"Life After People" -sarja kuvasi tiedemiesten näkemyksiä siitä, mitä tapahtuu sen jälkeen kun ihmiset katoavat. Maamerkkien kaatuminen ja tuhoutuminen muistuttaa siitä, että infrastruktuuri on hyvin hauras. Se katoaa jos sitä ei huolleta. ; Ironista onkin se, että ideologiat ja sosiaalinen työ vaativat kokoaikaista ylläpitoa. Ne katoavat välittömästi ihmisten mukana. Monet rakenteet sen sijaan kestävät sitten hieman pidempää. Kauiten säilyisi ydinjäte.
Tämä muistutus on tarpeen, sillä käytän tässä infrastruktuuri -käsitettä sen hyvin laajassa merkityksessä. Esimerkiksi koulut ovat koulurakennus ja siihen ennen kaikkea liittyvä opetustyö. Koulutus ja sairaanhoito ovat osa infrastruktuuria.
Ja se, mihin kaikki yhteiskunnat nojaavat ei suinkaan ole laki ja ihmisten sosiaalista koheesiota ylläpitävä ideologia ja muu kulttuuri. Nämä ovat infrastruktuuria jotka nekin vaativat ylläpitoa. (Uskonnot ilman uskonnon opetusta lapsille katoavat. Samoin käy oikeusjärjestelmälle.) Ja näiden ylläpitoa koskee jännittävä asia. Nimittäin se, että kaikki huolto maksaa. Perimmiltään valtioiden oikeus kerätä veroa perustuu siihen ajatukseen, että ilman veroja ei ole infrastruktuuria. Verotus olisi siis yhteiskunnan olemassaolon hinta.
Nykykulttuuri ei kuitenkaan nojaa ajatusmalliin jossa mietittäisiin esimerkiksi ravintoylijäämää. Siis sitä ajatusta, että jotta joku tekee mitään muuta kuin viljelee ja metsästää ja kerää ruokaa, tarvitaan ravintoylijäämää. Jopa kivikirveen kaltainen infrastruktuuria parantava esine vaatii ravintoylijäämää. Sitä että joku jää kotiin värkkäämään kun muut hankkivat tälle ruokaa, ikään kuin palveluksena siitä kirveestä. Sen sijaan mietitään vain rahaa ja sen tekemistä.
Tämä lähtökohta johtaa moniin pieniin ihmeisiin.
Esimerkiksi joku voi miettiä miksi valtiot eivät ota velkarahaansa ja laita sitä pörssiin. Jos raha todella menee rahan luokse, niin näin kannattaisi tehdä. Ongelmana on osittain sijoituksen menetämisen riski. Siinä missä pörssikeinottelija voi ottaa riskejä, korka siinä kaatuu korkeintaan yhtiö tai yksilö, valtio joka tekee niitä ja epäonnistuu kaataa koko yhteisön. Ja pörssissä keinotellessa ei riitä pelkkä raha. Eikä viisauskaan. Sillä se mitä Taleb opettaa
"Musta joutsen" -teoksessaan ja Kahneman opettaa
"Thinking fast and slow":ssa on se, että pörssissä on aina tuurielementti. Ja suuri osa asiantuntijuudesta on harhaa, harhaa johon pörssimiehet itse uskovat mutta joka ei näy kontrolloiduissa onnistumisprosenteissa ; Suuri osa "pörssineroudesta" johtuukin siitä että tulkitaan jälkikäteen taidosta vaan siitä että voittajat selittävät jälkikäteen tuurinsa taidoksi. (Ja selittävät epäonnistumisensa saivarteluilla.) Koviten häviäjät jotka ovat olleet huono-onnisia eivät tietysti vain osaa. Tavallaan varmin keino tienata pörssissä onkin neuvominen jossa ei olla kiinni omalla rahalla. Palkka saadaan vaikka joku epäonnistuisi. Koska pörssissä on kysymys alasta jossa epävarmuus on tavallista, se joka onnistuu myymään varmuuden tunnetta pärjää. (Pörssineuvojat ovatkin pahimmillaan vähän kuin mammonauskonnon pappeja. Eivät välttämättä paranna onnistumisprosentteja, mutta.)
