Hämmentävä sosiaalinen räjähdys

Minulla on viime aikoina tapahtunut eräänlainen sosiaalinen räjähdys. Tarkalleen ottaen olen viettänyt ihmisten kanssa aikaa muutamia kymmeniä tunteja. Tämä on hyvin poikkeuksellista ; On aivan tavallista että minulla käy vieraita 1-2 kertaa vuodessa. Ja käyn tämän päälle ulkona jonkin 3-4 kertaa. Tämä tarkoittaa keskimäärin yhtä sosiaalista aktiviteettia per kaksi kuukautta.

Nyt olen toisin sanoen käyttänyt viimeisen puolentoista kuukauden aikana sosiaalista aikaa enemmän kuin monena vuotena yhteensä. Ja tämä ei ole ollut sellaista aikaa jossa yhdistävänä elementtinä on jokin toiminta ; Esimerkiksi kun miekkailen on siellä muita. Ja periaatteessa olen siellä ystävällinen tai sellaiseen pyrkivä. Ja tämä on jonkinlaista sosiaalisuutta.

Yhtenä syynä on varmasti se, että olen sen verran kehittynyt että nykyään toleranssini halaamisille ja muulle koskettamiselle on parantunut huomattavasti. Ja näin ollen tilanne on toiminut Annan kanssa ; Olemme toki tunteneet jo 24 vuoden ajalta, ja välimme ovat olleet aina hyvät. Mutta aiemmin olen ollut varautuneempi joten tämänlaisia ei ole tapahtunut. ; Toisaalta työttömäksi jääminen pakotti pysähtymään. Ennen olin kipittänyt eteenpäin kun ei ole voinut pysähtyä. Työttömänä oli pakko opetella aivan uusia taitoja. Sellaisia joita en ollut koskaan tarvinnut. (Parasta tietenkin on se, että tämä tyhjänpanttina oleminenkin on nyt ohi. Opin kuitenkin sen että voin pysähtyä eikä minun ole pakko kipittää.)

Hän on kuunnellut minun juttujani melkomoisia määriä. Ja kuitenkin hän harrastaa peilaamista (mirroring), joka vihjaa siihen että hän on mukavuusalueellaan. (Peilaaminen ei tarkoita sitä että ilmeillään peilin edessä, vaan jossa toisen elehdintä "otetaan matkintaan" ja sitä mukaillaan.) Edes minun sisareni eivät peilaa minua. On oikeastaan hämmentävää että joku haluaa ottaa osaa dialogiin kanssani. (Etenkin kun joskus menee pahasti monologien puolelle.)

Minusta piristävintä tässä on ollut se, että kotona ei olla mustasukkaisia. Ja tässä ei ole mitään "funny businessia". Joidenkin ihmisten kanssa joudun laskemaan viestejä ja päiviä. Kun ei tarvitse koko ajan pelätä että alkaisi jokin seksuaalinen jännite, ei vaadita tasapainoilua. Kaikki on hirveän vapaata.

Emme juuri koskaan molemmat maksa omia syömisiämme, mutta maksamme ristiin niin että perässä ei pysy. Ja näin mitään velkasuhteita ei synny. (Asiaa vaikeuttaa sekin että syön hänen ruokiaan.) En minä oikeasti ole tämänlainen. Tai siis nyt olen.

"Salapetollinen mies"

Iltapäivälehdissä on hyvin usein erilaisia seksuaalisuus-parisuhdeteemaisia artikkeleita. Itse asiassa iltapäivälehtien sisältöluetteloa kannattaa lähestyä paranormaaleihin uskomisen psykologiaan perehtyneen Richard Wisemanin kuvaamilla teemoilla. Kun Wiseman kuvaa sitä mitä aiheita ja teemoja toimiva tarotennustaja kalastelee asiakkaistaan, luettelot rakauselämästä ja työelämästä mukailevat hyvin vahvasti näiden lehtien sisällysluetteloja. Vaikka tietenkin lehdet kuvaavat tuoreita tapahtumia tai "ovat ajassa kiinni", mutta eivät esitä kertovansa tulevaisuuden tapahtumia.

Modernissa maailmassa naisilla on oikeuksia. Itse asiassa jopa "vanhoillisissa" näkemyksissä. Ja tähän liittyen naisnäkökulma on hyvin suosittu. Tästä hyvän esimerkin saa Iltalehden tekstistä "5 tapaa, joilla mies pettää tietämättään". Listan mukaan minä olen sarjapetturi. ; Listan piirteet ovat "Kerrot parisuhteen ongelmista toiselle naiselle", "Seuraat exän Facebook-sivua", "Ostat juoman toiselle naiselle", "Viet vieraan tärkeään paikkaan".

Toki ymmärrän jos parisuhdeasioissa pahastuu jos valittaa ongelmista joillekuille. Mutta minä toisaalta valitan monenlaisista asioista silloin kun ne ovat ajankohtaisia. Enkä hirveästi mieti ihmisten sukupuolia. Toisaalta on toki ymmärrettävä että on eri asia stalkeroida facebooksivuja kuin olla normaalisti "ystävälistalla". Ja omat välini eksiini ovat suoraan sanoen yleisesti ottaen kohtuu hyviä. Olen toisaalta myös kohtuu avokätinen sille päälle tullessani (ja niinä harvoina hetkinä kun minulla on rahaa) enkä tuolloinkaan mieti sukupuolta. Enkä ymmärrä miksi kenenkään kanssa pitäisi erikseen mennä ikäviin paikkoihin.

Tässä tekstissä tietenkin korostuu se, että pettäminen määritellään naisnäkökulmasta ja vain näkökulmasta. Eikä edes minkä tahansalaatuisen naisen näkökulmasta. Esimerkiksi oman puolisoni naisnäkökulmaa nämä esimerkit eivät edusta. Tasa-arvoisessa maailmassa molempien kokemuksella on väliä. Mutta jostain syystä on monista "vapautunutta" että mustasukkaisuudentunteen värittämät tulkinnat ovat objektiivinen asialista, kunhan näkökulma vaan on naisnäkökulma. Miesnäkökulmasta vastaava kaunaisuus olisi pikkumaista sovinistin naisen kahlintaa, vahdintaa ja autonomian kieltämistä. Mutta minä en kai voi sanoa mitään koska olen pettäjämies, väärää sukupuolta ja vastaavaa.

Vaimoon luottamisesta - ja siitä miten minusta saisi teistin.

Ray Comfort on hyvin erikoinen kristitty. Hänellä on eräänä valttikorttinaan argumentti josta häntä ei tunneta kovin hyvin. Sitä voisi kutsua "vaimoargumentiksi". Tässä hän kysyy ateistilta että "Do you have faith in your wife?" Ja tuo on sitten se voitto. Argumentti kokonaisuutenaan on tuossa. Retoriseen kysymykseen muotoiltu vittuilu on siitä erikoinen, että Comfort tuntuu luottavan siihen hyvinkin lujasti.

Ideana on tietenkin korostaa, että ihmisellä on "faith" ties mihin. Ja sitten uskontokin olisi fiksu asia. On kuitenkin hyvin vaikeaa nähdä mikä tässä argumentissa on hyvää. Kykenen, melko lailla lonkalta, heittämään muutamia hyvin oleellisia puutteita.
1: Comfort on itse asiassa tässä sanavalinnassa maksimaalisen hölmö. Sillä jos hän käyttäisi tässä sanaa "belief" se sentään viittaisi siihen että uskon tueksi olisi jotain. Faith on nimenomaan sokeaa uskoa ilman todisteita. Tosiasiassa ihmiset kuitenkin luottavat puolisoihinsa kaikkea muuta kuin ilman todisteita. Tai en tiedä mennäänkö Comfortin kotipiireissä siveästi naimisiin Las Vegasissa pikaisissa Elvis -häissä tuntematta edes siipan etunimeä. Suurin osa luottamuksesta ja mustasukkaisuudesta rakentuu evidenssin varaan.
2: Argumentin voisi kenties hyvällä tahdolla nähdä "et voi lukea ajatuksia" -tyylisenä versiona. Joka on melko heikko argumentti koska tosiasiassa sen peruspremissit ovat nimenomaan sellaisia että ateistilla ei ole oikein mitään syitä hyväksyä niitä.
3: Mutta Comfort sekoilee melko pahasti ja syvemmällä tasolla. Jos minulta kysytään "Do you have faith in God?" hän itse asiassa kysyy että uskonko että Jumala on olemassa. Sen sijaan vaimon kohdalla kysymys ei ole olemassaolokysymyksestä vaan siitä paneeko hän vieraita miehiä. Ihmisillä on melko hyvä evidenssi sekä naisen että avioliittotodistuksen olemassaolosta.
4: Ja siltikin, vaikka kaikki ylläoleva pitäisi paikkaansa, niin avioeroprosentit ovat melko suuria. Samoin kuin on tiedossa että syrjähyppyjä tapahtuu, peräti melko usein. Mikä viittaa siihen että tosiasiassa aika moni ihminen luottaa vaimoonsa vaikka se on todisteiden viitatessa epätosi uskomus. Uskomus siis olisi nähtävissä irrationaalisena. Ja tätä kautta sama voitaisiin laajentaa myös Jumalauskoon.

Tämä oikeastaan kategorisoikin sen, mikä uskonnon kohdalla usein on vialla. Apologetiikka on enemmänkin kokoelma temppuja. Monet niistä ovat retorisia. Älyllisimmätkin niistä ovat "voi olla" -tarinoita joissa ei todisteta Jumalaa ja anneta tälle evidenssiä vaan sen sijaan selitetään miten Jumala ei ole tosiasioiden vastainen. Ja sitten ensin oletetaan Jumala ja selitetään miten tosiasiat voidaan sovittaa tähän. Ja kun Jumalaa ei koeteta falsifioida, nämä rakentavat erilaisia argumentteja joiden premissit ovat enemmän tai vähemmän yhdentekeviä asian lopullisen ratkaisemisen kannalta.

Kenties uskovaisten pitäisikin tehdä se mikä heidän pitäisi. Eli se sama mitä ihmiset tekevät vaimojensa kanssa. Ei pidä vain puhua vaimosta vaan tuoda tämä joskus näytille. Kaikkivaltiaalta voisi luulla liikenevän aikaa muutamalle sanalle ja kenties parille demonstroivalle ihmeelle. Ei tiedettäkään tehdä nojatuolissa argumentoiden. Ja jopa vaimo joutuu näyttämään luonteensa tarjoamalla tekojensa kautta evidenssiä itsestään. Kaiken on joutunut tekemään jotta tietäisit ensin että hän on olemassa ja sen jälkeen saanut jopa aavistuksen siitä minkälainen hän on ominaisuuksiltaan, muun muassa luotettavuudeltaan. Poikamies ei voi istua nojatuolissa ja määritellä itselleen vaimoa. Teologit ja apologeetikot taas eivät tunnu oikein muuta tekevänkään.

Ne uskovat jotka tätä tietä väistävät joutuvat tunnustamaan että Comfortin vaimoargumentissa on vielä yksi puute. Koko lähtökohta siitä että uskolla Jumalaan ja vaimoon olisi analoginen yhteys. Jos Jumalaa ei voi tuoda evidenssiksi, ei ole enää mitään metodista yhteyttä jolla naureskella.

---

Määrittelen että pihalla oleva mutakuoppa on agnostikkovaltio. Määrittelen että olen sen asukas. Määrittelen että olen nainen. Määrittelen että edessäni oleva pölypallero on lihaksi tullut Jumala Kristus. Määrittelen että nenästäni valuva räkä on juridisesti avioliittotodistus. Kykenen havaitsemaan agnostikkovaltion, itseni, pölypalleron ja rään. Olen siis Kristuksen morsian. Voisin määritellä itseni mieheksi tai Jeesuksen naiseksi, mutta en siedä homoliittoja enkä naista johdossa.

Endless possibilititties

Ylenmääräinen määrä
eroottista aineistoa.
Ei koskaan aiemmin kokeiltu
yhtään missään kulttuurissa,
niinkuin koskaan ikinä.

Olen viime päivinä osallistunut keskusteluun joka käsitteli pornon haitallisuutta. Eräs osallistuja otti tässä esiin evoluutiopsykologisen argumentin joka on sidottavissa ekologiseen loukkuun. Argumentin ydin oli siinä että ihmiset ovat kehittyneet erilaisissa olosuhteissa. Ja että porno on vaarallinen kokeilu koska se hämää miesten seksiin virittyneitä aivoja. Ja että ennen ei ole ollut tarjolla niin helposti niin kaikenlaisia seksuaalisia kuvia ja skenaarioita. Ja koska emme ole sopeutuneet tähän erikoislaatuiseen tilaan, niin pornografia on itse asiassa vaarallinen kokeilu.

Näkökulma oli hieman hätkähdyttävä koska melko usein evoluutiopsykologit lähinnä selittävät miksi miehet ovat kiinnostuneita pornokuvien katsomisesta sen sijaan, että jonottaisivat spermapankkiin. Vaikka jälkimmäinen kasvattaisi kelpoisuutta niin ihmisen historiassa valtaosa ajasta miesten lisääntyminen on korreloinut alastomien naisten näkemiseen ja naisruumiista kiihottuminen on siksi ikään kuin "syväohjelmoitunutta".

Argumentin kanssa erimielisyys on tavallaan hyvin helppoa. Se nimittäin vaatii vain sen, että otetaan argumentin esittäjän kanssa yhteinen evoluutiopsykologian hyväksyvä näkökanta. Ja sitten sen jälkeen ekologisen loukun ajatus otetaan vakavasti.

