DNA:n roskaisuudesta - ja vähän kreationisminkin

 Kun perimästä ja sen funktionaalisuudesta puhutaan, on tavallaan helppoa puhua teleologisia. Gouldin kritiikki on asiallista muistaa, koska adaptationismissa usein syntyy just so tarina ns. after the fact. Jos minulta pyydettäisiin kannanottoa siihen miten itse määrittelisin funktionaalisen - ja tätä kautta myös eifunktionaalisen - perimän sanoisin, että funktionaalinen perimä on määritelty DNA:n osioksi joka on tällä hetkellä puhdistavan valinnan alla.

Tämä on tärkeää, koska monesti huomio adaptaatioissa keskittyy vain yleistymiseen. Fiksoituminen on eräänlainen fiksaatio. On hyvä täydentää tätä mielikuvaa sanomalla että funktionaalinen perimä on sellainen osio - koodaa se suoraa proteiinia tai ei - jota ei voi muuttaa tai poistaa ilman, että se vaikuttaa yksilön kelpoisuuteen. Luonnonvalinnan yksi keskeisiä rooleja on "ylläpitäminen", ei pelkkä hyödyllisten ominaisuuksien "yleistäminen".

Tässä ominaisuuden muuntumattomuus ja pysyvyys on se asia jota on katsottava muuttujana. Tarpeettomat, siis ei adaptiiviset asiat, voivat aivan täysin kerätä ja koota mutaatioita ja kadota. Tämä on mielenkiintoinen ratkaisu koska pelkästään tämän tekemällä ihminen helposti on puolustamassa sitä että perimässä on niinsanottua arkikielisesti kutsuttua "roskadna:ta" aka tilke-dna:ta. Itse näen että muuttumattomuus korreloinee melko voimakkaasti sen kanssa että kyseinen geeni on vakiintunut ja valintapaineen ylläpitämä.

Mutta sitten on ihmisiä joiden mielestä mitään tilke-DNA:ta ei ole, tai sitä ei ole kovin paljoa. Ja heillä on argumentteja joita voidaan kunnioittaa. Esimerkiksi kun he näkevät joidenkin sekvenssien muuttuvan he eivät näe sitä todisteena ei-funktionaalisuudesta. Esimerkiksi transkriptit jotka ovat uniikkeja ihmisille ovat täynnä ns. "kertyvää kohinaa". Ne ovat "äänekkäitä" (noisy). Mutta he jotka näkevät että nämä ovat uusia adaptiivisia ominaisuuksia ihmiskunnassa näkevät että vaikka pysyvyys korreloi ei korrelaation puute tarkoita sen vastakohtaa.

Joku voisi nähdä, että tässä olen myötämielinen kreationisteille, jotka ovat tunnetusti sitä mieltä että Roska-DNA:ta ei ole. Mutta oikeasti ymmärrän lähinnä että tieteessä on tiettyä debattia siitä minkä verran tilke-DNA:ta on. Puolisoni sisar tutkii geenejä bioinformaatikkona ja hän on kertonut että debatti akatemiassa aiheesta on niin verevää että on turvallista sanoa tässä että "emme tiedä".

Ja joku voisi tässä nähdä että hänkin olisi myötämielinen kreationisteille. Mutta kumpikaan ei ole. Eikä kumpikaan tee loogista virhettä ja kaksoisstandardia tässä. Sillä jos me mietimme mikä tekee järkeväksi väitteet siitä että osa kohinasta on hyötyominaisuuksia on se, että suuri osa kaikista mahdollisista mutaatioista olisi funktionaalisia. 

Jos pidät funktionaalisia ominaisuuksia harvinaisena - kuten kreationistit Douglas Axen johdolla mielellään ajattelevat - ei kohina ja mutaatio millään järkevällä todennäköisyydellä "sattumalta tee hyödyllisiä ominaisuuksia". Tällöin olisi pakko ajatella että iso osa perimästä on roskaa. Mikä on se mitä kreationistit myös vastustavat.

Toisin sanoen järkevä uskomus roska-dna:sta liittyy hyvin paljon siihen miten yleiseksi näkee erilaisten mutaatioiden hyödyllisyyden. Ja tässä itse olen arvioissa varovaisempi kuin he jotka näkevät että suuri osa perimästä olisi funktionaalista. Kreationistit valitsevat tässä yhteensopimattomat osaset. Eikä tätä ole tavallaan edes vaikeaa ymmärtää. Eikä selittää.

Puhun niin meheviä kuin osaan

Minulla on ollut paljon hauskaa ajanvietettä. Esimerkiksi Torppa oli saanut veteraaniliiton logosta sangen erikoisia mielleyhtymiä joita hän piti objektiivisena totuutena. Tämänlainen ”suoran havaitsemisen ja kokemisen” paradigma ei toki yllätä. Sillä Torppa on kuuluisa kreationisti ja kreationismissa tätä intuitiivisen suoran havaitsemisen periaatetta on tuettu hyvin vahvasti. Esimerkiksi Douglas Axe korosti intuitiivisuutta hyvin pitkälle. Logossa nähty musliminainen kertoo aika konkreettisesti siitä miksi tälläinen intuitio-havaitseminen on tieteellisesti epäpätevää.

Logon taustaa voisi tietenkin aina valottaa valokuvilla. Vaikkapa siitä miten vanhassa valokuvassa on musliminaisia rivitolkulla palvomassa Allahia, Särkisalossa, joulukuussa 1939…

Puhuisin tästä enemmänkin, mutta sitten kaverini oli vähäntuohtunut youtubessa. Ihmsiet olivat olleet epäreiluja ja puhuneet pahaa ihmisen selän takana. Ja että aikuisten tulisi tietää mikä on hyvää ja pahaa ja miten kunnioittaa. Ja siksi on raskasta kertoa asioita kuin tyhmille tahi alaikäisille.

Itselleni on hyvin mielenkiintoista miten itse tykkään selittää asioita kuin itselleni. Eli aika tiiviisti. Koska minulle rakkaus, välittäminen ja huolenpito eivät ole helppoja. Siksi päätin siirtää huomioni Torpasta muualle. Toisin sanoen en voi vain juoruta Torpasta mehevää juttua vaan on mietittävä myös esimerkiksi sitä, onko tämä hupaisa aktio myös moraalisesti kyseenalaista. Ja laajemmin. Miten suhtautua juoruilun kanssa kaikkiin sellaisiin ihmisiin, joiden oikeanlaisella kohtelulla on väliä. Ketkä kaikki vai peräti aivan kaikki tämä joukko sitten sisäänsä kattaakin.

Ensin onkin hyvä määritellä vähän sitä mitä juoruilu on.Mark Alfano onkin määritellyt juoruilua filosofisesti. Tässä hän korostaa sitä, että vaikka juoruajat tavallisesti keskustelevat selän takana niin siitä huolimatta juoruilussa on aina mukana kolme toimijaa. On puhuja, kuulija ja subjekti. Tässä mielessä on hyvä huomata että puhujalla on suhde subjektiin ja puhuja on aktiviteetissa kuulijan kanssa. Mutta subjekti itse ei ole aktiivisesti vuorovaikutuksessa mukana.

Tietenkin mikä tahansa kolmannesta osapuolesta puhuminen ei ole juoruilua. Juoruilussa käsitellään Alfanon mehukkuuden tematiikkaa. Juorussa on oltava mehukkuutta. Tämä korostaa sitä että juoru on ehdottomasti parempi juoru jos se on (1) uutta tietoa ja (2) koskee jotain normirikettä.

Näitä normirikkeitä sitten voi olla joko (1) rike puhujan ja kuulijan – tai ainakin puhujan olettaman kuulijan – moraalin kanssa. Tai sitten rike on (2) subjektin omaa kaksinaamaisuutta, jolloin puhutaan siitä mikä itselleni on kognitiivisen uskontotieteen puolelta tuttu niinsanottuna strategisena tietona. Tai arkikielisesti noloina salaisuuksina. Liha minun jääkaapissani ei ole strategista tietoa vaan lähinnä kertomus ruokahaluttomuudestani, mutta liha vegaaniutta korostavan vasemmistolaisen ideologin jääkaapissa on.

Moraalirikkeet, niin sisäiset kuin ulkoisetkin voidaan lokeroida sitten hyvin monella tavalla. Rike voi olla moraalinen, laillinen, kulttuurinen tai esteettinen. Siksi esimerkiksi se, kun ala-asteella minun pottatukkani aikaansai porua, voidaan sanoa että silloin kun olin paikalla ja tästä esteettisesti rikkeestä lälläteltiin, niin kyseessä oli kiusaaminen. Silloin kun siitä puhuttiin silloin kun olin poissa tai minun luultiin olevan poissa, kyseessä oli juoruilu. Erityisen vahvasti silloin kun sitä tehtiin heti sen jälkeen kun tukkani oli juuri leikattu kotona, budjettisyistä.

Ensiksi itse olen tavannut erottaa huhut juoruista. Sillä minun intuitioissa juorussa on kysymys pienimuotoisemmasta ilmiöstä. Juoruilu liittyy sosiaalisene peliin jossa juoruajalla on jonkinlainen yhteisöllinen sidos sekä juorukerhoon että juoruttavaan. Huhut taas ovat laajemmin levinneitä. Niissä on kysymys laajemmasta asiasta. Tämän vlogauksen kannalta tätä eroa ei ole kuitenkaan relevanttia tehdä ja voidaankin sanoa että Alfanon määritteissä huhu on juoruamisen yksi alatyyppi. Näin käy usein kun näkökulma valitaan. Kun peruskäsite määritellään, niin se vaikuttaa esimerkiksi siihen onko juoru ja huhu irrallisia vai sama asia. Ja näiden kanssa koherenttius on tärkeää. Muuten syntyy virheitä.

Tämä määrittelytapa korostaa sitä että on tavallaan vaikeaa nähdä suoraan miksi juoruilu on niin paha asia. Itse asiassa aiheenahan on subkektin moraalinen puute. Ja usein tässä korostuu sekin että juoru ei ole aina määritelmällisesti valehtelua. Väärän tiedon kohdalla on tietenkin helppo korostaa valehtelun huonoutta. Mutta todelliset asiat – kuten se minun kammottava pottatukkani – voivat olla ihan empiirinen silmämunia polttavan konkreettinen tosiasia.

Ja tämä korostaa sitä miten moni on nähnyt metoota juoruakkain pahanpuhumisena eli juoruiluna. Metooseen mukaan ottaneet ovat nähneet tämän muiden moraalisten ongelmien esiintuomisena, tiedottamisena, jopa journalistiikkana. (Itse asiassa uutisten ja journalistiikan yhteys juoruiluun onkin tuon annetun määrittelyn kanssa aina aika lähellä. Mikä korostaa sitä että juoruilulle voi nähdä eettisesti perusteltua ydintä.) Metoo on ollut varoittavaa, jolloin subjekti onkin moraalisesti kyseenalainen vainoaja. Kuitenkin metookritiikissä näkee miten monet näkevät että oikeat vainoajat ovat nämä juorupuhujat jotka hakevat kollektiivisen massan piinatakseen seksuaalisia häiritsijöitä.

Tässä kenties vahviten nousee esiin juoruilun vaikea suhde tosiasioihin. Karkeasti sanoen jos jutun kertoja uskoo että juttu on luotettava, tosi ja mehukas, hän ajattelee että se on journalistiikkaa. Jos joku ei pidä juttua totena hän näkee sen valehteluna. Ja suhtautuminen muuttuu tämän mukana. Juorut ovatkin äärimmäisen hankalia juuri siksi että se on sananvapauden ja tiedottamisen tai tiedottamisksi väittämisen aktio. Juoru ei koskaan tunnusta olevansa valehtelua. Mikä tekee siitä tavallaan aika tavallista todenpuhumista että valehtelua. Konteksti ja sosiaalinen interaktio ja intentiot ovat tärkeitä. Samoin kuin lausumien totuudellisuus.

Miksi juoruilua sitten pidetään pahana? Itsekin olen pyrkinyt siihen että juoruamisen sijaan haukun. Eli puhun ihmisistä avoimesti pahaa sellaisella tavalla, että he itse ovat paikalla tai voivat tietää siitä. Tämä on mukana siinäkin, että en yleesä poista tuotoksiani muuta kuin julkaisutahojen suosittelujen jälkeen. Syynä on se, että ajatus itseen kohdistuvasta paskamyrskystä hillitsee muuten hillitöntä mieltäni ja moraalisia närkästymisiäni. Sillä pidän moraalisessa närkästyksessä tehtyjä pikatuomioita ongelmallisena. Eli pidän juoruamista ongelmallisena.

Juoruilun ongelma on tavallaan se, että siinä on epäsymmetristä informaationkäsittelyä. Kertoja konstruoi tapahtumaa aika yksinvaltaisesti ja moraalinen kontekstikin konstruoidaan kertojan ja kuulijan välillä. Subjekti taas ei saa esitettyä omaa kantaansa asiaan tai välttämättä edes tiedä että jotain pahaa puhutaan. Tämä johtaa episteemisiin ongelmiin joissa kertojan intentiot ja arviot vaikuttavat tilannekuvaukseen liiaksi. Kuulijan moraalinen närkästyskin saattaa värittää tulkintaa jälkikäteen.