Toisaalta pörssi ei tosiasiassa ylläpidä infrastruktuuria. Niiden yhteiskunnallinen rooli on tuottaa verotuloja, ja näin infrastruktuurin koheneminen on ikään kuin pörssissä työskentelevien verotuksen sivutuote ; Bill Gatesin ja valtioiden ero on siinä että Bill Gates ei rakenna, ylläpidä ja ole vastuussa ainoastakaan junalinjasta. Tai oikein mistään muustakaan. Yhtiötä hanskataan eri tavalla kuin valtioita.
Ja en tee tätä moittiakseni pörssikulttuuria. Siirrän puheen ihan muuhun.
"Ennen keskiluokkaan riitti keskikoulu ja keskinkertaisuus - nykyisin ei tahdo riittää oikein mikään."
(Juha Siltala)
Tämä alustus on lähinnä tiettyjen realiteettien muistutusta. Ja se, mihin tätä tarvitaan on tuore Urpo Kankaan ajatus siitä että eläkeläisten tukeminen lopetettaisiin ja vastuu siirrettäisiin lapsille.
"Takkiraudassa" tästä ehdittiin jo suuttua. Hän otti ytimeen ns. suuret ikäluokat ja sen, miten työvoimapulaa jonka tuomalla työllistymisellä eläkkeet piti maksaa ei toiminutkaan. Ei vaikka maahan tuotiin ihmisiä paikkaamaan ikäjakaumaa.
Itse otan tässä saman tematiikan, mutta hieman vähemmän valtiokriittisen kannan. Suurten ikäluokkien eläkevaroja ei yksinkertaisesti ole laitettu talteen piiloon. Leiviskää ei ole piilotettu koska se ei nykyisessä talousmallissa ole viisasta. Se on käytetty investointeihin ja infrastruktuuriin, prosessissa on varmasti onnistuttu ja epäonnistuttu (ja törkeästi epäonnistuttu). Nyt rahaa ei oikein ole. Sillä kun kaikki rahat käytetään heti, on pakko luottaa tulevaisuuden tuloihin. Maanviljelyanalogialla voisi sanoa että jos peliin laitetaan joka vuosi siemenperunatkin, ei kestetä katovuosia.
Ja X -sukupolveen, jota itsekin edustan, kohdistettiin kovaa optimismia. Ajateltiin työvoimapulaa ja sitä miten koulutus takaa työpaikan.
Nämä odotukset eivät toteutuneet. Olemme paremmin koulutetumpia, osaavampia mutta huonommin tienaavia. Elintaso on noussut kautta tunnetun historian. X -sukupolven kohdalla tämä nousu ei sitten enää ole toteutunut. X -sukupolvea kuvataan ironiseksi. Ja se johtuu siitä että optimismin taakse, kauniin fasadin takaiseen likaiseen takapihaan on ikään kuin päästy näkemään. Ja on huomattu että monet positiivisuuden läpitunkemat asiat ovat itse asiassa kuplia. Siihen on paha suhtautua muuten kuin ironisesti.
Toisaalta työelämää kuvaa pätkätöiden kerääminen, jossa onnistuminen on aina väliaikaista. Ja tekniikan kehittyminen johtaa myös siihen että asioissa on pakko pysyä mukana. Ja tämä selittää sukupolveni toisen luonteen. "Venytetyn nuoruuden" ja "lapsenomaisuuden". Tietyssä mielessä aikuisuus tarkoittaa juuri sitä että aikaperspektiiviä venytetään. Kun tulevaisuus on epävarmaa, tämänlainen laskelmointi olisi typerää. Kaaoottinen työolosuhdeympäristö tukee opportunismia pitkäjänteisyyden sijasta. Pätkätyö takaa että olemme koko ajan kilpailemassa kaikenikäisten kanssa. Kisassa ollaan sekä itseämme nuorempien että itseämme
vanhempien kanssa. Ja tässä ikäryhmässä ei ole vielä omistusasuntoja mutta sen sijaan on helposti asuntolainaa. Tässä ei ole varaa vanhentua.
; Toisaalta epävarmuus korostaa sitä että saadut edut ovat nautittavia asioita.
Syökäämme ja juokaamme koska huomenna kuolemme.
Tässä mielessä ajatus siitä että vanhemmat olisivat lasten vastuulla on erikoinen. Ajatuksessa on nimittäin omituinen paradoksi. Sellainen joka tekee Kankaan etunimestä parodisella tavalla osuvan. Hän nimittäin ehdottaa että vanhemmat maksaisivat ensin oman hoitonsa. Tämänlaatuisia järjestelmiä itse asiassa tunnetaan. On esimerkiksi käänteistä asuntolainaa. Nämä eivät mielestäni ole huonoja järjestelmiä.
