Arvomaailmanloppu; eli Kauneuden katoamisesta

"Pyhyyden ytimessä, tutkimus suomalaisten arvoista ja pyhyyden kokemisesta" julkaistiin mukavasti näin joulun alla. Siitä myös keskusteltiin aika paljon. Tutkimus kiinnosti myös uskonnollisia tahoja Esimerkiksi "Kotimaa" kuvasi, että "Kirkko ja uskonto edustavat pyhää joka kuudennelle suomalaiselle".

Tämä on hyvin mielenkiintoinen tulos, sillä olemme tottuneet kuulemaan puheita siitä miten Suomi on kristillinen maa. Samoin olemme tottuneet kuulemaan että joulujuhlien ja kevätjuhlien uskonnollinen sisältö kuuluu asiaan ja että vähemmistöjen ei pidä tuputtaa omia arvojaan enemmistön arvoiksi.

Tässä mielessä tutkimus tuotti minulle mitä aidointa iloa, vahingoniloa.

Olen puhunut vuosia krisitinuskon jäsenmäärän romahduksesta. Näkemykset ovat saaneet lähinnä väheksyntää. On kerrottu, että ateismin suosio ei yleisty vakaasti. On kerrottu lisäksi että uskonto ei ole uhattuna koska ihmiset uskovat aina johonkin. Tässä kontekstissa ei ole yleensä haluttu alleviivata sitä että ateismin uhka voisi olla relevantti sitä kautta että toteutuisi se kristittyjen vakioveikkaus siitä että ateismi on uskonto.

Muutos on ollut nopea. Vielä 2012 Kari Enqvist näki relevantiksi kirjoittaa "Uskomaton matka uskovien maailmaan" -kirjaansa siitä miten kirkko vetoaa jäsenmääriinsä ja kannatukseensa oikeuttaessaan erikoisasemaansa ja privileegoioitaan. ; Itse sanoisin näin että vähänkö se ei kristittyä varmasti ilahduta että uskonnolla menee hyvin jos se on jokin muu uskonto kuin kristinusko. Joten olisi kenties kannata kuunnella. Muutos arvoissa on ollut tosin siitä yllättävä, että se on ollut nopeampi kuin olen ennustanut. Omissa ennusteluissani perustana on ollut vain ajatus siitä että jo poistuneet ihmiset pysyvät poissa. (En siis ole olettanut että ideologiat yleistyvät pysyvästi ja ikuisesti, joten en ymmärrä miksi kriitikkoni ovat tämänlaisia asioita käyttäneet argumentteina..) Ja että he ovat nuoria jotka jättävät lapsensa liittämättä kirkkoon myöskin. Ja toisaalta kristityt myös kuolevat useammin vanhasta päästä. Joten ei ihne että hyvin maltillinen arvioni on ylittynyt.

Tappion tuulet ovat tuoneet myös asennemuutoksia. Kun 2012 Jolkkosen suulla kerrottiin, että uusateismi on päihitettävä vihollinen joka osuu hutiin, nyt saadaan kuulla piispa Keskitalon kertomana että uusateismi haastaa kirkon älyllisesti. Toki tässä on ymmärrettävä että Jolkkosen lausunnot uusateismista eivät ole perustuneet ainakaan kovin syvään osaamiseen. Jolkkosen analyysit Dawkinsin ajattelusta ovat olleet sekä olkiukottavia että asenteellisia. Kirkossa on huomattu että vastineet saavat vastineita ja näin ollen olkiukot näyttävät uusateistien silmään siltä että kriitikko ei edes ymmärrä uusateismia saati että olisi päihittänyt sen. Ei ole vastauksia ja valehdellaan päälle että vastaukset on annettu. Tämä ei herätä luottamusta. Kirkkolaiset ovat tajunneet että väheksyntä ja pilkka ei saa ihmisiä puolelle. Ateistin älyn halveksunta ja snobbailu ei palauta heitä kirkon pariin. Eikä vakuuta sellaisia nuoria ihmisiä jotka saavat uskovaisten "vastauksiin" vastaukset ateisteilta hyvinkin nopeasti internetissä. (Olenpa itsekin taatusti antanut oman panokseni tähän asiaan.)

Kirkon vähentyneet verorahat - ja vielä tätä huomattavasti heikompi merkityksellisyys ihmisten elämässä - ovat pakottaneet heidät olemaan kohteliaampia. Tämä on jotain johon olen tyytyväinen. Lisäksi oikeassaoleminen hivelee. Lisäksi tämä joulunaika on herättänyt myös ironisen huvittuneita hetkiä kristillisyyden parissa.

Joulun ironiatwistejäkin on ollut tarjolla.

Tässä yhteydessä voitaisiin puhua siitä miten uskonnosta oltiin tavallaan erkaantumassa jo minun lapsuudessani. Meidän ala-asteenopettajamme Heli Alaja oli hyvinkin uskonnollinen. Minua tämä ei haitannut koska olin tuolloin itsekin kristiaani. Opettajani ilahtui kun joulunaikaan piirsin Jeesus ja seimiasetelmia. Hän antoi valita jouluisia aiheita vapaasti ja suurin osa jo tuollin, 1990 -luvulla, piirtelivät joulupukkeja ja muita vastaavia asioita.

Minua ei vieläkään harmita se, että ilahdutin opettajaani. Alleviivaan tässä vain sitä että tuohon aikaan "kaupallinen joulu" oli jotain jota tavallaan tuli vähän väheksyä. Kaupallinen joulu joulupukkeineen edusti tietenkin pinnallista ja maallista kilpailevaa asiaa tuolloin. Kristityt silloin - kuten nykyäänkin - saattavat esimerkiksi muistaa sarjakuvapiirtäjä Karin klassikkoteoksen. Jossa Helsingin joulukadulle oli piirretty Jeesus "kuokkavieraana omilla syntymäpäivillään".

Näiden viesti oli että kaupallisuudessa olisi vähintään vivahde jostain syntysyydestä ja epäkristillisyydestä. Ja sitten kristityt jotenkin ilmeisesti uskoivat että ihmiset silti valitsisivat Jeesuksen. Kuitenkin lapset odottivat pukkijoulua. Arvatkaa voittaako sarjakuvapiirtäjä vai omien lasten ja perheen ilo?

Nyt tällä hetkellä tämä tilanne on sitten sen verran hankala että esimerkiksi Hannu Kiuru "kotimaassa" blogaa jo otsikossa kysyen että "Kauanko vielä kestää, ennen kuin Jeesus-lapsi on täysin vieroitettu irti tavastamme viettää joulua?" Sen parissa hän tekee minusta hyvin ironisen tilanteen. Hän kertoo vieneensä edellämainitsemaani Karin piirrosta kouluihin. "Kuva tunnetaan nimellä Kuokkavieras omissa juhlissaan. Tämän kuvan raahautin useina jouluina Vanhaan kirkkoon koululaisten hämmästeltäväksi." Hän korostaakin moittineensa ja kritisoineensa kaupallista joulua. Nyt hän sitten on pahoillaan siitä, että kaupoissa ei ole kristillisiä asetelmia. "Totta kai minun piti mennä esittelemään ideaani parille kassakoneen takana piileskelevälle myyjälle. Kysyin, olisiko mahdollista lähempänä joulua muuttaa yksi noista kojuista seimeksi, kun tuossa vieressä olevassa jouluikkunassakaan ei ole mitään Jeesukseen viittaavaa. Sain vastauksen, että somistajalla on omat suunnitelmansa jo useammaksikin jouluksi eteenpäin. Ja ikään kuin varmemmaksi vakuudeksi kaiuttimista alkoi samaan aikaan kuulua R.E.M-yhtyeen biisi Losing my Religion. Minä siihen hiljaa mielessäni, että aha, näin ovat siis päreet." Eli ensin on sanottu että kaupallisuus ei kuulu kirkkoon, kauppamiehet on ikään kuin haluttu ajaa kauppamiehet paitsi pois temppelistä niin myös laajemmin yhteiskunnasta. Ja nyt sitten kaupallisuus olisi niin ei-ristiriidassa kristillisyyden kanssa että kirkko pitäisi saada kauppohin.

Mutta olen myös pettynyt.

Itse olen aina tavoitellut lähinnä arvostusta (dignity). En välttämättä kunnioitusta (honor). Kun olen moittinut on ideana ollut se, että jos jokin on pilalla niin kerron mikä siinä ärsyttää. Jotta voivat sitten halutessaan korjata. Tämä on toki mennyt siihen mitä uusateismillekin aluksi tapahtui. Uhkaa ei pidetty relevanttina. Samoin kuin yksityisihmisen pahaa mieltä ja oloa ei ole nähty muuksi kuin debatin kohteeksi, voitettavaksi ja päihitettäväksi. Tässä yhteydessä on tullut selvästi esiin se, miten he haluavat että enemmistö kohtelee vähemmistöjä. Kristittyinä heidän voisi olettaa noudattavan kultaista sääntöä elämässään. Tai vaikka eivät niin minä oletan heidän noudattaneen joten älkää ihmetelkö jos tulevaisuuden retoriikkani näyttää tietynlaiselta.

Ja tähän liittyy se pettymyksen syvin ydin. Sillä tajusin jotain. Tajusin hyvin erikoisessa kontekstissa. Kuuntelin nimittäin youtubesta jotain Jordan Petersonin esittämiä puheita luovista ihmisistä. (En osaa linkittää kyseiseen videoon koska ajatukset sen tiimoilla kasvoivat vasta myöhemmin.) En yleisesti pidä Petersonista ja kuuntelin toisella korvalla jos sieltä löytyisi vaikka jotain vastustettavaa. Mutta sieltä löytyikin jotain puolustettavaa.