Tosiasiassa teknologia on muuttanut elämässämme kaikkea. Jo kirjojen keksiminen oli aikanaan luonnoton kokeilu, joka sopeutti ihmisiä tilaan jossa muistamista voitiin ulkoistaa. Ja koska ihminen ei ollut sopeutunut tähän niin kyseessä oli vaarallinen kokeilu. Sama henki itse asiassa osuu joka ikiseen innovaatioon. Ja kyllä. Se tarkoittaa sitä että usein kun teknologia vastaa johonkin ongelmaan, se myös luo uuden tilalle. Esimerkiksi jos nälänhätäongelmaa korjataan voidaan saada ylensyöntiä. Kun nälkävuosia on saatu peitettyä on tilalle tullut diabetes. Eikä tähän voi sanoa muuta kuin "hikipedian" "keskiajan" henkeen, että "Arvasit oikein – tästä kaikesta saamme kiittää keskiaikaa. Vai näetkö kirveskuolemaa enää vuoden 2014 kuolinsyyluettelossa? Et. Aivan, älä enää mollaa keskiaikaa! Ikinä. Entäpä syöpä? Näetkö sitä vuonna 893? Et. Siitäs sait, senkin modernismin lellikkilapsi." Me kaikki kuolemme, joten jossain määrin kaikki elämää ja kuolemaa jossain määrin koskevat kysymykset latistuvat tilastojen painottamiseksi.

Kuitenkin huomio keskittyy varsin valikoivasti siihen mitä pelätään ja mitä ei. Tämä johtuu evoluutiopsykologisen näkökulman mukaan siitä että ihmiset ovat sopeutuneet menneisiin olosuhteisiin. On varsin helppoa esittää että pornoon liitetyt problematisoinnit ovat nekin todennäköisesti ekologinen loukku. Niissä alastoman naisen valokuva koetaan alastomaksi naiseksi paitsi pornorunkkaajan myös pornorunkkaamisen moralisoijan kesken. Voidaankin nähdä että moralisointi on ollut järkevää silloin kun joku on tuijottanut naisia salaa puskasta. ; Asiaa voi valottaa vaikka seuraavan esimerkin kautta. Naisen toisia naisia kohtaan kokema mustasukkaisuus on evolutiivisesti järkevää jos mies siirtää siittiöitään jonkun toisen naisen vaginaan silloin "kun kuu on täysi ja muna kypsä". Sillä ihmislapset vaativat paljon hoivaa ja tämä sitoo miehen resursseja ja ne ovat pois naisen omilta lapsilta. Sen sijaan ei ole järkevää olla mustasukkainen kuvalle. ; Mutta koska pornokuvia ei ole ennen ollut, ihmiset eivät ole järkeviä vaan mielen skeemat sotkeutuvat. Pornomoralismi on hyvinkin helposti ymmärrettävissä evoluutiopsykologiseksi ekologiseksi loukuksi.

Eli väittäisin että kaikesta uniikkiudestaan huolimatta tämäkin argumentti latistuu varsin keskinkertaiseksi moralismiksi.

Evolutiivinen mysteeri ; Miksi naisilla on rinnat? (Katso kuvat!)

Jos lähestymme kysymystä siitä miksi naisilla on rinnat, ensimmäinen reaktio voi olla se, että vastaamme "koska evoluutio". Tämä on tietysti tervehenkinen lähtökohta, mutta se ei itse asiassa pidä sisällään selitysmallia. Evoluutio -sana muuttuu merkitykselliseksi vasta kontekstoiden. Ja tämän jälkeen arkiset selitysteoriat tiivistyvät kahteen päätyyppiin:

1: Funktionalistisessa lähestymisessä korostetaan, että naisilla on rinnat, koska he ruokkivat lapsia. Imetyksen hyödyt K -strategiaisella ihmisellä on helppo ymmärtää. Nisäkäs on by definition eläinryhmä joka imettää jälkeläisiään. Joten naisilla on rinnat täsmälleen samasta syystä miksi muutkin nisäkkäät imettävät. Jälkeläiset elävät hyvin kun niitä ruokitaan. Ja K -strategiassa jälkeläisiin panostetaan, ja aluksi avuttomat poikaset eivät tule toimeen ilman hoivaa. Se, miksi miehillä ei ole rintoja selittyy kätevästi, koska oogamian mukaan lisääntyminen ei ole symmetristä. Naiset panostavat enemmän jälkeläiseensä. Ja toisaalta äitiys on varmaa, mutta isyys on epävarmaa.

2: Seksikkyyttä korostavassa lähestymistavassa taas vedotaan siihen että miehet kokevat rinnat seksikkäinä, joten isorintaiset naiset ovat yleistyneet. Tämä on toki siitä mielekäs selitysmalli, että se korostaa että ihmiset ovat sarja-avioitujia tai jopa yksiavioisia. Ja sen vuoksi miehet eivät nai kaikkea mikä liikkuu, joka taas pakottaa valikoimaan ja kohdistaa seksuaalivalintaa myös naisiin. Näin naisille voisi syntyä riikikukon pyrstöön viittaava rintavarustus josta muutoin voisi olla kiusaa ja vaivaa ja niskasärkyä.

Ongelmia.

Valitettavasti nämä selitykset ovat oikeita, mutta vain puoliksi oikeita.
1: Funktionaalisen selityksen aukko on siinä, että se selittää rinnat, mutta ei miksi ne ovat aina. Hyvin monella muulla eläimellä rinnat ovat poikimisen jälkeen suuret koska niiden tarkoitus on tarjota ravintoa. Muuna aikana niiden koko kutistuu. Näin ollen ruokintafunktio selittää kyllä miksi naisilla on rinnat, mutta ei sitä miksi ne nimenomaan pullottavat aina.
2: Seksuaalivalintaan vetoamisen ongelma on siinä, että pitäisi tietää miksi ne ovat seksuaalivalinnan kohde. Ja tässä kohden rinnoilla on itse asiassa suuri ongelma ylitettäväksi ; On ymmärrettävää että simpanssiurokset kiihottuvat peräpään muutoksista. Naaraiden ovuloinnin merkit ovat ratkaisevia. Tällöin seksuaalivalinta voi suosia selviä merkkejä ja niiden tunnistamista. Mutta rinnat ovat hyvin erilaiset. Kun lähtötilana on se, että rinnat paisuvat kun on jälkeläisiä, edessä on hyvinkin voimakas ongelma. Nimittäin se, että jos naaras/nainen imettää, se on sitoutunut jonkun muun poikaseen/lapseen. Ja ihmisillä imettäminen on myös "ehkäisykeino", eli nainen tulee vaikeammin raskaaksi. Tämän pitäisi tarkoittaa että rinnat nimenomaan olisivat turn off. Miesten ei kaiken järjen mukaan pitäisi kiinnostua rinnoista, vaan nimenomaan lattarintaisuus innostaisi heitä syvästi. Which is not the case. Joten selitysmallissa on ongelma.

Ongelmien ratkaisu päivityksillä

Tietenkin selitysten halutaan olevan parempia kuin "sinne päin" joten malleja on täydennetty.

1: Funktionaalisessa näkökulmassa voidaan esimerkiksi viitata siihen että rinnat ovat ravintovarasto, joka osoittaa että kyseinen nainen on hyvä keräämään hedelmiä, tai hyvä käyttämään ravintoa. Tämän näkemyksen pienenä heikkoutena on se, että se ei selitä sitä miksi miehillä ei ole rintoja. Mutta toisaalta oogamiaan liittyvät piirteet voivat johtaa siihen että nimenomaan naisen rasvakerros takaa sen että energiaa riittää raskauteen ja että hengissä selviämisen mahdollisuudet imetyksen aikana ovat paremmat. Joten teoria ei varmasti ole täysin ansioton. ; Itse asiassa tätä teoriaa vahvistaa vielä sekin, että metsästäjä-keräilijän elämäntavassa näyttää olevan niin että miehet metsästävät ja naiset keräilevät. Metsästyksessä suuret rinnat ovat enemmän tiellä. Tosin tässä voi olla kysymys siitä että syy-seuraussuhteet ovatkin toisin päin. Eli naiset eivät metsästä koska naisilla on rinnat jotka ovat ikävästi tiellä. Ja nämä piirteet ovatkin voineet ruokkia toisiaan.
     1.1: Boguslaw Pawlowski on kuvannut teoriaa jossa korostetaan nimenomaan rintojen ravintovarastoluonnetta. Rasva onkin hyvä keino tallettaa energiaa ja vararasvaa. Hän korostaa että rasva liittyy estrogeeniin, joten jo tämäkin on voinut kasvattaa sukupuolten välistä eroa, ikään kuin epäadaptiivisena sivutuotteena. Rasva voisi hyödyttää miehiä, mutta estrogeeni häiritsisi muutoin metsästystä ja taistelua. Miehien täytyi yksinkertaisesti olla lihaksikkaampia. Naiset luonnollisesti myös vaativat tietyn määrän rasvaa ylipäätään voidakseen tulla raskaaksi. Miehillä vastaavia ongelmia ei ole. Miehen tarvitsee olla vain sen verran kunnossa että kykenee ejakuloimaan. Pawlowskin teoriaa on moitittu siitä että hormoneilla ei tosiasiassa ole välttämättä mitään sidottua ominaisuutta. Vaan usein menee niin että jos jokin piirre hyödyttää yhtä sukupuolta mutta haittaa toista, se yleistyy jos se saadaan sidottua sukupuolihormoneihin. (Tämä liittyy erityisesti seksuaalisesti antagonistisiin piirteisiin, jotka taas ovat usein juuri hurmaamiseen liittyviä rakenteita ja hurmaamiskyvyn sietokyvyn kasvattamista.)

2: Seksuaalivalintaa korostavassa mallissa taas on otettu esille Fisherin ajatukset. (Tarkalleen ottaen ns. "run-away -selection") Siinä korostetaan että seksuaalivalinta ei oikeasti välitä pelkästään jälkeläisestä. Itse asiassa mistä tahansa piirteestä voi tulla seksuaalisesti oleellinen piirre, kunhan se vain on olemassa. Tästä malliesimerkkinä on nimenomaan riikinkukon pyrstö josta on elämässä riesaa, vaaraa ja haittaa koiraalle. Joka osoittaa että se on niin mainio että selviää hengissä tästä huolimatta. Sen jälkeen kun signaaliusluonne on kerran syntynyt, on jokaisen naaraan intressinä etsiä suuripyrstöisin koiras. Sillä evolutiivisesti on hyvin hyödyllistä jos jälkeläiset ovat "seksikkäitä koiraita". Koska seksuaalivalinta riikinkukoilla on naaraan koiraaseen kohdistamaa, ja olen jo aiemmin korostanut sitä että ihmisillä molemmat sukupuolet valikoivat, ei ole ollenkaan mahdotonta että naisten rinnat olisivat tämänlainen piirre. Ainakin niistä on monille naisille kiusaa kuten niskasärkyä. Ja miehet nauttivat rinnoista koska on evolutiivisesti kätevää jos jälkeläiset ovat seksikkäitä tyttäriä. ;
     2.1: Geoffrey Miller on listannut "The Mating Mind" -teoksessaan miten seksuaalivalinta on rintojen kohdalla hyvin uskottava syy. Sillä seksuaalivalinta näkyy piirteissä tietyllä tavalla. Seksuaalivalinnan kautta syntyneitä piirteitä kuvaavat hyvin usein seuraavat piirteet (a) Ne liioittelevat sukupuolten välisiä eroja. (b) Ne eivät ole rakenteellisesti oleellisesti elintoimintoja muuttavia, eivätkä siksi näy esimerkiksi luurangossa (c) niiden välillä on hyvin suurta variaatiota yksilöiden välillä (d) ne suurenevat ja tulevat vahvasti esiin puberteetissa (e) seksuaalinen kiihotus liittyy niiden käyttöön ja esimerkiksi kosketteluun. Miller korostaa lisäksi kulttuurisia puolia, kuten sitä että rinnat näyttävät liittyvän seksuaaliseen väkivaltaan. Ja hyvin monissa kulttuureissa rinnat on muutoinkin erotisoitu, esimerkiksi seksuaalisuuteen liitetyillä jumalattarilla. Miller korostaa myös, että rintojen rasvakerros itse asiassa haittaa imetystä ja imetyksen alkuvaiheissa rinnat muuntuvat pikku hiljaa, koska naisilla kuluu aikaa siihen että "koristeellisesta" rasvasta päästään eroon ja rinnat saadaan muotoiltua paremmin imetystoimintaan.

Laatikon ulkopuolella on kuitenkin tilaa.

Jared Diamondin "Why sex is fun" käsittelee kuitenkin mielenkiintoista asiaa. Nimittäin sitä miten ihminen on yksiavioinen, ja miten tämä liittyy siihen että naisilla on piilo-ovulaatio. Tämä johtaa yksiavioisuuteen, koska muutoin kävisi helposti kuten simpansseilla. Koiraat antavat mielellään lahjoja naaraalle jolla on ovulaation merkkejä, mutta kiinnostus muulloin on vähäisempää. Samoin koiraiden mustasukkaisuus olisi järkevää harrastaa vain ovulaation aikoina. Muulloinhan ajan voisi käyttää paremmin vaikka muiden naisien vikittelyyn. (Naaraan sen sijaan kannattaa olla mustasukkainen koko ajan, koska mies voi joutua työlääseen jälkeläisenhoitamiseen jossa hoidetaan jonkun toisen jälkeläistä kuin omaa.) Ovulaatioajan piilottamisella voidaan taata se, että mies osoittaa kiinnostusta koko ajan, ja on toisaalta myös mustasukkainen koko ajan. ; Ja tässä vaiheessa rintojen muoto saadaan sovitettua varsin tehokkaasti tähän. Naisten kannattaa evolutiivisesti piilottaa hedelmällisyyteen liittyviä piirteitään samoista syistä. Ovulaatio ja rinnat, samaa maailmaa.
1: Tämä malli viehättää itseäni. Se lähtee riittävän kaukaa. Muissa malleissa ongelmana on se, että ne toimivat vasta jonkin asteen jälkeen. Fisherin malli toimii erinomaisesti heti kun rinnat ovat seksuaalisesti kiinnostavia. Mutta se ei selitä miksi tämä piirre on alkanut olemaan sellainen.

