypsä tapa rakentaa omaa identiteettiä.) Voidaan siis ajatella että Anastasia on lapsenkaltainen ja hän menee kohtuun kehittymään jotta voisi tulla ulos aikuisena. Kaikki sosiopatia on vain sitä limaa ja verta joka synnytykseen noin tosimaailmassakin kuuluu. Prosessin jälkeen Anastasia ymmärtää että hänellä on valtaa paitsi seksissä niin myös maailmassa.
Mutta kyllä miehetkin osaavat. Jos katsotaan "Fight Clubia", siinäkin on hyvin samanlaisia teemoja kuin "Fifty Shades of Greyssä". Siinäkin ympäröivä maailma kahlitsee päähenkilön odotuksiin. "Fight Clubissa" ei tosin yritetä väkisin lokeroida ihmisiä outouteen ja vierauteen, sen teemana on nimenomaan se että useille ihmisille on näppärää ostaa identiteetti ja minuus erilaisten brändituotteiden kautta. Sen tekeminen itse on sitten rankkaa. Tässä tavallisuus luo tylsän ja onton ja tätä kautta huonon elämän. (Eikä mielenvikaisuuteen ponnistavalla tasolla poikkeavaa ja liiankin dramaattista elämää joka on huono sitten sen vuoksi.) Tässäkin eheytymistä haetaan traumasta. Tappelusta. Ja muusta konfliktista, sillä se mikä alkaa "Fight Clubina" jatkuu "Project Mayhemina" joka on "Fight Club" mutta räjähteillä ja tuliaseilla. Mielikuvitusystävä Tyler hoitaa Christian Grayn työt, sillä mies on itsenäinen eikä tarvitse ulkopuolista tahoa pilatakseen elämäänsä.
Molemmissa maailmoissa luokittelu luo frustraation, eläimellinen alkutila palauttaa tämän tilaan jossa ihminen on monien mukaan avoimemmin mielenvikainen kuin alussa. Mutta on jotenkin sisäistänyt ja hyväksynyt tämän joten tätä hulluksi tulemista voidaan sitten kutsua vapaudeksi. Uudelleensyntymisen teemat ovat siitä erikoisia että ne tekevät kohdusta - tuosta perinteisesti rauhalliseksi autuudeksi kuvattu sikiönlilintäpaikasta - sen verran väkivaltaisen paikan että mieleen voi nousta asiallisia kysymyksiä siitä miten nykyajan ihmiset sikiöitä siellä kohduissa oikein kohtelevat.
Tästä saadaan karkea erottelu vanhanaikaiseen ja nykyaikaiseen uudelleensyntymistarinaan.
Vanhanaikainen uudelleensyntymistarina kertoo Siddharta Gautamasta. Hänen kerrotaan olleen syntymärikas. Hän syntyi onnelliseen 1%:n. Shakya-heimon ylhäisöperheen poikana hän eli nuoruutensa ylellisyydessä. Sitten hän näki köyhiä ja sairaita. Tämä oli shokki, trauma ja ahdistus. Hän luopui rikkauksistaan ryhtyäkseen hengelliseksi etsijäksi. Tämän jälkeen hän valaistui. Tuli hahmoksi joka tunnetaan Buddhana.
Tarina on hyvin samanlainen kuin toisen tunnetun ja kenties tärkeämmän hengellisen hahmon. (Ihan kuin kyseessä olisi kaava jollekin tarinalle eikä tosiasioiden ehdoton kuvaus.) Mutta moderni uudelleensyntymistarina on enemänkin kertomus Bruce Waynesta joka syntyi myös varakkaisiin onnellisiin olosuhteisiin jossa hänellä oli henkilökohtainen hovimestari, valtava linnamainen huvila jossa oli luolastojärjestelmä. Idylli murtui kun hän näki omien vanhempiensa kuolevan. Siksi hänkin teki kuten Siddharta Gautama, eli osti varoillaan hirveän määrän teknologiaa ja lähti vetämään köyhempiä kansanosia turpaan. Hänet tunnetaan Batmanina. (Eli hahmona jonka seikkailuista tämä blogaus alkoi.)
Tunnisteet:
Buddha,
elokuvat,
huumori,
identiteetti,
kapitalismi,
kirjallisuus,
minuus,
outo,
sadomasokismi,
sankaruus,
supersankari,
taide,
toiseus,
trauma,
tulkinta,
väkivalta
tiistai 30. kesäkuuta 2015
Taiteen arvioinnista ja tiedenyyläämisestä
Olen blogissani usein arvioinut ja tulkinnut hyvin monia elokuvia, tietokonepelejä, sarjakuvia ja muita taideteoksia. (En kuitenkaan, ainakaan toistaiseksi, balettiesityksiä.) On jopa olemassa ihmisiä jotka pitävät niistä ja sanovat jotain sen tyylistä, että tulkintani ovat hyvin filosofisia ja että he itse eivät osaisi sellaisia tehdä. Tämä on aina hieman ällistyttänyt minua. Toki tapani tehdä asia vaatii yleissivistystä. Mutta pidän kulttuuriarviointia kuitenin keveänä ja pinnallisena touhuna. I am a shallow guy.
Tässä yhteydessä on tietenkin mietittävä mitä taidekriitikko ylipäätään tekee. Ollakseen hyvä tai huono jossain on oltava jotain jossa on jokin määritelmä tai sellaisten joukko, joihin suhteessa onnistutaan tai epäonnistutaan. Taiteen kohdalla tämä on hyvin omituinen konsepti. Kuitenkin asiaa voidaan lähestyä vaikka Humen näkemyksen avulla, kuten demonstroin kuinka Anita Sarkeesian - "ihminen" jonka asennetta pidän vammaisena, ja jota en liitä älyllisyyteen tai filosofiseen taitavuuteen - on kaikesta huolimatta hyvä taidekriitikko.
Tämä demonstroi että taidekritiikki on konkreettisesti jotain muuta kuin sitä että otetaan taideteos ja sitten analysoidaan sen sisältö filosofisesti. Tästä huolimatta minun tapani tulkita teoksia on usein juurikin tuo. Ja tätäkin pidetään saamani palautteen pohjalta "hyvänä taidekritiikkinä". Toki itsekin saatan sopia jossain määrin Humen kriteeristöön. Taidekritiikki on siis enemmän filosofisen analyysin tuolla puolen kuin sitä vastaan.
Tällä kertaa otan ytimeen kuitenkin tiedenyyläyksen.
Tekemäni taidekritiikki saa yllättävänkin harvoin kommentointia. Vuosien varrella siitä on kuitenkin syntynyt muutoin paljon keskusteluja. Ja niiden ynnä kommenttieni perusteella uskallan esittää, että tämä aihe herättää tunteita. Ja vaikuttaa että tässä herätän skismoja. Tai sitten skismat ovat tuossa joka tapauksessa.
Osa ei pidä sitä että vaikka scifin fysiikan virheellisyyksiä kaivellaan. Toisaalta koska olen skientisti - tai koska olen leimautunut skientistiksi, tai koska olen itse identifioinut itseni skientistiksi koska se edustaa sellaisia ideaaleja joita haluaisin toteuttaa riippumatta siitä toteutanko niitä - on myös korostettu että en jotenkin ole kunnollinen skientisti koska en suhtaudu negatiivisesti vaikka kauhuelokuvien yliluonnollisiin ilmiöihin.
Asia on toki minulle vaikea ja arka. Kenties en ole "kunnollinen skientisti". Nyrkkisäännöstöksi voisi sanoa että
1: Arvostan paljon sitä että taiteessa on tiedettä. Nyrkkisääntönä olkoot Raymond Chandler -sitaatti ; "The truth of art keeps science from becoming inhuman, and the truth of science keeps art from becoming ridiculous." Tuo näkemys toki maistuu hieman turhan paljon NoMa -periaatteelta.
2: Mutta jos maailman tiede on kunnossa se osoittaa jonkinlaista paneutumista. Ja minun näkemykseni hyvästä taiteesta pitää tätä osiota tärkeänä. Hyvä taideteos pitää sisällään työtä ja taitoa. Eikä kysymys ole pelkästään siitä meneenkö taideteoksen tekemiseen itsessään kauan aikaa. Hyvä taide voi olla kuin hyvä miekanisku. Itse suoritteen tekeminen ei kestä kauaa, mutta saadakseen sellaisen aikaiseksi täytyy harjoitella pirusti. Tieteenmukaisuus on yksi tapa ratkaista asia.
3: Ja lisäksi olen enemmänkin sitä mieltä että fanaattinen ajatus siitä että taiteen pitäisi olla sisällöltään ihantellinen ja tietynlainen sopii propagandaan. Vain uskovainen fanaatikko vaatii että esimerkiksi taideteoksien olisi oltava sisällöltään kristittyjä. Tai islamistisia. Olen käsittänyt että ihmisillä on mielikuvitus ja he osaavat käsitellä asioita jotka ovat (a) epätosia (b) epäeettisiä. Ihmiset usein osaavat erottaa mielikuvituksen todesta. Ja oleellista on että vaikka uskonnon kohdalla tämä saattaa olla hämärtynyt (tai sitten ei) niin taiteen kohdalla näin ei ole. Kauhun yliluonnollinen hirviö ei ole totta. En järkyty tästä vääräoppisuudesta. En toisaalta järkyty myöskään jos vaikka televisiosarjassa tapetaan ihmisiä. Koska erotan että tapahtuma ei ole totta ja että tekoa ei välttämättä esitetä ihannoivassa valossa.
4: Jos arvioin taideteosta katson enemmän sitä onko maailman toimintaan panostettu. Ja onko se sisäisesti koherentti. Ja itse asiassa pyrin tähän myös tieteen puolella. En arvosta sitä että jokin ilmiö, kuten parapsykologia tai keijukaiset, vain tuomitaan a priorisesti vääräksi. Ne paljastuvat bullshitiksi a posteriori. Joko suoraan falsifioitumalla tai sitten jäämällä selitysvoimaltaan tyhjiksi.
Arvoista normeja?
Ei kuitenkaan ehkä pidä ottaa vain minun sanaani tästä. Sillä ylläoleva kuvaus pitää sisällään kannanottoja joiden ymmärtämiseksi on hyödyllistä tutustua Arnold Isenbergiin. Hän kuvasi "Critical Communicationissa" taidekritiikkiä. Hänen näkemyksensä mukaan taidekritiikki itse asiassa näytti mallintuvan tietynlaiseen kaavaan.
1: Arvostus. Taideteos arvioidaan joko hyväksi tai huonoksi. On siis olemassa jokin joka sitten saa ties mitä. Tämä on yksinkertaisimmillaan pelkkien tähtien antamista. Itse asiassa olen yrittänyt koostaa omaan facebooksivuuni nimenomaan näkemäni elokuvia. (Kirjojen kanssa olen lakannut yrittämästä, niitä on liikaa ja ne ovat sellaisia että ne eivät pääse etupäässä juonellista ja myytyä kirjallisuutta edustavaan facebookin luetteloon. Enkä jaksa päivittää listaa muutoin.) On suorastaan hämmästyttävää miten kykenen laittamaan niitä tähtiä elokuville. Tai ainakin miten helposti ne laitan. On usein helpompaa antaa tähtiä kuin kertoa miksi antaa niitä juuri sen verran kuin antaa.
2: Perusteisiin, jotka voivat viitata vaikka siihen että dialogi tuntuu epäaidolta, tai siihen että elokuva käyttää kauheasti kliseitä. Panostus siihen miksi annetaan tähtiä niinkin paljon kuin annetaan.
3: Normatiivinen kommentti jonka mukaan peruste on paitsi jotain joka määrittää että hyvä taide noudattaa annettuja perusteita. Toisin sanoen perusteet muuttuvat dogmiksi jolla tuomitaan teoksia.
Tämä mahdollisuus on selkeästi olemassa. Tiedenäkemys voidaan nähdä analyysiä rikastavana mutta toisaalta siitä voi tulla rajoittava dogmi. Jotain, joka dogmatisoi taiteen. Että jos taiteen pitäisi olla myös tieteellisesti korrektia niin se olisi huonoksi taiteelle. Koska taiteen kuuluu olla monista vapaata ja silloin taide määrittyy hyväksi ilmaisun aitouden, luovuuden, sananvapauden ja muun vastaavan kautta.
Mutta tämä kaavamaisuus voi olla vähemmän kuvaus siitä mitä taidekritiikki on, kuin demonstraatio siitä että taidekritiikkiä tehdään helposti ja usein huonosti. Yleisyydestä on paha vetää ohjetta. Normaali ja normi ovat sanoina lähellä toisiaan mutta ovat hyvinkin eri asioita. ("Normipäivät" ovat sitten erikseen.) Isenberg itse asiassa esittikin että kaavan ongelma on juuri siinä että kun esitetään tälläisiä perusteita pro tanto, voimme huomata että vaikka kliseet ovat usein huono asia niin silti jotkut elokuvat käyttävät kliseitä aivan mainiosti, tarkoituksella ja vaivaa nähden. Ja ilman tätä normaalia taidekriitikko ilmaisee vain oman mielipiteensä.
Jos arvostelu tai arviointi ovat vain yhden ihmisen mielipiteitä, eikä siitä voi yleistää taidetta koskevia ohjeistuksia tai ymmärrystä. Tämä taas kyseenalaistaa sen miksi on ylipäätään tarvetta koko taidekritiikille. Maksetaanko sitä jollekulle ihan oikeaa rahaa, vaikka hänen tekemänsä on todennäköisemmin, vahvemmin ja enemmän illuusiota kuin uskontojen dogmatiikka?
Onkin kiinnostavaa että on mahdollista että arviot, etenkin jos ne ovat tähtimäärän antamista, ovat täysin subjektiivisia. Ihminen on omituinen sosiaalinen eläin joka kuitenkin käyttää elokuva-arviointeja päätöksenteossaan apuna kuin nämä lausunnot olisivat objektiivisia. Toisaalta voidaan uskoa että ihmisillä on jotain biologisia estetiikantajuun liittyviä piirteitä. Ja jos ei muuta niin ainakin kasvatus ja kulttuuri homogenisoi meitä jonka jälkeen taidekritiikki muuttuu sosiaalisuuden kautta joksikin josta voidaan yleistää vaikka se onkin subjektiivista.
Tiedenyyläys on objektiivista
Oma lähestymistapani arviointejen ja tulkintojen tekemiseen on sellainen että se toki suurelta määrin kiertää Isenbergin kuvaamia ongelmia. (Tai konventioita, konventio voi olla hyväkin, se että jokin on yleistä voi olla myös hyvää.) Tämä näkyy jo varsin varhaisissa töissäni. Kun arvioin Pinien "Elfquest" -sarjakuvaa, minulta odotettiin kommenttia piirrosjäljestä ja jonkinlaista numeerista arviointia. Sen sijaan kaivoin esiin minkälaisia teemoja ja jännitteitä sarjassa oli. Kuvasin eri kirjoja eri näkökulmissa, esimerkiksi sitä kautta mikä on sadun "opetus" (eettinen) ja miten eräs teos itse asiassa toistaa klassisen Faust -tarinan. Kommentit olivat sitä että teksti ei ollut sitä mitä oli tilattu, mutta voisinko tehdä niitä lisää.
Tämä ratkaisuni on siitä kätevä että se kiertää haukkumiset ja kehumiset. Ja usein se että jotain analysoidaan filosofisesti luo ajatuksen siitä että teos on jotenkin sivistynyt ja arvostettava. En itse asiassa aivan hirveästi pitänyt "Elfquestista". Filosofinen analyysi esti minua haukkumasta teosta (joka taas olisi varmasti sotkenut ns. maksusuhteen) ja toisaalta se koettiin sen jälkeen arvokkaana.
