Millään nettimeemeillä ei ole väliä #HASHTAGONSAATANASTA

Taannoin netissä oli #BLACKLIVESMATTER -kampanja. Siinä korostettiin esimerkiksi poliisien tekemää väkivaltaa ja ampumisia jotka kohdistuivat tilastojen valossa selvästi useammin tummaihoisiin kuin muihin. Tämä suututti ihmisiä ja he perustivat vastakampanjan #ALLIVESMATTER. Jossa korostettiin että kaikkien elämä on arvokasta.

Näiden kahden iskulauseen välille syntyi taistelua. Mikä on tavallaan hupaisaa koska tosiasiassa niiden välillä ei ole ristiriitaa. Voidaan jopa sanoa että logiikan tasolla voitaisiin jopa sanoa niin että jos mustien elämällä ei olisi väkiä ei kaikkien elämälläkään voisi olla väliä.

Mutta tässä tietenkin katsottiin jotain ihan muuta kuin näiden sisältöä. Tarkalleen ottaen kysymys oli preferensseistä; #BLACKLIVESMATTER -kampanjalla oli kohde. Tilastollinen ero joka oli havaittu. Tämä ero oli se ongelma johon he halusivat puuttua. #ALLLIVESMATTER taas sanoi että tällä erolla ei ole relevanssia ja huomio pitäisi siirtää pois tästä tilastollisesta erosta.

Tämä jäi tietenkin sen jalkoihin että virallinen totuus tarkasteli iskulauseita kuin ne olisivat kirjaimellisia ja niitä käsiteltäisiin logiikkapohjalla ilman että niihin liittyisi lisäasenteita.

Tässä mielessä onkin hyvä muistaa että sama asenne ja tilastoero olisi voitu nostaa esiin kampanjalla #ALLLIVESMATTER joka alleviivaisi sitä että murhatilastoissa oleva ero korostaa sitä että tummaihoisten elämällä ei ole väliä. Ja että tämä olisi pakko korjata. Eli lause "kaikkien elämällä olisi väliä" alleviivaisi sitä että kaikkien elämää ei kunnioiteta samalla tavalla. Ja se olisi sovitettavissa iskulauseen taakse aivan täysin.

Ja jos kampanja olisi rakennettu tältä pohjalta #ALLLIVESMATTER ei olisi saanut tukea niiltä jotka nyt tätä samaa iskulausetta kannattivat. Itse asiassa he todennäköisesti vastustaisivat sitä. Koska kysymys on siitä mihin kontekstiin ja ideologiseen ryhmään iskulause liitetään. Ei edes siitä ollaanko asioista samaa mieltä vai eri mieltä.

Itse näkisin että Alllivesmatter ja Blacklivesmatter ovat molemmat pintatasollaan lauseita joista enemmistö on ainakin virallisesti samaa mieltä. Riitaa oli kuitenkin paljon. Koska ihmiset riitelivät. Ja asiat.

Poliittisia muoti-ilmiöitä ja iskulauseita ei pyöritetä logiikalla koska ihmisiä ei pyöritetä logiikalla. Selitykset joilla iskulauseita oikeutetaan eroavat yleensä vahvastikin niistä asenteista joilla niitä tehdään.

Viitekehyistymisestä

Quinen kannattajana korostan ajatusta jossa käsitteet ovat merkityksellisiä vain suhteessa muihin käsitteisiin. Ei ole mitään suoraa ja ehdotonta totuutta johon voitaisiin olla suorassa viittaussuhteessa sellaisenaan. (Jos perinteinen totuusfiksoitunut viittaussuhde on, se on abstrakti ja ihmisen tekemisistä riippumaton.) Tästä seuraa myös se, että olen syvästi epäluottavainen kaikkiin sellaisiin ajatusjärjestelmiin jotka yhtäällä väittävät olevansa luonnontieteellisiä ja sitten toisaalla kannattavat "toisenlaisia tietämisen tapoja". Minulla, kuten Quinellakin, ei ole mahdollista luoda ehyttä ja laajaa selitysjärjestelmää jossa olisi jotain osia jotka olisivat käsiteverkon ulkopuolella.

Tämän ajatuksen voi kenties tuoda esiin erikoisesti toisten filosofien kautta.

Otan tässä blogauksessa erityisesti esiin Carnapin. Hän tiivisti reaalisen idean seuraavasti ; "To recognize something as a real thing or event means to succeed in incorporating it into the system of things at a particular space-time position so that it fits together with the other things as real, according to the rules of the framework." Viitekehys on tässä yhteydessä mielenkiintoinen. Lauseessa voi aistia pragmatismia ja koherentismia. Ja tämä on melko tärkeä huomio koska nämä ovat niitä keinoja joilla "totuusfiksatiosta" voidaan selvitä niin että kyetään puhumaan tiedosta sen jälkeen kun klassiset mahtipontiset ajatukset metafysiikattomasta tieteestä, jostain jossa havainto yhdistää konseptit suoraan Totuuteen ja Todellisuuteen. (Isoilla kirjaimilla, erotuksena realistisemmille ja uudemmille naturalistisen tieteenfilosofian suuntauksille.)

Carnap -sitaatissani on erikoisia kohtia.
1: Siinä "tunnistetaan" asioita. Kuitenkin tiedetään että on mahdollista rakentaa koherentteja ajatuksia jotka eivät ole tosia. Teoreettisessa fysiikassa on totuttu siihen että ihmiset laskevat nykyiseen malliin sopivia asioita ennen kuin niitä havaitaan. Ja osa niistä on niin lennokkaita että niitä ei havaita ikinä. Osa kumoutuu mahdottomiksi tulevissa tutkimuksissa joiden havaintoaineistoa ja koejärjestelyinformaatiota ei ole ollut läsnä silloin kuin konseptia on keksitty.
2: Ja toisaalta kun Carnap puhuu sijainnista, ei olemassaoloon aina tarvita sijaintitietoa. (Vaikkapa Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen kautta sijaintitiedot voivat kadota koska asiasta tiedetään jotain muuta.)
+: Nämä ongelmat ovat tuttuja koherentismin ja verifikationismin klassisesta kritiikistä. Eli ongelmat ovat varsin hyvin tunnettuja.

Mutta tässä on lisäksi muutakin

Carnap puhui "tavallisen kontekstissa", eli hän käsitteli "tavallisia" havaittavia fyysisiä kappaleita ja maailmaa jossa elämme arkeamme yrittäen selvitä siinä tarkoituksenmukaisesti. Tai kuten Carnap asian muotoili ; "the simplest kind of entities dealt with in the everyday language: the spatio-temporally ordered system of observable things and events."

Tässä voisi tulla mieleen jopa foundationalistinen asenne. Toisin sanoen tavallisille asioille luotetaan erityinen rooli johon maailmaa halutaan sitoa ; Jos todellisuus otetaan foundationalistisesti premissoiden, on koko foundationalismin idea by definition että näitä asioita ei kyseenalaisteta vaan ne otetaan dogmaattisesti annettuina. (Koska muuten se ei olisi foundationalismia.) ; Foundationalisti toimii tässä hieman kuten oikeuslaitoksen lakimies tai tuomari. Hän käsittelee lakia kuin se olisi ehdoton todellisuus ja oikeus. Kuitenkin lakituvan ulkopuolella lakien legitiimiyttä voidaan kyseenalaistaa, jopa tehdä lainmuutoksia - tai ankarammissa tapauksissa jopa vallankumouksia.

Vierastuksesta

Tosin itse vierastan puhdasta foundationalismia. (Samoin kuin vierastan puhdasta koherentismia. Jos mukana ei ole jotain "fallibilistista efektiä" joka pakottaisi muuttamaan jotain käsiteverkossa, se voi olla koherentti mutta se ei ole riittävän hyvä. Minulle koherenttius on välttämätön mutta ei riittävä ehto.)

Ja tässä edelle kirjaamani "lakitupaefekti" on tavallaan kätevä ; Kun puhutaan erilaisista viitekehyksistä, voidaan huomata että tosiasiassa niitä on usein monia ja ne ovat päällekkäisiä ja osa niistä on keskeisempiä kuin toiset. (Toki joku naïvi fundamentalisti saattaa kuvitella että laki ja oikeus ovat sama asia ja että yhteiskuntamme lait ovat kristinuskon ansiosta Oikeat Lait. Mutta.) Suurin osa kohtaa sen että kyseenalaistamme osan viitekehyksistä. Ja tämä tehdään yleensä katsomalla "kokonaiskuvaa". Joka tarkoittaa "laajempaa viitekehystä". Lakejen oikeudenmukaisuus voi olla "epäeettistä jossain laajemmassa mielessä". (Tai laki voi olla "vanhentunut koska teknologia on muuttunut", kuten itseohjaavien autojen rajoitukset nykylaissa monista ovat kun tehokkaat tekoälykuljetusjärjestelmät kehittyvät nopeasti ja ovat jo nyt hämmentävän hyviä.)

Toki monesti kohtaamme Quinen korostaman ja alleviivaaman ongelman siitä että mitä ristiriitatilanteessa tarkalleen ottaen on korjattava; (Jos oikeustaju homojen avioliitosta on ristiriidassa uskonnon kanssa, yksi haluaa dumpata homojen oikeudet ei-oikeiksi-oikeuksiksi kun taas toinen sanoo että sen pahempi uskonnolle.) Ristiriita ja se että "jotain on tehtävä" on kuitenkin tässä onneksi universaali ja tätä kautta päästään siihen että mikä tahansa käsiteverkko ei vaan ole "tietoa". Ja tätä kautta voidaan tietenkin lähestyä sitä että mikä on kun jostain asiasta on tietoa. ; Tieteessä tätä ongelmaa vastaamaan on kirjattu esimerkiksi Duhemin-Quinen teesi, eli ajatus siitä että ristiriitatilanteessa on korjattava tilanne siten että se vaatii vähiten muutoksia käsiteverkkoon. (Joidenkin vaikutukset ovat laajoja ja muuttavat esimerkiksi useiden tieteenalojen tuloksia joten niitä muutetaan vaikeammin kuin jotain triviaalimpia huomioita tai yksittäisiä tutkimuksia joiden P-arvosta selviäminen on hyväksyttävyyden rajoilla.)

Toki Carnap itse korosti että hänen näkökulmansa oli tieteenfilosofinen eikä metafysiikkaa (scientific, non-metaphysical) joten se käsitteli etiikan sijasta nimenomaan havaittavia kappaleita ja vastaavia. Mutta oikeusvertaus on mielestäni hyvä analogia jonka voi sitten siirtää toisenlaiseen konseptiin. (Sama perustelujärjestelmä toimii tässä linkkinä.) ; Kun katsotaan jonkin entiteetin olemassaoloa ja ajatellaan että tämä on jotain jota lähestytään empiirisesti - eikä puhtaasti a priori - tavalla joka ei ole triviaali, törmäämme siihen että tosiasiassa lähinnä sidomme asiaa viitekehykseen joka on sitten "hyvin laaja kokonaiskuva".

Soveltamista.

Ongelmana on tietenkin se, että ihmisen mieli ei estä menemästä viitekehysten ulkopuolelle a priori puhtain väitelausein. Osa vaan voidaan ajatella "eri asioiksi". Ja moni pitää tämänlaista aidosti tietämisenä. Jopa niin että erilaisia toisiinsa nivoutumattomia "reaalisesta olemassaolemisesta" tietämisen alueita olisi.
1: Itselleni puhdas matematiikka ei käsittele olemassaoloa - tai tarkemmin "reaalisesta olemassaolosta tietämistä sanan empiirisessä-eimetafyysisessä mielessä. Tieteessä käytetään hyvin marginaalista määrää matematiikoista ja aksiomatisointimenetelmistä. Emme vain ehkä kiinnitä huomiota niihin geometrioihin joista ei ole hyötyä maanmittauksessa. Ja toisaalta olemme panostaneet niihin tiettyihin geometrioihin koska siitä on ollut kokemusperäisesti a posteriori hyötyä maanmittauksessa.

Rationalismin perinteen meille suoma kirous on se, että mistä tahansa voi tehdä premissin. Ja johtopäätöksen voi aina muotoilla argumentiksi kunhan valitsee premissinsä huolellisesti. Onelinerit ovat rationaalisia mutta eivät hyviä. Lisäksi teepussiaforismeja ei tavallaan voi voittaa millään puhtaasti rationaalisella väittelytekniikalla. Toinen vaan asettaa vakaumuksensa kovaksi ja se on siinä. Voit vain olla erimielinen siitä että et hyväksy niitä premissejä. Ja jos premissit määritellään a priori muusta tietämisen käsiteverkosta "erilaisiksi", et voi kumota asioita sillä tavalla millä niitä yleensä tehdään - eli nimenomaan laajemman viitekehyksen kautta.

Onkin tavallaan ovelaa että arvostettu ja vähän moitittu moderni "sofistikoitunut teologia" ja NoMa -periaatteet ovat kritiikki-immunisoinut itsensä nimenomaan siten että se on eristänyt Jumalajärjestelmän muista viitekehyksistä. Ikään kuin aina "eri jutuksi". Kritisoi sitä miten tahansa niin se on tehty väärästä viitekehyksestä, josta voidaan sanoa aina että "Jumala-ajatus on ymmärretty väärin". Samalla monet tieteestä pitävät ovat voineet korostaa sitä että he pitävät tieteestä vaikka kannattavat Jumalakonseptia. Tämä on järkevää koska niitä ajatellaan "eri viitekehyksinä".

Itse kuitenkin näen että tässä maailmankuvan kattavuus ja koherenttius kärsivät. Viitekehykset muuttuvat suppeammiksi ja ihmisellä on tavallaan kaksi maailmankuvaa tai kaksoisstandardi jolla hän käsittelee asioita tilanteen mukaan. Näin toiset asiat saavat erioikeuksia ja ovat "aivan järkeviä" ikään kuin helpommin ja pienemmällä vaivalla ja vaatimustasolla kuin muut. Tässä on minusta syvää epäreiluutta että älylliseen laiskuuteen kannustamista. ; Tässä mielessä kunnioitan enemmän jopa niitä kristittyjä joista luonnontiede on alisteista teologialle. Heillä ei ole eri viitekehystä. Heillä on "Jumala-järkevyys" joka sitten osoittaa ristiriitatilanteissa mitä dumpataan. (Evoluutio on kakkaa ja jos naturalistinen tiede tuottaa evoluutiolle todisteita niin sen pahempi evoluutiolle.)