Alister Hardyn vesiapinahypoteesiin liitetyssä näkemyksessä ajateltiin että ihmiset olisivat kehittyneet rantaelämässä. Siksi turkki olisi kadonnut, rasvakerros, kyky hallita hengitystä tahdonalaisesti ja muut vastaavat piirteet jotka muistuttavat monien vesieläinten vastaavaa piirteitä. (Ja niin edes päin.) Siinä ajateltiin myös, että rinnat olivat muodoltaan samanlaiset kuin takamus. Eli simpanssikoiraille syntynyt halu kiinnittää huomiota takapäähän olisi manipuloitu rintoihin.
1: Tämä teoria on monista kuitenkin epäonnistunut kuriositeetti, enkä itsekään kykene oikein ottamaan sitä vakavasti. Ennen tähän uskottiin vakavammin, mutta nyt sen suosio näyttää hiipuneen varsin voimakkaasti. (Mitä pidän hyvänä asiana. Teoria on vähän hassu.

Loppukaneetti

Luultavasti rintojen kohdalla onkin kysymys monesta tekijästä. On tavallaan väärin olettaa että vain yksi elementti olisi oikea selitys jossa muut olisivat sitten vääriä. Se, että käsillämme voi heittää keihästä ei ole jotain joka olisi selitys sille että kyky kantaa esineitä tai askarrella työkaluja olisivat yhtään vähemmän oleellisia syitä sille miksi meillä on tämän tietyn laiset kädet. Silti, kaiken kaikkiaan on jännittävää, että naisten rinnat ovat jossain määrin mysteeri evoluutiolle. Se ei toki ole sellainen ongelma jolle ei jotenkin voisi olla evolutiivisesti mitään ratkaisua. Selvästi evoluutiolla saadaan otetta ongelmaan, joka vihjaa että loputkin on selvitettävissä. Erikoista on, että vaikka moni pitää asiaa helppona ja vastaavat intuitiivisesti heti, se on kuitenkin hyvin vaikea kysymys. Osittaisten vastausten vuoksi se on kuitenkin vielä aikamoinen mysteeri tiedemaailmalle. Rinnat ovat siis ällistyttäviä muillekin kuin amispojuille. Niistä kiinnostuminen on kaunista, tervettä ja jaloa. Niiden tarkkailu mahdollistaa universumin erään mysteerin avaamisen.

---

Tälle mitä kiinnostavimmalle asialle on luonnollisesti tarjottu monia vaihtoehtoisiakin selitysmalleja. Tämän blogauksen ideana ei ollut luetella kaikkea. Vaan lähinnä esitellä prosessia ja muutamia isompia linjoja. Ja vetää asiasta "isoimpia linjoja" koskeva statement. Ja halusin luonnollisesti osoittaa hyvää makuani ja valottaa asiallisia kiinnostuksenkohteitani kuvituksella.

Jumala -mysteeri

"Raamatusta" etsitään joskus erilaisia ristiriitoja. Esiin haetaan jotain jolla on valtavan suurta merkitystä. Esimerkiksi Pahan ongelma syleilee mahtipontisia teemoja. Teos kuitenkin kykenee herättämään muunlaistakin ällistystä.

Esimerkiksi miten purkaa seuraava : "1. Johanneksen kirje 4:8" sanoo "Joka ei rakasta, ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus." Tästä sitten jatkaa "Toinen Mooseksen kirja 34:14" että "Älkää kumartako mitään muuta jumalaa, sillä Herra, joka on kiivas Jumala, ei suvaitse muita jumalia rinnallaan." Oleellista on tietää, että kiivaus on tässä sana, joka käännetään enganniksi "jealous", mustasukkainen. "Do not worship any other god, for the LORD, whose name is Jealous, is a jealous God." Kontekstissa merkitys on melkolailla selvä. Tämä on ymmärrettävää koska rakkaus ja mustasukkaisuus sopivat yhteen. Paitsi että Raamatun itsensä mukaan ei sovi "1 Korinttolaiskirje 13:4" selittää että "Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile." Tässä kohdassa suomen kieli peittää sen minkä nglannin kieli paljastaa "Love is patient and kind; love does not envy or boast; it is not arrogant." ; Alkuperäiset sävyt kieltävät nimenomaan mustasukkaisuuden. Tämä on hyvin omituinen ongelma, koska se on tavallaan hyvin pieni. Mutta se koskee Jumalan olemusta ja on jotain jota ei oikeastaan voisi vain ohittaa.

Tosin itse ajattelin tehdä juuri näin ; Kaikkihan me tavallaan tiedämme, että rakkaus on nimenomaan sisäisesti ristiiriitainen. Rakkaus ei valehtele, ei lähde juopottelemaan kavereiden kanssa, keksii tekosyitä aamuyöllä kolmelta. Jokainen parisuhteessa elävä tietää tämän. Samoin kaulin.

"Mitään ei tapahtunut"

Kävin miekkakoulun vuosijuhlissa. Tarjolla oli esimerkiksi hieno I.33 -aiheinen kakku. Join liikaa alkoholia, kuten tässä tilaisuudessa tapanani on. Eräässä vaiheessa luulin että lasissani oli vettä, mutta siinä olikin jotain vähän vahvempaa. Yllätysodotus tuotti kognitiivisen dissonanssin, mutta nielin. Kuinka voisin sanoa että mitään ei tapahtunut?

Löimme myös shampanjapulloja auki sapelilla. (Oikeasti kyllä oli enemmän roomalaistyylinen tikari.) Aikaisempina vuosina olen aina unohtanut tuoda omani mukaan. Tällä kertaa muistin. Jonottaessa edellisen pullo räjähti, sirpaleita tuli hieman, mutta vahinkoja ei seurannut, luuttuamista vain. Koska oma pulloni oli turvallisempi 15 minuutin kuin 5 minuutin jälkeen, odotin 10 minuuttia ylimääräistä. Omani aukesi nätisti, mikä oli erinomainen syy kuittailla niille joilla on vuodesta toiseen "hankaluuksia" avata shampanjapullo tällä herraskaisella tavalla - jopa siinä määrin että maailmassa pyörii levittämäni huhu jonka mukaan he eivät kyenne siihen ollenkaan. Koska minulla oli tässä pullo, seurasi lisää juomista. Kuinka voisin sanoa että mitään ei tapahtunut?

Nukuimme yön tiiviisti. Patjoja oli hieman liian vähän. Minä, ihminen joka vaadin nukkuessani tilaa, ja olen eläväinen nukkuja, nukuin kasassa. Minä, johon vieraat eivät koske makaan monta tuntia tilassa jossa joku tunkee spontaanisti kättä naamaasi yöllä. Kuinka voisin sanoa että mitään ei tapahtunut? (Tätä ei pidä ymmärtää väärin. Sillä mitään ei tapahtunut. Nukuimme. Ei seurannut mitään sellaista jota konservatiivisemmat tahot kutsuisivat luonnottoman perverssiksi sodomiaksi.)

Seuraavana päivänä olin krapulassa. Ja myös skeptikkojen miitissä mm. mr. Leinivaaran seurassa. Olin kuulemman mukaan vaisu verrattuna aiempiin, mikä on tietysti omalla tavallaan ainutkertaista. Kuinka voisin sanoa että mitään ei tapahtunut?

Kotona muistin kuitenkin täsmentää vaimolle, että oli hauskaa, kyllä kaikissa menoissa oli mukana myös naisia. Ja kyllä. Mitään ei tapahtunut. Mikä hiton vale tämä on? Aina tapahtuu jotain. Jossain liikahtaa atomi.

Kaikkien parhaaksi

Lapsuudenkodissani äitini arvosti kovasti kulttuuria ja taiteita. Tämän perinteen hän halusi jakaa myös lapsilleen. Siksipä, kun olin lapsi, kävin ahkerasti kirkkokuorossa ja viihdyin. Pienin sisareni ei halunnut ja hän vietti kuorossaoloajan nurkassa. Tavoitteena oli tietysti se, että kun televisiontuijotus kotona on helpompaa kuin kirkolle raahautuminen, ei laiskuus ole syynä laiminlyöntiin ; Ideana oli tietysti kannustaa harrastamaan taiteita ja hengellisyyttä.

Psykologi Jonathan Haidt on kuvannut kuuluisassa artikkelissaan "The Emotional Dog and its rational Tail" tilannetta joka kuvaa hyvin voimakkaasti edellämainittua tilannetta. Hän käyttää koiraa selventävänä mielikuvana siitä miten moraalista elämäämme vaivaa kaksi harhaa. Hän kuvaa ihmisen tunnemaailmaa koiraksi ja moraalinen järkeily on koiran häntä:
1: "Heiluta koiraa" -harha, jossa uskotaan että moraalin käyttövoima kumpuaa siihen liittyvistä järkeilyistämme, kun taas usein tilanne on juuri toisinpäin. Koira (joka tässä on vaikkapa itse) heiluttaa häntää, häntä ei heiluta koiraa.
2: "Heiluta toisen koiran häntää" -harha jossa esitetään moraalisia kannanottoja ja oletetaan että vastapuoli muuttaa näkemyksiään sen vuoksi. Haidtista tämä on sama kuin yrittäisi tehdä (toisesta) koirasta (joka ei ole itse) iloisen heiluttamalla sen häntää.
+: Haidtin näkemyksen mukaan näiden harhojen yhteisvaikutus on kova. Hänen mukaansa arvokeskustlelusta kumpuavat turhaumat ovat nimenomaan seurausta siitä, että he ensinnäkin näkevät että heidän oma kantansa perustuu olennaiseen tosiasioita koskevaan päättelyyn. Ja toisaalta siitä että kun nämä päättelyt esitetään ääneen ja toinen ei muutu niiden seurauksena, ajatellaan että hän ei ole halunnut ymmärtää näitä syitä. Näin molemmille puolille syntyy ihmisiä, jotka uskovat, että heidän vastustajansa eivät itse asiassa ole ollenkaan moraalisesti motivoituneita.

Haidtin valossa kotikasvatusesimerkkini näyttäytyy yleisinhimillisenä ; On luontevaa ajatella että jos pieni sisareni olisi mennyt kuoroon, niin hän olisi käyttäytynyt tavalla joka tekee hänestä yhtä iloisen kuin vaikkapa minusta. Kuitenkin tosiasia näytti toiselta ; Minä pidin kuorosta joten koira heilutti häntää ja meni kuoroon. Pieni sisareni ei pitänyt - kokeilujenkaan jälkeen - kuorosta, joten hän seisoi mielummin nurkassa. ~ Kulttuuri -innostus ei tartu kulttuuritoimintaa pakottamalla, vaan kulttuuri -innostus johtaa kulttuurin harrastamiseen.

Ylläoleva olisi luonnollisuuspohjaisen etiikan kannalta miltei sama kuin oikeutus. Puhtaat intentiot ja halu kehittää lapsiaan ja opettaa heille elämästä ovat taatusti arvostettavia hyveitä - onkin likimain varmaa että jos olisin kasvanut erilaisessa perheessä kuin elin, esimerkiksi tätä blogia ei kirjoitettaisi. (Kiitoksia vaan sinnepäin - paitsi jos ette tykkää tästä blogista jolloin teeskentelet vain ja kiittelet ja valehtelet reippaasti että on tosi hyvä ja kiittelette auliisti, kun luitte sen tästä.) Asia on tietysti mutkikkaampi, sillä moni voisi nähdä tämänlaisessa nurkkaanlaittotoiminnassa indoktrinaation menetelmiä. (Toki "rikos" ei liene kenenkään mielestä suuri.)

Hännällänsä hämmentää.

Sam Harris kuvaa "Moraalinen maisema" -teoksessaan sitä, miten ylläolevia asioita voitaisiin ratkoa. Hän hyökkää kirjassaan voimakkaasti ennen kaikkea moraalirelativismia vastaan. Moraalirelativismissa kun on ongelmana se, että kaikki teot ovat oikeutettavissa osana jonkinlaista kulttuuria tai alakulttuuria. Esimerkiksi Harris hyökkää voimakkaasti tyttöjen ympärileikkausta vastaan, ja esittää että se että se kuuluu osana jotain kulttuuria ei vielä tee teosta oikeutettua. Hän ei kuitenkaan kannata myöskään luonnollista etiikkaa, jossa ihmisten intentiot ja normaalit taipumukset itsessään riittäisivät.

Hän ottaa tästä esimerkiksi omakohtaisen kertomuksen siitä, että hänen vaimonsa oli kohdannut kuntosalilla yli-innokkaan flirttailijan jota ei ollut estänyt tieto aviosäädystä ja vastaavista. Vaimo ei ollut hirvittävän loukkaantunut tästä. Hän kuvasi sitä, miten tästä tiedosta syntyi mustasukkaisuudentunne. Tämä on evoluution tuoma luonnollinen tunnereaktio. Kuitenkaan tämä luonnollisuus ei oikeuta läheskään kaikkia toimintoja joita mustasukkaisuuteen liittyy. Harris esittää esimerkiksi sen, että jossain kulttuurissa se, että nainen ei ole heti paennut paikalta on naisen syy, joten mustasukkaisuudessa tehty "primitiivireaktiona" tehty vaimonhakkaus voisi olla normaalia. Jossain toisessa kulttuurissa flirttailija voitaisiin haastaa kaksintaisteluun kuolemaan asti. Harriksen mukaan nämä eivät ole hyviä vaihtoehtoja. (Vaikka kaksintaistelun kohdalla hän on tietenkin aivan väärässä.) ~ Harris kuvasi tälle vaihtoehdon, johon hän itse päätyi. Pienellä miettimisellä hän rauhoittui. Hän kykeni ymmärtämään vaimoaan, joka oli kuntoilemassa ja kiltti ihminen eikä siksi tee mitään räväköitä loukkaavia ja kipakoita vastaiskuja flirttailijoille. Hän ymmärsi jopa flirttailijaa koska hän itsekin pitää vaimoaan kivan näköisenä. Ja hän oppi jopa itse siitä, että hän kenties voisi olla huomaavaisempi vaimolleen, jotta hän ei tarvitsisi flirtin tuomaa itsetuntolisää.

