Pseudotiede ; Miten eri asenteet johtavat samaan lopputulokseen?

Kun katsotaan pseudotieteitä, niiden rakennetta on käytännössä mahdotonta oikeuttaa tieteellisillä tai rationaalisilla ansioilla. Valtaosa pseudotieteistä kuluttaakin aikaansa tämän piilottamiseen. Esimerkiksi tieteenfilosofian halveksunta on keino jolla peitetään huomio perustelemisen ytimestä. Siitä että kriittinen ajattelu ja laadukas ajattelu on muutakin kuin sivistyssanojen avulla luotua ylevää sanahelinää.

Siksi valtaosa ymmärtämisestä vaatiikin psykologiaa. Jakun asiaa on tutkittu, on huomattu ns. crank magnetism -ilmiö. Ihmiset joilla on yksi pseudotiedeidea tuppaa kannattamaan jotain muutakin hörhöä asiaa. Kokonaisuus onkin siitä erikoinen, että keskivertoinen crank on yllättävän harvinainen mutta samalla yllättävän hörhö. Crank magnetism liittyy terminä "siihen kovana ja kylmänä pidettyyn psykologiaan" ja linkittyy näin luonnontieteellisen ajattelun ystäviin. "Pehmompien" humanistien puolellakin crank magnetism tunnetaan, joskin eri nimellä ; Colin Campbell kuvasi cultic milieu -nimellä ilmiötä jossa erilaiset "oppositionaaliset alakulttuurit" ovat toisiinsa liitoksissa ja esiintyivät usein yhdessä. Vaihtoehtokulttuurit klusteroituvat. Eli erilaiset omituisena pidetyt ajatukset olivat usein samojen tyyppien kannattamia.

Skeptikko huomaa tämän varsin pian. Itse muistan miten ID:n perustaja Johnson kannatti sekä evoluutiodenialismia että kannatti ajatusta jossa AIDS ei johdu HI -viruksesta. Melanie Phillips kannattaa ID:tä, ja uskoi että rokotteet aikaansaavat autismia ja hän myös vastusti ilmstonmuutosta. Glenn Beck taas epäili ilmastonmuutosta ja kannatti monia ihmeellisiä salaliittoteorioita - ja oli nuoren maan kreationisti. (YEC taas oppina evoluutiodenialismia yhdistettynä moniin astronomisten teorioiden denialismia yhdistettynä laattatektoniikkakritiikkiin ja ajoitusmenetelmädenialismiin.) Johannes Lerle taas on revisionisti ja kreationisti, eli hänestä Hitler ei tappanut juutalaisia holokaustissa ja luomisoppi oli myös hänen mieleensä. ; Nämä yksilöt ovat tutkimusten mukaan edustavia. Lauri Lebo on pakko mainita siinä, että hänen tutkimuksensa korosti että ilmastonmuutoksen vastustaminen on tilastollisesti vahvasti linkkiytynyt kaikensorttiseen kreationismiin.

Klikkiytymistä on muutoinkin. Stephan Lewandowsky, Klaus Oberauer ja Gilles Gignac esimerkiksi herättivät huomiota tutkimuksessa jossa katsottiin minkä ideoiden kannattajat kannattavat muita yleisemmin jotain toisia asioita. Syntynyt tutkimus "NASA faked the moon landing-Therefore (Climate) Science is a Hoax: An Anatomy of the Motivated Rejection of Science" näyttää että salaliittoteoriat kasaantuvat. Kun kannatat yhtä, kannatat helposti useita muitakin salaliittoteorioita. Näin esimerkiksi 9/11 -tornin olleen USAn hallituksen räjäytystyö on linkkiytynyt siihen että ajatus kuulentojen olleen huijaus otetaan vakavasti. On toki selvää, että edellämainitut sopivat koherentisti yhteen. Niitä tuntuu jopa yhdistävän vahva hallituksen epäily. Näin salaliittoteorioissa voisi olla jonkinlaista koherenttiuden makua. Erikoista kyllä ristiriidattomuus ei kuitenkaan ole usein crank magnetismin ydinmehua. Michael Wood, Karen Douglas ja Robbie Sutton tuottivat tutkimuksen "Dead and Alive: Beliefs in Contradictory Conspiracy Theories" jonka perusteella havaittiin, että salaliittoteorioihin taipuvaisella mielellä on tapana suosia enemmän paranoidia asennetta kuin sitä että kokonaisuus on järkevä. ; Jos kannatat teoriaa jonka mukaan Osama bin Laden oli jo kuollut ennen kuin hänet virallisesti surmattiin, olit taipuvaisempi ottamaan vakavasti myös teorian jossa Osama bin Laden on yhä elossa ja että Obama halusi poliittisia pisteitä lavastamalla tämän surmaamisen.