Filosofi voisi nähdä tässä mielenkiintoisen tilanteen. Kun joku puhuja kertoo juorun jostakusta, hän asettaa toisen moraalisen hahmon tulilijjalle. Ja kun katsotaan juoruilua käytännössä, niin hyvin usein se ei jää tilannekuvaukseksi. Esimerkiksi jos joku kertoo juorun siitä, että joku valehtelee, tästä luodaan hyvin helposti yleiskuva jossa valeen kertoja onkin valehtelija. Tässä kohden puhutaan attribuutiovirheestä; Tässä moraalisesti kyseenalaisissa tilanteissa toisten ihmisten tekemiset nähdään liiaksi sisäisistä syistä johtuviksi ja omaa käyttäytymistä selitetään liikaa tilanteesta johtuvaksi. Me teemme väärin olosuhteiden pakosta mutta muut ovat pahoja. Siksi minäkin vaan teen mokia ja asiavirheitä ja liian nopeita johtopäätöksiä mutta Torppa on idiootti. Toki tässä tulkinnassa on huomioitava myös sellaisia asioita kuin erehtymisen frekvenssi. Mutta se ei ole tämän vlogauksen aihe. Paitsi jos oikeasti tämä frekvenssi on puhtaasti vain minun kokemani tulkinta tilanteesta. Joka sitten johtuisi nimenomaan attribuutiovirheestä. Kiehtovaa onkin että attribuutiovirhe voi tapahtua vaikka juoru on totuudenmukainen. Jos joku on valehdellut ja tästä kertotaan tosi juttu saattaa lopputulos olla tosi valheita kun tyyppi leimataan valehtelijaksi vain siksi että hän on joskus jossain tilanteessa valehdellut.

Myös aiemmin mainitsemani seikat vaikuttavat. Erityisesti jos ollaan moralisteja kristilliseen tyyliin, on usein niin että henkilöä ei tuomita hänen omien arvojensa ja niiden mukaan seisomisen mukaan vaan viitekehys on se, että koska kristinusko pitää sitä syntinä on se syy tuomita nämä synnintekijät. Tämänlaiset tuomitsemiset on hyvin helppoa nähdä muissa kulttuureissa ja hyvin vaikea nähdä omissaan. Ja siksi on helppoa nähdä että islamilainen kunniakulttuuri vakavine seuraamuksineen on huolestuttavaa kun siellä juoruttu avioliiton ulkopuolinen suhde voi johtaa juorun kohteena olevan naisen sortoon. Mutta vaikeaa nähdä sitä siinä kun maallinen kaveri naureskelee miten joku näkee huntumuslimeja joka paikassa ja miten tämä on vain sitä mitä Torpalta nyt voi odottaakin.

Kulttuuri sävyttää ja sen kanssa – ja ilmankin – ihmiset helposti korruptoivat nimenomaan sen mitä fakta tarkoittaa. Aivan kuten fakta on että veteraaniliiton logo näyttää tietyltä voidaan tulkita huntumuslimiksi tavallaan ymmärrettävällä tavalla, moni antaa juorulle mielipiteidensä kautta tuomioarvoa jossa totuus mutiloituu tai muuttuu faktankertomisen sijaan vaikka kansankiihotukseksi.

Tässä yhteydessä kertojan asenteet ja maailmankuva vaikuttavat. Ja sen lisäksi karisma. Kun joku kertoo juorun hän tavallaan asettaa sosiaalisessa kontekstissa oman arvovaltansa panokseksi kun hän kuvaa mitä subjekti on tehnyt - tai attribuutiovirheen läsnäollessa mukamas on. Tässä kuulijan on hyvin helppoa tehdä arvioi ei-episteemisin, ei tiedollisin, syin. Juoruajaan uskotaan vaikka siksi että kertoja on kaveri eikä ole hyvä epäillä omaa aatetoveria tai mitä tahansa.

Toki juorun sisältämä tieto on muutenkin hankalaa. Kun joku juoruaa hän usein jatkokertoo tarinaa. Ei tarvinne kertoa rikkinäisestä puhelimesta jotta tajuaa miten tämä vaikuttaa iteratiivisena osana prosessia. Pienetkin virheet kertautuvat ja kasautuvat, etenkin jos ne tekevät juorusta mehukkaamman. Flirttailu firman juhlissa saattaa helpostikin paisua kännipanoksi nopeammin kuin erektioni, ja leviää nopeammin kin erektioni alkaminen johtaa ejakulaatioon. ; Juoruissa ongelmana on se, että väärin saatu tai huono tieto leviää luottamuksen ja sosiaalisuuden kautta. Totuus on tavallaan irrelevanttia juuri sen vuoksi että totuus on vain sivutuote, juoruhan ei määritelmällisesti ole tosi ja hyvin perusteltu uskomus. Perusteet on usein sitä että se tyyppi sen kertoi ja totuus on se mitä tarinassa kulloinkin eteenpäin jaetaan.

Rikkinäinen puhelin ei vaadi edes pahoja intentioita. Jopa väärin kuultu sana voi muuttaa merkitystä oleellisesti. Jos joku kertoo bileissä haluavansa liksaa saattaa joku kuulla hänen haluavan liisaa. Ja viimeistään seuraava kertoja tajuaa että haluaminen on seksuaalista.

Eli toisin sanoen juoruilu on hyvin usein motivoitunut joko ilkeämielisellä halulla vahingoittaa jotakuta tai sitten se on altruistista ja tavoitteena on auttaa muita, esimerkiksi varoittaa vaarallisesta roolipelaaja-saatananpalvojasta joka pian turmelee nuorenne piikittämään kannabista.  Ja usein näiden kuuleminen voi synnyttää moraalisen närkästyksen kautta ilkeämielistä halua vahingoittaa jotakuta. Ilkeys ja altruismi eivät näissä asioissa ole toisiaan poissulkevia. Niillä on kuitenkin sekä arvoja ja arvomaailmaa viestivä puoli joka voi yhdistyä siihen että ihmisistä paljastetaan tietoja. Journalismi on tavallaan juoruilua joka on tehty oikein, eli on tarkistettu että subjektia koskevat väitteet ovat tosia ja vältetään kieltä ja lausuntoja joissa on tai jotka lietsovat attribuutiovirheitä.

Tässä mielessä on tavallaan helppoa ymmärtää vaihtoehtojournalismin suurin ongelma. Se on astenteellista ja kertojilla on juoruilijoiden motivaatio. 

Esimerkiksi MV:ssä ja Finleaksissa satunnainen henkilö voi kirjoittaa sivustolle keksimänsä jutun, jos ylläpito sen hyväksyy. Käytännössä kenen tahansa sepittämä teksti kelpaa, kunhan se noudattaa julkaisun linjaa. Asiaa pidetään uskottavana koska kukaan ei ole todistanut sitä vääräksi ja uskottava koska pahan puhuminen tietysti vihatusta ihmisryhmästä on uskottavaa ja sitä mitä odottaakin. Moni ihmetteleekin miten se voi olla valemedia jos se kertoo juuri niitä asioita joita tyyppi pitää uskottavana ja mitä hän haluaakin kuulla. Juorun filosofia auttaa ymmärtämään miksi asia on tismalleen näin. Juorujen ongelmapiirre auttaa ymmärtämään sitäkin miksi juorun kohde on usein hankalassa tilanteessa jos hän joutuu osoittamaan syyttömyytensä ennen kuin juoruilu lopetetaan. Oikeusvaltion johtava rikosoikeudellinen periaate on syyttömyysolettama. Se tarkoittaa sitä, että jokaista pidetään syyttömänä siihen asti, kunnes hänet oikeudessa todetaan syylliseksi.

Oikein tekeminen on kuitenkin vaikeaa ja usein juoruilua tehdään vailla evidenssiä suullisesti ja privaatisti niin että subjekti ei voi puolustaa itseään edes silloin kun faktat olisivat subjektin puolella. Tämä yhden osapuolen ignoranssi tilanteesta johtaa hämäriin mainekatoihin. Ja lisäongelma tässä on siinäkin että jos moraalikato on todellinen, on juoruilussa sellainenkin huono piirre että jos subjekti ei kuule siitä niin hän ei välttämättä tiedä että hänen tulisi korjata jotain. Ja toisaalta vaikka moraalikato ei olisi vilpitöntä – kuten se joskus on vilpitöntä ja vahingossa tehtyä tilannesokeutta tai vastaavaa – niin niin kauan kuin subjekti ei tiedä juoruilusta hänellä ei ole sosiaalilsen paineen tuomaa intoa tehdä muutoksia. Metoo ja maalitus onkin tavallaan juoruilua joka tehdään siten  että tehdään tiedotetuksi juoruilusta myös subjektille. Jolloin se tietenkin määritelmällisesti lakkaa olemasta juoruilua. Mutta on sille äärimmäisen lähisukuista kuitenkin.

Miten tieteen kristillistäjät tulevat todistaneeksi että heidän kristillisyytensä ei koskaan kehittäisi tiedettä...

Monet kristityt korostavat nykyään sitä miten luonnontiede ja kristinusko sopivat hyvin yhteen. Tässä osa menee astetta vahvempaan. Heistä luonnontiede on kristinuskosta syntynyt. Osa heistä menee vielä pidemmälle ja selittää että luonnontiede on jotain joka syntyy luontevasti vain kristinuskosta tai sen kaltaisista uskonnoista. Tämä blogaus on näistä aivan viimeisimmistä.

Tämä näkemys on kiinnostava. Näissä toistuu tietty teema. Teema jonka voisi tiivistää ajatukseen siitä, että tiede nojaa terveeseen järjen käyttöön - järjen, jonka Jumala on meille antanut. Tämä teema on hyvin keskeinen. Esimerkiksi Tapio Puolimatka on puolustanut tätä. Thomas F. Torranceen, jolle empiirinen metodi on Jumalallisen mielen tapaan toimimista ; Jumalisen Logoksen järkevyys tarkoittaisi sitä että maailma on järjestelmällinen ja johdonmukainen eikä mielivaltainen. Eli sitä voidaan tutkia kokemusperäisesti. Torrancelle se, että maailmankaikkeuden rakenne on tehnyt rationaalinen olento, sen ymmärtäminen on mahdollista : Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi mikä tekee mahdolliseksi järkiperäisesti ymmärtää ja selittää maailmankaikkeutta. Puolimatka on täydentänyt tätä ajatuksella jossa nojataan Alvin Plantingan warrant -teologiaan. Jonka ytimessä on ajatus siitä että Jumala on taannut aistimme ja järkemme. Tätä kautta Puolimatkan mukaan voimme tieteen lopulta varmasti tietää asioita tavalla jonka kautta skeptisyys voidaan kiertää. Hän valaa luottamusta järkeen ja havaintoihin ja tätä kautta korostaa sitä että jos jäljelle jää ajatus havaintoskeptisyyden olemassaolosta niin sitten ei ole taetta. Ja näkee että Jumalaa tarvitaan juuri siihen että tämä varmuus voidaan saada.

Tämä on hyvin kiinnostava ajatus koska toisaalta vaikka kuinka naturalistiselle tieteenteolle annetaankin näin kaikkitietävyys ja jos se pitää paikkaansa niin Puolimatkan ”maailmankuva” -sanaa ylihokeva naturalismikritiikki muuttuisi tehottomaksi koska luonnontiede voisi tietää varmasti ja ilman skeptisyyden ongelmaa monia asioita. Kuten sen pitääkö evoluutioteoria paikkaansa. Näin kysymys ei olisi se onko evoluutio maailmankuvallista vaan onko se totta tai epätotta.

Mutta takana onkin itse asiassa syvempiä ajatuksia. Ja ne ovat sidoksissa kristilliseen filosofiaan ja sen historiaan. Tarkalleen ottaen keskiöön nousee se, että keskiajalla oli hyvin laadukasta ja älykästä filosofiaa. Mutta ei luonnontieteitä. Renessanssin aikana tapahtui selvästi kulttuurissa sellaisia asioita että sen jälkeen luonnontieteillä oli mahdollisuus syntyä ja nousta.

Tarkalleen ottaen  keskiaikainen ajatus tiedosta ja tietämisestä oli oleellisesti erilaista. Hän nostaa esiin sen miten katolisen kirkon tomistisessa linjassa painotettiin ihmisjärkeen luottamista. Järkiuskon hylkäämisen nähtiin uhkaavan katolisen uskon rationaalisuutta ja palauttavan teologian takaperoisempiin aikoihin.

Renessanssi itsessään oli tietenkin menneiden kulta-aikojen haikailemista sellaisella tavalla jolla monesti nostalgioidaan kun puhutaan mielikuvista aikaan jona ei ole elänyt – ja jota ei kuvitelmienmukaisena ole koskaan edes ollut olemassa. Näin ollen paluu antiikin ajatteluun oli keskeisimpiä teemoja renessanssissa. Tässä yhteydessä esille tuli kuitenkin skeptisiä virtauksia.