Harris kuvaa sitä, miten eri vaihtoehdot eivät ole yhtä hyviä. Ja että erot eivät ole mielivaltaisia. Hän ottaa ytimeen ihmisten hyvinvoinnin. Tämä taas on hänen mukaansa sidottavissa luonnonilmiöihin, fysikaaliseen ympäristöön, sekä ihmisten lajimukaisiin tarpeisiin ja aivotoimintoihin. Näin moraali muuttuu "objektiiviseksi moraaliksi" (lajityypillisen käytöksen kautta). Hän korostaa tässä, että pelkkä evolutiivinen selitys vaikkapa raiskauksen ilmenemiselle yhteiskunnassa ei siksi voisi olla mitenkään sama asia kuin raiskauksen oikeutus. Harriksen mukaan ihmisten hyvinvointi on kenties joskus vaikeasti eksaktisti arvioitavissa, mutta siinä on kuitenkin usein suuruusluokkia jotka ovat suorastaan ilmiselviä.

Joku voisi ihmetellä, että miten Harris voisi selvitä Haidtin esilletuomasta ongelmasta. Kun viitataan hyvinvointiin, eikö kyseessä ole kuitenkin subjektio? Harris selittää että subjektiiviseksi kutsuttu kun on itse asiassa monin paikoin objektiivisen tutkimuksen alla. Tämän eroa hämärtää "subjektiivisuus" -sanan kaksoismerkitys. Toisaalta subjektiivinen tarkoittaa objektiivisen vastakohtaa ja toisaalta subjektiivisuus tarkoittaa ihmisen sisäistä kokemusmaailmaa. Harris kuvaa tässä esimerkiksi tinnitusta ja sen diagnosoimista ; Jos ihmisellä on päässään kvalia korvien soimisesta vaikka äänilähdettä ei ole, hän voi mennä lääkärille joka tutkii kuuloa ja voi löytää sieltä puutteita. Lisäksi korvasta voidaan havaita rakenteellisia rikkoumia, esimerkiksi simpukasta. Näin tinnituksen syy on selvinnyt ja on taatusti enemmän kuin pelkkä lääkärin subjektiinen mielipide.

Tästä voitaisiin tietysti vetää lisää mutkia siihen että - aivan kuten Haidt muistuttaain - valtaosassa kiistoista on kysymys mielipide -eroista joissa on yksilökohtaisia painotuksia. Esimerkiksi psykopaattien hyvinvoinninmaksimointielämäntapa sallii huijaamisen, varastamisen ja jopa ajaa heitä kohti murhaamisia ja raiskaamisia. Harris viittaa siihen että näisä on kuitenkin laajempi konteksti ; On kysymys useampien ihmisten hyvinvoinnista joihin psykopaatti vaikuttaa, jolloin ne voidaan ratkaista. Immanuel Kantin kategorinen imperatiivikin toimii tässä psykopaattia vastaan ; Edes psykopaatit itse eivät haluaisi että koko yhteiskunta olisi psykopaatteja. ~ Harris itse asiassa näkeekin "psykopaattiongelman" nimenonaan moraalirelativismin ongelmaksi ja syöväksi. Hän kuvaa sitä miten uskonnon nimissä voidaan oikeuttaa etiikkakeskusteluissa vaikkapa se, että kolmasosalta lapsista arvan määräämänä puhkaistaisiin silmät, koska se nähtäisiin Jumalan tahdoksi. Kulttuurirelativismissa on kysymys siitä että tämänlainen voisi olla väärin Manhattanilla mutta olisi oikein tässä kyseisessä kulttuurissa ja sen omissa perususkomuksissa.

Toisaalta moni moraalinen ongelma on vaikeasti ratkaistava; Niiden arvo hyvinvoinnille on tuntematon. ; Arviointia on kenties vaikeaa tehdä tai ne ovat maailmankuvasidonnaisia.
1: Jos asia koskee hyvinvointia, ja arvioita ei voida tehdä, tämä ei tarkoita samaa kuin se, että hyvinvointi olisi huono kulma, vaan siitä että kysymys vaatii lisää tutkimusta ja tietoa. Tällöin on hyväksyttyä toimia erilaisillakin tavoilla. Joskus arvioiden moneuden takana on sekin että peliteoria antaa tilaa useille eri ratkaisytyypeille. Näin on usea eri tapa ratkaista sama ongelma. Nämä ovat hyväksyttyjä kun taas muut eivät.
2: Harris nostaa erityistyyppinä maailmankuvallisen erimielisyyden. Jos esimerkiksi ihminen uskoo Jumalaan paratiisi ja helvetti mielessään ja toimii niiden mukaan niin että esimerkiksi tuottaa maanpäällisessä elämässä kärsimystä toisille vaikka ympärileikkaamalla tämän, on terveempää keskittyä tämänpuoliseen elämään koska sen olemassaolosta ei ole erimielisyyttä. Harris korostaa että näissä on toki takana, jopa oleellisessa määrin, hyvinvoinnin ajatus. Arvion ytimessä onkin se, ovatko nämä näkemykset tosia vai eivät. Uskomuksenvarainen totuuskuva tuo mukanaan riskejä, etenkin kun haitat ovat varmoja kun taas nimenomaan ne hyvinvointiansiot ovat maailmankuvasidonnaisia/kyseenalaisia - rajoitteita ja pakotteita tehneet eivät joudu väärässäollessaan koskaan kohtaamaan epäonnistumistaan.
3: Toisaalta monesti asiat eivät välttämättä liity hyvinvointiin. Tällöin kysymykset ovat arvokeskustelullisesti turhia.

Harrisin mukaan etiikan maailmankuvallisuus on pääosiltaan illuusio. Hän näkee että Haidtin kaltaiset katsovat väärää tasoa. He katsovat ihmisten vakuuttumista ja mielenmuutosta ja kokevat haluttomuuden tähän samana kuin kysymyksen vastaamisen vaikeutena tai mahdottomuutena. Harris vertaa tätä pseudotieteisiin. Myös pseudotieteissä on emotionaalinen sidos, joka tyypillisesti estää kannattajiaan muuttamasta mieltään. Tämä ei kuitenaan ole sama asia kuin se, että asioita ei voitaisi objektiivisesti selvittää tai että molemmat niistä olisivat totta.
1: Harris korostaa että esimerkiksi 9/11 -iskuissa on kaksi keskenään yhteismitatonta selitystä. Yhden mukaan hallitus teki iskut ja toisen mukaan siinä on kyse islamilaisesta terrorismista. On selvää että molemmat näistä eivät ole totta ja että toinen näkemys on absoluuttisesti väärässä. Tämä voidaan selittää tieteellä, eikä haluttomuus vaihtaa näkemystä ole syy väittää muuta. Maailmankuva ja omat peruslähtökohdat eivät ole oikeutus uskoa mihin vaan.
2: Toisen tyyppinen illuusio on hyväntekeväisyydestä tuttu ilmiö ; Projektit halutaan sitoa johonkin henkilöön. Sillä tutkimuksissa näkyy että ihmiset kohtelevat massaa vain tilastona. Ja itse asiassa joukku nimellä ja kasvoilla olevia ihmisiäkin koetaan vähemmän pahana kuin yksittäistä ihmistä. Harris korostaa että nämä illuusiot syntyvät kuitenkin aina siten, että yksi koeryhmä saa yksilön ja toinen ryhmä sisaren ja veljen ja kolmas koko joukon ihmisiä. Sen sijaan jos ihmiselle ensin näytetään yksi tyttö, hän kiinnostuu tämän hyvinvoinnista. Ja jos hänelle tämän jälkeen näytetään tytön veli, hänen kiinnostuksensa kasvaa ja tottakai hän tämän jälkeen tajuaa myös sen että ryhmää ja yhteisöä ei voida unohtaa. Harris korostaakin sitä että esitystapaa on hiottava jotta tämänlaiset illuusiot katoavat. Kaikki ihmiset ovat "kokonaiskuvan" jälkeen kuitenkin yksimielisiä ja hyväntekeväisyys arvokkaammalta.

Siksi Harris hyökkää voimakkaasti esimerkiksi suvaitsemattomuuden suvaitsemisen kimppuun. Moraalirelativismin taakse hän näkee muutaman asian;
1: Ensinnäkin sen taustalla on katumus eurooppalaisten tekemistä tuhoista. Kulttuuri -imperialismi, holokausti, ydinpommit ja muut tuhoisat ilmiöt kun ovat olleet tämän kulttuurin hedelmiä. Tämä taas teki monin paikoin kaikkea muuta kuin edisti ulkomaalaisten ja muiden kulttuurien hyvinvointia. Harris myöntää siis että nämä tahot ovat toimineet väärin ja että niiden toimista on syytä olla pahoillaan. Mutta niiden ongelma on se, että ne olivat yhden kulttuurin näkemyksen levittämisiä. Hyvinvointi taas on lajityypillinen, ei kulttuurityypillinen voima.
2: Monien uskontojen kirjomassa maailmassa on luontevaa antaa uskonnoille erityisoikeuksia koska sitten niistä oikeuksista pääsee itse nauttimaan. Eli suvaitsevaisuuden takana on usein se, että omasta näkemyksestä ollaan dogmaattisia.
3: Kun uskonto vaatii liberaaleilta uskonnottomilta (suvaitsemattomuudenkin) suvaitsemista he itse asiassa rajoittavat kritiikkiä. Vaikka kritiikki ei ole sensuuria eikä kritiikki ole myöskään vaientamista, on kunnioituksen vaatiminen kritiikin hiljentämistä. Lopputuloksena on usein se, että uskontoinstituuttien käsiin työnnetään kaksin käsin oikeuksia jotka muuten kuuluisivat yksilöille. Ja yksilöillekin annetaan oikeuksia jotka ovat hyvinvointia vastaan.

Eli noin karkeasti Harriksen etiikka on hyvinvointia. Mutta ei yksilön subjektiivista lyhytjänteisen hedonistista hyvinvointia. Harris painottaa pitkäjänteisyyttä lyhytjänteisyyden sijaan ja on taipuvainen ajattelemaan kategorisen imperatiivin innostamana laajempia ihmisjoukkoja. Eettinen totuus muuttuu, jos ei käsiäänestyskysymykseksi, niin ainakin aivokuvantamisen avulla tehtyjen käsiäänestysten tulosten yleistämiseksi.

Etiikka - pelkkää oikeudenmukaisuuttako?

Se, miten tässä ylläolevassa on huomattava, on se, että Harriksen maailmassa hyvyys ja pahuus on irrotettu yllättävänkin tiukasti sisäisestä maailmasta, emootioista ja intentioista. Harris tiivistää sinänsä hyvää tiedettä tekevän "eläinten hyvinvoinnin" ja tekee tämän metodistosta "ihmisten hyvinvoinnin". Tämän portaan lisäksi Harris määrittelee tämän etiikaksi.

Tämä näkyy Harriksen tavasta käsitellä rangaistuksia. Hän korostaa tapahtuman pahuutta. Meteoriitti-isku on tässä mielessä ihmisille pahuutta koska se heikentää heidän hyvinvointiaan. Meteoriittia ei tietenkään nähdä intentionaalisena tai tietoisena pahaa tahtovana. Harris korostaakin tässä uutta, melko harvoin kohdattua, osiota jossa rangaistus ja oikeudenmukaisuus on irrotettu toisistaan. Moni ihminen kun näkee "lieventävän asianhaaran" jonain joka jotenkin vähentää teon vääryyttä. Harris taas korostaa että nämä ovat rangaistusta lieventäviä asianhaaroja, mutta että itse tapahtuma on kuitenkin sama. Näin jos poika surmaa nuoren naisen, on surmaajan nuori ikä, aivokasvain tai kostonhimo jotain joka tekee teon ymmärrettäväksi ja "osaksi normaalia psykologiaa", ja jotka voivat olla syitä pienentää teosta annettavaa tuomiota. Mutta tämä hyvinvointiarvio toimii toisella tasolla kuin se arvio joka tehdään kun lasketaan surma -aktion hyvinvointiarviota.

Harris käyttääkin apunaan jopa kuvausta kostonhimon tyydyttävyydestä. Hän kuvaa alkuasukasta jonka heimossa verikosto oli normaalia. Hän oli kostanut poikansa surmaajalle tappamalla tämän. Hän oli ollut tekoon tyytyväinen ja koki koston jotenkin ratkaisevan ongelman. Emotionaalinen paine väheni huomattavasti. Toisaalta hän kuvasi juutalaista joka oli löytänyt itselleen holokaustissa pahaa tehneen natsin. Ja sen sijaan että hän olisi tappanut tämän, hän vei natsin oikeuteen. Natsi oli vankilassa yllättävän vähän aikaa ja juutalainen kärsi ja katui päivittäin valintaansa. Harris esittää että näistä kahdesta kuitenkin juuri se juutalainen toimi oikeudenmukaisesti.