Samoin minulla löytyy syvempää sympatiaa myös niille joista koko tiede on vaan roskaa eivätkä halua sellaiseen törkkiä. Minulla on toki aika vähän heidän kanssaan keskusteltavaa koska tämä tarkoittaa että mitään kiinnostavaa referenssipistettä ei ole. He ovat omien ambitioideni kannalta epäkiinnostavia ja turhia, ansiostaan ignoroinnin kohteita. Mutta ainakaan he eivät kulje kaksilla rattailla jotka kulkevat eri suuntiin aina sen mukaan miten heitä - ja heidän maailmankuvaansa - itseään sattuu huvituttamaan.

The art of Seduction

Keskeneräinen, vielä selvittämätön, rikos päättelyssä.

"Frogwares" on tehnyt sarjan Sherlock Holmes -pelejä. Niistä ensimmäinen, "Testament of Sherlock Holmes" kuvaa klassisen erehtymättömän etsivän. Tartun tässä tarkemmin sarjan myöhempiin osiin, "Sherlock Holmes ; Crimes and Punishments" sekä "Sherlock Holmes: The Devil's Daughter".

Niissä esitellään nimittäin hyvin poikkeuksellinen lähestymistapa etsiväkertomuksiin. Peleissä on mahdollista tuomita syyttömiä. Sherlock Holmes saa silti tapauksen läpi ja Scotland Yard pitää tapausta silti ratkaistuna. Tämä jättää pelejä pelaavalle helposti sellaisen olon että hän ei ole täysin varma ovatko aiemmat tapaukset todella ratkaistu lopullisesti oikein vai ei.

On kenties hyvä lähestyä pelejä vaihe vaiheelta. Kun puhutaan Sherlock Holmesista on klassinen mukana kulkeva sana aina "deduction". Tämä kuvaa hyvin klassista deduktiivista päättelyä jossa premisseistä päästään suoraan johtopäätöksiin. Sana on kuitenkin usein hyvin liioiteltu. Niin klassisissa Sherlock Holmes - kirjoissa kuin myöhemmissä elokuvissa - ja näissä aiheena olevissa peleissä - asioita lähestytään usein kaikkea muuta kuin deduktiivisesti. Niissä vallitsevin piirre perustuu enemmänkin siihen että mielikuvissa päätelmät ovat rajatumpia kuin ne ovatkaan ja Sherlock Holmes löytää "laatikon ulkopuolelta" mahdollisuuden joka ei tule mieleen. Ja muutenkin päättelyt ovat usein induktioita - joskus jopa induktiivisen päättelyn alamuoto analoginen päättely, joka sellaisenaan ei viehätä esimerkiksi itseäni nerokkuudellaan.

Aiheena olevissa Sherlock Holmes -peleissä tätä asiaa on lähestytty hienosti.

Karkeasti ottaen Sherlock Holmes kerää faktoja. Faktoja saadaan (1) katsomalla yksityiskohtia rikospaikoilta (2) katsomalla yksityiskohtia ruumiista (3) skannaamalla haukansilmäisellä katseella epäiltyjä tai paikalla olleita ja ottamalla yksityiskohdat huomioon (4) katsomalla epäiltyjen ja uhrien tavaroita ja (5) kuulustelemalla epäiltyjä ja silminnäkijöitä. (6) Jotkin asiat saadaan tietoon kuvittelulla, jolloin Holmes kuvittelee miten tapahtumaketjut ovat tapahtuneet jotta kokonaisuus on koherentti. Tässä on kysymys hyvinkin ei-deduktiivisesta lähestymistavasta.

Nämä faktat eivät aina ole varmoja. Esimerkiksi kuulusteltavat voivat valehdella. Heidät voidaan saada kiinni, jos osataan tarkkaavaisesti huomata ristiriitoja todistusaneiston kanssa. Myös huomio siitä että eri ihmiset antavat keskenään ristiriitaisia vastauksia voivat olla lähtökohta siihen että jompikumpi valehtelee tai on erehtynyt.

Näistä sitten kasataan tiedon ensimmäinen aste. Nämä ovat usein joko yksityiskohtia tai sitten deduktioita. Esimerkiksi Sherlock Holmes voi nähdä vankilatatuoinnin uhrin kädessä, päätellä tästä että hän on ollut vankina. Jos premissi siitä että kädessä on tatuointi ja niitä on vain vangeilla ovat tosia, on tästä saatu deduktiivinen päätelmä.

Seuraava pelimekaniikan taso sitten on vain harvoin deduktiivinen.
1: Näiden faktojen avulla voidaan esimerkiksi arvata että jos jollakulla muulla on saman vankilan tatuointi, että he tuntisivat toisensa. Tosiasiassa tämänlainen päätelmä on induktio, se on enemmän arvaus. Kuulusteltavat usein ällistyvät siitä miten Holmes tietää näitä asioita, vaikka ne ovat enemmänkin enemmän tai vähemmän "akateemisia arvauksia".
2: Näitä faktoja voidaan yhdistää toisiin faktoihin. Nämä yhteenliittymät ovat vain hyvin harvinaisissa poikkeustapauksissa deduktioita. Sen sijaan ne ovat joko analogisia, eli niissä on samanlaisia jaettuja piirteitä, tai sitten niiden takana on jokin yhdistävä syy-seurausketju. Usein jopa useita. Tämä näkyy siten että näistä faktoista tulee valikoitavia. Joskus niistä tulee sellaisia kiinteitä väitteitä joiden kanssa muut asiat eivät saa olla ristiriidassa. Mutta usein näistä tulee enemmänkin avautuvia tutkintalinjoja joista arvataan jotain. Ja sitten näistä avautuu jokin jatkopäätelmä jota voidaan sitten testata vaikka rikoksen rekonstruktiolla tai muulla vastaavalla.

Voidaankin sanoa että Holmes ei ole kovinkaan deduktiivinen päättelijä. Ja tästä ei oikeastaan pidä olla yllättynyt. Sillä deduktio ei sinällään sisällä uutta informaatiota. Se on määritelmällisesti jotain joka seuraa automaattisesti siitä jos premissit ovat tosia. Tässä mielessä pelin detaljit kasvavat faktoiksi jotka kasvavat teorioiksi. Ja jos ne ovat riittävän kompleksisia ja ristiriidattomia kaikkien todistusaineistossa olevien asioiden kanssa, saadaan aikaan hyvin perusteltu uskomus siitä kuka on syyllinen. Ja kuten jokainen tieteenfilosofian ystävä tietää, tieto on hyvin perusteltu uskomus ja tämä taas on aina hieman eri asia kuin totuus. Voidaankin nähdä että jos totuus kiinnostaa, pysyttäisiin vain detaljien tasolla. Jo se mitä peli kohtelee faktana on usein induktiivisen päättelyn tulos ja tätä kautta siinä on mahdollisuus epävarmuuteen. (Esimerkiksi jokin todistusaineisto voi jäädä löytämättä pelissä. Jokin vale jää huomaamatta. Tai vastaavaa.)

Peli tuntee joitain keinoja joilla näitä teorioita kumotaan. Osassa tapaukista voidaan löytää aineistoa josta seuraa faktoja jotka ovat ristiriidassa jonkin mainitun asian kanssa. Etenkin jos faktat ovat sellaisia joihin pelimekaniikka ei salli vaihtoehtoja, näistä tulee hyvin ehdottomia. Tällöin päättelyruudussa näkyy punaisia kohtia. Tämänlainen selitys ei mene läpi. Jos faktaa ei voi arvata uusiksi, kyseessä on hypoteettis deduktiivinen tilanne jossa teoria kumoutuu joko modus tollens tai pelimekaanisesti sen kaltaisella ajattelulla. Toisin sanoen kyseessä on tilanne jota tieteenfilosofi kutsuisi falsifioitumiseksi. Tämänlainen ajattelu liittyy hypoteettis-deduktiiviseen ajatteluun. Teoriasta nostetaan yksittäistapauksia jotka sitten ovat ristiriidassa havaintoaineiston kanssa. Ja tällöin teoria falsifioituu.

Monesti teorioiden ristiriitaan ei ole mitään yksiselitteistä tapaa. Vaan ristiriita voidaan korvata useallakin eri tavalla. Joitain teorioita on arvattava uusiksi mutta aina ei ole täysin varmaa että mitä. Koherentti kokonaisuus voidaan saavuttaa usealla eri tavalla. Tämä tilanne muistuttaa paljolti niitä näkemyksiä joita Quinella on falsifioitumisesta. Hänen mukaansa ristiriita teorian ja aineiston kanssa voidaan yleensä korjata usealla eri tavalla. Tämä onkin tärkeää, sillä käsittelyssä olevissa Holmes -peleissä juuri nämä ovat niitä tilanteita jotka mahdollistavat viattomien tuomitsemisen. Epäkoherentti tarina ei kelpaa järjelliselle kelpo poliisi Lestradelle. Lestrade vaatii hyvin perustellun uskomuksen. Tähän vaaditaan sekä koherenssia että uskottava määrä evidenssiä.

Sherlock Holmesin maine ei siis perustu epäonnistumattomuuteen vaan siihen että hän osaa luoda todistusaineistosta metodisesti koherentin uskottavan selityksen siitä kuka on syyllinen. Tämä tulos tulkitaan rikollisen kiinnisaamiseksi eli onnistumiseksi. Joka luo mainetta erehtymättömyydestä. Tämä on hyvin erikoinen ja poikkeuksellinen tapa lähestyä rikoksen selvittämistä etsiväkertomuksissa. ; Holmes ei harjoitakaan art of deductionia, eli päättele ja verifioi positivistisesti ilmiöitä ja asioita. Sen sijaan hän osaa luoda koherentteja ja uskottavia mahdollisuuksia, joiden kautta hänellä on karismaa. Holmes harrastaa art of seductionia. Ja tämä on taito joka on vaikeaa ja jossa hän on harvinaislaatuinen tarkka ja taitava.

Peleissä on myös toinen taso.

Kun Holmes on ratkaissut tapauksen ja pelaaja on päättänyt että hän sitoutuu saatuun ratkaisuun, hänellä on käsissään syyllinen. Holmes voi päättää haluaako hän tuomita tämän vai tekeekö hän tälle jotain muuta. Tämä on tietenkin tärkeää koska jos päätelmä on pelaajalle epätyydyttävä, voi olla omalletunnolle helpottavaa jos epävarman syyllisen voi päästää pälkähästä ja siirtyä seuraavaan rikokseen.

Ja toisaalta vaikka uskoisi ratkaisseensa tapauksen hyvin, on monissa rikoksissa asianhaaroja jotka voivat vedota tunteisiin.
1: Jos rikos liittyy järjestäytyneeseen rikollisuuteen, voidaan joutua valitsemaan sen väliltä että annetaanko aineisto Mycroftille joka ei nappaa murhaajaa mutta ottaa sen mukaan siihen että koko rikollisjärjestö kenties ehkä saadaan tuomiolle. Vai annetaanko poliisien napata murhaaja niin että tämä rikollisjärjestö pelastuu, ja mukaan liittyy silti helposti ulkopoliittinen kriisi joka voi haitata Englannin harrastamaa politiikkaa. Että mitä "yhteinen hyvä" merkitsee.
2: Esimerkiksi perheväkivaltaan puuttunut murhaaja on sellainen että joku voi periaatteessa haluta antaa armeliaisuutta, etenkin kun Viktoriaanisena aikana murhaajat hirtetään. Holmes -peleissä nämä ankarat tuomiot tuodaan esiin, toisin kuin vaikkapa herrasmiesmiäisen Poirotin seikkailuissa joissa whodunnit -taso on tärkeä. Rikollinen jää kiinni ja sitten rikos on ratkaistu. Eikä näissä usein hirveästi korosteta sitä mitä rikollisille sitten tapahtuu.

Tämä onkin kiinnostavaa. Sillä Holmes -peleissä moni voi pitää tätä moraalista ratkaisua hyvin tärkeänä. Minun appiukkoni pitää tärkeänä että murhaaja tuomitaan. Puolisoni taas korostaa sitä että olisi hyvä jos murhaaja tuomitaan "hyvällä maulla", eli joskus mutta vain joskus annetaan armon käydä oikeudesta. Itselleni laki on laki ja en pidä itse asiassa koko valintaa kovin merkittävänä. Ymmärrän että päätöksillä on vaikutuksia, usein poliittisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia, mutta en ratkaise tilanteita tämä asia päällimmäisenä mielessä. Ja se että näitä moraalisia ratkaisuja alleviivataan ja korostetaan - niiden avulla Holmesin toiminta itse asiassa saa pelissä kokonaisarvion, eräänlaisen sen psykologisen profiilin - niin se on itselleni triviaalia. Se että asialla on poliittinen ja yhteiskunnallinen vaikutus ei tarkoita että tämä on teon tekemisen intressi.

Osittain jopa siksi että Sherlock Holmes on Sherlock Holmes tehdessään päätelmiään mutta hän voi näissä tuomitsemistilanteissa tehdä mitä vain menettämättä Sherlock Holmesiuttaan. Näin ollen näen että moraalisen ja yhteiskunnallisen tason korostaminen on itsessään valinta eikä mikään fakta ja ilmiselvyys.

Itse toki näenkin itseni skeptikkona jonka tehtävänä ei ole toimia kuten uskovainen julistaja joka "pelastaa heikoilta jäiltä" vaikka homeopatiaan uskovia. Itse näen että tärkeintä on vain tieto, se mitä tämän hetken tiede sanoo homeopatian uskottavuudesta. Totuus on minulle useimmiten ylipäätään hieman tarpeettoman mahtipontinen konsepti, sellainen jonka jätän mieluiten rauhaan ja keskityn vain siihen uskomusten hyvin perustelemiseen. Siksi en erikseen etsi homeopatiaan uskovaisia voidakseni kritisoida heitä, enkä puutu vaikkapa apteekkien toimintaa. Jos joku tuo minun läsnäollessani kannanoton homeopatiaan, sanon siitä toki näkemykseni - jonka yleensä pyrin perustelemaan jotenkin - siitä huolimatta että tiedän että se ärsyttää homeopaatikkoa, ja että ihmiset ovat yleensä niin jumiutuneita maailmankuviinsa että heitä ei argumentoida pois jostain johon heitä ei ole argumentoitu sisään. Jos joku halveksii maailmankuvaani ja sanoo että ihmiskunta "tulee toimeen" ilman tiedettä ja että homeopatian takana on jotain tunteellista ja kokemuksellisesti arvokasta, niin sitten minä ilmaisen vastahalveksuntani ja ilmaisen että itse tulen aivan hyvin toimeen ilman homeopatiaa. (End of discussion.) Nämä ihmiset saavat olla omaa mieltään ja he ovat omien kiinnostukseni kohdalta enemmän kuin väärässä, he ovat ikävystyttäviä ja tylsiä. On selvää että tämä vaikuttaa siihen miten Holmesia pelaan.