Toki kaikki klusterit eivät ole samaa. Esimerkiksi YEC vastustaa New Ageen liitoksissa olevia asioita, ja näin ollen vastustaa esimerkiksi kaikkia tulevaisuuden ennustamiseen liittyviä asioita (horoskoopeista Tarot -korttien kautta teelehtiin) paitsi jos kysymys on Raamattupohjaisesta maailmanlopun ennustamisesta, jolloin se nähdään sellaisena ennustamisena joka on jotenkin hyvinkin sellaista jota YEC kannattaa enemmän kuin satunnainen tyyppi.

Hyvä kysymis onkin sitten se, miksi. Omien kokemusten pohjalta näen, että crank magnetismiin johtaa useita teitä. Siksi esimerkiksi aina silloin tällöin itsekin teen erilaisille tahoille "mielenterveystestaamista" jossa pyydän heiltä arvioita minun tilanteestani. Sillä tiedostan että crank itse ei huomaa että hänessä on jotain omituista.
1: "Denialism" -blogi esittää että crank magnetism liittyy osittain siihen että ihminen haluaa itselleen uhristatusta ja haluaa samalla korostaa olevansa yksilöllinen ja itsenäinen ajattelija. Silloin ortodoksisuus on liian tavallista, tylsää ja porvarillista. Tällöin ideologian koherenttius ei ole niin tärkeä asia.
2: Toisaalta "Denialism" -blogi esittää että se liittyy siihen, että ihminen on tavallaan niin huono perustelemisessa ylipäätään, että hän ei enää tiedosta mikä on hyvää. Dunning-Kruger efektin vaikutuksesta yksilö kerää huonoja ideoita koska luulee olevansa hyvä, fiksu ja että nämä ajatuksetkin olisivat hyviä kun ne hänestä tuntuvat järkeviltä ja uskottavilta.
3: Kolmanneksi syyksi "Denialism" -blogi esittää sen, että motivaatiot ohjaavat ihmisiä. Identiteetti ja ideologia ovat tärkeämpiä kuin totuus. Tässä heimohenkisyys, jopa yhteisöllisyys, kohtaavat ideologisen koherenttiuden.

Itse toki vain aloitin
hörhöilyn jo nuorena.
Että kokemuksella
ja runsaalla harjoituksella
mennään tässä haihattelussa.

Nähdäkseni kaikki ylläolevat mallit ovat uskottavia, mutta aika harvoin ne kohtaavat samoissa ihmisissä. Esimerkiksi kolmannen tyypin denialistit tuntuvat olevan sisäisesti koherentteja ja varsin nerokkaita ja ahkeria ideologisia saivartelijoita. Ykköstyypin denialistit ovat usein kivoja ja "avomielisiä" siinä mielessä että he jopa tiedostavat että heidän kannattamansa ajatukset eivät sovi yhteen. He eivät välitä koska he ajattelevat eri kulmilta ja että kenties jossain vaiheessa jokin osoittautuu virheeksi ja että siihen asti voidaan kannattaa reilusti erilaisia mahdollisuuksia. Kakkostyypin denialistit ovat typeryksiä joiden kanssa ei sen sijaan synny keskustelua ollenkaan, ja joilta puuttuu sekä kolmostyypin eleganssi että ykköstyypin ystävällisyys.

Miten "skeptikko" ei ole "skientisti" (ainakaan aina).

Viime aikoina suomessa on väännetty paljon ilmastonmuutoksesta. Yle nosti esiin kannanottoja siitä että ilmastonmuutos olisi pysähtynyt. Ja esimerkiksi "YLE:Prisman yhteyteen läntätty blogi" lähti puolustamaan ilmastonmuutosta. Itselleni kiinnostavampaa oli aiheen sivusta tapahtunut omituinen metahöpöttely. Petteri Järvinen joka ei (laillani) suoraan ota ilmastonmuutokseen kantaa lähti katsomaan asiaa siltä kantilta että ilmastonmuutos on ideologinen teoria. "Sekä ilmastonmuutos että uskonto käsittelevät asioita, joita ei voi nähdä. Nimensä mukaisesti niihin on vain uskottava. Kumpikin vaatii ihmistä tekemään parannuksen, muuten tulee maailmanloppu. Viis siitä, että yksi Kiinan tehdas tuottaa yhtä paljon päästöjä kuin koko Suomi -- juuri meidän on omalla kohdallamme tehtävä parannus. Ilmastonmuutoksessa vääräuskoisille on varattu oma termikin: denialisti. Uskonto on yhteisöllinen kokemus. Olisi vaikea kuulua vihreään puolueeseen uskomatta ilmastonmuutokseen. Uskovaisen pitää pyrkiä hyveelliseen elämään, vaikka arkipäivässä tuleekin jatkuvasti rikottua ohjeita vastaan. Ilmastouskovaisen synti on kuluttamista ja tarpeettomia CO2-päästöjä. Kukaan ei ole täydellinen."