Renessanssihumanistit, pyöreästi siinä 1400 -luvulla, saivat skeptisestä koulukunnasta oppeja lukemalla Ciceroa, Diogenes Laertiosta ja Sekstos Empeirikosta. Näitä teoksia saattoi ajattelija lukea vaikka mesenaatti Lorenzo di Medizin kirjastossa vieraillessaan. Näissä teoksissa järkeen ei luotettu ehdottomasti.

Aluksi tämä tuotti varsin erikoisiakin iskuja. Koska Medizit halusivat elävöittää filosofista keskustelua, he kutsuivat toisinajattelija Girolamo Savonarolan kaupunkiinsa. Tässä yhteydessä tämä toisinajattelijamunkki tutustui skeptisyyteen ja lähti sen avulla puhdistamaan kristinuskoa pakanallisista harhaopeista. Tässä oli tärkeää tutustua perinteisiin ja siivota antiikin pakanallisia vaikutuksia teologiasta. Savonarola oli koulutettu tomisti joka tässä yhteydessä kävi myös tämän oppitaustansa kritiikkiin. Hän näki että katolinen kirkko oli rappiolla ja tämän siivoamiseksi piti sitten tehdä kaikenlaista.

Savonarola näki että antiikin filosofit olivat pakanallisia alkuperiä jotka tuli siivota. Niiden yhdistely teologiaan oli kerettiläisyyttä. Sekstos Empeirikoksen näkemyksiä tarvittiin siihen että näitä antiikin auktoriteetteja voitaisiin kritisoida ja osoittaa että ne olivat huonoja. Empeirikoksen skeptisyyttä ei kuitenkaan sitten sovellettu Savonarolan omaan puhdasoppisuuteen. Sen tehtävä oli ainoastaan väärien ainesten kritiikin ja vastustamisen oikeuttamisessa ja muualla ne saivat mennä.

Hän esittikin aivan viimeisinä aikoinaankin että ”antaa filosofien olla filosofeja ja kristittyjen kristittyjä.” Ja hän itse oli sitten kristillinen profeetta jolla oli ainutlaatuista tietoa. Hänellä oli ainutlaatuista tietoa asioista mukaan lukien mennyt ja tuleva. Tämä ainutlaatuinen tieto sitten ilmeni siten että Savonarolasta tuli toisinajattelijan sijaan vallassaoleva ajattelija jonka kanssa erimielisyys tiesi vaikeuksia. Hän tuhosi ”turhuuksien roviolla” taidetta ja kerettiläisiä asioita tavalla jota ei voi sanoa oikein muuksi kuin ankaran sensuristiseksi. Hänelle kävi lopulta huonosti. Osa voisi sanoa että hän sai ansionsa mukaan. Merkittävää on että Savonarola ei ollut mikään arkkiskeptikko. Mutta hänen toimintansa itse asiassa toi skeptiset ajatukset suureen tietoisuuteen. Hän ei toki ollut ainut. Mutta hän oli merkittävä.

Tämä yhdistelmä on kiinnostava. Toki meillä ei Suomessa ole ”Suvivirttä” laulavia Puolimatkan seuraajia kolkuttelemassa ovia ja riistämässä Darwinkirjoja roviolle poltettavaksi. (Joskin Puolimatkan ilmeisen tahallinen osallistuminen Pianka -skandaaliin vihjaa että hänellä on sopiva persoonallisuus joka voisi ilmetä tällä tavalla heti jos hän ei olisi "toisinajattelijastatuksella".) Mutta Savonarolan asenne jossa skeptisyysargumentit otetaan varmana tietona vastustajien kritisoimiseen mutta jotenkin positivismin ongelmat eivät ole asia kun pitää puhua siitä miten oma maailmankuva on varma. ; Puolimatka puhuukin relativismista tieto-opillisena väistämättömyytenä evoluutikoita moittiessaan ja silloin korostuu että kaikessa ja kaikilla on maailmankuva. Asenne loistaa poissaolollaan kun Puolimatka siteeraa Plantingaa ja selittää warrantista. Eli siitä että skeptismi on perimmiltään epätosi ja turha huoli. Ja että sen ongelmat voidaan pysyvästi ja lopullisesti kiertää koska meillä on warrant ja warrant määritelmällisesti vaatii tätä tai se ei ole warrant lainkaan.

Tai, oikeastaan tämä ei ole mikään kovin ihmeellinen asia.

Savonarola vaikutti 1400 -luvun loppupuolella. Jean Calvin eli myöhempinä aikoina, 1500 -luvulla. Galileo Galilein aikalaisena. Elettiin aikaa jona tieteellinen tieto alkoi näyttämään tehokkuutensa. Se toimi käytännössä ja vakuutti tätä kautta ihmisiä. Tieteen saavutukset olivat aikamoisen kovia. Tämä johti ilmapiiriin jossa piti jotenkin sovittaa näkemyksiä. Jean Calvin oli protestanttisen liikkeen perustajajäsen. Hänelle empirian vaikutus meni siihen että hän oletti ihmiselle erillisen jumaluusaistin, sensus divinitatiksen, jonka avulla Jumalasta saatiin havaintoja. Näin kristillinen kokemus oli oikestaan empiirinen kokemus joka vertautui kaukoputkella katselemiseen. On selvää että tämä oli melkoisen pieni parannus tomistien ajattelumaailmaan. Perusasenteena oli edelleen se, että tiede on havaitsemista joten havaintojen tulee olla vapaita skeptisestä epäilystä.

Tämä on se asenne joka on Puolimatkalla ja kumppaneilla nykyaikanakin. Tämä ei ole mikään ihme. Sillä olen huvittunut miten Suomalaiseen luterilaiseen ilmapiiriin on tullut kalvinistisia vaikutteita hyvinkin vahvaksi osaksi fundamentalistien uskonpuolustusargumentteja. Esimerkiksi Alvin Plantingan reformoitu teologia on kalvinistista teologiaa jonka ytimessä in muun muassa Calvinin sensus divinitatis. ; Plantinga taas on koristanut 1600 -luvulta peräisin olevia René Descartesin rationalistisia jumalanvarmuustodistuksia ja liittänyt siihen empiristisiä mausteita antamaan jumaluusaistin. Ajatukset ovat selvästi kauan tieteen nousun jälkeen.

Tässä kohden ongelmana onkin se, että kristillisessä kulttuurissa luottamus järkeen oli kieltämättä vahvaa keskiajalla. Aatehistorian professori Puolimatkalla on tätä kautta pohjaa argumenteillaan. Mutta tämä pohja on varsin heikko. Koska hänen selityksensä ei kykene selittämään miksi luonnontiede kehittyi itse asiassa varsin nopeasti sitten kun se lähti kehittymään.

Puolimatkan aatehistoria siltä osin kuin se toimii yrittää selittää muuttujaa vakiolla. Toisin sanoen hän yrittää selittää muutosta jollain jonka muutos olisi aikaansaanut tälläisen efektin. Tätä on melko vaikeaa ymmärtää hyväksi selitykseksi. Toinen ongelma on sitten se, että silloin kun Puolimatka puhuu uusista ajatuksista ja muuttujista ne ovat tapahtuneet asenneilmapiirin muutoksen jälkeen. Calvin on enemmänkin reaktiivinen hahmo jonka teologia heijastelee sitä että hänen aikanaan uudenlainen toimintaympäristö pakotti sovittamaan uskomuksia vallitseviin ehtoihin jotta niille saa suosiota ja valtaa. Ensin on tapahtunut jotain muuta ja sitten on tultu selittämään miten tämä muutos sopii hyvin yhteen sen vakiona pysyneen kristinuskon kanssa.

Jos Calvin olisi ollut Savonarolan aikalainen argumentti olisi hyvin erilaisella pohjalla. Nyt joudumme hyväksymään ajatuksen jossa syy ja seuraus ovat ajallisesti sidoksissa toisiinsa siten että ajallisesti vanhempi on syy ja myöhempi muuttuja on seuraus. Tai ainakin niin että myöhempi muuttunut ei ole aikaisemman asian syy. Calvin ei ole tieteellisen vallankumouksen rakentaja ja perustaja tai taustavoima. Pikemminkin luonnontiede pakotti Calvinin ajattelemaan kristinuskoa uusiksi. Velkasuhde ei olekaan tieteestä teologiaan vaan toisinpäin.

Perusongelma onkin oikeastaan se, että kun Puolimatkan tyylinen puhuu tieteestä hän hakee perinteistä varmuutta. Tätä kautta he vastaavat tiedekysymykseen vastaamalla kysymykseen ”miten voimme luottaa järkeemme ja aisteihimme”. Tätä kautta unohtuu empirian tärkein yksittäinen elementti. Testaaminen. Jos aistimme ja järkemme toimivat, miksi emme olisi perinteiseen keskiaikaiseen tyyliin nojatuolifilosofeja jotka teemme asioita ilman luonnontieteellistä testaamista?

Tieteen koko kokeilun ydinfilosofia on lähtöisin siitä narraatiosta jossa erehtyväinen ihminen ”kysyy luonnolta joka ei ole hänen päänsä sisäinen konstruktio”. Tässä ollaan antisolipsistisia skeptikoita tavalla joka ei tietenkään vastaa hyvin sitä miten esimerkiksi nykyään ajattelen itse tieteestä. Mutta tämä tarina on se jonka varassa empiria on kuitenkin lähtenyt liikkeelle. Tätä kautta vastatessaan ”miksi luotamme itseemme” annetaan antivastaus kysymykseen ”miksi kokeilemme”.

Tällä on toki syviä vaikutuksia esimerkiksi kreationismin kohdalla. Niissä on tavallista, että tiede ja ilmestykset liitetään hyvinkin samanlaisiksi rationaalisiksi prosesseiksi. Puolimatkakin on puolustanut sitä miten järkevä modernin ajan ihminen voi luottaa ilmestyksien ja uskonnollisen kokemustiedon mahdollisuuteen eikä hänen tarvitse hylätä niitä ollakseen rationaalinen. Tämä sopii tietenkin hyvin yhteen sensus divinitatis -aistinelinnarraation kanssa.

Näissä tieteellinen koe, Raamatussa mainitut ihmekertomukset ja omakohtaiset enkelikokemukset ovat keskenään samanlaisiksi nähtyjä ilmiöitä. Niissä kaikissa on kysymyksessä suorasta havaitsemisesta jossa on ytimessä silminnäkijäkertomus. Tutkimusraportit ovat silminnäkijätodistuksia laboratoriosta. Samoin kuin se hurmoshenkinen tyyppi kokouksessa kertoo tosia enkelihavainnoistaan. Ja myös Raamattu nähdään silminnäkijäkertomuksia kuunnelleiden raportteina.

Takana on vahva positivistinen ajatus jossa havainnot ovat objektiivisia verifioitavia asioita. Nämä ovat hyvin kaukana fallibilistisesta ajattelusta jossa teorioita yritetään kumota. Puolimatka onkin ottanut esimerkiksi sellaista kantaa, että hänestä falsifiointiperiaate on ”naturalistien sisäistä peliä” josta hänen ei tarvitse välittää. Tämä on tietenkin ymmärrettävää sillä esimerkiksi evoluutioteoria on kestänyt falsifiointiyrityksiä kun taas sen kritiikki vaatii positiivista verifiointia jossa esimerkiksi löydetään ”puuttuvia lenkkejä” ja vaaditaan välimuotoja ja lisää välimuotoja jotka konkreettisesti näyttävät suoraan miten kissa muuttuu koiraksi.

Tämä kertoo syvemmästä oireesta; Nykyäänkin on olemassa ajatussuuntauksia jotka kannattavat tiedettä ja jotka haluavat olla tieteellisiä. Intelligent Design ja kreationismi jos joku kertoo että tiede ja totuus liitetään yhteen niin vahvasti että uskonnonkin täytyy olla tiedeihanteen mukaista. Tässä on kysymys reaktiosta jossa vanhoja oppeja muutellaan yhteensopiviksi tieteen periaatteiden kanssa. Kuitenkin tämä tehdään tavalla jossa pikemminkin vastustetaan tiedettä.

Ironisuus onkin siinä miten evoluutiota vastustetaan naturalismiksi käyttämällä positivistisinta ja verifiointikeskeisintä mahdollista näkemystä jossa Warrantusko on perimmiltään loogisen positivismin ihanteen hakemista +1 aistilla, jumala-aistilla. Koska nämä tyypit yltävät laadukkaimmillaan Savonarolan tasolle. He käyttävät skeptisiä argumentteja vain vihollisiaan vastaan mutta eivät sovella niiden seurauksia omaan ajatteluunsa. Oman puolen järkevyys taas halaa varmuutta ja positivismia jossa ei ole tilaa testaamiselle.

