Potentiaalinen ihminen

Katolisuudella on hyvin tietynlainen suhde ehkäisyyn. Sen teologiassa seksin primaarinen tavoite on lisääntyä ja ehkäisyn käyttö tuhoaa tämän merkityksen. Näin ollen se on sisäsyntyisesti ja itsessään (intrinsicly) pahaa.  (Syy on muuten teologisesti sama kuin miksi homoseksuaalisuus on sen kirjoissa väärin. Ei liene kuitenkaan sattumaa että katolinen Soini huutaa homoista mutta vaikenee ehkäisykysymyksistä.) Ja näin ollen ehkäisy on sisäsyntyisesti pahaa ja väärin. Moni näkee myös että olisi erityisen kristillistä olla pro life, siis siinä mielessä että vastustaa aborttia.

Kuitenkin tämänlainen suhde asioihin ei ole niin yksinkertainen. Jos mietitään perisyntiä, sen mukaan ihmiset ovat synnynnäisesti pahoja. Tämä tarkoittaa sitä että myös sikiö on synnynnäisesti paha. ; Toki uskovaiset pro lifeydessään pitävät ilmiselvänä että sikiö on ihminen ja avuton. Mutta tämä on enemmän kulttuurinen konventio kuin ilmiselvä ainut kristillisestä teologiasta nostettava näkökulma. ; Siksi jopa Richard Swinburnen tapainen teologisessa korrektiudessaan kompetentti kristitty voi aivan täysin luoda näkemyksiä joissa abortti ei ole luonnossaan, sisäisesti ja itsessään (intrinsicly) pahaa. Ja että abortti on pahaa vain siksi että se rikkoo Jumalan käskyä vastaan.

Tästä on hyvä hypähtää vähäksi aikaa teologian ulkopuolelle.

Moni käsittelee kysymystä "onko sinun oikeuksiasi loukattu kun sinut on tehty" samana kuin "oletko onnellinen ollessasi elossa". Tämä näkökulma on hyväksyttävissä mutta vain jos ollaan sitoutuneita hedonismiin. ; Moni toki arkisesti kokee että jos he ovat onnellisia ollessaan elossa elämä on lahja. Ja jos he haluavat tehdä itsemurhan niin tätä tehdään siksi että se elämä ei ole ollut kovin onnellinen ja nautittava asia. Ja ihmiset toimivat tämän periaatteen mukaan. Mutta se ei ole sama kuin sanoa että nämä kysymykset olisivat jotenkin automaattisesti tai sisäsyntyisesti yksi ja sama asia. (Tässä suhteessa katolinen näkökulma alustuksessa ei ollut sattumaa. Hekään eivät muuta näkemystään ehkäisystä sen vuoksi että suuri määrä ihmisistä harrastaa sitä ja pitää ehkäisyä pienenä ja arkisena asiana.)

Tässä kohden filosofit puhuvatkin siitä että onnellisuus ja se että kokee kuuluvansa tai haluavansa jotain ei välttämättä tee tästä hyvää.
1: Ihmiset eivät välttämättä ole täpötäysin hyveellisiä joten heidän tuntemuksien mukaan meneminen pitää sisällään riskin.
2: Ihmisiä voidaan indoktrinoida, manipuloida ja aivopestä siihen että he ovat onnellisia jossain varsin kuvottavassa asiassa. Uskonnolliset itsemurhakultit ja Pohjois-Korea toimivat iskostuksella jotka herättävät kysymyksiä. Jos ihminen on manipuloitu johonkin hän voi olla onnellinen tästä. Ja hän voi jopa kiittää tätä aivopesuprojektia jonain joka muutti hänet ja mahdollisesti pelasti hänet. Mutta se ei silti tarkoita että hänen oikeuksiaan ei olisi loukattu.

David Benatar onkin kirjoittanut argumentin jonka perusteella syntyminen olisi pahaa. Hänenkin näkökulmansa on hedonisminmakuinen. (Mikä on yllättävää. Koska yleensä hedonismi on kohtuu suosittu puolustamaan elämää.) Benatarin mukaan tuska ja nautinto toimivat epäsymmetrisesti ; Jos jossain tilassa ei ole tuskaa se tarkoittaa pahuuden puutetta. Tuskan läsnäolo taas on pahuutta. Nautinnon puutteesta saa hyvän asian vain jos on jo olemassa joku joka jää paitsi tästä nautinnosta. Toisin sanoen nautinnonpuutteen pahuus vaatii olemassaoloa joten syntyminen maailmaan muuttaa tämän suhteen "jotain oleellista". Ja näin ollen syntymättä jäämisesi ei voi olla pahuutta. Mutta jos synnyt niin voit kärsiä edes yhden kerran elämässä ja toisaalta voit jäädä paitsi nautinnoista.

Ihmiset eivät koe velvollisuudekseen tuottaa maailmaan ihmisiä vain jotta he voisivat kokea nautintoa. Lisääntymisestä on tehty oikeus jota saa harrastaa mutta vain melko harva uskonsuuntaus on niin pro life että näkee että lisääntyminen, ja nimenomaan maksimitahdilla lisääntyminen, olisi velvollisuus. Benetar näkee että tämä johtuu juuri siitä että nautinnolla ja tuskalla on moraalinen epäsymmetrisyys. Benetarin mukaan tästä seuraa se, että olisi moraalisesti parempi jos ihmisiä ei syntyisi. Ja jokaisen ihmisen oikeuksia on loukattu kun heidät on tehty maailmaan.
1: Tämä ei tarkoita että muut ihmiset eivät nauttisi utilitaristisesti muista ihmisistä ja näiden seurasta tai että ihmiset itse omakohtaisesti eivät yleensä nauttisi elämästään. Kysymys on siitä onko syntymätapahtuma, tilanne jossa on epätietoisuutta siitä mihin elämä menee, ja jossa on kysymys olemassaolosta ja ei-olemassaolosta sisäisesti pahuutta. Benetarin argumentissa on helppoa nähdä hedonismia, mutta se kuitenkin pitää aiemmin mainitsemiani kysymyksiä eri kysymyksinä.

Benetarin argumenttia on moitittu. Sillä potentiaaliset ihmiset vain eivät kärsi. Niillä ei välttämättä ole mitään oikeuksia joita loukata. Koska potentiaalisuus on vain sitä että ei ole olemassa. Olemassaolo, elossaolo ja vastaavat onkin nähty jonain joka ei ole potentiaalista. Joko olet olemassa tai et. Potentiaalinen ihminen ei tässä mielessä ole olemassa eikä ihminen. Ei heitä silloin kosketa myöskään ihmisoikeudet. Näin heidän oikeuksiaan ei voi vahingoittaa.

Paluu uskontoon.

Benetarin argumentti on sen tyylinen että kristitty on iloinen siitä että sille voidaan esittää vasta-argumentteja. Valitettavasti Benetarin argumentti on kuitenkin sen luonteinen että sen ongelmallisimmat kohdat koskevat potentiaalista ihmistä.

Sillä argumentaatiossa ei riitä että ei pidä jostain argumentin johtopäätöksestä. Johtopäätökseen vaikuttavat argumentit on otettava vakavasti omissakin ajatuksissa. Sillä joko asian ottaa vakavastiotettavana argumenttina tai premissinä. Tai ei ota. Jos antaa periksi yhdessä niin sitä helposti käy niin että se vihattu argumenttikin saa olemassaolon oikeutuksen sitä kautta että sen premissit ja lähtökohdat on tullutkin hyväksytyksi.

Tässä käy hieman toisin päin. Sillä Benetarin argumentin kaatumiseksi otetaan kantaa potentiaalisiin ihmisiin. Jotka taas ovat pro life -näkemyksissä keskiössä. Tämä tekee Benetarin argumentista jotain joka ei ole itse asiassa kovin vakuuttava juuri kenellekään. Mutta joka on filosofisesti erityisen hankala nimenomaan jos olet abortin, ehkäisyn ja vastaavien vastustaja. Sillä argumentilla on paljon näissä suosittuja peruslähtökohtia. Benetarin argumentti ei ole intuitiivisesti uskottava mutta valitettavasti se on ehyt päätelmä joka nojaa premisseihin joita pro liferit pitävät erityisen tosina. (Etenkin kun elämä on lahja -teemassa usein korostetaan nautinnollisia ja mukavia asioita joita elämään kuuluu. Esimerkiksi se ilo jota saa kun harrastaa kristinuskontoa.)

Tilanne muuttuu siinäkin mielessä erikoiseksi että jos olemassaolemattoman potentiaalisen ihmisen oikeuksia ei voi rikkoa, niin silloin seksin harrastamisesta ei voi olla pahoillaan. Huomio siirtyy enemmän siihen että olemmeko pahoillamme siitä että vanhempamme eivät ole tehneet aborttia ennen kuin sikiön hermosto on riittävän kehittynyttä kokemaan nautintoa ja kärsimystä. Tätä kautta syntyy erikoisia kysymyksiä. Kuten kysymyksiä siitä että jos seksiaktio ei olekaan se joka on sisäisesti hyvää tai pahaa. Ja että meillä olisi enemmänkin velvollisuus aborttiin.