Peterson nimittäin puhui kauneuden merkityksestä ihmisille. Hän aloitti sen puhumalla siitä miten luovien ihmisten on pakko luoda koska muuten he tavallaan kuolevat henkisesti. Ja miten tästä ei usein tule hirveästi rahaa koska luovuutta ja tuloja on vaikeaa yhdistää. Sen jälkeen hän puhui siitä, miten kristityt ennen ovat panostaneet kauneuteen. Ja pitkäjänteisesti. Jättimäisen kauniita katedraaleja on rakennettu jopa kolmesataa vuotta. Ja miten näissä rakennuksissa on tavallaan rakennettu kivestä metsiä. Joiden oksistosta lasimaalaukset tuovat valoa. Ja miten lopputulos on niin kaunis, että leuat loksahtavat. Ja miten tämänlaisten taloudellinen arvo esimerkiksi turismin kautta on valtava. Ja miten kauneutta tuottaneet asiat itse asiassa kasvattavat arvoaan koko ajan. Ja miten nykyään ajatellaan kvartaaleittain eikä kauneutta enää tuoteta.

Tästä heräsi aika paljon. Itse muistan kirkosta erään seikan joka lienee ilmiselvä. Se oli tylsä paikka. Kirkolliset usein korostavat perinteitä. Mutta tässä he lähinnä tavoittelevat nostalgiaa menneistä kokemuksista. Kirkko on minun koko elämäni ajan ollut syvässä epäluovuuden tilassa. Laulamme "Enkeli taivaan" virttä kouluissa. Se on kirjoitettu Lutherin kynästä 1535. Silloin kristillisyys kelpasi uusien asioiden luomiseen. "Suvivirren" yhteyteen on virsikirjassa merkitty vuosiluku 1697. Tuolloin voitiin vielä luoda klassikkoja osaksi kulttuuria.

Olin itse aika ahkera kirkkokuorolainen vuosia. Ja tässä yhteydessä pääsimme laulamaan monia klassikoita jotka olivat kristittyjen tekemiä ja nerokkaita. Pidin Bachista sen verran, että musiikkiopistossa halusin läpikäydä hänen tuotantoaan vaikka olinkin opiskelemassa sähkökitaransoittoa. Hän eli 1600 -luvun lopulta 1700 -luvun puoliväliin. Musiikkiopistossa opin myös että Bach oli uusintanut musiikinteoriaan uusia innovaatioita jotka olivat "tosi jazzmaisia". Kuorot kykenevät tuottamaan näistä mestariteoksista toisintoja. Niissä on usein paljon iloa. Kuorolaiset tekevät musiikkia suurella sydämellä ja rakkaudella musiikkiin ja lopputulos on parhaimmillaan eräänlainen ilmaan heitetty katedraali.

Mutta samalla on selvää että kristinusko ei edusta taiteen ja luomisen huippua. Konservatiivit näkevät että he ovat kristillisempiä. Taidetta arvostetaan usein aika matalalle - kuten näkyy tuosta tuoreesta pyhien asioiden kartotuksestakin. Ja sen kyllä huomaa.

On melko varmaa että minun olisi helpompaa pysyä kristittynä Firenzessä. "Duomo" on mahtava paikka jota on rakennettu kauan. Ja sen näkee. Jos ymmärtää yhtään mitään arkkitehtuurin historiasta - tai jos ei osaa niin jos osaa salakuunnella turistioppaita - oppii pian että kirkon alaosa on keskiaikaisempaa mallia mutta kupoli on kuitenkin ehtaa renessanssia. Suhtautuminen rakentamiseen ja koristeluun muuttui kirkon ralentamisen aikana. Ja tämä huomioitiin niin että rakennusta muutettiin pitkin matkaa. Lopputulos on kauneinta ikinä.

Nykyään eletään kvartaaliaikaa eikä kirkko ilmeisesti itsekään luota tai luotaa tulevaisuuteen vaan eropiikkikriiseistä selviämiseen. Kirkko ei aloita prosesseja jotka päättyvät sadan vuoden päästä. Ja tämän huomaa. Suurin osa kirkkorakennuksista joissa olen käynyt Suomessa ovat enemmänkin mallia "ihan kiva". Selvästi tässä ei olla luovuuden eturintamassa. Tästä ei voi syyttää uusateisteja koska tämä on ollut "maamme tapa" jo hyvin kauan. Ei aina. Esimerkiksi Turun tuomiokirkko on erinomaisen hieno. (Etenkin sisältä jota kautta sitä kai toivotaankin koettavan.) Itse asiassa pidän monista vanhemmista kirkoista. Ja tyypillistä onkin, että nautin niitä parhaalla mahdollisella tavalla. Eli silloin kuin niissä ei ole mitään seurakuntatoimintaa.

Sillä vaikka periaatteessa jumalanpalveluksiin pistetään uusia saarnoja, niin ne ovat yleensä varsin kitchisiä. Niiden viestit ovat "klassikoita". Ja tyylilajina on matalimmalle tasolle pyrkivä kitch. Tämä jotenkin alleviivautuu kun puhumme edellämainitsemistani kahdesta Suomalaisille symbolisesta virrestä jotka lauletaan koulussa. Luther ei tietenkään ollut primaaristi säveltäjä. Eikä se Suvivirsikään oikeasti mitään musiikillista neroutta ole. Itse asiassa tyylillisesti virsiä vaivaa tietty äärimmäinen tylsyys. Ja sen tylsyyden syy on tavallaan hyvin helppoa ymmärtää. Kun musiikinteoriassa musiikkiopistossa opetetaan klassisia sointukiertoja, niitä sellaisenaan mallintaen syntyy musiikkia joka kuulostaa äärimmäisen virsiltä. Kristillinen kulttuuri on tietenkin oivallisesti löytänyt nämä sointukierrot. Ja tätä kautta voinut "omia ne" ansioikseen. Valitettavasti tästä on kuitenkin tullut "perinnettä" ja ne ovat muuttuneet tylsiksi ihan toisteisuuttaan.

Vika ei ole vain kirkossa. En minä jaksa aina sitä "Lumiukkoakaan" katsoa jouluna. Kaipaan uusia asioita koettavaksi ja tehtäväksi. Kirjoitan ja teen paljon asioita. En ehkä hyvin. Mutta ainakin niitä haukutaan vaikeatajuisiksi ja omituisiksi ja sekaviksi. Joka kertoo siitä että ne eivät ole klassisessa helpostitajuttavan kitchin sisällä tuottamassa tuttuja konventioita. Kirkko kuoli esteettisesti ja henkisesti jo kauan aikaa sitten.

Ja mitä tämä tekee elämälle?

Karkeasti ottaen kirkko ja uskonto näyttäytyvät elämälle hyvin samanlaisena kuin minä se minun nuoruuden ajan jouluun tuntui vaikuttavan. Eli jonkinlaisena ilonpilaajana ja tylsimyksenä joka tarttuu kivoihin asioihin ja tuo tilalle tylsyyttä. Kirkon suurin ongelma ei ehkä olekaan se, että se pitää sisällään pahoja ihmisiä. Vaan nimenomaan se, että uskonto tarkoittaa tylsyyttä. Kristinuskonto ei anna mitään mutta joku tulee ja kieltää kaiken.

Pahinta on että ei vain keskenään ja itseltään. Vaan ennen kaikkea muilta. Vaikuttaa vahvasti että esimerkiksi kouluissa virsilaulun yksi tärkein funktio on näyttää että kuka omistaa kulttuurin jolle kaikkien on alistuttava. Signaali on "Suomi on kristillinen maa ja jos et ole kristitty niin et oikeasti kuulu täysin joukkoon". Epäsuomalaista ja pikkumaista olisi valittaa virrestä. Olisikin jos näitä tälläisiä symbolisointeja ei koskaan tapahtuisi. Mutta niitä tapahtuu. Ne ovat jopa yleisiä.

Tällä on syvä humaani vaikutuskin. Ja tämän olen kokenut aika omakohtaisesti.

Olen depressiivinen ihminen. Minulla on myös aika usein itsetuhoisia ajatuksia. Tämä ei ole minulle heikkoudeksi. Itsetuhoisuus on rehellisintä itsekritiikkiä. Ihminen joka ei koskaan ole halunnut tehdä itsemurhaa eikä ole ikinä edes miettinyt sitä ei ole joko kokenut elämässään oikein mitään tai sitten vaihtoehtoisesti on sen verran tunnetasolla kuollut että ei ihastuta minua myöskään. (Ihmisen aito hienous tuntuukin olevan suoraan verrannollinen sen kanssa kuinka usein ja vahvasti hän on paininut nimenomaan tämän itsemurhan kysymyksen parissa. Ehkä siksi, että vähemmät ovat valinneet kuoleman jo aikaisemmassa vaiheessa. Ehkä siksi että ihminen joka sulkee oman itsemurhansa totaalisti pois on aika itseriittoinen. En ota kantaa tähän tässä nyt.)

