kuulumisia

Joskus ihmiset soittavat minulle. Välissä voi olla pitkiäkin aikoja. En ole tiivis yhteydenpitäjä, oikein kehenkään. Tavallista on, että soittaja kysyy kuulumisia. Sitä että onko jotain tapahtunut. Kysymys on hankala ja jossain määrin, miten sen nyt sanoisi, "pointless". Elämä on kaiken kaikkiaan tylsää, latteaa, ikävystyttävää ja masentavaa. Tuntuu omituiselta että siitä tiedustelusta tehdään hyviä tapoja. Luulisi että pitäisi rakentaa illuusiota, jossa juuri tämänlaisia puolia kierrettäisiin. Näin saataisiin kepeää ja keveästi aloitettavaa keskustelua jossa ei olisi noloutta ja elämän nurjia puolia. Eli sitä mitä etiketti ja hyvät tavat yleensä yrittävät rakentaa.

Tälläisiin on oikeastaan älyttömän vaikeaa vastata. "Unkurin" tapaan sitä miettii että oikein mitään ei tule ainakaan mieleen. Että ei sitä tapahdu mitään. "joku voisi sanoa, että olen turhautunut elämään. okei, jos se on turhautuneisuutta, se on hellää ja kärsimätöntä turhautuneisuutta. tai sitten se on rakkautta." Menee ja tapahtuu kaikenlaista eläessä, ei elämää analysoidessa ja luokitellessa ja miettiessä. Ei ole suunnitelmia jotka menisivät pieleen. Ei unelmia jotka romahtaisivat. Ei vaatimuksia, suunnittelua ja pettymyksiä, vaan kokemuksia.

Itsestä tässä kohden tuntuu että vastaus onkin hieman kuin olisi esitelmää aloittamassa ; Kun opettaja antaa esseeaiheen ja sanoo että "tästä kirjoitat". Siinä sitä sitten on jumissa. Etenkin kun asiani tuntuvat latistuvan kolmeen päätyyppiin. (1) Rutiininomainen muuttumaton, ikuinen, tylsä joko itselle tai vähintään kuuntelijalle. (2) Röyhkeä, epäkorrekti, rietas. Joku voisi sanoa että olen oma itseni, mutta tämä ei valitettavasti tarkoita sitä että en olisi erikoisuudentavoittelija. Nämä asiat ovat kiusallisia joko kuuntelijalle tai vähintään itselle. (3) Laiton. Siitä riittäisi jutun juurta joka kiinnostaisi itseä ja kuuntelijaa, mutta valitettavasti tämä luokka on valitettavan tyhjä, ja se johtuu pääasiassa siitä että toimintani ja käyttäytymiseni on lähes poikkeuksetta kohtaa 1 kun taas pään sisäinen on kohtaa 2.

Tämmöistä ei tietysti voi alkaa sepustamaan. Ainakaan jos joku läheinen ja lähimmäinen soittaa. Saatikaan jos joku kauimmainen.

humanistiksi opiskelemisesta ; laiskuutta ja eräajomenetelmää

Empowered ...

Pekka Himanen on joutunut kärsimään "lapsinerojen ongelmista". Hän on tunnettu etenkin siitä että hän on valmistunut hyvin nuorena. Ja kaikki olettavat että tämä on nerouden merkki, ja että se tarkoittaa loistavaa tulevaisuutta. Yllättävän moni lapsinero ei ole myöhemmin yltänyt suuriin saavutuksiin. Tässä on kaksi alakohtaa joista kirjoitan esseenomaista törkyä tässä blogauksessa niitä laajentaen ja niihin nojaten.
1: Yksi syy on älykkyydessä. Älykkyydellä pääsee helposti alkuun. Se opettaa helposti myös siihen että ei tarvitse tehdä niin paljoa töitä pärjätäkseen. Ja näyttöihin ja osaamiseen perustuva menestys vaatii usein paljon työtä. Älykkyys päästää hyvään alkuun, mutta tätä alkuvauhtia on vaikea käyttää hyväksi koska se samalla opettaa sivutuotteena laiskuutta ja työnkarttamista.
2: Moni on nähnyt että Himasen nuorena valmistumiseen on myös toinen syy. Se toinen syy on se, että etenkin filosofiaa ja vähemmssä määrin muitakin humanistisia aineita vaivaa sisäsyntyinen vika. Että nuorena valmistuneet ovat yleensä filosofeja ja muita vastaavia humanisteja. Ja että tämä kertoo näiden aineiden olevan itse asiassa helppoja.