Analogiassa on jotain kuvaavaa joka miellyttää itseänikin. Tässä, kuten muissakin analogioissa on hyvä miettiä sitä että onko sillä analogialla väliä. Ja jos on, niin missä suhteessa ja kontekstissa sillä on väliä. ; Uskontojen maailmanselitysväitteet eivät ole lähtökohtaisesti vääriä, ne ovat tieteen tutkimuksen alla ja tiede voi periaatteessa torjua tai hyväksyä ne, riippuen tuloksista. Jonkun uskonnon mukaiset tulokset eivät kuitenkaan katkaise ideologian ja teorian suhdetta ja teoriaa voitaisiin väittää uskonnolliseksi. Kunnon tiedemies sanoo että ideologinen kytkös ei merkitse paljoa mitään. "Uskonnollisuus" ei välttämättä vähene. "Tulkinnanvaraisuus" sen sijaan vähenee ja ke nties jokin uskontojoukko peräti kumoutuu ja  "ääliötyhmäksi paljastuu" prosessissa. (Jos sitoo uskonnon maailmanselityksensä litteään maahan jossa on taivaankansi ja sampo -maailmannapa, ei uskonto ole tieteellisesti fiksu. Period.)

Toisaalta on kuitenkin helppoa kompata Järvisen kantaa siihen että "Vielä kerran: ilmastonmuutos voi hyvin johtua ihmisen toimista ja olla totta. Ainakin tiedemiesten enemmistö on sitä mieltä ja enemmistö on yleensä oikeassa. Mutta se ei saa johtaa toisinajattelijoiden pilkkaamiseen eikä kritiikin kieltämiseen. Tiede ja uskonto eroavat toisistaan juuri siinä, että tieteen sisältö muuttuu koko ajan. Ja mitä enemmän tiedämme, sitä vähemmän uskonnolle jää tilaa."

Paitsi, että tässä kohden on syytä muistaa mitä jokainen pseudotiede on tehnyt aina ja kaikkialla. Se sekoittaa erimielisyyden pakkoon olla julkisesti erimielinen. Ja julkisen erimielisyyden se sekoittaa controversyyn. Ja sitten, ikään kuin taikaiskusta, kritiikki muuttuu ikään kuin relevantiksi. Näkisin että kenenkään asiaa ei aja se, että pseudotieteellistä paskaa tungetaan. Se korkeintaan työllistää turhaan niitä jotka voisivat tehdä samassa ajassa kunnon tiedettäkin. En siis ole rajoittamassa kritiikkiä, vaan paskan kritiikin. Mark Hoofnagle ottaa denialismia käsittelevässä blogissaan tähän juuri oikean asenteen. Blogin tunnuslauseena on "Don't mistake denialism for debate." Ja linkittämässäni kohdassa on voitu mittailla ideologisuuksia muutenkin kuin siten että tarinallistetaan teorioita. Näin syntyy yhteyksiä jotka kertovat melko lailla sitä että kuina välttämätön ideologian täytyy olla jotta kyseistä asiaa voidaan kannattaa. Koska tiedeyhteisössä on kysymys autonomisesta vertaisarviointipohjaisesta järjestelmästä, lukumäärät ja ideologiset kytkökset yhdessä vihjaavat siitä miten paljon uskontoa kyseisen ajatuksen takana on. Ja ilmastonmuutoksen ideologisuutta on todellakin tutkittu. Ja Hoofnalge blogaa iitä että kannat ilmastonmuutokseen ovat todellakin ideologisesti sitoutuneita. "Lewandowksy and his colleagues found that the strongest predictor of being a climate change denier is having a libertarian, free market world view. Or as Lewandowsky put it in our interview, "the overwhelming factor that determined whether or not people rejected climate science is their worldview or their ideology." This naturally lends support to the "motivated reasoning" theory - a conservative view about the efficiency of markets impels rejection of climate science because if climate science were true, markets would very clearly have failed in an very important instance." Esimerkiksi auto onkin monelle vapauden symboli. "Uskontoja" voi siis olla ilman eskatologiaakin.

Psykologista Torjuntaa. Mutta ei sitä Freudin.

Hoofnagle huomauttaa, että vika ei ole ihmisten tyhmyydessä vaan ideologioissa. "Ideology is at the heart of antiscience, (yes even liberal ideology) and when in conflict with science will render the ideologue incapable of rational evaluation of facts. The more extreme the ideology, the more likely and more severe the divergence from science. Then there is the separate issue of cranks who have a generalized defect in their reasoning abilities, are generally incompetent at recognizing bad ideas, often believing conflicting theories simultaneously, and are given to support any other crank who they feel is showing science is somehow fundamentally wrong. This is the “paranoid style”, it’s well-described, and likely, irreversible." ... "Recognizing that the problem of anti-science is not one of a lack of information, or of education, or of framing is of paramount concern. This is a problem with humans. This is the way we think by default."