Tähän liittyen sitä saa kuulla "kliseitä". Kristityillä on katsos viisautta joka opettaa kohtaamaan ja käsittelemään kuolemaa. (Näin ateisteille kerrotaan mielellään. Ja usein.) Viestit ovat hyvin erikoisia. Sellaisia että näkee että ihmisen samastumiskyky itsetuhoiseen on nollassa tai sen alle. Uskonto jonka keskiössä on Jeesuksen kärsimys ei kykene ymmärtämään vähäisempien ihmisten kärsimyksiä. Mutta tämä ei estä mestaroimasta ja teeskentelemästä. Juuri samalla tavalla kuin uusateisminkin kohdalla; Kristitty itse on vaikuttunut omasta viisaudestaan koska ei ole kokenut tilannetta jota kuvaa. Mutta se joka on kokenut tilanteen tajuaa miten pihalla tämä kristitty on.
1: Esimerkiksi he voivat korostaa että elämä on lahja. Johon suisidaalinen on varmasti erimielinen. Tätä kautta vastineeksi  ei voi sanoakaan oikein muuta kuin että "ai, minne voin palauttaa"? Itsemurhatilastot näyttävät että sinne voi joutua jonottamaan.
2: Toinen suosittu on viitata tarinaan jonka kertojia olen alkanut kutsumaan jälkikristillisyydeksi. Siinä kerrotaan yksistä ja kaksista jalanjäljistä. Ja miten oikeasti Jeesus on kantanut. Tämä on hyvin omituinen kertomus kertoa ihmiselle joka tasan tarkkaan tietää kävelleensä itse.
3: Itsemurhaa hautovalle ei ole välttämättä uskottavaa mennä kertomaan että Jumala ei koettele ketään yli voimiensa. Ei vaikuta tältä. Joten onko uskontosi nyt sitten falsifioitu evidenssin edessä vai onko tuo oikea tosiasiaväite joka uskontoonne kuuluu?
4: Lisäksi tuskalle annetaan merkityksiä. Että kärsimys opettaa erilaisia asioita ja vastaavaa. Aika sadistinen opettaja. Ei taida ansaita palvontaamme. Lisäksi opettavaisuus voi johtaa siihen että vastaavia "opetuksia" voi olla vielä lisääkin tulossa. Mikä ei ole kovin toiveikas tila. Merkitys tuskassa ei poista ongelmaa vaan pahentaa sitä. Merkityksetön tuska vain tapahtuisi. Mutta tarkoitus ja merkitys johtaisi siihen että joku operoi ja mestaroi tälläisiä tahallaan ja häntä pitäisi kutsua Kaikkihyväksi ja Rakastavaksi? Harvoin on teodikea ollut yhtä vahvoilla kuin tälläisten selitysten äärellä.
5: Kristinuskon optimistinen sisältö ja merkityksellisin lahja tuntuu olevan ikuinen elämä ja pelastus. Se ei ole kovin ihana juttu jos painit sellaisten kysymysten kanssa että onko elämä ensi viikon jälkeen liian pitkään. Että äärettömästi pitäisi mennä. Ja kristitty on juuri sitä ennen kertonut että miten hyvyyttä kärsimys ajaa. Ja miten se ei ole mitenkään ylitsepääsemätöntä. Tämä ei kontekstoi kristittyjen ihanuutta kovin uskottavalle tasolle.
6: Kristityt voivat kertoa että julmat kristityt ovat luonteva osa kirkkoa koska sairaalassakin nähdään pahoja ihmisiä. Siksi "Mahdollisuus Muutokseen" tyypeiksi eivät kelpaa kiltit seurakuntanuoret mutta sen sijaan moninkertaisia murhaajia kuunnellaan ja korotetaan sankareiksi. Muutenkin maailmaa kuvataan sellaiseksi, että sen ei pidäkään olla mikään helppo ja mukava reissu. Ihan kuin haluaisitte kertoa että itse asiassa itsemurhalle olisikin ekstrasyitä..
7: Helvetti se vasta kauhea paikka onkin. Eli se teidän Rakastava Jumala joka kuulemma ei koettele yli voimien jatkaa tätä piinaamista ikuisesti. Mikä opetus siinä sinne Helvettiin on annettavissa sitten enää?
8: Kaikki kääntyy vielä hyvin. Ai, että tämä on vain jokin vaihe? Todista että tiedät että näin ei ole? Minulla on nyt jo alkanut menemään kymmeniä vuosia tämän "vaiheen" kanssa: Koskas tämä "vaihe" viimeistään loppuu? Todista että tämä on tietoa.

Käytännössä jos sinulla on masennus ja suisidaalisuutta sinun käsketään jatkaa kärsimistä. Itsemurha on itsekkyytä ja synti. Pro life -kristitty ei kuitenkaan osaa poistaa tuskaa tai tehdä elämästä elämisen arvoista. Itse asiassa juuri siinä olevan tämänhetkisen kauneuden puutteen takia. Itse asiassa huomattavaa olikin, että koin aikanani "Taru Sormusten Herrasta" teoksen kuvausta valtasormuksesta osuvana tunteena omaan uskonelämääni sinä aikana kun vielä olin kristitty mutta olin pian kääntymässä pois siitä. Kirjassa kuvataan miten valtasormus pidensi elinikää niin, että sormuksenkantaja koki että hän oli ikään kuin liian pieni voipala liian suuren leivän päällä.

Kun minulle annettiin järkevä tapa käsitellä masennusta se oli se, että hankin jotain mielekästä joka viikolle. Juuri pidemmälle ihminen ei masennuspäissä jaksa tähdätä. Seurakuntaelämä ja jumalanpalvelukset eivät tätä tilannetta täyttäneet. Koska ne olivat niin epäluovia. Kristinusko on lakannut tekemästä kauneutta jo aikaa sitten. Se on myymässä itseään yhteiskunnan tukipilarina jossa Luterilainen työmoraali kannustaa ahkerasti menemään neljännesvuosityöpaikkaan kvartaalitasolla toimimaan ja kiittämään tästä. Se haluaa ottaa joulusta "kaupallisen ja pinnallisen" ja muun nautittavan pois. Kvartaalitaloudessa on kuitenkin lakannut kyky visioimaan asioita lapsille ja kauemmas tulevaisuuteen. Ensimmäisenä kärsivät kauneusprojektit jotka vaativat pitkäjänteisyyttä. Musiikkikappaleet ja muut lyhytaikaisemmat ilmaan tehdyt katedraalit seurasivat pian perässä. Nyt taiteet ja kauneus ovat "humpuukia" koska "rahaa ei tule seinästä". (Ei muuten tule ihmisoikeuksiakaan. Niihinkin uskottiin yllättävän vähän tietyissä piireissä. Kuten pyhyystutkimus paljastikin. Ihmisarvo ei ole enää mikään suuri jaettu asia. Paitsi ehkä liberaaleilla. Tältä pohjalta kristitty voi helposti tehdä "kovia ratkaisuja" joiden perusydin on se, että "rahaa ei tule seinästä".) Kristinusko tarjoaa jonkin verran pikakriisiapua. Mutta pysyvä ja luova kauneus siitä on kaikonnut jo kauan aikaa sitten.

Lopuksi voisin kertoa Joulun Ruman Tarinan.

Laitan tähän loppuun asian joka olisi tärkeä muistaa. Meille usein kerrotaan että "Joulun tarina on niin kaunis, että ateistikin voi siitä nauttia". Tämä vaatinee omituista mieltä. Sillä tarkemmin katsellen joulun tarinassa kaunista on vain seimiasetelma. Lampaat ovat kivoja. (Ja olihan niillä paimenilla jotain eläimiäkin.) Toisaalta juuri tästä voisi minusta saada jotain sellaista jolla on humaanimpi, mutta silti kristinuskon kanssa jollain tavalla yhteensopiva, ydin. Joka olisi voinut auttaa minua pysymään kristittynä kriisini hetkellä enemmän kuin "et sä oikeesti kärsi niin paljoa, teologisessa ylemmyydessäni tiedän että Herra ei oikeasti koettele sinua yli voimiesi".

Joulun tarinassa Jumala harjoittaa lajienvälistä seksiä teini-ikäisen kanssa. Tämä joutuu synnyttämään aisankannattajamiehensä kanssa eläinsuojan saastaisissa oloissa. Liljan ja ruusujen sijaan tallissa on mitä ilmeisemmin ollut sontaa ja virtsaa.

Vauvaa tulevat töllistelemään paimenet jotka eivät hyödytä tai haittaa syntynyttä lasta mitenkään. Viisaat tuovat ironisesti lahjoja jotka pelastavat Jeesuksen katastrofilta jonka nämä samat viisaat itse aiheuttavat. Herodes tietää etsiä kilpailijaa viisaiden ansiosta ja näiden lahjat parahultaisesti avaavat keinon selvitä hengissä. Valtava lastensurma tapahtuu ja Jumala ei estä sitä. Myöhemmin tämä sonnan keskelle syntynyt tyyppi hurrataan koska Kansan Tahto fanittaa symboleja. Ennen kaikkea kulkuneuvoratkaisuja. Parin päivän päästä sama Kansan Tahto tahtoo vapauttaa mieluummin Barabbaan.

Jeesus tuli maan päälle koska oli yksi asia jota hän ei kaikkivoipaisuudessaan voinut tehdä. Juuri sen takia että kaikkivoipaisuus estää sellaiset. Jeesus tuli elämään maan päälle. Ei siksi, että elämä on kaunis ja ihana ja kallisarvoinen lahja jossa ketään ei koetella yli voimiensa. Vaan pikemminkin juuri päinvastoin. Jeesus tuli maan päälle koska vain maan päällä hän voi kärsiä. Ei niinkään puolesta, vaan kanssa. Ja sitä Jeesuksen imitoijienkin pitäisi. Ei "pelastaa" vaan kärsiä yhdessä. Sillä let's face. Jos elämä on lahja, niin se ei ole sellainen kiva joululahja joka olisikin kauhean materialistinen. Se on sellainen lahja, jossa on ironinen twisti. Ovathan matkalaukkusi varmasti pakatut?

Voiko uskontoa syyttää/kiittää sen nimissä tehdyistä teoista?

Ylläoleva kuva on reaktio. Pääasiassa reaktio siihen, miten islamia on pidetty selityksenä Pariisin ISIS -iskujen takana. Uskontoa ei saa moittia, vaan yhteiskunnallinen selitys vaikka luokka-asemasta, kapitalismista, maantiedosta tai maallisista instituutioista olisi huomioitava ehdottomasti.

Selitys on siinä mielessä ymmärrettävä, että iskuja on käytetty hyvin erikoisesti.

Esimerkiksi Jukka Hankamäki otti iskujen jälkeen kantaa hyvin erikoisella argumentilla. Hänen otsikkonsa oli samalla hänen teesinsä. "Islamin uhan vähättely on lopetettava ja rajat suljettava." Hänen argumentaationsa nojasi sanan "intressi" varaan. Intresseistä puhuminen on toki postmodernissa ajassa muotoutunut totuuden korvikkeeksi, joten keskustelu noudattaa tavallista poliittisen arvokeskustelun strategiaa. "Paradoksaalista on, että Isistä pakenevien muslimien vastaanottaminen länsimaihin edistää Isisin tavoitetta, joka on islamin levittäminen. Jokainen länsimaihin pyrkivä ja jäävä muslimi palvelee islamilaista vallankumousta ja pyhää sotaa edustavan äärijärjestön tavoitetta. Tämän vuoksi en tee suurta suurta eroa kunnon muslimeina pidettyjen ja terroristien välille, sillä he molemmat ovat saman agendan takana joko tietämättään tai tarkoituksellisesti: lisäämässä islamin poliittista painetta länsimaissa. Kun he pääsevät niskan päälle, on väestönsiirtojen tulosta mahdotonta perua, ja jäljelle jäävät vain raihnaiset hillintäyritykset ja tietysti islam itse: alistuminen."