Tämän vian voidaan nähdä liittyvän esseekirjoittamiseen. "Systomykoosi" -blogissa tämä tematiikka nousi esiin kun käsiteltiin Bayardin "Miten lukea kirjoja joita ei ole lukenut". ¹ Otan ytimeksi huomion jossa korostetaan että tämänlainen "haihatteleva" tapa on rajua systeemin hyväksikäyttöä  "Itsekin olen testannut lukemattomuutta. En millään ehdi lukea tuhatta sivua kirjoja joka ikistä viiden nopan tenttiä varten, mutta hyvän esseen kyllä kirjoittaa lyhyen artikkelin perusteella. Aina ei välttämättä tarvitse erikseen lukea artikkeleitakaan, riittää kun tietää että kirjoittaja on postmodernistinen/realistinen/jotain muuta. Hyvän kirjallisuusesseen kirjoittamiseen tarvitaan yksi asia ylitse muiden: tieto kirjallisuusinstituution puhetavasta. Sisällötön essee menee läpi, mikäli siinä on muutama fraasi joiltain kuolleilta ajattelijoilta ja pari intertekstuaalista viittausta." Jos tavoitteena ei ole "sivistysihmisen kehittäminen" vaan juuri tenteistä selviäminen, on kätevää vedota "sivistysihmisen ihanteeseen" koska sen kautta saa vapaita käsiä jatkaa opportunistista "paras tulos pienemmällä määrällä työtä".²  Blogisti tekee myös mielenkiintoisen huomautuksen siitä että liika lukeminen voi jopa haitata esseevastausta ; Sillä kirjoista ratkaisevaa on usein hallita Oikean Kirjan sijasta Institutionalisoitu Kirja. Oikea Kirja luetaan. Instituutiokirjaan Suhtaudutaan ; Tenttiessee testaa tavallaan sitä, miten oikeaoppisesti kirjaan suhtaudutaan. Metatasolla toimimalla tätä tasoa ei tule koskaan kyseenalaistaneeksi, ja tämä vähentää vaikeuksia.
1: Kommenttipuolella humanismi saa tältä osin moitetta - eikä tietysti syyttä. "TÄMÄ osoittaa millaisia humanistiset aineet ovat. Riittää että osaa kirjoittaa tentissä liipadaapaa vähän siihen suuntaan. Matemaattis luonnontieteellisissä, erityisesti kursseissa joissa lasketaan paljon täytyy oikeasti ymmärtää mitä tekee. Toki vanhoja kokeita selailemalla ja tyypillisistä tehtävistä tärppejä hakemalla voi ja usein onkin hyötyä.. Mutta jotta tehtävä ratkeaisi, vaaditaan oikeasti jonkinlaista käryä aiheesta. Fysiikka ja matematiikka on god tier tieteitä. :D Monesti TKK:n kursseihin liittyi pakollisia harjoitustehtäviä (ohjelmointi, signaalinkäsittely yms kursseissa) ja loppuprojekteja (kuten ohjelmakoodin kirjoitusta yms). Lähinnä siis "ammattiainekursseissa". Humanistit kuittaavat tälläisen syväopiskelun assburgerismina, nippelitietoihin perehtymisenä ja suurten linjojen huomiottajättämisenä." Tämä ei nähdäkseni tuo uutta blogistin kantaan vaan ilmaisee sen jyrkemmin - eli mielestäni tietysti paremmin.