Tämä on hyvä tuoda esiin lähinnä esimerkinomaisesti. Sillä se muistuttaa siitä että tosiasiassa skeptikoilla on hyvä nimi. Usein korostetaan että he olisivat skientistejä. Tässä on kuitenkin eräs perusongelma. Siinä missä skientismi viittaa enemmän loogisen positivismin hengessä tehtyyn tietämiseen, jossa perusoletus on jonkinlainen perusluottamus ihmisten luontaiseen ajatteluun, on skeptismin henki etenkin moderneina aikoina psykologisempi. Perusongelmana onkin se, että nykyään "Scientific reasoning and pragmatism is fundamentally unnatural and extremely difficult. Even scientists, when engaged in a particular nasty internal ideological conflict, have been known to deny the science. This is because when one’s ideology is challenged by the facts you are in essence creating an existential crisis." Tämä on oleellista vaikeutta. Hoofnaglekin korostaa sitä että tämä tiedostaminen on jotain joka mahdollistaa siitä syntyvien ongelmien käsittelyn.

Voidaankin sanoa että siinä missä klassinen valistushenkinen positivisti uskoi että jokainen ihminen on järkevä, ja että ihminen voi järjenjuoksuunsa luottaen karsia täysin erehdyksen ja huuhaan ja mennä erehtymättömään ei metafyysisiä maailmankuvallisia oletuksia sisältävään maailmaan, ja jossa ihminen on niin viisas että hän kääntyy kun hänelle kerrotaan faktoja ja teorioita, skeptikko tiedostaa että asiat ovat harhaanjohtavia, että häntä itseäänkin voidaan harhaanjohtaa. Ja siksi asia on otettava vakavasti jotta jotain voidaan tietää. Skeptiskko ei siis - tässä muodossaan - kiistä tietoa tyystin ja heitä epäilyä kaikelle ja kiistä tietoa ja rupea vaikkapa relativistiksi.

Päin vastoin, skeptikko voi muistaa että Descartesin cogito -oivallus on tietoa maailmasta. Ja huomata että jopa näkemys "en voi saada mitään tietoa maailmasta" on tosiasiaväite joka koskee maailmassa olevaa seikkaa nimeltä oma tietoisuus ja äly jotka voidaan asettaa eräässä mielessä maailmassa oleviksi ilmiöiksi ja tutkimuskohteiksi. On siis selvä että jotain ihan oikeasti tiedetään. Se on vain vaikeaa koska ideologiat saavat meidät valehtelemaan itsellemme. Ja kun sitten olemme rehellisiä muille, valehtelemme heillekin!

Tämä itse asiassa on melko oleellinen huomio. Sillä se asettaa ytimeen kiistat jotka käsittelevät esimerkiksi kriittisyyden käsitettä. Ja tämä taas on juuri tältä kohdaltaan ovela verrattuna asioihin siten kuin ne klassisesti esitetään "filosofian alkeissa".

Kriittisyys, kritiikki, kriittinen ajattelu - käsitteitä joihin ei paneuduta tarpeeksi kriittisesti.

Kriittinen ajattelu kun käsitteenä on jotain jota kaikki kannattavat. Etymologia auttaa tässä ainakin alkuun - ellei peräti loppuun. Kreikan kielen sana krisis liittyy eroon, erottautumiseen ja valintaan. (Ja sana liittyy kriittisyyden lisäksi kriisiin joka on tavallaan ymmärrettävää.) Kaikissa kriittisyyden merkityksissä punnitaan jollain tavalla asioita. Kriittisyys käsittelee kaikissa versioissaan jonkinlaista epäilyä. Ja täten se on oleellista liittää skeptisyydenkin yhteyteen. Pinnallisesti voisi miettiä että ketkä vastustavat kriittisyyttä; Totalitaariset yhteiskunnat tulevat monelle heti mieleen. Niissä ei hyväksytäkään vapaata ajattelua. Usein jopa tiedettä on rajoitettu.

Yhteinen pohja voidaan löytää. Mutta tuon ulkopuolella ei sitten ole helppoa saada yksimielisyyttä ; Kriittisyys kuitenkin usein tarkoittaa hyvinkin eri asioita. Tässä kenties suurinta juopaa vetää ero "mannermaisen" ja "analyyttisen/anglosaksisen" filosofian välissä. Ja tässä kohden ero ei ole yhtään sen suurempi tai pienempi kuin se, että miten esimerkiksi filosofisia, tieteellisiä ja vastaavia tekstejä tulisi lähestyä. Erot ovat karkeistettuja, mutta niistä saa irti esittämäni pointin. Dominique Janicaud kuvaa tämän "30 päivää filosofiaa" -kirjassaan luvussa "historiaa vai analyysiä" perinteisiin jaottelun oleellisesti samalla tavalla. Se on toki hitusen yksinkertaistava, mutta se on rjukopliut sentään "riittävän hyvä".
1: "Mannermaisessa filosofiassa" on usein painotettu sitä että kriittisyys tarkoittaa sitä että esittää jotenkin poikkeavan näkemyksen. Tässä oma näkemys täytyy kuitenkin osata pohjustaa. Ja tässä tarvitaan filosofian perinnettä. Taitava jo tehdyn filosofian erittely, nimientiputtelu ja vastaava kertoo että on ymmärtänyt ja sivistynyt. Ja tällä rakennetaan ikään kuin pohja sille että omat kannatkin olisivat sivistyneitä. Tässä mallissa metodi nähdään normaaliuden kahleena. Filosofia ja filosofian historia ovat erottamattomia. Tämä tiivistyy helposti postmodernismin tapaan korostaa ideologioita ja vähemmistö-enemmistöstatusta. Tai Hegeliläiseen tapaan katsoa maailman historiaa eräänlaisena "'itsensä kanssa' 'kasvavana ja oppivana' 'dialektista vuoropuhelua harrastavana' 'entiteettinä'".
2: "Analyyttisen filosofian" puolella taas ei oikeastaan välitetä siitä kuka sanoo vaan miten sanoo. Perinteen hallinnalla ei ole niin suurta merkitystä. Filosofia voidaan erottaa filosofian historiasta, koska siinä tuotetaan analyyttisesti käsitteitä, käsitteitä, väitteitä ja perusteluja.