Hankamäen lausunto on itse asiassa triviaalilla tavalla tosi. Se on kuitenkin samalla ongelmallinen sen suhteen, mitä tästä intressin olemassaolosta pitäisi päätellä. Logiikka on karkeasti ottaen sama kuin jos joku selittäisi että sen vuoksi että Breivikillä oli maahanmuuttokriittisiä näkemyksiä ja maahanmuuttokritiikkipiiriin kuuluu myös aivan puhtaasti natsistisia tahoja, niin maahanmuuttokritiikki kokonaisuutena pitäisi tuomita - ja jos rajat kiinni -allegoriaa vedetään eteenpäin, niin myös illegalisoida. Olen tässä suhteessa sitä mieltä, että en kannata esimerkiksi Saksassa olevaa käytäntöä jossa holokaustin kiistämisestä joutuu vankilaan. Pidän toki holokaustin kiistäjiä kreationistien kaltaisina denialisteina. Ja tätä kautta heidän kritisoimisensa on hyve viisaudelle ja tiedolle. ; En vain pidä vankilaa ja sensuuria minään asiallisena keinona tämän "hoitamiseen". On ilmiselvää että jokainen maahanmuuttokriittistä tukeva asia tukee myös Breivikiläistä ajattelua, tiedosti tämän ja halusi tätä tai ei. Tämä yhteys vain on turhaa.

Katsonkin ennemmin intressien sijaan toteutustapoihin. Jesuiittamainen "Tarkoitus pyhittää keinot" -ajattelu on siksi enemmän se johon kiinnittäisin enemmän huomiota. Vastakkain ei ole islam vs. kristinusko tai islam vs. sivistys. Vaan rajalinjan pitäisi olla "maltilliset vs. ekstremistit". Ja näin kristityt ja islamilaiset ääriliikkeet voidaan rajata niihin kohteisiin joihin ei tule harjoittaa mitään "suvaitsemattomuuden suvaitsemista". Intressien kohdalla on aina katsottava sitä millä keinoilla näitä intressejä ajetaan. Yhteinen intressi eri keinoilla on yksinkertaisesti se "ihan eri asia". Riippumatta siitä onko kyseessä "yksittäistapaus josta ei saa yleistää" vai ei.

En pidä kyllä uskonnon valkopesustakaan.

Uskontojen kohdalla on jostain syystä niin, että niitä pidetään sosiologisesti äärimmäisen keskeisinä. Etenkin kun puhutaan uskontojen hyvistä vaikutuksista. Vakiintuneessa narraatiossa on tarina jossa asioita lähestytään esimerkiksi rakentamalla tarina Weberin näkökulman päälle. Weberille uskonnolliset instituutiot olivat hyvin tärkeitä ; Uskonto on jotain joka mallintaa yhteiskuntaa ja kuvaa sitä. Että se on jotain joka toimii mallina sille miten yhteiskunnan pitää toimia. Teemaksi nousee ; "Religion upholds our values - in good and in bad."

Näin ollen meillä on selitys siitä että yhteiskuntamme on noussut kristinuskon ansiosta kristinuskon näköiseksi. Tämä on itse asiassa se oppi jota meille on kannustettu uskonnontunneilla ja yhteiskunnallisessa keskustelussa. Weber on etenkin sivistyneiden liberaalejen kristittyjen suosiossa. Tosin on mainittava että uskontojen erityinen relevanssi yhteiskunnallisten asioiden selittämisessä ei jää pelkästään liberaaleihin uskovaisiin.

Tämä narraatio on läpitunkenut kaiken. Ei tarvitse kuin lukea Päiviö Latvuksen "Ymmärryksen siivet" tai käytännössä mitä tahansa Tapio Puolimatkan tuotantoa, ja tietää että konservatiivisemmat kristitytkin nauttivat hyvin vahvasti tarinasta jossa tiede on kristittyjen ansiota. Newtonin, Linnén ja Faradayn kristillinen vakaumus on tärkeä muistutus siitä että jokainen ateistiskientisti on velkaa kristityille ja tätä velkaa pitää osoittaa kehuilla ja kiitollisuudella. Tarinan kääntöpuolena on sitten se, että myös ns. uusateistit pitävät uskontoa hyvin tärkeänä yhteiskunnan selittäjänä. Hitchensille "Religion poison everything". Moni ateisti suosii Steven Weinbergin sitaattia "Religion is an insult to human dignity. With or without it you would have good people doing good things and evil people doing evil things. But for good people to do evil things, that takes religion." Eli uskonto on jotain jota tarvitaan jotta hyvät ihmiset saadaan tekemään pahoja asioita.

Olenkin ollut jossain määrin huvittunut siitä että liberaalit ja suvaitsevaiset teologit ovat ensin opettaneet että uskonto on tärkein yhteiskunnan pysyvyyttä tukeva voima. Ja arvostettava ja kaunis asia joka selittää yhteiskunnassa näkyvät ilmiöt. Ja sitten he järkyttyvät kun asia uskotaan ja tästä syntyy esimerkiksi sellainen ajatus että islam luo näköisensä uskonnon ja että tämä näköisyys näkyy niissä islamilaisissa maissa joista tänne tulee pakolaisia. Ja että islam tulee ja muuttaa meidän maatamme islamilaisuuden näköiseksi. Jos uskonto on tärkein yksittäinen menestystekijä (kuten en usko) niin näkisin että tämänlainen paniikki olisi enemmän kuin ymmärrettävää. (Mitäs opetitte!)

Nyt sitten pitäisi yht'äkkiä hylätä tämä kaikista tärkein sosiologis-yhteiskunnallinen selitysmalli. Jostain syystä uskonnon selitysvoimaa koskeekin sellainen asenne, että kun uskontoa voidaan kehua, niin sitten selitetään miksi uskontoa on tarvittu jotta meillä voisi olla sanotaan nyt vaikka kapitalismi. (Koska Weberin mallissa nimenomaan näin tapahtuu.) Mutta sitten kun ongelmia seuraa, ihmisten tulisi syyttää kapitalismia uskonnon sijaan. Ja muistaa että nämä ovat toisistaan riippumattomia asioita, joilla ei nyt tässä yhteydessä ole mitään tekemistä keskenään. ; Minun on vaikeaa ottaa tätä vakavasti. Joko uskonto on tärkeä selityselementti tai ei ole. Molempia ei voi saada. Uskovaisten pitäisi päättää ja olla seilaamatta argumenttiviitekehyksestä toiseen aina sen mukaan onko se uskonnolle kunniaksi vai noloudeksi.

Näen asian siten että uskonnolla on jonkinlainen merkitys. Kenties se on yhteiskunnassa jonkinlaisena "arvojen vahvistimena". Tässä mielessä Jonathan Sacks onkin varmasti oikeassa selittäessään,  että modernin maailman suurimpia ongelmia on äärimmäistynyt ja politisoitunut uskonto. Ei siis uskonto vaan se miten sitä käytetään.

On luultavasti tarve kompromissiin.

Oma näkemykseni perustuu aika vahvasti yksilöiden käyttäytymiseen. Sen, mitä olen oppinut on se, että ihmiset eivät ole rationaalisia toimijoita jotka maksimoivat hyvinvointinsa analyyttisesti. Emme ole homo economicus, emmekä seuraa ideologioitamme pilkuntarkasti. Uskovaiset sanovat että "jokainen meistä on syntinen". Ja kognitiivisen uskontotieteen ystävä saattaisi huomauttaa että kun esitettyjä dogmia vertaa käytäytymiseen, niin toimet näyttävät hyvinkin erilaisilta ja on syytä puhua "teologisesta korrektiudesta" jonain joka on irrallaan siitä minkä uskomuten mukaan kyseiset ihmiset käytännössä toimivat.

Uskonto on tätä kautta useammin enemmänkin tekosyyn hakeminen ; Kun ihminen haluaa toimia jotenkin, uskonto on yksi tärkeistä keinoista joilla haetaan oikeutusta tälle toiminnalle. (Etenkin aikana ja paikoissa joissa ihmiset saavat valita oman uskontonsa. Joten kalifaatissa tämä varmasti vaikuttaa hieman vähemmän.) Olen tässä mielessä vähän René Girardin kannalla. Joskin laimennetusti.

Girardin mielestä uskonnon yhteys erilaisiin tekoihin on "käännetty" verrattuna moneen muuhun. "It’s often argued that religion gives rise to violence. But what if it were really the other way around? What if violence actually gave rise to religion?" Tosin tämä sama koskee sitten niitä positiivisiakin piirteitä. Kysymys ei siis ole pelkästään vihasta. Mutta myös siitä. Ei siis ole niin että ihmiset ensin vakuutetaan jostain uskonnosta ja sitten he korjaavat näkemyksiään kuuliaiseksi tuolle uskonnolle. Se on enemmänkin niin että heille esitetään uskonto ja se uskonto jonka arvot osuvat vahvasti niihin arvoihin jotka heillä on jo on, saa suosiota. Yksityiskohtien säätäminen on pientä verrattuna näihin. Olen itse huomannut tämän kun olen ollut yhteydessä Jehovan Todistajien kanssa. Aluksi he vetoavat "yleisinhimillisiin tai ainakin kulttuurissamme jaettuihin" arvoihin. Pidämme terveydestä, perheestä, ystävistä, ikuisesta elämästä ja muusta vastaavasta. Näistä kerrotaan aluksi. Ensimmäisenä ei vedetä pöytään että joulua ei juhlita ja että verensiirtoja ei oteta vaikka mikä olisi. Koska ne tuntuvat vierailta.