Nämä ihmiset eivät vielä tänä päivänäkään osaa selittää miksi heidän oma teologiansa sopisi yhteen empirian periaatteiden kanssa. He mukautuvat tieteen hallitsemaan maailmaan korostamalla että aistitkin ovat luotettavia. Mutta eivät osaa selittää miksi testaamista tarvitaan.

Itse lähestyisinkin tätä asenne-eroa viittaamalla moderniin psykologiaan ja kognitiotieteeseen. Jolla on heijastuksia myös talousteorioiden puolelle. Daniel Kahnemanin ajatukset jossa ihmisen ajatteluprosessi jaotellaan systeemi 1 ja systeemi 2 -osiin on tässä varmasti tunnetuin teema. Kun ihmisten annetaan tehdä vaikutelmia, he esittävät ennustettavalla tavalla virheellisiä näkemyksiä. Hitaampi looginen mietintä antaa taas hyvin erilaisia tuloksia.

Jos luottaa aisteihin päätyy helposti seuraamaan vaikutelmia. Silloin Savonarolan ilmestykset ja silminnäkijähavainnot ja välitön verifioiva asioiden näkeminen sellaisena kuin ne ovat ovat narraatioita joita käytetään. Logiikka ja tieteellinen ajattelu taas on työlästä ja vaikeaa. Ja itse asiassa ne eivät ole usein edes arkijärjen mukaisia. Niitä pitää harjoitella jotta niitä voi tehdä edes sillä harkitsevammalla ja hitaammalla ajattelulla.

Ei siis ole ihme että Intelligent Design on viime aikoina seurannut esimerkiksi Douglas Axen teosta jonka mukaan tieteen tekeminen on vain arkijärjen jatketta ja että ihmisten tulee luottaa omiin vaikutelmiinsa koska ne ovat käytännössä tieteen tekemistä. Tätä on helppoa myydä kalvinistisia argumentteja nielleissä yhteisöissä joissa kyseenalaistaminen on heresiaa joka väittää että Jumala ei ole kaikkivoipa tai rakastava vaan jokin joka yrittää huijata meitä…

Näenkin että loogisen positivismin katastrofi oli tavallaan viimeinen niitti positivistishenkiselle ajatukselle jossa metafysiikka ja skeptisyys voidaan siivota ja saada jokin suoraan havaittu tieto ilman että tarvitsee elää epäilyksissä. Nykyajan maailma on tämän asian kanssa monesti kriisissä sillä moni "skeptikon" nimellä kulkeva tiedeihminen on itse asiassa verifikatiokeskeinen positivisti. Ja sitten toisaalta Puolimatka ja kumppanit painivat luomalla Savonrarolan kaksoisstandardin elämäntavaksi jossa positivismin ongelmat koskevat vain vastapuolta kun taas itse voi olla kristitty ilman tämänlaista pahaa perimmiltään ateismista peräisin olevaa ongelmaa... Tämä onnistuu ilmeisesti ainoastaan mutiloimaan kokeellisen luonnontieteen taustaidean muotoon "miksi luottaa havaintoihin" josta ei saa poiketa siihen oleelliseen tieteen syntyyn vaikuttaneeseen ajatukseen siitä "miksi ylipäätään koetella näkemyksiä jos ne ovat niin Jumalan antamia ja erinomaisia ja perimmiltään erehtymättömiä tavalla jonka epäily olisi kristillistä heresiaa"...

Intelligent Designiä on yhä vaikeampaa erottaa kreationismista

ID on siitä hauska teoria että se ei ole keksinyt uusia tieteellisiä konsepteja sitten Dembskin "No Free Lunch" -teoksen. Sen näkyvyys on hyvin pientä. On tavallaan hauskaa seurata, miten kreationistit tuottavat yhteistyöprojekteina silloin tällöin kirjoja. Mutta ne ovat yhä populaarimpia, suuremmalla fonteilla kirjoitetumpia, ohuempia ja sisällöltään toisteisempia. ; Dembski ja Behe sentään kirjoittivat paksuja ja vaikeita teoksia joissa he hioivat klasissia kreationistiargumentteja niiden parhaimpaan mahdolliseen muotoon.

Tästä kenties vahvin esimerkki on Douglas Axen "Undeniable: How Biology Confirms Our Intuition That Life Is Designed". Teos on jotain joka selvästi alleviivatusti korostaa sitä että se on käytännössä täysin ja peittelemättä perinteinen kreationistiteos. Kirja ei ota kantaa maan ikään joten voidaan sanoa että se osuu johonkin joka voi olla joko YEC tai OEC -kreationismia. Mutta se on selvästi nimenomaan perinteistä kreationismia.

Douglas Axe ei teoksessaan itse asiassa tunnu edes yrittävän peitellä tätä. Kirjassa ei ole uusia argumentteja. Sen sijaan se on tyylillisesti ja filosofisesti paitsi yksinkertaisempi niin myös selvästi paluuta kohti perinteistä kreationistista kirjoittelua. Se on ohut kirja jossa on pilakuvia ja kevyttä tyyliä. Ja lisäksi teos on avoimesti kristusta evankelioiva. Axen teoksessa luoka on alleviivatusti ja eksplisiittisesti kristittyjen Jumala. Ei Behehenkistä saivartelua siitä että Jumala voisi olla avaruusolento. Tämä on kiinnostavaa koska ID -yhteisö on perinteisesti korostanut että ID ei ole uskontoa koska se ei ota kantaa Suunnittelijan persoonaan.

Toisaalta perinteistä kreationismia muistuttaa myös lähestymisessä käytetty tiedonfilosofia; ID saattoi joskus kevyesti sanoa että evoluutio on maailmankuva. Ja että kyseessä on maailmankuvien taistelu. ID:llä oli perinteisesti hyvin postmoderni ydin. Phillips Johnson käynnisti itse asiassa ID -liikkeen melkolailla sen ajatuksen perusteella että darwinismia dekonstruoitiin. Axe on sen sijaan perinteinen kreationisti. ; Luonnontieteet eivät tunne evoluutiota, eli aivan kuten 1980 -luvun kreationistimateriaalissa. Huomattavaa on myös se, että tieteenfilosofia on ehdollistunutta muutenkin hyvin kiinnostavalla tavalla. Axen teos on sarjakuvilla levitetyä asenteilua jota on totuttu tapaamaan evankeelisessa kreationistimateriaalissa. Toisaalta tässä on tuttua paluuta siihen että evoluutio on massiivinen salaliitto. (Eli aivan kuten esimerkiksi Kent Hovindilla.) Evoluutio ei siis ole vaan maailmankuva vaan ilmiselvästi väärässä oleva asia. Sellainen jonka väärässäolo on ilmiselvää kaikille joita ei ole täysin aivopesty.

Toisaalta jos Behe ja Dembski ja ID korostivat sitä että demarkaatio-ongelma on vaikea ja haastava ja tässä on erimielisyyttä, Axe pitää kysymystä helppona. Hänen ajatuksensa on se, että intuitio on tieteentekoa. Axen tiedonfilosofia on kuvattavissa lyhyellä suoralla lainauksella ; "We tend to overlook two key facts. One is that everyone validates their design intuition through firsthand experience. The other is that this experience is scientific in nature. It really is. Basic science is an integral part of how we live." Intuitio on tietenkin päätynyt myös teoksen nimeen. Tämä tieteen määrittely on hyvin lähellä sitä mitä YEC -kreationisti Ken Ham on käyttänyt vuosia materiaalissaan. Axe sanookin suoraan että kreationismin suosio on todiste siitä että se on tieteellistä. "Because everyone practices common science, public reception of scientific claims is arguably the most significant form of peer review. For professional scientists to assume that public skepticism toward their ideas can only be caused by public ignorance is just plain arrogant." Itse olen toki huvittunut koska suurin osa tieteestä on hyvinkin epäintuitiivista. Ja lähes kaikkeen löytyy denialismia joka on suositumpaa kuin (ID)kreationismi nykymaailmassa...

Oikeastaan ainut asia jota Axen kirja todistaakin on se, että ID on nykyään yhä vahvemmin kahta asiaa (1) huonoa tiedettä kun kreationismin kansansuosio katoaa ja katoaa vähintään samaa tahtia kuin ID -kirjallisuuden aivojen rasittavuustasot (2) ID on nimenomaan vakaumuksellista kreationismia jota yritettiin myydä myydä jonain muuna strategisena vetona poliittisista syistä kun esimerkiksi haluttiin vaikuttaa evoluution ja luomisopin opettamiseen kouluissa.

Nämä asiat tosin tiesin jo ennen kirjan avaamista. Ja Axen oman kirjan logiikan mukaan tämä on vähintään ironista. Hän nimittäin korostaa että uskottavuusarviointi on ihmisillä niin verissä että evoluution voi tuomita ilman että osaa evoluutioteorian konsepteja tai osaa sen teorioita tai edes ymmärtää niitä matemaattisia sääntöjä joilla esimerkiksi populaatiogenetiikkaa mallinnetaan. Axen logiikalla tämä oli tietoa. Toki kun tuomitsen kirjan näin joku voisi tuomita tämän intuitioni asennevammaksi. Mutta tälle tielle ei kannata mennä. Koska sen kanssa Axen tämä teoskin edustaisi pelkkää asennevammaa evoluutioteoriaa kohtaan. Asennevammaa joka johtuu siitä että evoluutioteoria ei sovi yhteen sen kristillisen maailmankuvan kanssa jota uskomaan hänet on tietenkin aivopesty, koska muutenhan hän tietenkin ymmärtäisi että se on lähtökohtaisesti naurettava...

Elementary, mr. Dembski

Joe Felsenstein kirjoitti "Panda's Thumbiin" lyhyen kritiikin William Dembskin viimeisimmitä lausumista. Itse Dembskin argumentissa ei ollut mitään varsinaisesti uutta. Jo 2000 -luvun alkupuolella ID -piireissä oli esillä ajatus siitä että evoluutiota ei voi tapahtua koska evoluutio toimii vähittäisin muutoksin ja funktionaaliset mutaatiot ovat niin kaukana toisistaan että toimiva funktio ei voi korvautua vain vähän kelpoisemmalla versiolla. Esimerkiksi Douglas Axen laskelmien yritettiin saada sopimaan tähän.
1: Tässä ei onnistuttu kovin hyvin, koska Axe ei käsitellyt kuin yhden hyvin täsmällisen proteiinin muodostamistapaa, eikä hän tehnyt fittness landscapea kaikista funktionaalisista proteiineista. Joka vaaditaan jos käsitellään sitä voiko evoluutiota tapahtua. Funktion ei tarvitse pysyä identtisenä. Itse asiassa adaptiivisen mutaation synty jotain jossa se on erilaista. Siinä ei haeta mutaatiota joka muuttaa proteiinin kuvauksen ilman proteiinin muutosta.

Tämän ytimessä on kuitenkin fittness-landscape. Ja Dembski on panostanut paljon siihen ajatukseen että evoluutio ei voi toimia koska "se ei muodosta vuoria" vaan on enemmänkin satunnaista kohinaa. Ja jos Dembski olisi oikeassa, ID -argumentti olisi melko vahvoilla. Tähän asti argumenteista on kuitenkin löytynyt isoja ongelmia. Mutta ne on ikään kuin jouduttu käsittelemään kohta kerrallaan.

Felsensteiniltä löytyi kuitenkin yksinkertainen argumentti. Sellainen joka on sekä ilmiselvä että maallikonkin helppoa ymmärtää. Se nojaa siihen mitä Dembskin kuuluttama tasainen jakauma on. Ja se käsittelee asian siten että sen avulla käytännössä tiedämme että jos joku esittää että evoluutio joutuu toimimaan täysin satunnaisessa fittness-landscapessa niin siinä argumentissa täytyy olla vika. Tämän jälkeen ei tavallaan edes tarvitse etsiä miksi siinä argumentissa on vika. Sillä vian olemassaolo on käytännössä todistettu. Ja argumentaatiota tarvitaan vain detaljien tarkistamiseen. Siihen, miksi vika tällä kertaa tässä argumentissa on. Vaihtoehtona se, että evoluutio joutuisi toimimaan satunnaisessa fittness-landscapessa on käytännössä havaintojen edessä falsifioitu.

"What if, instead of changing one base, we took the drastic step of mutating all of the bases in the genotype at the same time? If the Bernoulli Principle applied, we would get to a genotype whose fitness was also chosen at random. So in that case, on average, that would be no better and no worse than changing just one base. In other words, when fitnesses are randomly assigned to genotypes making a single typographical error is exactly as bad as changing every letter in the text. Real biology doesn’t work anything like that. Making one mutation in one of my genes will on average make it worse, though sometimes not. If it produces a protein, a single amino acid change often leaves the protein still functioning. But making changes in every site of its DNA is the same as replacing every protein by a random string of amino acids. Which will be a complete disaster."