Jos otamme elokuvan ja katsomme sitä miten hyvin elokuvan fysiikka on samaa kuin tosimaailmassa, käsitellään objektiivista asiaa. Toisaalta kun analysoidaan jonkin filosofista sisältöä syntyy kommentteja jotka näyttävät että onko tarinassa ristiriitaisuuksia vai onko se koherentti. Nämä taas ovat loogisia ehdottomuuksia. Ne eivät ole mielipidekysymyksiä. (Vaikka tosiasiassa näkökulmia on aivan käsittämättömän monia. Sellaisen valitseminen on jossain määrin mielivaltaa. Valitun kulman noudattaminen ... not so much.)
Isenberg reagoi huomioonsa sanomalla että taidekritiikin konventio on mallina näppärä. Mutta arvio on silti subjektiivinen. Toisin sanoen ei ole mitään normia hyvälle taiteelle. Mutta kun hyvä taidekriitikko antaa arvosanat ja sitoo siihen perusteita, niin me voimme valita pidämmekö näitä perusteita merkittävinä. Taidekriitikko voi myös ohjata huomiotasi seikkoihin joita et ole itse huomannut. Ja tätä kautta voit uudelleenarvioida teoksen. (Josta syntyy joskus kokemus siitä että ei osaisi itse tehdä sellaista. Ja joskus että olisihan se pitänyt huomata itsekin.) Taidekritiikki luo uusia näkökulmia ja näin voimme tehdä parhaan mahdollisen kokemuksen teoksesta kokonaisuutena. Lopullinen arvio on kuitenkin aina taiteen kokijan oma.
Tämä tarjoamani on tavallaan hyvin erilainen tapa tarttua Isenbergin tarjoamaan ongelmaan. Kun näkökulma siirretään pois mieltymyksistä saadaan taidekritiikkiä joksikin jossa taidekriitikon taidot pääsevät näytille. On hyvää ja huonoa taidekritiikkiä. Taidekritiikki muuttuu taidoksi ja vähemmän subjektiiviseksi. Olen tässä hyvin vahvasti samaa mieltä kuin Beardlsley teoksessa "On the generality of Critical Reasons". Hän esittää että taide on muutakin kuin pitämistä. Hänestä on oleellisesti eri asia pitää taideteoksesta kuin tiedostaa että se on taiteellisesti arvokas tai hyvin tehty. Tämä on helpohkoa demonstroida sillä että esimerkiksi minä nautin monista elokuvista jotka ovat oikeasti hirveän huonoja. Niistä tulee naurettavia ja siksi katsomisen arvoisia. Tai jopa aidosti hyvältä tuntuvia elokuvia, sellaisia joiden pitämistä hieman häpeää. Ja toisaalta moni selkeästi taitava ja syvällinen teos ei miellytä minua vaikkapa teoksen väärän maailmankuvan vuoksi.
Mutta onko objektisointi kätevää?
Netissä on elokuvien ja tietokonepelien tiedevirheitä, juonessa olevia aukkoja, inkonsistenssia ja kliseitä listaava "CinemaSins". Siinä on otettu kohtauksia ja yläkulmassa on syntilaskuri. Tämä voidaan nähdä jonain joka on äärimmillään valitsemaani näkökulmaa. Se on toki huumorikanava, mutta itse asiassa siinä voidaan nähdä vakavan taidekritiikin piirteitä. Onko se jotenkin oleellisesti parempaa taidekritiikkiä kuin mieltymysnäkökulmaan jämähtänyt, myös komediallinen, "Screen Junkiesin" "HonestTrailers"? (Itse pidän molemmista. Joskin minun on vaikeaa pitää niitä taidekritiikkinä. Vaikka niissä on paljon taidekritiikin piirteitä. Tämän blogauksen kannalta demonstroivilla tavoilla. Ne ovat kuitenkin huumorikanavia.)
"CinemaSins" on erittäin pedanttinen ja on esimerkiksi vaikeaa olla erimielinen siitä että "Titanic" -elokuvassa mainitaan järvi jota ei ollut Titanic -laivan uppoamisen aikana ollut olemassa. Ja tämänlainen puute historiallisessa elokuvassa ei ainakaan tee siitä parempaa ja huolellisemmin tehtyä. Se ei toki ole monista kovin mielenkiintoinen tai tärkeä detalji. Lopputulos on "objektiivinen" tai ainakin "mielipideriippumaton". Tuon tyylistä lähestymistapaa moititaankin helposti hiustenhalonnaksi. Kenties siksi että sitähän se on.
Oma näkemykseni on omani.
Itse näen että taidekritiikin hyvyys tiivistyy "joksikin hieman muuksi". Nähdäkseni kyseessä on enemmänkin taidekritiikin pragmaattisuus. Elokuvissakäynti on arkielämää. Sen voi tehdä jouhevaksi ja miellyttäväksi. Ja nimenomaan niin että kritiikki rikastaa katsomiskokemusta. Itse luokittelen että jotkut lähestymistavat elokuvanteossa ovat ongelmallisia.
Esimerkiksi juonipaljastukset ovat siitä erikoisia että kun ne kertoo, ei ole kiinnostusta palata asiaan. (En muuten ole pitänyt pelkistä juonitiivistelmistä ekaluokan jälkeen. Spoilerit ärsyttävät monia, minä pidän niitä kiusallisina ja jossain määrin triviaaleina.) Juonipaljastukset voivat jopa vähentää taideteoksen arvoa. Toisaalta juoni on teoksissa pinnallisinta. (Eräs pinnallisin tietämäni lukija sanoo että hän ei koskaan lue kirjoja uudestaan koska hän saa niistä kaiken irti kertalukemisella. Ensilukemalla saa kuitenkin juonen ja juonenkäänteet. Itse näen että hyvä teos vaatii monta lukukertaa. Toisaalta elokuvia voi seurata immersiivisesti ja tässä juonipaljastus on kyllä ongelma.)
Juonipaljastukset tuottavat ikävän asian, riesan joka pitää oikeuttaa jollain. Juonipaljastukset ovat usein tarpeen jotta voidaan tehdä kannanottoja vaikkapa teoksen maailmankuvasta tai sisäisestä logiikasta. Filosofinen näkökulma teoksiin lisää niihin asioita, joten juonen paljastamisesta seurannut uhraus on perusteltu. Eli ihmiseltä ei poisteta yllätystä vaan hän voi ikään kuin katsoa koko elokuvan siten että tausalla on "jotain suurempaa". Moni pitää tälläisiä katsomisia rikkaampina kuin pelkkää juonen katsomista.
Siksi en pidä "CinemaSinsiä" tai nörttien tiedevirhelistauksia taidekritiikkinä. On enemmänkin niin että jos etsii fysiikkavirheitä televisiosarjasta, niin harjoittelee fysiikkaan liittyviä taitoja. Ei taidekritiikkiä vaan itse asiassa harjoittaa fysiikan mallien sisäistämistä ja osaamista käyttäen apuvälineenä vaihtoehtotodellisuutta jonka vaikka televisio iloksemme tuo. ; Virheiden tiedostaminen vähentää katsomisnautintoa. Toisen keksimän virheen spottaamisesta ei myöskään tule samanlaista löytämisen iloa kuin samaisen virheen itse löytämisestä.
En itse asiassa yleensä hauku tulkinnoissani taidetta. Ja noin muutoin minua ei tunneta hienotunteisuudestani. Syynä ei ole se että välittäisin ihmisten tunteista. Sen sijaan suhtaudun taiteeseen siten että se ei edes väitä olevansa totta. Tämä tietty irrallinen asenne todellisuudesta erottaa taideteokset maailmankuvista, poliittisista mielipiteistä ja uskonnoista. Eli asioista joita ei yleensä pidetä taideteoksina sanan vahvimmassa mielessä. Vaikka teoriassa voi olla kiinnostavaa miettiä onko Suomen budjettiriihen esitykset taideteoksia ja suorittaako eduskunta jonkinlaista performanssitaidetta.) Taidekritiikki on yksinkertaisesti sitä että niistä saa joko suosituksen jota seuraa tai ei. Tai sitten ne antavat katsojalle jotain niin että hänestä on kivempi nähdä teos arvion lukemisen jälkeen kuin ennen sitä.
Tässä yhteydessä on tietenkin mietittävä mitä taidekriitikko ylipäätään tekee. Ollakseen hyvä tai huono jossain on oltava jotain jossa on jokin määritelmä tai sellaisten joukko, joihin suhteessa onnistutaan tai epäonnistutaan. Taiteen kohdalla tämä on hyvin omituinen konsepti. Kuitenkin asiaa voidaan lähestyä vaikka Humen näkemyksen avulla, kuten demonstroin kuinka Anita Sarkeesian - "ihminen" jonka asennetta pidän vammaisena, ja jota en liitä älyllisyyteen tai filosofiseen taitavuuteen - on kaikesta huolimatta hyvä taidekriitikko.
Tämä demonstroi että taidekritiikki on konkreettisesti jotain muuta kuin sitä että otetaan taideteos ja sitten analysoidaan sen sisältö filosofisesti. Tästä huolimatta minun tapani tulkita teoksia on usein juurikin tuo. Ja tätäkin pidetään saamani palautteen pohjalta "hyvänä taidekritiikkinä". Toki itsekin saatan sopia jossain määrin Humen kriteeristöön. Taidekritiikki on siis enemmän filosofisen analyysin tuolla puolen kuin sitä vastaan.
Tällä kertaa otan ytimeen kuitenkin tiedenyyläyksen.
Tekemäni taidekritiikki saa yllättävänkin harvoin kommentointia. Vuosien varrella siitä on kuitenkin syntynyt muutoin paljon keskusteluja. Ja niiden ynnä kommenttieni perusteella uskallan esittää, että tämä aihe herättää tunteita. Ja vaikuttaa että tässä herätän skismoja. Tai sitten skismat ovat tuossa joka tapauksessa.
Osa ei pidä sitä että vaikka scifin fysiikan virheellisyyksiä kaivellaan. Toisaalta koska olen skientisti - tai koska olen leimautunut skientistiksi, tai koska olen itse identifioinut itseni skientistiksi koska se edustaa sellaisia ideaaleja joita haluaisin toteuttaa riippumatta siitä toteutanko niitä - on myös korostettu että en jotenkin ole kunnollinen skientisti koska en suhtaudu negatiivisesti vaikka kauhuelokuvien yliluonnollisiin ilmiöihin.
Asia on toki minulle vaikea ja arka. Kenties en ole "kunnollinen skientisti". Nyrkkisäännöstöksi voisi sanoa että
1: Arvostan paljon sitä että taiteessa on tiedettä. Nyrkkisääntönä olkoot Raymond Chandler -sitaatti ; "The truth of art keeps science from becoming inhuman, and the truth of science keeps art from becoming ridiculous." Tuo näkemys toki maistuu hieman turhan paljon NoMa -periaatteelta.
2: Mutta jos maailman tiede on kunnossa se osoittaa jonkinlaista paneutumista. Ja minun näkemykseni hyvästä taiteesta pitää tätä osiota tärkeänä. Hyvä taideteos pitää sisällään työtä ja taitoa. Eikä kysymys ole pelkästään siitä meneenkö taideteoksen tekemiseen itsessään kauan aikaa. Hyvä taide voi olla kuin hyvä miekanisku. Itse suoritteen tekeminen ei kestä kauaa, mutta saadakseen sellaisen aikaiseksi täytyy harjoitella pirusti. Tieteenmukaisuus on yksi tapa ratkaista asia.
3: Ja lisäksi olen enemmänkin sitä mieltä että fanaattinen ajatus siitä että taiteen pitäisi olla sisällöltään ihantellinen ja tietynlainen sopii propagandaan. Vain uskovainen fanaatikko vaatii että esimerkiksi taideteoksien olisi oltava sisällöltään kristittyjä. Tai islamistisia. Olen käsittänyt että ihmisillä on mielikuvitus ja he osaavat käsitellä asioita jotka ovat (a) epätosia (b) epäeettisiä. Ihmiset usein osaavat erottaa mielikuvituksen todesta. Ja oleellista on että vaikka uskonnon kohdalla tämä saattaa olla hämärtynyt (tai sitten ei) niin taiteen kohdalla näin ei ole. Kauhun yliluonnollinen hirviö ei ole totta. En järkyty tästä vääräoppisuudesta. En toisaalta järkyty myöskään jos vaikka televisiosarjassa tapetaan ihmisiä. Koska erotan että tapahtuma ei ole totta ja että tekoa ei välttämättä esitetä ihannoivassa valossa.
4: Jos arvioin taideteosta katson enemmän sitä onko maailman toimintaan panostettu. Ja onko se sisäisesti koherentti. Ja itse asiassa pyrin tähän myös tieteen puolella. En arvosta sitä että jokin ilmiö, kuten parapsykologia tai keijukaiset, vain tuomitaan a priorisesti vääräksi. Ne paljastuvat bullshitiksi a posteriori. Joko suoraan falsifioitumalla tai sitten jäämällä selitysvoimaltaan tyhjiksi.
Arvoista normeja?
Ei kuitenkaan ehkä pidä ottaa vain minun sanaani tästä. Sillä ylläoleva kuvaus pitää sisällään kannanottoja joiden ymmärtämiseksi on hyödyllistä tutustua Arnold Isenbergiin. Hän kuvasi "Critical Communicationissa" taidekritiikkiä. Hänen näkemyksensä mukaan taidekritiikki itse asiassa näytti mallintuvan tietynlaiseen kaavaan.
1: Arvostus. Taideteos arvioidaan joko hyväksi tai huonoksi. On siis olemassa jokin joka sitten saa ties mitä. Tämä on yksinkertaisimmillaan pelkkien tähtien antamista. Itse asiassa olen yrittänyt koostaa omaan facebooksivuuni nimenomaan näkemäni elokuvia. (Kirjojen kanssa olen lakannut yrittämästä, niitä on liikaa ja ne ovat sellaisia että ne eivät pääse etupäässä juonellista ja myytyä kirjallisuutta edustavaan facebookin luetteloon. Enkä jaksa päivittää listaa muutoin.) On suorastaan hämmästyttävää miten kykenen laittamaan niitä tähtiä elokuville. Tai ainakin miten helposti ne laitan. On usein helpompaa antaa tähtiä kuin kertoa miksi antaa niitä juuri sen verran kuin antaa.
2: Perusteisiin, jotka voivat viitata vaikka siihen että dialogi tuntuu epäaidolta, tai siihen että elokuva käyttää kauheasti kliseitä. Panostus siihen miksi annetaan tähtiä niinkin paljon kuin annetaan.
3: Normatiivinen kommentti jonka mukaan peruste on paitsi jotain joka määrittää että hyvä taide noudattaa annettuja perusteita. Toisin sanoen perusteet muuttuvat dogmiksi jolla tuomitaan teoksia.
Tämä mahdollisuus on selkeästi olemassa. Tiedenäkemys voidaan nähdä analyysiä rikastavana mutta toisaalta siitä voi tulla rajoittava dogmi. Jotain, joka dogmatisoi taiteen. Että jos taiteen pitäisi olla myös tieteellisesti korrektia niin se olisi huonoksi taiteelle. Koska taiteen kuuluu olla monista vapaata ja silloin taide määrittyy hyväksi ilmaisun aitouden, luovuuden, sananvapauden ja muun vastaavan kautta.
Mutta tämä kaavamaisuus voi olla vähemmän kuvaus siitä mitä taidekritiikki on, kuin demonstraatio siitä että taidekritiikkiä tehdään helposti ja usein huonosti. Yleisyydestä on paha vetää ohjetta. Normaali ja normi ovat sanoina lähellä toisiaan mutta ovat hyvinkin eri asioita. ("Normipäivät" ovat sitten erikseen.) Isenberg itse asiassa esittikin että kaavan ongelma on juuri siinä että kun esitetään tälläisiä perusteita pro tanto, voimme huomata että vaikka kliseet ovat usein huono asia niin silti jotkut elokuvat käyttävät kliseitä aivan mainiosti, tarkoituksella ja vaivaa nähden. Ja ilman tätä normaalia taidekriitikko ilmaisee vain oman mielipiteensä.