Jukka Keskitalo onkin kirjoittanut "Suomen Kuvalehdessä" jotakuinkin sellaisella tavalla jota itsekin voisin hyväksyä. Hänen kannanottonsa ydin on (myös) otsikossa. "Uskontojen otettava vastuu niiden nimissä tehdystä väkivallasta." Ja täsmennyksenä on, että "Uskontojohtajat ovat tuominneet terroristi-iskut välittömästi ja se on hyvä. Mutta pitkällä tähtäimellä se ei riitä. Jokaisessa uskonnossa on potentiaalisesti ainekset väkivaltaan. Siksi on äärimmäisen tärkeää, että uskonnot itse menevät omaan perinteensä ja juuriensa analyysissä syvemmälle kuin vain kieltämään tekojen yhteyden omaan uskontoonsa. Julistautuminen rauhan uskonnoksi ei riitä."
1: Kun kristitty selittää tämänlaisia islamista, asia on järkevää. Kun minä uskonnottomana ajan samaa asiasisältöä, sanojan identiteetti vaikuttaa "jotenkin muuten". Etenkin jos islamin lisäksi moitetta tulee kristinuskolle jota ei mitä ilmeisimmin saa moittia koska se olisi sitä että ei hyväksy mitään hyvää mitä siinä on. Minä näen että moittiminen on edellytys hyvälle. Koska moittiminen perustuu siihen ajatukseen että uskonnolla on ylipäätään jokin merkitys, että uskonto rakentaa syy-yhteysverkoilla yhteiskunnan infrastruktuurin ja sen mitä ihmiset tekevät ja käyttäytyvät yhteiskunnassa noin yleisesti.

Kun joku selittää että ISIS ei ole islamia, en voi ottaa lausuntoa missään mielessä vakavasti. Aivan yhtä vähän vakavasti pitää ottaa se jos joku väittää että ISIS on kaikki islamista. ; On selvä että ISIS arvostaa Koraania ja tottelee uskonnollisena esiintyvää auktoriteettia. Vääräoppiseksi tulkitseminen muistuttaakin tässä kovasti sitä miten kirkossa moni selittää että "liberaaliteologia ei oikeaa kristinuskoa" tai jossa "fundamentalistit eivät ymmärrä mistä kristinuskossa on todella kyse". Se on kenties totta jossain rajatussa dogmatiikkamielessä. Mutta koska kaikki ihmiset ovat syntisiä, on jokainen jossain määrin "ei todellinen kristitty tai islamisti". Tosiasiassa uskonnoilla on kuitenkin jokin vaikutus tästä uskovien "epätäydellisyydestä" huolimatta. Enintään islaminuskoinen voi sanoa "ei minun islamini". Mutta tämänlaisten väärintekojen kohdalla on parempia vaihtoehtoja kuin käsienpesu. Itse asiassa miltei mikä tahansa muu on parempi vaihtoehto.

Kirkko ja liittymispiikki

Vapaa-ajattelijoiden roolia kirkosta eronneiden mittaamisessa paheksutaan usein. Syy on ymmärrettävä, sillä yleensä tämänlaisista asioista ilmoitettaa järjestö itse. Tosin tähän käytänteeseen syynä on se, että eroakirkosta -palvelu on kohtuullisen luotettava, ja sieltä saa tiedot nopeasti. Ja tämä palvelu on vapaa-ajattelijoiden käytössä. Kirkolla ei ole yhtä näppärää eroamiskeinoa.

Tässä on kieltämättä ongelmia. Tärkein niistä on se, että uutisoinneista tulee itseäänruokkivia. Jos eropiikistä tiedottaa, se ikään kuin kutsuu mukaan eroamaan. Näin ollen tiedotus tekee sen mitä se usein tekee. Luo muoteja, trendejä ja levittää ilmiöitä. Asioiden kuvauksilla on vaikutusta siihen miten ihmiset näkevät paitsi sen miten asiat ovat. He saavat sitä kautta kuvaa siitä miten maailman pitää olla. Ja miten muut näkevät miten sen pitää olla.

En kuitenkaan pidä kirkkoa kovinkaan hyvänä viestijänä. Silläkin on tapana kikkailla todellisuudella. Nimittäin aivan oikeasti repesin nauruun lukiessani sen tuoreen ilmoituksen. Joka on aivan kirkon virallisilla sivuilla.

"Helmikuussa 2015 evankelis-luterilaiseen kirkkoon liittyneiden määrä ylitti kirkosta eronneiden määrän. Helmikuun aikana kirkkoon liittyi 1429 henkilöä ja siitä erosi 1419. Sama suuntaus näyttää jatkuvan, sillä myös kuluvan maaliskuun aikana kirkkoon liittymisiä on kirjattu enemmän kuin eroamisia. Kirkkoon liittyminen on alkuvuoden lukujen perusteella selkeässä nousussa. Vuoden 2015 kahden ensimmäisen kuukauden aikana kirkkoon liittyi 3797 henkilöä, kun viime vuonna vastaavana ajankohtana liittyi 2707 henkilöä. Yhteensä vuoden 2014 aikana kirkkoon liittyi yli 15 000 henkilöä.
”On hienoa huomata, että kirkon jäsenyys kiinnostaa ja sitä arvostetaan”, sanoo kirkkohallituksen kansliapäällikkö Jukka Keskitalo. ”Toivotan jokaisen liittyjän tervetulleeksi kirkkoon, Jumalan suureen perheeseen.”"

Tämä muistuttaa siitä että tarvitaan jonkinlainen kurssi siitä "miten kirkkohallituksen viestejä on luettava". Huomiotaherättävä on se, että viesti luo selvää trendinluomista. Uutinen kertoo ikään kuin "liittymispiikistä". Ja voi minkälainen liittymispiikki se onkaan.

Aivan ensimmäisenä otan retorisia pikavetoja. Se ei ole tässä pääargumenttini mutta hupia siitä sa. Kun tässä kontekstissa puhutaan kirkon tärkeydestä, on syytä muistaa mikä on kirkon tärkein uusien jäsenten saamistapa. Lapsikaste. On tavallaan omituista että puhutaan ylipäätään kirkkoon liittymisestä. Lapsi on jäsen joka aina liitetään ulkopuolisen toimesta. Vanhemmat ja vähemmässä määrin kirkonmiesten suositukset ovat elementtejä joiden vuoksi kirkkoon liitetään. Haluaisin nähdä että kirkko uutisoisi jäsenlukujaan tavalla jossa kirkkoon liittymiset ja liittämiset tilastoitaisiin eteenpäin. Toki tässä on sanottava se, että lapsen liittäminen kasteessa kirkkoon kertoo vanhempien arvostuksesta kirkkoa kohtaan. Joten jostain kirkon arvostuksesta siinä kuitenkin on kysymys. Ei kuitenkaan sillä tavalla joka tulisi ensimmäiseksi mieleen. Eikä sellaisella tavalla jota kirkostaeroamispiikin kohdalla nautitaan standardina. Toki jotkut voivat vaatia pienempiä kriteereitä menestymiselle kun parempaa ei ole luvassa. Saahan siitä lohtua.

On tärkeää huomata että luku ei kata kirkon jäsenyyttä. Voisi luulla että kirkon jäsenluku kasvaa jos pitkässä jänteessä liittyjiä on enemmän kuin eroajia. Näin ei ole. Sillä kirkosta eronneisiin ei lasketa kuolleita. Jos liittyneitä kertyy vähemmän kuin kuolevia, jäsenmäärä voi laskea ties kuinka pitkään.

Jotenkin tämä vihjaa siihen että mielikuvat joita vapaa-ajattelijoiden uutisoinnista saa kuvaa enemmän maailmaa sellaisena kuin todellisuus uutisten takana on. Kirkon kanssa joutuu aina pulaamaan erikoisuuksilla. Kuten sellaisilla että lapsena passiivisesti liitetty jäsen kuuluu kansankirkkoon koska jos hän ei eroa, niin hän on tietoinen päättänyt jäsen joka ehdottomasti arvostaa järjestöä. Kenties tässäkin on kysymys "lasketusta standardista", joka taas kertoo lähinnä siitä että parempia ilonaiheita ei ole tarjolla ja omaa asiaa halutaan kuitenkin uutisoida myönteisesti. Jotta uutinen muuttaisi todellisuutta. Todellisuutta joka ei vastaa monien toiveita.

Kuitenkin mitä kauemmas uutisesta saatavat mielikuvat eroavat maailmasta tapahtuneista etäännytään journaliikasta. Jossain vaiheessa jäljellä on vain mainontaa. En tiedä missä vaiheessa tiedotus muuttuu julistamiseksi. Kirkko ei ole toki tässä järkyttävän huono. Mutta se on selvästi ottanut muutamia kukonaskeleita tähän suuntaan.

Nyt kristinusko savustetaan kokonaan pois yhteiskunnasta ja kristityistä tehdään lainsuojattomia ~ Eli kuinka uusateistit polkevat uskonnonvapautta koska vapaaehtoiset hartaudet ovat uskonnonvapauden vastaisia

Kirkkohallituksen kansliapäällikkö Jukka Keskitalo on ottanut kantaa siihen miten armeijan hartauksia ollaan muuttamassa, ehkä. (Kyseessä on ehdotus, ei jokin joka ollaan välttämättä edes tekemässä.) "raportin toimenpide-ehdotukset kaventavat varusmiesten vapautta harjoittaa uskontoa. Keskitalon mielestä kristityt ja muslimivarusmiehet joutuvat harjoittamaan uskonnottomuutta, jos ehdotukset uskonnottomista ja vapaaehtoisista hartauksista toteutuvat." Ajatus on hämmentävä, sillä ehdotetut muutokset korostavat nimenomaan vapaaehtoisuutta. Miten voi olla uskonnonvapautta vastaan, että saa päättää meneekö hartauksiin? Tätä ollaan kyllä hämmästelty tässä maassa tänään. Tämä lausunto on muutenkin kiinnostavaa sillä kenttähartaudet tehdään palvelusaikana. Muut joutuvat harrastamaan ideologiaan iltavapailla. Joten ajatukset uskonnonharjoittamisen oikeudesta koskevat selvästi ensi sijassa kristittyjä.
1: Missä uskonnoton voi "harjoittaa uskonnottomuuttaan" samalla hetkellä ja kun ei voi niin eikö se tarkoita että uskonnottomia on sorsittu aina armeijassa? Ja kirkko tietysti on taistellut ankarasti tämän oikeuden puolesta. No, eivät ole. Uskonnottomien poistumisvaatimuksia on pidetty "luistamisena". Hartautta pidetään rentouttavana ja voimaannuttavana. Siksi uskonnottomien onkin syytä vaan kaivaa vaan ahkerasti poteroa ja tetsata kurassa, sillä sitä heidän uskonnonvapautensa tarkoittaa. Samalla kun muut viettävät yhteisiä hetkiä rauhassa ja ilman puurtamista, uskonnoton saa aivan vapaasti valita tämän kuranpurentavaihtoehdon. Tämä kaikki on ylen kiinnostavaa. On hyvin huomattavaa että kenttäpiispa on nimenomaan ääneen ja ammattistatuksensa kanssa kannattanut muutoksia tähän suuntaan.