Toisin sanoen jos fittnessavaruus on täysin satunnainen, se on satunnainen. Ja silloin jos se on satunnainen, mikä tahansa mutaatiotyyppi olisi yhtä vaarallinen. Yhden kohdan muutos olisi keskimäärin yhtä tuhoisa kuin viidensadan aminohapon muutos. Sillä fittness-landscape jossa geenit hyppisivät on satunnainen. Ja satunnaisuus tarkoittaa juuri sitä että lähelläolo ei tarkoita yhtään mitään verrattuna kaukanaoloon. Yksittäistapauksissa muutokset voisivat olla mihin päin tahansa. Mutta kun katsottaisiin tilastollisella tasolla niin keskimäärin yhden kohdan muutoksen pitäisi olla yhtä dramaattinen ja tuhoisa kuin kahden, kolmen tai sadan kohdan tuhoaminen. Ja tämä kaikki on automaattinen seuraus siitä mitä satunnainen hakuavaruus tarkoittaa. Koska todellisuus näyttää toisenlaiselta, Dembskin argumentin tuomat esteet sille että evoluutio ei voi toimia eivät voi toteutua. Sillä Dembski argumentoi siitä mitä tapahtuu satunnaisessa fittness-landscapessa. Ja argumentti toimii vain tässä kontekstissa.

---

Jotkin argumentit ovat vain niin yksinkertaisia että tehokkaita että hävettää että ei ole itse keksinyt niitä.

This is just boring! ... but dissappointing ... but boring ...

Monet kreationistit ovat yleisesti ottaen huvittavia.
1: Esimerkiksi Hovind on esimerkiksi auringon fuusioreaktiodenialisti, hänestä aurinko palaa. Hän on muutoinkin juttuineen niin way off there, että olen generoinut erityisen Ratatoskr -korollaarin, joka on rakenteeltaan lyhyt ja sisällöltään ilmiselvä. Sen mukaan Hovind on väärässä niin perustavanlaatuisesti, että jos hän sanoo jotain, on järkevää olettaa että se on juuri eri tavalla ellei toisin todisteta. Jos Hovind sanoo että kissat maukuvat, tämä tieto on tarkistettava muista lähteistä. Sitä ennen kissat nimenomaan eivät mau'u.
2: Ray Comfort "banaanimies" on tietysti toinen huumorihahmo, hän selostaa innolla ihmisten jalostamien banaanien jalostetuista ominaisuuksista mutta ei suostu laulamaan "kuinka saisin rikki kookospähkinän" -laulua. Puhumattakaan hänen omituisesta käsityksestään evoluutiosta jossa hän vaatii krokoankkojen tyylisiä eliöitä voidakseen uskoa evoluutioon. Hän vaatii tämänlaista todisteeksi siitä huolimatta, että tälläinen krokoankka olisi itse asiassa "mahdoton mosaiikkimuoto" joka kumoaisi evoluution!

Tästä ei kuitenkaan saa vetää liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. Aihe ei ole pelkästään naurun asia. On asioita jotka vetävät vakavasti. Asioita jotka ansaitsvat harkintaa. Minulla on joihinkin kreationisteihin kunnioitusta. Tämä jää usein huomaamatta, koska keskityn kritiikkiin ja päädyn siksi yleensä ottaen nostamaan esiin luonteeltaan esiin varsin halveksuttavaa ja logiikaltaan vähintään yhtä joustavaa väkeä. Kuitenkin, itse asiassa, jos kaikki olisivat Hovindin tapaisia hölmöläisiä, olisi peräti melkoisen turhaa debunkata heitä. Kritikissä suurin ilo syntyy siitä ajatusprosessista. Se, että löytää sen vian jossakin joka ensilukemalta saattaa tuntua omituiselta. (Usein tämä on valitettavasti näin jos ja vain jos et tunne alaa johon he kritisoivat, logiikka rakentuu olkiukkoihin.) Eräs näistä on ollut Douglas Axe. Hän on ollut kannanotoissaan kohtuullinen, ei ole vetänyt yleisesti salaliittoparanoijakorttia esiin sarjatulella, ei ole elänyt moraalittomuussyytteillä. Ja hän on osannut pitää turpaansa kiinni ja esittää hyvin vähän juttuja. Yleensä Axen kohdalla suurin vika on siinä että hän antaa muiden ID -läisten käsitellä tuloksiaan varsin joustavasti, jopa olkiukottavasti.

Niinpä ajatus siitä että Axe olisi tuottamassa ID -kirjaa herätti positiivisen ensivaikutelman. Hänhän voisi viedä ID:n eteenpäin. Pois salaliittoteorisoivasta juridisesta fundamentalismista joksi se on degeneroitunut. Valitettavasti nyt hänen kirjansa ja hänen muu toimintansa on valmistunut ja sen arviot ovat pakottaneet minut muuttamaan arvioitani.

Kuitenkin Axe näyttää yleiseti ottaen degeneroitunut ID -liikkeen mukana. Ennakkovaroituksia saa esimerkiksi "Pandas Thumb"issa olleeseen Hoppen esilletuomaan Axen & Gaugerin tekemään tutkimukseen. Tässä Axe tutkii entsyymifunktioiden yhteyksiä varsin erikoisella tavalla. "By studying whether one extant enzyme in a family of enzymes could have evolved from another extant enzyme in the same family, when the evolutionary account is actually that both evolved from a common ancestor." Teknisesti ottaen on toki selvää että yhteys on olemassa, mutta sen sijaan että Axe ja Gauger olisivat selvittäneet reittiä jossa mennään siltaa [C-A-B], kuten pitäisi, he yrittävät suoraan ilman tätä olennaista välivaihetta [B-C]. Huvittuneisuutta herääkin siitä että tämä on itse asiassa täsmälleen sama logiikka millä kreationistivitsimies Comfort vetelee krokoankkojaan. "Gauger and Axe are making precisely the same error that Comfort and Cameron made: the notion that "common descent" means that related extant populations evolved from each other, rather than from a common ancestral population. That about equivalent to claiming that common descent means that I am descended from my cousin Keith" Moka on sen verran huolestuttavan iso, että vaihtoehdot menevät luokkaan "inkompetentti vai huijari". Hoppe viittaa jopa kreationistien näkevän Axen heittelemän muka-argumentoinnin läpi. Saadaan lausunto. "Instead of ancestral reconstruction, Gauger and Axe focused directly on converting an existing enzyme into another existing enzyme. That left me scratching my head, since no evolutionary biologist would propose that an extant enzyme evolved directly into another extant enzyme. So they're testing a model that no one would take seriously" Tätä Axen ja Gaugerin tekemää virheajattelutapaa kutsutaan olkiukkoargumentiksi. Se on yleistä jos ei ymmärrä kritisoimaansa kohdetta. Tai jos haluaa manipuloida ideologiaansa väkisin tekotieteellisellä kielellä ketunhäntä tietoisesti kainalossa.

Tämä on oikeastaan vasta esivaihetta. Sillä eniten meteliä on tullut kromosomifuusioon liittyen. Tämä on ollut evoluution kannattajien argumentti hyvin kauan. Esimerkiksi Kenneth Miller käyttää sitä ahkerasti, koska se on hyvin arkijärkeenkin taipuva todiste simpanssin ja ihmisen yhteisestä kantamuodosta. Tämän vastustaminen naurettavilla epäargumenteilla taas on ollut ID:läisten vakiokalustoa, ja olenpa itsekin aikaisemmin esitellyt tätä argumenttia, viitannut siihen ja debunkannut siihen liittyvää ID -materiaalia. Axe käy uudessa kirjassaan tätä evolutionistien valttikorttia vastaan. Juha Leinivaara on jo käsitellyt sitä miten aiheeseen liittyviä kysymyksiä on kierretty. Lähteitä väitteille ei tahdo saada. Kirja väittää ilman lähdettä ja kun kysyy missä kerrotaan, niin sitten viitataan kirjaan. Tämä on kuitenkin vielä pieni onglema. Sillä kun katsoo Axen varsinaista argumentaatiota, kuten Myers on tehnyt (ja tässä tapauksessa ennen kaikkea antanut linkkejä niihin paikkoihin jossa asiaa on tehty huolella), huomaa että tosiasiassa tällä kertaa koko tapaus perustuu hyvin omituiseen asiaan. Se nimittäin ohittaa kaiken aiheeseen liittyvän ja takertuu yhteen lillukanvarteen. "The primary evidence for this fusion is the comparative genetic content of these chromosomes. That is, most of the genes in chimpanzee chromosome 13 are found in human 2p, and most of the genes in chimpanzee chromosome 12 are in human 2q. The chromatin binding patterns line up, the sequence analysis confirms, and there have been some lovely FISH studies that show the correspondence. What has since been done is that a prediction was made that there ought to be fragments of telomeres (the end caps of chromosomes) in the middle of chromosome 2, at the fusion site. Which has been examined. And the prediction has been confirmed. Bergman and Tomkins ignore every single bit of that. Instead, what they do is focus on just the region of the fusion, and complain that it is a tangled mess and hard to interpret - that it is a degenerate telomeric region, rather than a complete and intact telomere, which is what they demand be present. This is an unrealistic expectation, given that every paper on the structure of the fusion region makes the point that it is degenerate." Tämä strategia on samanaikaisesti cherry pickingiä jossa ei käsitellä samoja faktoja eri tulkinnoin, vaan jossa valikoidaan vain tietyt faktat ja muut ohitetaan tyystin. Ja tämän lisäksi se olkiukottaa koko argumenttia jota se on kumoamassa, se siis kumoaa argumentin jota kukaan ei alunperinkään ota vakavasti siinä muodossa missä sitä on moitittu.

Rehellisesti sanoen tilanne on se, että tämä on tylsää. ID -asioiden parissa pyörineet ovat kumonneet vastaavaa vuosia. Tämä ei ole millään tavalla uutta materiaalia. Vanhaa argumentaatiotapaa ei ole edes hiottu. Ilmeisesti Axe on käynyt pyytämässä Comfortilta maukkaita banaaneja ja on sitten tunkenut niitä korviinsa. Tämä on hyvin suuri pettymys. Sillä itseäni ID kiinnostaa siksi että se on lähestymistavaltaan potentiaalisesti ainut minua henkilökohtaisesti vakuuttava ja tärkeä jumalatodistamisen suunta. He tuottavat pettymyksiä tekemällä tämäntasoisia epäonnistumisia. Kun ID saa useiden vuosien ja Axen, minun silmissäni parhaan miehensä, voimin aikaan tämänlaisen argumentin kromosomifuusioon, eikä tätä ammuta alas työpöydältä vaan päästetään kirjoihin ja kansiin uudessa voimannäytteessä. Se kertoo hyvin tarkasti miten huonosti liikkeellä menee. Tämä on hyvin paljastavaa. Kun parhaan miehen paras argumentti joka on painettu parhaaseen ja uusimpaan ID -tietoa levittävään mahtikirjaan on tämän tasoista paskaa, tietää että ID ei ole tiedettä. Eikä todennäköisesti tule koskaan olemaankaan.

Rehellisesti sanoen se, miten Axe on päätynyt tekemään yllämainitsemiani tekoja ollenkaan. Se jää minulle täysin arvoitukseksi. Design inference, anyone?

Siihen asti  haluan antaa teille pienen tunnelmakuvauksen.
Olkiukot keinuvat hiljaisesti tuulessa..
Ne ovat huonoja tarkkuusammuntamaaleja,
eivätkä oikein aja pois lintujakaan.
Mutta on niiden tehottomassa heilumisessa sentään jotain rauhoittavaa

Huonoa uskontokritiikkiä

Ylläoleva kuva on ruudukkopari jossa on vasemmalla esitetty argumentti Raamatun epähistoriallisuuden puolesta että "That's not faith.That's insanity". Oikealla taas on kritiikkiä ja kommentaaria sille. Olen tässä kohden kommentinsanojan puolella. Nimittäin vaikka kritiikki tuntuukin sinänsä järkeenkäyvältä, siinä on kuitenkin tiettyjä ongelmia jotka johtuvat siitä että Raamattua ei osata suhteuttaa muuhun historiantutkimukseen vaan sille asetetaan ns. mahdottomia vaatimuksia ("impossible expectations").

On toki hyvä olal lähdekriittinen ja huomata että Jeesuksen kuoleman ja ensimmäisten säilyneiden kirjojen välillä on kahden, kolmen, sukupolven suuruinen aukko. (Sukupolvenvaihdos on noin 20 vuotta, historiallisesti karkea arvio toimii siten että katsoo että tässä iässä on saatu lapsia.) Tapa valita pisin aikaväli on kuitenkin hieman asiatonta. - Mieleeni vastaavasta asennevammasta tulee esimerkiksi Matti Leisolan virheily "Luomisen lauantaissa". Hän viittasi Douglas Axen tutkimukseen jossa arvioitiin proteiinejen syntytodennäköisyyksiä. Axen tutkimuksessa oli valtava haarukka arvioissa ja Leisola otti niistä tarkoituksella juuri pienimmän todennäköisyyden. Suurimman todennäköisyyden valinta olisi tuottanut hyvin erilaisen asenteen. On selvää että tämä on typerä (tai vaihtoehtoisesti kieroutunut ja tutkimuseettisesti perverssi) tapa tehdä cherry pickingiä ja misquotea niin että sen huomaaminen olisi maksimaalisen vaikeaa. Tämänlainen valehtelu on miltei todenpuhumista, jossa vale lähteistetään sitomalla se vääristettyyn dataan. On selvää että se koskee myös Raamattukritiikkiä. Ei pidä tehdä tämänlaisia valikointeja, koska ne ovat puolitotuuksia eikä kokototuuksia.