Tämä tietenkin muuttaa etiikan hyvin ei-inhimilliseksi. Jopa kaltaiseni "paatunut naturalisti" kokee että etiikan on kosketeltava nimenomaan ihmisten sisäistä elämää, eikä pelkästään seurauksia ja yleistä utilitaristista hyvää. (Lisäksi minulla on voimakas vastenmielisyyden tunne joka ikistä ihmistä kohtaan joka esittää yleiskattavaa objektiivista etiikkaa, se kun on yleensä "vähän pakosti" jossain paikassa kyseenalaista kontrollia. Tämä on tietysti vain minun subjektioni kuten se aiemmin esittämäni kaksintaistelemisen esteettis-eettinen kulmakin.) Tässä mielessä en usko että Harris on selvittänyt "objektiivisen moraalin" syvimmän salaisuuden. ~ Kuitenkin väitän että hän sanoo jotain hyvin olennaista. Eläinten hyvinvointi on "vähemmän subjektiivista ja enemmän objektiivista kuin luulisi" ja sama taatusti koskee ihmisiäkin. On kulttuuririippumatonta ja selvää että etiikkaan kuuluu olennaisena osana (jollain tavalla) myös ihmisten hyvinvointi.

Käyttäisinkin hänen näkemystään nimenomaan poliittisen arvokeskusteun rajauskysymyksissä. ; Toiset näkemykset ovat mieltymyksiä, jotka eivät vaikuta hyvinvointiin. Se, onko mansikkajäätelö parempaa kuin mustikkajäätelö on mielipidekysymys johon on varmasti jokaisella jonkinlainen näkemys mutta joka ei oikeastaan ole relevantti ratkaistava kysymys. Toisaalta toiset näkemykset viittaavat hyvinvoinnissaan abstraktiin kun taas yhteiskunnallisessa keskustelussa on järkevintä nojata siihen mikä vaikuttaa ihmisten elämään. ~ Harrishan korostaa että arvokeskustelussa jopa keskustelussa käytävät aiheet priorisoituvat usein irrelevanttien aiheiden kautta. Uskontojen tabut ja dogmat määrittävät että mistä on tärkeää keskustella. Ne nostavat aiheen esille, vaikka tosiasiassa jo se mitkä kysymykset ovat oleellisia vastattaviksi ja mitkä eivät on sekin hyvinvointikysymys. Uskonnot nostavat pöydälle irrelevantteja aiheita ja vievät aikaa. Toki uskonnotkin keskustelevat konkreettisista hyvinvointiasioista kuten esimerkiksi ehkäisystä jolla on taatusti vaikutusta esimerkiksi sukupuolitautien leviämiseen ja väestönkasvun hillintään - ilman lapsenmurha tai abortteja. (Tosin uskonnot eivät ole näissä kovinkaan konkreettisia joten he ovat Harrisin maailmassa totaalisen väärillä linjoilla, aihe on oikea mutta lähestymistapa ei. Tämänkin näkemyksen jaan.)

Ongelmana on kuitenkin se, että Harriksen lähestymistapa on selvä vain jossain erityistapauksissa. Ne taas ovat niin voimakkaasti "yleisen reiluuskäsityksen mukaisia" että niiden puolesta argumentointi on oleellista jos ja vain jos keskustelet "uskonnollisten hihhuleiden" kanssa. Tämä ei tee ratkaisutapaa turhaksi, mutta se tekee siitä huomattavasti triviaalimman. Esimerkiksi kasvatusongelma, jonka ensin laitoin esille, on hyvin vaikeasti arvioitavissa Harrisin hyvinvointimetodilla. Harrastamiseen patistaminen aktivoi, kulttuurielämään tutustuttaminen taas antaa tietoja ja taitoja. Sen vaihtoehtona taas on sohvaköllöttely jolla silläkin on nähtävissä rentoutuksen kautta ansioita. Nurkkaanlaitto taas on televisiotakin passivoivampi aktio, mutta sen ideana on olla rangaistuksena jotta aktivaatiota tapahtuisi jatkossa. Jos kyseessä olisi selkäsauna (triviaali ongelma monille mutta ei kaikille), Harrisin metodi purisi tapahtumaan tietysti paljon paremmin.

---

Ainiin. Nykyään pieni sisareni harrastaa rumpujensoittoa. Minä taas harjoitan miekkailua joka nähtiin lapsuuskodissani kauhistuttavana turmelevana väkivaltana, eikä urheilua "noin yleisesti ottaen" muutenkaan katsottu hyvällä. Ne olivat "vääränlaista kulttuuria". Koira voi muuttua, ja kenties se on se häntä joka sen muuttaa.

Kantola keksi

Vuonna 2005 kirkollinen näkyvä hahmo nimeltä Ilkka Kantola jäi kiinni syrjähypystä. Tämä tuotti tietysti hieman medianäkyvyyttä ja vaikeuksia Kantolan kotona. Ilkka Kantola kirjoittikin (sopivasti allekirjoittaneen syntymäpäivänä) 20. helmikuuta 2005 puolustuspuheen. Tekstissä omituista oli se, että syyllisyysnäkökulman sijasta Kantola herätti uhripuhetta itsensä suuntaan ja hän tuomitsi vaimonsa reaktiot "epätoivoisen ja nääntyvän ihmisen tunnekuohuina". Kantola osoittikin tätä ylilyöntiä kohtaan jotain jota kuvasi armeliaisuudeksi koska petetyllä "on oikeus mitä suurimpaan mustasukkaisuuteen." Ilman vastaavaa armeliaisuutta Kantola tuomitsi sen sijaan median, joka lietsoi mustasukkaisuutta hyppäämällä tunnekuohuylilyöntiin sen sijaan että tukisi ja rakentaisi piispan perhe-elämästä sopuisampaa. "Mennäänkä mukaan hänen tunteisiinsa vai autetaanko häntä ottamaan vastaan muuttuneen elämän tosiasiat?" Kantola peräti loppukaneetiksi siteerasi "Raamattua" selittämällä että "Jos minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään." Tämä on tulkittavissa monisyisesti, esimerkiksi siten että lehdistö ei tarjonnut rakkautta vaan tiedotusta. Ja toisaalta se vihjasi myös kenties hieman siitäkin, että syrjähypyssäkin on rakkautta toisin kuin kenties kuivahtaneessa parisuhteessa ei.

Tälle vastapainoksi voisi laittaa C. S. Lewisin "Paholaisen kirjeopisto" -kirjan luvusta 18. hissa demoni kuvaa Jumalan avioliittovaatimuksia jotka "asettavat ihmisen vaikean vaalin eteen: joko täysi pidättyväisyys tai armoton yksiavioisuus. Edellisen olemme jo Isämme ensimmäisestä suuresta voitosta saakka tehneet heille perin vaikeaksi. Jälkimmäisen pakotien olemme viime vuosisatojen aikana puristaneet yhä ahtaammaksi. Olemme tällöin käyttäneet apuna runoilijoita ja kirjailijoita, jotka ovat vakuuttaneet ihmisille että muuan tavallisesti lyhytikäinen kokemus, jota he sanovat "rakastumiseksi", on ainoa kunniallisen avioliiton syy, että avioliitto voi ja että sen tulee tehdä tämä kiihtymyksen tila pysyväksi ja että avioliitto, joka ei sitä tee, ei enää ole sitova." Toisin sanoen rakastumisesta ja ihastumisesta on tehty rakkauden uusi määritelmä.

Otan esille nämä kaksi lausuntoa lähinnä siksi että molemmat niistä edustavat sellaista rakkauskuvaa joka on yleinen. Ja molemmat näyttävät varsin vastenmielisiltä. Koska olen perin negatiivinen kuvaan aluksi hieman näitä epämiellyttävyyden tuntemuksia:
1: Lewisin lausunto on fundamentalistinen (ei tuomitseva termi) ja tuntuu hyvin "vanhakantaiselta" ja tämän tunteen syynä ei ole näkemyksen perinteisyys, joka on jäänyt modernin muodin jalkoihin. Vaan siitä että se on itse asiassa avioliittokontrollia. Kun ideologia komentaa kuka saa ja millä ehdoin mennä naimisiin, se astuu sen mystisen rajan yli jonka yli ei yleisesti hyväksytysti saa mennä. Itse asiassa jopa enemmistö diktatuureista ei yritä hallita ihmsten avioonmenemistä. Lewismäinen näkemys heijastuu siihen että on valvottavissa oleva normi joka rajoittaa tässä mielessä hyvinkin voimakkaasti. Tätä näkemystä kuvaa ehdottomuus ja tiukkuus ; Dogmaattinen pää on "niin syvällä omassa perseessä" että maailma näyttää varsin vaihtoehdottomalta.
2: Kantolan näkemys edustaa taas liberaaliteologiaa, jossa määritteiden dekonstruktio on vahvassa roolissa. Valitettavasti tässä näkyy myös liberaaliteologian suurin heikkous. Se näyttää usein olevan lähinnä rationalisointia, jossa haetaan oikeutuksia ja syitä ikään kuin jälkikäteen. Toki Kantolan lausunnossa näkyy häivähdys yleisinhimillistä assimilaatiota, jossa hän yrittää kikkailemalla ratkaista oman elämäntavan ja oman vakaumuksen välistä kuilua. Enkä usko että kovin moni lukija kokee hänen tässä temppuilussaan onnistuneen ; Filosofisesti määritelmässä ei ole vikaa, se on sisäisesti koherentti. Mutta siinä kuitenkin koherentisti kikkailemalla harjoitetaan presuppositionistista ajattelua jossa ensin on johtopäätös ja sitten mietitään että miten saadaan irti tämän tuottavat premissit. Näin tehdessä uhrin ja rikoksentekijän roolit pyöritellään päälaelleen. Tätä näkemystä leimaa kikkailu jossa likimain kaikkea saa tehdä kunhan vain saivartelutaidot ovat kunnossa.

Ne ovat kuitenkin eräässä mielessä toistensa kanssa erimielisiä yhdestä peruskysymyksestä ; On selvää että Kantolan syrjähypyssä taustalla oli juuri rakastumisen tunne. Ja hänestä ilman tämänlaista ihminen on kuin "helisevä tiuku". Lewis taas näkee juuri tämän tunteen ongelmallisena, ja että avioliittoon astuminen tehdään hänestä aivan liian usein rakastumisesta eikä rakkaudesta. Siksi ihmisen on tavallaan painoteltava näiden kahden melko kammottavan ääripään välillä, haettava kompromissia.

Molemmat vaihtoehdot ovat itse asiassa koherentteja ja osa filosofista perinnettä. Kantolan ajattelu heijastaa rakkausmääritelmää josta muinaiset kreikkalaiset kutsuivat erokseksi. Lewis taas ajaa rakkauskuvaa joka painottaa filiaa. Tämä ei ole järkiavioliitto vs. tunneavioliitto -kiista. Kysymys on tunnemyrskyn ja sitoutumisen välisestä konfliktista. Näkisin että molemmissa rakkausnäkemyksissä on sen verran ansioita että kumpaakaan niistä ei voida täysin poistaa yhtälöstä. Ja siksi Lewisiä ja Kantolaa kuvaakin minun silmissään se, että he tekevät virheen kun he eliminoivat ; Kantolan maailmassa filia on vain tunnekylmää tottumusta joka on ikään kuin rakkauden imitaatio, ja siksi kilisevä tiuku. Lewisin maailmassa eros taas on vastemielinen mörkö, demoninen jippo. ~ Heistä kumpikaan eivät ole siis väärässä kannattaessaan asioita, vaan siinä että näin tehdessään he vastustavat vääriä asioita.

Pornon ilot

Markus Kajo kirjoitti siitä miten pornografia on samanaikaisesti huonoa että by definition huonoa. Syyksi hän epäilee heisenbergin epätarkkuusperiaatteen kaltaista tilaa jossa tarkkailu muuttaa systeemiä. "Sitäpaitsi oletteko koskaan nähneet hyvää pornoa? Minä en. Minusta porno on huonoa by definition. Jotenkin sama asia, kuin pidettäisiin munuaisten kauneuskilpailuja. Kun tietyt asiat irrotetaan kontekstistään, ne lakkaavat olemasta tiettyjä asioita, eivätkä uudessa roolissan enää toimi. Siian tai lohen savustamisessa on järkeä, mutta ei ole järkeä esim. savustaa kompassia, poninhäntälenkkejä tai auton rengasrautaa. Tämä taitaa olla sukua kvanttitilalle - kun sitä tarkkaillaan, se lakkaa olemasta. Eipä mahtanut Heisenberg ajatella, että hänen epätarkkuusperiaatteensa pätee pornoonkin! Setä ja täti filmillä ei ole sama kuin setä ja täti omin päin, kameroitumattomina."

Olen ihmetellyt samaa. Asian ihmetystä lisää kohdallani se, että en pidä pornografiaa by definition huonona. Enkä usko että pornografia edes olisi sen ihmeellisempää kuin monet muut aiheet joista tehdään erilaisia näytelmiä ja lyhytelokuvia. Eli vaikka Ansa Ikonen ja Tauno Palo olivat elokuvissaan "erit kuin kameroitumattomina" niin siltikin asia ei mennyt rikki. Tai jos meni, niin katsoja osasi koota siitä uuden toimivan asian.