Tämä on osa niitä omituisia trendejä joita olen havainnoinut. Suomessa kirkosta eronneella on monin paikoin enemmän päätösvaltaa kuin kirkkoon kuuluvalla. Sillä koulussakin kirkosta eronnut (tai oikeastaan heidän lapsensa) saa valita haluaako hän ET:n vai evankelis-luterilaisen opetuksen. Mutta kirkkoon kuuluvat (tai oikeastaan heidän lapsensa) saa sitten vain mennä oppimaan "omaa vakaumustaan". Kuitenkin uskovaiset taistelevat näistä uskonnonvapauden kaventumisistaan. Tai ainakin kirkon edustajat tekevät. Asia on luonnollisesti vähemmän yllättävää jos asiaa katsoo kirkon instituutiovallan kautta. Uskonnoton joka ei menekään opiskelemaan "omaa vakaumustaan" (lue: vanhempien vakaumusta) päätyy kirkon ideologisen viestinnän alaiseksi - ja esimerkiksi käymään kirkoissa.

Mutta tässä ei ollut kaikki. Keskitalo tylyttää lisää. "Suomen perustuslain uskonnonvapauskäsite lähtee kuitenkin liikkeelle positiivisesta käsin, ihmisen vapaudesta harjoittaa uskontoa. Viime ajan tulkinnat, kuten tämä työryhmäraportti ovat kuitenkin ottaneet lähtökohdakseen negatiivisen uskonnonvapauden. Keskitalon mukaan kristillistä kirkkoa työnnetään Suomessa varsinkin uusateistien toimesta pois yhteiskunnasta ja julkisesta tilasta, kuten kouluista, päiväkodeista, sairaaloista ja vankiloista." Tämä on argumentatiivisesti omituinen, hyvin monella tavalla;
1: Ensinnäkin Suomen Laki nimenomaan kattaa sekä positiivisen että negatiivisen uskonnonvapauden. Esimerkiksi uskonnonvapauslain §11 sanoo suoraan että; "Jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen." Toisin sanoen hän tekee lakia koskevan virheen. Uskonnonvapauslaki lähtee positiivisesta vapaudesta negatiivisen yli aivan yhtä paljon kuin homoseksuaalien avioliittolaki rikkoo YK:n ihmisoikeusjulistusta. Eli tavalla joka ilmenee vain poliittisten koheloiden ja muiden tampioiden sanomisissa.
2: Vapaaehtoinen hartaus ei teknisesti ottaen ole negatiivista uskonnonvapautta. Hartauksiinhan on lupa. Negatiiviseksi sen tekee lähinnä se, että kirkon vallan trendi muutoksessa on kiistämättä laskevaan päin. Mutta tämä kenties johtuu siitä että tosiasiassa kirkko on harrastanut ideologista valtaa tavalla joka ylittää positiivisen uskonnonvapauden.
3: Negatiivinen uskonnonvapaus ei tosiasiassa tarkoita sitä että uskonto rajataan yhteiskunnasta. Sekularismi on enemmän sitä että uskonnon ei anneta häiritä ihmisten privaattia tai arkea. Sekularismi ei kiellä uskontoa. Sitä saa harrastaa kirkoissa ja kotona ja oman uskonnon yhteisöissä aivan vapaasti. Ja nämä kuuluvat yhteiskuntaan. Se voi rajoittaa uskonnonharjoittamista joissain tilanteissa. Mutta harva sanoisi että yhteiskunta pakottaa uskonnottomiin elokuviin kun niissä ei saa kesken ryhtyä Koraanin määräämiin rukouslauluihin. Ja harva pitää kauppaa uskonnottomuuteen pakottavana sen vuoksi että kassalla ei saa ehtoollista. Uskonnonvapausfilosofiassa on itse asiassa aivan vakiintunut sellainen ajatus että yhteiskunta joka on antiteistinen ei ole sama kuin että se olisi sekulaari. Toisaalta itsekin katson että uskonnonharjoittamisen tekemää ärsytystä pitää joskus kontrolloida, esimerkiksi jos saarnaaja tulee väkisin ovesta sisään niin soitan poliisit. En kuitenkaan pidä itseäni edes sekulaarina. Ja tästä huolimatta vapaaehtoinen kenttähartaus on minusta ehdottomasti muutos parempaan päin.
4: Haluaisin tietää miten uusateistit ovat itse asiassa työntäneet yhtään mitään yhtään mihinkään. Sillä heillä ei ole keskusorganisaatiota joka tuottaisi poliittista pöhinää. Toki olen käsittänyt että uusateistinen liike on enemmän sekularistinen (negatiivinen uskonnonvapaus) kuin minä. Mutta tietääkseni lähinnä kirjoittelevat internettiin. Ja se, hyvät ystävät ja pahat viholliset, ei ole asioiden muuttamista. Klikkaamalla "likeä" ei tehdä oikeasti mitään sellaista joka muuttaisi maailmaa. Väitän että kansliapäälliköllä on tässä lähinnä asennevamman ilmaus. Kirkolliset tahot ovat yllättävän harvoin nähneet vaivaa tutustua kritisoimaansa kulttuuriin silloin kun kritiikin aiheena ovat uusateistit. (Jotka ovat uskonnollinen vakaumus, paitsi kun ajatellaan että uskonnollisilla vakaumuksilla on oikeuksia, kuten kunnioitetuksitulemista.)
5: Uusateismia koskee toinenkin ongelma. Vaikka uusateistit tekisivätkin paljon kaikkea, niin mistä kansliapäällikkö tietää tämän? Sama keskusorganisaation puute kun tekee asian tietämisen ylen vaikeaksi. Yleisesti tunnettua on että vapaa-ajattelijoiden ja uusateistien välillä on juopaa. Jussi K. Niemelän eroaminen vapaa-ajattelijoista on tässä hyvin leimallinen piirre. Josta seuraa oikeasti syvä epistemologinen haaste. Jos kansliapäällikkö ei vain puhu läpiä päähänsä on aivan oikeasti kysyttävä sitä että miten epäeettisiä keinoja hän on käyttänyt saadessaan asiaan tarvittavat tiedot. Onko Keskitalolla käytössä jossain joku ihmisrekisteri jossa syviä vakoilutietoja jotta tiedetään että esimerkiksi minä en ole uusateisti ja että joku muu on? Mitä laki sanoo tälläisten rekisterien keräämisestä ja käyttämisestä? Ja ennen kaikkea kun uusateismi ei ole jäsenrekisteröity liike, on oleellista kysyä että mitä keinoja Keskitalo on joutunut pakosti käyttämään saadakseen laajan ja luotettavan rekisterin itselleen. Voinko haastaa kansliepäällikön oikeuteen poliisin oikeuksien käyttämisestä ilman perustetta? (Jopa poliiseille näin syvä privaattiin tarttuminen olisi "ilman perustetta".)

Asia on tietysti huvittava myös siksi että Charlie Hebdon aikana kirkolle syntyi kova tarve negatiiviseen uskonnonvapauteen. Sen mukaanhan tietyt mielipiteet on siivottava katukuvasta. Yhteys jumalanpilkkalain muuttamisen ja Ranskassa kuolleiden välille jäi monelle hämäräksi. (Yhteys on symbolinen, se muistuttu Suomeen että miten muualla maailmassa yhteiskunnasta ei ole rajattu laittomaksi esimerkiksi tietynlaisia satiirilehtiä. Joka btw. on näiden mielipiteiden ja niiden positiivisen ilmaisun rajaamista yhteiskunnasta täysin. De jure kun on vahvin taso johon valtio koskaan käytännössä puuttuu. De facto meillä kotona mä bommaan Muhammadin kuvia yöt ja päivät ja on tunnelma roisi.) Esimerkiksi minulle nykyisessä uskonnonvapaustilanteessa kiinnostavaa on epäsymmetria. Se on epäreiluutta. Ja se pitää korjata. Tässä minulle on ihan sama sensuroidaanko kaikki vai poistetaanko jumalanpilkka. Että mennäänkö positiivisen vai negatiivisen kautta mutta ei sitten vaihdeta tätä missään koskaan. Jos se on positiivinen niin se on positiivinen vaikka kristittyä vituttaisi. Jos negatiivinen niin sitten myös Muhammadin kuvat pois katukuvasta.