Näkisinkin että tämä on yksi syy jonka vuoksi luonnontieteitä pidetään "kylminä ja kovina". Ne vaativat työtä. Opportunistisen patologisen laiskurin - kuten minun - ei ole pelihengen mukaista tunnustaa että ala on työläs ja vaikea. Sen sijaan on korrektia ajaa samaa asiaa kutsumalla alaa "kylmäksi", "teoreettiseksi eli elämästä vieraantuneena" - tai sitten humanistimuodikkaasti "pinnalliseksi" ja "lokeroivaksi".

Tämä voidaan palauttaa melkoisen kätevästi Himasen taustalle. Hän on saanut riittävän yleissivistyksen ja tätä kautta puhetapa ja oikeat nimientiputtelut livahtavat kuin luonnostaan. Hän onkin tiettävästi hoitanut yliopisto-opintonsa pääasiassa tekemällä korvaavia tehtäviä. Tämä mahdollistaa nopeuden.

Enkä tässä moiti Himasta aivan hirevästi, koska tämä olisi rehellisesti sanoen "sosiaalinen itsemurha".³ Olen taatusti juuri niitä ihmisiä jotka tiedostavat mistä tässä kohden on kysymys. Minut on kasvatettu kulttuuria kunnioittavassa perheessä.⁴ Ja tämä on johtanut siihen että minulla on riitteenohut generalistin yleissivistys jota olen kasvattaut lapsesta ja joka jatkuu yhä.⁵ teki tietyt aineet hyvinkin helpoiksi koulussa. Tämä itse asiassa johti johonkin jota voisin sanoa Koulunkäymisen Systeemiksi. Kulutin valtaosan peruskoulusta sen kehittämiseen ja lukiossa sen soveltamiseen. Ammattikorkeakoulussa noudatin sen huippuunsa kitetyymistä. Siinä saadaan hyviä - ei kiitettäviä - tuloksia minimaalisella määrällä työtä. Kysymys on laiskuudesta. Mutta ei mistä tahansa laiskuudesta. Sillä mukana ovat kuitenkin myös ne hyvät tulokset. En opiskellut humanistisella alalla. Mutta koulutuksessa käytetyt läksyt⁶ olivat pohjimmiltaan esseitä jotka tehtiin ns. "tutkivalla oppimisella".

Väitänkin että edes faktojen pohjalle rakentuvassa soveltavassa käytännön alassa - kuten kohdallani maatalousopinoissa - aivan vastaava toimii silloin kun kyse on esseevastauksesta joita esimerkiksi tentit ovat sielläkin pullollaan -  tarkoittaa sitä että pohjimmainen vika ei ole humanismissa vaan metodissa. Sairaus ei ole aiheessa vaan aiheen vallitsevassa muodissa.⁷ Esseevastaus on väline. "Ja tämä väline on viesti", tavallaan. En toki tässä aja tiukkaa McLuhanismia, mutta ajoitetussa tilassa tehtävän pituudeltaan rajoitetun esseevastauksen kohdalla vastaaminen ohjaa kohti suuntia joissa tämänlainen kikkailu on mahdollista.