Tuurillako ne laivatkin seilaa?

Kuvassa kompassi-aurinkokello ja sekstantti.

Satuin hankkimaan vähän aikaa sitten sekstantin. En osaa käyttää sitä hyvin. Olen kehitellyt tähän liittyen ajatuksia. Ja tähän on tullut ajan mittaan lisäyksityiskohtia. Uusin lisäyksityiskohta on aurinkokello jossa on kompassi. Sekstantti on siitä mielenkiintoinen esine, että Newton kehitti sen ensin. Mutta hän ei julkaissut keksintöään, joten se sitten keksittiin julkisuuteen myöhemmin.

Keksintö on tärkeä, koska sen avulla voidaan määritellä paikkaa. Katsomalla horisonttiin ja hakemalla "puolipeiliin" toiselle puolelle jokin taivaankappale, saadaan taivaankappaleen ja horisontin kulma. Käytännössä voidaan päästä meripeninkulman tarkkuuteen. ; Leveyspiiriä määrittäessä riittää tieto, että siirryttäessä tähden suuntaan k astetta, tähti nousee k astetta korkeammalle. Siirryttäessä poispäin tähti vastaavasti laskee alemmaksi. Yksi meripeninkulma vastaa yhden kulmaminuutin siirtymää. Pituuspiiri voitiin määrittää vasta sitten, kun käytössä on kronometri. Tässä tarkkuus vaatii hyvää kelloa.

Mittavälinesotku

Voidaankin ajatella, että meillä olisi käytössä sekstantti ja kello. Kellossa on sellainen ominaisuus, että sen avulla voi tarkistaa missä on pohjoinen. Kun osoittaa rannekellon tuntiviisarilla aurinkoa päin, niin päivällä (kello 06 - 18) etelä on tuntiviisarin ja kello 12 puolessa välissä. Illalla ja yöllä (kello 18 - 06) samasta paikasta löytyy pohjoinen. Meillä on tätä kautta keino hakea ilmansuuntia. Tämän avulla voidaan esimerkiksi tarkastaa että onko aurinko oikeaan aikaan oikeassa suunnassa. Sillä samalla kellolla.

Lisäksi jos kuvitellaan että käytössä on näiden lisäksi peräti sellainen aurinkokello jossa on mukana kompassi, niin voidaan katsoa antaako viisarikellon aurinkotemppu yhteneviä tuloksia sen kompassin kanssa. Ja voidaan katsoa onko aurinkokello hyvin säädetty niin että se pohjoiseen osoittaen näyttää oikeaa kellonaikaa. ; Ja kun siinä kerran on keksintö nimeltä aurinkokello, siinä on kronometri. Joka hakee tietoa samasta mistä sekstanttikin. Eli auringosta. Ja se hakee auringon avulla juuri sitä tietoa jota sekstantti tarvitsee jotta voidaan nähdä paikka.
1: Käytännössä aurinkokellolla ei saada hyvää tarkkuutta. Mutta tämä johtaa siihen että paikkatiedossa on mittausepävarmuudesta johtuvaa heittoa. Ei että paikkatieto voisi olla mitä tahansa. Tulokset ovat käytännössä sovellettaviksi liian epätarkkoja. Mutta ne eivät ole kuitenkaan täysin mielivaltaisia.

Periaatteessa kun kellon avulla haetaan tieto millä korkeudella auringon pitää olla missäkin, ja sitten auringon avulla tarkistetaan leveyspiirit ja pituuspiirit, voidaan saada aikaan toisia itseensäkäpertyviä tarkastelukehiä. Voidaan varmistaa että ovatko kaikki tulokset yhteensopivia. Jokainen laite antaa itsessään mittaustuloksen joka pätee jos mittalaite toimii. Mutta yhdessä tämä ongelma voidaan osittain kiertää...

Tämänlainen kokonaisuus on kehäinen.

Eri elementit tukevat toisiaan. Ne ovat koherentteja. Tosiasiassa on kuitenkin aika ymmärrettävää että jos paikka tarkistetaan sekstantilla, se pätee karttaan ja aurinkokello näyttää pohjoiseen. Mutta sitten magneettikompassi osoittaa eri suuntaan, niin voidaan odottaa että se johtuu siitä että tämä yksi mittalaite on rikki. Vaikka aurinkokello onkin epätarkempi ja kellonviisarintemppu yleensä suuntaa antavampi kuin kompassin antama tulos. Koska muut rakentavat ehyttä kokonaisuutta, tämä särö voidaan hylätä. Samoin jos mittaukset eivät onnistu voidaan olla melko varmoja siitä että auringossa ei ole vikaa vaan mittalaitteissa tai niiden käytössä.

Toisin sanoen voidaan nähdä että tässä syntyvät "todistuskehät" ovat bootstrappingia. Mittaustavat tukevat toisiaan ja varmistelevat toisiaan. Mutta ne eivät ole kehäpäätelmiä. Sillä kehäpäätelmät ovat tautologisia. Tässä ei-koherentit tulokset ovat mahdollisia joten kyseessä on itseään korroboroiva varmistelujen suma. Toisin sanoen eri teoriat olettavat eri asioita. Ja näistä oletuksista seuraa induktiivisia sääntöjä. Jotka sitten tämä kyseinen mittalaite varmistaa. Ne joko osuvat asiaan tai eivät. Ja jos eivät, tiedetään että jossain premississä on vika. Jos mittaukset toimivat niin niistä saadaan johtopäätöksiä jotka ovat toisaalla premisseinä. Ja näistä saadaan omia induktioitaan. Joita voidaan sitten varmistaa. Joskus käy niin että kartta näyttää paikkaa, johon sekstantti ja kronometri näyttävät. Mutta tämä häiriöttömyys ei ole ilmiselvyys. Joskus tulee huonoja ja vääriä paikkoja.

Ero on tärkeä

Tämä on jotain joka on tavallaan helppo demonstraatio Quinelaisesta ajatteluperiaatteesta. Jos systeemit eivät toimi hautulla tavalla, virhe voidaan tulkita mittausvirheeksi tai teorian kaatumiseksi tai miksi tahansa. Mutta käytännössä usein tarjolla on Duhemin-Quinen teesin mukainen ratkaisu. Eli hylätään se näkemys joka tuhoaa tiedeverkkoa mahdollisimman vähän. (Tavalla jossa esimerkkini kompassiosa voitiin hylätä.) Tässä korostuukin se, että vaikka Quinen näkemys on jotain joka on ennen kaikkea kriittinen klassista fallibilismia kohtaan siinä mielessä että Quinen mukaan mikään teoria ei ole puhtaasti falsifioitavissa koskaan, vaan se on aina paikattavissa lisäoletuksilla jossain muualla, niin käytännössä hänen kantansa ajaa teorianmuodostusta lähinnä kohti "fallibilismia modifikaatioin".

Tämä on hyvin tärkeä seikka. Sillä jos mietitään agrippan trilemmaa, siinä huomataan että vaihtoehtoina on että joko todistuskehässä on täysin perustelemattomia oletuksia (foundationalismi), todistukset jatkuvat ikuisesti ikuisessa regressiossa. Tai se pitää sisällään kehiä. Kenties kehäpäätelmäongelmaa saadaan ainakin loivennettua sillä että se onkin enemmän koherenssia kuin puhdasta kehäpäättelyä.
1: Toki tässä joudutaan olettamaan havaintojen ja todellisuuden välisestä suhteesta. Joten se ei täysin ratkaise kaikkea. Mutta loiventaa ongelmia tavalla joka on mielestäni hieno. Jos teoria on parsimoninen ja koherentti, ja sitä voi korroboroida, niin vaadittaisiin selitys miksi universumi olisi juuri sellaisella tavalla väärä että se mahdollistaisi tämänlaisen. Universumi voisi olla monella tavalla väärä ja osa niistä ei tuottaisi tälläisiä yhteensopivuuksia. Joten tämä monenlaistaen puolten toimivuus jäisi selittämättä. Ja tässäkin mielessä meillä on joka tapauksessa jotain josta tiedämme miten asiat eivät sitten ainakaan ole.

Tämä tuo hyvän muistutuksen. Moni ottaa huomioon tieteen arkijärjen mukaisesti. Tällöin ajatellaan että tieto on sitä että tiedetään miten asia on. Vaihtoehdot ja epätarkkuudet ovat tässä uhka tiedolle itsessään. Kuitenkin voidaan ajatella että jos tieto onkin sitä että tiedetään miten asiat ovat todennäköisemmin kuin toiset eivät, niin tälläiset tarkistelukehät kertovat että prosessissa on olemassa jonkinlaista tietoa. (Ei haikailtua lopullista totuutta vaan ihan oikeaa episteemistä tietoa.) On kenties vaihtoehtoja. Mutta hyvin usein useista eri tulkinnoista tiedetään että toiset ovat todennäköisempiä kuin toiset. Tämänlaisilla keinoilla ne laivatkin seilaavat. Tai seilasivat. Eivät tuurilla, vaan tieteellä.

Onko tarpeen arvostaa tiedettä ja rationaalisuutta?

Nuorempana minulla oli monista hämmentävä iskulause koskien kreationismia. Kun aiheena oli kreationismin tieteellisyys, moni korosti että kantani olisi että "se on sitten siinä". Sanoin kuitenkin että ei minua haittaa kreationisti joka tunnustaa että hänen näkemyksensä ei ole lainkaan tiedettä. Monella on vahva ajatus siitä että Tiede Ja Totuus kulkevat yhdessä. Itse toki luotan tieteeseen. Mutta sillä mihin luotan ja en luota on hyvin vähän tekemistä oikein minkään kiinnostavan ja tärkeän kanssa.

Taustalla on varmasti ajatus joka voidaan kuvata siten että tieto olisi ihmisen ulkopuolinen konsepti. Eli tieto vaatisi jonkun sopivan yhteensopimisen. Ja tämä yhteensopiminen sitten tekee vaikuttamisesta todellisuutta. Joka tietenkin tarkoittaa että saadaan tilaa ajatukselle jossa tieto on jotain mikä ei ole vain oman pään sisällä. Näin ollen pään sisäinen olisi subjektiivista ja salaista mutta tieto olisi objektiivista ja ulkopuolista. Tämä tuntuu olevan yleinen ja suosittu tapa ajatella asioita.

On toki hyvä ajatella siten että jos uskot asiaan x ja sinulla on evidenssiä asiaan x, siihen uskomisessa on jotain todellisuutta. Ja tämä pätisi vaikka voisit erehtyäkin, ja jokin tuleva evidenssi osoittaisikin x:n virheuskomukseksi. Jos kaikki tiedetty tukee tai sopii asiaan x, siihen on pätevää uskoa. Kuitenkin on periaatteessa ongelma näyttämisen ja todellisuuden välillä ja tätä voidaan pitää potentiaalisena uhkana tiedolle.

Tätä ongelmaa on lähestytty Descartesin ajoista. Ja oma tapani on ottaa asia pragmatistien tapaan, josta seuraa että kaikki on phaneronia ja sen ulkopuolista todellisuutta koskevat kysymykset ovat yksinkertaisesti pseudokysymyksiä joiden lähde on itseriittoinen pömpöösiys ja halu tarpeettomaan mahtipontisuuteen, kaipuu hybrikseen. Minusta on luonnollista ajatella että ero mielen ja ulkoisen välillä on evidentialismi, ei mielen sisä tai ulkopuolisuus. (Aika monesta tämä taas on kaikkea muuta kuin luonnollista.)

Kykenen ymärtämään, että rationaalisuus ja empiiriset havainnot ovat inhimillisen ymmärryksen ja hallinnan sisällä tapahtuvia reaktioita. Ja tiedemieskin on ainakin jossain määrin yksin päänsä sisällä. (Ehkä hänen kollegansa ovatkin hallusinaatioita ja hän oikeasti tempoo lepositeitä pehmustetussa huoneessa? Kelle tahansa voi käydä niin! Tai no, siis ei minulle tietenkään, mutta sinulle ja kaikille muille lukijoille. Etenkin minulle tulee mieleen muutamia naapureita ja puolituttuja joille voisi käydä niin useamminkin!)

Mikä tarkoittaa karkeasti sanoen sitä että mielentilat määrittävät mikä koetaan rationaaliseksi. Mielentilat hyväksyvät myös logiikan periaatteet ja sen milloin nämä periaatteet täyttyvät. Voidaan kuitenkin sanoa että olipa todellisuus mitä tahansa, niin jos asiat ovat rationaalisia niin se johtuu siitä että ne vastaavat ainakin jonkin inhimillisen rationaalisuusehtoja. (Sellaisella omituisella tavalla jossa hallusinaatiot ovat olemassa koska niitä hallusinoidaan. Se ovatko ne sitten totta-totta jollain syvemmällä tasolla on aivan toinen asia.) Jossain määrin evidentialismin ja rationalismin kiista menee siihen että onko evidenssi jotain joka oikeasti ylittää subjektiiviset mielentilat. Ja tämä on omalta kannaltani tarpeetonta. (Se on pseudokysymys.) Osa kokee tämänlaisen vääntämisen kiinnostavaksi.

Voidaan lähestyä asiaa muutamallakin tavalla: Jos meillä on ajatus että Descartesin demonin vuoksi meillä on vain subjektiivinen inhimillinen pespektiivi, se otetaan yleensä haasteena. Eli jonain jossa voidaan tietää joitain asioita. (Jopa pahin relativistihipsteri uskoo että homoseksuaalien avioliitto on sekä olemassaoleva sosiaalinen konstrukti että hyvä ja eettinen asia. Paitsi se yksi solipsisti, joka lienee henkisesti turskas ja vandaalismielinen trolli.) Haasteeseen voidaan vastata muutamallakin tavalla.
1: "Objektivistit" hamuavat ehdotonta Totuutta, joka on yleensä muuttumaton Platonin ideamaailman ideoiden kaltainen asia, ikuinen, muuttumaton. Ensimmäinen tapa on katsoa että se että asia on ihmisen (tai sinun) pespektiivisi tekee siitä sellaisenaan hyvän. Tällöin voidaan ajatella vaikka niin että Jumala on luonut meille luotettavat aistit. Tai että evoluutio on adaptaatioiden kautta antanut meille aistit jotka toimivat erittäin tarkoituksenmukaisesti. Näiden kautta se, että meillä on oletettu luotettavuus, on vain ajateltu että kuilu on looginen mahdollisuus joka ei vain toteudu tosimaailmassa. (Mikä on sellaisenaan looginen mahdollisuus sekin.) Emme ehkä havaitse kaikkea, muttaa se mikä havaitsemme on joko Totta tai Käytännöllistä jolloin sitoutumiseen on perusteita.
2: "Perspektivismissä" taas katsotaan enemmänkin sitä että on tarpeetonta ajatella ihmisestä liikoja. Tiedolle asetettavat vaatimukset on sen sijaan ymmärrettävä täysin uusiksi. Järkevyys on uudelleenmääriteltävä. Se vaatii vain sen, että jokin asia täyttää rationaalisuuden ehdot. Eli ihminen on järkevä niin kauan kuin hän katsoo että hän on rationaalisesti velvoitettu uskomaan asiaan x, mutta sitten samanaikaisesti ei kuitenkaan suostu uskomaan asiaan x. Järkevyys ei siis olekaan mikään mitä verrataan johonkin ei-inhimilliseen tietoon. Ja jos uskot että rationaalinen ihminen on velvoitettu uskomaan asiaan x, se uskomus on, ei kenties totta, vaan rationaalisesti oikeutettu.