Historiallisissa kirjoissa on tavallista että versioissa on eroja. Esimerkiksi kun minä puhun Fiore dei Liberistä, olen tietoinen siitä että hänen tuotannostaan on olemassa vain 4 erillistä säilynyttä manuaalia. Niiden sisällä on pieniä eroja, itse asiassa niissä on paljonkin eroavaisuuksia. Osaa tekniikoista ei löydy kuin yhdestä teoksesta. Tätä ei kuitenkaan pidetä ongelmana, koska pääidea on sama. Näin ollen kirjojen voidaan katsoa heijastavan samaa systeemiä. ; Vaihtoehtoinen tulkinta olisi se, että joko Fiorella olisi ollut erilaisia systeemeitä tai sitten kirjat olisivat vain epämääräinen kikkakokoelma joiden jäsentyneisyys ei ole sellaisessa tasossa että sitä voisi kutsua taiteen kunnianimellä (ref. sanaan "martial art"). Kun ristiriitoja ei ole ja tekniikat eri kirjoissa nivovat samaa systeemiä, eri versiot täydentävät kokonaiskuvaa eikä "pilkkua isompia pilkkuvirheitä" kannata lukea "pilkkua nussien". Samasta syystä eroavuuksien kohdalla olennaisempaa olisikin katsoa erojen olennaisuuksia sen sijaan että viitattaisiin pelkkien erojen olemassaoloon.

Ainakin minun kohdallani pääuskontokritiikki onkin sitä että se, että kopioiden muuttumattomuus ja määrä todistaa vain sen, että Raamattu on historiallisesti sidottavissa syntyaikaansa. Nykyajalta esimerkiksi "Harry Potter" saa tulevaisuudessa taatusti vankan aseman historiallisesti autenttisena kopiona koska em. kirjaa on tehty aivan hirveitä määriä. Kopioissa ei ole eroavaisuuksia. Tämä ei tee kirjan taikuussisältöä todeksi. Tässä uskova kuitenkin osaa usein fiksusti kertoa että "En usko Raamattuun vaan Jumalaan". Eli Raamattu ei ole se jonka kautta Jumalan olemassaolo todistetaan tieteellisesti siten että Jeesuksen hahmo historiallisena hahmona jotenkin suoraa loogisesti ja kiistatta todistaisi Jeesuksen jumalisuuden. Heille usko Jumalaan vahvistaa Raamatun eikä toisinpäin. Raamatun historiallisuuden todistaminen vain nivoo tämän uskomuksen yhteen. Tämä on toki kehäistä siinä mielessä että Jumala vahvistaa Raamatun joka sitten kertoo Jumalasta, mutta tämänlainen koherentisointi on kyseisen maailmankuvan ytimessä. Raamatun historiallisuus ei tee siitä todistettua, se tekee siitä uskolle riittävää. Sama koskee tietysti Jeesuksenkin historiallisuutta.

---

Kuningas Jaakon Raamattu on kovaa kauraa ulkomailla, mutta sen synnyn poliittisuus ei liene Suomen kulttuurioloissa kovin kiinnostavaa tai oleellista uskontokritiikkiä. Ainakaan vielä.

the it from bit

Informaatiokäsite on arkijärjelle hyvin erikoinen. Eikä se filosofeillekaan ole helppoa ; Vaikka voisi kuvitella, että järkevät ihmiset osaisivat välttää sellaisia päätelmiä, jotka vertautuvat siihen että jos menet ravintolaan, niin syöt aterian etkä ruokalistaa, niin informaation tiimoilta tämänlaisia mutkahduksia on odotettavissa.

Yhtenä syynä on se, että informaatiokäsitys yhdistyy kahteen hyvinkin erilaiseen ilmiöön:
1: Ensimmäinen on arkijärjelle tavallinen. Kun joku mainitsee sanan informaatio, tulee heti mieleen se, että se tarkoittaa jotain. Tätä voisi kutsua Platoniseksi informaatiokäsitykseksi. Sen ytimessä on "muoto" ja "idea", jossa informaatio on kvalitatiivinen käsite ; Tämä Platonin informaatiokäsite on kulkenut historiassa ja esimerkiksi teologiassa tämä ilmenee Logos -käsitteessä. Sen ytimessä on merkitys. Näin se on enemmänkin jotain johon fysikaalinen maailma viittaa, kuin itse fysiikkaa.
2: Se, mitä matemaatikot, kuten Shannon, käsittää informaatioksi on taas hyvinkin erilaista. Se on kvantitatiivinen ilmiö joka liittyy lähinnä asian järjestyksen ja muutoksen kuvaamiseen. Tämä informaatiokäsitys taas ei pidä sisällään merkitystä. Tämän näkemyksen saa kenties hyvin esiin John Wheelerin kautta. Hänen mukaansa esimerkiksi fyysikko joka tutkii maailmaa, selvittää maailman järjestystä. Kun fyysikko sitten käyttää yhtälöitään todellisuuden kuvaamisessa, hän kuvastaa universumin järjestystä ja muutosta ajassa.

Erot eivät tunnu kenties kovin suurilta. Mutta jos asiaa katsoo ontologisen naturalismin kulmasta, esiin nousee eräs ero jonka ymmärtäminen on melko oleellista
1: Jos ei ole olemassa erillistä ideamaailmaa, fysikaalinen todellisuus ilmenee itsenään viittaamatta mihinkään. Tällöin universumissa ei yleisesti ottaen ole informaatiota
___1.1: Outolintuna tässä on ihmisten tekemät kaavat. Ympyrän yhtälö selvästi viittaa ympyrän ideaan. Tällöin Informaatio latistuu ihmislajin mielivaltaiseksi sopimusjärjestelmäksi ja merkitys on silloin tilanne ja sopijakohtaista. Jos matematiikan merkistö olisi sovittu erilaiseksi, kaava ei enää viittaisi ympyrään. Piin merkki olisi vaihdettu sopimuksessa "K" -kirjaimeen, ei kaava enää toimisi oikeana viittauksena ympyrään.
2: Mutta jos ollaan kvantitatiivisen informaationäkemyksen kulmalla, voidaan jopa esittää että naturalisti esittää että koko universumi on tehty informaatiosta. Chalmers on jopa esittänyt että empiirinen ihminen on ikään kuin vangittu informaatioon ; Todellisuus josta tiedämme ja jonka koemme on aina ilmenevä jonkun säännönmukaisuuden kautta.
___2.1: Voidaan kuitenkin sanoa että fysiikan kaava on itse asiassa idealisointi ja referenssi paperin ulkopuolelle. Fysiikan ammattilehden tutkimusraportti ei ole fysiikka. Mustasta aukosta kertovat artikkelit eivät ime valoa niin tehokkasti että se ei kykene erkaantumaan raportista. Tällöin voikin olla, että informaatio on itse asiassa ihmisen sopimusvaraisessa järjestelmänkuvauksessa. Fysiikan raportti on kartta ja fysiikka todellisuus. Tällöin voi olla että kvalitatiivinen informaatio ei olekaan muuta kuin ihmisen tapa mitata todellisuutta, jolloin kvalitatiivinen informaatiokin on jotain joka ei tavallaan ole todellisuudessa, vaan enemmänkin siinä kuvauksessa siinä raportissa.

Voidaan kuitenkin sanoa että omituisimmaksi tilanne menee kun puhutaan tekoälystä. Tekoälyn kohdallahan voidaan nimittäin sanoa, että tekoäly on parhaimmillaankin simulaatio. Ja että simulaatio ei ole kohde. Näin tekoäly voisi korkeintaan mallintaa älykkyyttä ja tietoisuutta, mutta ei koskaan olla sellaista. Monet - kuten itse - kuitenkin muistuttavat että kenties älykkyys ja tietoisuus ovatkin asioiden sijasta prosesseja. Tällöin voidaan hyväksyä sellainen vaihtoehto että aivosolut ovat märkiä, lämpimiä ja pehmeitä neuroneita ja tekoälyn ydin kylmää kovaa ja kuivaa piitä, mutta niissä olevat prosessit ovat olennaisesti samanlaisia. Tällöin edustetaan Turingin testin kaltaisten systeemeiden taustalla olevaa kantaa jossa hyvä tekoälysimulaatio on aidosti älykästä.

Näin informaation tulkinnalla on itse asiassa vielä mutkikkaampia konteksteja. Ja jokainen niistä asettaa jonkinlaisia sudenkuoppia joihin voidaan pudota. - Ja tämä viekin minut kommentoimaan lyhyesti kreationismia.

Ylläoleva kirjoitus on hyvä muistaa, jos ei muuten niin siksi, että kun puhutaan "informaatiosta" - kuten siitä miten jokin ilmentää sitä tai on sitä tai että on jotain informaatiota jota ohitetaan ja unohdetaan - kyseinen aihe pitäisi aina voida määritellä. Sillä kun määritelmät ovat toisistaan hyvinkin erilaisia, niin esimerkiksi syytökset joissa naturalisteja moititaan siitä, että he "ohittavat informaation". Sillä määritelmästä riippuen samaan syytökseen joudutaan vastaamaan "emme ohita, käsittelemme vain informaatiota" tai "ei ole havaittavissa mitään informaatiota ollenkaan, joten emme ignoroi havaittuja luonnon piirteitä." Ilman määritelmiä tai niiden lähestymisiä ei yksinkertaisesti ole mitään analyyttistä keskusteltavaa, tai mitään mihin oikeastaan voidaan ottaa yhtään mitään kantaa. Ilman määritelmää ei ole sisältöä, informaatio ja siitä puhuminen jää tyhjäksi ja turhaksi. Syytös ei ilman tarkennusta tarkoita mitään.

Tämä määritelmien omituisuus ei johdu naturalismista, vaikka joku voisi tälläisen saada mieleensä siksi että demonstroin naturalismin kautta informaatiokäsitteiden olennaisia eroja. Syynä on se, että ilmiöt ovat itse asiassa todella erilaisia ja ilman demonstraatiota tämän ymmärtäminen olisi vaikeaa.

Vaikeus taas tarkoittaa sitä että näiden konseptien sekoittaminen on helppoa, ja "informaatio" -sanan vaihtaminen lennosta on esimerkiksi monien kreationistiargumenttien takana. Tämä ei siis oikeastaan kuvaa sitä että kreationistit olisivat tyhmiä, vaan siitä että aihepiiri on vaikea ja siihen tulee mukaan helposti arkijärjen mukanaantuomia kömmähdyksiä.

Kuitenkin silloinkin kun määritelmää ei vaihdeta lennosta, eli ei tehdä huonoa ajattelua, on selvää että tieteessä keskitytään kvantitatiiviseen informaatioon kun taas kreationismi painiskelee kvalitatiivisen informaation hengessä. Tämän ymmärtäminen taas on hyödyllistä, koska sen kautta keskustelua voi yrittää ymmärtää ja sävyttää. Kun tajuaa että "toinen puhuu aidan seipäistä ja toinen aidan ideasta rakennussuunnitelmassa" voi keskustelu kenties edetä siihen olennaiseen - eli siihen mitä tämä mystinen design -informaatio on määritelmällisesti, miten sen määrä voidaan mitata ja miten tämä mittaus on onnistuneesti tehty tutkimuksellisesti.

Itse asiassa tämä määritelmien ero on selkeästi demonstroitavissa (ja olen onnellinen voidessani tehdä sen). John Pieret viittasi tuoreesti Douglas Axeen. Axe oli käyttänyt selvästi kvalitatiivista informaatiokäsitettä verratessaan naturalismia ja ID:tä kirjoittamiseen "We feel that biology has been stuck, looking at the mechanics - like spelling - and it really has to move to a higher level where it embraces principles, and these principles are manifestly design principles. We think that life cannot really be understood until you move to that higher level." ja Pieret kommentoi että tämä on kauhea tunnustus koska sen jälkeen "What science does is look at the mechanics of the universe. The "higher-level principles" that go into the "art" of forming some "higher order" of understanding is the business of metaphysics and/or its country cousin, theology ... if it can." Tämä on yksi hyvä esimerkki siitä, miten voimakkaasti erilaiset informaatioajatukset piireillä ovat. Ongelmana on se, että "Platoninen Logos -henkinen design-informaatio" on jotain joka on enemmän kirjallisuustieteen kuin luonnontieteiden piiriä. Eikä ID -kään ole onnistunut tuomaan työkaluja tämän käsittelyyn, jolloin se ei ole muuttanut tätä kyvyttömyyttä, vaan lähinnä esittänyt vaatimuksen että tätä kulmaa olisi tutkittava. Mutta eivät kertoneet, miten se oikein onnistuisi.
1: Konseptit, kuten CSI sortuvat sitten niihin ekvivokaatioihin eli siihen että niissä informaatiokäsitteitä vaihdetaan lennosta toiseen jolloin kysymys ei enää ole lainkaan argumenteista.

