Uskonnon haitoista; Miten kristinusko syvällisesti uhkaa tulevaisuuttamme

Uskontoa puolustetaan usein. Sitä pidetään arvostettavana. Näitä pidetään ei-tieteellisinä ja henkisinä väitteinä joita ei voi todentaa. Tässä uskonnon pahuus on kiinnostava. Esimerkiksi kristinuskon aikanaan tekemiä noitavainoja ei pidetä relevantteina koska siihen aikaan ei oltu oikeita kristittyjä. Paitsi kun ne samat kristityt pitää sitten saada kiitetyksi siitä miten luostarilaitos on alkuna ja perustana lääkäreille ja kouluille ja kirjastolaitoksille. Joista ei voida kiittää pakanakulttuureita vaikka pakana Hippokrateen vala on yltänyt Päivi Räsäsenkin pro-life -huulille.

Usein uskontoa tuomitaan ja pidetään haitallisena lähinnä jos ne suoraan käskevät tappamaan pikkulapsia ja vastaavaa. Ja tässä kontekstissa usein korostuukin että uskonnot tekevät aina ja kaikkialla käytännössä pahaa. Ja tällä ei ole mitään merkitystä koska vikana on ihmiset ja instituutiot. Vika ei ole uskonnossa vaan siinä että uskontoa ei ole instituutioiden sisällä. Tämä on kiehtovaa koska se ohittaa suurimman osan minun harrastamastani kritiikistä. Joka on nimenomaan sitä että ihmisen arvot ovat ne joita hän toteuttaa elämässään. Mistä on tullut muodikasa viime aikoina kun Jordan Peterson on selittänyt miten arvot ovat what you act out. Tässä ideaali ja PR -puhe on bullshittiä jos se ei yllä toimiin asti.

Mutta kenties onkin järkevämpää katsoa myös oppikysymyksiä. Ja katsoa miten ja millä ehdoin uskonnot ovat haitallisia myös ollessaan oikeaoppisia. Koska olen jo maininnut suoran ihmisten surmaamisen, otan tämän kriteerin otettuna ja katson muita piirteitä.

Mutta käytännössä ne ovat samanlaisia omaan kokemukseen perustuvia näkemyksiä kuin mitä oma äitini kertoo. Hän arvostaa kristillistä vakaumustaan ja on esimerkiksi huolipuhunut minusta pastorilleen. Tästä on esitetty erilaisia erämaakausiteoriota ja vastaaviakin. Mikä on tietenkin uskonnon antamaa turhaa toivoa äidilleni. Että se etsikkoaika kolkuttaa pahamaineisen ja kaunaisen antiteistin sydämeen joskus ; Äitini kertoo, miten hän on saanut voimaa uskonnosta. Ja tämä jaksaminen näkyy esimerkiksi siinä, miten hän oli kerran juuttunut järven pohjaan jalastaan ja oli temponut. Rukoiltuaan hän oli päässyt irti. Tästä on jäänyt sitten tarina mallia post hoc ergo propter hoc. Hänelle kokemus on tietenkin vakuuttava.

Itselleni tulee taas mieleen Marcus Tullius Ciceron kertoma tarina Diagoraasta. Siinä oli temppeli, jossa rukoiltiin suojelusta hukkumista vastaan. Sinne kerättiin tietoja niistä jotka olivat rukoilleet ja pelastuneet laivojen onnettomuuksista. Tämän piti vakuuttaa. Kuitenkin Diagoras (Meloslainen aka "Jumalaton".) kysyi yksinkertaisen kysymyksen; "Missä on niiden henkilöiden laatat, jotka ovat rukoilleet ja silti hukkuneet?" Kuolleet eivät mainostaneet kokemuksiaan haudasta, mutta pelastuneet olivat keskuudessamme. Se, mikä erotti nämä kaksi toisistaan oli silkka onni. Luultavasti uimataito olisi ratkaisevampaa ja rukoilulla ei ole väliä.

Näillä syntyy helposti kulttuuri jossa rukoilu muuttuu samaksi kuin jonkin tekeminen. Tämä on passivoivaa. Luotan veden alla ponnistelun nostavan selviytymistodennäköisyyksiä verrattuna ponnistelemattomiin. Mutta rukoilleet ja hukkuneet eivät ole parantaneet selviytymistodennäköisyyksiään rukoilemalla vaan ponnistelemalla.

Passivoivalla vaikutuksella on tietenkin sellainen jännittävä piirre, että uskontohan on perinteisesti tunkenut rukousta ja vaikutustaan esimerkiksi ihmeparannuksiin. Lääketiede on tavallaan tunkenut uskonnon alueelle ja antanut meille jotain jota mikään kristinusko ei ole ikinä tehnyt. Jos otetaan verrokiksi kaksi pistoolilla ammuttua, joista toinen kohtaa kirurgin ja toisen puolesta pelkästään rukoillaan on rukouksella parantunut yhtä todennäköinen kuin se joka on saanut avukseen homeopaattisia peräruiskeita. Joskin homeopaattiset peräruiskeet olisivat vähemmän nöyryyttäviä katseltavaa ulkopuolisille.

Jos rukous on käytännössä sitä mitä tarkoitetaan kun sanotaan, että pahan voittamiseksi riittää, että hyvät ihmiset eivät tee mitään, ei uskontojen oppien haittavaikutukset jää tälle tasolle. Todellakaan. Itse asiassa voidaan nähdä että uskonnoissa on mahdollista nähdä piirteitä jotka haittaavat meitä kaikkia. Mahdollisesti uhaten koko olemassaoloamme.

Tässä ongelmana on nimenomaan se, että uskonto on huolissaan siitä että sen alueelle tungetaan. Ja tämä tarkoittaa sitä että tiede tekee kannanottoja jotka on nähty uskonnon määräysvallan alle. Rukousparannus ja lääketiede ovat kuitenkin jotain jotka nykymaailmassa ei ole kovin usein keskenään kilpailevia. Toki on eräitä rukousparantajia jotka näkevät Jumalaan luottamisen niin vahvaksi että pitävät maallisen lääketieteen pariin menoa epäluottamuksena Jumalaa kohtaan. Mutta nämä ovat harvinaisempia.

Uskonnossahan on monesti tieteellisiä väitelauseita, sellaisia kuin post hor egro propter hoc voimananto joka löytyy hengelllisen kielen takaa heti kun pyytää esimerkkejä siitä mitä tämä oikeasti tarkoittaa. Näissä on tavallaan kaksitahoinen ongelma; Ensinnäkin jos uskonto on sellainen että se näkee että esimerkiksi evoluutioteoria on sen oppia vastaan, se helposti haittaa tieteentekoa ihan sinällään. Toisaalta vaikeammin huomattaaa olisi se jos uskonto todella ennustaisi että evoluutioteoria on totta. Silloin se tekee tehdystä löydöksestä kyseenalaistamattoman ehdottomuuden joka ei itse asiassa sovi tieteelliseen toimintaan lainkaan. Vaikka tässä tapauksessa uskonto usein ottaakin kunniaa siitä miten se on fiksu kun on tämänkin nykytieteen hyväksymän ennustanut. ; Uskonto tällöin helpottaa keksimistä mutta vaikeuttaa koettelua.

Eli jos uskonto tekee minkään kannanoton mistää joka on nyt tai tulevaisuudessa tieteen kysymys tai ottaa kantaa mitkä kysymykset ovat ja eivät ole tieteen kysymyksiä se on suoraan tai epäsuoraan haitallista tieteen kehityksen kannalta.

Mutta tämäkin on abstraktia. Kenties suorin vaikutus on kuitekin suoraan opeissa ja niiden suorissa ja epäsuorissa vaikutuksissa. Tästä hauska esimerkki on Susanna Kosken tuore kolumni. Siinä hän oli huolissaan siitä että uskonto astuu alueelle jossa sille ei ole osaamisaluetta. Koski ei ole huolissana kirkon ja sen sisällä olevien virtausten suhteesta vaikka homoseksuaalisuutene, vaan ilmastonmuutokseen. Jossa kirkko on inostunut IPCC:n, eli alan tutkijoiden kannasta. Koski oli sitä mieltä että hän kykenee metsästyksen harrastajana sanomaan relevantisti kantaa ilmastonmuutokseen. Toisin kuin pastorit. Ja tässä hän voi siis asettua IPCC:n yli. Koskella on toisin sanoen mielenkiintoinen suhde siihen kenellä ja millä ehdoin on kykyä päättää tiedekysymyksistä.

Kannanotto on siitä kiinnostava, että uskonnon kanta ilmastonmuutokseen on hyvinkin relevantti. Ja tässä ongelmana on nimenomaan kristinuskon eskatologia. Kristinuskon ytimessä, jopa lujemmassa ytimessä kuin ajatus homoseksuaalisuuden syntisyydestä, on nimenomaan lopun ajan teologia. Jeesuksen paluun odotus on hyvin keskeinen osa tätä uskontoa. Tässä on kaksi piirrettä jotka haittaavat ilmastonmuutokseen reagoimista;
1: Nooan tulvaan liittyvässä teologiassa Jumala lupaa olla pyyhkimättä maailmaa enää. Tämä johtaa erikoiseen tapaan suhtautua ympäröivään todellisuuteen. Syntyy erityinen antrooppisen periaatteen alamuoto jossa universumi yleisesti ja maapallo spesifisti ovat olemassa ihmisten olemassaoloa varten. Ja tämä on uhkaamaton tila. Tällöin ilmastonmuutokseen tarttuminen on epäluottamusta Jumalaa kohtaan.
2: Toisaalta eskatologiassa on kuvattu lyhytjänteinen maailma jossa ilmastonmuutoksella ei ole väliä. Koska se korkeintaan kertoo että Harmageddon on tulossa. Jos ilmastonmuutos on tosi se on lopunajan merkki eikä sillä ole väliä koska paratiisiin tempaudutaan joka tapauksessa.

Tässä mielessä kirkko on tavallaan nimenomaan sellainen että jos se tekee ilmastonmuutoksen kannalta hyvää se voidaan ohittaa juuri samasta syystä miksi moni ohittaa noitavainot. Eli sen kautta mikä on osa oppia ja mikä on suoraan sitä vastaan. Ilmastonmuutoksessa on liian pitkä aikajänne jotta se sopisi uskontoon jonka perusongelmana on se, että pelastus on sidottu oikeaan mielipiteeseen eli uskoon ja armoon. Se on yksilöllinen eikä yhteisöllinen. Ja sen aikajänne on lyhyt lopunajan odotus eikä idea jossa ihmiskunnan tulisi selvitä miljoonia vuosia.

Onkin mielenkiintoista katsoa miten uskonnolla on konkreettista vaikutusta ilmastonmuutosta koskeviin mielipiteisiin. Kartoituksissa näkyy että ilmastonmuutoksen vastustaminen on itse asiassa jotain joka on aika vahvasti ideologisesti sitoutunutta. ; Ilmastonmuutoksen kannattamiseenkin liittyy tietenkin ideologisointia. Mutta oleellista onkin se, että tiede on ensin. Ja tietty kanta on sitä vastaan. Ja siksi ilmastonmuutoksen kannatus on sellainen että se kantaa monenlaista ideologiakirjoa ja ideologia ei selitä juurikaan sitä miksi tämä mielipide ylipäätään valitaan. Ilmastonmuutoksen vastustaminen taas on nimenomaan ideologisesti painottunutta. Politiikka ja uskonto ovat merkittäviä.

Ja tätä kaikkea voidaan itse asiassa pahentaa.

Suomessa on ihmisiä joiden mielestä kristinuskon vaikutus on erityisesti rakenteissa. Tässä nojataan hyvin usein Max Weberin sosiologiaan. Ja tässä korostuu esimerkiksi se, miten länsimaiden työnteon kulttuuri, erityisesti kapitalismi, on yleisesti ottaen liitoksissa protestanttien työetiikkaan. Erityisesti kalvinismiin. Suomessa Weberin näkemyksistä on tehty olkiukkoargumentti jossa sen ytimen väitetään liittyvän myös luterilaisuuteen. Merkki tästä on se, että käsite luterilainen työetiikka on aika laajassa käytössä. Weber puhui kuitenkin kalvinismista. Oletetaan kuitenkin että soveltaminen olisi edes jotenkin vähän asiallista koska lutherkin oli protestantti.

Tämän ongelma paistaa hyvin vahvasti esiin tuoreessa kohukirjoituksessa. Ronja Salmen kirjoituksessa korostui ”kaksoisstandardissa elävä” vihreä jonka kohdalla nähtiin paheeksi että tavat eivät noudattaneet ihanteita. Ja tämä liitettiin monien mielessä vihreiden nuorten yleiseksi ongelmaksi vaikka joku voisi sanoa että eihän tämänlaiset ongelmat ole uskonnossakaan mitenkään relevantteja kun ne ei ole oikeita seuraajia jos ei noudata ihanteita ja oppeja pilkulleen…

Tekstissä vastustettiin liberalismia ja elitismiä jossa ei saakaan enää lentää neljästi vuodessa ulkomaille. Mikä on tärkeä asia koska hyväosaiset tuhlaavat moninkertaisesti luonnonvaroja; Väkiluvun sijaan on kiinnitettävä huomiota ensimmäisen maailman ongelmiin koska ne ovat ilmastonmuutoksen keskiössä ensinnä henkilöä kohden tulevien kulutusten vuoksi. Että sen vuoksi että heillä on teknologiaa ja kykyä muuttaa käytöstä enemmän kuin jossain alueilla joissa tekniikka on alkeellista ja kehityspotentiaalia vähän ja henkilöä kohden tuleva kulutus on jo leikkaantunut murto-osaan ihmistä kohden.

Mutta jos luovutaan lentämisestä, luovutaan tarinasta, jolla luodaan oma identiteetti. Tässä on tiiviisti sanoen se, miksi ilmastonmuutoksen torjuminen on länsimaissa yksilötasolla niin hidasta, vastentahtoista ja usein jopa välttelevää. Oikeistolaiset eivät halua että isketään autoiluun. Koska auto edustaa vapautta. Koska itse asiassa auto on vapautta. Ja tämä on todella tärkeä ja iso asia. Meille on lapsesta asti opetettu, että pitää kouluttautua hyvin, että saa hyvän työpaikan. Ja kun saa sen hyvän työpaikan, niin sitten voi sillä rahalla ostella itselleen kaikkea mukavaa, kuten autoja. Ja jos duuni väsyttää liikaa, niin aina voi lentää etelään lomalle ja jo vain jaksaa taas.