Enkä suinkaan ole ainut joilla on ollut Systeemi. Juha Terhon mainio "proverbiaalinen pöytälaatikko" pitää sisällään tekstin "Kahden viikon gradu". Siinä missä oma opinnäytetyöntekemiseni oli oikeasti työläs projekti jossa ei voinut käyttää "Systeemiä", hän sovelsi hyvin samantapaista järjestelmää graduun. Jonka teki kahdessa viikossa. Projekti on motivoiva koska "Parhaita tuloksia tämä lähestymistapa tuottaa nimenomaan yliopisto-opintojen saralla: jos laiskottelee kuukausi­kaupalla ja puurtaa sitten lyhyen aikaa hullun lailla, voi sen jälkeen taas vetää kauankin lonkkaa ja silti ohittaa useimmat muut opiskelu­tahdissa." Metodi hänellä saa kuvauksen jonka täytyy olla viisas koska siinä on kaksi sivistyssanaa "Itse tapaan suosia niin sanottua eräajo­menetelmää, joka käytännössä tarkoittaa tekemättömien töiden jättämistä roikkumaan siiheksi, kunnes ka­saan­tu­nei­den tehtävien backlog on purettavissa lyhyellä mutta sitäkin in­ten­sii­vi­sem­mäl­lä työ­rupeamalla." Juuri tämäntapainen strategia on ollut itsellänikin käytössä, mutta ilman sivistyssanoja se on vaikuttanut jotenkin likaiselta. Terhollakin on ollut taustalla selkeästi pitkä tuotekehitys. Sillä toisessa tekstissä hän kertoo lukioajoiltaan tarinaa nuijasodasta ja siihen liittyvästä soveltavasta - nimenomaan soveltavasta, tuosta sivistystaidon syvällisen ymmrätämisen huipentumista mittaavasta - tehtävästä. Hän ei osannut oikein mitään nuijasodasta ja sai silti arvion "Kypsää tekstiä!". Eikä siinä kaikki "Kaikissa kokeissa opettajaa voi tietysti huijata jossain määrin, mutta tämäntyyppisissä ”soveltavissa” tehtävissä se on liian helppoa, ainakin jos opettaja on tarpeeksi sinisilmäinen. Päädyinkin luokkakavereideni kanssa siihen tulokseen, että kaikkiin historian kysymyksiin kelpaa vastaukseksi ”sisäinen hajanaisuus” tai ”aktiivinen rooli”, esim. ”Toinen maailmansota johtui Euroopan sisäisestä hajanai­suudesta ja Saksan aktii­visesta roolista” tai ”Nuijasodan syyt olivat sääty-yhteis­kunnan sisäinen haja­naisuus ja talon­poikien aktiivinen rooli”. Oikeanlaisesta vastaus­tekniikasta oli useasti hyötyä myös myöhemmissä opinnoissani: alla oleva vastaukseni erääseen Helsingin yliopiston nimeltä­mainitsemattoman tiedekunnan nimeltä­mainitsemattoman laitoksen tenttiin tuotti kymmenen pistettä kahdesta­toista, vaikka vastaukseni pituus on vain yhdeksän virkettä."

Tämä onkin kenties tärkein asia jonka voi opettaa opiskelusta. Siis jos tavoitteena ei ole sivistysihminen vaan joku joka suorittaa opintopisteitä ja valmistuu ja saa tästä tutkinnon. Tai jos haluaa päästä opinnoista mahdollisimman helpolla. Tärkeintä on se, että ei valitse luonnontieteellistä ainetta, ja suosii sellaisia aineita joissa esseekirjoittaminen ja esseevastaus kattaa mahdollisimman ison osan opinnoista.

Väitän jopa että valtaosa valmennuskurssien tehosta johtuu - paitsi siitä että sinne menevät ylipäätään pakotetaan lukemaan kun taas ilman kurssia TV voi helposti houkuttaa osan tästä lukemisajasta - niin myös siitä että tärpit ja vastaamisen tekniikat tulevat tutuiksi. ~ Esimerkiksi itse olin järkyttynyt kun tajusin että biologian pääsykokeessa ekologian testikysymyksissä joissa kysyttiin "Mitä tapahtuu kun ahvenia kalastetaan järvestä?" on pistesampo jos tajuaa aloittaa ihan alusta ja sanoo "tyhmät itsestäänselvyydet" ääneen. Kuten sen, että "Järven ahvenpopulaatio pienenee (1p)". Ja muistaa myös saivarrella sinänsä kaikkien tuntemilla "voi ollilla" jotka toteutuvat joskus "Liiallisena kalastus voi johtaa koko ahvenpopulaation kuolemaan (1p)". Sen sijaan että menisi niihin mutkikkaampiin mutta varmempiin aina toteutuviin seurauspuoliin selittämään lajienvälisistä suhteista "ahvenen saalislajien saalistuspaine vähenee (1p) Pelkästään tämänlaisella oivalluksella saatu pistemäärä helposti ainakin tuplautui. Ja tärkeää on se, että saa ne haetut 75 oivalluspistettä. Näissä määrä ratkaisee - ei niiden laadun arviointi. Vastaus ei toimi näin koska ekologia oli jotenkin salaisesti humanistista, vaan koska vastaukset vaaditaan esseemuodossa.