Itse näkisin että helpointa olisi vaan ohittaa tämä kaikki ja sanoa, että syntymäprosessi on itseen kohdistuvaa mielivaltaa. Kun "lasta tehdään" niin "tekijät" tietävät mitä prosessissa voi käydä. Ja kukaan ei voi kysyä potentiaaliselta ihmiseltä mitään. Joten jokainen on todellakin, kuten Sartre sanoo, maailmaan heitetty. Kysymys onkin enää siitä että onko mielivalta aina samaa kuin pahuus.

Aryan tappolista ja oikeudenmukaisuus

Arya Stark on "Game of Thronesin" niitä hahmoja jotka ovat eräänlaisia kostajahahmoja. Hän selvästi myös nauttii kostamisesta. Ihmiset ovat myös jokseenkin sympateettisia häntä kohtaan, ellei enemmänkin.

Arya näyttää toimivan murhanhimoisesti, kostamalla pahat teot hyvin vastaavilla teoilla kuin "almost instant karma". Siinä missä moni muu sarjan hahmo "ylikostaa" Aryan teot ovat selvästi alleviivatun samanlaisia kuin teot joita hänen surmaamansa ihmiset ovat tehneet muille. Lisäksi hän selvästi nauttii teoistaan. Aryan kostoissa on myös vahvasti se sävy, että hänen uhriensa on tiedettävä miksi heidät tapetaan. Ei siis riitä että he kohtaavat väkivaltaa ja kuolevat. Ei riitä että he ovat tehneet aiemmin itse samanlaista väkivaltaa. Heidän on tiedettävä että tämä väkivalta liittyy heidän aiempiin tekoihinsa.

Aryan elämäntapa nähdän jollain tavalla oikeudenmukaisena. Toisaalta hän on selvästi asenteessaan ei-kristillinen. Nykyaikana voidaan korostaa anteeksiannon merkitystä. Tai jopa kuvata sitä, miten anteeksianto vähentää anteeksiantajan omia stressitasoja. ; Erilaiset self-help -oppaat usein korostavatkin anteeksiannon merkitystä.

Armottomuuteen on tietenkin monia syitä. Yksi voi olla se, että ei halua päästää väärintekijöitä kuin pälkähästä. Armo ja anteeksianto ei pidä sisällään kompensaatiota. Kompensaatio taas nähdään hyvin usein oleeliseksi osaksi oikeudenmukaisuutta. Tässä mielessä esimerkiksi kristinuskon armokäsitys eroaa hyvinkin paljon esimerkiksi buddhalaisesta karmasta. Kristityillä Helvettiin eivät joudu kaikki jotka tekojensa puolesta ansaitsevat sen. Sen sijaan sinne joutuvat ne jotka eivät saa Jumalan armoa. Anteeksianto onkin jossain määrin mielivaltaa, sitä että ei anneta pahan kärsiä rangaistustaan jonka tämä ansaitsee. Tämä on Aryalle vierasta.

On kuitenkin kenties kiinnostavampaa lähestyä ilmiötä Aristoteleen kautta.

Mielestäni Aristoteleen "Nikomakhoksen etiikka" on tässä kohden mielenkiintoinen. Sillä sitä kautta saadaan kuvattua sitä miten Aryan toiminta on sekä kuvaus Aristoteleen oikeudenmukaisuudesta. Että hän toisaalta demonstroi sitä, miksi hänen etiikkansa on paikoin epätarkkaa siinä mielessä että vaikka periaatteet tiedostaa, on joskus vaikeaa nähdä mikä on käytännössä Aristoteelisesti oikeaoppinen oikeudenmukainen teko.
1: Lisäksi näkökulma on mielestäni relevantimpi kuin kristinuskon. Ja se liittyy vahvasti omiin ... sanotaanki henkilökohtaisiin piirteisiini ... joita kuvaa se, että ei anneta armon käydä oikeudesta oikein ikinä missään. Kristinusko tuomitsee tämän dogmaattisesti ja suoraan. Aristoteles on monisärmäisempi ja tulkinnanvaraisempi ja antaa siksi tilaa erilaisille pohdinnoille ja mielipiteille. Asia joka on noin muotoiltuna kiva. Joskin se tarkoittaa samalla suunnilleen sitä että Aristoteles on asian kohdalla vaikeasti jos ollenkaan sovellettavissa antamaan vastauksia.

Aristoteles käsittelee oikeudenmukaisuutta monimielisesti ;
1: Laajasti oikeudenmukaisuus on lainkuuliaisuutta ja epäoikeudenmukaisuus on ei-lainmukaisuutta. Tässä mielessä oikeudenmukaisuus on koko hyveellisyys ja epäoikeudenmukaisuus koko paheellisuus. Oikeudenmukaisuuteen liittyy hyve, joka on hyvin kokonaisvaltainen. Tässä lainmukaisuus liittyy Aristoteleen teleologiseen ajatteluun. Lainkuuliaisuutta ei lähestytä sitä kautta voiko inhimillinen laki erehtyä. Sen sijaan lakia lähestytään sen ideaalitilasta käsin. Teleologiset lait koskevat Aristoteleen maailmassa kaikkia maailman asioita. Ja ne tuottavat hyveellisyyttä ja tarjoavat onnellisuutta.
2: Suppeasti oikeudenmukaisuus on tasapuolisuutta ja epäoikeudenmukaisuus esimerkiksi sitä että ei jaa asioita reilusti tai ahnehtii yli oman osansa. Oikeudenmukainen ihminen haluaa tällöin jakaa kullekin - ei välttämättä saman verran - vaan jokaisen oman ansion mukaan. Näin ollen esimerkiksi tuloero ei ole epäoikeudenmukaista mutta epäreilu kahmiminen yli oman ansion voi johtaa epäreiluun tuloeroon. Kun tapahtuu epäreiluutta, täytyy Aristoteleen mukaan asiaa kompensoida niin että yli oman osansa saaneelta otetaan pois ja annetaan sille jolta tämä on ollut pois. Prosessiin tarvitaan reilu tuomari jolla on käsitys siitä mikä on tasapuolista. Suppeassa mielessä oikeudenmukaisuus on yksittäinen hyve ja epäoikeudenmukaisuus yksittäinen pahe. Oikeudenmukaisuuteen liittyy tällöin hyveellisyys joka on enemmänkin luonteenpiirre. Oikeudenmukaisuus on kuitenkin jossain määrin "hyveiden hyve".
+: Nämä kaksi osiota ovat tärkeitä siinä mielessä että ne eivät välttämättä ole sama asia. Aristoteleen filosofiassa ne ovat kuitenkin varsin selkeästi yhteennivoutuvia. Oikeudenmukaisuus on hänelle sosiaalinen hyve. Kysymys on siitä että oikeudenmukaista on se mistä hyveellinen ihminen nauttii. Aristoteleen näkemys on tässä mielessä esimerkiksi omaan makuuni melkoisen optimistinen siinä mielessä, että ihmisen halut ja perusolemus nähdään ensisijassa hyveellisenä. Oikeudenmukaisuus on tämän määrittelyn kautta ristiriidattomasti sellaista että yksilön hyve tuottaa etua ja hyötyä sosiaalisesti yhteisölle. Ja yksilö saa iloa prosessista.

Kun tätä kautta lähestytään Arya Starkia voidaan nähdä että hänellä kostot ovat sekä henkilökohtaisia että sosiaalisia. Hänen listalleen päässeet ovat usein tehneet pahaa hänen läheisilleen tai ystävilleen. Eivät Aryalle itselleen. Tämä on itse asiassa kenties selvin, joskin vaikeasti huomattava, näkökulma Aryan kostolistalle. Listalla ei ole ihmisiä jotka ovat loukanneet Aryan kunniaa. Tai jotain vastaavaa mitä usein liitetään klassiseen kostajahahmoon. Arya on tässä mielessä astetta lähempänä ulkopuolista karmaa kuin jotain jonka kosto on suoraan Aryan omaan persoonaan sidottua. Selvästi Aryan kosto on jotain josta hän sekä nauttii että joka on sosiaalinen hyve.

Mutta mikä on Aryan rooli.

Aristoteles puhuu tähän liittyen myös vapaaehtoisesta ja tahdonvastaisesta kanssakäymisestä. Moni voi nähdä että Arya on varsin tavoitteellinen. Hän myös selvästi nauttii kostamisestaan. Monelle voisi tulla julmista surmateoista paha mieli tai tunnontuskia, mutta Arya ei tämänlaisia tunteita koe. Itse prosessi tuntuu selvästi hyvältä ja tätä seuraa ei-katumuksen vaihe.

Tämä on niitä puolia joiden mukaan monesta kostaminen ei ole hyvä asia. Kostaminen voidaan nähdä itsekkäänä hedonistisena aktiona jota kuvaa joko se, että ihminen antautuu vihantunteelleen ja kenties myös paatuneisuus jossa hyvyydentunteet ja katumus kuolettuvat. Arya demonstroi selvästi miksi ja miten näin voidaan nähdä. Väkivalta ja surmaaminen salamurhin ovat kauhea asia ja se että näitä ei ymmärrä pahuutena on jotain jonka äärellä tekee mieli kaivaa esiin psykologian sanakirjoja ja puhua traumatisoitumiseen liittyvistä epäterveist mielistä.