Ongelmana onkin se että Kangas perustelee että nuoremmat maksaisivat vanhempien hoidon. Ja tässä on kaksi perusongelmaa:
1: Suurten ikäpolvien kohdalla on väestössä porras. Tämä kertoo siitä että suuria ikäluokkia on lukumääräisesti enemmän kuin pieniä ikäluokkia. Tämä ilmiselvyys tarkoittaa sitä, että on paljon ihmisiä joilla ei ole lapsia.
2: Toinen ongelma on se, että Kangas vetoaa suurilta ikäluokilta saatuihin perintöihin. Nämä kuitenkin kuluvat jo siihen hoitoon, paitsi rikkaimmilla. JA tosiasiassa lapset joutuvat maksamaan vanhempiensa hoidot jos ja vain jos vanhemmilla ei ole mitään perittävää. Olisi omituista että vanhemmat muka maksaisivat tällä ei-millään ne kulut.
Ja kysymys ei ole ahneudesta. Koska X -sukupolvella on keskimäärin huonompi elintaso kuin heidän vanhemmillaan, ei heillä ole mistä jakaa. Yhteiskunnan yleisvarallisuuden tuijottaminen voisi siksi harhauttaa uskomaan että nuoremmilta löytyisi enemmän maksuvoimaa kuin heillä tosiasiassa onkaan. Ja tämä johtaa vanhan ruotiukko ja ruotiakkaperinteen palaamiseen. Samoin palaisivat eihyvinvointikulttuuriin ja feodaaliseen kulttuuriin kuuluvat kiertolaiset. Jos lapsilla ei ole varaa, voi olla että koko perhe menee vararikkoon kun on "taas yksi suu lisää ruokittavana". Jos romanikerjäläiset kyllästyttävät, niin tässä prosessissa syntyy helposti ihmisryhmä jolle ei voi vain ostaa matkalippua ulkomaille.
Tappionlietsonnasta voidaan mennä toiseen dystopiaan, toiseen haudattavaan ideaan.
"Kato ympärilles. Siis kaiken tän on joku joskus myynyt. Siis aivan kaiken. Sun kuteet, seinät, seinämaalit, kaiken, aivan kaiken. Mut sitä sä et tuu ikinä tajuamaan."
(Juha Jokela, "Firma", extrat, pilotti)
Olen huvitellut ajatuksella siitä mitä tapahtuisi jos pörssihenkinen maailma korvaisi verotuspohjaisen mallin. En usko että se johtaisi infrastruktuurin katoamiseen. Se johtaisi johonkin ihan muuhun. Normaalina argumenttinani on ollut se, että tosiasiassa sosiaalituki estää irtolaisuutta johon liittyy rikollisuus. Sosiaalituki ei siis ole oikeasti perimmiltään mitään "solidaarisuutta" tai muuta kristilliseettistä, vaan kylmästi yhteiskuntarauhasta maksamista jossa humanistinen puoli tulee ikään kuin kaupantekijäisiksi. Mutta en tällä kertaa keskity tähän. Katson sen sijaan mitä tapahtuu niille jotka eivät lähde ryöstö, salakuljetus ja palkkamurha -markkinoille harjoittamaan kannustettavaa aktivoivaa yritteliäisyyttä. (Kyllä ; Sosiaalituki passivoi. Ja hyvä että passivoi!)
Jos meillä on pörssihai, jolla on pirusti rahaa ja joka ei maksa veroa. Kukaan ei huolla teitä koska veroja ei tule mistään koska veroja ei ole. Siinä missä nykytilassa suurin ongelma on yhteismaan tragedia, eli se että mitä tahansa yhteistä voidaan haaskata miten vain koska kaikki joka tapauksessa osallistuvat kustannuksiin, korostuu tässä se miksi kukaan ylipäätään rakentaa mitään majakoiden ja vastaavien tapaista. Siis miksi kukaan rakentaisi mitään josta tulisi kuluja mutta josta kaikki hyötyisivät. Tähän ratkaisuksi löytyy tietysti raha.