Toki jaottelu on vain ääripäiden esilletuonti ja käytännössä jokainen harjoittaa molempia. Kuitenkin on selvää että skeptisyyden kriittisyys on "oleellisesti anglosaksista". Denialistit taas usein korostavat vähemmistöstatustaan ja perustelevat erimielisyytensä olevan vakavasti otettavaa jolloin vähemmistöstatuksesta ja huonoista tieteellisistä meriiteistä tuleekin yht'äkkiä todiste tiedemaailman vainotoimenpiteistä ja sensurismista. Näin siis siitä huolimatta, että käytännössä jokaiseen esitettyyn argumenttiin on saatu julkaisu, medianäkyvyyttä, populaarikirjoja. Että kritiikkiin on myös vastattu. Erimielisyys onkin osa vainokoneistoa eikä osoitus kriittiseen vuoropuheluun osallistumisesta. Anglosaksisessa mielessä tässä ei ole mitään järkeä : Kriittisyys ei voi olla sitä että kaiken annetaan huutaa. Mannermaisen puolen kautta on selvää että kaikki on vain ideologioiden välistä skismaa ja toinen puoli on underdog ja siksi vainottu.

Toki skeptikoilla on ideologis-psykologinen puoli. Hoofnagle käyttää sitä. Olen laittanut siitä palasen tuohon ylle. Selvästi intentiot ja ideologiat ovat esillä. Mannermaisuutta ei siis ole täysin hylätty. Tämä huomio on oleellinen koska tässä erottaudutaan siitä klassisesta esimerkiksi Platonin kannattamasta "tiedon kätilöimisen" ajatuksesta. ; Platon kirjoitti paljon dialogeja joiden voittajaa hän ei itse asiassa läheskään aina suoraan paljasta. Niiden perushenkenä on se, että prosessissa voidaan oppia koska ihmisillä ikään kuin on jo tieto, se pitää vain saada tiedostettua. Näin dialogi olettaa kaksi täyspäistä järkevää keskustelijaa jotka luonnostaan ja automaattisesti seuraavat totuutta eivätkä omia maailmankuviaan. Ja tästä mallista skeptikko etäytyy oleellisesti tyypillisestä klassisestae valistusperinteestä, postmodernismita ja kaikista vastaavista!

Asiaa mutkistaa tietysti se, että tosiasiassa psykologia tuossa mielessä tarjoaa hyvinkin vahvoja korrelaatioita joita voidaan lähestyä ehdottomasti myös empiirisin periaattein ja keinoin. Tärkeintä on kuitenkin se, että denialisti ei näe epäonnistumista vaan valehtelua ja salaliittoja. Ja hän itsekään ei korosta ideologioissaan epäonnistumispuolta. Denialisti ei koe olevansa epäonnistuva, ja valtaosa massojen sokeudestakin johtuu siitä että heillä on väärä asenne. Henki on se, että "sheepleä" ei kiinnosta, koska jos he ottaisivat asioista selvää, hekin olisivat denialistin puolella. Ja jos denialistia kritisoi, syynä on viha joka denialistien maailmassa johtuu siitä että jollain tasolla tiedostaa olevansa väärässä. Hoofnaglen edustamaa skeptikkoutta taas kuvaa se, että kaikki osapuolet kuvataan enemmänkin epäonnistuvina kuin lähtökohtaisesti oleellisen tyhminä tai pahoina. Parhaiten pärjää se, joka tunnustaa omat puutteensa ja yrittää sitten peitota ne. Ilman puutteiden tunnustamista ajautuu vain kaivamaan itseään yhä syvemmälle ja syvemmälle kuoppaan.
1: Toki toki. Muunkinlaista skeptisyyttä on, mutta tämä on sellainen joka on itselleni tärkein, ja joka tuntuu olevan enemmistölle kanssadebatoijista maksimaalisen outo ja vieras. Skientismi -leima oli jonkin aikaan hauska leima joka osoitti vain vastapuolen hoopouden ja ymmärtämättömyyden. Mutta tälläiseen ilkkumiseenkin väsyy, kun jossain vaiheessa huomaa että tilanne onkin aika turhauttava eikä mikään koskaan johda mihinkään...