Kaikista suurimpia ongelmia tulee tietenkin siitä, että moni ihminen ei pidä yllätyksistä ja epäonnistumisista. Ihmiset voivat kuitenkin tehdä rationaalisia ja perusteltuja erehdyksiä. Jos paras mahdollinen hallussa oleva evidenssi onkin harhaanjohtavaa, voi tapahtua kaikkea ikävää, kuten paradigmanmuutoksia.
1: Tässä kohden osa ottaa "inkoherentistin" kannan. Nämä ihmiset ajattelevat että paradigmanmuutokset olisivat uhka tiedolle. Jolloin he tietenkin voivat uskoa asioihin ilman perusteita.
2: "Koherentisti" voi sen sijaan nähdä että uusi tieto johtaa oppimiseen jolloin jokainen paradigma on todiste siitä että evidentialistinen näkemys voikin kehittyä eteenpäin ja tulla paremmaksi. Eli se mikä on "inkoherentistille" todiste ongelmasta, on "koherentistille" jokin josta pitäisi antaa mitali.

Tämän vuoksi sallin ihmisten olla aivan niin kreationisteja kuin haluavat. Kunhan vain tunnustavat että heillä on varsin mielenkiintoinen, irtautuva, tapa suhtautua asioiden todistamiseen. Minua kiinnostaa vain se, onko heidän ajatusmaailmansa tieteellinen vai ei. Kaikki muu on sotkuista ja sosiaalista. Sellaiset on hyvä jättää itseäni rohkeammille.

Pieniä huomioita skeptikoista ja heidän kriitikoistaan.

Moni suhtautuu tieteenfilosofisten koulukuntien luokitteluun siten että oletettaisiin joku lopullinen malli jota seurattaisiin. Kenties järkevämpää on kuitenkin lähteä siitä että näkemys ei ole lopullinen. Itse olen viime päivinä kehitellyt hieman huvittuneena ajatusta siitä että tieteenfilosofian koulukunnat voidaan kenties luokitella virheidensä kautta. Useinhan lähestymistapa on kehuvampi. Katsotaan metodia johon luotetaan ja näin samalla oikeutetaan näkemystä. Tai sitten asiaa luokitellaan näkökulman mukaan jolloin hyvinkin samanlaisella ajatustavalla ja perustelurakenteella voi tulla erilainen koulukunta vaikkapa sen takia että joku nojaa "yliluonnolliseen" kun taas "joku toinen ei". Mutta koska loogisen positivismin pettymyksen vuoksi tiedämme että metafysiikaton epistemologia on väistämättä mahdotonta, voimme oikeasti ottaa lähtökohdaksi tosiasioiden tunnustamisen. Eli tavat joilla epäonnistumme.

Karkeasti ottaen kolmeen luokkaan. Ja nämä luokat on esitetty Agrippan trilemmassa.
1: Joko ketjut johtavat äärettömään regressioon. Eli perustelut vaativat aina jatkoperusteluja. Tällöin kokonaisuus ei ole koskaan valmis mutta sitä voi toisaalta aina myös jatkokehittää.
2: Joko ketjut ovat äärellisen mittaisia mutta päätyvät olemaan kehäisiä. Usein tässä on mukana jonkinlainen bootstrapping -metodi jossa systeemi todellakin muuttuu itseään oikeuttavaksi siinä mielessä että näkemykset tukevat toisiaan ja korroboroituvat. Välistä teoriat romahtavat "kavereineen" kuin korttitalot josta seuraa paradigmanmuutos. Tämänlainen koherenssiteoria muuttuu huonoimmillaan kehäpäätelmäiseksi ad hoc- verkoksi. Mutta parhaimmillaan se on itseään oikeuttava ketju joka ei vain ole koskaan valmis. Yhtään täysin perustelmatonta premissiä ei tarvitse olla. Mutta erehdykselle on aina tilaa. (Jos induktio otetaan vain a priori niin toki saamme vain sen mukaisia löytöjä. Mutta kun näitä löytöjä tehdään paljon se vihjaa siihen että induktiivinen logiikka on jotenkin erityisen hyödyllistä koska ei ole väistämätöntä että näitä löytöjä tehtäisiin niin paljon. Empirian tehokkuus vihjaa että empiriassa on tehoa. Ja tämä nimenomaan on empirian tukemista empiirisesti. Mikä on tavallaan hämmentävää.)
3: Osa taas päätyy siihen että on jokin perustelematon premissijoukko joka vain oletetaan todeksi ja muita rakennetaan sitten näiden varaan. Joka taas usein johtaa siihen että eri näkemykset ovat maailmankuvallisia. Eli näiden piirissä eri perusoletuksien varaan tehtyä ei voi kumota tai kritisoida koska niissä on eri lähtökohdat. Yhteismitattomuus estää laatuvertailut samalla kun sitä omaa ajatusrakennelmaa kuitenkin voidaan sitten hioa ja sitä pidetään jotenkin erityisen laadukkaana. Tämä näkemys tosin usein näyttää latistuvan psykologisiksi (maailmankuvat vaikuttavat mitä ihminen hyväksyy ja mitä hän ideoi, mutta onko tämä todella sitä että hypoteesinmuodostuksesta itse totuuteen asti) tai antropologiseksi (mitä tietyssä kulttuuripiirissä pidetään totena, mutta onko tämä vain totuuden käsiäänestämistä).
+: Karkeasti ottaen voidaan sanoa että tämä johtaa siihen että foundationalistiset ja internalistiset teoriat osuvat kolmoslokeroon, holistinen tiedeverkko, koherenssi tai konsilienssipohjaiset tavat kakkoseen ja käytännössä ykkönen jää periaatteessa tyhjäksi. Kunnes huomaa että jos reliabilistien ajatukset otetaan vakavasti niissä on usein riskinä juuri se että luotettavuuden oikeuttaminen herättää uuden kysymyksen luotettavuudesta joka siirtyy ketjussa taaksepäin ad infinitum.

Näkemys on toki hyvin pelkistävä. Tosiasiassa esimerkiksi Alvin Plantingan näkemys on äärimmäisen foundationalistinen. Mutta hän perustelee jumala-aistiaan ja vakaumustaan kehäpäätelmäisesti tavoilla joissa "kehät ovat hyvin lyhyitä ja ilman falsifioinnin mahdollistavaa testiä". Mutta jossain määrin tämä palauttaa ajattelun kakkoskohtaan. Vastaavaa löytyy toki muiltakin. Yleensä ottaen kaikissa koulukunnissa haetaan "jonkinlaista balanssia" siinä mielessä että tyylipuhtaan yhteen luokkaan menemisen sijaan haetaan usein tukea tekemällä jonkun toisen alakohdan "perusvirheitä". Mutta nyrkkisääntönä asia pätee.
1: Jopa kannattamani Quinelaiset käsiteverkot ovat pidempiä ja niissä on "kengännauhoista itse itseään ilmaan vetoa" tavalla jossa on tilaa teorian falsifioitumiselle. Käytännössä joskus ollaan kuitenkin laiskoja ja tämä näyttää foundationalismilta. Ja joskus laajennetaan uusille urille jolloin prosessi etenee kuin kohti ääretöntä regressiota.

Tämä kaikki huomioiden on tavallaan ihmeellistä että
1: Näissä kaikissa on aika paljon samaa. Perustelurakenteet ovat induktioita ja deduktioita. Induktion ongelma myönnetään joten ihanteena on jonkinlainen fallibilismi. (Osa pitää falsifioitavuutta liian tiukkana ehtona, mutta jos falsifiointi onnistuu niin kaikki ovat kuitenkin tyytyväisiä.) Tämä onkin järkevää koska induktion kumoutuminen tapahtuu modus tollens -logiikalla. Joka on deduktiivista. (Induktio voidaan varmasti todistaa korjausta vaativaksi mutta ei varmasti todistetuksi.)
2: Ja on itse asiassa huvittavaa miten filosofian selitykset sille mitä tiedemiehet tekevät ovat monin paikoin muuttuneet enemmän kuin se miten asiat tehdään. Galilein koejärjestelyt ja luokittelut pätevät yhä tänäänkin. Ainoastaan teoriat ovat parantuneet ja moni Galilein kannattama teoria on sittemmin hylätty. Selitykset sille miksi Galilein tekemät kokeet ovat päteviä ovat sitten muuttuneet hirveästi. (Esimerkiksi suorasta havaitsemisesta ja täydellisestä verifioinnista on ajatuksena luovuttu.)

Tämä ylläoleva luokittelu on tarpeen alustuksena.

Olen seurannut melko pitkään erilaisten skeptikoiden touhuja. Minut itseni varmasti lasketaan myös "tähän joukkueeseen". (Ollen kuitenkin sieltä hörhöimmästä suunnasta kyseistä suhtautumistapaa.) Näissä on merkittävää se, että:
1: Useimmiten skeptikoita moititaan skientismistä argumentein jotka nojaavat loogiseen positivismiin ja Wittgensteiniin. Henkenä on "täydellisen tiedon ideaali" jossa tiede on joko täysin metafysiikatonta tai totaalisen arvotonta. Tämä on tietenkin väärä dikotomia.  (Ja jos olet erimielinen voin esittää ajatuskokeen jossa henkilö rakentaa giljotiinin ja menee siihen ja painaa nappia joka tiputtaa terän hänen kaulansa läpi. Olisi nimittäin naturalistista ja skientististä väittää että tietäisin että ihminen kuolee kun tätä hujauttaa kaulaan. Jos tämä ei tunnu vakuuttavalta niin saa minun puolestani suorittaa. Kannatan syvästi ihmisen oikeutta itsemurhaan. Ja kunnioitan ihmisiä jotka asettavat maailmankuvansa näinkin ankarasti tulilinjalle ihan vain siksi että voisivat demonstroida pointin.)
2: Useimmiten skeptikko on kuitenkin joko naïvi realisti tai reliabilisti. (Tosin esimerkiksi minä en ole reliabilisti.) Siinä missä looginen positivisti vaatisi että tuon mainitsemani kolmiongelman ulkopuolella olisi olemassa joku luokka joka olisi ihmisen saavutettavissa, reliabilistit ovat itse asiassa enemmänkin sitä mieltä että tiede on luotettavin keino jota voidaan tulevaisuudessa hioa paremmaksi. Ja jos parempi idea keksitään ja tämä paremmuus voidaan todella perustella, niin siitä tulee se uusi tiede joka korvaa sen vanhan. Tämä on sitä kolmikon ykkösluokkaa eikä sisällä ajatusta että kolmikon ulkopuolelle voitaisiin mennä.

Tämä kaksikko on jännittävä sillä siinä paistaa läpi se, että skeptikoita keskimäärin olkiukotetaan melkoisen paljon. Kun kritiikin perusta on aivan eri kuin heidän perusajattelutapansa, on asia hämmästyttävä. Etenkin kun esimerkiksi naivin realismin kritiikissä on varsin vakiintuneita kohtia joita voisi käyttää sen sijaan. Syynä voi tosin olla se että naivin realismin kritiikkiä joutuu helposti hakemaan "väärästä joukkueesta". Esimerkiksi ateisti-perustelu-uskoiselta Russellilta.
1: Tosin tässä on syytä huomauttaa että käytännössä kaikissa ajatussuuntauksissa näyttää olevan niin että vähemmän koulutettu ihminen on naïvi realisti ja vasta syvällistymisen kautta heistä alkaa tulemaan jotain muuta. Moni kouluttamaton uskovainen pitää enkeliuskoa "havaitsemana" asiana joka "on aitoa" tavalla joka "ei voi olla illuusio". Skeptikoissakin fiksummat tuntuvat siirtyvän reliabilistisiin suuntauksiin. Joten kenties näiden moittiminen olisi relevantimpaa.

Mutta tämä huomio reliabilismista on kiinnostava. Sillä tosiasiassa valtaosa pseudotieteistä, etenkin parapsykologisian alueella, ovat itsekin reliabilistisia. Sitä luotetaan kuudenteen aistiin kuin silmiin. Ja jopa niinkin kaiken maailman ennustajien ja ajatustenlukijoiden kanssa erilaiset pseudotieteet kuin homeopaatit luottavat että asiakaspalaute ja asiakaskohtaaminen ovat luotettavia tapoja saada tietoa. Ja he pitävät näitä epäkonventionaalisia luotettavia keinoja tärkeinä vaihtoehtoina.

Tältä pohjalta on omituista että perusstrategiana näyttää olevan metodin kritiikki. Kaikki perustelut jota pseudotieteilijä heittää skientistille ampuu hänen omankin näkemyksensä roskaksi. Tätä ei tietenkään huomata koska tiedeuskon moittiminen on konventoitunutta julistamista jossa tietyllä tavalla muotoiltu tietyn sisältöinen viesti on vahva merkki siitä jengistä mihin kuulutaan. Eikä näiden heittäjä välitä onko se oikeasti relevanttia tai merkittävää, koska he ikään kuin tietävät tämän jo valmiiksi. He luottavat olkiukkoihinsa kuin pässi sarviinsa. Ja asian toistaminen luo illuusion harjoituksesta ja kokemuksesta.

Ja toisaalta vaikka yritys olisikon jotain, ei ihmisellä riitä voimavaroja miettiä mitä "reliabilismi" edes tarkoittaa. Sillä on tärkeämpää heittäytyä siihen maailmankuvallisesti oleelliseen pseudotieteeeseen ja ajatella että asialla on merkitystä jos ja vain jos tätä kautta saadaan etuja tämän pääasian eteenpäin levittämiseen.

Descartesin demoni falsifiointiloukussa

"One of my favourite philosophical razor cut's off so much stuff it's not even called razor. It's called Newton's Flaming Laser Sword ; And it states : If something can not be settled by experiment, then it's not worthy of debate."
(Michael Stevens, "Did The Past Really Happen?")