... with coffee.

---

1 Sääli että blogisti ei toteuttanut ajatustaan tehdä arvio meta-analyysinä lukematta itse teosta ollenkaan - minä olisin osannut arvostaa sitä!
2 Ihanne on kätevä juuri jos ei tätä ihannetta seuraa. Paradoksi, jota teologista korrektiutta seuraavien lienee vaikeaa nähdä. Mutta ihmiset eivät noudata identiteettiinsä sitomia ideologioita, vaan mokailevat tai ovat jopa opportunistisia valehtelija-manipuloijia, katso vaikka lähimmästä uskonnosta.
3 En välitä ihmisistä eikä itsemurha ole niin kauhea ajatus, mutta olen kuitenkin myös karsea egoisti.
4 Joskin vanhemmillani ei ollut oikein yksimielisyyttä siitä mitä tämä tarkoittaa ja siksi olenkin kohdannut vähän kaikenlaista. Tämä on tehnyt minusta generalistin jo lapsesta asti. Ei toimi maailmassa jossa pitäisi ns. tosipaikan tullen olla spesialisti.
5 Blogi on itselleni treenikanava, jonka julkisuus on tärkeä samalla tavalla kuin julkinen paikallaolorastitaulukko joidenkin itsepuolustuslajien salien eteistilassa.
6 muka "oppimistehtävät"
7 Kirja ei ole sairas, instituutio on. Jos Derrida sanoi että kirjailija on kuollut - ja että jäljellä olisi vain dekonstruktio - niin joku voisi sanoa että toivottavasti se dekonstruktiokin olisi kuollut.

Kaikkien aliarviointia

Kun olin lapsi, oli Suomessa kaksi maallikoille tarkoitettua lehteä. Oli "Tieteen Kuvalehti" ja "Tiede 2000". "Tiede 2000" sisälsi arkikielisempiä esseemäisempiä juttuja, joita kirjoittivat tutkijat, sisältö oli filosofiasävytteisempää ja lehti oli sisällöltään hyvin monialainen, jopa sillisalaattimainen ; Samassa numerossa saattoi olla etologiaa ja naistutkimusta (siihen aikaan todella sillä nimellä). "Tieteen Kuvalehti" taas oli tiedejournalistien työtä ja oli ulkoasultaan tyylikkäämpi ja sen aiheisto oli rajatumpi ja keskittyneempi.

Sittemmin "Tiede 2000" :sta muovattiin ... myyvempi. Tämän jälkeen meillä oli tavallaan kaksi "Tieteen kuvalehteä". En pitänyt tätä muutosta hyvänä.

Tässä tarinassa on tietysti taustalla kannanotto laajempaankin asiaan, eli siihen että en pidä markkinatutkimuslähtöistä tieteen popularisoinnin muokkaamista kovinkaan mukavana asiana. ; Olen sitä mieltä että koko tieteen popularisoinnin "lajityypin" oikeutus on siinä että ihmiset eivät ole yleisneroja ja että siksi on hyvä että asiantuntija selittää asioita. Markkinatutkimuslähtöisessä lähestymisessä taas käy niin että aihe, sen lähestymiskulma ja provokatiivisuus ja provokaation kohdistuminen ovat jotain jonka määrääjänä on maksaja ja kuluttaja. Tämä taas tekee kuluttajasta ylimmän määrääjän. Tämä vääristää.