Tarvitsemme insentiivejä työntekoon. Ja nämä ylläpitävät Weberiläistä kalvinistista työilmapiiriä joka kattaa tiettävästi Suomenkin luterilaisen työmoraalin nimellä. Tämä ajattelu on kristiaanien mukaan yhteiskuntamme keskeisiä kantavia rakenteita. Tämä on hyvän elämän tarina, jota meille kerrotaan lapsesta asti ja jota pääosa meistä pyrkii toisintamaan elämässämme joka päivä. Tänä syksynä, kun IPCC-raportti lopulta tuntui nykäisseen monia hereille ilmastonmuutoksen suhteen, ja tätä kautta tarina on mennyt rikki. Omakotitalot, citymaasturit ja lennot Aasiaan eivät enää olekaan hyviä juttuja ja tavoiteltavia palkintoja, vaan elinympäristöämme kuormittavia ongelmia. Tarinan päämäärä, eli omalla työnteolla saavutettava hyvä, onkin yhtäkkiä muuttunut pahaksi.

Kyse ei ole siitä, että pääseekö joku lentämään ulkomaille. Kyse on siitä, että jos meiltä viedään työntekomme motivaatiotekijät, auton tuoma vapaus ja ulkomaanmatkustelun tuomat ilot ja se, että voi muna pystyssä paneskella Firenzen yössä niin mitä järkeä työnteossa on? Mikä enää motivoi työntekoon, jos sen myötä ei voi toteuttaa vapauttaan ostamalla asioita? Tämä korostuu etenkin itselläni koska suhtautumiseni työntekoon on hyvin stoalaista. En minä silmät kirkkaana mene suorittamaan. Itse asiassa olen hyvin aikaansaava ja ahkera nimenomaan siksi että olen kompartmentalisoinut elämäni. Työstä tulee raha muuta varten. Työssä ei kannata kannustaa puhumaan uskonnosta, seksistä tai politiikasta koska työ on irrallinen magisteria.

Kun tajuamme, että palkinnoissamme ei ole mitään järkeä vaan ne ovat vahingollisia ja vaarallisia, alamme pohtia koko työmme mielekkyyttä. Ja sen myötä meille saattaa pikkuhiljaa valjeta, että itse asiassa koko työkin on täysin järjetöntä ja se on olemassa vain siksi, että saamme pidettyä talouskasvun yllä. Mutta talouskasvussakaan ei ole tässä mittakaavassa mitään järkeä, sillä se on vastuussa siitä, että planeetta on muuttumassa meille mahdottomaksi paikaksi asua ja voida hyvin. Tämä taas osoittaa että kalvinistinen työetiikka joka on työelämän takana on sekin varsin heikoilla. Uskonto menee tässä hyvin syvällisellä tavalla uhatuksi. Kaikki kalvinistisen työetiikan ongelmat kun ovat uskonnon noudattamisen ja sen asenteiden noudattamisen seurausta. Kun act out kristinuskon periaatteet, syntyy tälläinen ongelma. Josta moni ei välitä koska eskatologia sanoo että Jeesus kuitenkin palaa ennen kuin tuhoudumme koska Jumala on luvannut niin Raamatussa. Ja pahinta on että vääräoppistuneet kristitytkin saattavat altistua rukoilulle käytöstapamuutosten sijaan. Ja haluaa kantaa oman vastuunsa vetoamalla johonkin armoon, joka tulee etenkin katuville ja vilpittömille.

Lopputuloksena on hyvin syvällinen ongelma. Joka demonstroi että uskonto voi olla hyvin haitallinen ja vastustettava asia jos se täyttää tietyt ehdot.

Tiiviisti;
- Koska yhteiskuntamme kerran on kristinuskon ansiota ja työelämämme ja koko yhteiskuntamme toiminta rakentuu sen ansiosta Weberiläiselle luterilaiselle työmoraalille, on se luonut meille yhteiskunnan jossa ilmastonmuutos on relevantti ongelma. ; Järjestelmä on kokonaisuutena kristinuskon syytä ja ansiota koska ei voida kuoria kirsikoita. Jos kerran kristinuskoa voidaan kiittää, on ongelmatkin aivan samalla tavalla sen syytä.
- On helppoa olla denialisti koska ilmastotuho rikkoo Nooalle annettua lupausta vastaan. Tämä avaa samanlaisen teologisen portin ilmastonmuutosdenialismille kuin evoluutiodenialismin kohdalla on käynyt kreationismin kohdalla. Jolloin ongelmaa ei myönnetä eikä muuteta sitä systeemiä jonka olemassaolo on "oman ideologian vika".
- Jos tästä tasosta selvitään, on vastassa ajatus siitä että se on lopun ajan merkki. Joka kannustaa käännyttämiseen mutta ei tapojenmuutokseen. Lyhytjänteistä ja yksilökeskeistä.
- Lopuksi sitten selitetään vilpittömästi armeliaisuutta ja odotetaan että kulttuurin pohja vain antaa anteeksi niin että koko tästä tuhon portaikosta, aina ongelman luomisesta sen kiistämisen kautta muuhun kikkailuun, tulisi vain ohittaa.

---

Viittaukset:
Marcus Tullius Cicero, ”De Natura Deorum” (45–44 eaa.) [suom. ”Jumalten luonteesta”] 
Susanna Koski, ”Kirkon ei tule toimia ympäristöjärjestöjen keppihevosena” 
Sonya Sachdeva, ”Religious Identity, Beliefs, and Views about Climate Change” (2016)
Max Weber, ”Die protestantische Ethik und der Geist des Kapitalismus” (1905) [suom. ”Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki”]
Ronja Salmi, ”Suomessa ei pysy järjissään marraskuussa ilman lentämistä – ja se on meidän parikymppisten luonnonystävien tragedia” 
Horisontti, ”Piispa Seppo Häkkinen: Kohukirja edustaa kirkon perinteistä, turvallista opetusta”
Wisecrack, ”Why South Park Apologized”

Harhautus

Ennen ei ymmärretty skitsofreniaa tai muita mielenterveysongelmia. Harhoja ei ajateltu aistien ja järjen toimintahäiriöinä. Ajateltiin että ihmiset kokevat todellisuutta.

Tässä kohden on luontevaa tietenkin nähdä mielenterveysongelmat demonien riivauksena ja vastaavana. Tämä on tavallaan järkevää. Samoin näitä henkiä tavattiin eksorsistisissa rituaaleissa piinata jotta possessoinut henki välttäisi kärsimystä ja poistuisi valloittamastaan ruumiista.

Sanoisin muuten, että asialle on luultavasti olemassa luonnontieteellinen selitys, mutta koska sellaisen toteaminen ääneen on naturalismia ja ateismin tuputusta ja loukkaa toisinajattelijoita, ollen sensuristinen uskonnonvapautta vastaan oleva ajatus, voin sanoa että jossain mielessä esimerkiksi aistiharhainen ihminen on järkevää laittaa ihmeparannusrukouskeskukseen vierailuun.

Jos päässä on jokin vieras tietoisuus, niin kannattaa mennä karismaattiseen seurakuntakokoukseen rukoilemaan Jumalaa, niin sen hermot pettävät ja se lähtee kotiinsa! Tehokkuus vaikuttaa tältä käsin itse asiassa perinjuurin uskottavalta!

Aina ei kannata jumittaa naturalismiin.

Rukoilkaamme (120 euroa, kiitos)

Rukousaamiaiset ovat hyvin amerikkalainen ilmiö. Soini olikin 2014 Obaman rukousaamiaisella. Soini korosti että hän saattaisi saada tästä ideoita. Nyt ilmiö nousi ja se liitettiin hyvin vahvasti Soiniin. 120 euron summakin mainittiin. Nousi kyse "Timo Soinin rukousaamiaisista" vaikka toki Soini oli enemmän yksi mukaan tuleva kuin että tilaisuus olisi ollut hänen. Soini itse asiassa sairastuikin ennen tätä tilaisuutta.

Itse tilaisuus oli erikoinen. Sillä oli nimittäin hyvin erikoinen suhde julkisuuteen ja uskontoon ja uskonnonvapauteen. Kun sekulaarit tai uskovaiset kiinnittävät huomiota siihen saako uskontoa käyttää perusteena poliittisissa asioissa vai pitääkö uskonnon käyttö poliittisena keppihevosena rajoittaa niin että uskonto olisi yksilön vapautta eikä valtion kontrolloimaa, voi unohtua toinen asia. Nimittäin sisäinen koherenssi.

Sisäinen koherenssi on kiinnostavaa kun katsotaan tilaisuuden pitäjien sanomisia. Perusvir(h)e on selvä ja toistuva. ; Ensin sanotaan että halutaan että usko tulee mukaan politiikantekoon. Sitten sanotaan että ei haluta kertoa omasta vakaumuksesta julkisessa ympäristössä.
1: Yhteistä teemaa tukee myös asia joka ei ole suoraan sisäisesti ristiriitainen. Ratkaisua tukee sekin että median pääsy on rajattua. "Kutsuvierastapahtumat järjestetään joka maassa suljetuin ovin, eikä media pääse paikalle." Kysymys onkin vallanpitäjien verkostoitumisesta. "Paikalla oli edustajia eri kristikunnista, mutta ei esimerikiksi muslimeja. Laukkasen mukaan syy oli, ettei järjestäjien ystäväverkostoista löytynyt tunnettuja muslimivaikuttajia." Näin tilanne on tietenkin rajattu kaverien keskeinen privaatti mutta kuitenkin poliittinen. Tässä ei ole ristiriitaa. Julkisuuden kohdalla ongelma on kenties jännitteinen. 

Epäkoherenssi onkin helppo tunnistaa ; jos usko näkyy politiikanteossa se vaatii by definition sitä että usko menee julkiseen elämään. Saavathan toki uskovaiset sanoa mielipiteitään miten haluavat. Vaikeneminen on kuitenkin tässä jännittävä.
1: Esimerkiksi vainoihin vetoaminen on keino jolla halutaan oikeuttaa miksi journalisti ei saa kommentteja jotka olisivat poliittista vaikuttamista uskonnollisin argumentein. Siksi on hyvä huomata lausunto "...tilaisuuden pidetään suljettuina osallistujien yksityisyyden takia, sillä moni kokee vakaumuksensa arkaluontoiseksi. Hänen kokemuksensa mukaan kristittyjä leimataan ja jopa vainotaan Suomessa nykyään."

Siksi esitetyt lauseet tuottavatkin omituisia tuntemuksia. Tilaisuus on samanaikaisesti (1) "Rukousaamiaiset ovat uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumattomia, ekumeenis-kristillisiä tilaisuuksia." (2) "Tilaisuus on avoin kaikille, jotka haluavat tutustua Jeesuksen Kristuksen opetuksiin." Tässä voisi herätä tunne että minäkin voisin mennä. Mutta kuitenkin en olisi "ystäväverkosta tunnettu vaikuttaja". Tilaisuus toisaalta on avoin mutta ei olekaan. Tilaisuus on uskonnollisesti sitoutumatonta mutta siinä kuitenkin käännytetään.  Käytetyt ilmaisut ovat keskenään hankalasti yhteensovitettavissa.

Tämä kaikki ei tietenkään yllätä. Sillä uskonnon ja politiikan suhde on maassamme käytännössä aina sisäisesti ristiriitaista. Itseä koskevat toiset ehdot kuin vastapuolta. Siksi omaa positiivista uskonnonvapautta voidaan korostaa silloin kun sillä tallataan toisten negatiivisia vapauksia. (~Uskonnonvapaus antaa luvan kertoa mielipiteitään ja ajaa näitä politiikassa silloinkin kun ne koskevat myös eriuskosiia ja ovat sisällöltään loukkaavia.) Toisaalta voidaan vaatia ankaria rajoitteita erimielisten mielenimauksiin ja kutsua mitä tahansa omiin negatiivisiin uskonnonvapauksiin puuttumisia vainoamiseksi. (~Uskonnonvpaaus on kunnioitusta perinteitä ja toisen vakaumusta kohtaan ja tähän liittyvää hienotunteisuutta.)

Rukous

Usein ihmiset rukoilevat toisen puolesta. Ateistien puolesta usein rukoillaan myöskin. Tai kerrotaan että heidän puolestaan on rukoiltu. Tässä hyvä tarkoitus nähdään tärkeimmäksi.

Nyt kun eräs uskovainen toisten puolesta rukoileva ystäväni sairastui, lähetin hänelle Darwinin siunausta. Hän kertoi että Darvinin^(!) aika on ohi ja että kuolleet on kuopattu. Tässä oli vahva kyseenalaistamisen henki.

Tässä yhteydessä korostuu se, että jos mietitään vaikka minun suhdettani uskontoon ja rukoukseen, niin vihjaan että on eräs kenties olemassaollut historiallinen hahmo joka omien seuraajiensakin mukaan "Kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan". Ja Jumala. No Nietzsche sanoi tästä jotain ennen kuolemaansa. Eikä Jumala ole, kaikista ihmisten kirjoittamista aforismeista huolimatta, tullut konkreettisesti vinoilemaan korkeimman omakätisesti asiasta.

On mielenkiintoista miten uskonnottoman hyvä tarkoitus on erilainen kuin uskovan. Ja miten ne punnitaan eri vaa'oilla.

Pieni ajatus : Antautukaamme

Miksiköhän Suomessa "rukoillaan"? Siis kielihistoriallisesti. Sana ei muistuta rukoussanoja. Muuallahan sana on aivan toisenlainen ; On englannin "pray" tai ruotsin "bön". Samankuuloisia asioita "rukoilun" kanssa löytyy venäjän kielestä, mieleen tulee ainakin "ruki verh!" (руки вверх!) Siinäkin tilanteessa toki anellaan-rukoillaan-antaudutaan. Ja miellyttäisi tämä näkökulma minua tietysti.