Aristoteleen kohdalla teleologia on siitä jännittävä että hän ei pidä tunteita tai nauttimista sinällään pahana. Itse asiassa kun teleologia on perimmäistä hyvyyttä ja lainkuuliaisuutta, oletuksena on että terve ihminen nauttii hyvien tekojen tekemisestä. Joskin Aristoteleen mukaan hyve on siitä jännittävä että hyveellinen ihminen nauttii hyveellisten tekojen tekemisestä mutta ei tee näitä tekoja näiden tunteiden vuoksi. Aryan kohdalla on tietenkin kaksi ongelmaa. On katsottava että (1) Tekeekö hän tekonsa vain siksi että hän nauttii niistä vai tekisikö hän niitä muutenkin (2) Ja kun hän nauttii niistä niin johtuuko tämä siitä että hän on hyveellinen ihminen vai onko tämä päinvastoin demonstraatio siitä että hän ei ole hyveellinen ihminen.

Tässä kohden perustelut helposti muuttuvat kehäiseksi.
1: Jos näkee koston Aryan tyyliin kompensationarisina aktioina joissa Arya on oikeudenmukainen tuomari, kostaminen on hyvyyttä ja niihin liittyvät tunteet johtuvat siitä että Arya nauttii velvollisuuksistaan. Hänen henkilökohtaiset lahjakkuutensa kohtaavat yhteiskunnan tarpeet ja näin hän on äärimmäisen hyveellinen.
2: Jos näkee Aryan hedonistina jonka näkemys hyveellisyydestä on vääristynyt ja Arya on menettänyt kontaktinsa teleologiseen minäänsä ja hukannut aidon minänsä niin että hän on vain rooli, hän edustaa pahuutta. Jopa äärimmäistä pahuutta.

Entä jos Arya on paha?

Olisi helppoa jättää käsittely tähän. On mahdollista ottaa käyttöön täydentäviä osia "Nikomakhoksen etiikasta". Aristoteles nimittäin lähestyy hyvää ja pahaa, paitsi suhteessa onnellisuuteen ja nautintoon, niin myös heikkoluonteisuuteen ja eläimellisyyteen.

Karkeasti ottaen Aristoteleelle nautinto on kärsimyksen vastakohta. Nautinto liittyy onnellisuuteen. Ja onnellisuus taas on liitoksissa teleologian määräysten tottelemiseen eli hyveellisyyteen. (Aristoteleen maailma on tässä mielessä optimistinen, jopa häiritsevän optimistinen, on kenties omituista lähestyä "Game of Thronesin" maailmaa kuin se olisi paras mahdollinen maailma...)

Nautinto ei kuitenkaan ole identtinen onnellisuuden kanssa. Luonnonmukainen toiminta on teleologista käytöstä joka lisää onnellisuutta ja vahvistaa luonnomukaisen toiminnan jatkamista. Jotkin nautinnot voivat kuitenkin häiritä tätä prosessia. Ja tästä em. epäidenttisyys johtuu.

Aristoteles luokitteleekin nautinnot kolmeen osaan;
1: Hyvät ja jalot itsessään valitsemisen arvoiset nautinnot jotka eivät ole välttämättömyyksiä. Nämä ovat älyllisiä hyveitä. Nämä jalot nautinnot ovat parhaita hyveitä.
2: Välttämättömät ruumiilliset nautinnot. Rikkaus, kunnia, hyöty ja jopa kulinaristiset nautinnot ovat nautinnollisia ja niihin voi liittyä aivan asiallista hyveellisyyttä. Näiden kohdalla on erityisen selvästi muistettava kohtuus. Kultaisen keskitien mukaan kohtuullisuus on erityisen merkittävä. Näissä hyveissä vikoja ovat siis sekä hillittömyys että tarkoitushakuinen liika asketismi.
3: Asiat jotka ovat nautinnollisia koska ihmisellä on joko vääristynyt sairaalloinen poikkeama, huonot tottumukset tai jopa luontaisen huonouden vuoksi.

Kostaminen voisi olla
1: Jalo aktio. Arya selvästi on monesti melkoisen pitkäjänteinen. Nimilistaa toistetaan pitkiä ajanjaksoja ilman että kukaan kuolee. Toisaalta hän tuntuu toimivan melko spontaanisti ja pikaisesti, jopa epä-älyllisesti. On selvää että murhaaminen ei ole hänelle välttämättömyys vaan valinta. Näin ollen on teoriassa mahdollista että kostaminen olisi hyve. Hän vain joutuu odottamaan tilaisuutta ja hän käyttää ne hyväkseen. Arya valitsee tekonsa ja selvästi harjoittelee pitkäjänteisesti eikä pitkien harkinta-aikojensa välissä armahda uherjaan. Näin ollen järkähtämättömyys viittaa siihen että tekoa voi teoriassa pitää hyvänä. Katumattomuus ei olisikaan pahe vaan jokin joka demonstroi että Arya on onnellinen toteuttaessaan telostaan. Hän ei myös selvästi ylikompensoi rangaistuksiaan, eli hänet voidaan nähdä tasapuolisena. Ihminen surmataan hyvin samanlaisella tavalla jolla hän itse on surmannut toisia. Tämä viittaa siihen että takana on oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisuuden ideoita joita Arya punnitsee ja joiden kohdalla hän on ikään kuin tuomari. Vaikka tilanteet ovat usein pikaisia ja niiden takana on yllättävä ja pikainen kohtaaminen rangaistun kanssa, se ei muuta sitä että Arya on voinut miettiä rangaistuksia ja niiden toteuttamisia etukäteen pitkästikin. Aryan tuomariutta korostaa sekin että Aryan tappamat ihmiset tietävät tekonsa ja niiden kontekstin sille mitä heille itselleen tapahtuu.
2: Jos kostaminen on välttämätön ruumiillinen nautinto, olisi syytä miettiä onko Arya vahvaluonteinen, kohtuullinen ja kestävä. Vai onko hän paheellinen, heikkoluonteinen tai eläimellinen.
     2.1: Koska Aryan toiminta on varsin brutaalia voidaan hänen toimintansa nähdä eläimellisenä. Kaikki eläimellisyys ei ole suoraa pahuutta vaan lähinnä outoa tai eriskummallista. Eläimellisyyden vastakohta ei ole pahuus vaan jumalallisuus. Raaka Arya ei siis olisi jumalinen, ei vaikka opiskelisi assassiinitemppelissä. Näin ollen Arya ei kenties olisi paha ja häntä voitaisiin moittia lähinnä siitä että hän ei käyttäydy erinomaisesti. Erinomainen käytös kun vaatisi eläimellisen luonnon yläpuolelle nousemista. Arya ei olisi paha ja häntä voisi moittia siitä että hän ei ole sankari tai jumala.
    2.2: Toisaalta kosto voidaan nähdä heikkoluonteisuutena. Tällöin korostuisi tilanteen spontaanius. Aryaa motivoisi enemmän välitön tyydytyksen halu. Lujaluonteinen voisi pidättäytyä pahasta. Aristoteleen mielestä heikkoluonteiset teot ovat pahoja. Siinä annetaan periksi heikkoudelle ja välitön tyydytys korvaa pitkäjänteisemmän oikeudenmukaisen onnellisuuden. Heikkoluonteinen ihminen ei näe miksi hänen pitäisi välttää paheellista käytöstä tai välttää spontaanin nautinnon tavoittelua. Tässä kohden Aristoteles olisi kuitenkin hitusen armollinen. Heikkoluonteisista teoista puuttuu ennakkoharkinta ja tahallisuus. Siksi tästä asenteesta voidaan myös parantua, käytöstä voidaan ohjata.
3: Kunnollinen pahuus on kohtuuttomuutta ja paheellisuutta joka on sekä kroonista että parantumatonta. Arya vaikuttaa sekä paatuneelta että pitkävihaiselta. Teot voidaan nähdä edustamaan äärimmäistä pahuutta.

Loppuyhteenveto

Aristoteleen hyveellisyys on siitä haasteellinen, että se pakottaa palaamaan persoonaan. Esimerkiksi Aryan hyveellisyys on arvioitava nimenomaan Aryan persoonan ja oikeudenmukaisuuden kanssa. Tässä vaiheessa on hyvin vaikeaa olla päätymättä jonkinlaiseen ad hominem -argumentointiin jossa perustelut ovat varsin kehäisiä tai presuppositionistisia ; Ensin on näkemys mikä on oikein ja sitten perustelut sovitetaan tähän.