Mutta toisaalta tilanne on kannaltani siitä hyvä että ihmiset naureskelevat varsin paljon sille että "vapaaehtoinen hartaus on uskonnonvapauslain hengen vastaista". Tämänlaiset lausunnot eivät suinkaan saa ihmisiä myötämielisiksi kirkolle. Sillä tässä tilanteessa on selvää että kristinusko ei ole uhri, vaikka se kovin yrittääkin vääntäytyä uusateistien vainoamaksi marttyyripoloksi. Toki Keskitalo on ehdottomasti säälittävä pieni mies. Mutta ei niissä määritteissä  kuin haluaa. On vaikeaa nähdä hänessä nöyrä, heikkoja ja köyhiäkin mukaan sallivaa marttyyriä. Ideologiajuntan joka älähtää heti jos joku koskee hänelle rakkaaseen symboliseen instituutiovaltaan ja yhteiskunnallispäsmärilliseen rituaalivaltaan. Se hän on. Ja tämänlainen viestintä kirkollisella statuksella ei tuo ihmisiä takaisin kirkkoon. Ainut mitä arvon "kansankirkko" voi tehdä asian eteen on se, että se selittäisi että "Keskitalo ei edusta kirkon virallista kantaa". Ja kenties antaa potkut kun onhan se aika huonosti ammattiaan osaava kansliapäällikkö joka ei uskonnonvapauslain sisältöä ja uskonnonvapauden filosofian aivan helpoimpia perusteitakaan hallitse.

Fedora -agnostikko

Tänään kävin kirkossa hattu päässä. Olin tietoinen että teko oli jokseenkin epäkohtelias. Olin muun muassa valmistautunut tekooni siten että olin ennakkoon lukenut Kaarina Suonperän etikettiohjeita kirkossa vieraileville. "Miesten ja poikien täytyy ehdottomasti ottaa hattu pois, mutta nainen saa pitää hatun päässään. Joissakin uskonnoissa edellytetään, että naisella on huivi päässä. Omalla isoäidilläni oli kirkkosilkki erikseen. On sääli, että kauniit tavat, jotka helpottavat elämää, on unohdettu. Tulisi aina pitää mielessä, ettei maailma ei ole minun, ja pyrkiä elämään niin, että toiselle ei tule paha olo tekemisistäni." Olen myös käynyt armeijan jossa opitaan että "lakki - päästä" sanotaan vain ulkona. Sisälle mentäessä hatun pitää poistua automaattisesti. Tiesin siis odottaa paheksuvia katseita. Mutta en sen sijaan odottanut mittakaavaa jossa tapahtuisi.

Kirkon henkilökunta ei tässä kohden ollut ongelma. He ovat luultavasti tottuneet kaikenlaiseen. Muistan kuinka omassa lapsuudessani Järvenpään seurakuntaan tuli humalainen kesken jumalanpalvelusta ja papit pokkana siunasivat eteen asioitaan sanomaan tulleen humalikon. Tilanne olisi monista paheksuttava, että pitäisi poistaa tämänlaisen kohtaamisen sijasta. Mutta mielestäni pappien ratkaisu edusti ns. katutietoista tapaa lähestyä asiaa.

Mutta seurakuntalaiset ovat sitten oma juttunsa. Olin tietoisesti mahdollisimman vähän muuten provosoiva. Olin läsnä kohteliaasti. Minulla oli hattu päässä. Ei mikään pipo, vaan aivan herrasmiehelle kelpaava hattu. Eräs rouva katsoi minua ensin pitkään ja tuli sitten ilmaisemaan että minulla oli hattu päässä. Hän luultavasti oletti että tekoni oli vahinko, unohdus. Päädyin nyökkäämään. Hän vaati minua ottamaan hatun päästä, johon päädyin hymyilemään, katsomaan häntä silmiin ja heiluttamaan päätä sivusuunnassa, vain hieman, sen pari senttiä. Naisen naamanilmeilyä oli tässä vaiheessa hämmästyttävä nähdä. Oli kuin hän olisi törmännyt johonkin jota hän ei voi kuvitella olevan olemassa. Tämän jälkeen nainen päätti panna itse töpinäksi ja hän ojentautui ottamaan hattuni päästäni omin käsinensä. Ja koska luotan ruumiilliseen koskemattomuuteeni, työnsin käden syrjään rennolla tartuntaotteella. Struktuurini oli kunnossa, voimaa en käyttänyt, enkä puristanut hänen rannettaan. (Eli asettauduin siten että jos hän haluaa työntää kätensä hatulleni hän joutuu ensin hajottamaan käteni luut pirstoiksi voidakseen tehdä tätä. Ja tämä taas vaatii niin paljon voimaa että hänen oma kätensä olisi tuskin kestänyt.) Kun liike torjutaan voiman sijasta struktuurilla, se tuntuu hyvin vastaanpanemattomalta ja nainen ilmeisesti tiedostikin tämän eikä yrittänyt toistaa tätä temppua. Päätin kuitenkin poistua paikalta, sillä ärtymys oli sen verran kovaa.
1: En oikeasti halunnut pahoittaa ihmisten mieliä, vaan herättää lievää hiljaista paheksuntaa. Näiden ero on harmaasävyinen mutta olemassa.

Miksi?

Jokainen joka tietää minut, tiedostaa että tämä temppu on jotain hyvin epätyypillistä. Olen yleensä hyvin kohtelias käydessäni kirkossa. Temppuni oli harkittu ja tein sen testatakseni muutamia asioita. Odotin jotain muuta. Ja sen odotuksen vuoksi tein "kokeiluni". Tämä odotus taas syntyi luettuani Terry Pratchettin "FC Akateemiset". Siinä esitetään ihmisten toimintaa hyvin suuresti ohjaava periaate. Se on sellainen, että jokin asia kielletään kuin se olisi jotain josta seuraisi jotain. Mutta sitten tätä "nuijaa" ei oikeasti olekaan. Ja kun ihminen sitten rikkoo tätä, niin siitä ei seuraa yhtään mitään. Tämä periaate ei selvästi koskenut tätä hattuasiaa. Selvästi kirkossa hattupäisyyden kohdalla on nuijaa. Jopa yllättäviin mittasuhteisiin asti.

Mutta miksi?

Tällä viikolla keskustelin erään hyvin hiljaisen ateistin kanssa. Hän on vähäpuheinen jopa Wanhoilla Suomalaisilla mittapuilla. Suuri osa hänet tavanneista ei tiedä edes hänen olevan ateisti. Ja tässä mielessä hän on minulle "erittäin kiinnostava näyte". Hän luokitteli erilaisia uskonnollisia kohtaamisia. Hän ei halunnut kieltää yhtään niistä vaan korosti että hän vaivaantuu niistä eri tavoin. Ja tästä syntyi hierarkia. Esimerkiksi kaduilla lappuja jakavat uskovaiset eivät häntä häirinneet, koska heitä voi väistää ja vähintään lapun voi ottaa ja jättää lukematta. Kukaan ei yksinkertaisesti oikein voi pakottaa lukemaan tekstiä.

Hierarkian ärsyttävimmässä päässä olivat musiikkikonserttejen laitamille tunkevat Jeesusbussilaiset jotka megafoninsa kanssa häiriköivät. Sillä ihmisten aistinelimien kohdalla meillä on silmäluomet joilla voidaan  estää näkeminen. Ihminen voi hengittää suun kautta ja estää haistamista. Suuta voi pitää kiinni niin että ei voi maistaa. Mutta korvia ei saa pois päältä. Ja konserteissa pääasia on peräti musiikissa ja keskustelussa, jotka ovat auditiivista toimintaa. Jeesusbussilaiset siis tunkevat suoraan kilpailemaan sen aistinelimen alueelle kuin mitä tässä yritetään käyttää.

Mutta se, että pistetään yhteislaulu on sitten vielä tätäkin häiritsevämpää. Sillä tässä on todellakin pakko ottaa osaa tai ilmoittaa erimielisyytensä. Ateistin on yhteislaulutilanteessa ikään kuin rikottava joko positiivinen uskonnonvapautensa ja otettava osaa rituaaliin tai rikottava negatiivista uskonnonvapautta vastaan ja tunnustauduttava ja identifioiduttava vakaumukseltaan.

Hän muistutti minulle tärkeästä asiasta. Nimittäin kontekstista. Tämä on hyvin vieras asia seurakunnassa. Esimerkiksi kun mietitään suvivirttä, niin suuri osa ateisteista vastustaa sitä suunnilleen samoista syistä kuin mainitsemani hiljainen ateisti. Joka ei toki edes ole kieltämässä suvivirren yhteislauluakaan. Hän vain ärsyyntyy/vaivautuu eri määriä eri tilanteessa. Tämä tuo mieleen Jukka Keskitalon. Hän on "suvaitsevan ja liberaalin asiallisen eifundamentaalin" kristityn maineessa. Ja hän on sanonut asiasta "Seurakuntalainen" -lehdessä seuraavasti : "On äänekkäitäkin tahoja, joiden mielestä usko ja uskonto eivät saisi näkyä yhteiskunnan julkisessa tilassa." Tämä koskenee joitain vapaa-ajattelijoita, ja tuskin edes vapaa-ajattelijoita järjestönä. Ja vielä vähemmän sitten niitä muita ateismin ja uskonnottomuuden versioita joista monet kuitenkin kritisoivat suvivirren yhteislaulattamista. Mutta edes suvivirren torppaamisen kohdalla tämä ei liene merkittävä. Keskitalo ei aivan selvästi ole miettinyt sitä kysymystä että miksi vapaa-ajattelijat eivät ole kriminalisoimassa kaduilla "lappujensa kanssa hihhuloivia". Jos tavoite todella olisi se, että uskonto ei saisi lainkaan näkyä kadulla, niin juuri näin pitäisi tapahtua.

On toki ymmärrettävää että tämänlaisia olkiukkoja esittelemällä Keskitalo saa ihmiset raivostumaan uskonnottomille ja näin takaa suvivirren jatkuvuuden. Mutta samalla hän demonstroi miten vähän ja huonosti hän ymmärtää vastapuolen kannanottoja. Tälläisessä strategiassa täytyy heittää kaikki "asiallisuuden" ja "järkevyyden" muodot pois. Kyseessä on pelkkä (a) opportunistis-strateginen ovelointi, (b) kädettömään amatöriyteen ja tyhmyyteen perustuva ignoranttitorspoilu (+) ja joka tapauksessa olkiukkoluonteen vuoksi väärän todistuksen antaminen lähimmäisestä. ~ Jos ei tunne vastapuolen argumentteja ja asiaa, ei pidä aukoa suutaan ja kuvitella että sinua tämän jälkeen kunnioitetaan ihmisenä. Kiinnostus on kunnioitusta. Vaivannäkö on kunnioitusta. Olkiukottaminen on tämän vastakohta, osoitus siitä että halveksunta on niin kovaa että näkemyksiin ei edes haluta tutustua.