Selitys ei ole uskottava ja siksi onkin syytä katsoa sanan etymologiaa jotain muuta kautta : Jotain epäselvyyttä asiassa on. Mutta asian lähestyminen on kiinnostavaa. "Lp U råhkat jne. voi olla abstrahoitu verbistä råhkadallat, mutta toisaalta se voinee olla myös suomesta kadonneen 2-tavuisen suom.-Ip. kantasanan *ruke- edustaja. - Aivan epävarma on rukoilla sanan otaksuttu germ. (sk.) alkuperä, vrt. mr. priigha 'uhata, pakottaa, painostaa, tyrkyttää', Dr. truga 'tyrkyttää, kiusata'."

Kyllä se osaa piilovittuilla, kieli.

Mukaan sopimisesta

Olen siitä erikoisessa asemassa että minulla ei ole "henkistä kotia" sanan vakiintuneessa ideologisessa mielessä. Olen toki vieraillut ties missä rukoustilaisuuksissa ja ateistien miiteissä. Mutta ne ovat olleet sellaista ulkopuolisen vierailua.

Näissä alakulttuureissa on kuitenkin eroa. Asenteissa. Ja tämän eron vuoksi on paljon helpompaa vierailla ateistien miiteissä kuin uskovaisten ihmisten kanssa. Tämä on erikoista, koska jos katsoo sitä miten näihin tilaisuuksiin kutsutaan, nimenomaan uskovaiset korostavat sanoissa sitä miten kaikki ovat tervetulleita. Samoin kristittyjen parissa retoriikka on pehmennetyn kohteliasta. Ja heidän parissaan muodikasta on viitata sellaisiin ajatuksiin että keskustelemalla vahvistetaan yhteyttä. Että aito keskustelu korjaa välejä. On jopa esitetty että jos on negatiivinen kristinuskoa kohtaan niin kannattaa vierailla jotta yllättyy. Olen vieraillut, ja aina olen huomannut että ei ole ollut tarvetta yllättyä.

Omakohtaisia esimerkkitarinoita

Uskonnollisiin ryhmiin mentäessä vieraasta tulee helposti julistuksen kohde. Itse muistan hyvin vahvasti sen, kun vietin kerran iltapäivän Hyvinkäällä. Olin ensin käynyt rautatieaiheisella museolla ja maleksin ympäriinsä tappaakseni aikaa. Minulta kysyttiin että haluanko kahvia. Otin kahvin. Kahvi oli ilmainen mutta kaupantekijäisiksi tuli tietenkin uskonnollista käännytystyötä. Olin hieman huvittunut kuinka uskovaiset ihmiset vaihtoivat vuoroa kun he väsyivät kanssani. En debatoinut missään vaiheessa heidän kanssaan uskonnosta. Päin vastoin, juttelin ystävällisiä Nalle Puhista ja vastaavista.

Merkittävää oli, että jokaisella oli eri strategioita. Yksi selitti että minulaiseni fiksu tyyppi varmasti haluaa tietää asioita. Ja ryhtyi säätämään ID -systeemeistä, miten evoluutio ei selitä bakteereiden persemoottorista. En tarttunut tähän vaan juttelin Nalle Puhista, se kun sopii kaltaiselleni yksinkertaiselle kaverille paremmin. Toinen kertoi omakohtaisen huumeistaeheytymisestään, ja ihmeparannuksesta jossa aiheena oli sairaus joka minun tietojeni mukaan paranee usein itsestään. Minä en tarttunut tähän vaan kerroin jostain elämäntoilailuistani, joka oli jotenkin epäonnistuminen mutta hauska sellainen. Kolmas saarnasi. Eräs kertoi että hän näki minusta Pyhän Hengen avulla hienon tulevan kristityn, jonkun josta tulee suuri saarnamies ja uskonnollinen johtaja. Sanoin rehellisesti, että en voi luottaa mihinkään sellaiseen järjestöön tai tahoon joka antaa minulle valtaa.

Lopputuloksena oli se, että kaikilla oli eri strategia, mutta olin enemmänkin kohde kuin jokin jonka kanssa keskusteltiin. He tunkivat omaa viestiään, mutta eivät lainkaan huomioineet vastauksiani. Kun puhuin Nalle Puhista, ei asiaa lähestytty edes tämän Nalle Puhin kautta. Eräs uskovainen valittikin että hänellä oli tässä viesti ja hän haluaisi kertoa sen, mutta kaikki tuntuu vain valuvan ohitseni kuin vesi hanhen selästä. Kaikki olivat kohteliaita, sanavalinnoissa. He olivat kuitenkin hyvin pettyneitä minuun. Tämä oli erikoista koska olin iltapäivän ainut heidän pöydässään vieraillut ei-uskova. Kukaan muu ei halunnut ilmaista kahvia. Kokemus oli jokseenkin häiritsevä. Etenkin kun kerroin aivan suoraan ja julkisesti että minä yritän tässä kaksisuuntaista keskustelua, mutta näyttää että kanssaolijani ovat ylempänä olevia opettajia jotka haluavat osoittaa minulle yksisuuntaisen viestin. Tämä oli melko vahva vihje siitä miten asiaa voisi parantaa. Mutta tätä ei tapahtunut.

Toisaalta vierailin tuoreesti ateistien miitissä. Siellä ei ollut kahvia vaan teetä. Sain kaksi kuppia koska halusin vetää pakanallisessa seurassa kaksin käsin. Tässä minua ei edes yritetty käännyttää ateistiksi. Keskustelimme muista asioista ja luonnollisesti muiden ateistiset näkemykset tulivat ilmi. Mutta jos puhuin Nalle Puhista osana keskustelua, niin tähän saatettiin reagoida. Näin ollen kommunikaatio meni kahteen suuntaan. Minusta oli jopa rakentavaa se, että eräs osallistujista aivan avoimesti kertoi että olen pirun ärsyttävä. Tätä en odottaisi kuulevani ainoassakaan kristillisessä tuputustilaisuudessa. Siitä huolimatta ateistien miitti oli paljon rakentavampi ja keskustelevampi. En toki edelleenkään ole "osa heitä". Mutta en ole heitä sellaisella paljon miellyttävämmällä tavalla.

Ateistien kanssa minun on sitä helpompi tulla toimeen olemalla heidän kanssaan, retoriikka on kenties vähemmän kohteliailla sanavalinnoilla koristeltua ja tämä saattaa aluksi pelästyttää. Mutta uskovaisten kanssa tilanne tuntuu olevan enemmänkin niin päin että mitä enemmän heidän kanssaan aikaa viettää, sitä enemmän kaunoja kertyy. Toki jos olisin itse kristitty, niin tilanne voisi olla aivan toisenlainen. Kristittynä kristittyjen kesken voi olla miellyttävämpää kuin ateistina ateistien kesken. Minulle, hang aroundina, tällä ei ole niin paljoa väliä.

Mikä näissä on erona?

Retoriikan taitajat tietävät että jo Aristoteleen ajasta on kannatettu ajatusta siitä että viestiminen on taito. Viestijällä on viesti ja hän joutuu kohdistamaan sen yleisölle. Kristityt ovat niin keskittyneitä viestiinsä ja omaan itseensä että he eivät osaa mukauttaa kommunikaatiotaan eiuskoiselle. He ohittavat täysin ajatuksen siitä että viesti pitäisi kohdistaa jollekulle. Tämän vuoksi julistaminen näyttääkin olevan uskovaisten sisäinen juttu. Jokin haaste jossa tehdään uskonnon nimissä ärsyttävää ja vaikeaa asiaa sen vuoksi että voidaan näyttää kanssauskovaisille että oma vakaumus on luja. Kognitiivisen uskontotieteen kannalta tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että vaikka teologisesti korrektin tason mukaan julistusta tehdään jotta pelastetaan ihmisiä, niin käytännössä tällä ei ole merkitystä. Tärkeintä on näyttää kanssauskoville oman uskonnon taso. Julistaja tekemässä turhauttavaa lapunjakotyötä on siksi verrannollinen islamistejen ihailemiin otsassa oleviin jälkiin (زبيبة ; zabība) jotka syntyvät paljosta rukouskumartelusta. Matto hiertää otsaan merkin ja tätä "asfaltti-ihottumaa" pidetään merkkinä sitoutumisesta ahkeraan rukoiluun.

Kenties tärkein syy tähän on ollut se, että uskovaisilla on tervetullut tulemaan sellaisena kuin on kunhan vain välittömästi muuttuu juuri täsmälleen sellaiseksi kuin he haluavat. Heiltä ei saa oikeaa sosiaalisuutta vaan enemmänkin rakkauspommitusta, joka taas on enemmänkin manipulaation ja psykologisen hallinnan metodi kuin mitään aitoa ystävällisyyttä. Perusideana on juuri se, että kohteliaisuus typistyy pelkästään sanavalintoihin. Ja tungettelevaisuus taas sekoittuu ystävällisyyteen. Tätä korostaa sekin miten uskovaisilla on usein tapana kommunikoida nimenomaan yksityisviestein. He ilmoittautuvat erilaisille ateistien foorumeille saadakseen "kontaktoitavia". Sellaisia joille reagoida yksityisviestein.

Näissä tungettelevissa viesteissä ollaan "pinnallisesti kiinnostuneita toisesta ihmisestä", tarkalleen ottaen siinä mielessä että häneltä halutaan kuulla hänen elämäntarinaansa. Ja tunnustuksia itse asiassa myöskin kaksisuuntaistetaan varsin erikoisilla tavoilla. Tarkalleen ottaen siten, että uskovainen tunnustaa omia syntejään ja näin syntyy tunne siitä että molemmat ovat avoimia. Näin ei kuitenkaan ole. Tarkkaavainen voi huomata sen yksinkertaisen seikan että kun uskovainen puhuu käännytettävälle, hän kysyy tietoa joka on noloa hänen nykyiselle identiteetilleen. Näin ollen jokainen tunnustus on alleviivausta sille miten huonoa elämää hän elää nyt ja miten paljon enemmän hän tarvitsee uskontoa korjaamaan näitä asioita. Uskovaisen tunnustukset taas koskevat käytännössä poikkeuksetta hänen entistä identiteettiään. Hän tunnustaa miten huono hän oli ennen kristityksi syntymistään. Joka korostaa samaa viestiä. Ero on merkittävä. Uskova ei joudu itselleen noloon tilanteeseen kun taas hänen kanssaan keskusteleva joutuu. Käännytettävä joutuu ikään kuin ostamaan itsensä ulos uskonnolla.

Kognitiivisen uskontotieteen kannalta tässä ei toki ole mitään yllättävää. Tiukka kohtelas vakoilutungettelu toimii kahden psykologisen metodin kautta ;
1: Uskonnoissa on yleensä ottaenkin kysymys strategisesta tiedosta. Eli ihmisen senhetkisen identiteetin ja minäkuvan kannalta noloista salaisuuksista ja niiden leviämisestä. (Liha minun jääkaapissani ei ole strategista tietoa, mutta julkikasvissyöjän jääkaapissa se on.) Pascal Boyer esimerkiksi kuvaa "Ja ihminen loi Jumalat" kirjassa siitä miten uskonnollinen käyttäytyminen, kuten rituaalit, lepyttely ja rukoilu ja vastaavat, tulevat kuvioihin vasta kun uskotaan että jossain on tarkkaileva äly jolla on pääsy strategiseen tietoomme. Vaikka ajatuksenluvun kautta. Tämä näkyy erityisen vahvasti erilaisissa avaruusolentoihin uskovissa ryhmissä, koska niissä uskotut avaruuden vierailijoiden kyvyt varioivat ryhmästä toiseen.
2: Toinen on Ben Franklin -efekti. Kun kerrot jotain toiselle, syntyy sidos. Ihmiset on yllättävänkin hienosäädetty siihen että kommunikaatio olisi kaksisuuntaista. Siksi moni yrittää houkutella jotakuta mukaan lahjoin. Ben Franklin -efekti kuitenkin toimii juuri päin vastoin. Toinen saadaan itselle myötämieliseksi juuri sillä että hänet pistetään tekemään palvelus sinulle. Hän pitää sinusta tämän jälkeen. Menetelmä on epäintuitiivinen mutta se toimii.

Itse asiassa uskonnoissa näyttää olevan kova into siihen että jos jokin keino on toiminut ennen, se otetaan käyttöön. Intentiot tuskin ovat pahoja, mutta sillä ei ole juurikaan merkitystä. Menetelmät muistuttavat yhä enemmän ja enemmän manipuloinnin ja aivopesun menetelmiä ja yhä vähemmän ja vähemmän tervettä kommunikaatiota.

Asia tiivistyy tavallaan siihen, että sivutuotteena voi olla täydellinen aivopesu ilman että takana on sen kummempia pahoja tavoitteita. Streatfeildin "Brainwash" -kirjan mukaan aivopesu on kolmivaiheinen prosessi jossa ensin murskataan nykyinen identiteetti, sen jälkeen luodaan uusi ja tämän jälkeen ylläpidetään uutta versiota. Kääntymiskertomukset joita minä olen usein kuullut ovat nimenomaan kriisitarinoita joko hyvinvointitylsyydestä parempaan elämään tai pohjalla käyvästä alkoholismi/narkomaniasta kohti päihteetöntä elämää. Opetus-julistaminen taas on uuden identiteetin rakentamista. Seurakuntaelämän tärkeys uskovaisen identiteetin kannalta on yleisesti tunnistettu ja siihen kannustetaankin uskonnollisissa ryhmissä. Joka on sitä ylläpitämistä. Kokonaisuus noudattaa prosessia. Monien kristittyjen tuntema "Disturb the conformed, conform the disturbed" -iskulause voisi olla nyrkkisääntö mistä tahansa aivopesuoppaasta. Ajatus tästä loukkaa monia kristittyjä, luultavasti juuri siksi että mielikuvissa aivopesu on kauheaa väkivaltaa ja epämiellyttävää ja julmaa. Ja kristityt eivät koe olevansa tämänlaisia. Kuitenkin tosiasiassa manipuloiduksi tuleminen voi olla manipuloidusta hyvinkin miellyttävää. Jos ihminen huomaa tulevansa manipuloiduksi, manipulointi on jo jotenkin epäonnistunut.