Eli vaikka annan periaatteessa pornografialle mahdollisuuden, se näyttää silti aina olevan jollain tavalla huonoa. Olenkin itse asiassa määritellyt pornon kahteen huonouden luokkaan;
1: Ns. tuhmuisuushuonot pornot. Nämä ovat yleensä jollain tavalla amatöörituotantoa. Kuvan laatu on huono ja toiminta on realistisempaa, mutta sen katsomisesta ei oikein saa mitään irti. Tämä pornografia ei ole kliinistä tai organisoitua ja siinä voi olla jopa tekemisen meininkiä, mutta tämä luokka lähinnä ahdistaa katsojaa.
2: Ns. kiillokehuonot pornot. Nämä taas on kuvattu laadukkailla välineillä ammattinäyttelijöiden toimesta. Grafiikka on toimivaa ja mallit tarkasti valikoituja. Käsikirjoitukset ovat toki laaduttomia, mutta katsoessa näkee selvästi että sellainen on edes tehty. Suunnitelmallisuus vie katsojalta ahdistuksen, mutta tilalle tulee omituinen poliittinen korrektius. Tämä on hyvin kummaisaa, sillä pornografia on mielestäni by definition poliittisesti epäkorrekti aktio (nyky-yhteiskunnassa) ja kun siitä yritetään kuitenkin tehdä poliittisesti korrektia, jää katsojan mieleen lähinnä etääntynyt ällistys.
+: Toki tämä on vain karkea esitystapa. Sillä on olemassa kolmas pornon luokka joka jotenkin onnistuu yhdistämään molempien yllämainittujen huonoimmat puolet. Tämä on jo jonkinlaista metafyysistä taikuutta jonka selittäminen kiinnostaa vain niitä jotka yrittävät täyttää ihmisten metafyysisen äimistelyn tarvetta.

Tämän syynä voi olla se, että pornografia elää kliinistä utopiaa. Sen maailmassa seksi on himoa ja tyydyttämisen hakemista. Orgasmikeskeisyys ei toki itsessään olisi paha, mutta näissä elokuvissa naiset ovat joko automaattisesti halukkaita tai helposti kiihotettavissa sellaisiksi. Näin ollen pornografian tarinankerronta on turhan suoraviivaista ja sitä vaivaa "klassisten sankarien" virheettömyys joka muuttuu kiiltokuvamaiseksi. Pornografia onkin siksi hieman kuin Tauno Palon ja Ansa ikosen suhteesta olisi poistettu vaikeudet. Jos ne poistetaan ei enää ole mitään asiaa siirrettäväksi. Elokuvissa vaikeudet ja niiden voittaminen ovat oleellisia, joten pornografian automaattinen onnistuminen yhdistettynä suoraviivaiseen ja kökköön taustakertomuksen keksimiseen, joten laaduttomuus on automaattinen reaktio tämän rakennuskaavan käytöstä. Taustakertomukseen jossa olennaisempana näkyvänä piirteenä on Kaurismäkeläisen viivyttelevä epätoiminta ilman Kaurismäkeläisiä tunteenilmaisuja. Ytimessä on usein paikasta toiseen siirtyminen, odottelu ja muu vastaava. Umberto Econ mukaan tämä johtuu siitä että pelkkä seksinjyystentä olisi sellaisenaan liian pitkällistä jotta kenkään psyyke kestäisi sitä.

Tämä näkemys on kuitenkin selvästi riittämätön. Koska jos minä ja Kajo olemme oikeassa, se tarkoittaa sitä että olisi halveksuttava isoa joukkoa ihmisiä. Enkä tässä tarkoita sitä joukkoa joka tekee, vaan sitä joka katsoo. Uskon että koska pornografia on suosittua, sillä täytyy olla jotain esteettisiä avuja. Ihmiset saavat siitä oikeasti jotain. Ja vaikka onkin niin että tämä ajatus "kun riittävän moni kärpänen" onkin itse asiassa ihmiskuvaltaan epärealistisen optimistinen, ja menee tätä kautta virheajattelun luokkaan joka on esimerkiksi (1) klassisen talousteorian kiusana ongelmassa jossa kulutuspäätökset oletetaan rationaalisiksi jonka ainut vika on se, että eivät ne yleensä ole (2) kommunismissa ihminen oletetaan yhteistyökykyisemmäksi kuin se on ja (3) uskonnoissa ihmisten pyhän kokemukset oletetaan jonkinlaiseksi todisteeksi Jumaluuden totuudesta.

Mutta minä puolustankin tässä ensi sijassa taidetta. Oikeutan ihmisoptimismini (joka on kohdallani huomattava poikkeustila) sillä että en usko että taide olisi rajattu aiheiltaan tai metodeiltaan. Ja että pornografia hätkähdyttävyyden ja suosionsa kulminaatiossa tarjoaa taatusti tilaa niin ironialle kuin "hyvän ja pahan tuolle puolelle menemiselle". Näin pornografia voisi olla taidetta, ja jopa hyvää taidetta. Jopa yli-ihmisyysväylä. Luotan siis siihen että taide voi kuvata laadukkaasti ties mitä ihmeellisempiä ihmiselämän aspekteja, enkä usko että se olisi rajoitettu by definition vain impotentteihin aiheisiin. Valitettavasti tämä potentiaali ei vain selkeästi toteudu nykymaailmassa.

Ongelmana onkin siksi selittää suosio siitä huolimatta että ihanuuspotentiaali ei toteudu missään tuntemassamme vaihtoehtoisessa maailmassa.

Kenties avuksi voisi ottaa vaikkapa Osmo Tammisalon. Hän nimittäin kirjoittaa kirjassaan "Rakkauden evoluutio" Siinä pornografiaa kuvataan jopa paleontologien luolamaalauksien ihailun kautta. "Paleontologi Björn Kurtén näkee tämän taiteenlajin (?) motiivit hyvin myönteisessä valossa: "- - eikö ole oikeampaa pitää noita kuvia rakkauden ilmentyminä? Niissä puhuu ujostelematon aisti-ilo ja hellyys, jolla on varmasti meidän nykypäivän ihmisille sanottavaa ja joka tuntuu kaksin verroin rikkaalta, koska siinä ei naisen ikää katsota.""

Tammisalo kuitenkin etsii ilmiölle joka tapauksessa muunlaisia selityksiä kuin tämänlaisia esteettisyyden etsimisiä aiheesta. Hän lähestyy sitä miten pornografiainnostusta voidaan lähestyä evoluution luoman mielijärjestelmämme kautta. Minkälaisia adaptiivisia ominaisuuksia niinkin absurdissa ja turhassa asiassa kuin pornografian tuijottamisessa voisi olla. Tässä kuvataan kovasti se, että miehiä pornografia kiinnostaa enemmän kuin naisia.
1: On jopa mahdollista että osittain kiinnostusero johtuu siitä että miehet ovat kiinnostuneet konkreettisesti naisen ruumiista, koska nainen on samalla "sikiön astia" ; Naisen ruumis on tältä miehen kelpoisuuden kannalta konkreettisesti hyvinkin oleellinen. Näin alastomuudesta on tullut suora vinkki joka kertoo miehelle olennaisia asioita. Nainen taas katsoo miehessä toisenlaisia piirteitä ; Miehen kyky auttaa jälkeläisenhoidossa on olennaisempaa. Näin naiset pornoistavat miehissä muita piirteitä. Varakkuus, koulutus, status ja muut vastaavat asiat ovat oleellisempia naiselle. Molemmissa on toki selvästi kyseessä ihmisen välineellistäminen ja toiset välineellistämiset on vain jostain syystä luokiteltu jopa hieman mielivaltaisesti vähemmän epäeettisiksi kun toiset.
2: Naiset eivät hyödy samalla tavalla syrjähypyistä kuin miehet. Naisen lapsimäärä ei kasva, eikä välttämättä jälkeläisten elinkykykään. Miehen kohdalla syrjähypyistä voi syntyä enemmän lapsia. Näin ollen pornografia on ikään kuin yritystä juosta symbolisesti vieraissa. (Ja jokainen WoWia pelannut tietää että bittiavaruusmiekka tuntuu jotenkin todelliselta ja että se jotenkin todella auttaa päihittämään niitä todellisia bittiavaruusörvelöitä.) Tähän liittyy siksi coolide effect, miehen tavanomaista suurempi seksuaalinen kiinnostus nimenomaan uutta ja ennennäkemätöntä naista kohtaan.
3: Pornografian kiihottavuus syntyisikin erikoislaatuisesti siitä että se synnyttäisi miehessä mustasukkaisuutta. Syrjähyppytilanne kun on miehelle spermakilpailun paikka. Näin ollen vaikka luonteva tunne voikin olla pettymys ja loukkaantuminen, miehet ovat tavanomaista liehittelevämpiä ja innokkaampia nimenomaan silloin kun on kasvanut riski sille että nainen on "käynyt muualla". Pornon naiset ovat siis vähän kuin jonkinlaisia omia tyttöystäviä tai puolisoehdokkaita. Kihlattuja joiden sukunimi nyt vaan sattuu olemaan .jpeg tai .mpg ja joita ei oikein kehtaa näyttää äidille.

Olisi kuitenkin hieman asiaankuuluvaa ottaa asiaa myös kateuden kautta. Pornografian eräs tunnettu efekti kun on se, että pornografian maailmassa kiertelyn jälkeen miehet eivät helposti arvosta oman puolisonsa ulkonäköä yhtä suureksi kuin ilman pornografiaan tutustumista. Tämä taas on tilanteena tuttu jokaiselle joka on kadehtinut tai tavoitellut lähimmäisensä puolisoa, työntekijöitä, karjaa tai mitään, mikä hänelle kuuluu. Etenkin sitä uutta mersua. Sillä jokainen tietää sen tunteen mikä omaan autoon tulee kun näkee sen naapurin uuden ja hienon auton. Jokainen kuitenkin tietää että mitenkään ei voi yrittää elää niin että välttäisi tätä pettymystunnetta. Sitä on ihan pakko katsoa ja kyylätä että olisiko se naapuri ostanut sen auton vai ei. Sitä ei voi kun elää sen kanssa että on pakko kurkistaa vaikka samaan aikaan tietää että ei kannattaisi sitten yhtään.

Tässä kulmassa pornografiassa ei olekaan kyse samastumiskokemuksesta, kuten jotkua ajattelevat. Eli pornografia olisi vain sitä varten että seksiä muuten saamaton runkkari voisi purkaa paineitaan kuvittelemalla itsensä jonkun toisen ihmisen tilanteeseen. Kysymys ei myöskään ole vallasta jossa nainen otetaan hallintaan, tiivistetään kahlittavaksi kohteeksi jolle voidaan tehdä mitä tahansa ilman että tällä on valtaa kieltäytyä. Kysymys on yksinkertaisesta naapurikateudesta, jossa käyt katsomassa kun itseäsi komeampi mies harjoittaa seksiä silloin kun itse et harjoita ja tekee sen peräti sellaisen naisen kanssa jonka ulkonäölliset ja silikonilla rakennetut ja photoshopatut avut ovat sellaiset että oma puolisosi kalpenee niiden rinnalla.

Koska minä olen luonnollisesti fiksumpi kuin 10 000 evoluutiopsykologia, enkä postmodernin maailman tapaan tarvitse tutkimuksia vaan pelkät omat tunteeni riittävät ehdottomaksi auktoriteetiksi voinkin tämän jälkeen vain sanoa että ; Tunnustakaa jo ihmiset! Tässä on se uskottavin pornon ilo!

Give me something to return to in your heart.

"Nykyajan pahin sairaus ei ole lepra eikä tuberkuloosi, vaan tunne, että kukaan ei kaipaa minua ... Suurin paha on rakkauden ja laupeuden puute, hirveä välinpitämättömyys lähimmäistä kohtaan, joka elää tien ohessa."
(Äiti Teresa [eli Agnes Gonxha Bojaxhiu])

Alelaarista löytyi elokuva joka on eräänlainen floppi ; Elokuva ei itse asiassa epäonnistunut täysin. Se myi ja sitä katsottiin kohtalaisesti. Internetin arvostelut elokuvasta eivät ole yleisesti ottaen kovin mairittelevia. Kalevala -riimit kertovat sen sisältävän aivopieruja - ja lisäksi se on epäkristillinen sielunvaellusoppi-pakanallinen.

Epäonnistuminen oli vain siinä, että odotukset siitä oli asetettu niin korkealle, että mikään ei tuntunut sopivan niihin. ~ Elokuvan katsoessa olo oli siksi hieman samanlainen kuin "Raamattua" ensimmäistä kertaa kunnolla lukiessa - tuntuu että parhaat palat "on nähty jo trailerissa".

Elokuva on Antti-Jussi Annilan "jadesoturi". Se on "genrensekoitteluelokuva", jossa sekoitettiin Suomalaista elokuvaa sen kanssa hyvin erilaiseen kung -fu -elokuvaan. Lopputulos näyttää itse asiassa juuri yhtä mahdottomalta. Siksi en ihmettele että esimerkiksi "Aviisi" antoi sille huonot arvostelut. Kliseistä arvomaailmaa moitittiin : "elokuvasta ei saa selvää, mistä tapahtumien taustalla kulkevat tarinat on revitty. Ihmisten motiivit ovat epäselviä ja filosofia ontuu. "Kohtalo saavuttaa ne, jotka sitä yrittävät paeta", kaikuu sana, ja katsojaa nolottaa".

Kun muistaa samalla että "itämaista ja suomalaista mystiikkaa, zeniä ja sisua toiminnallisena sekoituksena" ei kuulosta ihan mahdottomalta - esimerkiksi ZEN -mestarissa ja perisuomalaisessa korpiörmyssä on hyvin paljonkin samaa henkeä - niin pakko on myöntää että pahaltahan se ensivaikutelma tuntuu.

Ensikatsomalta jäi olo että kyseessä on kung -fu -elokuva jossa ei ole juurikaan kung -fua - päällimmäinen tunteeni olikin että elokuvaan olisi pitänyt saada pirusti lisää viuhtomista. Mytologiaa ei käsitellä "filosofisesti", eikä se esitä mitään "suoraan fiksua". Lisäksi siinä oli paikoitellen varsin kummallisia kohtauksia, joita ei oikein osaa laittaa osaksi jatkumoa, kokonaisuutta jota "elokuvaksi" kutsutaan "klippejen" sijasta.