Jos arvostelu tai arviointi ovat vain yhden ihmisen mielipiteitä, eikä siitä voi yleistää taidetta koskevia ohjeistuksia tai ymmärrystä. Tämä taas kyseenalaistaa sen miksi on ylipäätään tarvetta koko taidekritiikille. Maksetaanko sitä jollekulle ihan oikeaa rahaa, vaikka hänen tekemänsä on todennäköisemmin, vahvemmin ja enemmän illuusiota kuin uskontojen dogmatiikka?
Onkin kiinnostavaa että on mahdollista että arviot, etenkin jos ne ovat tähtimäärän antamista, ovat täysin subjektiivisia. Ihminen on omituinen sosiaalinen eläin joka kuitenkin käyttää elokuva-arviointeja päätöksenteossaan apuna kuin nämä lausunnot olisivat objektiivisia. Toisaalta voidaan uskoa että ihmisillä on jotain biologisia estetiikantajuun liittyviä piirteitä. Ja jos ei muuta niin ainakin kasvatus ja kulttuuri homogenisoi meitä jonka jälkeen taidekritiikki muuttuu sosiaalisuuden kautta joksikin josta voidaan yleistää vaikka se onkin subjektiivista.
Tiedenyyläys on objektiivista
Oma lähestymistapani arviointejen ja tulkintojen tekemiseen on sellainen että se toki suurelta määrin kiertää Isenbergin kuvaamia ongelmia. (Tai konventioita, konventio voi olla hyväkin, se että jokin on yleistä voi olla myös hyvää.) Tämä näkyy jo varsin varhaisissa töissäni. Kun arvioin Pinien "Elfquest" -sarjakuvaa, minulta odotettiin kommenttia piirrosjäljestä ja jonkinlaista numeerista arviointia. Sen sijaan kaivoin esiin minkälaisia teemoja ja jännitteitä sarjassa oli. Kuvasin eri kirjoja eri näkökulmissa, esimerkiksi sitä kautta mikä on sadun "opetus" (eettinen) ja miten eräs teos itse asiassa toistaa klassisen Faust -tarinan. Kommentit olivat sitä että teksti ei ollut sitä mitä oli tilattu, mutta voisinko tehdä niitä lisää.
Tämä ratkaisuni on siitä kätevä että se kiertää haukkumiset ja kehumiset. Ja usein se että jotain analysoidaan filosofisesti luo ajatuksen siitä että teos on jotenkin sivistynyt ja arvostettava. En itse asiassa aivan hirveästi pitänyt "Elfquestista". Filosofinen analyysi esti minua haukkumasta teosta (joka taas olisi varmasti sotkenut ns. maksusuhteen) ja toisaalta se koettiin sen jälkeen arvokkaana.
Jos otamme elokuvan ja katsomme sitä miten hyvin elokuvan fysiikka on samaa kuin tosimaailmassa, käsitellään objektiivista asiaa. Toisaalta kun analysoidaan jonkin filosofista sisältöä syntyy kommentteja jotka näyttävät että onko tarinassa ristiriitaisuuksia vai onko se koherentti. Nämä taas ovat loogisia ehdottomuuksia. Ne eivät ole mielipidekysymyksiä. (Vaikka tosiasiassa näkökulmia on aivan käsittämättömän monia. Sellaisen valitseminen on jossain määrin mielivaltaa. Valitun kulman noudattaminen ... not so much.)
Isenberg reagoi huomioonsa sanomalla että taidekritiikin konventio on mallina näppärä. Mutta arvio on silti subjektiivinen. Toisin sanoen ei ole mitään normia hyvälle taiteelle. Mutta kun hyvä taidekriitikko antaa arvosanat ja sitoo siihen perusteita, niin me voimme valita pidämmekö näitä perusteita merkittävinä. Taidekriitikko voi myös ohjata huomiotasi seikkoihin joita et ole itse huomannut. Ja tätä kautta voit uudelleenarvioida teoksen. (Josta syntyy joskus kokemus siitä että ei osaisi itse tehdä sellaista. Ja joskus että olisihan se pitänyt huomata itsekin.) Taidekritiikki luo uusia näkökulmia ja näin voimme tehdä parhaan mahdollisen kokemuksen teoksesta kokonaisuutena. Lopullinen arvio on kuitenkin aina taiteen kokijan oma.
Tämä tarjoamani on tavallaan hyvin erilainen tapa tarttua Isenbergin tarjoamaan ongelmaan. Kun näkökulma siirretään pois mieltymyksistä saadaan taidekritiikkiä joksikin jossa taidekriitikon taidot pääsevät näytille. On hyvää ja huonoa taidekritiikkiä. Taidekritiikki muuttuu taidoksi ja vähemmän subjektiiviseksi. Olen tässä hyvin vahvasti samaa mieltä kuin Beardlsley teoksessa "On the generality of Critical Reasons". Hän esittää että taide on muutakin kuin pitämistä. Hänestä on oleellisesti eri asia pitää taideteoksesta kuin tiedostaa että se on taiteellisesti arvokas tai hyvin tehty. Tämä on helpohkoa demonstroida sillä että esimerkiksi minä nautin monista elokuvista jotka ovat oikeasti hirveän huonoja. Niistä tulee naurettavia ja siksi katsomisen arvoisia. Tai jopa aidosti hyvältä tuntuvia elokuvia, sellaisia joiden pitämistä hieman häpeää. Ja toisaalta moni selkeästi taitava ja syvällinen teos ei miellytä minua vaikkapa teoksen väärän maailmankuvan vuoksi.
Mutta onko objektisointi kätevää?
Netissä on elokuvien ja tietokonepelien tiedevirheitä, juonessa olevia aukkoja, inkonsistenssia ja kliseitä listaava "CinemaSins". Siinä on otettu kohtauksia ja yläkulmassa on syntilaskuri. Tämä voidaan nähdä jonain joka on äärimmillään valitsemaani näkökulmaa. Se on toki huumorikanava, mutta itse asiassa siinä voidaan nähdä vakavan taidekritiikin piirteitä. Onko se jotenkin oleellisesti parempaa taidekritiikkiä kuin mieltymysnäkökulmaan jämähtänyt, myös komediallinen, "Screen Junkiesin" "HonestTrailers"? (Itse pidän molemmista. Joskin minun on vaikeaa pitää niitä taidekritiikkinä. Vaikka niissä on paljon taidekritiikin piirteitä. Tämän blogauksen kannalta demonstroivilla tavoilla. Ne ovat kuitenkin huumorikanavia.)
"CinemaSins" on erittäin pedanttinen ja on esimerkiksi vaikeaa olla erimielinen siitä että "Titanic" -elokuvassa mainitaan järvi jota ei ollut Titanic -laivan uppoamisen aikana ollut olemassa. Ja tämänlainen puute historiallisessa elokuvassa ei ainakaan tee siitä parempaa ja huolellisemmin tehtyä. Se ei toki ole monista kovin mielenkiintoinen tai tärkeä detalji. Lopputulos on "objektiivinen" tai ainakin "mielipideriippumaton". Tuon tyylistä lähestymistapaa moititaankin helposti hiustenhalonnaksi. Kenties siksi että sitähän se on.
Oma näkemykseni on omani.
Itse näen että taidekritiikin hyvyys tiivistyy "joksikin hieman muuksi". Nähdäkseni kyseessä on enemmänkin taidekritiikin pragmaattisuus. Elokuvissakäynti on arkielämää. Sen voi tehdä jouhevaksi ja miellyttäväksi. Ja nimenomaan niin että kritiikki rikastaa katsomiskokemusta. Itse luokittelen että jotkut lähestymistavat elokuvanteossa ovat ongelmallisia.
Esimerkiksi juonipaljastukset ovat siitä erikoisia että kun ne kertoo, ei ole kiinnostusta palata asiaan. (En muuten ole pitänyt pelkistä juonitiivistelmistä ekaluokan jälkeen. Spoilerit ärsyttävät monia, minä pidän niitä kiusallisina ja jossain määrin triviaaleina.) Juonipaljastukset voivat jopa vähentää taideteoksen arvoa. Toisaalta juoni on teoksissa pinnallisinta. (Eräs pinnallisin tietämäni lukija sanoo että hän ei koskaan lue kirjoja uudestaan koska hän saa niistä kaiken irti kertalukemisella. Ensilukemalla saa kuitenkin juonen ja juonenkäänteet. Itse näen että hyvä teos vaatii monta lukukertaa. Toisaalta elokuvia voi seurata immersiivisesti ja tässä juonipaljastus on kyllä ongelma.)
Juonipaljastukset tuottavat ikävän asian, riesan joka pitää oikeuttaa jollain. Juonipaljastukset ovat usein tarpeen jotta voidaan tehdä kannanottoja vaikkapa teoksen maailmankuvasta tai sisäisestä logiikasta. Filosofinen näkökulma teoksiin lisää niihin asioita, joten juonen paljastamisesta seurannut uhraus on perusteltu. Eli ihmiseltä ei poisteta yllätystä vaan hän voi ikään kuin katsoa koko elokuvan siten että tausalla on "jotain suurempaa". Moni pitää tälläisiä katsomisia rikkaampina kuin pelkkää juonen katsomista.
Siksi en pidä "CinemaSinsiä" tai nörttien tiedevirhelistauksia taidekritiikkinä. On enemmänkin niin että jos etsii fysiikkavirheitä televisiosarjasta, niin harjoittelee fysiikkaan liittyviä taitoja. Ei taidekritiikkiä vaan itse asiassa harjoittaa fysiikan mallien sisäistämistä ja osaamista käyttäen apuvälineenä vaihtoehtotodellisuutta jonka vaikka televisio iloksemme tuo. ; Virheiden tiedostaminen vähentää katsomisnautintoa. Toisen keksimän virheen spottaamisesta ei myöskään tule samanlaista löytämisen iloa kuin samaisen virheen itse löytämisestä.
En itse asiassa yleensä hauku tulkinnoissani taidetta. Ja noin muutoin minua ei tunneta hienotunteisuudestani. Syynä ei ole se että välittäisin ihmisten tunteista. Sen sijaan suhtaudun taiteeseen siten että se ei edes väitä olevansa totta. Tämä tietty irrallinen asenne todellisuudesta erottaa taideteokset maailmankuvista, poliittisista mielipiteistä ja uskonnoista. Eli asioista joita ei yleensä pidetä taideteoksina sanan vahvimmassa mielessä. Vaikka teoriassa voi olla kiinnostavaa miettiä onko Suomen budjettiriihen esitykset taideteoksia ja suorittaako eduskunta jonkinlaista performanssitaidetta.) Taidekritiikki on yksinkertaisesti sitä että niistä saa joko suosituksen jota seuraa tai ei. Tai sitten ne antavat katsojalle jotain niin että hänestä on kivempi nähdä teos arvion lukemisen jälkeen kuin ennen sitä.
Tunnisteet:
Beardsley,
Chandler,
dogma,
elokuvat,
Hume,
immersio,
Isenberg,
juoni,
klisee,
mielipide,
objektiivisuus,
Pini.R,
Pini.W,
pinnallisuus,
pragmatismi,
sarjakuvat,
subjektiivisuus,
taide,
tulkinta
sunnuntai 28. kesäkuuta 2015
Valtaistuinpelistä
On yleistä tietoa että suurin osa fantasiakirjallisuudesta on hirvittävän huonoa. Fantasia on lajityypeistä se, joka kerää C. S. Lewisin kaltaisia uskonnollisen allegorian levittäjiä, joiden ateistinen vastine on Philip Pullman. Fantasia on lajityyppi jossa on paljon kliseitä. Nämä kliseet ovat jossain määrin lajityypin turma. On tietyllä tavalla hävettävää että Tolkien teki rikkaan matkakertomuksen jota lajityyppi on sittemmin toistanut niin että suuri osa kirjoista koostuu erilaisiin paikkoihin menemisestä ja erilaisten arkkityyppi-kliseiden kohtaamisesta.
En ole seurannut George Martinin kirjoihin perustuvaa "Game of Thronesia". Olen odottanut että se on sitä tavallista tylsää fantasiaa. Suosio ei ole minulle mainos. Ja saamieni kommenttien perusteella olen odottanut sitä sarjana joka keskittyy saippuaoopperamaiseen juonitteluun, jossa keskitytään tarinan sijasta yllättäviin käänteisiin. Olen toki nähnyt siitä muutamia jaksoja sieltä täältä, mutta tätä sarjaa ei selvästi voi katsoa tällä tavalla. Kaikki vaatii kontekstia. Esimerkiksi näin prinssin myrkytykseen päättyvän hääjakson ilman kontekstia ja esityksessä ollut kääpiöiden taisteluesitys oli vain hölmöilyä. Kun edeltävät tapahtumat oli tiedossa, siinä oli yllättävän paljon kaikenlaista. (Tosin sarjassa on jo jakso-sieltä-toinen-täältä -näkökulmassa erinomainen kääpiö.) Itse asiassa sarja on niin hyvä että se menestyisi vaikka se jättäisi tissit näyttämättä. (Joskin toivon että ei.)
"Game of Thrones" on maineeltaan sarja jossa ei saisi ottaa suosikkeja koska ne tuppaavat kuolemaan. Sarjasta kertovat korostavat usein yllättäviä kuolemia. Joka luo mielikuvan siitä että sarja nojaisi tämän yllätyselementin varaan. Tosiasiassa sarjaa ei kuitenkaan tuoteta pelkästään kehittelemällä juonenkäänteitä ja käyttämällä tšehovin aseita.
* Pieni katsominen kertoo pinnallisuuden korotaminen ei ole epäuskottavaa. Sarjaa katsoessa esimerkiksi nähdään maahan pimpin muotoon aseteltuja jäätyneitä ruumiita, alastomuutta, insestiä, dekapitaatiota, toista insestiä, lapsensurman yrittämistä. Ja tämä oli vasta ensimmäinen episodi.
* Sarjan tehoelementit näyttävät olevan iskulausemaiset motot (Winter is Coming!), tissit, Ja vähänkin tarkkaavaisempi (esimerkiksi valvetila riittää) katsominen paljastaa että Martinilla on jotain hyvin erikoista kikkeleitä ja niiden irtileikkaamista kohtaan. Sarjassa on väkivaltaa, kastraatiota, insestiä, homoseksuaalisuutta, homoinsestiä, tissejä ja mother fucking lohikäärmeitä..
Sarja siis toki käyttää pinnallisia tehokeinoja. Sarjassa esimerkiksi tapetaan ihmisiä kesken klassisen kostojuonikehittelyn. Hahmot eivät saa ikään kuin klassista juonta ratkottua. Mutta tämä on vain pintaa. Hyvin usein hahmot kuolevat vasta kun ne ovat jollain tavalla virittäneet osansa tarinassa. Esimerkiksi Ned Starkin kuolema voidaan nähdä sitä kautta että hän oli tehnyt roolinsa ja hänen elossapysymisensä voisi itse asiassa jopa haitata tarinaa.
* Tosin tarinaa oikeasti haittaa se, että hahmoja on niin paljon että tosiasiassa muistan tyypit rooleinaan. "Palovammatyttö", "insestikuningatar", "Sipulisalakuljettaja", "kääpiö", "lumipalloleikkiä leikkivä punapää"...