Tämä viittaa siihen että käytännön tasolla filosofiaa sovellettaessa Aristoteleen oikeudenmukaisuus vilisee hienoja ja ymmärrettäviä periaatteita jotka vaikuttavat hienostuneilta ja hyveellisiltä ja kauniilta. Mutta joiden kautta on hyvin vaikeaa sanoa mikä teko on todella hyvä ja mikä ei. Termejen takana on jotain sisältöä. Osa yhteyksistä ovat varsin määritelmällisiä. Mutta vaikka tämän ohittaisikin, tuntuu että määritelmistä puuttuu soveltamiseen tarvittavaa sisältöä. Tulkinnanvaraisuutta on niin paljon että on hyvin vaikeaa sanoa onko joku ihminen Aristoteleen mallissa oikeudenmukainen vai ei..

Hammurabinladenin laki ~eli Isiskuja pommivyön alle

Olen tottunut siihen, että Pariisissa tapahtuu kauheita. Pariisissa on aiemmin tapahtunut esimerkiksi Charlie Hebdo -isku tapahtui alle vuosi sitten Pariisissa. Viime yön monessa paikassa samanaikaisesti tapahtuneet terrori-iskut johtivat ensin mieleni jotain aivan muuta. Nyt iskujen tekijöiksi on ilmoittautunut ISIS. Mutta ensin epäilin, että iskujen takana olisi ollut Al-Qaida. Sillä Osama bin Ladenin kuolinpesästä löydetyissä aineistossa ei ollut pelkästään ei-julkistettua pornografiaa vaan myös karttoja Pariisista, erityisesti sen katakombeista. Tämä aihetodiste johti mielikuviani ilmeisesti väärään suuntaan.

Terrorismin käytännöllisyys

Tämä on tietenkin johtanut siihen, että terrorismista on puhuttu ja kirjoitettu melko paljon. Mikko Särelä on kirjoittanut mielestäni kiinnostavasti terrorismin eri luokitelmista. Tätä voidaan tehdä tavoitteiden ("Terroristijärjestöjen tavoitteet ovat tyypillisesti joko (1) vallanvaihto, (2) aluerajojen muutos (3) muutos kohteen politiikassa (4) sosiaalinen kontrolli ja (5) nykytilan (status quon) ylläpitäminen.") että iskujen tyypin ("Terroristien strategiat voidaan jakaa viiteen päätyyppiin: (1) väsyttäminen ja kuluttaminen, (2) uhkailu, (3) provokaatio, (4) pilaaminen ja (5) kilpailu siitä kuka on kovin.") kautta. Joskus terroristijärjestöt tekevät myös virheitä. "Al qaidan hyökkäykset Yhdysvaltojen joukkoja vastaan lähi-idässä 90-luvulla ovat esimerkki klassisesta väsytysstrategiasta, joka oli lähellä onnistua. Yhdysvaltalaiset valitsivat jopa isolationistisen presidentin, joka lupasi vetää joukot kotiin. Tästä näkökulmasta WTC-iskut olivat strateginen katastrofi, joka käänsi Yhdysvaltojen politiikan ja tuhosi Al qaidan mahdollisuudet nousta alueelliseksi suurvallaksi lähi-idässä. Al qaidassa ei ymmärretty sitä, että amerikkalaiset suhtautuvat eri tavalla väsytystaisteluun ja provokaatioon." Pariisin iskut ovat selvästi symbolinen ja provokatiivinen teko.

Toisaalta Ilta-Sanomien haastattelussa terrorismin asiantuntija selittää, että iskuilla olisi funktio. "...kun terrorismi kärsii hätää konfliktialueella missä se operoi, se pyrkii viemään mediahuomion pois tappiolta. Se tapahtuu tekemällä suuren profiilin iskuja ja toistaa mielellään iskun kohteen näyttääkseen, että heitä ei voi estää. Heidän sanomansa on, että me teemme iskuja missä ja milloin haluamme."

Nämä mallinnukset nojaavat kaikki yhteen mielenkiintoiseen näkökulmaan.

Tosiasiassa jokainen terrorismiksi rinnastuva teko joka saa medianäkyvyyttä synnyttää samantyylistä sepeämistä ja haudoilla tanssimista. Yleensä asia muuttuu jonkin "arvokeskustelun" keppihevoseksi. Jossa asia selitetään. Ja tämä selitys perustuu aina vain yhteen muuttujaan. Joka sattuu olemaan se sama muuttuja joka tällä selittäjällä selittää aivan kaiken muunkin. Tämä viittaa siihen että "salaliittoteoreetikot" ja muut "foliohatut" ovat lähempänä tavallista keskivertoa ihmistä kuin oikeastaan kehtaamme ajatellakaan. (Tavalliset ihmiset haluavat friikkiyttää nämä kodin pikku paranoidit ja salaliittoteoreetikot taas haluavat ajatella olevansa erityislaatuisia ja kykenevänsä ajattelemaan tavoilla jotka erottavat heidät "lampaista".)

Otin siksi esiin mekaanisia selityksiä jotka eivät tarkastelleet asiaa, ainakaan näkyvästi, arvokeskusteluna. Mutta tosiasiassa näitäkin malleja yhdistää jokin. Jokin joka on estettisimmillään sitä mitä "Kirkko Suomessa" -ryhmä postitti facebookissa tänään. "Jumala, On tapahtunut kauheita, ihmisiä on kuollut ja loukkaantunut. Olemme epätietoisia kaikesta. Olemme täynnä kysymyksiä : mitä, kuka, miksi, miten. Anna meille rauha." Terrori-iskut nähdään välinearvona. Ja vasta kun iskulle on tämä välinearvo, se on ikään kuin ymmärretty. Tämä lukkiutuminen on jännittävä ja kenties vaikeasti ymmärrettävä. Lukkiutuman kuvaaminen onnistuu kätevimmin filosofialla. (Ainakin minulle kätevimmin.)

Ymmärrys vaatii hedonismin (tarkalleen ottaen preferenssihedonismin) ymmärtämistä. Tämä on siitä kiinnostava asia, että moni meistä osaa toteuttaa hedonismia elämässään. Ja itse asiassa jopa taipumus lukkiutua siihen että teot ovat välinearvona vihjaa siihen että kenties hyvin syvällisesti katsoen jopa elämme hedonistista elämää. Mutta hedonismi terminä on usein pejoratiivinen ja loukkaava. Vihjaan että tässä ei ole takana ihmisten syvä kaksoisstandardi. Se, että emme elä ihanteellisesti. Tämä ei-ihanteellisuus on toki sekin totta. Mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa syynä on se, että hedonismin sisältöä ei ole oikeastaan tullut katsotuksi tarkemmin.

Hedonismin ytimessä on ajatus nautinnoista. Tämä "nautinto" on se sana jonka kristillinen tai muutoin moralistinen kulttuurimme on latistanut tarkoittamaan hyvin rajallisia määriä asioita. Hedonisteilla nautintoon liittyy kuitenkin odotettua enemmän. Nautinto ei hedonismissa suinkaan ole vain "pinnallisuutta" ja "halujen aivotonta seuraamista". Hedonismissa nautinto on useimmiten enemmänkin "sellainen mielentilaa joka on haluttu". Tässä mielessä jos elät elämää jossa sinulla on paljon tavoittelemiasi tiloja, se on hedonistien mukaan hyvä elämä.
1: Mielenkiintoista on että tätä ei ole määritelty samaksi kuin eettinen elämä. Hyvä elämä ei ole välttämättä eettinen elämä. Tämä jaottelu voi hämmentää monia, koska olemme tottuneet "kaikki tai ei mitään" -ajatteluun. Mikä on tavallaan hyvin nautinnonhaluista. Mikä on tässä yhteydessä hieman hämmentävää.

Tavoitteellisuus taas on jotain jonka avulla hedonismin voi piilottaa varsin mukavasti käyttäen vaikkapa Aristoteleen hyve-etiikkaa jonka ytimessä on teleologisuus. Tämä keino on siitä näppärä että jos katsomme hedonismin hyveellisyyttä, voidaan sanoa että kristinusko - jolle on ajatusperinteenä ollut tärkeää napata ideoita Platonilta ja Aristoteleelta ja muokata omaa ideologiaa eteenpäin näiden pohjalta - on itse asiassa valkopessyt monet hedonismin ihailtavat piirteet hyveellisyyteen. Noudatamme niitä emmekä pahastu niistä koska emme tiedosta että ne ovat niitä nautintoja joita hedonistit kannattavat.

Kun katsotaan hedonismia, sen tulkitsemisessa halut on klassisesti luokiteltu kahteen osaan. Kun katsotaan arvostuksia - ei tässä yhteydessä arvoja, koska hyvä elämä ei ole eettinen elämä - ne voidaan luokitella seuraavalla tavalla:
1: Jotka ovat haluttavina ikään kuin "itseishaluina" (intrinsic desire). Näitä asioita halutaan koska ne ovat itsessään arvokkaita. Asia muistuttaa tässä mielessä vähän samaa kuin itseisarvo (intrinsic value) etiikassa.
2: Jos jokin asia on haluttava siksi että se auttaa jonkun "itseishalun" toteuttamisessa on "välinehalu" (extrinsic desire). Syy-seuraussuhde tai asioiden epäsuorempi helpottaminen tekee näistä "käteviä asioita" hedonistille.