---

Kuvassa kannukasvi, joka on sellainen että kun sinne hyönteinen lipeää, se ei pääse sieltä pois. Stephen Law käyttää toisenlaista vertausta kirjassaan "Believing Bullshit: How Not to Get Sucked into an Intellectual Black Hole" kuvaa tilannetta musta-aukkoanalogialla, jossa korostetaan sitä että pseudotieteilijä tuppaa ajamaan itsensä älyllisen keskustelun ulkopuolelle ja sellaiseen asemaan jossa mikään ei saa häntä muuttamaan mieltään. Hupsista ideologiaan - eikä pois!

Vergaffung ~ hullaantunutta ideologiakiimaa

Max Scheler kuvaa rakkautta jonain joka jäsentää ihmisten kiinnostuksen kohdetta kohti tietämistä ja ymmärtämistä. Tätä ei pidä ymmärtää väärin : Hänen rakkautensa ei ole pelkästään tunnetila, vaan se on nimenomaan eteenpäin pyrkivä ja spontaani tunne joka ohjaa ihmistä kohti korkeampia arvoja ja tietoja. Se ei pysähdy vaan pyrkii eteenpäin, kohti oppimista. Koska rakkaus voi kohdistua tietoon, hyveisiin oikeudenmukaisuuteen ja moneen muuhun aiheeseen tästä tulee ihmisyyttä syvästi jäsentävä emootio. Näin ollen rakkaudellisuus on hyvän maailmankuvan ytimessä.
1: Scheler jakaakin tunteet reaktiivisiin tunteisiin ja spontaaneihin tunteisiin. Reaktiviisuus on riippuvuutta niihin asioihin jotka ilmentävät näitä tunteita. Rakkauskin on toki jossain suhteessa kohteeseen, mutta tätä ei voi ohjailla ja se on siksi spontaani tunne joka vyöryy haluamiinsa suuntiin.
2: Rakkautta ohjaa järjestys joka on ihmisestä riippumaton koska se on ihmistä suurempi. Schelerillä rakkautta ohjaa perimmiltään Jumala. Hänen näkemyksensä on kristillistä essentialismia jossa Jumala on rakkaus ja jossa ihmisyyttä selitetään siten että ihminen eroaa oleellisesti ja ylitsepääsemättömästi kaikesta muusta maailmassa olevasta - kuten kivistä ja eläimistä - mutta ihmiset ovat kuitenkin keskenään jotenkin samanlaisia ja siksi jonkinlaisen teorian alle niputettavissa. Tässä tapauksessa se on Ordo amoris -näkemys jonka mukaan ihminen on perimmiltään Jumalan kuva ja Jumala on rakkaus. Perisynti vain hairahduttaa tästä.
3: Arvoilla on tätä kautta hierarkia ja rakkaudellisesti elävät ihmiset pyrkivät kohti sellaisia asioita jotka tekevät heistä pysyvimmin onnellisia. Perimmiltään tämä tarkoittaa tietysti tuonpuoleista joten hairahtumiseksi määritelläänkin keskittyminen aistillisiin asioihin. Scheler kuvastaa että tästä vääristymästä syntyy helposti turhuuden ja tyhjyyden tunne. Kuitenkin samalla hän kuvastaa sitä että tosiasiassa kaikilla on myös tärkeyden ja Pyhyyden tunteita. Näin ollen voidaan tulkita että esimerkiksi ateisteilla on tunne-elämää ja tietyllä tavalla "Pyhän kokemus".

Kuitenkin moni esittää että rakkaus nimenomaan sokaisee. Tällöin puhutaan helposti siitä miten maailmankuva sumentaa. Kokemusmaailmassa tämänlaista tapahtuu. Ihastuksen tunne nimenomaan vääristää toisesta saatuja havaintoja. Scheler erottaakin tässä sen, että itse asiassa jokin jota voisi kutsua "kiimaksi" sokeuttaa. Rakkauden kanssa tällä olisi vain vähän tekemistä. Ihminen voi harhautua monella eri tavalla, esimerkiksi keskittämällä huomionsa vääriin asioihin kuten aistinvaraisiin ja reaktiivisiin asioihin. Scheler kuvastaakin yhtä vääristymätyyppiä nimellä vergaffung. Se tarkoittaa hullaantumista totuuden yhteen piirteeseen. Tästä seuraa fiksoituminen, ja ihminen luulee että hän rajallisena ihmisenä olisi saavuttanut jonkun ehdottoman. Tämän ehdottoman kritiikki johtaa vihaamiseen - joka on paitsi rakkauden vastakohta, myös reaktiivinen tunne. (Viha turmelee sekä laadullisesti että määrällisesti, niin sanoakseni.)