Näin tarkemman seuraamisen jälkeen voin sanoa että sarja näyttää siltä että sen kohdalla on ensin suunniteltu maailmaa. Ja tätä paljastetaan hieman. Koko ajan on tunne siitä että asioiden takana on suurempia tapahtumia ja asioita. Syynä on se, että hahmoihin on panostettu ja myös maailmaa on suunniteltu enemmän kuin olisi pelkän kirjan tuottamiseksi tarpeen. Tästä syntyy luonnollisesti näppärä rinnastus Tolkieniin joka paitsi kirjoitti paljon Keski-maan historiasta, niin myös esimerkiksi suunnitteli kansoille kielet ja kulttuurit.
Jos joku hahmo kuolee, se on yleensä pienempi hahmo. Tai sitten se on suurempi hahmo joka on saanut tarinallisen osuutensa kerrottua ; Tästä ainoana poikkeuksena on Jon Snown kuolema. Joka ei ole itse asiassa ilmiselvyys. Muutoin "Game of Thrones" onkin sarja jossa kuka tahansa keskeinen hahmo voi kuolla. Kunhan on Ned Stark. Ned Starkin ystävä. Ned Starkin vaimo. Ned Starkin poika. Ned starkin miniä. Ned Starkin perhekoira joka on kyllä teknisesti helvetinmoinen susi ... Muutoin kuolleeksi keskeiseksi hahmoksi pääsee likimain vain päätymällä Arya Starkin tappolistalle. (Lukuunottamaatta kääpiöille vittuilua joka ei ole koskaan hyvä ajatus.)
Se, miten paljon tarinankerronnallista piilotietoa ladataan asioihin, on kenties demonstroitava jotenkin. Sarjan maailmaa syväluotaavat faniteoriat ovat niin runsaita, että jo niiden olemassaolo paljastaa sen miten paljon "Game of Thronesin" maailmaan mahtuu. Tähän liittyen otan esille oman näkemykseni tarinan syvästä juonesta. Se voi olla väärä. Mutta jo se että tämälaisen tulkinnan pystyy tekemään annetusta aineistosta vihjaa siihen että maailma on rikkaampi kuin kasa kliseitä levittelemässä tissejä, yllättäviä kuolemia ja kastraatiovitsejä.
You know nothing, Jon Snow.
Jos mietitään Jon Snowta hän on ollut selvästi hyvin keskeinen hahmo. Häntä esitellään Starkien äpäränä. Jolle ei ole annettu Starkin nimeä. Jon Snown äidistä ei kerrota oikein mitään. Eddard "Ned" Stark ei kuitenkaan vaikuta hahmolta joka siittäisi vahinkolapsia. (Oli sitten miten Boromir tahansa hän.) Lordi Stark on hahmo jota ajaa kunnia, jopa typeryyteen asti. Hänen suhteensa vaimoonsa on kaikkea muuta kuin huono. Stark kertoo kuningas Baratheonille että Jon Snown äidin etunimi on Wylla. Mutta ei suostu täsmentämään tai kertomaan naisesta edes hänen ulkonäköään. Tarinan mukaan Stark oli atistellut Baratheonin rinnalla ja elänyt yhden yön huuman. Ja ottaa sitten syntyneen äpärän hoiviinsa. Myöhemmin Stannis "palovammatytön isä" Baratheon kuvaa että tämänlainen käytös ei osuisi Starkin luonteeseen.
Onkin todennäköistä että Jon Snown äiti on kuningas Baratheonin elämän syvin rakkaus, Lyanna Stark. Nainen joka kuoli. Jon Snown isä sen sijaan on Rhaegar Targaryen. Mies joka oli perimässä rautavaltaistuinta. Em. "juoppokuningas" Baratheonin vihollinen. Sarja esittää Rhaegarin ja Lyannan välille syvän intiimin suhteen. Jopa virallinen historia kertoo että Rhaegar olisi kidnapannut Lyannan. Ja tähän liittyi Robert's Rebellion jonka tarkoituksena oli saada Luanna takaisin. Kidnappaustarina on vahva. Mutta ei uskottava kun kuulee Rhaegarista kerrottuja tarinoita. Hän on jopa "bordellihemmo" Baelishin turnajaiskuvaelmassa kaunis ja ritarillinen. Ja jopa tässä tarinassa hän antaa turnajaisvoiton, sinisiä kukkia, vaimonsa sijasta ... Lyanna Starkille.
Tämä yhteys on siis jotain jota edes "voittajien kirjoittama historia" ei ole voinut pyyhkiä pois. Lyannan pelastajat löysivät naisen kuolevana. (Kenties synnyttäessään lasta tai lapsia.) Tämän jälkipyykissä Robert Baratheon nousee valtaan ja ryhtyy siihen mitä osaa parhaiten, juoppokuninkaaksi.
* Tuossa vaiheessa kuollutta Rhaegaria kehutaan rohkeaksi ja hyveelliseksi, etenkin sarjan erityisen hyveelliset hahmot kehuvat häntä menneistä kertoillessaan. Kerrotaan että Rhaegar taisteli hyveellisesti, Rhaegar taisteli rohkeasti ja Rhaegar kuoli. Kerrottiin että hän piti laulamisesta eikä taistelusta ja että hän lauloi ja sai siitä rahaa ihmisiltä. Ja hän käytti näitä rahoja hyväntekeväisyyteen ja hauskanpitoon ja muihin kivoihin asioihin.
Jos kidnappaustarina on jäljellä, on huomattava että tarinoita on varmasti haluttu pyyhkiä. Mutta "kidnappaus" on ollut niin merkittävä Koska Jon Snow sotkisi virallisen kruununperimysjärjestyksen. Lisäksi kuninkaan henkilökohtainen rakkaus Jon Snown äitiin johtaa varmasti haluun tappaa lapsi. Joka varmasti sotisi Starkin vahvaa periaatteellisuutta vastaan. Toisaalta Jon Snow olisi myös hänen kauhistuttavimman vihollisensa jälkeläinen joten tässäkin mielessä kuninkaalla voisi olla henkilökohtaisiakin kaunoja asian korjaamiseksi. Kuolleen sisaren kunnian puolustaminen sopisi kuvioihin.
On hyvä huomata miten Jon Snow saa erikoisia miekkoja kokeneilta vartiomiehiltä, niiltä jotka ovat riittävän vanhoja voidakseen tietää asioita. Lisäksi voidaan katsoa miten hän saa ensimmäisen tuotantokauden alussa toppuuttelua kun hän haluaa vannoa valan yövartiomiehiksi. Hän kun joutuu heittämään lisääntymisen sikseen. Hänelle vihjataan että kenties jos hän tietäisi niin hän kenties suhtautuisi asiaan eri tavalla. Kenties tämä on syvempi vihjaus kuin pelkkä vihje siitä että neitsyys on kunnioitettava ja helppo pitää jos ei tiedä miten kivaa paneminen on. Mutta mitäpä Jon Snow tietäisi?
Because the night is long and full of terrors.
Tämä sotkee monia asioita. Sillä sarjassa on vahvasti toistuva teema jäästä ja tulesta. ("Ice and fire"). Teema vaikuttaa siltä että maailmassa on vastakkaisia voimia. Kun talvi tulee, tulee pimeää ja kylmää. Tulee esimerkiksi jääzombieita ja kuolleet muuttuvat sellaisiksi.
Toisaalta maailmassa on myös varsin viheliäinen tulta palvova uskonto. Jonka jumala R'hllr on siitä hieno että hänen nimessään herätetään kuolleita, taistellaan leimuavilla miekoilla, nähdään tulevaisuuteen tuijottamalla liekkejä. Ja tuotetaan varjoassassiinejä kiusaamaan ylikasvaneita naisritareita. Uskonto jossa ihmisiä poltellaan roviolla ja korostetaan että tuli antaa valoa ja lämpöä, mutta miten valo heittää varjoja ja voidaan tehdä kauheuksia. Samalla kun asiat ovat joko hyviä tai pahoja.
Voidaan nähdä että nämä ovat kilpailevat puolet. (Mikä on siitä ikävää että kummallakaan puolella ei haluaisi olla.) Tärkeää on että uskonto on selvästi legitiimi verrattuna vaihtoehtoon, seitsemään Jumalaan. Joista ei oikeastaan tiedetä muuta kuin nimet/ammatit hääseremonian kautta. (Tosin näen että sarjan tärkeimmät hahmot ovat näiden roolien edustajia. Ja heidät tiedetään tärkeiksi koska he ovat näiden roolien mukaisia.) Maailman "pappi, lukkari, talonpoika, kuppari..." ei kuitenkaan tee ihmeitä. Sen uskonnon suurin mahti näyttäytyy suurvarpusessa joka vaikuttaa lähinnä jonkinlaiselta Savonarolan analogilta.
Väitän että tulen jumaluudella on oleellinen merkitys jääzombieita vastaan taistelussa. Ja siinä missä suuri osa kansasta lähettää pikkurikollisensa muurille vartioimaan ja päättävät tehdä tärkeämpiä asioita (henkilöstä riippuen, insesti, homoseksuaalisuus, homoinsesti, kastraatio, tappaminen) tulen palvojat ovat oikeasti keskittymässä huomiota tähän. Talvi on todellakin tulossa. Ja siihen pitää varustautua. Kenties keinoja kaihtamatta.
Tulen kautta saadaan viestejä, vihjeitä ja profetioita. Ja näkisin että Stannis Baratheon on tärkeä koska hänellä on kaukaisia Targaryen -sukulaisia. (Tällä suvulla on selvästi erityinen suhde tuleen. Todellinen edutaja ei kuolisi edes sulaan kultaan. Ja voi nousta roviolta alastomana lohikäärmeiden kanssa. Lohikäärmeiden jotka syöksevät tulta.) Näkisin että tähänastisten jaksojen perusteella julma tulen ylipappi, "iilimatopervoilija" Melisandre ei ole kovin kummoinen profeetta. Hän saa selvästi jotain aitoja vihjeitä tuleen tuijottaessaan. Mutta hän yllättyy ja selittelee monessakin kohdassa aivan ilmiselvästi. Jos tässä kontekstissa mietitään minkä vuoksi Stannis tekee niitä omituisia rituaalejaan on siinä että Melisandre tietää pelastuksen merkit. Hän tietää millä ehdoin "Messias/pelastaja" on. Ja sen sijaan että hän kiertäisi maailmaa ja näkisi kuka toteuttaa vihjeet, hän sen sijaan yrittää rakentaa väen väkisin niin että Stannis toteuttaa ennustuksen lupailemia asioita.
Melisandren motiivit ovat tuntuneet omituisilta. Hän oli hyvin pitkään ja syvästi Stannisin hovissa. Ja hän poistui paikalt hyvin äkkiä juuri ennen Stannisin perikatoa. Joku voisi ihmetellä mikä poliittinen agenda tässä on ollut taustalla. Onkin luultavaa että syy ja motiivi tempulle ei ole poliittinen. Hän etsii pelastajaa ja yrittää luoda sellaisen. - Tällä on tietenkin syvä merkitys koska Jon Snown äidin suhde takaa että hän on Targaryanien sukua. Se selittää miksi hän saa miekan jolla jostain syystä voi tappaa jääzombieita. (Hänkin varmasti toteuttaa seikkailuissaan niitä ennustuksia mutta ilman pakottavaa yrittämistä. Ne ovat tunnusmerkkejä eikä jotain reseptejä pelastajalle.)
Tämä profeetallisuus on tietenkin siitä omituista että viimeisin tuotantokausi päätyi johonkin joka äärimmäisen vahvasti vaikuttaa Jon Snown murhalta. Jos tämänlainen kasa taustahistoriaa poistetaan, olisi Jon Snown kuolema todella yllättävä. (Ja vihjaisi että kenties maailman pelastaa jäältä tummatukkaisen miehen sijasta blondi tyttö.) Itse tosin uskon vielä toistaiseksi, että Jon Snow pelastuu jotenkin erikoisesti. Sillä sarjassa ei ole kysymys satunnaisista kuolemista. Tosin jos Snow kuolee oikeasti, kyseessä on joka tapauksessa - vaikka oma tulkintani olisi vääräkin - television historian antiklimaattisimmista päähenkilöiden kuolemista.
On erikoista miten sarjassa Winterfell on käännetty koko ajan Talvivaaraksi. Kas kun Jon Snowta ei ole nimetty Pekka Peräksi. Joka kyllä ei tiennyt kovin paljoa.
Tunnisteet:
draaman kaari,
fantasia,
klisee,
Lewis,
Martin,
Pullman,
sankari,
tarinankerronta,
televisiosarjat,
Tolkien,
Tšehov,
tulkinta,
yllättyminen
maanantai 27. huhtikuuta 2015
Onko pelikulttuuri seksistinen ja aggressiivinen vihakulttuuri?
"Tämä Päivä" -blogissa kirjoitettiin tietokonepelien ja seksismin suhteesta. Hänen kirjoituksensa tekee sen jaottelun, jota tarpeettoman usein ei tehdä. Hän käsittelee sitä aiheuttaako pelaaminen seksismiä. Ja tästä erillisenä kysymyksenä hän käsittelee sitä onko peleissä seksismiä. Jaottelu on mielestäni äärimmäisen tarpeellinen. Sillä hyvin usein pelikritiikki - ja kääntäen sen puolustaminen - menee klimpiksi jossa pelikulttuurin seksismi ja pelaajien seksistisyys ja muu menevät sekaisin niin että ne ovat ikään kuin synonyymejä.
Luinkin huvittuneena tekstistä lainauksen "Asiasta on kelvotontakin tutkimustietoa, kuten tutkimuksia jossa pojille on näytetty seksuaalista sisältöä ja siitä seurannut hetkellinen panetus on päätetty tulkita seksismiksi." ... "Tutkimuksessa ei löydetty korraleetiota seksististen vastausten ja pelaamisharrastuksen välillä." (Typo lainatussa tekstissä.) On kiinnostavaa huomata että halu kontrolloida ajatuksia yhdistetään tekoihin. Ne eivät ole yksi ja sama. Moralismissa tosin voi olla ns. uskonnollisia sävyjä, ja silloin voi muistaa että Pascal Boyerin "Ja ihminen loi jumalat" -teos kertoo että strateginen tieto, eli mm. henkilön nolot salaiset ajatukset joita hän ei julkisesti halua kertoa, ovat uskonnoille äärimmäisen tärkeitä ja tavallisia.
1: Mieleeni tuli (pun intended) pornografiasta tehdyt tutkimukset joissa on havaittu jännittäviä asioita : Julie Bindel on löytänyt yhteyden jossa pornografia totuttaa ihmisiä rivomielisempään ja rivomielisempään materiaaliin. Näin ollen pornoa katsova tottuu katsomaan perversimpää pornoa. Toisaalta käyttäytymistä tarkkailevat tutkimukset näyttävät erikoisen yhteyden : Pornografia vähentää seksuaalirikoksia. Milton Diamondin "The effects of Pornography: An International Perspective" näyttää että "epidemologiset" rikostilastot näyttävät tukevan sitä että porno vähentää seksuaalirikollisuutta. Jostain syystä kun pelien ja pornon kohdalla puhutaan naisten oikeuksista, ei katsotakaan mitä naisille tapahtuu, vaan sitä mitä salaisia ajatuksia jollakulla on yön pimeinä tunteinaan päässään.
Samoin on hyvä tiedostaa että tietokonepelien seksismi on itse asiassa tulkintaa. Ja että esimerkiksi Neito Pulassa -rakenne on seksistinen vain ehdoin "Naisen pelastaminen ei muutenkaan itsessään ole seksististä. Seksismiä olisi väittää ettei nainen voi pelastaa miestä tai että naisten kaappaamisessa on jotain hyväksyttävää."