Koska kaikki - olivatpa he sitten liberaaleja tai konservatiiveja - luovat perinteisen tragediakertomuksensa samalla kaavalla, on selvää että terrori-iskut nähdään aina siten että ne tyydyttävät epäsuorasti jotain korkeampaa hyvettä. Näin ollen kaavana on se, että terroristeilla on jokin ideologia tai muu "puhdas asia" joka tahrataan "tarkoitus pyhittää keinot" -ajattelulla. Toisin sanoen terrorismi nähdään vain välineenä.
1: Sama kaava näkyy muuten myös kreationistien evolutionistien pilkassa ; Heidän sisäisesti ristiriitainen tarinansa on, että evolutionistejen julmuus ja kovuus johtuu arvotyhjiöstä joka on sitä että evoluutio komentaa heitä olemaan julmia ja taistelemaan itsensä puolesta ja asettaa tämän ohjeeksi ja normiksi.

Ihmiskuvaltaan optimistisen perushumanismin läpitunkevuus

Olisi helppoa leikkiä näsäviisasta ja vain torjua tämä vaihtoehto. Mutta se on kuitenkin hyvin mahdollinen. Tämän ajattelun implikaatiot ovat kuitenkin mielenkiintoisia. Sillä niiden takaa pilkistää lähes väistämättä jonkinlainen perushumanismi ; Terroristit eivät oikeasti ole perimmiltään pahoja koska heillä on "itseisarvonaan tai itseishalunaan" jokin "yleisinhimillisen hyvä asia", kuten usko Jumalaan. (Tosin minun silmiini näyttää että enemmistölle Jumala on vain väline pelastumiseen ja armoon. Mutta jos näin on, niin terroristia motivoi yleisinhimillinen "itseishalu" tähän tuonpuoleispelastukseen jossa odottaa neitsyitä tai rusinoita tai mitä siellä nyt olikaan.) Eli vain välineet nähdään syvästi ja pahasti tahrautuneina.

Kenties näin on. Ajatus ei ole täysin mahdoton. On kuitenkin tilaa myös sellaiselle ajatukselle, että jotkut ihmisten halut ovat joko syntymästään tai elinolosuhteiden traumatisoivien puolten vuoksi syvästi rikki. Ja että tosiasiassa näistä ihmisistä tulee sisäisesti ja itsessään pahoja. Tällöin terrori-isku voi olla ikään kuin verellä piirretty taideteos, itseisarvo ja itseishalun kohde. Ideologiat valitaan vain sen mukaan että ne sallivat tämän itsetoteutuksen. Ehkä osa ihmisistä onkin aidosti ja syvästi pahoja. (Tämä ei välttämättä suoraan tarkoita sitä että heitä ei voisi korjata vaikka terapoimalla. Mutta se voi tarkoittaa tätäkin jossain määritteissä ja tilanteissa.)

Kenties tätä ihmispessimismiä ei haluta ilmituoda tai kannattaa tai tunnustaa, koska tragedian ympärille luodaan hallinnantunnetta. Kenties ihmiset kysyvät kysymyksiä ja sitten vaativat niihin vastauksia. Terroristit joiden motiivit ja tavat ymmärretään ovat toki kätevästi torjuttavissa. Mikä on käytännöllistä ja suojelee ihmisiä joten sitä tulee tältä kannalta harjoittaa. Samalla siitä kuitenkin tulee tarina jonka avulla maailma olisi sittenkin hallittavissa (sillä yhdellä suosikkimuuttujalla). Ja näin terrorismi saataisiin tyystin torjuttua vaikka sillä että "kiellettäisiin islam" ja "ajettaisiin kaikki partalapset kotiinsa" koska maahanmuuttajat ovat "laittomia maahanmuuttajia jotka tulisi kieltää".

Tässä tarinassa on helppo unohtaa että maailma ei ole hallittavissa. Sen lisäksi siinä prosessissa saattaa unohtua että esimerkiksi kirjastopuukotus ei ollut vain ymmärrettävä provokaatio kieltämättä vastenmielistä Dan Koivusalo -yksilöä vastaan. Ja että Hetero Prideä vastaan tehty kaasuisku ei sekään ollut "astrologisen hassunhauska juttu" vaan terrori-isku. Ja että jos polttopulloja heitetään maahanmuuttajien paikkoja vastaan, kyseessä on jokin muukin kuin ymmärrettävä huolestuminen ihmisiä uhkaavasta asiasta. Se on terrorismia. Erona näiden välillä on vain väkivallan mittakaava ja suunnitelmallisuus. Jossain määrin voinkin sanoa että Suomen rähinöijät ovat demonstroineet lähinnä sitä että he tekevät omia väkivaltojaan vähemmän suunnitelmallisesti ja kyvykkäästi.
1: Mikä on paradoksaalista kun muistetaan että he ovat usein rotuoppien kannattajia ja lujasti huutelemassa siitä miten islamilaisissa maissa on keskimäärin matalampi älykkyysosamäärä. ;  Mikä toimiakseen vaatisi sen, että he itse edustaisivat keskiarvoa tai olisivat samalla tavalla valikoituja kuin nuo terroristit. Koska heidän omana tarinanaan on usein se, että islam nimenomaan luo terrorismia, olisi tämän oletuksen seurauksena se, että islamin avulla keskiverrompikin ihminen voisi muuttua terroristiksi. Kotimaassa uusnatsit tuntuvat aina edustavan kuitenkin ei-satunnaisesti valittua gaussin käyrän vasemmassa reunassa olevaa fragmenttia. Joka voi selittää sen miksi menetelmät ja tehokkuus ovat niin eri tasolla.

---

Muutoin olen karkeasti ottaen sitä mieltä että Pariisin isku oli isku oli kammottava. Tälläinen isku on isku tärkeimpiä modernin ajan arvoja vastaan. Demokratiaa, ihmiselämän kunnioitusta. Ja ennen kaikkea isku on jokaista eurooppalaista vastaan henkilökohtaisesti. Ja mikä pahinta. Se on isku suoraan minua kohtaan henkilökohtaisesti, en voi tehdä omintani eli omista pikkumurhieistani vänisemistä. Kun ei tässä kontekstissa ja nettipuheilmapiirissä oikein kehtaa vollotella. Terroristit iskivät suoraan uhriutumistani vastaan!

Nevermind uploading

Olen "naturalisti" mutta silti "skeptinen" ajatukselle jossa mieli kopioidaan digitaliseksi kopiokseen (mind uploading). Henkenä ei ole niinkään se olisiko digitaalinen konsepti tietoinen kuin se, että se olisi juuri sama henkilö. Mutta jos annetaan tälle ajatukselle periksi voidaan päätyä erikoisiin ajatuskokeisiin.

Voidaan nimittäin kuvitella ajatuskoe jossa mielen kopiointi olisi mahdollista. Ja tästä lähtökohdasta saadaan esille eettinen kysymys siitä pitäisikö näin tehdä. Robert Nozick on kirjoittanut ajatuskokeen kokemuskoneesta. Joka on itse asiassa nähtävissä ajatuskokeena joka muuttuu fiktiosta todellisuudeksi heti jos mind uploading on todellakin mahdollista. Hän on kuvannut kokemuskonetta (the experience machine). Siinä ideana on että ihminen ladataan koneeseen joka tarjoaa hänelle nautittavia ärsykkeitä. Koneeseen kytketty ihminen elää tilassa jossa hänen ei tarvitse huolehtia "oikean ruumiinsa" elintoiminnoista. Ja koneeseen kytkettynä myös unohtaisi että hänet on kytketty koneeseen. Hän ei kuitenkaan voisi vain kopioida itseään masiinaan ja jatkaa normaalia elämäänsä muutoin. Ja hänen ajatuskokeensa ytimenä on juuri se, että ihmisen olisi valittava jompi kumpi.

Tämä nähdään usein haasteena hedonismille. Hedonismissahan perusteemana on se, että hyvä elämä on kokemusta. Ideana on nautintojen saamisen ja kärsimysten välttämisen hengestä. Jos nautinnot todella ovat hyvän elämän ydin, niin ihmisen pitäisi liittää itsensä kokemuskoneeseen.
1: Toki antamani sävytys on hieman asteneellisempi sillä otin esille etiikan. Useimmille hyvä elämä on väistämättä eettinen kannanotto. Eli hyvä elämä on eettistä elämää. Kaikki eivät pidä tätä välttämättömänä. Hedonismi itse asiassa on tämän erottelun kannalta usein se suuntaus jonka vuoksi jaottelu ylipäätään voidaan nähdä tarpeelliseksi. Itse näen että aina kun hyvästä elämästä puhutaan niin jotenkin näyttää että keskustelu siirtyy - käytännössä poikkeuksetta - myös tämän elämäntavan eettiseen oikeuttamiseen. Joten pidän aivan soveliaana oikoa tällä tavalla.