Toisaalta markkinatutkimuskeskeisyys johtaa siihen että teksteistä yritetään tehdä vetävämpiä. Eikä siinäkään olisi mitään jos tieteen popularisoijat kävisivät äidinkielenkursseja ja oppisivat käyttämään eloisaa kieltä, mutta se kannustaa samalla käyttämään manipulaatiolta haiskahtavia oikoteitä. Tieteen popularisoinnista tulee tällöin helposti yliyksinkertaistettua, lyhennettyä ja alleviivattua.

Näin ollen riskinä on se, että aukeaa tie joka aliarvioi kaikkia ; Sekä lukijan älykkyyttä että kirjoittajan etiikkaa.

Näin ollen tämä teksti ei ole moite "Tieteen Kuvalehdelle" (jonka tilaaja olen nykyäänkin) eikä edes ohje siitä että "Tiede 2000" olisi absoluuttisesti parempi tapa tehdä tieteen popularisointia. Olen vain pitänyt diversiteetistä ;
1: Tiedejournalistit osaavat työnsä puolesta kirjoittaa elävämpää kieltä ja heidän tekstejään on ymmärrettävämpi lukea. Riskinä on kuitenkin "viisi vuotta jäljessä tai ylilyövä spekulaatio" -tilanne. Eli se, että jos tiede on kunnossa, se on jo "vanhaa kauraa" ja jos uutinen on uusi, se on spekulatiivinen.
2: Olisi samalla kuitenkin mielenkiintoista voida kurkistaa myös tutkijalähtöiseen kannanottoon - etenkin jos aihe on "hottia" juuri sillä hetkellä tieteessä. Heidän arvailunsa ovat taustaltaan ja luonteeltaan erilaisia kuin tiedejournalistien, ne ovat nykytilanteeseen kantaaottavia. Toki näitäkään ei voi pitää objektiivisina "supertiedemiesten Jumalansanana", vaan niiden heikkoudet ja vahvuudet muistuttavatkin Hännikäisen kannanottoja esseekirjoittamisesta. Esseessä subjektiivisuus ja objektiivisuus ovat molemmat läsnä ja tätä kautta voidaan kiertää se, että voi kirjoittaa muutenkin kuin (a) asiantuntijalta asiantuntijalle jolloin on vain tekninen muoto mutta ei luettavuutta ja (b) groteskisti yliyksinkertaistettu sisältö joka myydään viihteenä ja jossa ei ole kunnon sisältöä.

SC Amatööri.

"Eikö se riitä? / Siellä aukeavat kultaiset portit päivään uuteen ja vielä pyörii Maa? / Eikö se riitä? / Sinua rakastetaan paljon ja aina enemmän. / Ja sinuun luotetaan? / Eikö se riitä / että joskus harvoin / kätesi piirtää rajan kestävän ja todellisen?"
(CMX, "Kuolemaantuomitut")

Kenellekään tuskin lienee shokkipaljastus että korostan amatööriyttäni monissa asioissa. Silti kirjoittelen tälläistä blogia. Itse asiassa niin ahkerasti että tämä on pyöreästi ja muhkeasti 600 kyhäelmäni, jota juhlistan perinteiseen tapaan mainitsemalla asiasta ja sekoilemalla kirjoittelun teemojen ympärillä.

Mitä siis tarkoittaa olla amatööri? Ensimmäisenä mieleen voi tietysti tulla Hemohes -skandaali hiihdossa ja siihen liitetty lausuma "amatöörien puuhastelu". Tässä viitataan joko tosiasioiden kätkemiseen tai vihjataan että amatööriys on ns. "kädetöntä amatööriyttä". Kuitenkin laajemmassa mielessä sana amatööri tulee latinan kielen sanasta amatorem (joka siis kääntyy suoraan "amatööriksi"). Olennainen huomio on kuitenkin se, että sen pohjalla on sana amare, joka tarkoittaa rakastamista. Toisin sanoen amatööri tarkoittaa henkilöä, joka pyörii asian tiimoilla rakkaudesta.