Bonuskortti

En malta olla huomauttamatta että kristittyjen kohtelias retoriikka on usein sen tyylistä passiivis-aggressiivisuutta että sitä ei voi olla huomaamatta. Näistä kenties selkein "keskisormennäyttö" on se, että uskova ensin osallistuu debattiin, sitten haukkuu uskonnottoman ja lopettaa keskustelun sanomalla "rukoilen (yhä) puolestasi". Tähän asiaan on tietenkin paljon kirjoittelua. Osa tästä on ateistista. Se nähdään silloin helposti tehottomana "Both engaging in prayers and announcing that "I'll pray for you" only serve as a weak substitute for real action that would provide real assistance." Ja passiivis-aggressiiviisuutena "One way or another, the theist who makes a point that they will be praying for me appears to be trying to express their own superiority in a passive-aggressive manner that atheists may legitimately interpret as rude, arrogant, and condescending. Thus it's not the mere act of praying for an atheist that causes the person to be annoyed, though that may also be the case to some degree, but rather the fact that the theist makes a point of announcing that they are praying for the atheist." Toki myös kristityistä monet ymmärtävät tämän. Esiin voikin nousta, että tässä konseptit menevät sekaisin. Tavalla joka on hieman verrannollinen siihen että pitäisi tekemäänsä murhaa vähemmän julmana ja pienempänä rikoksena tai jopa oikeutettuna tekona sen vuoksi että sen on tehnyt hymynaaman muotoisella tyynyllä. "It’s a really crafty tactic; a brilliant master stroke, because it packages terrible violence in an otherwise admirable wrapper. The speaker gets to claim godliness, virtue, and moral high ground, while simultaneously sucker-punching the hearer in the side of the head, and then running away and logging out." Ilmoitus puolesta rukoilemiseta onkin usein keskustleunlopetus. Jossain määrin ironinen sellainen, koska yleisesti ottaen keskustelu ei tässä vaiheessa ole edes alkanut.

Loppukaneetti.

Monet kristityt valittavat ateistejen ja uskonnottomien päälle vikoja. Eräs hyvin toistuva teema on se, että he haluavat keskustella ja että keskustelun jälkeen välien tulisi olla parempia. Kun kommunikoinnin lopputulos näyttää päinvastaiselta, viestinä on että ateistit eivät keskustele oikein. Tosiasiassa reaktiot ovat hyvin luontevia ja ymmärrettäviä. Ja niiden syy on se, että suurin osa kristityistä julistusihmisistä ei edes tiedä mitä keskustelu on. He eivät osaa kaksisuuntaista viestintää tai retoriikan kohdistamista kohteelle. He ovat opetelleet tarinan tai tempun tai argumentin jonka he tuuttaavat yksisuuntaisena viestinä. He ovat korostetusti opettajia joilla on toisen pelastava tieto. He ovat auktoriteetteja jotka opettavat mutta eivät opi. He ovat opettajia joka tietää kun toinen ei.

He ovat hahmoja jotka vaativat toista olemaan avomielinen ja muuttamaan mielipidettään mutta jotka ovat itse ylpeitä siitä että eivät voisi mitenkään menettää uskoaan. Itse asiassa hyvin usealla kristityllä on erikoinen tapa suhtautua apostasiaan ; Heistä uskosta eronnut ihminen ei ole koskaan edes ollut kristitty. Koska kun on kokenut Herran kosketuksen aidosti ei voi sen jälkeen enää palata takaisin.

Nämä kaikki ovat ideologisesti perusteltuja kristitylle. Mutta ne ovat myös jotain jotka tuovat epäsymmetriaa kommunikaatioon. Ja keskustelu on kaksisuuntaista. Siksi jokainen tämänlainen elementti tekee yhä mahdottomammaksi käydä minkäänlaista keskustelua näiden kristittyjen kanssa. Lopulta kommunikaatio tiivistyy siihen että välttämättömät asiat hoidetaan. Siksi kristityltä ei kenties pidä kysyä muuta kuin omaan ammattiin liittyvät kysymykset. Kuten "onko bonuskorttia" tai "otatko ranskalaisia sen kanssa". Kaikki tämän ulkopuolella oleminen lähinnä tekee omasta elämästä entistä vähemmän elämisen arvoista. Jotain jonka jälkeen vihaat hieman enemmän ihmiskuntaa ja olet hieman kaunaisempi ja kyynisempi kaikkia ideologioita kohtaan.

Pettymys ei ole siinä että ateistit eivät keskustelisi. Vaan siinä että kristityt eivät keskustele. Aidon keskustelun voisikin tunnistaa siitä että sen jälkeen kaunaisuus vähenee. Jos näin ei käy, keskustelua ei ole käyty. Viestintä ei tässä välttämättä ole yhtä kohteliasta ja kirosanatonta ja siloteltua. Mutta se on rakentavampaa. ; Ironia huipentuukin siihen että ateistien myötämielisyyden puutteesta pahastunut kristitty ei katso peiliin vaan tekee epäonnistumisensa jälkeen ultimaattisen epäsymmetrisen valtatempun. Hän komentaa miten vastapuoli saa kokea asioita. Hän käskee miten kommunikaatio tulee tuntea. Ja rajoittaa sananvapautta sanomalla mitä näihin saa reagoida.

Sitten ihmetellään että uskonnon vaikutus vähenee ja ateisteja on enemmän ja enemmän. Ja miten ateistit on epäkohteliaita, eivät halua jutella ja kuulla uskonnosta vaan välttävät katusaarnaajia ja haluavat sekularismia. Sitten ihmetellään miten ollaan antiteistejä ja "militantteja".

Ajatus uuden uskonnon perustamisesta

Monet uskonnot menestyvät taloudellisesti hyvin. Erityisen kannattavaa on tehdä siitä karismaattinen ihmeparannuskeskeinen uskonto. Ajattelinkin ryhtyä uudeksi messiaaksi.

Ihmeparantumisten järjestämiseksi menen erilaisten kauppakeskusten parkkialueille. Niissä on erilaisia autoja vammaispysäköintipaikoilla. Sitten vain rukoilen näiden autojen ääressä. Ja jos autoon tuleva ihminen kävelee siihen, kiitän kovaäänesti Messiasta eli itseäni. Onkin syytä kiittää kun rammat kävelevät!

Pienen ennakkokokeilun pohjalta uskallan sanoa että olen varsin taitava ihmeparantaja.

Sekulaari

Ilkka Pyysiäinen kertoi "Helsingin Sanomissa" että ateistitkin rukoilevat. Hän ei tässä nojaa siihen että ateistit jollain omituisella tavalla uskoisivat Jujmalaan. Vaan se, että "Ihmisillä on kaksi tapaa ajatella, tietoinen ja spontaani." Mikä viittaa siihen että intuitiivinen ja spontaani tapa toimia ei vastaa niitä maailmankuvallisia uskomuksia joita ihmisellä on. Se toki kertoo jotain siitä miten ihmisten aivot yleensä toimivat luonnostaan. Antropomorfismi on meille luontaisaa.

Tosin itselleni rukoilu on hyvin vierasta. Se on aina ollut. Olen toki rukoillut, joskus jopa ihan avoimesti uskonnottomana koska "tilaisuus" ja "kunnioitus" ja muu "sosiaalinen" on sitä mielestäni jotenkin vaatinut. Lapsena on iltarukousasioita läpikäyty. Mutta se on tuntunut tyhjältä ja omituiselta. Rukoillessa tulee vain aivan sikatyhmä olo. Eikä sillä tavalla että epäilisi ateismiaan, vaan sellainen olo että olisi järkevämpää jutella puhelinpylväille sillä puhelinpylväillä on sellainen etu että ne ovat olemassa.

Mutta jotain toki on. Siinä missä Kserkses antoi sillanrakennuksen epäonnistuttua käskyn ruoskia meren aallot ja mestata rakentajat, minä saatan kiroilla lagittavalle tietokoneelle. Ja kun kiroilen puheeni on taatusti uskonnollisesti sävytettyä. Se on kristillisen kielen läpitunkemaa. Minä kiroilen käyttämällä sanoja kuten "perkele" ja "helvetti". Mielestäni kristinusko onkin tuonut kulttuuriimme arvokkaimman lisän juuri kirosanojen osassa. Kristilliset kirosanat ovat vaan niin hienoja, että niitä tulee käytettyä. Helvettiin saa hyvän etupainon ja "perkele" sorahtaa vahvasti.

Toki minun uskonnottomuuteni pelastaa se, että eniten käytän aivan täysin maalliseenkin suuhun sopivaa "vittua" jota on joskus rasvattu ja joskus ei. On kuitenkin pakko myöntää että kirosanaksi se on hieman vento. Siihen ei oikein saa voimaa koska siinä ei ole kovia konsonantteja ja sanan on vahvimmillaan keskellä tupla t-n kohdalla. ja turhan positiivisilla konnotaatioilla sävytetty. Tämän asian kristityt kyllä hoitavat paremmin.

Olkoon fysiikaalisen vuorovaikutuksen voimakkuutta kuvaava vektorisuure kanssanne

Rukoilin siten, että energiaa siirtyi runsaasti pinta-alayksikön läpi aikayksikössä (P/A).

Jumala toden totta toimi rukouksessa kautta todella massan ja kiihtyvyyden tulollisesti (mā). Jumalan parantava massa kertaa valon tyhjiönopeuden neliö (mc²) täytti minut, Herran Rakkauden subatomisten hiukkasten tai aaltojen energian eteneminen ympäröi minut. Hengen vaikutuksesta sydämeni lämpökapasiteetti ja sen määrä kohosi entistä korkeammaksi (CΔT). Jaksollinen liike tasapainoaseman ympärillä oli suurta.

Totisesti. Hänen on valta, suure joka kuvaa kappaleiden välisen vuorovaikutuksen voimakkuutta, ja kunnia. Iänkaikkisesti. Aamen.

Helluntailaiset ja vakaumukseton iltapäiväkerho

IltaLehti teki pienen haastattelun tilanteesta jossa iltapäiväkerhossa oli rukoiltu. Perheen tytär oli laitettu helluntailaisten iltapäiväkerhoon. Tässä tilanteessa rukouksesta valittaminen tuntuu tietysti hyvin kummaisalta. Mutta lapsi oli laitettu päiväkerhoon siksi että jonkun täytyy hoitaa lapsia kun äiti on töissä. Ja muut ryhmät olivat täynnä. Asiasta oltiin huolehdittu etukäteen. "Olin huolissani, miten helluntaiseurakunta aikoo pitää kirkkotoimintansa erillään iltapäiväkerhotoiminnasta. Opetusvirastosta vakuutettiin minulle, ettei iltapäiväkerho ole kristillinen kerho, eikä lapsille opeteta siellä uskontoa" ... "Myös iltapäiväkerhotoimintaa käsittelevässä vanhempainillassa vakuutettiin, ettei uskonto näy kerhon toiminnassa muuten kuin kristillisinä arvoina, kuten ystävällisyytenä kanssaihmisiä kohtaan."

Kiistan kohteena oli se, että ennen syömistä oltiin rituaalirukoiltu tavalla jossa ei ollut pakko rukoilla, mutta oli pakko olla paikalla. "Tytär kertoi heidän rukoilleen ennen välipalaa. Lapsille oli sanottu, että rukous on vapaaehtoinen, mutta kukaan ei ollut saanut ruokaa, ennen kuin rukous oli lausuttu." Ja tästä nyt sitten kinataan. Äiti näkee tässä jopa slippery slopen "Rukoilusta on aika lyhyt matka muuhun." Lopuksi äiti korostaa että perhe on kristillinen perhe, ja että vakaumus kuuluu kotiin eikä yhteiskunnalle ja julkisiin tiloihin. Vastapuoli taas määrittelee vakaumuksettomuuden miten määrittelee. "Nimettömänä pysyttelevä kansliapastori ei osaa sanoa, miksi iltapäiväkerhon ohjaajat ovat laittaneet lapset rukoilemaan, koska ei ole ollut paikalla. Sopiiko rukoilu vakaumuksettomaan iltapäiväkerhotoimintaan? - Kyllä, miksi ei sopisi?"

Ensivilkaisulta tämä tilanne muistuttaa hyvin vahvasti suvivirsikiistaa.

Ytimessä on osallistuttaminen ja vakaumuksen tai vakaumuksettomuuden ilmituominen. Sitä kautta voidaan sanoa että kenties tämä on pikkumaisuutta, mutta toisaalta esimerkiksi kristityt oikeuttavat että lapsi kastetaan ennen täysi-ikäisyyttä sanomalla esimerkiksi että "Alaikäisten vanhemmat päättävät lapsensa asioista. Lapset ja etenkään vauvaikäiset eivät ole kykeneviä päättämään myöskään ruokailusta, äidinkielen valinnasta tai säänmukaisesta vaatetuksesta. Lähtökohtaisesti yhteiskunnassa on luotettu siihen, että he pyrkivät toimimaan lapsensa parhaan edun mukaan niin ravinnon, vaatetuksen äidinkielen kuin uskonnollisen kasvatuksen suhteen." Tässä on silti olemassa jokin jossa juuri tätä ohitetaan. Esimerkiksi kastaminenhan on kristinuskon ulkopuolisen silmissä tyhmä taikauskoinen rituaali jossa valellaan vettä. Ja siksi olisi pikkumaista valittaa jos tätä oikeutta rikottaisiin. Mutta tämä ei tietenkään menisi läpi.

Samoin kristityt ovat kovasti puhuneet sen puolesta miten esimerkiksi se, että koulussa lauletaan kauheita vääränlaisia pakanallisia vääriä arvoja sisältäviä lauluja on jotain joka loukkaa esimerkiksi lestadiolaisten vakaumusta, kuten Sebastian Tynkkynen on vakavissaan esittänyt. Ja toiveena ei ole ollut erillisryhmä tai se, että ei ole pakko laulaa mutta on pakko olla läsnä. Vaan se, että näiden laulujen laulamista vältettäisiin. Ilmiö sensuroitaisiin koska toisten tunteita ei saa loukata. Samoin Leena Rauhala on iskenyt sensuroimalla koko nuortenkirjan tulemisen koko yhteiskunnassa. Eli hän on vienyt sekularismin ja wicca -vakaumuksen ilmentämiskiellon niin pitkälle että sitä ei ole ollenkaan ei julkisessa tilassa eikä edes privaatissa. Nämä prosessit ovat periaatteessa se, että "Suvivirren" sanojen painaminen kirjoihin kiellettäisiin kautta maan. Mutta tätä yhteyttä ei nähdä.