Toki hedonismi on siitä kiinnostava että perinteisesti ajatellen sitä vastaan on hyökätty jonkinalaisen eläimellisyysanalogian kautta. Tästä klassisin esimerkki on Thomas Carlylen ajatuskoe jonka mukaan hyvin hoidettu sika eläisi hedonistien mukaan miellyttävämpää elämää kuin onneton Sokrates. Tämä asenne menee toki paljon kauemmas. Jopa hedonisti Epikurosta leimattiin dekadentiksi ja rappiolliseksi. Ja hedonistit ovat yleensä vastanneet näihin haasteisiin jaottelemalla nautintoja joko keston tai muun kautta.
1: Epikuros itse vastasi aikansa haasteisiin korostamalla kohtuullisuutta ja jaottelemalla nautinnot kahteen luokkaan joiden välillä oli hierarkia. Hän jaotteli nautinnot katastemaattiseen ja kineettiseen nautintoon. Kineettinen nautinto oli kutiavan paikan raapimisesta, mässäilystä, ryyppäämisestä, syömisestä ja seksin harrastamisesta saatavaa nautintoa. Näissä ongelmana on usein rajattomuus ja lisän haluaminen. Epikuros ei kannustanut tämänlaiseen ahneeseen toimintaan. Hän korosti että halu ei tyydyty ja liiasta ryyppäämisestä tulee krapula. Sen sijaan tulisi olla kohtuullinen ja tavoitella katastemaattista nautintoa joka ilmenee siten että ei halua enempää. On tyytyväinen siihen mitä on. Tämä vaatii toki tarpeiden täyttämistä, mutta sellaisella tavalla joka osoittaa että eläimellisyysanalogiaa kuvaavat itse asiassa rakentavat vääristelevän olkiukon hedonisteista.
2: Toisaalta myös Mill oli samantapaisilla linjoilla esittäessään "Sika vai Sokrates" -ongelmaan suoraan että vaikka sika elääkin tyytyväistä elämää, niiden elämä on lyhyempi ja köyhempi. Hän korosti että nautintojen vertailu vaatii sen, että kokeillaan molempia tai etsitään joku joka on kokeillut molempia. Ja sitten hänet laitetaan valitsemaan. Tämä itse asiassa iskee melko voimakkaasti Carlylen ajatuskokeen haasteeseen. Sillä ihminen voi nauttia iloista joista sikakin nauttii. Voimme syödä ja pitää itseämme lämpimänä ja makoilla. Toisaalta meillä on myös kulttuurisia ja älyllisiä iloja joita olemme kokeilleet. Ja juuri se että Carlylen ajatuskokeessa on jännite sotii tällöin sen tarkoitusta vastaan. Sillä Carlylen ajatuskoe toimii jos ja vain jos ihminen ajattelee sian nautintoja eikä silti halua vaihtaa sikana elämiseen. Tuska on tällöin vain sitä että ei katsota ihmiselämää kokonaisuutena, kärsimyksen lisäksi on myös nautintoja jotka ovat sian ulottumattomissa. Ja koska ihmisellä on kokemusta näistä asioista niin valinta on aito.

Nizickin kokemuskone on siitä kiehtova, että siinäkin on ajatuskokeesta jossa on kyseessä valinta. Se koskee myös nautintoja. Mutta se on paljon tehokkaampi haaste kuin "Sika vai Sokrates" -ajatuskoe. Sillä siinä isketään suoraan nautintoihin. Kokemuskone voi täyttää päämme ihanalla musiikilla ja sen sisällä voisi olla tarjolla jopa sellaisia iloja joita meidän maailmamme ei tunne, kuten hyvin käsikirjoitettua romanttista komediaa tai sellaista pornoa joka ei olisi helvetin tylsää. Samoin kone antaa aidontuntuisia kokemuksia ystävistä ja heidän kanssaan keskustelusta ja muusta vastaavasta. Kokemuskone ei alista meitä eläimeksi nauttimaan alhais-eläimellisistä rypemis-iloista. Ja tämä tekee siitä hedonisteille paljon kovemman haasteen ; Klassinen hierarkisointitemppu kun ei vain toimi.

Ensimmäinen asia joka saattaa tulla hedonistille mieleen on totuus. Kokemuskone on virtuaalinen. Ihminen ei tiedä että on kokemuskoneessa joten hän ei tietenkään koe elävänsä valheessa. Mutta itsensä sokaiseminen ja totuuden peittäminen voidaan nähdä itsessään nautinnolliseksi asiaksi. Tämä on monista hieman kaukaahaettua, mutta se on mahdollisuuksien rajoissa.

Minulla ei kuitenkaan ole varaa tähän. Sillä jos tietoteoreettinen suhteeni maailmaan ja hyvään elämään pitäisi tiivistää, se tiivistyy "immersiiviseen suhteeseen todellisuuteen". Toisin sanoen kiistän että ihmisillä olisi jotain ehdotonta Totuutta. Empiria tarjoaa kokemuksellisuuden kannalta relevantteja mallinnuksia todellisuudesta. Tämänlainen malliriippuvainen realismi on perusasenteena sellainen että se haiskahtaa hirveältä saivarteluhaihattelulta. Mutta tosiasiassa se toimii enemmänkin pragmatismin hengessä. Ratkaisuni solipsismin haasteeseen on lähellä Peircen phaneron -ajattelua. (Asenne on aikaansaanut joitain vaikeuksia, ja sitä on jopa pidetty epäfilosofisena, esimerkiksi lukiossa.) Eikä "emme voi tietää mitään ja tiede on voimaton" -relativismi. Eikä warrant -henkinen "mutta ihmisellä on ehdottomasti virheetön logiikka, ajattelukyky ja havainnointi. Tässä tieteenfilosofia, hyvä elämä ja etiikka nivoutuvat hyvin helposti jonkinlaiseksi holistiseksi klimpiksi jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. (Quinen perusteluverkko -ajattelutapa on kieltämättä luontevaa nivoa tähän ilmapiiriin.) Kokemuskoneen kannalta tämä tarkoittaa sitä että en voi viitata oikeisiin totuuksiin tai itsepetokseen.

Toisaalta siinä on haaste, jota tavallaan alustin mind uploadingin kohdalla. Jos mielemme ladataan koneeseen, on hyvin vaikeaa sanoa mikä on identtistä tosimaailman kanssa. (Ja tosielämässä jos kokemuskoneesta ei voi irrottautua, kuten Nozickin ajatuskokeessa on, voisin ihmetellä että miten tämä tieto on saatu. Kun koneessa olleet eivät ole päässeet ilmaisemaan kokemuksiaan, miten tiedetään asia? Kenties tätä lähestytään jollain mallinnuksella, jolloin kokemuksen kuvaus on samoissa ongelmissa kuin mind uploadatun persoonan.) Kuitenkin juuri tässä kohden voidaan tiedustella että olisiko silti mahdollista että Millin ajatuksessa on jotain jolla mielen lataus kokemuskoneeseen voitaisiin estää. Sillä digitaalista maailmaa kuvaa helposti vieraus. Sen maailma joka tarjoaa nautintoja, runsaasti nautintoja, on hyvin helposti arjesta ja aiemmasta elämänkkokemuksesta poikkeava niin että valinta kuitenkin tehdään "tietotyhjiössä". Jolloin voitaisiin sanoa että kokemuskoneeseen astuminen olisi huono asia.

Mutta jos ajatuskokeen kannalta oletetaan että kokemuskoneessa oleva mieli on juuri oma mieli, ja kokemukset ovat sekä hienoja että hierarkisesti laadukkaita kokijalleen, ei minulla ole oikeasti muuta sanottavaa kuin että antaa mennä. Ladatkaa mieleni internettiin. Siellähän minä olen muutoinkin. (En siis koe että ajatus koneeseen lataamisesta olisi mitenkään hirveää ja sanoinkuvaamaton pahuus. Ja tätä kautta tämä oikeastaan syö ajatuskokeesta pois sen mitä siinä sitten on koskaan ollutkaan.) Olen myös hedonisti sanan hyvin määrätyssä sisällössä. "Internet Encyclopedia of Philosophy" kuvaa hedonismin kohdalla minuun sopivaa asennetta käsitteellä jossa nautinto ja kärsimys ovat hedonisteille "Only Source of Intrinsic Value". Hyvä elämä on kokemuksia. Ja kokemusten kannalta on usein niin että ilo, onnellisuus, nautinto ja muut vastaavat asiat ovat asioita jotka koemme itsenään hyvinä. Muut asiat, kuten ryyppääminen, rällästäminen, teräaseet - ja jopa niin hengellinen asia kuin uskonnot - taas ovat jotain jotka tekevät elämää elämisen arvoiseksi siksi että ne tarjoavat toivoa, turvallisuutta ja pelastuksen tuonpuoleisessa. Jotka ovat väline siihen että saamme hyviä kokemuksia ja koemme elävämme hyvää elämää.
1: Tämä on siitä hieno kulma että se mahdollistaa monenlaisia toimintoja. Jos mietitään Schopenhauerin ja Nietzschen suurinta näkemyseroa, niin se koski sitä että Schopenhauer näki että tärkeää on välttää kärsimyksiä ja turruttaa haluamista. Nietzschen mukaan taas kärsimys ja ilo ovat usein toisiinsa sidoksissa, nautintoon pitää ponnistella ja ihmisen tulee haluta, yrittää ja pettyä paljon jotta voi jotain saavuttaakin. Asenne-erot ovat hyvin suuria. Molemmissa on kuitenkin jossain määrin hedonistinen pohjasävy. Schopenhauerilla hyvät kokemukset ja hyvä elämä tulee askeettisemmin ja tärkeintä on välttää kärsimystä. Nietzschellä taas oli ... Dionyysisempi ote asioihin ja hän tavoitteli onnellisuutta vaikka sitten kärsimysten yli.