Luultavasti pian olisi teitä. Ne olisivat yksityisomistuksessa olevia teitä. Niitä ylläpidettäisiin tiemaksuilla. Lisäksi tien omistaja haluaa voittoa. Ja kuinka paljon voit saada voittoa vaikkapa pikatiestä suuresta kaupungista toiseen? Tietääkseni tämän tyyppiset investoinnit ovat sellaisia että kovin montaa tietä ei saataisi kilpailemaan. Tien omistaminen tuottaisi aivan helvetisti rahaa. Tiemaksut olisivat aivan älyttömiä. Toki "kokoomuslaisessa eetoksessa" nykyään mielellään maksetaan palvelusta. Mutta tosiasiassa tieverkoston tyyppisiin tilanteisiin syntyisi monopoleja. Ja niitä ei tunneta ns. polkuhinnoista.
Isot tulot voisivat tosin johtaa erikoiseen takapakkiin. Nimittäin siihen, että tosiasiassa tien omistaja ei välttämättä osaa rakentaa tai huoltaa tietä. Ja vaikka osaisikin, hän tarvitsee työvoimaa. Ja tämä työvoima voi tehdä aivan minkälaisia AY -tiimejä tahansa. Sillä AY -tiimikin on monopolisoiva yritys.
Itse asiassa jos me aivan oikeasti mietimme mitä työnteko tarkoittaa, on omituista että puhutaan työnantajasta ja työnsaajasta.
"Miksi puhutaan työntekijöistä ja työnanatajista, kun kyseessähän on työnmyyjä ja työnostaja." Tien teko on tässä aivan mahtava esimerkki, koska teiden rakenteiden suunnittelu vaatii taitoa jota ei ole jokaisella. Osaaminen vaatii koulutusta ja kouluttaja voi saman tien sitoa työntekijän osaksi AY -kartellia. Itse asiassa nykyään kilpailulainsäädäntöön onkin tehty isoja ehtoja jotta monopoli ja kartellit saataisiin kuriin. Niitä kun syntyy vapaassa markkinataloudessa helposti ja niitä vastaan taisteleminen niissä on hyvin vaikeaa. Tämä lainsäädäntö on kuitenkin infrastruktuuria. Sitä joka murtuu ensimmäisenä. Tiet murtuvat vasta tämän jälkeen.
Historiasta voidaan nähdä että tämänlaista tilannetta on vaikea sulattaa. Etenkin kun tie on vain yksi esimerkki. Sama järjestelmä voidaan saada aivan mihin tahansa. Koulut, vesihuolto, sairaanhoito. Kaikki yksityistyy. Se, miten ihmisten poissaolo murentaa rakenteet kertoo siitä helposti unohtuvasta huoltotyön määrästä. AY -liikkeellä olisi kartellinsa kanssa tehokas kiristyskeino. Ja mitä isompi omistajataho olisi, sitä vähemmän hän voisi tehdä omistamiinsa asioihin tarvittavia korjauksia itse. Aika ja kunto ei voisi riittä kaikkeen työhön.
Kaiken kaikkiaan ; Valtion kontrolli korvautuu jollakin johon ihmiset eivät oikeastaan voi vaikuttaa. Sekä omistajataho että AY -kartelli toimivat omilla säännöillään ja muut jäävät näiden voimien törmäyskurssille. Jos moderni vapautta korostava konservatiivi pelkää valtion kontrollia vaikka hän voi vaikuttaa lainsäädäntöön demokratian keinoin, tämä kontrolli on vielä vahvempaa ja vähemmän yksilöiden hallussa.
Ja tilanteen purkaminen vaatii väkivaltaa. Käytännössä kyseessä olisi paluu feodaalijärjestelmään. Jossa suurin osa ei suinkaan ole kuninkaita ja ritareita vaan maaorjia. ; Feodaalijärjestelmää kannattavat ovat vähän kuin yli-ihmisoppia kannattavat ihmiset. Siis sellaisia jotka näkevät että he ovat sitä johtoporrasta ja erikoista eliittiä. Aika harvoin näyttää että näissä henkilöissä olisi oikeasti relevanttia potentiaalia tähän uskomukseen. Luultavasti siksi että feodaalijärjestelmään uskominen vaatii naiviutta tai tyhmyyttä ja halua ignoranssiin. Järjestelmä kun on jo historian koettelema ja ymmärrettävistä syistä epäonnistuva. (Mutta tietysti nämä ovat niitä tavallisia ihmisiä jotka uskovat selviytyvänsä zombieinvaasiostakin, jos sellaisia voisi tapahtua. Siksi he kuvittelevat olevansa niitä autojen päällä zombeja ampuvia harvoja selviytyjiä eivätkä niitä tilastollisesti yleisempiö laahustajia jotka yrittävät syödä edellämainittujen aivoja.)