Itse asiassa tuon uutisen kommenteista paistaa se, että jos kysellään että miten kristityt suhtautuisivat jos heidän lapset käytettäisiin islamrituaalissa ja pakotettaisiin seuraamaan - ja kannustettaisiin hymyillen osallistumaan - islamilaiseen rukoukseen. Tässä korostuu se, että islam on niin äärimmäinen uskonto. Mikä on omituista, koska rukous on kuitenkin rukous. Islamilaisilla on tällä hetkellä päiväkerhoja. Ja jos kristittyjen lapset olosuhteiden pakosta jouduttaisiin laittamaan sinne tai heitteelle, niin yhteiskunnassa ei tarvitsisi muuttaa yhtään mitään muuta kuin tuo rukous. Mutta taustalla onkin ajatus siitä että kristillisyydellä on erikoisnormi. Se on Suomalaista Perinnettä ja Kulttuuria. Jossa yhteiskunta saisikin periaatteessa keskustella mahdollisuudesta että tämä asia nyt laitetaan lapsilla kuntoon. Mikä on sitten tyystin vastentahtoinen jos ajateltaisiin kastamisen kriminalisoimista edes teoreettisena kysymyksenä. (Koska ajatus islamilaisen rukoustilaisuudesta ahdistaa, mutta kristillinen rukous ateistille viehättää, kognitiivinen dissonanssi pyyhitään pois sepustelemalla ja saivartelemalla. Tällä kaavalla, ja vahvasti, toimii jokaisen asennevammaisen mieli - ja yllättävän suuressa määrin kaikkien muidenkin.)

Syynä on todennäköisesti se, että helluntailaisilla ei ole kokemusta vastaavista tilanteista. He ovat kuin tavalliset ihmiset miettimässä miltä tuntuu olla pahoinpideltynä. Mieleen tulee se miten muiden hakkaamiseen menisi väliin ja miten sankarillisesti puolustautuisi hyökkääjää vastaan. Ja miten pitäisi paeta ja muita niksejä. Tosiasiassa sivustaseuraaja on kuitenkin katsojavaikutuksen alainen sääliö joka yllättyy ja hyytyy jo ensimmäisestä iskusta, jota ei ole osannut odottaa, ennakoida saati reagoida. Ja tokenee vasta sen jälkeen kun on muuntunut suurelta osin jauhelihaksi - jos sittenkään. Helluntailainen tai keskiverto kristitty ei edes ymmärrä miksi joku voisi haluta jotain tämänlaista. Minkä pitäisi tarkoittaa sitä että heidän sanansa merkitysarvo olisi nolla. Mutta maailma ei tietenkään toimi näin.

Kun "Suvivirsi" on nyt jonkinlainen jo keskusteltu ennakkotapaus, ja siinä kävi miten kävi, tätä voidaan pitää ohjenuorana siitä miten laki toimii. Sen mukaan on mentävä. Lainmuutos on ensin tehtävä, ei rikkomalla lakia vaan säätämällä ensin laki siten että sen jälkeen saadaan tehdä mitä halutaan. Demokratia toimii näin. En toki viehäty siitä että osallistuttamista - eli nimenomaan sitä että Suvivirsi ei ole vaikka edessä tehty esitys vaan nimenomaan yhteislaulu jossa on julkisesti joko laulettava tai oltava hiljaa - pidetään jonain jota saa tehdä. Mutta elämä on.

Mutta sitten toisaalta.

Tämä on nähdäkseni monella tavalla hyvin poikkeava tilanne. Ensimmäinen asia on se, että iltapäiväkerho ei ole koulua. Koulu on velvollisuus jonne on pakko mennä. Valmistumisjuhlat ja muut rituaalit ovat taas samanaikaisesti sekä koulupäiviä että etuoikeuksia. (Jää ateisti kotiin jos et laula yhteislaulua tai koet olon kiusaantuneeksi jos joudut olemaan yhteislaulun aikaan hiljaa ja paljastamaan että olet tässä kohden omituinen ja poikkeava friikki -tyylinen asenne on perimmiltään rankaisu väärästä mielipiteestä.)

Iltapäiväkerhot sen sijaan eivät ole velvollisuus. Slippery Slopekaan ei tässä toimi, koska rukous ei ole muutakin toimintaa. Ajatus on samantapainen kuin niillä jotka uutisen kommenteissa lesoavat että islamissa tehtäisiin niin paljon enemmän. Ei se ole argumentti tuohon tiettyyn kontekstiin vaan tilanteen uudelleenkirjoittamista omien asennevammojen mukaan. Se ei ole faktaa ja argumentointia vaan paljastusta siitä miten vähän tosiseikat ja todelliset syy-yhteydet vaikuttavat tämänlaisen ihmisen riemuidiotiaan. (Slippery Slope on joskus perusteltu induktio. Mutta 90% tapauksissa sen soveltaja lähinnä huutaa omaa tyhmyyttään ilmoille.)

Olisi kohtuutonta vaatia että kirkko tai helluntaiseurakunta muuttaisi esimerkiksi rituaalejaan vain sen vuoksi että minä uskonnottomana tungen sinne juomaan pienen kierroksen viiniä. Maailma ei vain toimi näin. On ihan ymmärrettävää jos helluntaiseurakunnan iltapäiväkerhossa on yhteinen rukoushetki. Jos itse ei tarvitse rukoilla, niin asia on ihan ymmärrettävä. Ei ehkä ihanteellinen mutta "normaalin jouston rajoissa" kuitenkin.
1: Itse asiassa olen itse ollut helluntaiseurakunnan kesäleirillä muutamaankin kertaan, ja niissä on yörukoiluja joista ei pääse nukkumaan muutoin kuin esirukouksen kautta. Ei puhettakaan että saisi valita haluaako tämänlaisen käsittelyn vai ei. Mutta siihen aikaan helluntaiseurakunnan leireillä lapset "saivat pyhän hengen", joka näyttää yllättävän paljon psykoosilta. Tästä oltiin sitten jotenkin iloisia. Tämä ei enää olisi kohtuullista.

Mutta tosiasiassa kysymys on sitten ihan jostain muusta.

Huvittavinta tietysti on se, että periaatteessa se vahvin argumentti joka tässä on liittyykin sopimiseen. Rehellisyyteen. Kun asiasta on sovittu, siitä pitäisi pitää kiinni. Suuttumus ei siis ole niin oikeutettu uskonnonvapauskysymyksenä. Mutta se on oikeutettu sopimuskysymyksenä. Helluntaiseurakuntalaisten tulisikin ymmärtää että deal is a deal. Eikä sopimuksesta voi joustaa "koska uskonto". Minä en voi laittaa auton myyntiin lisäehtoja, kuten saatananpalvontarituaalia, vain sen vuoksi että minun uskontoni pitäisi sitä oikeutettuna.

Moni tietysti selittää että Helluntaiseurakunnalle pitäisi jopa olla kiitollinen. Kun lapsi saa hyvää hoitoa. Uutisen perusteella hoitoa ei toki voi arvioida, joten ihmettelen miten kommentoija kykenee sanomaan että se on hyvää hoitoa. Ja vaikka en pidä asiaa "niin isona asiana", niin en kuitenkaan näe että tämä olisi mikään päähäntaputtelun paikka. Enemmän sitä että asia on vähän ikävästi, mutta tavalla josta pitäisi voida katsoa läpi sormien. Kehu olisi sitten sitä että tämä olisi jotenkin erityisen mainiota. Ja tämänlaiset kiitosta vaativat ihmiset ovat sitten joko asennevammaisia idiootteja tai uskonnonvapauden täysvihollisia. (Mutta nämä kulkevat yleensä käsi kädessä, ja samassa ruumiissa.) Muutenkin helluntaiseurakunnan vastaus kysymykseen on huvittava kun sen kontekstoi sen kanssa että ystävällisyys ja suvaitsevaisuus olisivat kristillisiä arvoja.

Mutta sitten toisaalta tämä palauttaa asiat siihen kastekeskusteluun. Nimittäin jos todellakin mietitään miten se hyvä hoito määritellään, niin tämä palaa ihan oikeasti siihen periaatteeseen jolla kastetta oikeutin ylemmässä lainauksessa. Vanhemmat päättävät lapsensa parhaasta. Ja kun vanhemman kanssa sovitaan jotain, niin tämä on se määritelmä sille hyvälle hoidolle. Jos asiasta lipsutaan, hoito on by definition huonoa. Ja siitä olisi ainakin eettisesti, kenties jopa juridisestikin - juridiikkaa en ole toki tarkistanut - ihan reilua saada jonkinlainen korvaus. Halvempi kerhohinta esimerkiksi. Tai nöyrä anteeksipyyntö helluntailaisilta. Eikä sitä että näitä helluntailaisia pitäisi jotenkin kiitellä kun ovat ottaneet kerhoonsa "ulkopuolisen kerettiläisen".

---

Silti tekisi mieleni sanoa että vilpittömän mielen määritelmä on se, että ei tiennyt eikä pitänytkään tietää. Itse en luottaisi yhdenkään helluntailaisen sanaan uskonnottomuuden antamisessa. Ihan siksi että heillä ei oikein näytä olevan edes käsitystä siitä mitä se tarkoittaa. Jos yhteinen ääneenrukoilutilaisuus ei heistä ole jotain joka tuhoaisi tilaisuuden "vakaumuksettomuuden", niin tästä lähtökohdista on paha ponnistaa mihinkään sellaiseen diiliin jonka molemmat puolet sekä ymmärtäisivät että hyväksyisivät. Kukaan joka luottaa helluntailaiseen tälläisissä kysymyksissä ei voi valittaa jos käy kalpaten näissä asioissa. Se pitäisi tietää jo ennalta.

Kaunakko

Sitä voisi ajatella että flopannut Herzog olisi luikkinut omaan maahansa diskreetisti. Mutta sen sijaan hän on päättänyt julkistaa lausuntoja koskien kriitikoitaan. Hänen kaunapuheistaan ei kostonhimoa puutu "Suomessa on pari kirkkokuntaa (ministries), jotka käyttävät paljon aikaa ja rahaa hyökätäkseen Jeesusta vastaan. Jos toimintamme on Jeesuksesta, pankaa merkille sanani, heille tapahtuu jotakin hyvin pahaa, Herzog sanoi." Tämänlainen voisi olla tyhjää uhoamista. Mutta näen että se liittyy hyvinkin rajattuihin asioihin. Katsotaan mitä Herzog profetoi: "Joidenkin kirkkojen johtajien salaiset synnit tulevat julkisiksi hyvin pian. Eräs profeetta Suomessa kertoi minulle tämän, se on osa herätystä. Jumala nostaa joitakin, toiset putoavat alas, Herzog sanoi.​"

Tämä ei toki ole kovin erikoinen ennustus. Sillä mikäli yhtään muistan uskontouutisia, niin toistuvasti ties mikä lahkojohtaja on vähintään syytettynä jostain. (Esimerkiksi Leo Meller herätti taannoin kohinaa.) Tämänlaatuinen suuresta uskonmiehestä kertova uutinen ei ole ihme, pääasiassa kahtaa kautta (a) he tuppaavat olemaan kammottavia moraalittomia kusipäitä jotka pakottavat ihan käytöksensä ja muiden ihmisten kohtelunsa kautta pläräämään erilaisia "sosiopatian" ja "narsismin" käsitteitä esiin erilaisista kyökkipsykologisista diagnoosioppaista ja (b) uskonmiesten syyttämiset, asiattomatkin, saavat helposti medianäkyvyyttä sillä niissä on jotain kiinnostavaa. Eli tässä mielessä Herzog profetoi jostain jota näkyy uutisissa koko ajan. Näin ihminen sitten ikään kuin "täyttää aukot" eikä tajua että tässä on ennustettu jotain sen tyyppistä, että "koira puri miestä".

Itse olen näkevinäni tässä kytköksen Pirkko Jalovaaraan. Jalovaara on ihmeparannus-humpuukihuijauslinjamalla Herzogin tiukka kilpailija. Ja uutiset kertovat että poliisihallitus on tehnyt hänestä tutkintapyynnön. Rahankeruu on ilmeisesti tehty vähän miten sattuu. Herzogin profetia muuttuu sitäkin ontommaksi kun tiedostaa että asia on ollut yleistä tietoa jo hänen vierailunsa aikana. "Kohusaarnaajan ex-avustaja" on juuri vähän aikaa sitten vuodattanut yksityiskohtia niinkin diskreetisti kuin IltaLehdessä. Kun tässä Jalovaara -kommentaarissa on vuodettu sanoja "räikeä petos" ja "köyhän näytteleminen" on selvää että Herzogilla on ollut helppoa "ennustaa" sitä että jonkun ura on vahvassa laskusuunnassa.

Mutta mihinpä ei ryhtyisi rahanahne julkisuushakuinen koijari, joka näyttää siltä miltä näyttäisi tiukasti kaapissa oleva homoseksuelli teinityttöjen poikalaulajaidoli parikymmentä vuotta sen jälkeen kun puberteetti on tuhonnut tämän uran. (Ja joka avatessaan suunsa kuulostaa vielä huolestuttavammalta.) En tiedä, mutta ainakin tähän hän taipuu. Mutta hän onkin minun silmissäni luonut uuden standardin uskontoroskalle. Olen usein ajatellut että kiihkofundamentalistit ovat luopuneet uskosta Jumalaan ja korvanneet tämän uskolla Raamattuun. Mutta Herzogin tapauksessa hän on astunut tästä askeleen siihen suuntaan että hän uskoo johonkin Raamatun ja kristinuskon ideaan, jota sitten oikeuttaa millä tahansa - kuten kvanttimystiikalla.