Nenää harhaopeille

"Think about it for a miute. Even if you know nothing about genetics and biochemistry you'll have to wonder why Behe's book didn't have an impact on the scientific community. Neither did any of the papers by Douglas Axe. Is it because all scientists are really, really, stupid or is it because the IDiots are wrong? What's the most reasonable explanation?"
(Larry Moran)

"Tämä päivä" -blogista löytyy kohta joka kertoo hieman USA:n fundamentalistien suhteesta denialismiin ja tiedevastaisuuteen. Onkin totta että kristillinen oikeisto vastustaa evoluutioteoriaa ja ilmastonmuutosta hyvin usein. Ilmiö on itse asiassa niin tunnettu, että näkemysten klimppiytymistä kutsutaan crank magnetismiksi. Tämä tarkoittaa sitä että yhden aiheen denialismi lisää voimakkaasti todennäköisyyttä sille, että on denialismi jossain muussakin.

Korrelaatio ilmastonmuutoksen vastustamisen ja evoluution vastustamisen välillä on suuri. Samaan nippuun syntyy tietysti historian uudelleenkirjoittamista. Myersin tuoreesti kirjoittama viesti (jossa on ensi sijassa mainioita linkkejä) on kuvaus siitä miten Hitler on muokattu katolisesta evolutionistiksi. Vaikka natsipuolue kielsi ja sensuroi evoluutiokirjoja ja viittasi toimiensa oikeutukseen Jumalaa. Tämän yhteys on valtavan suuri. Itse asiassa valtava osa ID -argumentaatiosta perustuu siihen että hitlerin yhteys evoluutioon yritetään rakentaa mahdollisimman vahvaksi. Kokonaisuutena on klimppi jossa on hyvin monen tieteenalan tai sen osion uudelleenkirjoittamista.

Muutama tyyppi siis selvästi kokee olevansa niin hyviä että valtaosa tiedeyhteisöstä on väärässä ja vain he kykenevät näkemään tämän. Suuri osa tieteistä olisi siis uudelleenkirjoitettava ja he ovat halukkaita ja innokkaita tekemään niin. - Ja jos tiedeyhteisö pistää vastaan, on syynä heidän ideologinen tiukkapipoisuutensa ja dogmaattisuutensa.

Yllättävän moni ajattelee että kyseessä olisi typeryys joka paranisi valistamalla ja tiedottamalla. Kuitenkin tätä vastaan on relevantti vaihtoehto jossa crank magnetism olisi itse asiassa rationaalisen ihmisen reagointitapa. Itse luonnollisesti korostan tätä tapaa ; Näen crank magnetismin assimilaation, en typeryyden seurauksena. Crank magnetism syntyy siis siitä että ihminen koherentisoi maailmankuvansa. Se, että sen ytimeen päätyy jokin varsin kyseenalainen näkemys johtaa vain siihen että monia asioita täytyy sitten vastustaa.

Larry Moran ottaakin tästä ilmiöstä esimerkin. Hän lainaa Intelligent Designistiä joka selittää miksi evoluution ja ilmastonmuutoksen vastustaminen kuuluvat yhteen. Selitys menee kauniisti seuraavasti "Why are ID theorists skeptical of "man-caused carbon dioxide emissions leading to the destruction of the planet" theory? The reason is that we follow the evidence, and have a nose that smells out junk science in the name of an ideological (indeed, a religious) agenda. At a recent men’s church retreat I chatted with our pastor about how it seemed obvious to me that the global-warming thing exhibited all the attributes of a religion. Mother earth is a goddess. We have sinned against her with technology. If we do not repent and return to primitive living she will call down her wrath and fry us all with vengeance." Toisin sanoen ID:läisillä on nenää pseudotieteille. He tunnistavat ideologiset agendat ja narraatiot. Tämä johtaa siihen että he ovat skeptisiä monenlaisille asioille, jotka jäävät monilta muilta huomaamatta. Näin selittyy miten ID;läiset vastustavat monia sellaisia asioita joita tiedeyhteisö ei sulkusilmäisyydessään huomaa. Tiedemiehet ovat ideologioidensa sumentamia ja vain ID:läiset ovat riittävän valistuneita huomaamaan nämä narraatiot.

Tämä korostaa tietyllä tavalla hyvin kuvaavasti ID:n postmodernistista ydintä. Phillip Johnsonhan aloitti ID:n jonain joka oli evoluution dekonstruktiota. Hän siirsi perinteisempien kreationististen linjausten fokuksen "luonnontieteet eivät tunne evoluutiota" siihen että evoluutio oli narraatio joka vastasi suureen kysymykseen "mistä ihmiset ovat tulleet". Tätä kautta hän halusi itse asiassa erkaantua tieteenfilosofiasta ja korostaa maailmankuvia ja muuta postmodernia tieteenfilosofiavastaista.

Tämä onkin johtanut siihen että esimerkiksi Michael Behe selitti Doverin oikeudenistunnossa pitkästi siitä miten pseudotieteitä ei voi erottaa tieteestä, demarkaatio esiintyy tällöin myyttinä, joka on itse asiassa vain väline syrjinnälle. Myös Larry Laudan nousi tässä tarkoituksessa esiin. Demarkaation epämääräisyyden korostaminen on tärkeässä osassa myös esimerkiksi Tapio Puolimatkan tavassa käsitellä Intelligent Designiä. Hänestä esimerkiksi fasifiointiperiaate on vain "naturalistien sisäinen peli" josta Intelligent Designistien ei tarvitse välittää koska he eivät ole naturalisteja.

Perusteemana ID:llä onkin se, että heillä on aivan eri työkalupakka kuin esimerkiksi "evolutionisteilla". He pitävät kaikkia tulkintoja samanarvoisina silloin kun ID:tä puolustetaan. Mutta moittivat ja kritisoivat evoluutiota ja ilmastonmuutosta tarinankerronnaksi ja saduiksi ja roskatieteeksi heti kun ne nostetaan esille. ~ Ei puhettakaan samanarvoisuudesta tässä vaiheessa. Ne eivät ole eri tulkintoja vaan ehdottomasti typeriä, väärässäolevia, mahdottomia. Tässä vaiheessa puhutaan "eliminoinnista".

Samalla sininen lainaukseni on siitä mukava, että se sisältää myös "haistamisteeman". Intelligent Designistithän elävät aivan vakioisesti tilassa jossa he pitävät pseudotieteen ja tieteen rajaamista mahdottomana. Mutta samalla evoluutio on heistä kumottu ja epätiedettä, jota bootsataan naturalistisella narraatiolla niin että siitä tulee pseudotiede.

Mitä tämä nenä sitten tarkoittaa kun demarkaatiokysymystä pidetään ratkaisemattomana? Vaihtoehdoksi jää vain se paljonpuhuttu maailmankuva ja oikeaoppisuus suhteessa tähän. He ovat toisin sanoen tarkasti määritelleessä ideologiassa, ja tämän vastainen on kerettiläisyyttä. He ovat hyvin tarkkoja siitä mikä on vääräoppista, joka tarkoittaa sitä että heillä on myös hyvin tarkasti määritelty dogmaattinen järjestelmä jossa on tiukasti "oikea maailmankuva" ja "väärä maailmankuva". Tässä kohden tilanne onkin se, että jotta harhaoppisuus voidaan ylipäätään tunnistaa, on oltava oikea tulkintatapa johon verrattuna muut ovat vääriä.
1: Tämä osa on se, mitä perinteinen kreationismi on harjoittanut. Toki nämä yhteydet kielletään ja esimerkiksi Behe on kiistänyt IC -konseptinsa yhteydet kreationismiin. Hän on jopa kiistänyt ollenkaan lukeneensa sitä kirjaa jonka konsepti IC -tyyppinen ratkaisu on esitetty monta vuotta häntä aikaisemmin. Tämä opn omituista koska hän toisaalta monesti esittää että ID ei ole kreationismia ja että hän tutustui aikaisemmin kreationismiin eikä pitänyt sitä laadukkaana, hyvänä tai perusteltuna. Selvästi kreationistinen ajattelutapa on hänelle tuttu ja hän on tutustunut ideaan. Onkin vaikeaa tosin kuvitella Amerikkalaista joka ei olisi törmännyt kreationismiin joka on ollut katukuvassa ja mediassakin runsaasti näkyvä. Ajatus että joku voisi elää USA:ssa koskaan kuulematta "Jumbojetti kaatopaikalla" -henkistä "kompleksisuusargumentaatiota" on suoraan sanoen varsin epäuskottava. Niiniluoto kun kuvasi kompleksisuusargumentin tärkeäksi kreationismin pääargumentaatiotyypiksi jo 1980 -luvulla.Se, mitä tämä ideologia sitten on ei ole vaikeaa analysoida. Kun seuraa kannattajia, rahallisia tukijoita, lobbareita ja muuta, on selvää minkälaiseen sosiokulttuuriseen piiriin Intelligent Design jää - ja sen ulkopuolella sillä ei olekaan sitten toimintaa. Toki ID kiistää kovasti kirjaimen tasolla kaikki yhteydet uskonnollisuuteen, mutta kun ID:tä tarkastelee, kuten vaikkapa Moran hieman tekee, on selvää että esiin nousee juurikin tietty toimijapiiri, ideat ja ideaalit. ID:läiset ovat tarkkoja tästä maailmankuvasta ja ilmastonmuutos on vain yksi esimerkki siinä missä "maailmankuvaa vastustavaa" nähdään ; Kerettiläisyys on tulkittavissa suhteessa oikeaoppisuuteen. "Tiukka nenä" vaatii siksi "tiukan maailmankuvan" ~ Intelligent Designistit ovatkin kovasti maailmankuvien korostamisen kanssa esillä.

Onkin itse asiassa hupaisaa, että vaikka ID monessa paikoin korostaa demarkaation mahdottomuutta, niin tämä heidän vaatimansa nenä joka haistaa pseudotieteet vaatisi nimenomaan tarkan demarkaatiokysymykseen vastaamisen. Muutenkin esimerkki paljastaa hyvin Intelligent Designin ideoiden sisäisen ristiriitaisuuden ; Intelligent Design kiistää ottamasta kantaa Jumalan luonteeseen. Kuitenkin "luontoäititarina" nähdään ID:n vastaisena. Luulisi että jos Suunnittelija olisi hyväksytty avomielisesti, niin tarina ilmastonmuutoksen luomisestaä älykkään luontoäidin kautta olisi hyvinkin "yksi mahdollinen ID -tarina". Ainut syy, jolla narraatio leimataan ID -vastaiseksi (eli joksikin jota ID:läiset helposti vastustavat) on se, että ID:ssä ei ole kysymys "anonyymistä mistä tahansa Jumalasta". Tämä ei yllätä sen jälkeen kun on havainnut yhteydet. "Follow the money and followers" näyttääkin syyn sille miksi näkemykset ovat niin tietynlaisia. ~ Samalla selviää ID -piirien haluttomuus tehdä tieteenfilosofista vastausta demarkaatiokysymykseen. Sillä ilmastonmuutosluontoäidinvastustuksen rajauksenluonne on selvästi uskonnollis-ideologinen, ei suinkaan loogis-tieteellinen.
1: ID -linjamassa toki esitetään hyvin usein, että ID -puoli nimenomaan pitäisi näkemyksiään avoimina. Evoluution sen sijaan katsotaan sisältävän "uskonnollisia piilo-oletuksia". Kuitenkaan ID ei esitä mitään metodologiaa tai perustelurakenteen oletuksia. Naturalistit taas kannattavat selvästi luonnontieteen ja empirismin metodeja. ID -läiset lähinnä kertovat vakaumuksensa kysyttäessä, kertovat olevansa uskovaisia. Mutta he suureen ääneen kiistävät sen, että tällä olisi merkitystä ID:n tieteellisyyden kannalta. Sitä pidetään irrelevanttina koska "ID ei ota kantaa" eikä ole uskontoakaan.

"Tarina luontoäidistä ilmastonmuutoksen vastustamisen takana" toimiikin valaisevana ja hyvänä esimerkkinä ja yksityiskohtana ID:n yleisasenteesta ja yleisratkomistavasta ja kertoo kaiken olennaisen "ID -nenän" metodologisesta työkalupakista. Tämänlaisen piilottaminen ja mainitsematta jättäminen on hyvin viisasta strategisesti ; On järkevää moittia niitä jotka pistävät näkemyksensä, metodinsa ja tutkimuksensa avoimesti kritisoitavaksi samalla kun itse saippuoi ja kätkee oman näkemyksensä perusoletukset ja metodit niin että kaikesta kritiikistä voi sanoa "emme suinkaan tarkoita tuollaista".