Descartesin luultavasti merkittävin ja vaikuttavin huomio on ollut cogito -oivallus. Joka liittyy siihen mitä hänestä yleensä muistetaan. Slogan. "Cogito ergo sum." Descartesin tähän liittyvä ajatus koskee kuitenkin vähemmän varmaa tietämistä ja enemmän sitä että hän keksi että lähes kaikkea voidaan epäillä. Sen jälkeen tärkeäksi onkin katsottu että tähän haasteeseen pitäisi voida jotenkin vastata. Että pitäisi jotenkin voida tietää muutakin kuin solipsismilta maistuva ajatus oman itsen olemassaolosta. Itse asiassa jopa Descartes yritti juuri tätä. Hän yritti varmentaa kaiken tietämänsä. Ikään kuin rakentaen todistukset varman tiedon varaan.

Tämä haaste on tietenkin kiinnostava. Se on ollut haaste Descartesia seuranneille rationalisteille. Nykyään haaste asetetaan lähinnä empiristeille. Haasteena on että skeptismi täytyisi osoittaa vääräksi. Joka vaatisi jonkinlaisen loogisen positivismin palauttamista. Mutta jossain määrin haaste on erikoinen. Sillä kysymyksessä on eräässä mielessä paradoksi. Descartes nimittäin lähti siitä mitä ajattelimme tietävämme ja päätyvät niistä siihen että emme tiedä. Usein nämä jännitteet osoittavat arkijärkemme ja todellisuuden välisiä eroja. Jotka voidaan ottaa varsin helposti empiristille malliksi tietystä nöyryydestä.

Mutta jos esimerkiksi loogista rakennelmaa käytetään peruselurakenteessa ja sitten osoitetaan että logiikka ei ole pätevää, päädytään hyvin omituiseen tilanteeseen. : Se on hieman kuin aikaparadoksi jossa henkilö rakentaa aseen ja matkustaa menneisyyteen ampumaan itsensä tällä samalla asella ennen kuin ehtii valmistaa edellämainittua asetta. Tosin ilman aikamatkustusta, asetta ja itseä. Jäljelle jää jossain mielessä vain ajatus. : Kun meillä on loogiikkapohjainen argumentti joka asettaa skeptismiä logiikan toiminnalle, toimiiko tämä argumentti. Jos toimii, tiedämme että emme tiedä. Mutta epäilystä on tie ulos. Jos ei, niin ehkä tietäisimme siltikin.

Nämä ovat häiritseviä. Mutta.

Niistä seuraa tavallaan se kysymys että onko niiden asettama haaste sittenkään niin suuri? Itse esitän että eivät välttämättä. Kaiken kaikkiaan haasteena on se, että moni vaatii melko voimakasta onnistumista;

Suuri osa ongelmista muuttuukin itse asiassa kysymyksiksi siitä että kun eri luottamiemme intuitioiden välillä on jännite, niin mikä on väärässä. Osa luottaa itseensä niin kovasti että pitää tiedettä vääränä. Osalla taas systemaattinen kokeellinen lähestymistapa paljastaa että olemme erehtyväisiä emmekä kovin jumalallisia tietoinemme. ; Hämmentävää on kuitenkin se, että jos emme ole luotettavia ajattelijoita niin miten ihmeessä onnistumme tieteessä. Samoin kuin se että jos olemme niin virheettömiä ajattelijoita niin miksi tiedemiehet tekevät niin usein lipsahduksia että intuitiomme näyttävät tyhmiltä.
1: Mitkä ovat ne harvemmin esiintuodut probleemat. Sillä yleensä ihmiset vahvistavat omaa näkemystään omilla premisseillään ja vastapuolta kumotaan omien premissien kautta. Mutta tarkalleen ottaen nämä vähemmän käytetyt strategiat ovat helposti relevantimpia. Ne tarkistavat sitä onko ihminen ajatuksissaan johdonmukainen. Hume kannatti vahvasti ajatusta jossa ihmisen omat suosikkipremissit valjastetaan aseiksi joilla tämän ihmisen omia kannanottoja osoitettaisiin vääräksi. Tämä on ihastuttavaa. Ja kun katsomme Descartesin skeptisiä argumentteja, hän tekee juuri tätä. Niistä tosin seuraa usein paradokseja. Koska ongelmia ei joko haluta korjata. Tai sitten niitä ei edes voida korjata.

Kaksi suurta linjaa suhtautua ongelmaan.

Asiaa voidaan itse asiassa miettiä sitä kautta mitä Roderick Chisholm on ajatellut. Hän esitti että tieteenfilosofian suurin haaste on siinä että meillä on kaksi kysymystä. On kysymys siitä mitkä uskomukset ovat hyvin perusteltuja. Ja toinen sitä millä ehdoilla uskomuksemme ovat oikeutettuja. Tavalliselle ihmiselle samaa sisältöä toistavat lauseet hämmentävät pilkkua viilaavia tieteenfilosofeja ; Tiedon ala ja tiedon kriteeri eivät ole aivan sama asia. (Tosin niistä keskustellessa voi huomata miten hämäräksi kaikki menee.) ~ Sisältö muuttuu kyllä ymmärrettäväksi kun huomaa että Chisholm huomasi että kysymykset ovat toisiinsa nivoutuneita. Voidaan sanoa että on kaksi tapaa suhtautua asiaan; (a) On ihmisiä jotka uskovat metodiin. Heillä on ehtoja joiden kautta erotetaan hyvä tieto huonosta. Ja tätä kautta he voivat selvittää mikä on oikeutettujen tietojen ala. (b) On ihmisiä jotka uskovat siihen että heillä on, ikään kuin ilmiselviöinä, asioita jotka ovat selvästi tosia ja näitä tarkastelemalla he voivat löytää niitä yhdistäviä tekijöitä. Jota kautta he saavat kriteerit.

Näiden suhde tiedon epäilyyn on hyvin erilainen. Metodia noudattaville kysymys skeptisyydestä on aluksi auki. Vasta kun katsotaan miten hyvin asiat selviävät tai eivät selviä, voidaan huomata onko tiedoissamme jännitteitä. Sen sijaan niille jotka tietävät varmuuksia ovat helpommin kaikkea epäilyä vastaan. Descartesin kaiken todistamisen metodikin voidaan laskea tähän joukkoon. Mielenkiintoista on että kumpikaan ei suinkaan murru näiden epäilyjen alle.
1: Hieman ärsyttävää on sen sijaan huomata, että pseudotieteilijät, etenkin parapsykologit, usein heiluttavat tiede-epäilyjä. Mutta he ovat selvästi sitä ihmisryhmää joka vaatii antiepäilyä. Sitä ihmisryhmää joka tietää että heillä on luotettava tapa nähdä tulevaisuuteen tai ihmisten auroihin tai toisiin todellisuuksiin. Descartesin haaste puree heihin kovemmin kuin skientistiseen skeptikkoon. Joten heidän voisi olla tarpeen välttää näitä ilmeisen vahvasti suosimiaan argumentteja.

Oma tapani eroaa hieman molemmista.

Koska olen Quinen kannattaja olen valmis heittämään kysymysmerkin pois näppäimistöstäni ja korvaamaan sen eksistenssikvanttorilla. Tämä on röyhkeää epäilyä tavalla jossa epäilyn pointeille annetaan kaikki valta ja sitten se jätetään röyhäämään omaan yksinäisyyteensä.

Hänen kantansa on holistinen, mutta jossain määrin pragmatismin makuinen. Hänellä tiede on keino varmistaa missä määrin humala haittaa muistiamme, ja tätä kautta me voimme saada kokonaisuuden jossa asiat tukevat toisiaan. Ja tässä maailmassa me haemme tietoa ja saamme kokemuksia. Ja jaamme asioita toistemme kanssa. Tämä taso on syytä säilyttää ja siksi ajatukset siitä olemmeko aivoja maljassa muuttuvat jollain tasolla irrelevanteiksi.

Näkökulmaa on tietenkin kohteliasta avata hieman tarkemmin. Voidaan lähteä siitä että jostain syystä ihmiselle on luontevaa hakea vahvistusta. Luultavasti tarve tähän on psykologinen. Ja tätä kautta syntyy esimerkiksi vahvistusharha. Jo Sokrates halusi että perustelut ovat "vedenpitäviä". Tämä varmuuslinjama on jossain määrin murtunut positivismin kritiikkiin. Karl Popperin iskut etenkin induktion saralla ovat johtaneet siihen että verifikationismi on jotain jota ei oikeastaan puhtaassa muodossaan edes tapahdu. Hän korvasi todistamisen falsifioinnilla. On oltava testejä joiden avulla oma teoria voitaisiin haastaa ja kumota. Ja vasta kun teoria selviää tälläisistä testeistä se saa evidenssiä ja muuttuu vahvemmaksi, korroboroituu.

Quinen tiedeverkko on koherenssia hakeva. Ja tässä tilanteessa on hyvä tiedostaa että on olemassa kahta päätyyppiä olla koherentti. On verifikaatiolta hitusen maistuvaa positiivista koherenssia jossa asia saa tukea muilta asioilta. Ja negatiivista koherenssia joka perustuu korroboroitumiseen. Quine käyttää molempia. Ja tavalla jossa "ristiriidattomuus" on tavallaan "vain minimitila". Tätä parempaan on parasta päästä.
1: Positiivista puolta ajaa konsilienssin tyylinen ajatus. Tieteenalat hyödyttävät toisiaan. Ja jos jokin lainaa joltakulta muulta niin tämä lainattu vahvistuu. On katsottava kuinka hedelmällinen tutkimusohjelma on ja miten paljon se auttaa muita tieteenaloja. (Usein lainaamista näytetään käyttävän toisin päin. Eli sitaatti ikään kuin yrittää lainata auktoriteettia ja arvovaltaa lainatulta. Joka on sekin varmasti psykologista sillä tavalla joka johtaa auktoriteetteihin ja perinteisiin vetoamiseen.)
2: Ja jos katsotaan Duhemin-Quinen teesiä on selvä että mukana on falsifioiva elementti. Sen mukaanhan ristiriitatilanteessa jotain on korjattava. Ja tämä korjaaminen on tehtävä tavalla joka luo vähiten muutoksia kokonaisuuteen. Eli heikoimmat lenkit, ne tieteenalat joita muut lainaavat vähiten ja jotka eivät ole ahkeria hedelmällisiä tutkimusohjelmia saavat mennä.

En minä "levitoi",
 vaan lennätän itseäni
vetämällä itseni ilmaan
omista kengännauhoistani.

Tämä kaikki tietysti latistaa "kommunikatiiviseksi tiedoksi" joka voi koskea vaikka Matrix -maailmaa. Eli jos olemme kytkettynä tämänlaiseen maailmaan, tutkisimme vain miten tämä algoritmisto meille asioita ilmentää. Osa vaatii tätä suurempaa varmuutta. Malli kuvantaa tietojamme jotka taas ovat enemmän meidän kuin maailman. Ontologia muuttuu tässä mielessä saavuttamattomaksi illuusioksi. Skeptismi on totta, mutta tavalla josta ei tarvitse välittää. Kriitikoista tämä tuntuu ikävältä, koska heistä ideana on juuri Totuus isolla ja lopullisella teellä. (Luultavasti kello viiden teellä. Mutta heille on vastassa vain sielun pitkä ja pimeä teehetki.)

Mutta tämä voidaan periaatteessa tehdä. Sillä jos mietimme mikä on se voima joka tekee Descartesin epäilystä niin tehokasta, niin voimme sanoa että sen syvin vahvuus on siinä että se samanaikaisesti vetoaa tunteisiimme ja vaatii kumoamista. Mutta samalla se asettuu kaiken falsifioinnin yläpuolelle. Emme me voi koetella ja falsifioda että onko kaikki kokemamme jokin ovela demoni-illuusio. Emme voi falsifioida sitäkään että menneisyys on olemassa, että mielemme eivät ole syntyneet viime torstaina. Ja juuri tämä "emme voi" tekee näistä asioista jotain jota ei voi kumota. Mutta ne ovat luonteeltaan sellaisia että emme me niitä voi suoraan havaitakaan. ; Matrixin näkee kun irtautuu siitä. Demonin illuusion voi tietää jos on herännyt aivona maljasta. Mutta meillä ei ole tietoa tai taitoa tehdä tätä jos tämänlaiset harhaskenaariot ovat todella ontologisesti tosia.

Mutta tässä onkin sitten se niiden kahlittavuus. Koska ne ovat falsifioimattomissa, niistä ei oikeastaan tarvitse lainkaan välittää. Ne ovat haasteita jotka ovat tutkimisen kannalta irrelevantteja. Ainut mikä niihin luo merkitystä on emotionaalinen vaade siitä että me jotenkin syvällisesti olisimme pakotettuja ymmärtämään ja hallitsemaan perimmäinen syvin totuus ilman pienintäkään epävarmuutta. Monen maailmankuva peräti nojautuu sen varaan että heillä on tämänlainen varmuus.

Voiko kaikkivoipa ja kaikkitietävä Jumala epäillä omaa olemassaoloaan? Entä häneen uskova ihminen?

Tavallisesti Suomea kuvataan kristityksi maaksi. Mutta käytäntö on hieman toista. Kun katsotaan ihmisten mielipiteitä ja tilastoja, ne kertovat että "Suomalaisista runsas neljännes (27 %) ilmoitti kyselyssä uskovansa kristinuskon Jumalaan. Vuoden 2007 kyselyyn verrattuna osuus on pudonnut kymmenellä prosenttiyksiköllä. Yli viidennes suomalaisista (21 %) puolestaan ilmoitti, ettei usko Jumalan olemassaoloon. Osuus on noussut kaikkien aikojen suurimmaksi. Vajaa neljännes (23 %) on heitä, jotka ilmoittivat uskovansa Jumalaan toisin kuin kirkko opettaa ja noin joka kuudes (17 %) on jumalauskostaan epävarma. Lisäksi Jumalan olemassaoloa epäileviä oli 7 prosenttia. Viisi prosenttia vastaajista ei halunnut ilmoittaa kantaansa." Tässä mielessä kirkkoon kuuluminen ja kristityn identiteetti heijastaa oleellisesti uskontotieteilijöiden tuntemaa jakoa teologiseen korrektiuteen ja käytännön elämään. Ihmisten kristillisyydellä ja kirkkoon kuulumisella on luja sidos perinteisiin ja tapoihin. Mutta suhde varsinaiseen teologiaan on hyvin irrallinen, jopa täysin puuttuva.