En toki ole kovin viehättynyt siihe miten (a) Schelerin ajattelumaailmassa ateismi määrittyy automaattisesti a priorisin määrittelyjen kautta vääristyneeksi toiminnaksi. (b) Mukana hänen tulkitsemisessaan livantaa myös klassista arvotyhjiöpaskaa joka kertonee lähinnä siitä että Sheler ei ole koskaan ollut kunnolla ateisti ja kuvaa ateismia omista ennakkoluuloistaan. (c) Lisäksi nykyään jos Scheler tulee puheenaiheeksi, on tulkitsioilla tapana soveltaa tätä siten että tätä kautta rakennetaan argumentin sijasta semanttinen leikki jossa "Pyhyys" määrittyy suoraan siksi että jotain pitää tärkeänä ja sitten tähän livautetaan konnotaatioita joita on "Pyhyys" sanalla mutta joita ei ole "tärkeänä pidetyillä" asioilla. Ja näin ateismi onkin yht'äkkiä jotain muuta kuin neutraalimmin "ideologia" tai "maailmankuva" - se on "uskonto". (d) Enkä muutenkaan ole viehättynyt kristillisestä ihmiskuvasta. Objektiivinen moraali - joka on nähdäkseni teoreettisesti varsin keinotekoinen konsepti jolla on sovellettuna vain huonoja ominaisuuksia ; sillä lähinnä oikeutetaan erilaista mielivallankäyttöä ja retorista snobbailua ja yleistä läpitunkevaa vittupäisyyttä...

Kuitenkin pidän tästä rakkauskonseptista monin muun paikoin - kun asioita vähän viilaillaan siitä saa mielestäni varsin hyviä huomioita ihmisyydestä, maailmankuvista, emootioista ja monesta muustakin asiasta.  
1: Esimerkiksi olen ollut vastahankainen esimerkiksi Platonin näkemykselle jossa ihmisen rakkaus toiseen ihmiseen olisi sitä että ihminen näkee rakkauden idean toisessa. Scheler pitää tämänlaista epärakkautena, farisealaisuutena, koska siinä toista rakastetaan jonkun ominaisuuden kautta eikä itsenään. Ulkonäkö rapistuu ja luonnekin voi kyynistyä joten rakkaus joka sidotaan tämänlaiseen katoaa ja on ehdollista. Nähdäkseni tämä rakkaus on varsin epärealistinen jos sitä pitäisi pitää kuvauksena siitä miten ihmiset rakastavat toisiaan. (Platon on tässä nähdäkseni turhankin oikeassa.) Sen sijaan ideaalitason kuvauksena tämä on enemmän kuin mainio.
2: Toinen on tietysti psykologiapuoli. On selvää että ihmisten maailmankuva jäsentyy pääosin emotionaalisesti. Tavallisesti sitä esitetään rationaalisesti ja tieteellisesti. Onhan tämä tietysti maailmankuvan rakentamisen ideaalitila. Se ei vain tuppaa tapahtumaan elämässä ja on näin ollen se mitä tapahtuu käytännön tasolla. Maailmankuva on tunnekysymys. Ideologiaan fiksoituminen ja viha tämän moittimista kohtaan on jokin joka kuvaa ihmisten tunnemaailmaa, etenkin jos he ovat ns. crankejä.
3: Lisäksi Scheler tarjoaa mielestäni hyvää vastapoolia postmodernille maailmalle jossa intentiot väritetään lähinnä vallantahdon kautta. Olen sitä mieltä että vallantahto on todellinen tavoitejoukko eikä niiden soveltamisessa itsessään ole vikaa. Mutta jos se on ainut, on kyseessä varsin lattea maailman tarkastelukuva. Toki minä pidän kaikesta pessimistisestä, perverssistä, likaisesta ja kyynisestä. Mutta jopa minulla on rajani. Nähdäkseni rakkaus on aivan validi intentio. Sillä voidaan tehdä kahjouksia ja karhunpalveluksia, joten ei se mitään aikaansaannoksia automaattisesti pyhitä. Mutta se on hyvä vaihtoehto ottaa mukaan intentiotulkintamyllyyn.