Itse tosin painottaisin hieman enemmän siihen, että tulkinnat itse asiassa ovat harvoin mitään eksakteja asioita. Jos otetaan vaikka klassinen rivopeli "Custer's Revenge", jossa pikseligrafiikkaukossa lännenhattu ja kikkeli ovat näkyvimmät piirteet. Ja jossa pitää väistellä nuolia ja päästä toisessa päässä olevan pikselikaktuksen luo jossa sitten harrastetaan seksiä sidotun intiaaninaisen kanssa. Peli on rakenteeltaan paitsi seksistinen niin myös rasistinen. Grafiikka on kökköä, mutta tämänlainen ei kosketa oikein lainkaan pelin antamaa asennetta. Tästä huolimatta on hyvin vaikeaa sanoa onko peli seksistinen. Se voi itse asiassa olla sellainen. Mutta aivan yhtä hyvin kyseinen peli voitaisiin tulkita siten, että kyseessä on jonkinlainen makaaberi "kuollut vauva" -vitsi. Tällöin peli ei ratsasta seksismillä vaan sillä että seksismi on nimenomaan vastenmielistä. Myöhemmät pelit ovat tietenkin kertomuksellisempia ja niissä tulkinnanvaraisuutta on vähemmän. Mutta ei se ole täysin poistunut. Jokainen kulttuurikriitikko, kirjallisuudentulkitsija ja vastaava tietää tämän. (Edes minun blogini mielestäni äärimmäisen nerokkaat elokuva-analyysit eivät ole objektiivista tiedettä.) Usein tulkinnat kertovatkin enemmän tulkitsijasta kuin siitä mitä "elokuvat" tai "pelit" ovat kulttuurina ja taidemuotona.
On hyvä huomata että Sarkeesian on mielestäni hyvä taidekriitikko, mutta silti "Gamergate" oli keskusteluna asenteellista roskaa. (Eikä pelkästään siksi, että hän ei tunne "Assassins's Creed" -pelisarjan naiskuvaa, ja esitti tuota peliä kohtaan kerettiläisyyttä.) Ja tästä päästään moitteeseen.
"Tämän Päivän" tekstissä on kuitenkin yksi puute.
On asiallista katsoa tilastoja. Mutta on hyvä ymmärtää että ne eivät ole koko totuus. Keskiarvosta tulee helposti kaiken kuvaaja. Vihje tästä löytyy toki jo "Tämä Päivä" -blogin sinänsä hyvästä aiemmasta kirjoituksesta jossa kerrotaan, miten "Eli paikassa jota hallitsevat nörtit (tiedäthän pelokkaat, päivänvaloa kaihtavat, ujot, naisista unelmoivat, kellareissaan asuvat, betatason nörtit) oli yhtäkkiä joukko kaunopuheisia feministejä kertomassa miten seksistinen tämä paikka on. Yhtäkkiä tästä joukosta tehtiin paha sortajajoukko, mikä on erityisen naurettavaa kun huomioimme miten vuosikymmeniä naisia on yritetty houkutella pelien pariin. Kyseessä on yksi kilteimmistä ja ujoimmista ihmisjoukoista maailmassa ja he olivat yhtäkkiä myrkyllisiä ja vaarallisia misogynisteja." Toki tähän on helppo vastaus. Joku voisi sanoa että jollain tasolla ei pitäisi lähteä siitä että mietitään miksi pelimaailma selvästi koetaan seksistisenä sen sijaan että moitittaisiin naisia jotka kokevat jotenkin aidosti jotain oikeita tunteita subjektiivisesti päänsä sisällä ja tämä objektiivinen tosiasia olisi sitten jotenkin otettava huomioon. Ja jollain tasolla tämä vastaus on oikea, mutta väärällä tavalla.
Voidaan nimittäin nähdä jopa niin että tosiasiassa suurimmat ongelmat ovat tulkinnallisia. Ja nämä ovat maailmankuvallisia.
1: On turhaa ajatella että misogynisti olisi jotenkin naisia vihaava. Sen sijaan kulttuurissa voi todella olla naisia häiritseviä rakenteita joille miehet ovat sokeita. Ja koska he eivät osaa nähdä niitä, he eivät pidä toimintaansa mitenkään pahana tai ilkeänä. Ja tässä skeemassa omaa toimintaa helposti rationalisoi parhain päin. Syntyy mansplainingia.
2: Toisaalta aivan samoin voidaan sanoa että jos haluna on tulkita asia seksistiseksi, niin tämä on helppoa. Silloin tulkinta ja kokemus ei vain vastaa oikein mitään. Pitää kenties muuttaa omaa tulkintatapaa jos se tuottaa itselleen pahaa mieltä. ; Seksistinen tarina voidaan rakentaa siten että jos pelissä on kauniita naisia, kyseessä on naisen esineellistäminen. Mutta jos pelissä on komeita miehiä, se on toxic masculinity -mallin rakentamista miehille. Tulkintapotentiaalia riittää lähes yhtä paljon kuin "Custer's Revengessä". Ja jos tällä tiellä on, käytännössä mikä tahansa on seksismiä.
Mutta tartun asiaan siten että suuri osa kokemuksista on varmasti aitoja. Asian voi demonstroida vaikkapa sillä että ajattelee että maailmankuvallisissa malleissaan skeemautuneet ovat LAMPAITA. (Caps Lock vaadittu.) Jos tämänlaisia sanoja viljelee, syntyy varsin helposti tunnelma tietynlaisesta aggressiivisuudesta. Joku voi tuntea että tämä on jokin koulukiusaajatyylinen termi. Ja muutenkin ilmapiiri on mitä on. Rationaalinen ihminen saattaa rakentaa tästä kokemuksen siitä että väärät sanat johtavat huomion vääriin asioihin. Eli aggressiivinen keskustelija siirtää puheen aiheesta keskustelijoihin. Tämänlainen maailma on hyvinkin mahdollinen ja tämänlaiset tulkinnat hyvinkin todennäköisiä. (Empiiriesti koeteltu.) Ja jos tätä ihmettelee, niin syntyy tilanteita joissa syntyy ällistystä malliin "miksi vitussa he kokevat että olen aggressiivinen". Ja johon vastaus on "Maailma on väärin kalibroitu."
Ja tämä nähdäkseni on se syy mikä voidaan nähdä pelikulttuurin aggressiivisuuden taakse. Ja sen takana on kaksi suurempaa ilmiötä:
1: Pelaajia on paljon. Joten heissä on myös kusipäitä. Tilanne on itse asiassa tuttu uskontokeskustelusta. Tilastoissa keskiverto kristitty on varmasti aivan kunnollinen hahmo. Uskonnoilla on varmasti hyviäkin vaikutuksia ihmisten onnellisuuteen ja muihin asioihin. Siltikin tämä tilasto ei tee turhaksi tänään ilmestynyttä Aini Linjakummun "Uskonnon varjot" -teosta jossa korostetaan uskonnollisen väkivallan olemassaoloa, sekä sitä että uskonnollinen väkivalta on erityisen repivää koska se tehdään asiassa joka on ihmisen identiteetille tärkeä ja jota yleisesti pideätän hyvänä asiana. Ja se, että uskonnollisen väkivallan harjoittaja harvoin kokee itseään pahaksi. On helppoa katsoa että "eihän minun kaveripiirini" ja vedota kokemukseen ja mitätöidä uskontokritiikki. Samoin olisi helppoa tuomita koko uskonto ilmiönä demonisoimalla se lieveilmiöiden kautta. On oikeasti väärin puhua "tietokonepeleistä seksisminä". Se on aivan sama kuin keskustelisi siitä "ovatko televisio-ohjelmat komediallisia (vai tragediallisia)". Löytyy esimerkkejä suuntaan, mutta kysymys ei oikeastaan ole enää edes tulkinnasta vaikka oma näkemys onkin sidottu valikoituihin yksityiskohtiin. Pelaajia on liikaa ja pelejä liikaa erilaisia jotta voitaisiin sanoa että pelikulttuuri on yhtään mitään. Pelikulttuuri on pohjimmiltaan kaikkea. Ikäviä kokemuksia varmasti tulee eikä "pelikulttuuri ei korreloi seksismin kanssa" ole tässä muuta kuin yleinen tapa pestä oma käsi vastuusta. (Kysymys on samasta kuin koulukiusaajien kanssa. Ei heitä pidä ymmärtää ja kuvitella että he muuttuisivat. Heitä pitää rangaista! Ja tätäkään ei tehdä siksi että he muuttuisivat, vaan siksi että se tuntuu itselle hyvältä!)
2: Toisaalta jos katsotaan mitä minä teen kun pelaan. Olen saanut juuri "Shadow of Mordor" -pelin jota olen pelannut paljon. En ole hyvä pelaaja joten kiroilen paljon. Ja hyvässä pelissä vaikeustaso onkin sellainen että siinä on haastetta. Silloin onnistuminen tuntuu jossain. Tämä johtaa pakosti epäonnistumiskokemuksiin jotka sitten ovat nekin ärsyttäviä ja kiroiluaherättäviä. Etenkin kymmenennellä kerralla samaa kohtaa. (Ja miten monta kertaa se sama hyvin paha nemesis -vihollisörkki selviää henkihieverissä takaisin vaikka juuri päihitit-surmasit sen?) Massapeleissä kämmäily taas menee kahteen lokeroon. (a) Itsen kämmäilyä joka vituttaa etenkin kun kyseessä on tiimipeli ja (b) se, että muuten peli menee hyvin mutta sitten joku kädetön tampio mokaa usean tunnin työn tekemällä jotan typerää. Molemmissa ärsyttää. Ja tähän liittyy ... tietynlaista sanallista ilmaisua. Tässä kohden tulkintaskeema on kenties väärin kalibroitu.
Kun on sekä aggressiivisia ihmisiä että aggressiivista ilmaisua (jotka joskus tulkitaan helposti maskuliinisuutta korostavaksi sovinismiksi pelkästään siksi että ne ovat aggressiivisia koska joku jossain on ilmeisesti päättänyt että maskuliinisuus tarkoittaa aggressiivisuutta). Lisäksi tätä pahentaa se, että on selvää että mukana on niin seksistisiä ihmisiä kuin seksistisiä kirouksia joita ei ehkä pitäisi tulkita niin vahvaksi sovinismin hengen ydinmehuksi. Ja kun tämänlainen ilmaus syntyy, ei pidä ihmetellä jos ei enää puhuta peleistä vaan pelaajista. Sillä vaikka vain LAMPAAT harhautuvatkin aiheesta jonkun maukkaan yksittäisen sanan vuoksi - sen sijaan että kypsästi ymmärtäisivät että terve vastuullinen aikuinen ihminen tietää mikä tuossa sanassa on itseen osuvaa kritiikkiä ja mikä kertoo lähinnä sanojansa banaaliudesta - niin jossain määrin on varsin odotettavissa että ihmiset intoutuvat. Sillä kun puhutaan ihmisistä, puhutaan tunteista. Ja ne ohittavat yleensä järjen. Siinä mielessä olemme kaikki LAMPAITA. Maailmamme on väärin kalibroitu.
Luinkin huvittuneena tekstistä lainauksen "Asiasta on kelvotontakin tutkimustietoa, kuten tutkimuksia jossa pojille on näytetty seksuaalista sisältöä ja siitä seurannut hetkellinen panetus on päätetty tulkita seksismiksi." ... "Tutkimuksessa ei löydetty korraleetiota seksististen vastausten ja pelaamisharrastuksen välillä." (Typo lainatussa tekstissä.) On kiinnostavaa huomata että halu kontrolloida ajatuksia yhdistetään tekoihin. Ne eivät ole yksi ja sama. Moralismissa tosin voi olla ns. uskonnollisia sävyjä, ja silloin voi muistaa että Pascal Boyerin "Ja ihminen loi jumalat" -teos kertoo että strateginen tieto, eli mm. henkilön nolot salaiset ajatukset joita hän ei julkisesti halua kertoa, ovat uskonnoille äärimmäisen tärkeitä ja tavallisia.
1: Mieleeni tuli (pun intended) pornografiasta tehdyt tutkimukset joissa on havaittu jännittäviä asioita : Julie Bindel on löytänyt yhteyden jossa pornografia totuttaa ihmisiä rivomielisempään ja rivomielisempään materiaaliin. Näin ollen pornoa katsova tottuu katsomaan perversimpää pornoa. Toisaalta käyttäytymistä tarkkailevat tutkimukset näyttävät erikoisen yhteyden : Pornografia vähentää seksuaalirikoksia. Milton Diamondin "The effects of Pornography: An International Perspective" näyttää että "epidemologiset" rikostilastot näyttävät tukevan sitä että porno vähentää seksuaalirikollisuutta. Jostain syystä kun pelien ja pornon kohdalla puhutaan naisten oikeuksista, ei katsotakaan mitä naisille tapahtuu, vaan sitä mitä salaisia ajatuksia jollakulla on yön pimeinä tunteinaan päässään.
Samoin on hyvä tiedostaa että tietokonepelien seksismi on itse asiassa tulkintaa. Ja että esimerkiksi Neito Pulassa -rakenne on seksistinen vain ehdoin "Naisen pelastaminen ei muutenkaan itsessään ole seksististä. Seksismiä olisi väittää ettei nainen voi pelastaa miestä tai että naisten kaappaamisessa on jotain hyväksyttävää."
Itse tosin painottaisin hieman enemmän siihen, että tulkinnat itse asiassa ovat harvoin mitään eksakteja asioita. Jos otetaan vaikka klassinen rivopeli "Custer's Revenge", jossa pikseligrafiikkaukossa lännenhattu ja kikkeli ovat näkyvimmät piirteet. Ja jossa pitää väistellä nuolia ja päästä toisessa päässä olevan pikselikaktuksen luo jossa sitten harrastetaan seksiä sidotun intiaaninaisen kanssa. Peli on rakenteeltaan paitsi seksistinen niin myös rasistinen. Grafiikka on kökköä, mutta tämänlainen ei kosketa oikein lainkaan pelin antamaa asennetta. Tästä huolimatta on hyvin vaikeaa sanoa onko peli seksistinen. Se voi itse asiassa olla sellainen. Mutta aivan yhtä hyvin kyseinen peli voitaisiin tulkita siten, että kyseessä on jonkinlainen makaaberi "kuollut vauva" -vitsi. Tällöin peli ei ratsasta seksismillä vaan sillä että seksismi on nimenomaan vastenmielistä. Myöhemmät pelit ovat tietenkin kertomuksellisempia ja niissä tulkinnanvaraisuutta on vähemmän. Mutta ei se ole täysin poistunut. Jokainen kulttuurikriitikko, kirjallisuudentulkitsija ja vastaava tietää tämän. (Edes minun blogini mielestäni äärimmäisen nerokkaat elokuva-analyysit eivät ole objektiivista tiedettä.) Usein tulkinnat kertovatkin enemmän tulkitsijasta kuin siitä mitä "elokuvat" tai "pelit" ovat kulttuurina ja taidemuotona.
On hyvä huomata että Sarkeesian on mielestäni hyvä taidekriitikko, mutta silti "Gamergate" oli keskusteluna asenteellista roskaa. (Eikä pelkästään siksi, että hän ei tunne "Assassins's Creed" -pelisarjan naiskuvaa, ja esitti tuota peliä kohtaan kerettiläisyyttä.) Ja tästä päästään moitteeseen.
"Tämän Päivän" tekstissä on kuitenkin yksi puute.