Ja voiko tätä oikeastaan moittia. Yleisin tapa suhtautua tuntuu olevan se jota herätysliikkeet ja muut pilkkaavat. Eli kun ihmiseltä kysytään he kertovat uskovansa, mutta he uskovat "omalla tavallaan" tai "uskovat johonkin itseään suurempaan", josta heillä ei kuitenkaan ole sitten tarkempaa tietoa. Tätä on helppoa pitää ignoranttiutena. Mutta tosiasiassa tämä on itse asiassa sen tyylin nöyryyttä jota kaipaisi enemmänkin.

Sillä uskonmiesten kohdalla tätä nöyryyttä ei löydy. Heistä enemmistö näyttää olevan kuin kalvinisti Rick Warren joka on kirjoittanut kirjan "The Purpose of Christmas". Siinä Warren kirjoittaa predestinaatiosta. Siitä miten Jumala on ennalta suunnitellut kaikki tapahtumat. Ja miten kaikki on täten täynnä merkitystä. Tämän noheva johtopäätös on, että kenties lukijan koko elämä on ollut valmistautumista sitä tarkoitusta varten että hän lukee tämän Warrenin kirjan ja tulee uskoon ja predestinoituu pelastukseen. Warren korostaa useassa otteessa kristityn nöyryyttä. Mutta samalla tätä kohtaa lukiessa on selvää että hänellä on pirun iso luottamus omasta henkilökohtaisesta tärkeydestään.
1: Tosiasia on kuitenkin että em. kirja on läpeensä huono. Ja ainakaan minä en sen tyyppisistä innostu. Kirja kostuu suoranaisista päättelyvirheistä ja niiden puutteessa käsiäheiluttelevasta epämääräisyydestä. Jos Jumalalla on minulle asiaa, niin ottakoot yhteyttä henkilökohtaisesti sellaisella tavalla jonka tietää kaikkitietävänä minuun vaikuttavan. Tämänlaiset laaduttomat välimiehet vain vähentävät Hänen uskottavuuttaan ja korostavat sitä miten hölmöjä Häneen uskovien on pakko olla. Kuten joka ikinen tiedevirhe ja päättelyvirhe ja kirjoitusvirhe jonka he tekevät siitä huolimatta että kertovat itse että Pyhä Henki sanelee heille viestejä suoraan Erehtymättömyyden ja Virheettömyyden personifikaatiolta. Saatanan paska kaikkitieto on kyllä kyseessä näissä tapauksissa jos minäkin kykenen laadukkaampaan.

Eikä myöskään teologien kohdalla tätä nöyryyttä yleensä löydy. Jim Holtin kirjassa "Why Does the World Exist?" nimittäin nostetaan esiin se, miten kristityt teologit ovat syvästi erimielisiä lähes kaikista asioista. Tiettyihin jumalatodistusten premisseihin on sitouduttu ja toiset teologit pitävät niitä naurettavina. (Osittain siksi että eri jumalatodistukset voivat olla loogisesti yhteensovittamattomia joten on tärkeää että ne jotka ovat ristiriidassa kulloisenkin teologin oman suosikkiteorian kanssa ovat väärässä.) Teologeilta puuttuu tämä nöyryys joka tavallisilla ihmisillä on. (Jos kognitiotiedettä on joskus kutsuttu alaksi jonka syvin ongelma on siinä onko sillä tutkimuskohdetta, on teologian kohdalla tämä ongelma niin syvä että se ohitetaan.) Jumalaa koskeva teologia muotoutuu helposti statementeiksi. Ja vain harvassa alassa eksperttien mielipiteet ovat yhtä hajallaan alan ydinkysymyksen ympärillä.
1: Konsensuksen puute luo kieltämättä sellaisen vaikutelman että asiasta ei ole yleistä ymmärrystä eikä tietoa, ja jos uskonnon dogmisto unohtuu ei ole mitään keinoa jolla tiedettäisiin että juuri tämä sama uskomusjoukko syntyisi uudelleen 1:1. Tieteessä monet ovat keksineet samaa teoriaa hyvinkin lähekkäin niin että on syntynyt jopa kilpailua. Esimerkiksi C. Darwin julkaisi teoriansa vasta kun samoja ideoita aiottiin julkaista A. Wallacen toimesta.

Menen pidemmälle. Väitän että kirkkojen ja uskontojen ongelma on siinä että ne ovat kuin teologeja. Ne tekevät statementeja ja sitoutuvat niihin. Ja he eivät tosiasiassa voi tietää näitä. Kun asia nostetaan esiin, huomio yritetään siirtää empiirisen tieteen puutteellisuuteen. Että tiede ei voi todistaa kaikkea. Heidän tulisi ensin todistaa että heidän omat keinonsa tekisivät tämän todistamisen empiiristä tiedettä paremmin. Teologian, uskontojen ja de facto kaikkien kirkkojen ongelma on siinä että jos skientistin ongelma on siinä että tiedetään että tiede ei voi todistaa kaikkea, niin uskonmiesten ongelma on siinä että ei tiedetä selittääkö uskonto yhtään mitään.

Kuitenkin arkijärjessä noudatetaan periaatetta joka saa kunnioitusta akateemisessakin piireissä. Voidaan sanoa että on olemassa asioita jotka uskotaan ja asioita jotka tiedetään. Ja on tärkeää pitää mielessä se, että se mihin ihminen uskoo on jotain jonka pitäisi olla yhteensopiva sen kanssa mitä tiedetään. Ja tämä on nimenomaan relaatio jossa ristiriidattomuus ei riitä. Ei ole rationaalista että asiat ovat toisin päin ; Jos se mitä tiedetään on jotain jonka pitää olla ristiriidaton uskomusten kanssa, ollaan tekemässä muuta kuin älyllistä toimintaa. Siksi onkin ylen vaivaannuttavaa nähdä miten kreationistit sotivat evoluutioteoriaa vastaan selvästi usko pohjanaan. Ja toisaalta on ällistyttävän huvittavaa kuulla William Lane Craigista joka ensin moittii että kreationistit ovat jotain joka tuottaa häpeää älylliselle kristitylle ja joka sen jälkeen saattaa kuluttaa merkittäviä määriä aikaansa siihen että hän selittää miten Maria on voinut synnyttää Jeesuksen ilman seksiä. (Joka on luonnontieteen alueella.) Toki on miellyttävää huomata miten Craigilta löytyy myös lausuntoja joissa tarjotaan tilaa epäillä suhteellisuusteoriaa, teologisin premissein. Puhumattakaan eettisistä puolivolteista silloin kun hän puhuu "hyvistä kansanmurhista". Selvästi tässä mennään uskomus edellä puuhun. Ja tässä mielessä minun silmissäni ero kreationistin ja William Lane Craigin välillä on, jos ei olematon, niin ainakin melkoisen irrelevantti.
1: Ja näin suhtaudun kaikkeen muuhunkin ns. "sofistikoituneeseen teologiaan" ; Joka näyttää teologejen toimia tutkittaessa olevan lähinnä jotain jolla he kehuvat toisiaan. Sofistikoitunut teologi vaikuttaakin usein sellaiselta ihmiseltä joka tiedostaa kuilun uskon ja teologisen korrektiuden välillä. Mutta vetää asian sitten siihen miten "filosofien Jumala" on täysin erilainen kuin se käsite jota uskontokriitikot moittivat. Ja että siksi kaikki tämä kritiikki on irrelevanttia, hölmöä ja idioottien militanttia ateismia. Tämä kuitenkin lähinnä kuvaa sitä miten paisunut ego näillä "sofistikoituneilla tietäjillä" on. Teologinen korrektius koostuu parhaimmillaan siitä että osuvasti kiteytetyt käytännön uskontoon ja vakaumukseen ja Pyhään kirjaan sidotut asiat sitten maalattaan eitiedetyillä premisseistä joita voidaan kutsua dogmeiksi. Pahimmillaan se ei ole edes sitä, jolloin yhteys käytännön uskovien vakaumuksiin etääntyy kun teologi siirtyy saivartelusfääreihinsä. Joita hän kuitenkin samalla pitää "aidompana kristillisyytenä" kuin niiden arjessaan uskontoaan elävien. En ymmärrä miten asian voisi tehdä enää huonommin. Mutta jossain on varmasti palkkaa saava teologi joka on erityisesti koulutettu juuri tähän uusien huononnusten keksimiseen...

Tässä mielessä normaali usko ja sen ilmaisutavat ovat itse asiassa filosofisesti laadukkaampaa, psykologisesti terveempää ja kaikenpuolin muutoinkin kunnioitettavampaa kuin mitä "prot puuhailevat sisäsiittoisissa piireissään". He tietävät mihin uskovat ja mitä tietävät. Ja ymmärtävät että ne eivät ole sama asia. He eivät näin toimiessaan myöskään luo ristiriitaa maailmankuvaansa. Se, että ei tiedä jotain ei tarkoita että käsissä olisi jotain joka falsifioisi oman näkemyksen. Tietämättömyyden tunnustus ei ole aina ignoranssia. Joskus pahempaa tietämättömyyttä on se, että vaatii kaikkeen vastausta ja sitten kun sellaista ei ole niin luo sellaisen, jos ei muuten niin dogmaattisuudella ja ideologisrin varmuudella. Ja sitten leikkii että tämä olisi tietoa eikä uskoa. Ja näin väärien tai uskomusvaraisten kannanottojen luominen naamioidaan tiedon kasvuksi eikä tiedon huonontamiseksi.

Dunning-Kruger -efekti tosin on siitä kiinnostava että siinä vähiten tietävillä on muita ryhmiä suurempi varmuus omasta osaamisestaan. Joka itse asiassa tarkoittaa sitä että psykologisesti aito ja syvälle menevä ignoranssi ei ole tietämättömyyden tunnustamista vaan juuri dogmaattista varmuutta.

Miten puhua fiktiosta järkevästi?

Kun keskustellaan taiteista, puhutaan narraatioista. Ja narraatiolla on sen tyylinen yhteys narraamiseen, että molemmissa puhutaan usein asioista joita ei teknisesti ottaen ole olemassa ja joiden olemassaoloa ei kukaan myöskään oleta. Silti näitä kuvitteellisia maailmoja käsitellään kuin ne olisivat jotenkin loogisesti käsiteltäviä kokonaisuuksia.

Toki moni korostaa että fiktiota käsitellään tulkintana. Mutta jopa tässä kontekstissa jotkut asiat ovat varsin vähän tulkinnanvaraisiai kysymyksiä. Jos kysytään onko "Zelda" -pelisarjan sankari Link vasenkätinen, on siihen ilmiselvästi vain yksi vastaus. (Kyllä on.) Toisin sanoen pelisankari olisi vasenkätinen vaikka hän ei olisikaan olemassa. Hänellä olisi siis attribuutteja ilman olemassaoloa. Samoin tiedämme että Link vaikuttaa sellaisissa paikoissa kuin Hyrule. Linkillä on siis lokaatio vaikka hän ei ole olemassa. Ja mikä pahinta. Hyrule -lokaatiokaan ei ole olemassa. Mutta silti jossain mielessä on ilmiselvää, että Link on siellä!

Josta päästään siihen hyvin vanhaan ongelmaan siitä miten pitäisi käsitellä loogisia väitelauseita jotka koskevat jotain joka ei ole edes olemassa. Miten voimme esittää kannanottoja (tosi/true - epätosi/false)?

Logiikassa on tavattu käyttää Eksistenssikvanttoria (∃). Predikaattilogiikassa kyseessä on logiikkaa koskeva vakio joka vihjaa että on olemassa "ainakin yksi" jotain asiaa. Se esittää että lausumalle riittää jos keskustelun aiheesta löytyy vähintään yksi kappale edustajaa. Itse asiassa on olemassa myös merkki sille että sitä ei ole olemassa (∄). Mutta tämä johtaisi helposti ajattelemaan sitä että jos väittää Linkiä vasenkätiseksi, niin että se ei pitäisi paikkaansa. Joten kenties hedelmällisempää olisi antaa jonkinlainen oma logiikka joka toimii toden ja epätoden tuolla puolen, jonkinlaisessa fantasiamaailmassa (7). Se ikään kuin antaisi luvan puhua epätosista asioista ilman että tällä olisi mitään tekemistä sen kanssa onko kohde todella olemassa. (Ja lisäksi notaatio näyttää sivistyneeltä, koska kuten jokainen tietää, logiikka on älykästä kun siihen liitetään kirjaimien peilikuvia.)

Tämänlaatuinen ratkaisu mahdollistaa itse asiassa hyvin monenlaisten lausumien käyttämisen. Jos esitämme että Harry Potter lähtee Tylypahkaan junalla joka lähtee Lontoon King’s Crossin rautatieaseman laiturilta 9 ¾. ; Jos ajattelemme tätä olemassaolon kautta voitaisiin saada lausuma ∃x[X=Lontoo, Kings Crossin rautatieasema, laituri 9¾] Ja lausuma on epätosi/false. Mutta 7x[X=Lontoo, Kings Crossin rautatieasema, laituri 9¾] onkin tosi/true. Asiaa mutkistaa nimenomaan se, että Lontoo on kuitenkin todellinen paikka ja näin asioita voidaan itse asiassa keskustella hyvinkin tarkasti. Ei synny sellaista tilannetta että Harry Potterin hankkiminen omaksi Lontoon matkaseuraksi olisi mitenkään relevantti kysymys ; Olemassaololla on merkitystä monissa tapauksissa joissa käytetään referenssinä vaikka Lontoota joka on silta toden ja Tylypahkan välillä (monessakin mielessä).

Toki tässä on pienenä ongelmana se, että monet hahmot vierailevat Lontoossa. Mutta ne eivät jaa mitään yhteistä fantasiamaailmaa. Joten kenties pitäisi jollain notaatiolla erottaa toisistaan se, onko kyseessä "Harry Potter" -kirja vai "Sherlock" -televisiosarja. (En halua edes kuvitella maailmaa jossa Uusi Sherlock kohtaa Dr. Whon jotka sitten taistelevat mestaririkollinen Voldemortia vastaan. Toivon että voisin jättää jopa tuon mahdollisuuden ajattelematta. I reject this fantasy and substitute my own.)

Tämä on hyvin intuitiivinen tapa. Ja se on jotain joka varmasti muistuttaa paljolti sitä miten ihmiset keskustelevat fiktiosta. He tietävät että fiktio ei ole totta. Mutta silti fiktiossa luodaan enemmän - tai esimerkiksi Lynchin kohdalla vähemmän - looginen ja koherentti maailma ja näitä voidaan käyttää väitelauseina.