Siksi olinkin tyytyväinen ja kannustunut Herzogin floppaamisesta. Että kristityt vielä kuitenkin puolustavat uskoa eivätkä vain asiaa. Että profeetaksi itseään kutsuvan pilkkaamista ei vielä sekoiteta Jumalanpilkkaan. Mutta sitten sitä lukee uskovaisten kommentteja. Niistä saattaa löytää "emme ole x mutta..." tyylisen rakenteen (joka tarkoittaa yleensä että jatko on taatusti ehtaa X:ää, kuten tässäkin käy). Kun Herzogin kritiikkiä halutaan oikeuttaa, syntyy vastakommenttia joka perimmiltään sanoo että tätä kannattaisi rajoittaa "Toki profeettoja voi arvostella ja arvioida, mutta joskus se voi osua myös omaan nilkkaan, jos ei ole varovainen. Pitäisi varoa nimenomaan väärää arvostelua, josta Jumalan sydän tulee murheelliseksi. Erkki O. Auranen on mielestäni oikeassa; Raamatussa on tosiaan monia varoittavia esimerkkejä siitä, kun Pyhän Hengen työtä arvosteltiin ja arvioitiin väärin. Minusta David Herzog varoittaa ensisijaisesti Jumalan kirkkauden arvostelusta. Uskon että Herzogin varoitus on hyvinkin aiheellinen. Olen vakuuttunut siitä, että Jumala haluaa laskea kirkkautensa tänne maan päälle ja osoittaa valtavan rakkautensa ihmiskuntaa kohtaan, ennenkuin pahalle annetaan hetkeksi valta. (esim. Ilm. 3:10-11 ja 2. Kor. 3: 17-18)" Minä taas uskon että Jumala pahastuttaa mielensä ensi sijassa siitä että sairaiden hädänalaista tilaa hyväksikäytetään antamalla heille tyhjää ja väärää toivoa puhumalla ihmeparannuksista. Jumala sen sijaan tuskin pahastuu aidosta kriittisestä asian miettimisestä ja läpikäymisestä. Jos on hyvä ja ylipäätään palvonnan arvoinen Jumala, hän varmasti pahastuisi enemmän siitä että joku tahallaan huijaa hädänalaisia kuin siitä että joku vaikka erehdyksessä antaa väärän todistuksen oikeasta ihmeidentekijästä.

Herzog on halveksittaviin temppuihin taipuva pikku kaunakko. Toivon kuitenkin että hänen tukijansa innolla investoivat jatkossakin rahaa satoja tuhansia euroja tämänlaisiin massafloppaustapahtumiin. Olen aina tukenut sitä että uskovaiset panostavat rahojaan esimerkiksi traktaatteihin, televisiokanaviin ja massatapahtumiin. Sillä jos uskova hassaa rahaa televisiokanavaan jota ei katso juuri kukaan (tai jota katsovat vain uskovaisten omat rajalliset piirit ideologisen rinkirunkkauksensa oheisilmiönä). Jokainen Jeesuslappu on minulle plussaa. Säästän WC -paperissa ja heidän rahansa tuhlautuu siihen. En siis ole suinkaan vaientamassa. Sen sijaan olen, jälleen kerran, pyytämässä lisää! Tämä voisi tuntua epäkohteliaalta, röyhkeältä ja häijyltä. Kunnes muistaa että se kohdistuu sellaisiin ihmisiin kuin Herzog, Jalovaara ja Meller. Siis tyyppeihin jotka ansaitsisivat kaiken kohtaamansa moninkertaisesti. Tämä kenties tekee minusta kaunakon, mutta toisaalta kaunaisuus ja halveksittavuus auttavat minua samaistumaan ja ymmärtämään näitä kritiikkini kohteita.

Rusinat pullasta -Jalovaara

Pirkko Jalovaaran puheista kerätty kooste näyttää että hän haluaa että sairaat menevät ennemmin "Sairaana Jeesus haluaa meidän menevän hänen luokseen mieluummin kuin lääkärin luokse" ja "2. Aik. 16:12" on hänellä lähteenä siitä miten kuningas haki apua lääkäreiltä eikä Jumalalta. Ja tämän vuoksi kuningas ei parantunut. Monia muitakin ihmeellisiä asioita hän sanoo.

Nyt hän on ollut mediakohussa sen vuoksi että hän oli kävelyttänyt ja ihmerukousparannusyrittänyt jalkavammaista. Joka sitten oli päätynyt pyörätuoliin. Jalovaaran kommentti tilanteeseen oli "Minulla ei ole lääketieteellistä koulutusta. En voi mitenkään olla vastuussa väärästä diagnoosista tai siitä, että hän istuu yhä pyörätuolissa."

Pirkko Jalovaaran esirukoilua kuvaakin se, mikä kaikkea ihmerukoustoimintaa. Parantajaksi kuvataan Jumala. Jalovaara ei itse väitä parantavansa. Tämän vuoksi hän vaikuttaa nöyrältä Jumalan toimijalta. Ja ihmiset tukevat Jalovaaraa myös rahallisesti. Nöyryyden vastapainona tuleekin sitten syvä vastuuttomuus. Mikä tietysti sopii paremmin kuin hyvin tämänlaisille vastenmielisille ihmisille.

Ja erikoisinta on, että moni pitää Jalovaaran toimintaa aivan sopivana vain sen takia että kaikki Jalovaaran toiminta on teologisesti korrektia. Että ihme joko tulee tai ei tule. Ja siksi nöyryys ja vastuuttomuus ikään kuin kuuluvat asiaan, eikä ole väärin rahoittaa toimintaakaan. ; Itse pidän tätä asiantilaa vielä vakavampana ongelmana kristinuskolle kuin Jalovaaraa. Se, että tämänlainen toiminta voidaan sovittaa teologian dogmien mukaiseksi kertoo minulle vain siitä että dogmit ovat joko epäeettisiä tai rikki. Ja kumpaakaan ei täydellinen rakastava Jumala voisi tunkea Pyhään kirjaansa.

---

Jalovaaravideossa ollutta virtsaamisongelma -asiaa miettiessä päätin että osoitan että en ole estynyt ilmaisemaan tunteitani Jalovaaran toimien äärellä.

Minä joka ei tunne itseään ; eli miksi kaikki fundamentalistikristityt tuntuvat olevan entisiä ateisteja?

Hyvin moni on kiinnittänyt huomiota siihen, miten uskovaisten kääntymiskertomuksissa toistuu se, että he ovat olleet joskus ateisteja. Erityistä ällistystä syntyy tietenkin siitä että nämä ihmiset tuntuvat hallitsevan harvinaisen huonosti ateistien ajatustapoja, argumentaatiotapoja ja taustaoletuksia. Ikään kuin ateistimenneisyys tarkoittaisi sitä että ymmärtäisi ateismin sisältöjä vielä keskivertoakin huonommin.

Ällistys kestää kuitenkin vain vähän aikaa, kun asiaa tarkastellaan sitä kautta miten muut ovat reagoineet kääntymisiin. ; Kun juttelee julistajien kanssa muista kuin heistä itsestään, varsin pian herää ajatus siitä että monesti "ensin yksi asia" naksahtaa ja pikku hiljaa edistytään. Kääntyvä itse kokee kääntymisen nopeana ja dramaattisena. Mutta sivusta seuraaja näkee sen prosessina.

Psykologiassa tiedetään että ihmiset reagoivat kognitiiviseen dissonanssiin, eli nykyisen maailmankuvaa ja ennakkokäsityksiä uhkaaviin tilanteisiin, yleensä assimiloimalla. Eli sivustaseuraavan kokemus prosessista on psykologisesti uskottavampi. Ja tämä korostaa sitä että ihmiset eivät ole itselleen objektiivisia. Lake wobegon -efektin takia 80% luulee olevansa keskivertoa parempia. Olemme itsellemme optimistisempia. Ja ajattelemme että olemme niin kriittisiä ja taitavia ajattelijoita että muutamme mielemme heti kun vastakkaista argumentistoa löytyy. Ajattelemme näin itsestämme vaikka tiedostaisimme että jopa tiedemiehissä on havaittavissa paradigmanmuutoksen hitaus. Eli se, että teoriat jäävät eläkkeelle sen sijaan että ne kumoutuisivat.

Tästä syystä monella blogini pitkäaikaisella lukijalla saattaa olla realistisempi käsitys itsestäni kuin minulla itselläni. Se on nöyryyttävä tuokio. (En opi nöyryyttä, lähin sen sukulainen on egon raapiutuminen.) Kun mietitään mikä kääntyneen julistajan omaelämänkerrallinen anekdootti on, on pakko palata muistiin. Omaelämänkerralliseen muistiin.

TV 2 näytti vuonna 2007 dokumentin Douglas Brucesta joka yht'äkkiä menetti omaelämänkerrallisen muistinsa. Hän kykeni yhä loogiseen ajatteluun ja osasi erilaisia taitoja ja tietoja. Hän vain unohti läheiset ihmisensä, historialiset tapahtumat. Myös rakkaat harrastukset menettivät merkityksensä. Luonne muuttui, esimerkiksi huumorintajun luonne vaihtui. Syvällinen keskustelu onnistui myös entistä paremmin. Tämä yksittäistapaus muistuttaa siitä että episodimuisti on itse asiassa korostettu osa omaa identiteettiä eikä mikään objektiivinen - tai välttämättä edes filosofisesti ansiokas - puoli ihmisyyttä.

En siis väitä että kääntymiskertomukset olisivat suoraa valehtelua. Sen sijaan ne ovat tarinankerrontaa jossa;
1: Havaintoja tulkitaan tietyllä tavalla, tavalla jossa asioita yhdistellessä yhteys ei oikeastaan toimi kuin subjektin itsensä kannalta uskottavasti. Sen vuoksi julistaja voi esimerkiksi väittää olevansa okkultisti mutta ääriateisti. Paahtoleipä -blogissa tämä teema otettiin esiin, ja juuri tämänlaisesta omaelämänkerrallisesta outoudesta annettiin esimerkki jota on painettu uskonnollisiin lehtiin asti; Julistajalle ei ole ollenkaan omituista tai sisäisesti hoopoa väittää oleensa New Age -okkultismia harjoittanut yliluonnolliseen vahvasti uskova ääriateisti. Samoin usein esille näyttää tulevan se, että tapauskonnollisuus on nykyisen uskon mukaan de facto ateistia, joten jokainen tapaluterilainen on saanut "ateistimenneisyyden". Samoin jokainen jäsentymätön elämäntapa jossa ei ole mietitty mitään muuttuu ateismiksi. (Mikä tietenkin lähinnä loukkaa niitä joiden ateismi on jäsentynyttä. Ja selittää miten entisten ateistien kompetenssi ateistien kanssa keskustelussa on niin surkeaa.)
2: Ihmisten episodimuisti on herkkä valemuistoille. Ihmiset siis sepittelevät tosiasioita aivan uusiksi. Muisti täyttää aukkoja ja luo uusia detaljeja. Ja mikä erikoisempaa ; Episodimuistin kertomuksen toistaminen vääristää muistoja mutta vahvistaa tunnetta niistä. Tarina muuttuu, mutta itse on varma että se on aina pysynyt samana. Ja jokainen toistokerta tuo tunteen siitä että tarina on aina ollut juuri näin. Kyse ei ole valehtelusta, koska valehtelu on tietoista.

Mutta tämä on vasta puolet. Sillä episodimuisti on narraatio, johon rakentuu dramaattisia hetkiä joita ei ole koskaan ollutkaan. Nämä muodot haetaan helposti kulttuurista. Ja tässä kohden on hyvä katsoa hitusen omaelämänkertoja. Ne ovat teknisesti ottaen aika lähellä kirjallisuudeksi muutettua omaelämänkerrallista muistia.

Kristityt hakevat kääntymiskertomukseensa ihmeen. Sillä mitä fundamentalistisempi seura on kyseessä, sitä enemmän uskovat kertovat siitä että miten he ovat autolla sateessa ajaessaan rukoilleet ja osuneet alueelle jossa ei sada, ja tulkitsevat tämän joksikin jossa Jumala siunasi rukouksen ja lopetti sateen. Ihmekokemuksia sepitellään siitä miten ihmeellisesti kaatunut ratas on automaattisesti fysikaalisesti mahdoton ja tarkoittaa poltergeist -ilmiötä. Näitä luodaan osittain siksi, että näitä kautta saa uskottavuutta. Kun ihminen näyttää että hänellä on Herran armolahja, hänen täytyy olla myös hyvä kristitty. Sillä eihän Jumala anna kusipääateisteille rukousparantamisen lahjaa, vaan lahja demonstroi uskon voimaa ja Jumalan totisuutta vain oikeaoppisille jaettuna. (Tämä kannustaa valehteluunkin, mutta en ota tässä tätä valehtelukulmaa oleelliseksi.) Ihmettely ja yhteensattuma muuttuvat tiedoksi ihmeestä. Mikä ei johdu siitä että fundamentalistit olisivat harhaisia tai tyhmiä ihmisiä. Vaan siitä että he ovat ihmisiä. Tietyt syvät ja törkeän laaduttomat ajatustavat ovat ihmisille aivan lajityypillisiä.

Kristillisen kääntymistarinan muoto taas voidaan johtaa kahteen hahmoon.
1: Paavaliin. Hänen kääntymisensä Damaskoksen tiellä on tarina joka on täynnä muodonmuutosmetaforia. Yht'äkkinen ihmeenomainen muuttuminen jossa valonleimahdus muuttaa kaiken - mukaanlukien matkareitin. Kääntymys, conversio, on sekä sanan etymologiassa että Paavalin tarinassa sekä henkinen että maantieteellinen. Kristillinen kulttuuri, kuten juutalainenkin, korostaa suuntautuneisuutta, orientaatiota. Ja tämä taas on sekä asenteellista suuntautumista että sitä että sitä kuvataan ikään kuin maantiedon metaforin. Kristitty Paavali on matkalla (in via)  itään (oriens ~ orientaatio) ja Jerusalemiin paluu on paluuta maalliseen paratiisiin (in patriam). Paavalin tarinassa ihme korostaa Paavalin erityisyyttä että sitä että Jumala on prosessissa ytimessä, ei ihminen. (En nyt lähde tästä siihen mitä tapahtuu jos putoaa hevosen selästä ja saa aivovamman ja epilepsian. Se olisi aivan liian helppoa. Lähestyn asiaa semifaktuaalisesti episodimuistin kautta, enkä ota medikalistista tai valehtelua korostavaa kulmaa tähän. Se on ainakin tässä kohden tarpeetonta.)
2: Augustinukseen, joka otti itsensä ja oman entisen elämänsä moittimisen oleelliseksi osaksi filosofista keskustelua. "Tunnustuksia" -teos on täynnä entisen elämän syntisyyden korostamista. Hän teki konversiokertomuksista "jälleen muodikkaita".