Sadistiksi/Masokistiksi ei synnytä, naiseksi/mieheksi tullaan.

"Irina tarttui molemmin käsin kahteen käärmeenpäähän jotka reagoivat hänen puristuksessaan äitymällä tunkeutumaan taipumustensa mukaan viivasuoraan kun hän taas väitti että maksimimäärä pidätettyä voimaa vastasi käärmemäinen notkeus, taipuminen mahdottomiin vääntelehtimisiin jotta hänet voisi saavuttaa."
(Italo Calvino, "Jos talviyönä matkamies", s. 94)

Freud tuli tunnetuksi - paitsi siitä, että hän esitti että ei ymmärrä naista - myös siitä, että hän selitti naiset luontaisesti masokistisiksi. Hän korosti sitä, miten nainen on neitsyydenmenetystilanteessa ja synnytyksessä tilassa jossa tuska ja nautinto yhdistyvät. Kipu ja tuottaminen liittyvät naiseudessa jo ikään kuin biologisesti mukaan samaan lauseeseen.

Simone de Beauvoir taas oli sitä mieltä että naisen ilmeneminen on sosiaalinen konstruktio, jossa mies valtaakäyttäen asettaa naisen kärsimään. Naisen rooli näkyy narsistisessa alistumisessa, jossa nainen muokataan kulttuurillisesti ylpeästi asioihin jotka tuottavat hänelle kärsimystä. Hänkin korosti mahdollisuutta jossa mies ja nainen voivat olla yhstäviä.

Vastaavaa, joskin vielä jyrkempää, tietä on jatkanut esimerkiksi Dworkin. Hän näkee koko seksuaalisuuden miesten vallankäytön ilmenemisenä ; Hänestä yhteiskunnassa miehet ovat vallassa ja määritelleet seksuaalisuuden niin että eivallassa olevat, naiset, on aina pakotettu johonkin muotoon. Hän menee niin pitkälle että koska tytöt eivät ole voineet elää miesvaltamaailmasta vapaana, he eivät ole rakentaneet omaa seksuaalisuuttaan ja näin naisen vapaaehtoinenkin tai pyytämä seksi on miehen harjoittamaa valtaa ja riistoa. Dworkin korostaa sitä, että (väki)valta on tehty seksuaaliseksi. Julmuus on erotisoitu.

Kaikki ylläolevat esitykset näyttävät seksuaalisuuden ilmenemisen, hieman eri tavoin, valtapelin terminologialla. Jotenkin vain tuntuu, että jo tässä metodinvalinnassa on otettu käyttöön oikoteitä. Dworkinin kysymyksen vallan ja seksuaalisuuden yhdistelmästä on se, että onko väkivalta erotisoitu vai onko sittenkin niin että erotiikka on väkivaltaistettu?

Seksuaalisessa aktissa voidaan nähdä toki eräänlainen alistumisen suhde ; Jos yrittää liikaa, tulee suorituspaineita eivätkä asiat suju. Siksi vallanotto pilaa oman nautinnon. Tämä kannustaa uhrutumaan, tilanteelle alistumisella. Kieltämättä tämä voi näyttää sadomasokismilta - sadomasokismia myydäänkin yllättävän usein nimen omaan alistumis-luottamus kombinaatiolla sen sijaan että tyydyttäisiin perinteiseen kipu+tuska+dominointi -tematiikkaan.

Kuitenkin voidaan sanoa että on alistumista ilman alistamista. Tämä vaatii toki sen posmodernissa suositun näkemyksen hyväksymisen, missä ytimessä on se, että vallassa ei ole kysymys nollasummapelistä. Toki askel tästä eteenpäin olisi myös miettiä sitä, että jos alunperäinen virhe onkin jo siinä että asiaa on lähdetty tarkastelemaan nimen omaan valtapelin käsittein. Jos tämän jälkeen löytyy valtapelin käsitteisiin taipuva järjestelmä, ei pitäisi olla kovin yllättynyt.

Itse henkilökohtaisesti näen, että itse asiassa tapa katsella asioita dominanssin, vallan ja kontrollin kautta on perinteisesti ollut hyvin maskuliininen asia. Näin seksuaalisuuden negativoivat ovat eräällä tavalla jääneet patriarkaalisen ajattelun vangeiksi. Se, mitä pidetään tärkeänä on varsin kovien arvojen mukainen valta. Pehmeät arvot on heitetty ikkunasta, ilmeisesti tässä on taustalla perusoletus että ennen naisilla ei ole ollut oikeuksia, vaan vain uhriutumista. Näin naiseuteen liitetyt asioita ei helposti kyetä nähdä positiivisina piirteinä. Itse, miehenä, yritän kuitenkin kaivella kasaan juuri näitä. Tasa -arvokeskusteluissa ei pidetä "pehmeiden arvojen" kautta lähestymistä, jossa ei katsota johtajien prosenttimääriä vaan sitä miten vaikkapa erotilanteissa adoptiot jakautuvat niin että toinen sukupuoli (pun intended) on yliedustettuna.

"Sillä tämä oli ensimmäinen uskonkappale, jonka Irina oli säätänyt : Että luopuisimme pystysuoran käsitteestä, suorasta viivasta, tästä sopiamttoman miehisen ylpeyden jätteestä joka vielä oli seurannut meitä vaikka olimmekin hyväksyneet tilanteemme naisen orjina."
(Italo Calvino, "Jos talviyönä matkamies", s. 94)

For fun or profit

Tiedettä lähestytään usein hyödyn takia ; Näemme valkotakkisen Pasteurin vakavasti keksivän pelastavia lääkkeitä. Tiedemies on jopa lähes maagikko ja ihmeidentekijä. "Aardvarchaeologyn" Martin Rundkvist antaa tälle tasapainoa. Hän on arkeologi, ja hänen mielestään arkeologian rooli on se, että se on hauskaa.

"I advocate archaeological hedonism. While of course upholding our public duties as custodians of the archaeological record, we should as far as possible avoid studying anything that is boring. Archaeology is after all not useful to anyone in the sense that food and housing and healthcare are useful. The hallmark of good archaeology, instead, is that it is fun."

Luonnollisesti ajatukseni siirtyivät enemmänkin filosofian suuntaan. Sillä filosofian - ja filosofien - rooliaa voidaan katsoa monella tavalla.

Moni ajattelee että esimerkiksi normatiivisen tieteenfilosofian ammattitaito tekisi pätevän tiedepoliisin. Tämä on hieman kuten sen Pasteurin rooli tieteessä. Moni kuitenkin katsoo että kun tieteenfilosofi keksii tieteen ominaisuuksia, hän onkin kenties enemmän tarkkailijan roolissa. Tätä kautta "tieteen normejakin" säätävät filosofit olisivat tavallaan tieteensosiologeja ; Ludwig Wittgensteinin mielestä "Filosofia toteaa vain sen, minkä jokainen myöntää."

Filosofian tärkein rooli voikin siksi lähestyä Aristoteleen lausumaa "Filosofia näyttää tarjoavan hämmästyttäviä nautintoja." Esa Saarinen laittoi sitaatin lukion filosofian oppikirjan kanteen.

Nautiskelijan elämä.

Kun puhutaan siitä että jonkun elämäntapa olisi nautiskelijan elämäntapa, mieleen tulee helposti Hugh Hefner. Tai ainakin hänen aloittamansa "Playboy" -lehden kauppaama elämäntapa. Siinähän on paitsi nakusia naisia, myös artikkeleja ja elämätapaasioita. Lehden ideana on tietty glamour. Toisaalta ajattelemme helposti että laiskat hipit, jotka viettävät elämänsä vetämällä hieman itse kasvattamaansa pilveä, elävät työttömyyskorvauksella ja lorvivat ja joiden toimi sisältää kitaransoittoa ja pilven lisäksi parran kasvatusta sekä tukkansa rastaamista ovat nautiskelijoita, hedonisteja.