Toisella dystopialla sanoen;
Verotuksen ideana on infrastruktuurin ylläpito. Ja jos ei ole rahaa, ei voida tehdä mitään. Urpo Kankaan mallissa kävisi helposti niin että yhteiskunta hierarkisoituisi hyvin syvästi. Köyhistä perheistä tapahtuva "nouseva säätykierto" vaikeutuisi koska pitäisi huolehtia vanhemmista toisin kuin rikkaampien joiden vanhemmat maksavat koulutuksen ja jotka huoltavat itse itsensä. (Koulujen yksityistämisen kohdalla maksullisuus nousee myös kysymykseksi ja rikkaimmat pääsisivät parempiin kouluihin. Yhä helpommin kävisi niin että harvalla olisi edes eväitä joilla voisi yrittää yhtään mitään.) Syntyperä määräisi taitojen sijaan yhä vahvemmin sen kuka menestyy yhteiskunnassa.
Kenties pitäisikin tehdä niin että verotusta laajennettaisiin. Jos yksilön oma yrittäminen ja kannustuminen nähtäisiin tärkeäksi ja suureksi uhaksi nähtäisiin se, että joku jää roikkumaan riippumattoon tekemättä joka päivä jotain rakentavaa yhteiskunnan eduksi, tulisikin tehdä niin että verotusta muutettaisiin. Kenties tuloverotus tulisi muuttaa malliksi jossa kyse on kulutusverosta. Tienaamisen sijasta verotus keskittyisi kuluttamiseen.
Tällöin verotus ei olisi tuloissa vaan siinä mitä ostaisi. Jos tätä ryydittäisi vahvalla omaisuusverolla voitaisiin todella saada aikaan valtavaa rahan kiertoon pistämistä : Sillä kun katsomme konservatiivien tihkumisteorioita, niiden ongelmana on se, että tilille talletetut rahat tuottavat korkoa. Niillä ei siis kannata tehdä mitään. Koroillaeläminen on juuri tätä. Ilmaista rahaa, joka ei ole insentiivi joka kannustaa yrittämiseen. (Samoin kuin optiot joihin ei ole sidottu menstystä siten että jos firmalla menee huonosti maksaisi porho epäonnistumisenkin omasta taskustaan eivät ole hyvään työntekemiseen kannustamista vaan vapaamatkustusloisimisrahaa.) Tämänlaisen loismaisen vapaamatkustamisen estämiseksi voisi tehdä niin että verotus nousisi sitä kovemmaksi mitä enemmän olisi rahaa tilillä. Infrastruktuuriin sidottuja asioita sen sijaan verotettaisiin hyvin niukasti. Näin pörssikeinottelija olisi ikään kuin velvollinen teettämään taloja, kultakoruja ja ties mitä. Ja tämä johtaisi työllistymiseen. Tilillä lepäävä taala sen sijaan vain kasvaa rahaa rahalle ilman että kukaan välttämättä työllistyy. Päin vastoin, joku jossain saattaa kannustua tekemään toiminnan rationalisoimista jossa tuotanto tehostuu kun vähemmällä työvoimalla saadaan tehtyä sama määrä tai jopa enemmän töitä.
Sosiaalituet sentään menevät käytännössä kaikki kiertoon. Ja ylläolevassa mallissa koko idea on siinä, että köyhän kannattaisi yrittää säästää mutta rikkaiden kannattaisi tuhlata ihan sikana. Toki tämäkin malli on ihan urpo. Mutta se ei voi olla urpompi kuin Urpon malli. Ja minä en sentään saa palkkaa (a) tämän materiaalin tuottamisesta (b) tähän alaan suoraan liittyvästä työstä joka vihjaisi tätä kautta pelottavia siitä miten luotettavissa käsissä asioiden hoito pelaa.
Itse toivoisin että seuraavalle sukupolvelle löytyisi muutakin kuin ydinjäte. Ja toivossa on sellainen ikävä piirre, että moni ihmettelee että riittääkö se. Ironiassa vihjataan yleensä että se ei riitä. Mutta toisaalta erityisen moni X -sukupolvelainen on oppinut myös sen, että toivo on siitä ikävä asia että joskus sen on riitettävä koska usein se on kaikki mitä oikeasti saa. Ilman luottamusta rakennettu optimismi vaatii lapsenomaista toiveikkuutta yhdistettynä kovaksikeitettyyn kyynisyyteen.