Mutta tässä on mukana pieni koukku. Se nimittäin ohjaa pois klassisesta kaksiarvologiikasta. Nimittäin kun puhutaan fiktiosta, on asioita jotka ovat jotain muutakin kuin tiedettyjä. Jos meillä on fiktionaalinen kuvaaja (7) se sanoo jotakuinkin sitä että "tämän tietyn tarinauniversumin mukaan". Ja tosiasiassa monet asiat ovat jääneet täysin auki. Oliko Sherlock Holmesin isoisovanhemmista yksikään lääkäri? On selvää että tarinan mukaan tätä ei ole kerrottu. Joten olisi luontevaa sanoa että jos väittää että 7x[x=Sherlock Holmesin isoisovanhemmista ainakin yksi oli lääkäri]=epätosi/false. Mutta toisaalta tarina ei kumoa tätä ja sano että lääkäri-isovanhempien määrä on nolla jolloin 7x[x=Sherlock Holmesin isoisovanhemmista yksikään ei ole lääkäri]=epätosi/false. Ja kun tätä kokonaisuutta katsotaan, voidaan huomata että käsissä on ristiriita. On selvää että joko Sherlock Holmesin isovanhemmista ainakin yksi oli lääkäri tai ei ollut. Joten molemmat eivät voi olla "epätosi/false". Tämä ristiriita kannustaa vahvasti kolmiarvologiikan toteuttamiseen tai ainakin kaksiarvoisen logiikan hylkäämiseen.

Kolmiarvologiikka tuntuu intuitiivisesti sopivalta. Sillä jos esimerkiksi puhutaan mitä "Sherlockin" tai "Dr. Whon" vielä ilmestymättömässä tuotantokaudessa tapahtuu, oikea vastaus on todennäköisesti juuri se "ei kumpikaan". ; Joka on astetta enemmän kuin emme tiedä onko tosi vai epätosi. Kolmiarvologiikka ei noudata aivan tätä intuitiivista mallia. Tämä on tärkeä muistutus sillä helposti voisi tulla mieleen että todellisuudessakin on paljon asioita joita ei tiedetä. Niillä voidaan saada aikaan väitelauseita jotka ajautvat samanlaiseen ristiriidanlöytämiseen kuin mitä tein fiktiivisillä kohteilla. Mutta ne ovat hitusen epäanalogisia, sillä jossain mielessä fiktio on jo luotu.

Joka itse asiassa johtaa siihen että maailmassa tosiasiassa on esimerkiksi kirjoja joissa on asioita joihin fiktiopäätelmät on sidottava. Kysymys ei tavallaan perimmiltään ole siitä onko Harry Potter enemmän olemassa kuin Tuomo Hämäläinen. Ja olemassaolo on usein nähty sellaiseksi kenkuksi ilmiöksi että asia joko on olemassa tai ei ole. Olemassaolo nähdään aika usein joko-tai -ilmiöksi. Kysymys ei siis oikeastaan ole edes siitä että minä olisin jotenkin enemmän olemassa kuin Harry Potter. Kysymys on siitä millä tasolla ja missä kontekstissa olemme olemassa. Joku voisi sanoa että fiktio on päässämme. (Sillä siis on lokaatio ja se on olemassa.)

Tämä kaikki mutkikkuus kannustaa minua hylkäämään hauskan työmerkkini, fantasiakvanttorin (7). Ja sen hylkäys toimikoot muistutuksena siitä että logiikka voidaan nähdä pelkästään mekaanisena premissien käsittelynä. Logiikka itsessään ei siis ole kovinaan totuuskeskeinen. Se ei käsittele Totuutta tai Olemassaoloa. Se käsittelee vain sitä ovatko päätelmät koherentteja ja valideja. Eli jos sen premisseistä seuraa johtopäätös, päätelmä on validi. Se, että premissit ovat epätodet on vain garbage in-garbage out. Se onko asia todella olemassa ja tosi on siis eri asia kuin se, että asia on jossain loogisessa maailmassa tosi. Kaikki logiikka puhtaana logiikkana käsittelee fiktioita. Fiktiota joiden kohteet ovat itse asiassa olemassa. Mutta tämän olemassaolon ratkaiseminen ei tavallaan enää ole logiikan tai loogikon hommaa.

Joka tarkoittaa esimerkiksi sitä että ontologiassa pelataan kenties jopa liikaa logiikalla. Samoin kuin maailmankuvan jäsentämisen puhtaasti rationaalisin keinoin nähdään jotenkin tekevän uskomuksesta sellaisen että sitä on kunniakkaampi pitää myös totena. Se toki tekee maailmankuvasta loogisemman, mutta kun logiikan tosi/true ei ole olemassaoloa, ei maailmankuvan uskottavuus ole tällä projektilla mikään välttämättömyys. Empiristit ovat tässä kulmassa vahvemmilla ; He kun miettivät nimenomaan olemassaolemisen tapaa, tai vähintään meille ilmenemisen tapaa. (Harry Potterkin oli olemassa mutta eri tavalla kuin minä.) Ja maailmankuvan järkevyyksiä arvioiden on relevanttia vastata esimerkiksi sellaisiin kysymyksiin kuin että "Onko olemassa Jumalaa "Raamatun" ulkopuolisessa todellisuudessa?"

Tieteellinen maailmankuva ei ole pakettiratkaisu

Viime aikoina on puhuttu paljon vaihtoehtohoidoista. Niiden puolustaminen on tietysti typerää. Mutta niin on osa niiden vastustamisestakin. Tässä ytimessä on ajatus siitä että jos ihminen ei vaikka pidä psyykenlääkkeistä, ja suostuu syömään vain luomuparannusrehuja antibioottien ja särkylääkkeiden sijaan, niin heidän tulisi kieltäytyä myös kirurgiasta. On jopa suoraan kommentoitu että jos vaihtoehtohoitajille kävisikin onnettomuus niin heidän pitäisi pysyä periaatteissaan ja kieltäytyä ensiavusta ja kaikesta mitä konventionaalinen lääketiede kykenee.

Tätä aihepiiriä tukee myös internetmeemi, "Science Should be a Package deal / don't believe in evolution? - bad news friend, were out of antibiotics, internets & airplanes". Henkenä on siis se, että evoluutiokritiikki joutuu hylkäämään tieteen periaatteita ja siksi hänen pitäisi hylätä monia muitakin ajatuksia. Jossain määrin tämä on ymmärrettävää. Sillä tiedemaailmaa kuvaa konsilienssin ja parsimonian kaltaiset kriteerit. Ja jopa klassiset maailmankuvat korostavat koherenssia. Joten muutos yhdessä kohdassa pakottaa muuttamaan asioita jossain muuallakin. Mutta pidän tätä meemiä silti liioiteltuna.

Mutta ajatustapa on silti suosittu. Tämänlaatuisen ajattelun sävyjä on usein liikkeellä ns. lievennettynä. Silloin ollaan esimerkiksi klassikkosarjakuvassa jossa ID:n denialismia mitataan antibioottejen kohdalla. Tässä sävy on oikeansuuntainen ; Kreationistilta kysytään haluaako hän tulla lääkityksi lääkkeellä joka on tehonnut ennen antibioottiresistanttien ominaisuuksien yleistymistä. Jos ei usko evoluutioon, niin tämänlainen ajatus on periaatteessa mahdollinen. Mutta se ei kuitenkaan osu kovin hyvin kovin moneen kreationistiin. He eivät usko makroevoluutioon mutta niin kauan kuin bakteeri pysyy bakteerina he voivat selittää että hyödyllinen mutaatio ei ole "aidosti hyödyllinen". ; Tämä itse asiassa on aivan oikeasti klassista kreationismia. Esimerkiksi Lee Spetner on selittänyt siitä miten evoluutio tuhoaa informaatiota ja kaikki muutokset jotka näyttävät hyödyllisiltä tuhoavat perimmiltään kuitenkin oikeasti informaatiota. Heillä on luokka hyödyllisistä mutaatioista jotka eivät ole evoluutiota koska ne eivät ole CSI, RC tai muuten vaan informatiivisia. Ne eivät siis ole "oikealla tavalla" evoluutiota. Ja näin heillä on ad hoc -peruste kiemurrella ulos epämiellyttävistä havainnoista. Ja tietyssä määrin tämän ei pidä hämmästyttää. Sillä kreationismi on hyvin suurelta osin juuri sitä että generoidaan erilaisia ad hoc -näkemyksiä joilla suojellaan kreationistien tiettyjä perusdogmeja, mielipidesettiä joka tekee kreationisteista kreationismin.

Ja tämä huomio on oikeastaan tärkeä. Sillä sen takana on periaate joka erottaa tieteen ja uskonnon. Usein käytetään sanaa "tiedeuskoinen". Mutta tämän sanan läpi paistaa se, että ei tiedetä mitä tiede edes on. Tämän idiotian kuitenkin ymmärtää kun katsoo miten moni tekee tämänlaisia niputtavia meemejä. He vaikuttavat käyttävän tieteen tämän hetken parhaita tuloksia kuin se olisi uskonto.

Itse asiassa tämänlaiset nettimeemit kertovat siitä että niiden kertojalla on identiteetti ja maailmankuva. Ja he ikään kuin oikeuttavat tämän maailmankuvan pohjalta toimiaan. He ovat hyvää tarkoittavia. Mutta hyvää tarkoittaminen maailmankuvallisuudessa tarkoittaa vain harvoin mitään kovin kannustavaa. Sillä kun sinulla on maailmankuva, ja sen pohjalta määrittelet etiikkaa, mukaan livahtaa helposti kaikenlaista jota ei sitten voikaan perustella hirveän hyvin.

Ja siksi en pidä siitä että esimerkiksi islamilaista terrorismia selitetään vihalla. Se on oikotieratkaisu. Ajatus että negatiivinen tunne tuottaa negatiivisia tuloksia on vahvassa. Kuitenkin asian ymmärtämiseksi pitää tiedostaa että islamilainen joka lentää torniin ei halua tehdä maailmaa pahemmaksi paikaksi vaan paremmaksi paikaksi. Hän uskoo että hän nimenomaan parantaa maailmaa, ja tämä maailmanparannus oikeuttaa ne ikävät seuraukset. (Tämä on selvää jos katsoo lausuntoja joita terroristit sanovat ennen kuin tappavat itsensä. Saisivat toki tappaa itseään minun puolestani lisääkin, tosin ilman sivullisia uhrejaan.)

Itsemurhaterroristi on tässä mielessä utilitaristi. Utilitaristi joka uskoo Pascalin vaakaan, jossa pienikin todennäköisyys ikuisesta paratiisista ja muuta äärettömästä tekee kannattavaksi kaikki äärelliset uhraukset joita ei ikuisesti kestävä fysikaalinen maailma pitää sisällään. (Koska ikuisuus nähdään vain sen ulkopuolella.) He ovat enemmänkin ideologiassaan täysin koherentisti olevia idiootteja joiden kiinnostus ei ole siinä että he selvittäisivät miten maailma toimii vaan siinä miten yliluonnollisen väitetään toimivan.

Ja mitä tarkoittaa se, että tiede on erilainen kuin uskonto?

No ensinnäkin juuri sitä että tiede EI ole pakettiratkaisu. Tiede ei ole myöskään konsensus. Itse asiassa jos katsoo maailmassa olevia valideja ja hyviä vallitsevan norsunluutornitieteen teorioita, niin niitä ei kuvaa läpitunkeva koherenttius. Niitä ei kuvaa mikään niin pömpöösi kuin "ultimaattinen totuus". Se on enemmän kuin Syksy Räsänen tuoreessa haastattelussa. Otsikko esittää "maailmankuvapakettikuvaa" ("Syksy Räsänen tietää, millainen on maailmankaikkeus... Kosmologi Syksy Räsänen tutkii työkseen maailmankaikkeuden rakennetta ja osaa jopa vastata kysymykseen: "mikä on elämän tarkoitus?") joka taas paistaa poissaolollaan itse tekstistä (""Mutta tieteessä monista asioista voi sanoa, että jos ne ovat totta, se olisi valtava läpimurto", Räsänen sanoo vaatimattomasti. Entä uskooko hän olevansa oikeassa? "En usko enkä luule, että tämä on oikea selitys. Mutta se on mahdollinen selitys. Ja vaikka se olisi väärin, täytyy ensin selvittää, että näin on", Räsänen miettii.")

Sam Harris on kuvannut tätä siten että hänestä uskonto on jotain jossa ytimeen nostetaan se että tiedetään ja ollaan varmoja jopa silloin kun ei olla. Ja hän korostaa että tieteellisissä konfrensseissa sen sijaan käytetään hirvittävästi varovaisia termejä. Että oletetaan että yleisössä on fiksumpia. Ja tehdään vastaavia manöövereitä. Sillä tiedemaailmassa ilman nöyryyttä seuraa nöyryytys. Kritiikki kun on pöydällä. Uskonnossa tämänlaista pidetään epäsopuisana ja ylpeilevänä. Siellä uskotaan vahvemmin auktoriteettiin. Siihen että pastori on hyvä koska hän on oppinut mies.

Tiede ei ole pakettiratkaisu. Tai jos on, se on huonoa tiedettä.

Tiede eroaa uskonnosta nimenomaan niin että se ei nimenomaan ole pakettiratkaisu. Sen ideana on juuri falsifioituvuuden periaate ja vastaavat itsekriittisyyskoneistot. Joka tarkoittaa juuri sitä että sinun ei ole pakko hylätä kaikkea jotta voit kritisoida yhtä kohtaa. ; Tieteen perusidea on itse asiassa se, että melko moneen asiaan löytyy vaihtoehtoisia selityksiä. Ja ne ovat keskenään ristiriitaisia. Ja ne ovat silti tiedettä kaikki.

Esimerkiksi jos fyysikko kyseenalaistaa jonkun aerodynaamisen lain, hänen ei oleteta luopuvan lentokoneista vaan antavan selityksen joka selittää vanhat mallit että jotain jota nyt ei tiedetä. Kenties kaavoissa olikin jotain auki. Kenties ilmailutiede voi jatkossa oppia tekemään parempia lentokoneita juuri sen vuoksi että nyt tämä uusi kaava selittääkin asiat paremmin. Tiedemies toki nauretaan pellolle jos hän propellihattuilee jostain maailmankuvista ja uskonnoista sen sijaan että tekisi kokeita ilmalla ja vaikka lentokoneden prototyypeillä.

Ei yksinkertaisesti ole mitään tiedekerettiläisiä. Siinä on vain näkemyksiä joita esitetään metodiikalla. Tai sitten ei esitetä jolloin se on pseudotiedettä. Moni voi nähdä että tämä olisi käsiterunkkausta. Jotain joka on sama asia eri nimellä. Että tiedepoliisi kutsuu kerettiläisiä eri nimellä. Mutta ero on oleellinen.