Kristillisessä kääntymistarinassa on aina kysymys henkisestä tiestä. Yksilöihminen ei korostu. Prosessissa on usein draaman kaari, jossa korostuu se että on jonkinlainen uudelleensyntymisen hetki, joka määrittää sitten sen miten koko elämäntarina kerrotaan. Tässä objektiviinen tapahtuma on helposti varsin etäällä siitä mitä tosiasiassa tapahtuu. Muistimme rakenne takaa että tämä on mahdollista ilman valehtelua. ; Kristillinen konversiokertomus liittyykin vahvasti ihmeen korostamiseen. Sekä siihen että ihminen on todella vahvasti tilivelvollinen. Katolisen kirkon rippi korostaa tilivelvollisuutta sosiaalisesti kirkolle, mutta protestanttiset suuntaukset korostavat nekin yleensä tilivelvollisuutta suoraan Jumalalle. Vaikka katolisen kirkon rippi tuntuukin monesta protestantista instituution vallankäytön keinolta. (Mitä se rehellisesti sanoen onkin. Puhutaan terapiasta, vaikka terapiaa se ei ole aina koska parantumista ei aina seuraa, mutta se on poikkeuksetta ja väkisin ja ilman ainuttakaan poikkeusta myös tiedusteluaktio jossa yksilön strateginen tieto on muuallakin kuin hänen päässään.)

Kääntymiskertomus onkin siksi kristillisen identiteetin tunnustamista julkisesti. Se on uskontunnustuksen henkilökohtaistettu versio. Samalla korostetaan reflektiota jossa kristitty on tekojensa ja päätöstensä kanssa aina henkisellä tiellä. Arkea ja pyhää ei saa erottaa ja kristityn on siksi mietittävä tekojaan suhteessa Jumalaan. Itsetuntemus on siis aina myös tilivelvollisuuden väline. Ja ruminoidessa ja reflektoidessa episodimuistin muutokset enemmän kuin todennäköistyvät.

Toki kääntymiskertomuksen kertoja on muutakin kuin ideologiansa uhri. Hän on myös ideologiansa vallankäyttäjä. Ja hän saa kiitokseksi auktoriteettia ja valtaa, ja retorisen työkalupakin jolla sneerata vääräoppisille sillä tavalla miten kunnon kristillisen kusipään eräiden mukaan kuuluukin. (Läheskään kaikki eivät tokikaan noudata tätä tietä, onneksi. Liikaa on heitä jotka näin kuitenkin tekevät.) Tarinassa menneisyyttä kuvataan usein siten että se tuo tiettyjä etuja kertojalle;
* "Kyllä minä tiedän miten vääräuskoiset ajattelevat, olen ollut sellainen itse" -hengessä voidaan toimia kuten Justinus Marttyyri, joka "Dialogia Tryfonin kanssa" -teoksessaan kivenkovaan esitti että hän oli itse ja omakohtaisesti kokeillut läpi kaikki ideologiat ennen kristinuskoa. Tämä on tietysti uskottavaa, koska tosiasiassa moni ihminen kiertää ja kokeilee erilaisia uskomuksia. (Olen itsekin tehnyt niin.) Vauhdin hurmassa ei toki saa mitään jäsentynyttä tai syvää näkemystä yhdestäkään, mutta tämä tosiseikka ei luonnollisesti haittaa kääntymiskertojaa. Kysymys ei ole objektiivisuudesta vaan ideologisesta tavasta kuvata henkistymisprosessia. Kokeilusta tulee asiantuntijuutta "puolitotuudellisesti" juuri sellaisella tavalla jonka episodimuistimme rakenne meille hienosti mahdollistaa.
* Entisen elämän saastaisuudella rypemisessä luodaan kontrasti siihen miten jotkut ideologiat ovat perseestä ja toiset ovat niin mainioita elämäntapoja joissa rehellisyys, lainkuuliaisuus, terveys ja onnellisuus ja järkevyys osuvat yhteen.
* Ihminen saa korostaa nöyryyttä haukkumalla entistä elämäänsä johon ei enää sido itseään, joten egoa ei tarvitse oikeasti kolkutella lainkaan.
* Käännyttämiseen liittyy myös luottamuksen hankinta. Toinen saadaan kertomaan, tunnustamaan, omaelämänkerrallisen muistinsa oleellisia mutta noloja asioita (ns. strategista tietoa). Ja koska tätä ei levitetä kovin helposti, kannattaa vedota ihmisten vastavuoroisuuteen. Tästä päästään siihen että kääntymiskertomus on keino "tunnustaa ilman riskiä" ja toinen sitten vastavuoroisesti "tunnustaa riskillä". Tästä ei ole manipulointi ja aivopesu kaukana.

Selvästi ylläoleva kuvastaa tiettyä vastahankaisuutta anekdoottien arvoa kohtaan. Tämä johtuu siitä että vaikka monelle ihmiselle "omakohtainen kokemus" painaa vähintään saman verran kuin empiirinen testi, niin muille ihmisille tämä omakohtainen kokemus on helposti arvottomampi kuin pieru saharassa. Itse asiassa kääntymiskertomusten ja omakohtaisten kertomusten ongelmat ovat olleet filosofien tiedossa aina.

Antiikin kreikassa niihin ei luotettu. Sillä demokratia -innovaatiostaan innostuttuaan Ateenassa tiedettiin, että diktaattorien tavat kertoa itsestään menestystarinoita liittyivät enemmän valtaan kuin ansioihin. Valikoimalla ja värittämällä kertomukset pönkittivät valtaa. Ja selkeästi minulla onkin tässä konversiokertomusperinteessäni tämä kulma. (Ja miksi ei olisi. Uskovaiset osaavat kehitellä episodeina kerrottuja tarinoita jotka eivät ole historiantutkimuksen mukaan tapahtuneet, ja sama "korkeintaan semifaktuaalinen tarinankerrontamylly koskee nykyaikaa ja sen tapahtumia.) Antiikin kreikassa tartuttiin stilukseen vain jos haluttiin kirjoittaa ylös kirjallisuutta tai historiaa. Egoilu ja brassailu olisivat vieneet karismaa ja uskottavuutta. (Perinne jonka soisi kasvavan nykyisessä anekdootteihin keskittyvän sosiaalipornon ja postmodernisti kaiken maailmankuvallisuutta ylikorostavassa maailmassa).

Kuitenkin kun lukee tätä blogia, voi huomata että käytän äärimmäisen paljon nimenomaan "ensimmäistä persoonaa". Minämuotoa esiintyy kenties jopa enemmän kuin vakavasti narsistiseen persoonallisuushäiriöön sortuneilla. (He ymmärtävät että hovin pyörittäminen vaatii erilaisen strategian.) Tämä johtuu siitä että
1: Tyylini on muuten liiankin toteava, ja väitelauseita listatessa ei ole kätevää hokea "minun mielestäni" -sanaparia. Asioita ei sanota mitenkään muuten koskaan missään.
2: Blogini on monin paikoin antiviestintää. Eli siinä missä moni valitsee sanansa jotta uskottavuus olisi maksimissa, minä pyrin ärsyttämään ihmisiä. Tämä tekee heistä, paitsi hostiileja, myös kriittisempiä. He eivät ota juttujani niin vakavasti.

Tässä noudatankin perinnettä joka on haettava muualta kuin kristillisestä konversioperinteestä.
1: Näkemykseni saadaan juuri sieltä antiikin kreikasta jossa omaelämänkerrallisuus koettiin huonoutena. ; Sieltä löytyy kuitenkin sellainen retoriikan mestari kuin Isokrates. (I kuuluu nimen alkuun.) Hän kertoi omakohtaisia tarinoita. Mutta niissä minän osuus oli demonstratiivinen. Eli oli jokin suuri pääsääntö joka tehtiin ymmärrettäväksi asettamalla itse esimerkiksi. Tämä johtaa tietysti siihen että oma persoona asetetaan tulilinjalle.
2: Jossain määrin minulla on viitteitä myös Ancius Manlius Severinus Böethiuksen asenteeseen. Hänen omaelämänkerrallinen "Filosofian lohdutus" oli lohtua hakevaa kirjallisuutta (consolation). Tässä tarinan kaari ei pääty sankaruuteen, eli siihen että entinen huono korvautuu voitolla ja paremmuudella. (Joka on kristillisen konversioperinteen standardi.) Se sen sijaan hakee aitoa nöyryyttä. Tilityksessäkin voi olla dramaattisia tuokioita, rajatiloja. Mutta niiden käsittely on erilaista.

Eräs blogini kantavia teemoja onkin, egoilun ja minämuotoisuuden lisäksi, juuri syvä huonouden ja epäonnistumisen korostaminen eksistentiaalisen elämän ytimessä. Tietyssä määrin tämä tietysti johtaa siihen että entisenä kristittynä tarinani näyttää siltä että Augustinus olisi oikeassa. Että eikristitty rypee huonoudessa ja kristitty on ylemmällä ymmärryksen portaalla.

Raiskausfantasia aka. Ne kerjäsivät sitä!

Kun listataan naisten yleisimpiä seksuaalisia fantasioita, esiin nousee toistuvasti se, että raiskausfantasiat ovat hyvin suosittuja. Se on paitsi yleinen, myös ehdottomasti suosituimpien joukossa. Ajatus on loogikon silmiin omituinen. Sillä jos haluat että sinut raiskataan, sinua ei raiskata. Voidaan siis sanoa, että by definition kukaan ei siis halua raiskaamista. Eli kenelläkään naisella ei voi olla raiskausfantasiaa.

Mutta kun katsotaan tarkasti, voidaan huomata toistuva rakenne. Joka voidaan tiivistää vaikka muotoon "These female sex fantasies usually involve a gorgeous man carrying her off to his bedroom and quickly getting down to business. She’ll protest as he tears her clothing off and expertly arouses her body, but on the inside, she’ll love every minute of it. This continues to the point of penetration, and leads her to an incredible orgasm despite her earlier protests." Tämä muistuttaa aggressiivista seksiä joka arkikielessä taipuu paremmin raiskauksen piiriin kuin mitä määritelmää tuijottava loogikko voisi huomata.

Jos minulta kysytään mitä tässä tapahtuu on se, että tosiasiassa ihmiset ovat monin paikoin melko hyviä erottamaan fantasiat tosiasioista. Itse asiassa koko viihdekulttuuri perustuu siihen. Toimintaelokuvissa maksimoidaan samastuminen ja immersio. Mutta tämä ei tosiasiassa ole samaa kuin fantasian sekoittuminen tosiasioihin. Päin vastoin, niiden tehtävänä on lietsoa fantasiaa jonka tiedetään olevan fantasiaa.

Fantasia ja eläytyminen ei ole eksistentiaalinen todellisuuskokemus

Ja tämä on salaisuus jonka vuoksi kaiken ikäiset ihmiset nauttivat esimerkiksi "Taru Sormusten Herrasta" -elokuvista. On aivan ihastuttavaa fantasioida seikkailuista. Mutta jos tätä luulisi todeksi, tilanne olisi äärimmäisen einautittava. Sillä jos me mietimme paikkaa kuten Mordor, sekä sitä tosiasiaa että siellä on iso lauma örkkejä, nazgûleja ja peikkoja jotka yrittävät etsiä ja tappaa sinut ja kun katsotaan miten kompetentteja he ovat verrattuna vaikkapa tavallista maalaiselämää harrastaneeseen varsin pienikokoiseen maajussiin, kaiken todennäköisyyden valossa he myös onnistuvat tässä. Tämänlainen ajatus voisi aikaansaada pakokauhua ja ruskeita housuja. Elokuvan on synnytettävä immersio, mutta ei häirittävä todellisuudentajua.

Nähdäkseni monen ihmisen kohdalla syvin ongelma ei ole siinä että immersio ja todellisuuskäsitys sekoittuisivat. Vaan se, että näitä pidetään ikään kuin samana asiana. Tästä kenties tyrmäävin esimerkki on se miten saatanapaniikki heijasti pelkojaan roolipelaamiseen 1990 -luvulla. (Nykyään kukaan ei panikoi saatananpalvonnasta, koska pelätään enemmän sitä miten rokotteet, geenimanipuloitu ruoka, kännykkäsäteily ja kaikki muu aikaansaa autismia.) Yhtenä pääteemana oli se, että immersio nähtiin joko (a) pakanallisena ja epätotena maailmankuvana joka harhauttaa herkät mielet skitsofreeniseen jakautumiseen tai psykoottiseen todellisuudentajun hämärtymiseen tai (b) pelien tapahtumien yhteydessä esiintyvät ja kuvitellut ovat todellisia ja roolipeli voi siksi olla okkulttinen työkalu.

Tosiasiassa roolipelin eläytyminen ja heittäytyminen on kuitenkin juuri sitä samaa immersiota mitä televisiota katsoessa tapahtuu. Tosin roolipeleissä tämä on heikompaa koska aistien välittämä maailma ei tosiasiassa muutu mihinkään.
 
Palatakseni raiskausfantasiaan

Tosiasiassa kun naisilla on raiskausfantasia, he eivät halua että heitä oikeasti raiskataan. Ja fantasia on itse asiassa hyvin spesifi. Nainen ei suinkaan toivo että joku tuntematon, pahanhajuinen ja mahdollisesti sukupuolitautinen hyypiö hyppää veitsen kanssa puskasta ja raiskaa. Ei, he haluavat että Legolas Orlando Bloom kaappaa heidät ja harrastaa heidän kanssaan aggressiivista seksiä.Ja ennen kaikkea he eivät halua että se tapahtuu oikeasti.