Tähän liittyen Long Play kirjoitti artikkelin salaliittoteorioista. Se korosti miten crank magnetism toimii menetelmällä joka on "yhteisöllisenä toimintana viehättävää, mutta tieteen ja politiikan tekemisen metodina surkea." Tässä toiminnan periaate on "Äärimmäisistä eroista huolimatta koko poppoo vaikuttaa olevan osa samaa liikettä, jonka puitteissa toisilleen solidaariset jäsenet vaihtelevat teorioita. Jos minä uskon sinun teoriaasi, usko sinä tähän minun teoriaani. Jos joku ulkopuolinen yrittää kiistää jonkin teorioista fakta-argumentein, yhteisö ryhmittyy jäsenensä suojaksi ja vetoaa todisteiden sijaan siihen, että toisinajattelu ylipäänsä on hyvä, kannatettava asia." Erimielisyyttä ja konflikteja salaliittoteorioiden parissa ei olekaan. Toisinajatteluksi onkin määritelty eri tavalla ajattelulle tilan antamisen sijasta se, että ei ajattele kuten "ne". Lopputuloksena on se, että keskustelusta tulee yksinkertaisesti mahdotonta. "aikuisten ihmisten välisen väittelyn normaalit säännöt eivät päde. ”Sinä sanot noin, koska olet pahojen puolella”, sanoo vastapuoli – ja sulkee kaikki keskustelun ovet. Hän voi valehdella, koska hän jo tietää olevansa tarinan sankari. Millaisen yhteyden voin muka luoda ihmiseen, joka uskoo minun olevan muodonmuuttajalisko? Mitä väliä asia-argumenteilla silloin on?" Ilmiö on havaittu ilmiö. "Vuonna 2010 australialainen tutkijakolmikko Lewandowsky, Oberauer ja Gignac julkaisi Psychological Science -lehdessä artikkelin laajojen salaliittoteoriaverkostojen muodostumisesta. Ryhmä totesi, yksinkertaisesti sanottuna, seuraavaa: henkilö, joka uskoo ilmastonmuutostieteen perustuvan laajaan salaliittoon, uskoo paljon keskimääräistä todennäköisemmin myös muiden vakiintuneiden totuuksien olevan osa jotakin mittavaa huijausta. Hän uskoo, että tupakointi ei oikeasti aiheuta syöpää, HI-virus ei aiheuta aidsia tai että kuulento oli lavastettu. Moiseen teoriaverkkoon uskovan ihmisen mielestä totuus pysyy piilossa, koska kymmenettuhannet ihmiset juonivat yhdessä pitääkseen erilaisia vedätyksiä yllä." Mikä ei blogini aktiiveille lukijoille ole uutinen.

Salaliittoteorioihin sotkeutuvia crankeja ei kuvaakaan nimenomaan tyhmyys. Eräs blogini kantavia teemoja on ollut "nerokultista" irrottautuminen. Minulle idiootti on toki idiootti mutta crankit nimenomaan eivät ole tyhmiä, vaan heitä kuvaa todellakin jokin johon Schelerin vergaffung -käsite osuu aivan loistavasti. Crankit soveltavat älykkyyttään siihen että keksivät mitä ihmeellisimpiä kiemuroita sille miksi heidän kannattamansa idea voisi olla tosi. He koherentisoivat ennalta päättämäänsä johtopäätöstä. Perustelutapa on presuppositionistinen ja tuloksena ei yleensä tule argumentointia jossa perustellaan miksi asia on niin eikä toisin vaan ne yrittävät koherentisoida oman näkemyksen havaintoihin jälkikäteen. Syntyy saivartelua jossa vedotaan siihen mitä "voisi olla". Falsifioitavuutta perusytimelle ei käytännössä ole ja myös kritiikki pyritään nihiloimaan keksimällä tämä joksikin jota oma teoria olettaa tapahtuvaksi. ("Saatana haluaa että et pelastuisi joten hän usuttaa sukulaisesi kyselemään vaikeita" -tyyliset temput ovat ihmisiä tappaneiden kulttejen vakiotavaraa.) Väitteet, olettelut, premissit, a priori -tehdyt väitteet (ja muut synonyymit ja variantit) ovat sen ytimessä. Ja muunlaisten teoriodien paikkaus ad hoc -oletuksin ovat tässä oleellisessa osassa.

Tämä ei kuvaa pelkästään salaliittoteorioita. Tämän tilanteen käsittäminen on oleellista myös kristillisen fundamentalismin ymmärtämisessä. Esimerkiksi "Kotimaa" -blogiin vuodettu "rakkauskirje" kuvastaa hyvin sitä minkälaisella asennemaailmalla ollaan liikenteessä. Kirje kertoo tiivistetysti sen että rakkaudellisesti korostetaan miten uskonto tuo iloa ja jos jokin muu ideologiaryhmä paitsi vainotut kristityt saisivat yhtä pitkäaikaista asiatonta kritiikkiä, olisi asia hoidettu saunan takana. ~ Karkeasti sanoen fundamentalismissa on kyseessä ideologiakiimasta kristinuskoon. Ja Schelerin kuvaus tämän vaikutukista osuu siksi heihin. (Vaikka Scheler olikin itse kristitty, se ei tarkoita että kristinuskon instituutio ja dogmisto ei olisi asia josta ei voisi tulla ylipainottuneen rakkauden kohdetta. Mikä tahansa, myös periaatteessa hyvät asiat, kun voivat olla sellaisia.)

Siksi kun fundamentalisti puhuu toimivansa "rakkaudesta" hän näyttää vihaiselta. Se on vähän kuin pedofiilipappi jonka sana "rakkaus" on retorisesti ja semanttisesti vääristynyt ja perversoitunut niin että se tarkoittaakin "alaikäiselle väkisin tehtyä yllätysperseraiskausta".