Amatöörin kohdalla pitää siis puhua (1) innostuksesta sekä (2) harrastuksesta. Tämä erottaa hänet professionaalista, joka taas on (1) asiaa työkseen tekevä ja (2) koulutettu. Karkeasti voidaan sanoa että amatööri voi olla maallikko jonka osaaminen on vajavaista, mutta joskus hän voi onnistua hyvinkin. Ammattilainen taas toisaalta voi olla mitä vain perustason puurtajan ja huippuosaamisen väliltä. Amatööriys siis kertoo rakkaudesta ja innostuksesta asioihin, harrastuksesta. Ja toisaalta moni amatööri muuttuu prosessissa professionaaliksi. Ja nekin jotka eivät, heillekin voi käydä kuten Ralph Emerson sanoi: "Every artist was first an amateur."
1: Tietenkin tälläkin on varjopuolet. Siinä missä epäonnistuminen on mahdollista sekä professionaalille että amatöörille, vain professionaali voi saada potkut. Amatööri (joko alunperinkin sellainen tai sitten professionaalista sellaiseksi alennettu) sen sijaan voi jatkaa toimintaansa ilman esteitä.

Tässä kohden haluaisin nostaa esiin sivistyneen valtion&maailmanmiehen. Michel de Montaigne kirjoitti eläkkeellä, aktiivista elämää elettyään, esseitä. Ne olivat pohdiskelevia kirjoitelmia, joissa on otettu huomioon myös lukumukavuus. Tyylin nimi, essee, taas tuli niinkin karusta lähteestä kuin ranskan kielen sanasta essayer : pyrkiä, yrittää. Tätä kautta nimi "essee" voisi olla nimeltään "yritelmä" tai "kyhäelmä". Se viittaa siihen että se on alustava, mahdollisesti spekulatiivinen ja sellainen joka oli mahdollisesti kaikkea muuta kuin lopullinen ja valmis. Hän oli ensimmäinen esseisti. Hän kirjoitti esseitä paljon omista epäonnistumisistaan: Siitä kuinka hänellä oli vääriä lainauksia kun nimet olivat menneet sekaisin eikä niitä voinut tarkistaa maaseudun rauhasta kun kaikkia kirjoja ei voinut omistaa. Ja kuinka hän unohtaa jopa sen mitä on itse kirjoittanut, saati että hän olisi muistanut muun lukemansa. Hän kuitenkin kirjoitti ihan hyvin, tai ainakin filosofit ja kaunokirjallisuudenkin ystävät nykyäänkin tankaavat hänen esseitään. Ja joskus on vaikeaa tietää milloin Montaignen voivottelu on (1) aitoa ja (2) milloin tyyliä joka tuo erehtyväisyyden selvästi ja luettavasti esiin, ja tuo esiin sitä että jotkut asiat ovat "asiaa jossa on hyvä olla tarkkana" ja toiset jutut taas ovat "niuhotusta" joka vie asian sivuraiteille. Luultavasti sillä ei ole paljoa merkitystä: Pääasia kun on se, että Montaigne kirjoitti, eikä jättänyt kirjoittamatta vaikka tekikin vaan yritelmiä.
1: Yritelmien luonne korostaa sitä että vastuu on osittain lukijalla. Hänen on sovellettava lähdekriittisyyteen liittyviä taitojaan ja näkemyksiään ja valita mitkä kohdat ovat uskottavia ja hyviä.

Tätä kautta tämäkin on harrasteblogi. Tai ainakin se yrittää olla.