Toki tässä voidaan sanoa että naiset itse asiassa jollain henkisellä tasolla fantasioissaan raiskaavat nämä haluttavat tähtimiehet - eli Johnny Deppillä oli asiasta pointti kun hän selitti että tavallaan media ja naiset raiskaavat häntä - mutta tässä kohden kysymys on hieman kuten masturbointifantasioilla on tapana olla. Ne tuntuvat hyviltä, mutta niissä ei oikeastaan ole uhria. Eikä juuri kukaan (muutamia psykoottisia poikkeusyksilöitä lukuunottamatta) sekoita runkkausfantasiaa todellisuuteen, saati että oikeasti lähtisi edes tavoittelemaan näitä aktioita omassa elämässään. Tässä mielessä naisten raiskausfantasiat ovat hieman kuten rukous ; Don Bakerin oivallus kiteyttää tämän hengen yksinkertaiseksi mietelauseeksi "Prayer is like masturbation. It feels good to the person doing it, and does nothing for the person they're thinking about."

Vielä syvemmin tämä voidaan vetää siihen miten naisia usein syyllistetään raiskauksesta. Pukeutumisargumentissa on toki se puoli että sitä voidaan nähdä turvallisuusasioiden korostamisena ja verrata tätä taskuvarkaista varoittamiseen. Mutta olen kuitenkin kallistumassa siihen kantaan, että miehet kenties tarvitsisivat "hupparikävelyä" jossa korostetaan että vaikka he kävelevät pimeällä hupparissa, se ei tee heistä raiskaajia vaan raiskaajan näköisiä. Aivan kuten naistenkaan minkäänlainen pukeutuminen ei vielä tee huoraa tai raiskauksen kohdetta.

Tätä kautta jos pukeutumisseikka olisikin aito naisen viestintäilmaus, ja mies kuinka lukee viestejä (tässä hirvittävän epärealistisessa skenaariossa joka on kehitetty just for the sake of the fucking argument) oikein ja näkee että kyseessä on raiskaussignaali, hänen pitäisi tiedostaa että nainen ei oikeasti halua tulla raiskatuksi. Tässäkin tilanteessa hän korkeintaan larppaa. Ne eivät kerää sitä oikeasti, juttu on korkeintaan seikkailun ja jännityksen kokemisen vuoksi. (Ja sitäpaitsi jos syyttävä sormi ei kuulu Orlando Bloomille, niin fantasiaa ei ole edes tarkoitettu heidän kanssaan jaettavaksi.) Ja jos tätä eroa ei tiedosta, on ihmisessä jokin hyvin syvällinen vika.

Sillä jos sinä lähdet leikkimään pienten lasten kanssa ja toimit kuin todella uskoisit leikin olevan totta, niin jo kolmevuotias lapsi osaa katsoa pitkään ja selittää että se pieni muovikappale siinä pöydällä ei ole oikea sika vaan pikkuruinen representaatio, ja että oikeat siat ovat isompia ja eläimiä ja hieman eri muotoisiakin. Ja että ne siat eivät aikusten oikeesti puhu, vaan että lasten leikisti ne puhuvat. Että ihan kahjo ja tyhmä on taas tuo hassu setä. ; Eksistentiaalisessa käsitteistössä on kenties aukko heittäytyneen fantasian ja todeksi koetun maailman välillä. Mutta ihan oikeasti ihmisillä tämä ero on usein raudanluja ja selvästi esillä ja tiedostettuna. Jopa ennen kuin ihminen oikeasti osaa edes käyttää sellaisia sanoja kuin "representaatio".

Eli tärkeintä on huomata, että loppujen lopuksi loogikko olikin ihan oikeassa! Kukaan ei halua raiskaamista, by definition.

---

Kaikille naislukijoille - ja osalle mieslukijoistakin - tiedoksi sen verran että kirjoittajan sisaren mukaan hän näyttää jossain määrin Orlando Bloomilta. Kirjoittajalla itsellään on tosin yhdennäköisyysväitteestä freudilaisempi teoria torjutusta insestistä. Vaikka blogisti ei missään nimessä uskokaan freudin teorioihin.

Vapaaehtoinen pakko ; uskonto rentouttavana velvollisuutena

Olin armeija-aikanani täysiverinen ateisti. Molemmat olivat jonkinlaisia vaiheita ; Erikoista kyllä ateistina uskonto on väistämättä turhake sellaisella tavalla, että huvittelin ajatuksella siitä, pitäisikö mennä opiskelemaan teologiaa ja ryhtyä ateistipapiksi. - Tuossa vaiheessa pallottelin opintomietteissä biologian ja teologian välillä. - En kokenut tätä ongelmaksi.

Samoin en eronnut kirkostakaan ennen kuin agnostikkona. Ja armeijassakin vannoin kristillisen sotilasvalan. - Joka ei nähdäkseni paina mitään, olen vannonut tappamisvalani vedoten absurdiin olemattomaan, mikä on yksi syy miksi olen koko valan vannonut.. - Osallistuin näinollen myös kristittyjen kenttäpappien pitämille oppitunneille ja kenttähartauksiin.

Nyt kenttähartauksista on tehty keskustelua. Jori Mäntysalo ihmettelee miten armeija on suhtautunut uskonnottomiin. Kenttäpiispa Särkiö oli saanut äänensä kuuluviin aina Helsingin Sanomia myöten. Viestinä oli se, että uskonnottomuus on velvollisuuksista luistamista. "Sil­loin kir­kol­li­sen ti­lai­suu­den vaih­toeh­to­na pi­täi­si ol­la oh­jat­tua elä­män­kat­so­mus­tie­toon tai etiik­kaan liit­ty­vää oh­jel­maa. Vaih­toeh­to­na ei voi ol­la se, et­tä va­rus­mies jää tu­paan lu­ke­maan sar­ja­ku­via." Jori Mäntysalo ihmettelee tähän liittyen muutamaa asiaa.

Päähuomion saa se, että hartauksien oletetaan olevan kristityille palvelus ja jonkinlainen superkokemus. Sellainen, jossa mieli virkistyy ja tulee hyvä olo. Kyseessä on siis nimenomaan maksimaalista vapaa-aikaa johon ilolla ja riemulla osallistuisi. Silloin sarjakuvat - tai kohdallani salainen PlayStation tai tiedekirjallisuus joka tuntui menevän tupakavereiden hilseen yli - olisivat ikään kuin heikkotehoinen korvike.

Kuitenkin kenttäpiispalla näyttää olevan realiteettientajua. Tajuaa että mitätön leipäpala ja viini joka parhaimmillaan nautitaan pakkasessa palellen armeijan tapaan merkitsee monelle kristitylle velvollisuutta ja pakkoa, joka otetaan maallistuneessa kulttuurissa jopa hieman kiusallisuudentunteiden kanssa. Sillä kirkossa käyminen ja muu Jeesustelu ottaa monille koville jo rippikoulun pakkokirkoissakäymisissä. Leimoja hankitaan usein minimimäärä ja viime tingassa. Tämä ei oleellisesti muutu armeijassa. ; Eräs tupalaisista hankki vapautuksen vakaumuksellisista syistä, ja kyllä minullakin oli hieman kademieli siitä, että en voinut muuta kuin istua hartaustilaisuuden läpi, kun tarjolla olisi ollut mielekkäämpääkin tekemistä.

Kuten tiedekirjallisuuden lukeminen, salaisen PlayStationin pelaaminen - joskus jopa videotykkihuoneessa joka oli muka täysin kielletty alue, mutta jonne kyllä pääsi livahtamaan jos tiesi mitä tekee - ja runkkaaminen.

Onneksi minulla sentään oli huvia siitä kuinka kenttäpiispa selitti miten kristinusko sallii sotimisen. Perustelut tuntuivat äärimmäisen ontoilta, koomisilta ja "Raamatun" vastaisilta. Tiesin jopa sen verran että mikään teologinen akateeminen laitos ei hyväksyisi niin paskoja argumentteja. Olisin varmasti itse kyennyt parempaan argumentaatioon sotilaallisen kristinuskon puolesta kuin mitä arvon sotilaspastori. Ja ateistina minulla oli niillekin ns. undercutterit valmiina. Tämä oli mielestäni huvittavaa ja noloa. Armeijassa itseään ylempiä ei kuitenkaan kuulemma saa nöyryyttää tuollaisista, enkä halunnut itselleni enää lisää ongelmallisia velvollisuuksia uskonnollisen vakaumuksettomuuteni vuoksi.

Ja maan päällä niin kuin kaikkialla muuallakin

Jostain syystä kaikki ihmeet tuntuvat olevan samanlaisia.

Tämä huomio tuli mieleeni, kun eräs fundamentalisti intoili rukousparantumisilla. Hän kysyi että "missä muualla muka tapahtuu tälläisiä?" Kysymys oli varmasti tarkoitettu enemmän retoriseksi kysymykseksi, joka oli ikään kuin haaste uskonnottomalle. "In your face" -asenteella.

Mutta koska minä olen minä, tämänlaisten haasteiden asettaminen ei kannata. Sillä minun maailmassani retorinen kysymys on vain kysymys jonka esittäjällä on asennevamma. Retorinen kysymys esittää että jokin asia on itsestäänselvyys, ja tämä ehdottomuus tekee siitä kätevän kikan peittää ns. horse laugh -argumenttivirhe muotoilemalla se kysymyksen muotoon.

Ihmeparanemiskertomus on kieltämättä tarinan muotona jotain joka kuvastaa kristillistä fundamentalismia vahvasti. Mutta tosiasiassa ihmeparantumiskertomukset ovat läpitunkeneet yhteiskuntamme. Usein paranemista ei vain kutsuta ihmeenomaiseksi. Tämä ero on mekaniikkaa eikä tapahtumankuvausta koskeva taso. Ja se tekee ihmeparanemiskertomuksesta ihan samanlaisen kuin näistä muistakin tarinoista. Ainoastaan muotoilu yrittää tehdä niistä muuta.

Mitä nimittäin tapahtuu aina kun tapaa ihmisen joka uskoo mihin tahansa vaihtoehtohoitoon tai ihmedieettiin? Hän kertoo anekdootin jossa esiintyy vian paraneminen. Ja aivan kuten fundamentalistien ihmeparanemiskertomuksissakin, vaihtoehtolääketieteen kannattajien tarinat ovat usein, mutta eivät aina, kerrottu omakohtaisina kokemuksina. Ja niitä kuvastaa post hoc ergo propter hoc -argumenttivirhe ; Tarinat eivät ymmärrä mikä ero on yksittäistapauksilla ja korrelaatioilla. ; Korrelaatio pitää sisällään tilastollisuutta muutenkin kuin olemalla valikoidun ison kasan yksittäistapauksia. Vaihtoehtohoidoissa kuten fundamentalismissakin luotetaan yksittäistarinoihin ja kritiikinkin alla käännytään cherry pickingiin, jossa iso kasa yksittäistapauksia nähdään samaksi kuin suurempi syy-yhteys.

Usein selityksessä vedotaan placeboon. Kristitylle se kertoo uskon voimasta. New Age -ihmiselle vaikkapa siitä että tietoisuus on värähtelytaso joka antroposammakollisesti interaktioi ja interventioi kvanttitasolla energiatasojen kanssa. ; Monissa vaihtoehdoissa selitysmalli on "maallisempi", mutta idea on aina sama. Paraneminen tukee ajatusta että tätä ennen tehdyllä teolla on ollut vaikutus. Ja siksi käärmeöljy on yhtä tyhmä vedottava kuin rukousparannus, vaikka se onkin "ateistisempi" eikä "vetoa naurettaviin yliluonnollisiin olentoihin". Tiedän että tämä pahastuttaa monia ihmedieettejen ystäviä ja elämäntapahörhöilijöitä joiden mielestä heidän ruokailufiksaationsa ei ole mitään samanlaista kuin uskonto. Ne ovat analogisia siinä mielessä että ne molemmat viittaa toimimattomaan yhteyteen puutteellisella evidenssillä. Ja karkeasti sanoen ei se imaginäärinen korrelaatio ainakaan "tämänpuoleista" ole ja kuuluu kuvittelujen maailmaan, samaan fantasiasoppaan missä Jumalakin on. ; Toki elämäntapahörhöily ei ole useinkaan uskontoa sanan "uskonto" missään relevantissa mielessä. Ideologioita ja elämäntapoja ne kuitenkin ovat. Kysymys ei ole "tieteen todistamasta" "mullistavasta superterveyden seuraavasta tasosta" ja "uudesta standardista terveydessä".

Kognitiotieteen tulosten kautta tiedän, että ilmiö ei suurimmaksi osaksi johdu placebovaikutuksesta vaan vahvistusharhasta. ; Toisin sanoen rukousilloissa ja homeopaatin avustuksella ei parannuta oleellisesti useammin kuin ilman mitään hoitoa. ; Sen sijaan kun ennakkonäkemys on tietty, ihminen huomaa ne tapaukset jotka sopivat hänen omaan maailmankuvaansa. Ihmeparantunut näkyy. Se, jonka puolesta rukoiltiin ei näy. Samoissa tarinoissa, joissa kerrotaan onnistuneista rukouksista ei luetella kaikkia niitä jotka ovat samassa tilanteessa saaneet rukouksen jostain muusta ja jotka eivät ole toteutuneet. 

Vahvistusharha tekee isot työt ja placebo on tämän vaikutuksen rinnalla mitätöntä pikkurihkamaa. (Kaikki paranemiset ovat kokonaisuus. Ja kokonaisuus on osiensa summa. Ja placebo on yksi osa. Se ei kuitenkaan tarkoita että placebo olisi kokonaisuus, tai edes erityisen suuri osa kokonaisuudesta.)

Siksi kun kuulen ihmeparanemisen, olipa kysymys käärmeöljystä, homeopatiasta tai kättenpäällepanemisparannuksesta, tiedän että asialla tuskin on väliä sillä tuo on juuri se juttu jota tapahtuu ihan kaikkialla, ja tiedetysti ilman sen kummempia syitä tai perusteita.