Tätä voi esittää vatsahaavaa koskevalla teorialla. Aikaisemmin ajateltiin että ihmisen vatsahapot ovat väkeviä. Ihan siksi että ne ovat. Vatsahaava nähtiin siksi jonain jossa ihmisen vatsaa suojaava limakalvo ei rakentunut oikein. Stressi ja jokin muu heikensi tätä ja sitten happo pääsi läpi. Vatsassa ei sen sijaan ajateltu olevan bakteereita. Tämä oli ymmärrettävää koska vatsahapot ovat väkeviä. Sittemmin kuitenkin opittiin että vatsahaava liittyy nimenomaan vatsassa oleviin bakteereihin ja ennen kaikkea niihin kantoihin joita ihmisillä vatsassaan on tai ei ole. Näin vatsahaavaa voitiin hoitaa antibiooteilla. Tätä ennen aiheesta keskusteltiin. Eikä suinkaan esitetty että kun vallitseva teoria on että vatsassa ei ole bakteereita niin jos olet asiasta erimielinen niin sitten sinä et saisi syödä antibiootteja jotka nekin on keksitty lääketieteellä. Tämän jälkeen vanha teoria falsifioitiin ja sen uudelleenlämmittäminen on oikeastaan aivan turhaa. Vanha konsensus heitettiin roskiin tavalla jossa uudelleen henkiin herääminen on äärimmäisen epätodennäköistä.

Ja tämä on se ero. Esimerkiksi kreationistien ongelma on se, että he ovat idiootteja. Ei se, että he ovat kerettiläisiä tai esittävät poikkeavia näkemyksiä tieteestä. Itse asiassa kreationistien sokeus näkyy siinä miten innolla he ovat fiksoituneet maailmankuvan käsitteeseen. Heille kaikessa on kysymys pakettiratkaisuiden välisestä kiistasta. He eivät näe oleellista eroa tieteellisten paradigmojen ja kulttuurisodan välille. Ja tämä johtuu kenties siitä että he eivät ole tekemässä tiedettä vaan puolustamassa omaa mielipidepakettiratkaisuaan. Ja luulevat että kaikki muutkin tekevät näin. He ovat idiootteja. Mutta heidän puolestaan on sanottava se, että aivan liian moni muu ihminen on idiootti sellaisella tavalla että kreationistien "tiedeuskoisia" koskeva perverssi tiedekuva kuvaa heidän tapaansa ajatella ja olla.

Kreationistit eivät tutki. He eivät "löydä bakteereita vatsaontelosta" vaan selittävät siitä miten tämänlaisten tulosten vaatiminen on maailmankuvallista ja että heidän koko juttunsa on se, että tämänlaiseen naturalismiin ei tartuta. Ja sitten he palaavat selittämään sitä miten kaikki on yhtä fucking maailmankuvien pakettiratkaisua.

Uskonto on pakettiratkaisu. Tai jos ei ole, se on huonoa uskontoa.

Uskonto sen sijaan on pakettiratkaisu ja oikeastaan Uskonnon jopa pitäisi olla pakettiratkaisu. Sillä jos uskot että universumi on Jumalan luoma ja uskot Jumalan olevan hyvä. Ja sitten uskot että Jeesus saa viestinsä Jumalalta ja että Jeesus on henkeyttänyt ajatuksia "Raamattuun" niin nimenomaan se mitä pitäisi tämän jälkeen tehdä on rakentaa tästä oppi jossa on nippu asioita jotka tekevät kristityn. Sitä on ikään kuin uskottava kaikki mitä Jeesus on sanonut. Sillä systeemistä tulee kokonaisuus, pakettiratkaisu, josta ei ihanteiden mukaan voi valita mitä vaan osia haluaa milloinkin seurata. Että on otettava kaikki ja tunnustettava että jos kokonaisuutta ei seuraa niin on syntinen.

Siksi uskonnon perusluonne onkin ollut se, että se nimenomaan hakee pysyviä ja ikuisia periaatteita ja yrittää puolustaa niitä. Koska jos se ei ole pakettiratkaisu, se muuttuu jotenkin hölmöksi. Tämä hölmöys näkyy osittain siinä miten uskonnoissa uskotaan objektiiviseen totuuteen joka on sama tänään ja eilen, mutta silti niissä normeissa esiintyy ajatuksia siitä että osa kielloista on vanhanaikaisia. Että ne tapahtuivat eri kulttuurissa ja eri olosuhteissa. Jolloin ne ovatkin kulttuurirelativistisia. Uskonto näyttää hassulta osittain juuri siksi että käytännössä jokainen uskovainen rakentaa pakettiratkaisua ja sitten viuhtoo toisissa kohden käsiään että ei tuota, siihen uskottiin eilen ei tänään enää, asian esiintuominen ei ole enää ajankohtaista. Syynä on tietysti se, että kulttuuri elää ja arvot muuttuvat. Mutta uskonto ei halua luopua nimestä koska nimi on se joka sitoo sen perinteeseen. Ja perinen on tunnetusti ikuisuuden hieman kieroutunut serkku.

Ja koska uskonto on pakettiratkaisu - plus käsienviuhdontaa jossa pakettiratkaisutavasta ei luovuta paitsi hieman epätyydyttävien poikkeuksien kohdalla - sen parissa on todellakin nimenomaan luontevaa ajatella että jos et usko kolmiyhteiseen Jumalaan niin et sitten enää voi oikein olla kristittykään. (Joka on se argumentti jolla Jehovan Todistajia ei lasketa kunnon kristilliseen perinteeseen vaan irrotetaan teologien luokitelmissa hyvin kauas muista kristillisistä suuntauksista. Mikä muuten tarkoittaa sitä että kristinuskossa on kerettiläisiä. Termiä vain halutaan jostain syystä välttää virallisessa uskontopuheessa jossa korostetaan suvaitsevaisuutta ja vastaavia. Kenties siksi että kerettiläisyys vie mielen väkivaltaan. Ja väkivaltaa vääräoppisille ei nykyään harrasteta.) Tästä hyvänä esimerkkinä toimii uskontunnustus. Se on pakettiratkaisu. Dogmilista joka määrittelee mitä kristillisyys tarkoittaa. Ja siinä suositellaan että otetaan koko paketti tai ei kutsuta itseä kristityksi. (Ja jos näin ei tehdä, se jollain tavalla lakkaa olemasta uskontoideologia ja muuttuu epämääräiseksi uskontoinstituutiksi jossa on maksavia jäseniä.) Ja koska opit ja tieto ovat pysyviä, tulee tiedon hallitsijoista enemmän auktoriteetteja. Pastoreilta todellakin kysytään tietoa koska he ovat oppineita miehiä.

Ja tosiasiassa jo se, että näihin vanhatestamentillisiin kohtiin joudutaan reagoimaan kertoo siitä että uskonto nimenomaan on pakettiratkaisu. Sillä jos tieteessä kumotaan vanha teoria, siihen ei tarvitse palata. Koska ei ole mitään Pyhää Kirjaa josta pitäisi luntata että mikä kuuluu pakettiin, ei esimerkiksi flogistonteoria ole mikään tieteilijälle nolo asia johon pitäisi palata reagoimaan. "Raamattuun" sen sijaan on painettu monia jakeita joihin on pakko reagoida koska kristitty nyt kuitenkin kaikesta huolimatta pitää tätä kirjaa arvossa. Käsien heiluttelu tältäosin demonstroi miten reaktiopakko näihin asioihin säilyy. Ja niistä tulee selitysten jälkeenkin lähinnä jotain noloja yksityiskohtia tai sitten epämääräisiä mielipidekysymyksiä. Ei jotain jossa olisi "edistytty-hylätty-jatkettu eteenpäin". Koska kysymys on paketista.

Moni tietysti hakee joustavuutta. Että on jopa väärin että uskonto nähdään jonain joka ei muutu. Mutta jos fundamentalistit ovat dogmaattisia ääliöitä jotka eivät kykene joustamaan niin cherry picking rusinat pullasta -taktiikalla on jotenkin oleellisesti huonoa uskontoa. Tekosyyt ovat tekosyitä. On toki selvää että uskontoinstituutio ja uskontoperinne on kaikkea muuta kuin ikuinen ja pysyvä. Historiatieteellisesti ja sosiologisesti uskonto nykyään eroaa varmasti hirvittävästikin alkuseurakunnan menosta. (Joka on se syy miksi noitavainoista ei pidä välittää liian paljoa; Historia ei ole kristinuskon nykyhetki. Saat puolestani olla erimielinen, sinä noidanpolttelija.) Mutta tämä ajattelutapa onkin sitten tiedettä joka koskee uskontoa. Ei uskontoa. Monella nämä kaksi asiaa menevät sekaisin.
1: Kenties samoista syistä kuin moni sekoittaa sen että Raamattu olisi uskottava kun siinä on nimeltämainittu oikeita historiallisia henkilöitä ja paikkoja. Monen mukaan kristinusko ja juutalaisuus ovat hyviä uskontoja koska niissä viitataan juutalaisten historiaan sen sijaan että viitattaisiin abstrakteihin myyttisiin kertomuksiin joissa ei ole historiankirjoitusydintä. Mutta tosiasiassa kummitusjuttukaan ei muutu todeksi sillä että sen kertoo ensimmäisessä persoonassa ja "minä" -muotoisessa tarinassa. Ero on olemassa.

Moni ajattelee että moderni usko on niin paljon parempaa koska siinä on hylätty jotkut nolot "vanhatestamentilliset totuudet" vaikkapa siitä kenet pitää kivittää ja ketä ei. Toisaalla Vanhan Testamentin oppeja kunnioitetaan silloin kun ne sopivat nykyaikaan. Ja homojen suhtautuminen on sitten jotain joka jakaa mielipiteitä. Tämä joustavuus ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin kriittisyys jossa ollaan valmiita falsifioimaan oppeja. Tai se, että kyseessä ei olisi pakettiratkaisu. Itse asiassa käsienheiluttelu jota moderni uskonto hakee ei tee siitä minun silmissäni pehmeää. Se ei tuhoa törkeästi käyttäytyvää vanhatestamentillista maailmaa. Se mökeltää epämääräisyyksiä ja tuhoaa samalla ajatuksen siitä mitä uskonto on. Toki ymmärrän että tässä yritetään vaikuttaa lempeiltä, eettisiltä ja asioita monelta kantilta katsovia. Mutta kun huomaa että se luopuu uskonnon perusasioista mutta ei muutu tieteeksi, se ei näytä kunnioitettavalta vaan hölmöltä. Itse asiassa vielä hölmömmältä kuin se kreationistien systeemi.

Eli

Usein selitetään että tiede ja usko eivät ole ristiriidassa. Ne itse asiassa harvemmin ovat. Tiede on sen sijaan usein ristiriidassa maailmankuvien kanssa. Ja uskonnollinen maailmankuva on tässä yksi maailmankuva jonka kanssa voidaan olla. Järjestäytynyt oppikokonaisuus joka ei kerro maailmasta ei pidä sisällään soveltamista. Itse asiassa jos uskonto (a) Kertoo universumin synnystä se tekee kannanoton joka voi päätyä olemaan falsifioitunut teoria. (b) Tai esittää toimintaohjeita siitä miten pitää käyttäytyä ja samalla paljastaa mitkä lopputulokset ovat toivottavia ja eivät ole se esittää syy-seuraussuhteita jotka voidaan testata. Jos lopputulos ei seuraa ohjeista, yhteys kumoutuu maailmassa olevan tieteellisen luonteen kautta. Ja se voi päätyä falsifioiduksi teoriaksi vaikka se onkin jollain tavalla vahvasti etiikkaa.

Sellainen uskonto joka ei voisi olla ristiriidassa tieteen kanssa olisi tyhjä. Sen mukaan ei ymmärtäisi maailmaa ja sen mukaan ei voisi toimia maailmassa. Usko ei ole ristiriidassa tieteen kanssa. Mutta uskonopit sitten. Voi pojat että ne paitsi voivat olla niin myös useimmiten nimenomaan ovatkin.

Kuitenkin on väärin sanoa että tiede olisi maailmankuva. Se ei ole samanlainen kuin uskonto. Tieteellinen maailmankuva on kuitenkin se, jonka varassa joudumme menemään väkisinkin esimerkiksi arvokeskustelussa. Ja tämä on itse asiassa hyvin vapausasteinen. Moni saattaa ajatella että nuoren maan kreationistit eivät olisi tieteellisen maailmankuvan kannattajia. Ihan siksi että heidän maailmankuvansa on pakettiratkaisu. Pakettiratkaisu jossa joudutaan heittämään alkuaineiden atomien ominaisuudetkin helvettiin koska muutoin radiohiiliajoitusargumentit muuttuisivat roskaksi. Pakettiratkaisu jossa evoluution lisäksi joudutaan ottamaan kantaa hyvin laajakirjoisesti erilaisiin aiheisiin jotta kokonaisuus olisi mahdollinen. Kuitenkin heidän maailmankuvansa on yleensä jossain määrin tiedettä arvostava. Jopa enemmän kuin monilla "ei evidentialisteilla" jotka ovat niin humanistisia että voivat halveksua luonnontieteitä kylminä ja kovina. He ovat usein insinöörejä. Ja tätä kautta heillä on jonkinlainen suhde soveltaviin luonnontieteisiin. Joten heidän maailmankuvansa on pikkuriikkisen tieteellisen maailmankuvan mukainen. Ja tieteellisyys ja uskottavuus ja arvostettavuus riippuu siksi hyvin vahvasti siitä mistä aiheesta he puhuvat.

Kreationismi ei toki muutu uskottavaksi. Se ei ole kerettiläistä tiedettä vaan paskasti tehtyä eiedistyvää ja eitutkivaa tiedettä. Sen tutkimusohjelma ei ponnistele eteenpäin. Se ei tee tutkimuslöytöjä. Se ei ole paskaa siksi että se eroaa tieteen konsensuksesta. Vaan siitä että sitä ei tehdä hyvin vaan sitä tehdään päin persettä. Ja itse asiassa se on uskontoa siksi että sitä tehdään niin päin persettä sen takia että kaiken takana on laaja mielipidesetti joka otetaan pakettiratkaisuna. Ja jos yhdestä osasta luopuu niin on evoltuionsitisatanistikommunistimädättäjä ja muutenkin kerettiläinen. (Minkä William Dembski paljasti nostaessaan esiin kysymyksen Nooan tulvan historialisuudesta. Hän kohtasi kovaa savustusta koska ajatteli että kenties Nooan tulva ei olisikaan historialinen tapahtuma. Virallisesti ID ei ota kantaa tälläisiin mutta käytännössä ottaa.)