Jatkokatsomisilla pakka kuitenkin sekoittui lisää. Ratkaisun avain löytyy tavallaan jo Aviisista, joka muistuttaa "Vajaa parituntinen sisältää vain yhden vallitsevan tunnetilan. Rehellisesti sanottuna en tiedä, oliko minulla koko elokuvan aikana enempää kuin yksi ajatus. "Mitä tapahtui?"

Elokuva on tyylipuhtaasti tunnelmaelokuva. Sillä on yksi aihe, joka kietoo kaiken yhteen. Sitä voisi kutsua "demonin nimeksi". Elokuvan ideana ei yksinkertaisesti ole olla mikään "osoitetaan ohjaajan lukeneisuus pikkusormimaisesti löytämällä hienoja kytköksiä eri maiden myyteistä." Se ei sisällä suoraan mitään moraalista opetusta. Elokuva on tiivistynyt teema. Ja vain yksi sellainen.

Elokuvan teeman selittäminen itse asiassa lähtee siitä että suomalainen myytti on sitä että epäonnistutaan rakkaudessa väkevästi. Kung -fu -elokuvissa rakkaus on sekä väkevää ja pliisua ; Jos Suomalaiset olisivat kirjoittaneet Raamatun, olisi Maria sanonut Jumalalle, että "Minuun ei mikään tollanen vanha partapukki kosketa. Että mene ja siitä joku muu." Näin olisi syntynyt Neitsyt Maria "niin maan isolla N:ällä". Kun tämän ymmärtää, tajuaa miten ja miksi Sampo, Onnen runsaudensarvi onkin elokuvassa äärimmäinen Helvetinkone.

Sinänsä ajatus jossa Louhi lähetetään Kiinaan, ja tapettava poika yhdistetään kaikenlaiseen irtosälään, jonka seurauksena Sampo, joka oli eräänlainen runsaudensarvi yhdistyykin tässä tarinassa enemmän Pandoran lippaaseen. - Munat jotka kuoriutuvat muistuttavatkin tässä laatikossa olleeta riivauksia, ja kun demonia ei tapeta - johon liittyy sen nimeäminen - se jätetään laatikkoon - väärin Toivoksi nimettynä - elämään pimeään vankilaansa, jossa se vain odottaa yksinäisenä sitä hetkeä jona se voi vapautua mellastamaan.

Elokuvassa samasta teemasta kärsiivät kaikki. Miekkasankarin tyttö ei ensin anna, ja sitten antaa ymmärtää antavansa ja sitten lopulta antaakin jollekin toiselle. Hänen inkarnaationsa elää kylmässä Suomessa parisuhteen katkeamisen jälkeen niin yksin, että hänen keltainen kumiankkansakin alkaa tuntumaan miltei seuralaiselta. Demoni kököttää yksin kopassa odottaen. Ja muutenkin elo on yksinäistä ja kurjaa.

Sitaatit kuten "Mä en enää haluu olla yksin" ja "Ei saa jättää yksin." alkavat painamaan enemmän kuin ensikatsomalla oudolta tuntuneet sanailut "Löitsä mua miekalla mahaan?" - "Jepjep."

Tämä elokuvan teema on jotain sellaista, joka on suomalaisessa kulttuurissa hyvin vallitsevaa. Mutta jolle ei ole mitään yksiselitteistä sanaa. Se on ikään kuin termi, joka pitää sisällään monta sanaa, mutta jolle ei itselleen ole sanaa. Ja tämä teema taatusti yhdistää kaikkia ihmisiä modernissa maailmassa ; Yksilön elämän rooli ja tehtävä ja elämän arvot ovat helposti hukassa, kun mikään isompi päämäärä ei pakota, ohjelmoi, komenna ja ohjaa. (Mikä huipentuu Aviisin sitaattiin joka ilman tätä kontekstia maistuu varsin kornilta, mutta tämän kontekstin kanssa näyttää järkevämmältä.)
1: Modernin elämän kaksinaisuus tulee tietyllä tavalla hyvinkin vahvasti esiin elokuvassa : Kai saa merkityksensä demonin kautta. Demoni tarvitsee Sintaita jotta Sampo saadaan tehtyä ja avattua. Tämän vuoksi, vaikka Sintain tehtävä on tuhota demoni, demoni ensi töikseen herättää Sintain. Sintain tehtävä taas on tehdä itsestään tarpeettomaksi joka tapauksessa. Joko hän avaa Sammon jolloin tulee tuho. Tai sitten hän toteuttaa merkityksensä jolloin itämainen mystiikka aikaansaa sen, että hänen sielunkiertonsa loppuu eikä hän enää jälleensynny. Ja kontekstina tälle tuhoutumisen kahtiajaolle tämän tehtävän hylkääminen johti sekin eräänlaiseen merkityksen haipumiseen ja katoamiseen ; Valitusta sankarista Sintaista nobody looseriksi Kaiksi jolla ei ole edes ystäviä - paitsi kumiankka ja sekin vain melkein. Joka tapauksessa sankarilla menee päin persettä. Tämä on tietysti äärimmäisen suomalaista.

Tälle sanalle voisi kuitenkin antaa samanlaisen roolin kuin vaikkapa jollekin perisynnille ; Siinä missä Viha on jo nimetty, kenties tämä demoni tulisikin nimetä jotenkin? Ainakin nimeäminen tekisi siitä tiedostetun. Muuten siihen törmäävä sanoo kuten Seppä Kai demonille : "Kuka sä oikeen oot?" Elokuvassa nimi annetaan. Mutta on silti osuvaa, että demonin nimi jätetään katsojalle salaisuudeksi ; Se lausutaan niin että katsojalle kuuluu vain suhinaa. ; Sellaiset mahdolliset ja hyvin sopivat sanat kuten "nostalgia (menneisyydessä rypemisen muodossa)", "mustasukkaisuus", "itsesääli", ja "yksinäisyys" sekä "epätoivo" on syytä jättää syrjään. Ne eivät ole riittävän kattavia tähän teemaan. Määritelmän osaset ovat liian leviällä ja liian pieninä siruina maailmassa jotta niiden ydin olisi helposti käsille kaivettavissa.

Jopa elokuvan floppiuskin tuntuu korostavan teeman kaikenkattavuutta. Vähän kuten sen Sammonkin kanssa : Siitä on vain sirpaleet maailmalla. Maailma on sen vuoksi hieman korni ja tuntuu hieman kuin siinä jotnin asia olisi "tehty jotenkin väärin", tavalla jota on vaikea analysoida esille. Eli juuri sama, mikä teki elokuvasta vähän sellaisen kuin siinä olisi liikaa vähän kaikkea, mutta ei kunnolla oikein mitään. Iso buffetpöytä jossa on tarjontaa ties mille lajille, mutta jossa ei kuitenkaan tunnu olevan riittävästi kaloreja elämään. Jos minä haluaisin tehdä elokuvan, joka epäonnistuisi, haluaisin että se epäonnistuisi juuri samalla tavalla kuin tämä elokuva. Sellaisella tavalla että siitä tulee niiden kautta "rujo ja outo, mutta vähän niinq hyvä".

Harvassa on elokuvat jotka samalla tavalla jättänyt vallitsevaa määrittelemätöntä oloa, joka saa kysymään "Mitä oikein tapahtui?" sanan kaikissa eri merkityksissä. Tämä elokuva on kenties rujo, mutta sen rujous on kuin löisi rakastavasti pajavasaralla päähän -hieman kuten elokuvan "keskeinen mystinen kung-fu tekniikka" on rooliltaan.

Siksi jos joku moittii tätä elokuvaa, tälle pitäisi sanoa että "Perkele. Halusin ja yritin mutta meni ihan päin Helvettiä. Tee itte parempi!" Siinä olisi oikeaa asennetta.

---

Otsikko on tietysti elokuvan lopputekstien päällä oleva kappale, elokuvan tunnussävelmäksikin tituleerattu, "Fate" , joka tunnetaan kenties paremmin tuosta lauseesta kuin omalla nimellään..

Muuttumisleikki

Televisiosta tuli tänään "Muotojen merkitys" ("The shape of things"). Karkeasti voisi sanoa että elokuva ei ollut "erityisen mieleeni", mutta se oli kuitenkin sen verran kiinnostava että jaksoin katsoa sen alusta loppuun, vaikka aloitinkin sen katsomisen spontaanisti. Elokuva siis piti yllä koko matkan jollakin tavalla.

Ja sitä paitsi tätä elokuvaa voi "käyttää astinlautana" moneen herkulliseen asiaan. Otan sen avukseni kun käsittelen identiteettiä ja parisuhteen vallankäyttöä. Ainut asia mistä sitä voisi moittia, on se, että identiteetti ja stereotypia eräällä tavalla sekoittuvat elokuvassa samantapaiseksi asiaksi. En pidä tätä välttämättömänä. Mutta toisaalta tämä hahmoihin liitettävissä oleva stereotyyppisyys tarkoittaa myös sitä että asiat on helpompi esittää. Ne perustuvat ikään kuin kaikille tuttuihin perushahmoihin.

Tätä elokuvaa ei voi käsitellä tekemättä siitä juonireferaattia. Tämä on elokuvan lähestymistapa, joka on yleinen ala -asteen elokuvista ja kirjoista kirjoitettaessa. En yleensä pidä tästä tavasta. Mutta tällä kertaa se on aivan pakko tehdä:

Juonireferaatti.

Elokuvan juoni voidaan tiivistää seuraavasti. Olipa kerran tyylitajuton, ylipainoinen ja nörtti Adam, joka kohtaa museonvartijana toimiessaan anarkistisen taiteilijan Evelynin, joka uhkaa sutata spraymaalilla erään patsaan koska siinä on sukuelimet peitetty kipsillä. Itse asiassa tämä sensuuriaktio on patsaan muuttamista ja lisäksi se on tehty melko huonosti. Vandalismia tapahtuu vaikka sitä ei näytetäkään.

Olennaista on että nörtti saa takkiinsa maalattuna puhelinnumeron. Alkaa suhde, jossa Evelyn muokkaa nörttiä. Saa hänet liikkumaan, mikä tekee hänestä hoikemman ja parempikuntoisen. Saa tämän menemään parturiin. Vuosia käytössä ollut takki lähtee ja tilalle tulee uusi look. Nörtti ottaa tatuoinnin. Menee jopa kauneusleikkaukseen.

Samanaikaisesti tapahtuu tietysti muutakin. Nörtti saa itseluottamusta, hänestä tulee "komea". Ihmiset osoittavat hänelle huomiota ja arvostusta. Hänestä tulee itsevarmempi. Hän flirttailee leikillisesti tarjoilijoille. Tämä huipentuu siihen että hän pussailee ystävänsä tyttöystävän kanssa, koska "niin vain tapahtuu".

Hän luopuu myös ystävistään joista Evelyn ei pidä koska he ovat "pinnallisia". Tätä on ehdoteltu pitkin matkaa, mutta vasta syyllisyyden ja hyvittelyn tunne ovat se "kynnys", joka saa hänet ottamaan tämän askeleen.

Lopulta valtavan muodonmuutoksen käynyt "metroseksuaali adonis" eli "entinen plösö nörtti" kosii tyttöä, ja saa kuulla taidenäyttelyn paljastustilaisuudessa, että koko suhde on ollut näytelmää. Taiteilija -anarkisti on muokannut hänen ulkokuortaan ja identiteettiään. "Ennen" ja "jälkeen" -kuvat yhdistetään luonneanalyysiin. Alun yliystävällinen hahmo, jossa ei näy moraalista häilyntää, alkaa käytöksessään heijastaa moraalista ailahtelevaisuutta samalla kun ulkonäkö muuttuu. Kuitenkin samalla kuvissa pistää silmiin se, että nörttimies ei hymyile ja on asentokieleltään varovainen ja sulkeutunut. Kun taas adonismies on hymyilevä ja elekieli on jopa nenäkkään avoin ja sosiaalinen.

Koko aikana ei ole tehty ainuttakaan komennusta. On vain ehdoteltu. Samalla on tarjottu näyteltyä kiintymystä ja seksiä. Muuntelukeinona on ollut manipulaatio, ei käskytys. Muotoilun seurauksena saatiin komeampi, lihaksikkaampi, terveempi, itsevarmempi ... mies, joka oli sellainen jota muoti pitää hyvänä. Monet muutokset ovat sellaisia että moni voisi sanoa että miehestä olisi tullut "parempi". Samalla nainen kyseenalaisti tämän ja vihjasi että miehestä olikin ehkä tullut "huonompi".

End of story.