Mutta hei kamoon - miksi?

Keskitalo kuten muutkin ovat korostaneet positiivista uskonnonvapautta. Ja kuten hiljainen ateismi usein näyttää, se nojaa aina johonkin epäkohteliaisuuteen. Esimerkiksi kun koulujen kevätjuhlassa ei ole mitään suvivirsipakkoa sidottuna lakiin, se tarkoittaa että tässä on mahdollisuus tehdä erilaisia ratkaisuja. Laulua kuitenkin lauletaan hyvin monessa paikassa siitä huolimatta että sen tiedetään harmittavan ja repivän joidenkin mieltä. Tiedetään että monille tulee paha mieli ja laulu lauletaan silti. Positiivinen uskonnonvapaus on hyvä argumentti joka sanoo että tämä oikeus ylittää kohteliaisuuden rajat. Suvivirrestä ei sen nykytilassa mitenkään voi saada kohteliasta. Mutta positiviista uskonnonvapautta sen kautta voidaan ilmituoda.

Ja samat ihmiset sitten kannattavat vahvaa negatiivista uskonnonvapautta. Sillä Suomesta ei tahdota saada ns. jumalanpilkkaan liittyvää lainsäädäntöä pois. Uskontokriittinen näkemyskin on liitoksissa uskonnonvapauteen. (Paitsi jos tunnustaa että ateismi tai uskonnon dogmien kritisoiminen ei ole missään tapauksessa ole eikä voi olla uskontoa. Jota emme tule kuulemaan niiltä piireiltä joista fundisklassikko "evouskovat" ja jopa liberaalipapeille kelpaava "ateistit ovat fundamentalisteja" ovat suosittuja.) Joten selvästi negatiivinen uskonnonvapaus on monissa paikoin hyvä argumentti uskovaisistakin. Mutta tätä ei tietysti koskaan kehdata tuoda esiin tässä suvivirsikeskustelussa.

Itse en lähtenyt suoraan jumalanpilkkaan. Hattu on pelkkä pukeutumisrike. Etikettirikkeet eivät yleensä ole jotain josta tuomitaan juridisesti. Jumalanpilkkaa siitä ei oikein saa tekemälläkään.
1: Tämä on tervettä varovaisuutta. Uskovainen voi haukkua ateisteja ja homoja ja heidän oppiaan, mutta jos ateisti haukkuu heitä, voi siitä seurata jopa puoli vuotta vankeutta. Päivi Räsäsen Kansanlähetyspäivillä vuonna 2013 esittämä lausunto on tässäkohden piristävä muistutus siitä miten tässä mennään ; "Kirkko ei syyllisty syrjintään, jos se uskaltaa käyttää sanaa synti avioliiton ulkopuolisista sukupuolisuhteista. Sen sijaan kirkko syyllistyy homoseksuaalien syrjintään, jos he eivät saa kuulla Jumalan sanan koko totuutta, joka sisältää niin lain kuin evankeliumin." Positiivinen uskonnonvapaus johtaa siihen että Darwinisteja saa pilkata miten mielii. Ja siitä ei edes voi saada mitään tuomiota. Ateisteja tuomitaan harvoin ylilyönneistään, mutta heidän yllään on silti koko ajan se mahdollisuus siihen että ollaan kovimman edessä. Ja sitten se tuomio napsahtaa.

Hattu on lisäksi nähtävissä jonkinlaiseksi identiteettisymboliksi. Redditissä on esimerkiksi ihmetelty miksi ateistit kohtaavat fedora -vitsejä. Heistä on rakennettu olkiukkomainen hahmo, ns. fedora -ateisti. Sillä kutsutaan vihaisia ja militantteja ateisteja. "It's not just "angry atheists", though that is a big part of it; the fedora symbolizes basically the entire internet image board subculture and all the negative stereotypes it has picked up, like My Little Pony obsession, hentai, rabid misogyny, social cluelessness, narcissism, casual racism, immaturity, STEM circlejerking, Ayn-Rand libertarianism, and poor hygiene." Tämä on toki ylilyönti. Mutta siinä on totuutta siinä määrin että hattumuoti on vapaamielisissä suuntauksissa palannut muotiin. Ja siihen voidaan liittää paljon merkityksiä. Miksipä minäkin en siis osoittaisi positiivisen uskononvapauden kautta itseäni?
1: Minun hattuni ei muuten ole fedora, vaan pork-pie-hat. Mutta en ole ateistikaan. Ja ennen kaikkea en voi sietää My Little Ponyja. Otsikko on fedora-atheism -alluusion vuoksi mikä on, ja pork-pie-agnostikko menisi liian vaikeaksi.

Etenkin kun minulle oikein erikseen kehotettiin tutustumaan esimerkiksi juuri Jukka Keskitaloon esimerkkinä uskovaisesta johon suhtautuisin positiivisesti. Ja hän on "Suomen Kuvalehdessä" sanonut aivan suoraan että "Toimivaa monikulttuurista yhteiskuntaa ei saavuteta lakaisemalla uskontoa maton alle, vaan ”siedätyshoidon” kautta opettelemalla aitoa suvaitsevaisuutta." Ja jos provokaatio todella tarkoittaa sitä että provosoituja on aggressiivinen. Ja jos todella tarkoittaa niin että positiivinen uskonnonvapaus on niin iso asia että sen nimissä ei oikein yhtään tarvitse miettiä sitä että jos sitä jokin toiminta vaikka ns. lietsoo vastaanottajassa negatiivisia tunteita. Jos todella on niin että jos provokaatiosta provosoituu niin lietsojalla ei ole mitään vastuuta asiasta vaan vaan se toinen taho on "äänekäs" ja "vihainen" ja "aggressiivinen" ja "militantti"... Niin siinä tapauksessa se kirkkobiatch-tantti osoitti että hattu on selvä ongelma joka vaatii ratkaisukseen siedätyshoitoa.
1: Hänen tapansa lähestyä ongelmaa olisi sama kuin jos minä juoksisin kevätjuhlissa omin käsineni sulkemassa "suvivirttä" laulavien suita. Minun röyhkeyteni ei riittäisi tähän. "Suvaitsevaisuutta" ja "positiivista uskonnonvapautta" huudetaankin aina vain kristityille. Muut joutuvat "kunnioittamaan" ja "olemaan loukkaamatta". Missä ei toki ole globaalissa mielessä mitään uutta. Hyvin monille uskonnonvapaus tarkoittaa sitä että kristitty saa pakottaa muita ja tuputtaa ihan sikana ja jo tämän väistäminen ja siihen osallistumattomuus nähdään vainona - ja myydään sellaisina mediallekin. Ja siksi ei pidä hämmästyä että samoista henkilöistä Raamattujen jakaminen kouluissa on kannustettavaa mutta jos kouluissa jaetaan humanistista kirjallisuutta, on syynä raivoamista tämänlaisen kauheuden edessä.

Joka tarkoittaa sitä että teen tässä nyt lupauksen. Ja ilmoitusluonteisen asian maininnan. Ette enää koskaan näe minua kirkossa ilman hattua. Jos joskus päädyn kirkkoon päin niin että minulla ei ole hattua, en voi mennä kirkkoon koska kirkkohattu puuttuu. Jos menen kirkkoon, päähäni menee hattu. Jos joku vaatii että hattu poistuu päästäni, niin siinä tapauksessa minä poistun kirkosta. Tai siis en edes poistu ennen kuin asia on aivan välttämätöntä. Jos sinun lapsesi kastetaan, jos sinä itse menet naimisiin tai jos haluat minut isoäitisi hautajaisiin, niin arvatkaa mitä minulla on päässäni. Jos haluat minut siivoamaan kirkkoa tai auttamaan konsertinjärjestelyssä lipunmyynnissä, niin päässäni on tällöinkin hattu. Jos haluat että soitan tai laulan kirkossa, minulla on hattu. Jos olen lapsesi kummi (eli maksat minulle niin paljon että liityn tätä varten kirkkoon) olen pitämässä vauvaa riemumielin. Mutta minulla on päässäni hattu. Ja tämä on siedätyshoitoa jolla valmennan ja siedätyshoidan kaikkia ihmisiä monikulttuuriseen yhteiskuntaan. Että jos on aivan ilmiselvää että kirkko on se paikka jonne minut kutsutaan ja oletetaan että tulen, tai sitten olisin jotenkin moukka. Niin tottakai sitten tämänlaisissa asioissa riemumielin joustetaan.

Joko niin tai kontekstilla on väliä ja sekä minun tämänpäiväinen aktioni että Keskitalon ja kaikkien muiden vastaavien positiviinen uskonnonvapaus-smositiivinen uskonnonvapaus ovat ns. asshatterya johon ryhtyvä tunnustaa olevansa sosiaalinen moukka ja ääliö. ; Eli tekee asioita asenteella jossa juttuja tehdöään siksi että se on laillista, välittämättä muiden tunteista. Prosessissa voidaan tallata kokonainen alakulttuuri jos kivalta tuntuu. Koska ei laitonta, on paitsi mahdollista niin myös suositeltavaa. ~ Joka johtaa siihen, että kirkko - eikä vain marginaalinen fundamentalistipoppoo vaan nimenomaan suuri osa kirkosta ja sen toimijoista - tukee tämänlaista asshatterya. Ja että tämä asshattery on oikeastaan merkittävä osa sen "virallista kantaa" edustavien pappien, piispojen ja vastaavien julkista esiintymistä. Eli kun kirkko pääasiassa ilmenee yhteiskunnassa - siis uskovaisten sisäpiirin ulkopuolella - tämä ilmitulo jotenkin koostuu siitä että kirkko tekee, tukee asshatterya ja osallistuu läsnäollen tämänlaisen asshatteryn tekemiseen.