Hefnerin tapaista ajattelua kannatti Aristippos. Hänestä mielihyvää piti tavoitella. Itse asiassa hän oli sitä mieltä että mielihyvää tuli tavoitella keinoilla millä hyvänsä: Jos seurauksena tuli kärsimystä, niin "so what" - tuskakin oli parempaa kuin elämä missä ei tapahdu mitään, siis ei nautintoa eikä kärsimystä. Tällä logiikalla tällä hetkellä leviävä Paco on jotain sellaista, jonka käyttö olisi tällä logiikalla hyväksyttävää.
1: Tässä nautiskelijan kuvassa mallisankarina voisi toimia "se vanha kunnon" James Bond. Seikkailuja, martineja ravistettuna ei sekoitettuna, nopeita autoja, kasinoita, vaaroja, seikkailua ja jännitystä ja niin edes päin.
2: Tässä nautinnon näkemyksessä ajatellaan että onnellisuus olisi sitä että on iso kartano talona, paljon palvelijoita jotka tiskaavat, paljon omaisuutta, ruokana hienostuneita herkkuja, jälkiruuaksi kaviaaria, hienoa taidetta, puolisona ammattimalli, joka on lisäksi hienostuneen huumorintajuinen.

"Hippien" tapa nauttia on epikurolainen tapa. Siinä ajatellaan että rahaa voidaan tarvita, mutta tietyn määrän jälkeen se ei tuota lisää iloa. Aluksi se estää nälän, vilun ja velkojat. Tämän jälkeen nurkkiin alkaa kerääntymään ylimääräistä roipetta joka ei ilostuta yhtä paljoa. Tässä kaikkea ei tarvitse tavoitella. Osa haluista on luonnollisia ja hyödyllisiä, kuten nälkä ja vilu ja ystävyys. Ne on täytettävä. Osa taas on luonnollisia mutta tarpeettimoa jolloin niitä ei tarvitse täyttää, kuten iso talo, hienot viinit ja olohuoneessa oleva taiteilijan teos. Ja osa on luonnottomia ja tarpeettomia kuten valta. Jos onnen saa helposti, se kannattaa ottaa vastaan. Liian vaikeat asiat kannattaa jättää väliin. Avain näiden erottamiseen on ajattelu.
1: Tätä kautta esimerkki voisi olla Uuno Turhapuro, joka nauttii halvasta makkarasta, omistaa normaalin ja kuivalla huumorilla varustetun naisen, jonka isällä on paljon rahaa. Hän miettii paljon miten voisi livahtaa aktuaalisesta työnteosta. Hän odottaa innolla perintöään.
2: Tässä nautinnon näkemyksessä nautinto on sitä että ihminen harkitsee tekojaan, ei vetäydy askeesiin mutta ei ryve rahassakaan. Hänellä on katto pään päällä ja ruokaa kupissa. Ja ystäviä joiden kanssa jakaa tätä kaikkea.

Mutta toki muunkinlaisia nautiskelijoita on. Monet nautinnonhakuisuuden piirteet jäävät meiltä helposti huomaamatta.

Aristoteleelle nautinto oli päämäärän lähentymistä. Ja onnellisuus oli ihmisen luonnollinen päämäärä, eräässä mielessä koko elämän tarkoitus. Hän korosti kohtuutta. Tässä näkemyksessä rikkaus tuottaa kateutta ja köyhyys muita murheita. Kannattaa olla keskivälillä, kultaisella keskitiellä. Lisäksi täytyisi olla hyveellinen.
1: Tämän tyypin esimerkkisankari voisi olla Tarzan. Hän on toki lordin jälkeläinen ja elänyt viheliäisessä viidakossa. Olennaista on kuitenkin se, että vaikka hänellä onkin orjia, hän on sangen vaatimaton kun otetaan huomioon se, miten valtaviin kulta -aarteisiin hän säännöllisesti törmää. Hänen keskitiensä on joskus puukon ja lannevaatteen kokoinen.
2: Tässä näkemyksessä keskiluokkainen elämäntapa voisi olla hyvinkin onnellisuutta. Tarvitaan kohtuullisesti kaikkea, asioita ei ole liian vähän eikä liikaa. Jos jotain asiaa on riittävästi, ei kannata jahdata tätä asiaa vaan keskittyä muuttamaan niitä jotka poikkeavat. Ja tärkeää on huomata myös se, että liiasta luopuminen tuo onnellisuutta.

Yksi nautinnollisuuden tapa on Nietzschen tapa. Hänestä nautinto tulee saavuttamisen kautta. Näet asioiden arvon ikään kuin vasta kun "joudut taistelemaan niiden puolesta", kun ne eivät tipahda eteesi "kuin manun illallinen". Tässä nautinto ei enää liitä niinkään omistamiseen kuin luomiseen. Nauttija myös kärsii. Tätä kautta kun Roomalaisilla ei ollut riittävästi vettä, he rakensivat valtavalla vaivalla ja työllä akvedukteja. Tämä toi isompia iloja sekä isompia vaikeuksia kuin rakentamatta jättäminen.
1: Tämän mallin sankari voisi olla Frodo Reppuli. Hän luopuu kaikesta, ja toisin kuin joku Aragorn, hän ei ole kuninkaallista sukua, tai toisin kuin Gimli hän ei ole synnynnäisesti väkevä. Hänen roolinsa on kärsiä jotta saisi aikaan sellaisia asioita mitä hän pitää tärkeänä. Ja tietenkin luodakseen kiehtovan lopetuksen Bilbo Reppulin kirjaan.
2: Tässä elämäntavassa epänormaalius ja taiteellinen luomisvoima on omistamisen sijasta nautintojen lähde.

Lisäksi näiden mainittujen lisäksi voisi mainita kahden tyyppistä aktiivista nautiskelijaa, jotka molemmat aikaansaavat erikoisia asioita ja jotka eivät täysin sovi ylempiin vaihtoehtoihin:
1: Flâneur on ammattimainen mietiskelijä, jonka ulkoinen toiminta on passiivista. Tälle tyypillistä on vapaus jossa irtaudutaan työstä. Tässä on takana ajatusta jonka Matthew Arnold esitti: Ajattelu vaatii halua epäkäytännöllisyyteen, koska käytännössä pääasiassa selviää ilmankin. Ajattelumme heuristiikat ovat "riittävän hyviä". Ne antavat kohtuullisia vastauksia nopeasti. Toisaalta siihen liittyy myös se, että luodakseen uutta on kyettävä irtautumaan vanhoista ajatuksista. Uuden idean luominen on aina jonkin verran "out of box" -juttu. Lisäksi työ vaatii aikaa ja luominen taas vaatii aikaa myös. Vuorokaudessa on vain rajallisesti tunteja. Tätä tyyppiä luonnehtii eräänlainen ahkera vetelehtiminen, laiska elämäntapa yhdistettynä rauhassa miettimiseen.
2: Flambeur taas on opportunistinen, ulkoisesti aktiivinen, yllättävä. Hänessä yhdistyy hurja spekulatiivisuus ja tähän liittyvä taivaidentavoittelu sekä uskallus ja riskinotto.

Näissä molemmissa mukana liittyy iso ripaus onnea. Siinä missä sekä epikurolainen onnellisuudenmaksimoija että Nietzscheläinen työntekijä perustavat juttunsa siihen että asioita rakennetaan ymmärryksen kautta, näissä mukana on riskinottoja. Ideana on se, että sekä flâneureista että flambeureista monista tulee luusereita, koska flâneurin laiskuus ei aina johda mihinkään ja flambeur helposti menettää paljon hävitessään niiden riskien realisoituessa. Heistä vain harvasta tulee onnistujia, mutta myös todelliset supervoittajat liittyvät näihin vaihtoehtoihin. Tämä idea taas on Nassim Talebin kirjassa "Musta Joutsen" keskeinen. Hän esittää että esimerkiksi huimat innovaatiot ovat usein harvinaislaatuisia ja tasaista tulosta saadaan tietyllä toimintatavalla kun taas erikoiset saavutukset sisältävät usein ison riskin - muutenhan kaikki tekisivät sitä. Siksi se tapa joka maksimoi supervoittoja johtaa usein valtavaan häviäjien määrään. Ongelmana siinä kun näitä superonnistumisia yritetään toistaa on tietenkin se, että muistamme vain harvat. Ne jotka ovat onnistuneet. "Penissilliinin keksiminen vahingon arvon tajuamisen kautta" jää kirjoihin ja kansiin, kun taas sen sijaan historiankirjat eivät kerro että "Tänään mietiskelijä Lassi Laiskuri tuotti työttömyyrkorvausrahojen voimalla epämääräisen räpellyksen, joka ehkä miltei toimisi jossain toisessa universumissa" : Nautinnon kohdalla nämä strategiat suhtautuvat riskeihin täysin eri tavoin. Mutta niitä yhdistää se, että niissä ei pelata varmaa voittoa vaan pelataan upporikasta ja rutiköyhää.

Siksi olisi hyvä tietää minkälaisista nautinnoista ja nautiskelijoista puhuu. Sillä muuten voi jäädä historiaan kuten Timokrates tai Diotimus. Timokrates väitti, lähdettyään joukosta, että epikurolaisuus korostaa mässäilyä ja että Epikuros itse ahmii niin paljon että joutuu oksentelemaan väkisin. Diotimus taas kirjoitti loanheittokirjeitä, joita hän väitti Epikuroksen humalassa ja krapulassa kirjoittamiksi. He eivät erottaneet Aristippoksen näkemyksiä Epikuron näkemyksistä. Vastaavan virheen ovat tehneet myöhemmin toki monet muutkin.