On asiallista katsoa tilastoja. Mutta on hyvä ymmärtää että ne eivät ole koko totuus. Keskiarvosta tulee helposti kaiken kuvaaja. Vihje tästä löytyy toki jo "Tämä Päivä" -blogin sinänsä hyvästä aiemmasta kirjoituksesta jossa kerrotaan, miten "Eli paikassa jota hallitsevat nörtit (tiedäthän pelokkaat, päivänvaloa kaihtavat, ujot, naisista unelmoivat, kellareissaan asuvat, betatason nörtit) oli yhtäkkiä joukko kaunopuheisia feministejä kertomassa miten seksistinen tämä paikka on. Yhtäkkiä tästä joukosta tehtiin paha sortajajoukko, mikä on erityisen naurettavaa kun huomioimme miten vuosikymmeniä naisia on yritetty houkutella pelien pariin. Kyseessä on yksi kilteimmistä ja ujoimmista ihmisjoukoista maailmassa ja he olivat yhtäkkiä myrkyllisiä ja vaarallisia misogynisteja." Toki tähän on helppo vastaus. Joku voisi sanoa että jollain tasolla ei pitäisi lähteä siitä että mietitään miksi pelimaailma selvästi koetaan seksistisenä sen sijaan että moitittaisiin naisia jotka kokevat jotenkin aidosti jotain oikeita tunteita subjektiivisesti päänsä sisällä ja tämä objektiivinen tosiasia olisi sitten jotenkin otettava huomioon. Ja jollain tasolla tämä vastaus on oikea, mutta väärällä tavalla.
Voidaan nimittäin nähdä jopa niin että tosiasiassa suurimmat ongelmat ovat tulkinnallisia. Ja nämä ovat maailmankuvallisia.
1: On turhaa ajatella että misogynisti olisi jotenkin naisia vihaava. Sen sijaan kulttuurissa voi todella olla naisia häiritseviä rakenteita joille miehet ovat sokeita. Ja koska he eivät osaa nähdä niitä, he eivät pidä toimintaansa mitenkään pahana tai ilkeänä. Ja tässä skeemassa omaa toimintaa helposti rationalisoi parhain päin. Syntyy mansplainingia.
2: Toisaalta aivan samoin voidaan sanoa että jos haluna on tulkita asia seksistiseksi, niin tämä on helppoa. Silloin tulkinta ja kokemus ei vain vastaa oikein mitään. Pitää kenties muuttaa omaa tulkintatapaa jos se tuottaa itselleen pahaa mieltä. ; Seksistinen tarina voidaan rakentaa siten että jos pelissä on kauniita naisia, kyseessä on naisen esineellistäminen. Mutta jos pelissä on komeita miehiä, se on toxic masculinity -mallin rakentamista miehille. Tulkintapotentiaalia riittää lähes yhtä paljon kuin "Custer's Revengessä". Ja jos tällä tiellä on, käytännössä mikä tahansa on seksismiä.
Mutta tartun asiaan siten että suuri osa kokemuksista on varmasti aitoja. Asian voi demonstroida vaikkapa sillä että ajattelee että maailmankuvallisissa malleissaan skeemautuneet ovat LAMPAITA. (Caps Lock vaadittu.) Jos tämänlaisia sanoja viljelee, syntyy varsin helposti tunnelma tietynlaisesta aggressiivisuudesta. Joku voi tuntea että tämä on jokin koulukiusaajatyylinen termi. Ja muutenkin ilmapiiri on mitä on. Rationaalinen ihminen saattaa rakentaa tästä kokemuksen siitä että väärät sanat johtavat huomion vääriin asioihin. Eli aggressiivinen keskustelija siirtää puheen aiheesta keskustelijoihin. Tämänlainen maailma on hyvinkin mahdollinen ja tämänlaiset tulkinnat hyvinkin todennäköisiä. (Empiiriesti koeteltu.) Ja jos tätä ihmettelee, niin syntyy tilanteita joissa syntyy ällistystä malliin "miksi vitussa he kokevat että olen aggressiivinen". Ja johon vastaus on "Maailma on väärin kalibroitu."
Ja tämä nähdäkseni on se syy mikä voidaan nähdä pelikulttuurin aggressiivisuuden taakse. Ja sen takana on kaksi suurempaa ilmiötä:
1: Pelaajia on paljon. Joten heissä on myös kusipäitä. Tilanne on itse asiassa tuttu uskontokeskustelusta. Tilastoissa keskiverto kristitty on varmasti aivan kunnollinen hahmo. Uskonnoilla on varmasti hyviäkin vaikutuksia ihmisten onnellisuuteen ja muihin asioihin. Siltikin tämä tilasto ei tee turhaksi tänään ilmestynyttä Aini Linjakummun "Uskonnon varjot" -teosta jossa korostetaan uskonnollisen väkivallan olemassaoloa, sekä sitä että uskonnollinen väkivalta on erityisen repivää koska se tehdään asiassa joka on ihmisen identiteetille tärkeä ja jota yleisesti pideätän hyvänä asiana. Ja se, että uskonnollisen väkivallan harjoittaja harvoin kokee itseään pahaksi. On helppoa katsoa että "eihän minun kaveripiirini" ja vedota kokemukseen ja mitätöidä uskontokritiikki. Samoin olisi helppoa tuomita koko uskonto ilmiönä demonisoimalla se lieveilmiöiden kautta. On oikeasti väärin puhua "tietokonepeleistä seksisminä". Se on aivan sama kuin keskustelisi siitä "ovatko televisio-ohjelmat komediallisia (vai tragediallisia)". Löytyy esimerkkejä suuntaan, mutta kysymys ei oikeastaan ole enää edes tulkinnasta vaikka oma näkemys onkin sidottu valikoituihin yksityiskohtiin. Pelaajia on liikaa ja pelejä liikaa erilaisia jotta voitaisiin sanoa että pelikulttuuri on yhtään mitään. Pelikulttuuri on pohjimmiltaan kaikkea. Ikäviä kokemuksia varmasti tulee eikä "pelikulttuuri ei korreloi seksismin kanssa" ole tässä muuta kuin yleinen tapa pestä oma käsi vastuusta. (Kysymys on samasta kuin koulukiusaajien kanssa. Ei heitä pidä ymmärtää ja kuvitella että he muuttuisivat. Heitä pitää rangaista! Ja tätäkään ei tehdä siksi että he muuttuisivat, vaan siksi että se tuntuu itselle hyvältä!)
2: Toisaalta jos katsotaan mitä minä teen kun pelaan. Olen saanut juuri "Shadow of Mordor" -pelin jota olen pelannut paljon. En ole hyvä pelaaja joten kiroilen paljon. Ja hyvässä pelissä vaikeustaso onkin sellainen että siinä on haastetta. Silloin onnistuminen tuntuu jossain. Tämä johtaa pakosti epäonnistumiskokemuksiin jotka sitten ovat nekin ärsyttäviä ja kiroiluaherättäviä. Etenkin kymmenennellä kerralla samaa kohtaa. (Ja miten monta kertaa se sama hyvin paha nemesis -vihollisörkki selviää henkihieverissä takaisin vaikka juuri päihitit-surmasit sen?) Massapeleissä kämmäily taas menee kahteen lokeroon. (a) Itsen kämmäilyä joka vituttaa etenkin kun kyseessä on tiimipeli ja (b) se, että muuten peli menee hyvin mutta sitten joku kädetön tampio mokaa usean tunnin työn tekemällä jotan typerää. Molemmissa ärsyttää. Ja tähän liittyy ... tietynlaista sanallista ilmaisua. Tässä kohden tulkintaskeema on kenties väärin kalibroitu.
Kun on sekä aggressiivisia ihmisiä että aggressiivista ilmaisua (jotka joskus tulkitaan helposti maskuliinisuutta korostavaksi sovinismiksi pelkästään siksi että ne ovat aggressiivisia koska joku jossain on ilmeisesti päättänyt että maskuliinisuus tarkoittaa aggressiivisuutta). Lisäksi tätä pahentaa se, että on selvää että mukana on niin seksistisiä ihmisiä kuin seksistisiä kirouksia joita ei ehkä pitäisi tulkita niin vahvaksi sovinismin hengen ydinmehuksi. Ja kun tämänlainen ilmaus syntyy, ei pidä ihmetellä jos ei enää puhuta peleistä vaan pelaajista. Sillä vaikka vain LAMPAAT harhautuvatkin aiheesta jonkun maukkaan yksittäisen sanan vuoksi - sen sijaan että kypsästi ymmärtäisivät että terve vastuullinen aikuinen ihminen tietää mikä tuossa sanassa on itseen osuvaa kritiikkiä ja mikä kertoo lähinnä sanojansa banaaliudesta - niin jossain määrin on varsin odotettavissa että ihmiset intoutuvat. Sillä kun puhutaan ihmisistä, puhutaan tunteista. Ja ne ohittavat yleensä järjen. Siinä mielessä olemme kaikki LAMPAITA. Maailmamme on väärin kalibroitu.
Tunnisteet:
aggressio,
ajatusrikos,
Boyer,
Diamond.M,
feminismi,
Linjakumpu,
musta huumori,
pornografia,
raiskaus,
Sarkeesian,
sovinismi,
strateginen tieto,
tietokonepeli,
tulkinta,
viha,
YouTube
keskiviikko 8. huhtikuuta 2015
Koruistani (eli sisäinen ämmäni)
Ylläoleva kuva kertoo jotain muutakin kuin totuuden rintakarvoistani. Se on yksi niistä lukuisista kuvista joissa minulla on kaulassani risti-torin vasara -yhdistelmä. Olen käyttänyt sitä melko kauan. Ja jossain mielessä se toimii.
Risti on tietenkin hyvin klassinen koru. Voisi olla että pidän sitä vain muistoarvon vuoksi. Voi tietenkin olla että koruyhdistelmä johtuu siitä että olen vain pitänyt koruja erikseen hankittuina siisteinä. Ainakin joskus. Ja tämä selitys olisi kenties myös aivan oikea. Mutta se ei olisi kovin kiinnostava. Siksi on syytä kehitellä toisia selityksiä. Sellaisia joissa on intellektuelleja mausteita. (Lisäksi pukeutuminen ja tyyli ovat suosittujen blogien aiheena usein. Unohtamattakaan sponsoreita! Ties mitkä rahahanat avautuvat valuttamaan rikkauksia loputtomana vyönä ylleni tämän tekstin ansiosta!)
Ensimmäinen huomio jonka siitä voi tehdä on se, että kukaan Tosi Kristitty ei tunnu arvostavan ns. pakanauskontoja ; Thorin vasara ikään kuin korostaa että olen kerettiläinen. Kukaan Tosi Kristitty ei laita pakanasymbolia samanarvoiseksi pakanakorun viereen.
Toinen huomio on sitten se, että historiallisesti asia ei ole mitenkään kummallinen. Pohjoismaista on jopa löytynyt koruntekoon tarkoitettuja välineitä joissa samalla muotilla on tehty rinnakkain Thorin vasaroita ja ristikoruja. Tämä historiallinen muistutus korostaa sitä että uskontojen moniarvoisuutta ja maahanmuuttouskontoja kunnioitettiin Skandinaviassa. Ja jos nykyaikana on selitystä siitä miten kristinusko ja länsi on kriisissä koska aggressiivinen uskonto korvaa rauhanomaisen vastineensa, voi tätä ajatusta mietiskellä tästä viikinkien uskonnon ja kristinuskon valkokristuksen tulemisen näkökulmasta. Ja miettiä oliko mikä se maahanmuuttava rauhan uskonto. Ja että onko kenties sittenkin niin että lempeämpi uskonto sittenkin voisi tietää jotain. En sano asiaan muuta kuin että Jeesus naulattiin ristille ja viikinkien Jumala kantoi vasaraa. On hyvä laittaa voimasuhteet tasa-arvooon.
Kolmas huomio on siinä että eri uskonnollisten symbolien kantaminen on nähty jonkinlaisena kierona temppuna. "Muumio" -elokuvasarjan elokuvassa näytetään miten eräs rosmo kantaa mukanaan hirvittävää kasaa erilaisia eri uskontojen symboleita. Hän ei usko vaan pelaa varman päälle. Kahden eri uskonnon symboli kantaa hieman tämäntapaista henkeä. Toisaalta kaksi uskontoa on varsin maltillinen. Mukana ei ole esimerkiksi islamilaista sirppiä tai emojen suosimaa egyptiläistä ankhia. Punatähden puuttuminen kertoo että en kikkaile edes Stalinin kanssa. Mikä kertoo että kieroilen ja kikkailen uskontojen kanssa, mutta itse asiassa varsin maltillisesti.
Lisäksi voidaan nähdä että kannan uskonnollisia symboleja vain siksi että niillä ei ole mitään uskonnollista tai maailmankuvallista arvoa. Kun uskontoallergia katoaa ja uskonto on niin merkityksetöntä että niiden symbolit ovat ties mitä helyjä, "trinkettejä" ja vastaavia, voidaan nähdä että käsillä on itse asiassa äärimmäinen jumalattomuus. Sellainen jossa ei ole väliä onko kombinaatio kerettiläinen tai järkevä, koska se mitä on jäljellä on vain palasia muotoiltua metallia.
Kyllä minä noita kaikkia viestejä haluan levittää ympärilleni. On siinä vain kuitenkin hirveän paljon viestejä enkä usko että oikein kukaan jaksaa oikeasti kryptata niistä auki ainuttakaan. Tällä ei ole tietenkään väliä koska tärkeää on vain korostaa että koruvalintani ei ole vain koruvalinta vaan jokin syvääkin syvempi ja merkityksellisempi fashion statement. Onhan sitä vaikeaa tunnustaa olevansa pinnallinen harakka joka koristelee vain koristelun vuoksi. Sisäistä ämmää on vaikeaa tunnustaa.
Risti on tietenkin hyvin klassinen koru. Voisi olla että pidän sitä vain muistoarvon vuoksi. Voi tietenkin olla että koruyhdistelmä johtuu siitä että olen vain pitänyt koruja erikseen hankittuina siisteinä. Ainakin joskus. Ja tämä selitys olisi kenties myös aivan oikea. Mutta se ei olisi kovin kiinnostava. Siksi on syytä kehitellä toisia selityksiä. Sellaisia joissa on intellektuelleja mausteita. (Lisäksi pukeutuminen ja tyyli ovat suosittujen blogien aiheena usein. Unohtamattakaan sponsoreita! Ties mitkä rahahanat avautuvat valuttamaan rikkauksia loputtomana vyönä ylleni tämän tekstin ansiosta!)
Ensimmäinen huomio jonka siitä voi tehdä on se, että kukaan Tosi Kristitty ei tunnu arvostavan ns. pakanauskontoja ; Thorin vasara ikään kuin korostaa että olen kerettiläinen. Kukaan Tosi Kristitty ei laita pakanasymbolia samanarvoiseksi pakanakorun viereen.
Toinen huomio on sitten se, että historiallisesti asia ei ole mitenkään kummallinen. Pohjoismaista on jopa löytynyt koruntekoon tarkoitettuja välineitä joissa samalla muotilla on tehty rinnakkain Thorin vasaroita ja ristikoruja. Tämä historiallinen muistutus korostaa sitä että uskontojen moniarvoisuutta ja maahanmuuttouskontoja kunnioitettiin Skandinaviassa. Ja jos nykyaikana on selitystä siitä miten kristinusko ja länsi on kriisissä koska aggressiivinen uskonto korvaa rauhanomaisen vastineensa, voi tätä ajatusta mietiskellä tästä viikinkien uskonnon ja kristinuskon valkokristuksen tulemisen näkökulmasta. Ja miettiä oliko mikä se maahanmuuttava rauhan uskonto. Ja että onko kenties sittenkin niin että lempeämpi uskonto sittenkin voisi tietää jotain. En sano asiaan muuta kuin että Jeesus naulattiin ristille ja viikinkien Jumala kantoi vasaraa. On hyvä laittaa voimasuhteet tasa-arvooon.