"Herkästi tieteellisiksi katsottuihin asioihin denialistisesti suhtautuvaa ID -nenää" auttaa taatusti se, että takaa selvästi pilkottava oikeaoppisuusnäkemys on kristillisellä oikeistolla hyvin voimakas. Se on itse asiassa uskonnollistanut valtavan määrän asioita. "Perhearvot" itse asiassa pitävät takanaan monta ei Jumalan olemnassaolosta automaattisesti seuraavaa aihetta, joiden vastustamista pidetään uskonnonvastaisuutena ja siksi luonteeltaan uskonnollisena. ~ Koska oma näkemys on maailmankuvan mukainen, on erimielisyys tämän maailmankuvan vastaisuutta ergo ideologis-uskonnollista. Näin ei ole ihme että "ID -nenä" haistaa monenlaisia ideologis-uskonnolisia asioita, koska sen takana on ideologia joka ottaa tiukasti kantaa hyvin monenlaisiin asioihin ja ilmiöihin. Näin kerettiläisyyttä tätä maailmankuvaa kohtaan on paljon.
1: Tässä on siis kyseessä se normaali konservatiivisen oikeiston "väärän uskonnon" näkeminen likimain kaikkialla. Perinteinen kreationismikin on itse asiassa nähnyt väärää uskontoa hyvin monessa paikassa. Sitä kautta esimerkiksi jooga nähdään idän harhaopin salakuljetuskeinona. Tämä väärän uskonnon tunnistaminen on ID:llä vain postmodernistisella kielenkäytöllä väritettyä. Oman vakaumuksen esittäminen taas on sekin ollut kreationismissa tärkeää. "Tunnusta väriä" on suomessakin fundamentalistien eräs tärkeimmistä näkemyksistä. Tämänkin merkitys tuloksien vääristymiseen on kielletty. Tätä kautta onkin selvää että ID:n kulma postmodernismiin ei ole edes mikään lisäys kreationismin argumentaatiopakkaan. Ja kuten aikaisemmin tässä jutussa jo mainitsinkin, kreationistien evoluutiovastaisuusargumentaatiotapa on ID:n ja kreationismin kesken käytännössä identtinen. ID on vain paketoinut samat argumenttirakenteet ja sisällöt hieman eri retoriikalla. Jos pitää etsiä joku ero ID:n ja kreationismin (joka on muutakin kuin YEC -kreationismi) välillä, se on tämä retorinen ero jossa "väärä uskonto" -syytös muutetaan postmoderniksi jargoniksi. Sisällöllistä eroa on mahdotonta löytää.

Kun muistaa että tulkinnat ovat mahdollisia, mutta ne eivät ole välttämättä yhtä hyvin perusteltuja ja todennäköisyyksiä, päästään siihen demarkaatiokysymykseen. Oma kanannottoni on tietysti Duhemin-Quinen teesi, jonka mukaan ristiriitatilanteissa ja ongelmatilanteissa pitää tehdä ne muutokset joiden kautta tiedemaailmaa muokataan mahdollisimman vähän kerrallaan. Oletuksena on tieysti se, että ihmisen tiedot täydentyvät vain olemassaolevasta tiedosta. Ja oletuksesta että tutkimus on ollut asiallista kunnes toisin todistetaan. Tiede siis etenisi varovasti ja pienin askelin. Tätä kautta vallankumouksetkin ovat mahdollisia, mutta ne vaativat joko isompaa työmäärää jossa monta pientä muutostarvetta pakottaa isoihin muutoksiin tai muutamaan oleellisimpiin kohtaan tulevia muutostarpeita.

Tässä mielessä se että ID -työkalupakkia ja sen seurauksia voidaan pitää syynä siihen miksi sen piirissä asioita kutsutaan "crank magnetismiksi" ei ole vain pilkkaa jolla tiedeyhteisö moittii harhaoppisia, eli "erimielisyys olisi crankiyttä" vain koska on erimielinen hegemonian ja dogman kanssa. Duhemin-Quinen teesin kautta on selvää että crank magnetism tarkoittaa isoa muutosvaatimusta tiedeverkkoon eli se ei siis ole kovin todennäköinen tulkinta, se on itse asiassa huono ja epätieteellinen tulkinta. Tämä demarkaatio ei tietysti ole falsifioinnin kaltainen siisti ja yksiselitteinen asia. Mutta sen avulla analyysi voidaan tehdä. Se ei näytä hyvää sille "nenälle" joka Intelligent Designin kannattajilla on käytössä. ~ Crank magnetismin esiintyminen ID:n yhteydessä on siis yllättävän vahva viite siitä että Intelligent Designin takana ei ole mitään nykytieteellisesti perusteltua. Se kun vaatii niin isoja muutoksia tieteelliseen ajatteluun että se ei enää ole juuri yhtään sellaista kuin tiede nykyään on. Duhemin-Quinen teesi sanookin näin karkeassa ja monitahoisessa crank magnetism -tapauksessa selvästi että jos jokin maailmankuva vaatii hirveästi tiedevastaisuutta, niin sen pahempi maailmankuvalle.

Samalla huomataan sekin että valtava muutosvaatimus tarkoittaa sitäkin että sitä pitäisi huuhtoa viemäriin kaikki se "kreationistinen kristillisyys on tieteen moottori" -ajattelu. Koska kristillisyys selvästi vastustaa valtaosaa tieteestä, ei tiede ole selvästi kristillisyyden mukaista. ID:n crank magnetismi kun kertoo että nykytiede on olennaisesti väärässä hyvin monessa paikassa. Se siis olettaa - tai ollakseen koherentti vähintään vaatii - tiedeprojektin epäonnistumisen.

---

Kirjoittaja on toki sitä mieltä että Intelligent Designin kannattajilla on nenää pseudotieteille. Päinvastoin, heillä on harvinaisen hyvä nenä. Valitettavasti vain huonolla tavalla.

Merkitsemisen ihmeelliset hyödyt

Tieteellisessä kirjoittamisessa käytetyt metodit kirjataan ylös usein yllättävänkin tarkasti. Tämä voi sinällään olla yllättävää, koska peruskäsitteet ja perusmetodit on itse asiassa opiskeltu siinä vaiheessa kun ollaan tiedemiehiä, jotka taas ovat tietellisen tutkimuksen kirjoittamisen yleisö.(Popularisoinnit ovat yksinkertaistuksia joita ei tehdä tiedemiehille vaan maallikoille. Tämä yleisöero muuttaa sen mitä kirjoitetaan, yleisöllä on siis valtava voima käytettyyn retoriikkaan.)

Joskus tarkkuus tuntuu jopa väsyttävältä. Tuntuu houkuttelevalta vain katsoa mikä on tutkimuksen aihe, katsoa karkeasti perussysteemi, ohittaa suurin osa mekaanisesta ohjeistuksesta jonka reseptillä kokeen voi uusintaa. Ja lukea sitten johtopäätökset. Kuulemman mukaan moni ammattitutkija tekeekin näin, etenkin jos tarkoituksena on vain seurata alan kehitystä. He ovat lukeneet "kokeen rakennusohjeet" niin usein että heidän ei tarvitse panostaa siihen osioon hirmuisesti.

Kuitenkin tarkkuus on periaatteessa hyödyllinen, vaikka se kenties aliarvioikin yleisöä hieman. PZ. Myers nimittäin näytti miten erikoinen tilanne Intelligent Designin eräässä projektissa oli käynyt. Axe ja Gauger olivat ottaneet erään (toisten tekemän) tutkimuksen johon he tekivät metatutkimusta (tämä on tarpeeton kuvaus tottuneille, ID:läiset tekevät aina näin, eivät ilmeisesti vuosien supertieteensä kehittämisen jälkeenkään parempaan kykene).

Analyysissä oli vain yksi iso virhe. Se olisi toki osoitettavissa esiin normaalin tieteellisen keskustelun kauttakin. Virhe ei ole edes mutkikas tai vaikeatajuinen. Jos alakoululainen näkee että vaikka nobelistitiedemies laskisi 2+2=5 alakoululainen silti tietäisi että tässä supetiedemiesnobelisti teki laskuvirheen. Ja tätä asiantilaa ei muuta puheet vainosta. Mutta monesti asiat on helpompi huomata kun ne on kerrottu. Siksi vahingossa fiksukin voisi tehdä joskus pienen lipsahduksen.

Mutta jossain menee raja, jossa tämänlainen armeliaisuus ei ole enää mahdollinen. Itse asiassa on olemassa raja, jonka jälkeen tämänlaisen armeliaisuuden osoittaminen on idioottimaista idiotismin halaamista. Ei viisautta joka sietää typeryyttä vaan typeryyttä joka kannustaa typeryyteen vaikka tietää sen olevan typeryyttä.

Mutta oleellisemmalla tasolla esiinlaitto kertoo siitä miten koko keskustelu on itse asiassa käyty ennakkoon, jo ennen kuin Axen ja Gaugerin kirjoitusta oli edes alettu kirjoitettamaan. "The tactical error is that right there in the very first paragraph of their paper, Carroll, Ortlund, and Thornton point out the fallacy of what the creationists were doing." Koska meta-analysoituun tutkimukseen oli kirjattu tarkasti ylös se, mitä tehdään ja on lisäksi kerrottu enemmän ja kerrottu mitä tieteellisiä virheitä tällä on kierretty, johti siihen että viitattu paperi kumosi eksplisiittisesti paperille painettuna perustelujen kanssa täsmälleen sen, mitä kreationistit väittivät sen tarkoittavan ja kertoivat myös miksi näin on.

Ensin sitä voisi onnitella hyvin tehdystä tutkimuksesta, kun ennakkoon osaa huomata aukkoja joihin jotkut huonot lankeavat, on se jonkilaista viisautta. Mutta sitten tajuaa että tosiasiassa se, että tekstin esillelaiton jälkeen tähän samaan langetaan, se viittaa jo siihen että tämä huomio ei olekaan mikään tutkijoiden ansio. Vastakkain on jokin, jonka (1) tehtävänä on manipuloida ja valehdella niin että vaikka tutkimus suoraa näyttää että logiikka on huonoa, sitä käytetään silti koska luotetaan että ignorantti kansa nielee viitteitä tutkimatta asiantilan (2) analyysintekijät ovat niin inkompetentteja että heidän sisälukutaitonsa ei riitä tekstinymmärtämiseen ja neuroninsa eivät kykene suorittamaan edes yksinkertaista loogista implikaatiota, edes silloin kun siihen ohjataan kädestä pitäen tutkimuksen ensimmäisiin lauseisiin laittaen.

Ja koska se oli ensimmäisessä lausessa, se tarkoittaa sitä että jokainen joka on ottanut Intelligent Designin analyysin vakavasti ja tarkistanut lähteen ja logiikan ajatuksella, ovat taatusti huomanneet tämän asiantilan. Siksi voidaan sanoa että joka ikinen kreationistinen taho joka on kyseiseen Axen ja Gaugerin tuotokseen viitanneet, ovat joko inkompetentteja tai valehtelijoita. Tämä tarkoittaa esimerkiksi ID :läisten omaa julkaisulaitosta "Bio-complexity", jonka he pistivät pystyyn, kun tiedemiesten vertaisarvioinnit eivät päästäneet heidän tutkimuksiaan läpi. He rakensivat siksi oman, joka hyväksyy ne joita tiedemiehet eivät. He pitävät tätä heidän omana vertaisarviointinaan, ja vähintään yhtä hyvänä kuin muidenkin tiedemiesten vertaisarviointia. (He ovat omien sanojensa mukaan visionäärejä ja uuden voittoisan paradigman esitaistelijoita, informaatiotieteen uusNewtoneita ja muutenkin hyviä veikkoja. Ja vaatimattomia ja nöyriä koska uskovat Jumalaan ja kaikkea. Siitä laatu.)

Tämä kyseinen Axen ja Gaugerin tutkimus oli läpäissyt vertaisarvioinnissa itsensä ID -guru Michael Behen seulan.
1: Tästä voimme päätellä miksi tiedemiesten tutkimuslaitokset eivät päästä ID -tutkimuksia läpi ; On selvää että tämänlaiset perusvirheet eivät mene luokkaan "hyvälaatuisia supertiedemiehiä vainotaan" vaan viittaavat siihen että "inkompetentti roska jätetään sinne minne kuuluu".
2: Tästä voimme päätellä miksi ID guru Michael Behen ID -tutkimukset eivät mene vertaisarvioinnissa läpi. Hän kenties osaa tehdä jotain muuta tutkimusta jossakin. Mutta tämä kyseinen aihe näyttää sumentavan hänen nerokkaan superälynsä oivalluskyvyn ja peruskiriittisyyden. Jopa lukutaidon.

Itse asiassa, olipa Axen ja Gaugerin tutkimuksia sitten kehunut kuka tahansa, näihin tahoihin kannattaa jatkossa soveltaa ns. tiukennettua lähdekritiikkiä. He eivät evidenlty osaa.