Juoni nosti esiin paljon erilaisia kysymyksiä. Ehkä tärkein asia on tietysti siinä että se näyttää miten mutkikasta valtapelin ja identiteetin suhde ovat. Miehen käytös muuttui - itse asiassa se muuttui stereotypiasta toiseen. Arka ja kiltti nörtti muuttui hieman huikentelevaksi ja röyhkeäksi metroseksuaaliksi.
1: On vaikeaa tietää oliko nössö itse asiassa yhtä moraaliton kuin sama ihminen metroseksuaalina. Koska nörtillä oli ennen kaikkea vähemmän mahdollisuuksia. Voi siis olla että kaikki tämä moraalittomuus oli olennaisesti hänessä jo silloin kun hän raahusti museon käytävillä ja odotti työvuoronsa loppumista.
2: Toisaalta muutos saattaa johtua siitä että nörtti odottaa tietynlaisilta hahmoilta tietynlaisia asioita. Tätä kautta hänen mielessään on peruskuva siitä mitä "tuon näköinen voi tehdä" ja mitä "on odotettavissa tehdä" ja jopa "mitä pitää tehdä". Tätä kautta syntyy itsellä oleva kuva. Tässä voi olla myös se mitä odottaa muiden odotuksista tuon näköistä kohtaan.
3: Voidaan ajatella että käytös voi johtua aidosta ympäristön aiheuttamasta persoonanmuutoksesta. Tällöin ympäristö on tukenut tiettyä käytöstä nörtiltä ja tiettyä metroseksuaalilta. Jos nörtti on läski ja tyylitajuton, hänen flirttailunsa voitaisiin kokea kiusana. Se olisi ns. "häiritsevää". Kun komea adonis tekee saman, se on tietysti ns. "imartelevaa ja leikkimielistä", johon ostallistuminen taas kuvaa jopa sitä että komea mies on "niin itsekeskeinen että ei huumoria ja leikkimieltä..." Tätä kautta "nössö" kohtaa identiteettipaineita ja "adonis" toisenlaisia. On vaikeaa sanoa mitä valtapeliä kehenkin kohdistetaan. Ja itse asiassa tätä kautta koko ajatus siitä että yksilö olisi oman identiteettinsä herra muuttuu kyseenalaiseksi. Jospa me kaikki muovaamme toisia ja itseämme samalla kun muut muovaavat meitä ja itseään.
4: Ehkä järisyttävintä on tietysti se, että nörtin ja adoniksen hyväksymisen tarpeet ovat elokuvassa koko ajan vahvasti mukana. Se on oikeastaan sen kantava teema. Se "punainen lanka" joka jatkuu elokuvan alusta loppuun. Onkin jännittävää että manipulaatio oli hyvin tehokasta ja vaikuttavaa, koska se oli "vapaaehtoista pakkoa", jossa syöttinä oli rakastetuksi tuleminen. Kuitenkin näyttelypuheessa mies kuvataan pahoin sanoin. Taiteilijan tekemänä "moraalinen kyseenalaisuus" - joka miehen kohdalla oli merkki jostain jota oli hyvä kritisoida - oli taiteilijan tekemänä itseilmaisua ja rohkeaa vapautumista. Manipulaatio oli siis luova aktio. Taustalla voi miltei kuulla se, miten näyttelyä pitävä Eve kertoisi sen olevan emansipationarinen valinta.

Toinen teema mikä tästä tuli esiin on tietysti se, että naisen ohjaava käytös on itse asiassa jotain hyvin tuttua. On ihan tavallista että juuri naiset pistävät poikaystäviensä vaatekaappia ja ulkoasua uusiksi. Elokuva herätti kysymystä siitä, miten paljon tälläistä manipulaatiota itse asiassa tehdäänkään. Jokainen nainen varmasti haluaa muuttaa jotain asioita puolisossaan - ja itse asiassa saa jopa jotain muutoksia aikaiseksi. Kysymys on tässä tietysti määrällinen. Mutta myös laatu mietityttää: Elokuvassa suhteen valheellisuus tuntui tekevän manipuloinnisa erityisen pahan. Siinähän vain välineellisesti kokeiltiin mitä oltiin valmiita tekemään milloinkin - ja miten pitkälle asia voidaan viedä pikku hiljaa edeten. Toisaalta ulkoisen teon taustalla olevien sisäisten vaikuttimien rooli teossa ei muuta itse tekoa.

Kuitenkin elokuvan pintarakenteen takana voi olla myös kostoteema. Minä näen kostoteemoja tietysti aivan joka ikisessä asiassa, mutta tässä elokuvassa se tuntuu mahdolliselta tulkinnalta. Sillä tilanne huipentuu kuitenkin vasta sen jälkeen kun Adam on pussaillut kaverinsa tyttöystävän kanssa. Kysymys on oikeastaan siitä, valehteleeko taiteilija silloin kun näyttelee olevansa suhteessa, jolloin hän tekee parisuhdetta simuloivan valheellisen ja illusionaarisen performanssin. Vai valehteleeko hän näyttelysalissa kun esittää että koko juttu oli farssia. Parisuhteen luonne on hänen sanansa varassa.
1: Tosin elokuva korostaa myös sitä että parisuhde oli metroseksuaaliksi muutettavalle nörtille aitoa, koska hän koki sen matkan varrella sellaisena. Hänen silmissään se muutti luonnettaan myöhemmin, mutta ennen sitä se oli hänelle aitoa. Se, mitä se oli taiteilijalle, ja muuttuiko sen kuva hänen mielessään, jää arvoitukseksi. Elokuvassa mies on se elementti joka tunnetaan ja nainen taas on arvoitus. Tämä on tietyllä tavalla tuttu ajatus. Perinteisesti naista on pidetty arvoituksena. Ja postmodernissa maailmassakin se on suosittu: Luce Irigaraynhan mukaan länsimainen tiede on maskuliinista, koska mies haluaa ymmärtää, rakentaa, ja ottaa haltuun. Mies tutkii virtauksia ja rakentaa siltoja ja vesivoimaloita. Nainen sen sijaan ihmettelee. Joki jää virtaamaan, eikä minnekään ilmesty tylsiä kaavoja. Tässä mielessä elokuvassa nainen ja mies ikään kuin heijastavat sitä olemassaolon tapaa, joka mielelle ja naiselle "yleisesti ottaen" nähdään.
___1.1: Hyvin perinteinen näkökulmanlisäys tähän kohden on tietysti myös se, että vallankäyttöä on monenlaista. Ja niihin liitetään tiettyjä sukupuoliodotuksia. Elokuva mukailee tätä kaavaa laittamalla manipuloijaksi naisen. Sillä voidaan sanoa että perinteinen mieskuva antaa miehisiksi vallankäytön keinoiksi käskyttämisen, aggression ja väkivallan. Ja naisellisille keinoille jäävä tila taas on se että käytetään seksuaalisia pihtejä ja sosiaalista pelikenttää välineenä.

Onko kyseessä performanssi vai mustasukkainen kosto, on vaikeaa tehdä. Tulkintaa itse asiassa vaikeuttaa se, että
1: Seinällä on sekä sitaatti siitä miten "moralistien paikka ei ole taidenäyttelyssä". Se voi suojata miestä, eli se muistuttaa että muokattu mies ansaitsee tilaa. Toisaalta se voi kertoa siitä että moni voi pitää manipulointia, eli itse taiteentekotapaa, halveksittavana. Tällöin hän ikään kuin joko (1) ennakolta puolustautuu tähän vasta -argumenttiin tehden siitä heikomman tai (2) jossain määrin nostaa esiin sen että taiteilija jotenkin häpeää tekonsa etiikkaa, mutta pitää etiikanrikkomista taiteenteon yhtenä tärkeänä elementtinä. Tässä tulkinnassa moralisoiva argumentti voi jopa vahvistua. "Miksi se pitäisi muuten ääneen sanoa, jos siinä ei olisi jotain pahaa."
2: Että se, että siellä on neonvaloputki "She loves me not", jossa viimeinen sana vilkkuu. (1) Vilkunta voi kuvata epävarmuutta, jolla mies on saatu tekemään itselleen ja käytökselleen isoja muutoksia. Silloin se on taiteilijan esittämä motiivi muutokselle. Mies on valmis uhraamaan hyvän ja vanhan identiteettinsä pinnalliseen ja huonoon koska hänelle vihjataan että ehkä se "rakkaus ei olisikaan ikuista". (2) Toisaalta se voi kuvata oikeaa asiantilaa. Eli onkin vaikeaa sanoa onko taiteilijanaisella sittenkin ollut tunteita mukana pelissä vai onko tilanne sittenkin vain näytelmä. (3) Vai oliko teksti vain se muutos missä ennen paljastusta mies koki rakkautta ja jälkeen ei.

Tässä mustasukkaisuus - kosto tulkinnassa tämä elokuva käsittelisi sitä miten nainen voi käyttää valtaa mieheen varsin arkisilla keinoilla, ja tehdä hyvinkin äärimmäisiä asioita. Ilman että se olisi mitenkään ilmiselvää ennen kuin taidenäyttelyn alussa asia kerrotaan kaikille sanallisesti. Sitä ennen se oli "hegemoninen hiljaisuus", asiantila joka "on siten kuin on ja pitää olla" niin itsestäänselvästi että vaihtoehdot eivät edes tule mieleen.

Ennen kaikkea tässä jäi auki, pilkkaisiko tälläinen performanssi kritiikkiä miehille ja heidän stereotypioilleen. Vai olisiko se kritiikki naisille sallitulle vallankäyttöpatteristolle.

Seksin tasaamisesta.

Jos seksiä ajatellaan ikään kuin ihmisten kesken jakautuvana asiana, se voi tuntua ensi alkuun epäsopivalta. Se ei toisi asiaan mitään mielenkiintoista. Mutta jos sama asia tehtäisiin vaikka tennispelin harjoittamisessa, se ei tuntuisi yhtä epäloogiselta. Voidaan miettiä esimerkiksi onko tennis eliittipeli.

Seksi ei tällä tavalla ajatellen jakaudu tasaisesti ihmisten kesken. Eli toisilla ihmisillä on seksiä enemmän kuin toisilla. Perinteisen ajatustavan mukaan "nainen pihtaa ja mies jakaa". Tämä ajattelutapa selittäisi osittain raiskauksia : Köyhät ryöstävät rikkaita, ei päin vastoin. Jos kysyntää on enemmän kuin tarjontaa ja jakauma on epätasainen, voi syntyä tälläisiä ilmiöitä. Ryöstö ja raiskaus eivät tietenkään tällä muutu hyviksi asioiksi. Mutta tiedetään miten ne voivat syntyä. (Toki raiskauksiin on muitakin syitä. Mutta tämä oli lähinnä "esimerkki".)

Sitten voidaan lähteä piirtämään kuvaavia pallosia. Voit ajatella että siniset ovat poikia ja pinkit tyttöjä. Mutta jos pidät tätä (ja viivojen painotusmääriä) liian heteronormatiivisina, sallin tulkinnan nurin kääntämistä. Idean kannalta on sama, ovatko pinkit vai siniset tyttöjä. Se, että homoseksuaalisuutta ei esiinny johtuu siitä että olen heidät rajannut tästä yksinkertaistuksesta, koska kyseessä on juuri se. Yksinkertaistus. Aivan samasta syystä olen typistänyt sinisten ja pinkien määrän yhtä suuriksi. Tosiasiassa tästä saataisiin aikaan muutoksia. Mutta tämä on yksinkertaistus. (Ehkä näiden monimutkaistuksien takaa voidaan löytää juttua myöhemmin, ikään kuin Jatko -osana. Että odottakaa vaan milloin koittaakaan "Värikkäiden pallojen sateenkaariversioiden pojan paluu" (tms) -blogausta...) Viivat kuvaavat yksinkertaisesti sitä että "Ketkä on kanssaan sillä lailla".

Kuvassahan on kaksi vaakariviä. Ylemmässä on vahvasti epätasapainoistettu seksuaaliasema. Vasemmalla ylhäällä on haaremi, eli sinisellä on useita pinkkejä mutta pinkeillä on vain yksi sininen. Tätä kautta on helppo huomata miten haaremi tekee seksistä sinisille "ylellisyystuotteen". Onkin erikoista miten esimerkiksi maskuliinisuutta ja patriarkaalisuutta korostavat haaremimaat, joissa tosimiesorhilla on useita naisia, näyttävät selvästi siltä että lujimpia toisten miesten seksistä riistäjiä ovat toiset miehet. Eivät naiset. (Tätä lieventämään on ehkä hyvä laittaa muistutus siitä että se että valtio sallii moniavioisuuden ei tarkoita sitä että valtaosa lisääntyvistä miehistä olisi ollut moniavioinen. Vain harvoilla on ollut varaa, eikä kaikilla ole ollut kiinnostustakaan. Kuitenkin jokainen moniavioinen mies on tavallaan "joltain toiselta mieheltä pois".) Kun lisääntyminen on tällä tavoin jaoteltua, eli toinen puoli on yhteen sidottu ja toinen saa ottaa useita, on sukupuolten tasapuolisuus tässä pelissä muuttunut. Tässä tilanteessa se on itse asiassa väistämätöntä.

Ylä vasemmalla taas on toinen lisääntymiskuvio, jossa asiaa on yritetty korjata. Tässä on ajateltu että jos moniavioisuus rikkoo tasapainon, se saataisiin tasattua sillä että myös "pinkit" saavat valita useita puolisoita. Tätä kautta syntyy erilainen verkosto. Mutta on selvää että tämä ei johda välttämättä siihen että tilanne tasautuisi. Toiset siniset ovat suosittuja ja osa jää valitsematta. Näin yleinen moniavioisuus ei välttämättä mitenkään muuta tilannetta.

Alarivillä taas on kaksi erilaista tapaa tuottaa tasainen hyödykevirta. Ensimmäinen niistä on monogamia. Eli yhdellä pinkillä on yksi sininen. Tätä kautta seksi olisi "yleishyödyke". Toisessa taas on tasainen polygamia, jossa kaikki siniset ja pinkit ovat yhtä suosittuja ja jakaumat sitä kautta tasaisia.

Tällä halusin tuoda esiin ainakin sen, että promiskuiteetti eli seksuaalinen valikoimattomuus voi tuottaa periaatteessa monenlaisia jakaumia. Monogamia tuottaisi vain yhtä. Tosin tässä kohden on jännittävää muistuttaa sarja -avioitumisesta. Sillä useilla tuntemillani ihmisillä on ollut elämässään useita puolisoita. Aina vain yksi kerrallaan vain. Jos ihmisellä on seksiä useiden eri ihmisten kanssa, se on eräällä tavalla rinnastettavissa sekä monogamiaan että polygamiaan. (Tätä kautta mustasukkaisuuskin voi kertoa yksiavioisuuden lisäksi siitä että sitoudutaan vain yhteen kerralla. Eli ensin olisi "avioero" ja vasta sitten "uusi puoliso".)