Kolmas huomio on siinä että eri uskonnollisten symbolien kantaminen on nähty jonkinlaisena kierona temppuna. "Muumio" -elokuvasarjan elokuvassa näytetään miten eräs rosmo kantaa mukanaan hirvittävää kasaa erilaisia eri uskontojen symboleita. Hän ei usko vaan pelaa varman päälle. Kahden eri uskonnon symboli kantaa hieman tämäntapaista henkeä. Toisaalta kaksi uskontoa on varsin maltillinen. Mukana ei ole esimerkiksi islamilaista sirppiä tai emojen suosimaa egyptiläistä ankhia. Punatähden puuttuminen kertoo että en kikkaile edes Stalinin kanssa. Mikä kertoo että kieroilen ja kikkailen uskontojen kanssa, mutta itse asiassa varsin maltillisesti.
Lisäksi voidaan nähdä että kannan uskonnollisia symboleja vain siksi että niillä ei ole mitään uskonnollista tai maailmankuvallista arvoa. Kun uskontoallergia katoaa ja uskonto on niin merkityksetöntä että niiden symbolit ovat ties mitä helyjä, "trinkettejä" ja vastaavia, voidaan nähdä että käsillä on itse asiassa äärimmäinen jumalattomuus. Sellainen jossa ei ole väliä onko kombinaatio kerettiläinen tai järkevä, koska se mitä on jäljellä on vain palasia muotoiltua metallia.
Kyllä minä noita kaikkia viestejä haluan levittää ympärilleni. On siinä vain kuitenkin hirveän paljon viestejä enkä usko että oikein kukaan jaksaa oikeasti kryptata niistä auki ainuttakaan. Tällä ei ole tietenkään väliä koska tärkeää on vain korostaa että koruvalintani ei ole vain koruvalinta vaan jokin syvääkin syvempi ja merkityksellisempi fashion statement. Onhan sitä vaikeaa tunnustaa olevansa pinnallinen harakka joka koristelee vain koristelun vuoksi. Sisäistä ämmää on vaikeaa tunnustaa.
sunnuntai 5. huhtikuuta 2015
Taikarenkaat
Olen viettänyt pääsiäistä Pohjanmaalla. Tämä on ollut hyvin erikoinen reissu, koska olen laulanut selvin päin. Tämän lisäksi minulla on ollut aikaa miettiä ja tämän seurauksena olen tehnyt kenties radikaaleimman maailmankuvamuutokseni sitten teini-iän. (Mistä en kirjoita nyt, asia vaatii aikaa ja lähteentarkistusta jota en voi tehdä koska matkustan kevyesti. Asiat ovat ulkomuistissani mutta en luota muistiini.) Minulla on ollut siis syvä maailmankuvallinen kriisi samalla kun vierailen äitini luona ja olen käynyt kirkossa ja karaokessa. Olen elänyt mielenkiintoisia aikoja.
Lomassa mielenkiintoista on ollut se, että sen voisi tiivistää harmonia -käsitteen ympärille. Olen, paremman tekstimateriaalin puutteessa, analysoinut ja purkanut hänen juttelujaan. Niiden taustalla on ollut hämmentävä asia joka selittänee monta asiaa. Hän tavoittelee harmoniaa. Tavoilla jotka vaikuttavat pinnallisesti omituisilta. Esimerkiksi hän saattaa soittaa keskiaikaista kirkkomusiikkia kovalla volyymilla mutta Lordia pitää soitta hiljaisella volyymilla. Minusta ne pitäisi mennä toisin päin. Mutta hänestä ensimmäistä on tuettava koska se on harmoniaa ja jälkimmäistä on vaiennettava koska se ei ole sopuisaa. Tämä selittää varmasti sen, miten kitchintäyttämää lomaa olen viettänyt. Kaikki on hirvittävän herttaista. Äitini näkee hirvittävästi vaivaa harmonian eteen, ja kun tämän vie riittävän pitkälle kaikki näyttää hieman kitchiytyvän.
Toisaalta tätä kautta kaikesta tulee hieman normatiivista. Äitini tavat luokitella maailman tapahtumia ovat eettis-käytännöllisiä. Maailmassa toimimisessa on tärkeää että ajaa oikeaa puolta tietä. Joka on mielivaltainen de jure -sopimus. Tämä kuitenkin palvelee käytännön elämää ja ajaa sitä että emme tapa toisiamme. Tämänlaisessa fyysisen todellisuuden sekundarisoinnissa on jotain niin poikkeuksellista ja jopa röyhkeää että en voi jossain määrin olla pitämättä siitä.
Tämä herttaisuus toki asettautuu myös testimuotoon. Esimerkiksi kun sain valita eri paidoitsa pitkänperjantain kirkkoon, oli annettujen vaihtoehtojen joukossa pinkki paita. Olisin halunnut sen. Kun kerran olen jo menossa kirkkoon niin voin sitten saman tien tehdä sen omilla ehdoillani. Kyseinen paita oli annetuissa ja tarjotuisa vaihtoehdoissa ja minun käskettiin valita. Tarjottuja vaihtoehtoja oli lisäksi kaksi joten kysymys ei ole kovin mielekäs jos molemmat eivät ole valittavissa. Siksi valinnallani ei ollut merkitystä ja se tiivistyi enenmmänkin jonkinlaiseksi hyvän maun testiksi. Joksikin jossa voi epäonnistua. Tämä on itse asiassa yhteensopiva harmonian kanssa siinä mielessä että jossain mielessä harmoniaa on vain jos sillä on olemassa vaihtoehto. Paidan väri ei toki ole kovin suuri kriisi. Eikä epäonnistumiesta tehty numeroa. Joten kyseessä on enemmänkin huomio. Joka kertoo sen tosiasian että harmonia on usein nimenomaan sensuurin varaan rakennettua.
Toisaalta myös karaokelaulu oli sinänsä kiinostavaa, että äitini sattui valitsemaan kappaleen josta minusta on tehtävä jonkinlainen optimismitesti. (Äitini on hyvä laulaja - minä en. On itse asiassa jännittävää miten hän katsoo musiikkia tavalla joka on itselleni musiikissa vieras mutta joka on tuttu miekkailussa. Hän luokittelee lauluja sen mukaan miten vaikeita tai helppoja ne ovat. Hän ei ole kovin historiatietävä, eli hän laulaa klassisia historiallisia kappaleita joista hän tietää suunnilleen sen että ne ovat vanhoja. Hän tietää miten ne tehdään. Minä mietin onko se siisti kappale, minkälaita asennetta se yrittää välittää ja onko siinä mikä sanoma ja mikä historiallinen konteksti. Hän valitsee kappaleen joka on harmoninen ja sitten merkittävää on vain se miten se lauletaan. Which is pretty cool when you think about it.)
Hän valitsi lauluksi "Kultaiset Korvarenkaat". . (Olisin halunnut laulaa karaokessa "jokainen on vähän homo" -kappaleen, mutta en osannut sitä, mutta se oli vaihtoehdoissa. Olisin halunnut laulaa myös "Urheiluhullu" -kappaleen mutta jostain syystä se ei ollut vaihtoehdoissa vaikka ainahan se on. Sen lisäksi olisin halunnut laulaa "Sorsanmetsästys" -laulun joka oli vaihtoehtona, mutta kun nostin ehdotuksen pöydälle ihmisillä tuli kiire poistua, joten se käytännössä kiellettiin minulta. Joten piti tyytyä muuhun. En nyt kerro mitä hävettävää lauloin. Laulun on joka tapauksessa esittänyt yhtye, jonka nimi ei yleisestä väärinymmärryksestä huolimatta käsittele vuorokaudenaikaa vaan sitä ääntä jota ihminen päästää pöntöllä kuultuaan kyseisen yhtyeen kappaleita.)
Nähdäkseni kappaleen voi tulkita kahdella tavalla. Äitini on optimistisehko harmonian ystävä, joten hän tulkitsee laulun siten että myydyt kultaiset korvarenkaat ovat oikeasti taikarenkaat joiden avulla saadaan ihania asioita. Minä olen kyynis-melankolinen ja näen että mustalaisämmä on kusettamassa rihkamalla ja taikauskolla. Väittäisinkin että jos katsot asioita pääasiassa hyvän kautta, näet laulun toivon etkä petoksen kautta. Ja jos olet optimisti pidät tästä positiivisesta tulkinnasta ja vihaat sitä negativista tulkintaa ja tämä valinta vaikuttaa siihen pidätkö kappaleesta. Optimisti pitää tämänlaisista kappaleista. Kyynikko näkee laulun negatiivisen kautta. Mutta siihen on tietysti parhaimmillaankin vaikeaa suhtautua muuten kuin ironisesti. (Minusta tuo laulu pitää tosin olla miehen laulama. Tai muuten se on omituinen kuin muuan "Aikuinen nainen" miehen laulamana.)
Lomassa mielenkiintoista on ollut se, että sen voisi tiivistää harmonia -käsitteen ympärille. Olen, paremman tekstimateriaalin puutteessa, analysoinut ja purkanut hänen juttelujaan. Niiden taustalla on ollut hämmentävä asia joka selittänee monta asiaa. Hän tavoittelee harmoniaa. Tavoilla jotka vaikuttavat pinnallisesti omituisilta. Esimerkiksi hän saattaa soittaa keskiaikaista kirkkomusiikkia kovalla volyymilla mutta Lordia pitää soitta hiljaisella volyymilla. Minusta ne pitäisi mennä toisin päin. Mutta hänestä ensimmäistä on tuettava koska se on harmoniaa ja jälkimmäistä on vaiennettava koska se ei ole sopuisaa. Tämä selittää varmasti sen, miten kitchintäyttämää lomaa olen viettänyt. Kaikki on hirvittävän herttaista. Äitini näkee hirvittävästi vaivaa harmonian eteen, ja kun tämän vie riittävän pitkälle kaikki näyttää hieman kitchiytyvän.
Toisaalta tätä kautta kaikesta tulee hieman normatiivista. Äitini tavat luokitella maailman tapahtumia ovat eettis-käytännöllisiä. Maailmassa toimimisessa on tärkeää että ajaa oikeaa puolta tietä. Joka on mielivaltainen de jure -sopimus. Tämä kuitenkin palvelee käytännön elämää ja ajaa sitä että emme tapa toisiamme. Tämänlaisessa fyysisen todellisuuden sekundarisoinnissa on jotain niin poikkeuksellista ja jopa röyhkeää että en voi jossain määrin olla pitämättä siitä.
Tämä herttaisuus toki asettautuu myös testimuotoon. Esimerkiksi kun sain valita eri paidoitsa pitkänperjantain kirkkoon, oli annettujen vaihtoehtojen joukossa pinkki paita. Olisin halunnut sen. Kun kerran olen jo menossa kirkkoon niin voin sitten saman tien tehdä sen omilla ehdoillani. Kyseinen paita oli annetuissa ja tarjotuisa vaihtoehdoissa ja minun käskettiin valita. Tarjottuja vaihtoehtoja oli lisäksi kaksi joten kysymys ei ole kovin mielekäs jos molemmat eivät ole valittavissa. Siksi valinnallani ei ollut merkitystä ja se tiivistyi enenmmänkin jonkinlaiseksi hyvän maun testiksi. Joksikin jossa voi epäonnistua. Tämä on itse asiassa yhteensopiva harmonian kanssa siinä mielessä että jossain mielessä harmoniaa on vain jos sillä on olemassa vaihtoehto. Paidan väri ei toki ole kovin suuri kriisi. Eikä epäonnistumiesta tehty numeroa. Joten kyseessä on enemmänkin huomio. Joka kertoo sen tosiasian että harmonia on usein nimenomaan sensuurin varaan rakennettua.
Toisaalta myös karaokelaulu oli sinänsä kiinostavaa, että äitini sattui valitsemaan kappaleen josta minusta on tehtävä jonkinlainen optimismitesti. (Äitini on hyvä laulaja - minä en. On itse asiassa jännittävää miten hän katsoo musiikkia tavalla joka on itselleni musiikissa vieras mutta joka on tuttu miekkailussa. Hän luokittelee lauluja sen mukaan miten vaikeita tai helppoja ne ovat. Hän ei ole kovin historiatietävä, eli hän laulaa klassisia historiallisia kappaleita joista hän tietää suunnilleen sen että ne ovat vanhoja. Hän tietää miten ne tehdään. Minä mietin onko se siisti kappale, minkälaita asennetta se yrittää välittää ja onko siinä mikä sanoma ja mikä historiallinen konteksti. Hän valitsee kappaleen joka on harmoninen ja sitten merkittävää on vain se miten se lauletaan. Which is pretty cool when you think about it.)
Hän valitsi lauluksi "Kultaiset Korvarenkaat". . (Olisin halunnut laulaa karaokessa "jokainen on vähän homo" -kappaleen, mutta en osannut sitä, mutta se oli vaihtoehdoissa. Olisin halunnut laulaa myös "Urheiluhullu" -kappaleen mutta jostain syystä se ei ollut vaihtoehdoissa vaikka ainahan se on. Sen lisäksi olisin halunnut laulaa "Sorsanmetsästys" -laulun joka oli vaihtoehtona, mutta kun nostin ehdotuksen pöydälle ihmisillä tuli kiire poistua, joten se käytännössä kiellettiin minulta. Joten piti tyytyä muuhun. En nyt kerro mitä hävettävää lauloin. Laulun on joka tapauksessa esittänyt yhtye, jonka nimi ei yleisestä väärinymmärryksestä huolimatta käsittele vuorokaudenaikaa vaan sitä ääntä jota ihminen päästää pöntöllä kuultuaan kyseisen yhtyeen kappaleita.)
Nähdäkseni kappaleen voi tulkita kahdella tavalla. Äitini on optimistisehko harmonian ystävä, joten hän tulkitsee laulun siten että myydyt kultaiset korvarenkaat ovat oikeasti taikarenkaat joiden avulla saadaan ihania asioita. Minä olen kyynis-melankolinen ja näen että mustalaisämmä on kusettamassa rihkamalla ja taikauskolla. Väittäisinkin että jos katsot asioita pääasiassa hyvän kautta, näet laulun toivon etkä petoksen kautta. Ja jos olet optimisti pidät tästä positiivisesta tulkinnasta ja vihaat sitä negativista tulkintaa ja tämä valinta vaikuttaa siihen pidätkö kappaleesta. Optimisti pitää tämänlaisista kappaleista. Kyynikko näkee laulun negatiivisen kautta. Mutta siihen on tietysti parhaimmillaankin vaikeaa suhtautua muuten kuin ironisesti. (Minusta tuo laulu pitää tosin olla miehen laulama. Tai muuten se on omituinen kuin muuan "Aikuinen nainen" miehen laulamana.)
Tunnisteet:
epäonnistuminen,
harmonia,
karaoke,
kitch,
normatiivinen,
oravan elämää,
pinkki,
pragmaattinen,
pukeutuminen,
sensuuri,
tulkinta,
valinta,
YouTube
maanantai 30. maaliskuuta 2015
Havainnoinnin dogmaattisuudesta ~ Eli kuinka oppia inkojen kieli muutamassa tunnissa...
"Philosophers often behave like little children who scribble some marks on a piece of paper at random and then ask the grown-up "What's that?" - It happened like this: the grown-up had drawn pictures for the child several times and said "this is a man," "this is a house," etc. And then the child makes some marks too and asks: what's this then?"
(Ludwig Wittgenstein, "Culture and Value")
"Da Vinci's Demons" -televisiosarjassa toisella kaudella vieraillaan työläästi Amerikoissa. Intiaanikansaa ei suoraan nimetä mutta ornamenttien kautta voidaan päätellä kyseessä olevan inkat. Merkittävää on että inkat vangitsevat joukkion. Ja matkalla viidakosta kaupunkiin herra Da Vinci - sarjan ihastuttavan mielipuolinen Mary Sue - oppii ymmärtämään melko paljonkin heidän kieltään. Tämänlainen ihmetyttää itseäni, se vaikuttaa jopa täysin mahdottomalta. Eikä ehkä vähiten siksi että olen itse hirvittävän huono oppimaan vieraita kieliä.