Moni voisi ajatella että tämä eroaisi tai olisi jotenkin "fiinimpää" kuin esimerkiksi käsityö tai ihmissuhdeblogit. Ne ovat kuitenkin - paitsi suosittuja mikä minun mielestäni kertoo siitä että ihmisillä on enemmän järkeä kuin olen uskonut, myös - juuri samanlaisia. Nekin syntyvät innostuksesta ja vaivannäöstä jotka tehdään pro bono, hyvästä tahdosta, vapaaehtoisesti ja ilmaiseksi:
1: Tyypillistä harrasteblogeille (tässä korostetusti käsityöblogeilla ja ihmissuhdeblogeilla) on se, että ne eivät tyypillisesti tärkeile oveluudellaan eivätkä tarjoa valmiita totuuksia pureksittuina. He eivät kehu kuvauksissaan kuinka heitä kutsutaan "viiltävän teräviksi ajattelijoiksi jotka ovat tulleet tunnetuiksi siitä että he näkevät syvempiä asioissa. He hylkäävät turhan hömpän ja keskittyvät vain tärkeisiin asioihin. Ja ovat he niin pirun vaatimattomiakin." Että muut aiheet ovat turhia ja ollaan niin pirun viisaita ja vielä kaiken päälle niin nöyriä tästä kaikesta.
2: Sen sijaan harrasteblogeissa tarjotaan esitettyjä väännöksiä, ja niiden pohjalta tehdään ehdotuksia, ideoita ja juttuja mitä niillä tempuilla on käytännössä väännetty. Ja aina ei onnistuta. Joskus epäonnistuminen ja heikkoudet jopa myönnetään, jopa sellaisissa asioissa kuin parisuhde. On kuitenkin emotionaalisesti hieman suuremnpi asia mokata ihmisen kanssa kuin tehdä kehäpäätelmä tai virheargumentti. Harrasteblogeissa ei nöyristellä eikä esitetä että ollaan nöyriä. Silti tietty "rohkea nöyryys" nousee esiin, teoissa ei sanoissa.

Itse olen oppinut, sen vähän minkä olen, tähän liittyvästä asenteesta eniten juuri miekkailun kautta. Siinä kun voidaan harjoitella vaikka mitä. Mutta koskaan ei voida olla lopullisen oikeassa. Väärästä asenteesta seuraa varmemmin toisen aliarviointi ja tätä kautta käy ikävästi ja joudut lyödyksi. Samoin lyödyksi tulemiseen tulee kuitenkin aina valmistautua, sillä sitä on aina odotettavissa jonkin verran.

Siksi pyrin siihen että olen ensisijaisesti miekkamies (huom! en ritari!) ja vasta toissijaisesti filosofi. Ilman tätä homma kun ei toimi alkuunkaan.

Minun kohdallani vastaus voisi selvittyä kuvitteellisilla otsikkotekstiini liittyvillä kyselyillä: "Miten niin miekalla? Eikö se ollutkaan vasara?" Joku voi kysyä että "Eikö miekka ole turhankin aggressiivinen, jopa väkivaltainen. Että lyödäänkö täällä säälimättä turpaan?" Tai jopa udella siitä "Että onko siinä peräti uhkailua siitä että erimielisyys yhdellä rintamalla johtaisi kaksintaisteluun." En voi(si) sanoa heille muuta - siis sen lisäksi että rikosrekisterini on ollut ainakin toistaiseksi puhdas - kuin että "Voinko minä muka tehdä filosofiaa jollain muullakin?" Mikä muu minulle muka opettaisi oikeaa asennetta? Tässä kohden voidaan suorastaan lainata "Raamattua" ja muistuttaa amatöörin rakkausasenteeseen täysin sopivan kohdan: (1. Kor. 13:1) "Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali."

---

Tämänkään jutun kielellinen rytmitys "ei vaan jotenkin toimi". Lue se vaikka ääneen. Huomaatko, miten se ikään kuin vaatisi jonkin lopetustavan. Tuntuu että olisi kuin autokyyti, joka lähtee käyntiin, eikä jarruta ja ajaa siksi päin seinää. Myös tätä on olla amatööri. Tämä opettaa lukijalle (itse)kriittisyyttä.