Onko tämä käännösten tekeminen ylipäätään mahdollista?
Nähdäkseni ongelmat kielten välisissä eroissa voivat olla hyvinkin relevantteja. Quine esittää teoksessaan "Ontological relativity" että kielen käännös termi kerrallaan toiseen on radikaalin vaikeaa. Sillä käsitteiden merkitys vaatii sitä että on keino tunnistaa käsitteen formaali määritelmä (intension) ja siihen liitoksissa olevat käsitteet (extension) joihin sitä sovelletaan. Ja Quine huomauttaa että kumpikaan näistä ei ole kovinkaan helposti tunnistettavissa pelkästään käyttäytymisestä. ; Jos kuulemme vieraan sanan ei voida olla täysin varmoja viittaako sormi jänikseen, eläimen käsitteeseen, jäniksen jalkaan, osoitetun jäniksen väritykseen vai mihin. Nämä ongelmat ovat epistemologisia ongelmia joihin vieraaseen kieleen tutustuva tai kieltä opetteleva joutuu törmäämään. Da Vincikin joutuu periaatteessa jotenkin ylittämään ja ratkomaan näitä ongelmia saadakseen ymmärrystä siitä mitä heidän vangitsijansa suunnittelevat.
Koska Da Vinci menee keskelle kulttuuria josta hän ei tiedä mitään hänellä ei ole tukevia käsitteitä joiden kautta hän voi rajata sitä miten tuossa tilanteessa yleensä rajataan termejä. Hänellä ei ole myöskään tätä kontekstin kautta tulevaa tukikäsitteistöä jotka rajaisivat merkitystä. Quinella onkin näkemys jonka mukaan Da Vincillä olisi hyvin suuria vaikeuksia kääntää kieltä. Suoritus on siis epäuskottava ja televisiosarja on ottanut "taiteellisia vapauksia". Mikään nerous ei voisi ratkaista ongelmaa, koska oleellista tietoa ei voi olla riittävästi.
Kuitenkin Quine on tässä toki vähemmän realativisti kuin yllä voitaisiin ajatella. Hän tarjoaa keinon pienentää tätä ongelmaa. Quinen mukaan suhteellisen homogeeniset objektit jotka liikkuvat kokonaisena jonkun kontrastoivan taustan ympärillä ovat todennäköisempiä viittauksenkohteita kuin jonkin toisenlaiset kohteet. Tämä ja muut vastaavat kaikkia kieliä koskevat konventiot ovat jotain jotka vähentävät arvailuntarvetta, tekevät toisista arvailuista perustellumpia kuin toisista ei. Arvaus ei välttämättä ole täysin tosi mutta se on kuitenkin hyvä arvaus ja tämä nopeuttaa vieraan kielen oppimista.
Tämänlainen jaettu pohja selittää myös sitä miksi ei-fiktionaalisenkin maailman sanakirjoihin voidaan laittaa sanoja joilla on suunnilleen yhteneväisiä sisältöjä. Esimerkiksi kielet tuntevat siilin, mutta niissä ei yleensä ole sanaa siilin piikittömälle alapuolikkaalle.
Quine ajattelee että tämä on ihmisen huomioinnin ja kiinnostuksen seuraus eikä kielifilosofinen käsitteiden ominaisuus. ; Jos ihmisellä on jokin lajityypillinen tapa havainnoida asioita, tästä tulee helposti käyttämämme kielen rajaaja. Tällöin käännöstyö helpottuu tavallaan sillä että ihmiset eivät olekaan filosofisesti järkeviä ja näe maailmaa erilaisien mahdollisuuksien kautta vaan sen sijaan siksi että havaitsemme asioita jotenkin oleellisesti samalla tavalla. Siksi kielenfilosofisesti esiin tulee paljon vaihtoehtoja jotka vain ohitetaan, niitä ei oikeastaan edes harkita. Ja havainnointijärjestelmämme ja muun vastaavan vuoksi on pragmaattista tehdä tietynlaisia käännöksiä sen sijaan että otettaisiin toisia.
Tämä on siitä kiinnostavaa että vaikka Quinen kielifilosofiassa korostetaankin sitä että käsiteverkossa mitä tahansa käsitettä voidaan muuttaa, joka voi johtaa hyvinkin erilaisiin tiedeverkkoihin jotka ovat hyvinkin valideja, niin tosiasiassa jotkin käsitteidenrajaustavat johtavat siihen että näitä mahdollisia käsiteverkkoja joita todella käytetään ja joita pidetään relevantteina on sitten jo huomattavasti harvalukuisempi määrä. Tieteen käsiteverkkoa rakennetaan näiden rajausten mukana. (Ja Quinelle, kuten minullekaan, tämän verkon ulkopuolella ei ole mitään relevanttia koska käsitteet ovat sisällyksellisiä ja merkityksellisiä vain suhteessa toisiin käsitteisiin.)
Voidaankin nähdä että Quine tämän havainnointipohjansa vuoksi poistaa käsiteverkkojensa erilaisuutta korostavilta argumenteilta pohjaa. Quinehan korostaa että periaatteessa esimerkiksi falsifiointitilanteissa ristiriitatilanteet voidaan ratkaista useilla tavoilla ja että käsitteitä voidaan määritellä monella eri tavalla niin että tiedeverkoista voi syntyä sisäiesti koherentteja, toisiin verkkoihin verrattuna yhtä päteviä mutta silti keskenään yhteismitattomia siinä mielessä että käsitteitä ei voida siirtää verkosta toiseen koska samalla pitää muuttaa kaikki siihen liittyvät käsitteet ja niihin liittyvät käsitteet. Jos havainnointi ei ole satunnaista vaan dogmaattista niin tosiasiassa suuri osa näistä mahdollisista käsiteverkoista ja mahdollisista käsitteenmuodostumistavoista eivät koskaan toteudu. Tämä ei ole mikään Quinen argumentaatiota koskeva sisäinen ristiriita, mutta se rajoittaa joka tapauksessa tehtäviä tulkintoja huomattavasti. Relativismille on hämmästyttävän vähän tilaa käytännössä vaikka teoriassa tilaa on suunnattomasti.
Sovelletaan tätä sarjan esittämään ongelmaan.
Joka tapauksessa on mielenkiintoista ajatella että televisiosarjan artista voisi Quinen mukaan selvittää matkansa aikana kieltä sitä kautta että häntä koskee kaksi kohtaa (1) eletään jonkinlaisessa yleishumanistisessa maailmassa jossa on jotain objektiivisia havaitsemisen, näkemisen ja kategorioinnin tapoja jotka eivät ole kulttuurirelativistisia ja jotka kaikki ihmiset jakavat keskenään (2) Da Vinci on siinä mielessä "neurotypaali" että hän kykenee jotenkin erityisen hyvin tunnistamaan juuri nämä yleishumanistisest piirteet ja tunnistaa kielen tätä kautta paremmin kuin matkakumppaninsa.
Näistä televisiosarjan eetos tukee vahvasti kohtaa 1. Mutta 2. kohta onkin sitten vaikeampi. Da Vinci on hyvinkin omituinen ja omissa maailmoissaan. Toisaalta hän kykenee tunnistamaan ihmisten juonitteluja ja pelaamaan niillä. Joten kenties hänen omituisuutensa ei olekaan sitä että hän olisi jotenkin erityislaatuinen (extraordinary), kenties hän on vain erityisen tavallinen (extra ordinary) nopealla informaationprosessoinnilla.
(Ludwig Wittgenstein, "Culture and Value")
"Da Vinci's Demons" -televisiosarjassa toisella kaudella vieraillaan työläästi Amerikoissa. Intiaanikansaa ei suoraan nimetä mutta ornamenttien kautta voidaan päätellä kyseessä olevan inkat. Merkittävää on että inkat vangitsevat joukkion. Ja matkalla viidakosta kaupunkiin herra Da Vinci - sarjan ihastuttavan mielipuolinen Mary Sue - oppii ymmärtämään melko paljonkin heidän kieltään. Tämänlainen ihmetyttää itseäni, se vaikuttaa jopa täysin mahdottomalta. Eikä ehkä vähiten siksi että olen itse hirvittävän huono oppimaan vieraita kieliä.
Onko tämä käännösten tekeminen ylipäätään mahdollista?
Nähdäkseni ongelmat kielten välisissä eroissa voivat olla hyvinkin relevantteja. Quine esittää teoksessaan "Ontological relativity" että kielen käännös termi kerrallaan toiseen on radikaalin vaikeaa. Sillä käsitteiden merkitys vaatii sitä että on keino tunnistaa käsitteen formaali määritelmä (intension) ja siihen liitoksissa olevat käsitteet (extension) joihin sitä sovelletaan. Ja Quine huomauttaa että kumpikaan näistä ei ole kovinkaan helposti tunnistettavissa pelkästään käyttäytymisestä. ; Jos kuulemme vieraan sanan ei voida olla täysin varmoja viittaako sormi jänikseen, eläimen käsitteeseen, jäniksen jalkaan, osoitetun jäniksen väritykseen vai mihin. Nämä ongelmat ovat epistemologisia ongelmia joihin vieraaseen kieleen tutustuva tai kieltä opetteleva joutuu törmäämään. Da Vincikin joutuu periaatteessa jotenkin ylittämään ja ratkomaan näitä ongelmia saadakseen ymmärrystä siitä mitä heidän vangitsijansa suunnittelevat.
Koska Da Vinci menee keskelle kulttuuria josta hän ei tiedä mitään hänellä ei ole tukevia käsitteitä joiden kautta hän voi rajata sitä miten tuossa tilanteessa yleensä rajataan termejä. Hänellä ei ole myöskään tätä kontekstin kautta tulevaa tukikäsitteistöä jotka rajaisivat merkitystä. Quinella onkin näkemys jonka mukaan Da Vincillä olisi hyvin suuria vaikeuksia kääntää kieltä. Suoritus on siis epäuskottava ja televisiosarja on ottanut "taiteellisia vapauksia". Mikään nerous ei voisi ratkaista ongelmaa, koska oleellista tietoa ei voi olla riittävästi.
Kuitenkin Quine on tässä toki vähemmän realativisti kuin yllä voitaisiin ajatella. Hän tarjoaa keinon pienentää tätä ongelmaa. Quinen mukaan suhteellisen homogeeniset objektit jotka liikkuvat kokonaisena jonkun kontrastoivan taustan ympärillä ovat todennäköisempiä viittauksenkohteita kuin jonkin toisenlaiset kohteet. Tämä ja muut vastaavat kaikkia kieliä koskevat konventiot ovat jotain jotka vähentävät arvailuntarvetta, tekevät toisista arvailuista perustellumpia kuin toisista ei. Arvaus ei välttämättä ole täysin tosi mutta se on kuitenkin hyvä arvaus ja tämä nopeuttaa vieraan kielen oppimista.
Tämänlainen jaettu pohja selittää myös sitä miksi ei-fiktionaalisenkin maailman sanakirjoihin voidaan laittaa sanoja joilla on suunnilleen yhteneväisiä sisältöjä. Esimerkiksi kielet tuntevat siilin, mutta niissä ei yleensä ole sanaa siilin piikittömälle alapuolikkaalle.
Quine ajattelee että tämä on ihmisen huomioinnin ja kiinnostuksen seuraus eikä kielifilosofinen käsitteiden ominaisuus. ; Jos ihmisellä on jokin lajityypillinen tapa havainnoida asioita, tästä tulee helposti käyttämämme kielen rajaaja. Tällöin käännöstyö helpottuu tavallaan sillä että ihmiset eivät olekaan filosofisesti järkeviä ja näe maailmaa erilaisien mahdollisuuksien kautta vaan sen sijaan siksi että havaitsemme asioita jotenkin oleellisesti samalla tavalla. Siksi kielenfilosofisesti esiin tulee paljon vaihtoehtoja jotka vain ohitetaan, niitä ei oikeastaan edes harkita. Ja havainnointijärjestelmämme ja muun vastaavan vuoksi on pragmaattista tehdä tietynlaisia käännöksiä sen sijaan että otettaisiin toisia.
Tämä on siitä kiinnostavaa että vaikka Quinen kielifilosofiassa korostetaankin sitä että käsiteverkossa mitä tahansa käsitettä voidaan muuttaa, joka voi johtaa hyvinkin erilaisiin tiedeverkkoihin jotka ovat hyvinkin valideja, niin tosiasiassa jotkin käsitteidenrajaustavat johtavat siihen että näitä mahdollisia käsiteverkkoja joita todella käytetään ja joita pidetään relevantteina on sitten jo huomattavasti harvalukuisempi määrä. Tieteen käsiteverkkoa rakennetaan näiden rajausten mukana. (Ja Quinelle, kuten minullekaan, tämän verkon ulkopuolella ei ole mitään relevanttia koska käsitteet ovat sisällyksellisiä ja merkityksellisiä vain suhteessa toisiin käsitteisiin.)
Voidaankin nähdä että Quine tämän havainnointipohjansa vuoksi poistaa käsiteverkkojensa erilaisuutta korostavilta argumenteilta pohjaa. Quinehan korostaa että periaatteessa esimerkiksi falsifiointitilanteissa ristiriitatilanteet voidaan ratkaista useilla tavoilla ja että käsitteitä voidaan määritellä monella eri tavalla niin että tiedeverkoista voi syntyä sisäiesti koherentteja, toisiin verkkoihin verrattuna yhtä päteviä mutta silti keskenään yhteismitattomia siinä mielessä että käsitteitä ei voida siirtää verkosta toiseen koska samalla pitää muuttaa kaikki siihen liittyvät käsitteet ja niihin liittyvät käsitteet. Jos havainnointi ei ole satunnaista vaan dogmaattista niin tosiasiassa suuri osa näistä mahdollisista käsiteverkoista ja mahdollisista käsitteenmuodostumistavoista eivät koskaan toteudu. Tämä ei ole mikään Quinen argumentaatiota koskeva sisäinen ristiriita, mutta se rajoittaa joka tapauksessa tehtäviä tulkintoja huomattavasti. Relativismille on hämmästyttävän vähän tilaa käytännössä vaikka teoriassa tilaa on suunnattomasti.
Sovelletaan tätä sarjan esittämään ongelmaan.
Joka tapauksessa on mielenkiintoista ajatella että televisiosarjan artista voisi Quinen mukaan selvittää matkansa aikana kieltä sitä kautta että häntä koskee kaksi kohtaa (1) eletään jonkinlaisessa yleishumanistisessa maailmassa jossa on jotain objektiivisia havaitsemisen, näkemisen ja kategorioinnin tapoja jotka eivät ole kulttuurirelativistisia ja jotka kaikki ihmiset jakavat keskenään (2) Da Vinci on siinä mielessä "neurotypaali" että hän kykenee jotenkin erityisen hyvin tunnistamaan juuri nämä yleishumanistisest piirteet ja tunnistaa kielen tätä kautta paremmin kuin matkakumppaninsa.
Näistä televisiosarjan eetos tukee vahvasti kohtaa 1. Mutta 2. kohta onkin sitten vaikeampi. Da Vinci on hyvinkin omituinen ja omissa maailmoissaan. Toisaalta hän kykenee tunnistamaan ihmisten juonitteluja ja pelaamaan niillä. Joten kenties hänen omituisuutensa ei olekaan sitä että hän olisi jotenkin erityislaatuinen (extraordinary), kenties hän on vain erityisen tavallinen (extra ordinary) nopealla informaationprosessoinnilla.
Tunnisteet:
aistit,
epistemologia,
havaitseminen,
humanismi,
ihmiskuva,
kieli,
kielifilosofia,
Mary Sue,
määritelmä,
oppiminen,
outo,
Quine,
relativismi,
televisiosarjat,
tulkinta,
Wittgenstein,
yhteismitattomuus,
älykkyys
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

