Rohkeus ja pelko

Kun puhutaan rohkeudesta, esiin tulee "huimapäinen rohkeus" joka voi olla hallittujen riskien ottamista tai puhdasta uhkarohkeutta. Ja sitten "ei-huimapäinen rohkeus" joka tulee enemmän pelon voittamisesta.

On hyvä miettiä että vaatiiko rohkeus pelkoa. Näyttää siltä että jollain tavalla vaatii. Ei välttämättä pelkoa sillä itse teon tekijällä, mutta jonkun pelkoa tunnutaan vaadittavan siihen että asian tekeminen koetaan rohkeaksi.

Ainakin näyttää siltä, että rohkeutta ei tuoda esiin ellei joko teon tekijä ole voittanut itseään tai sitten hänen tekemänsä teko pelottaa "suurta yleisöä" tai "pientä yleisöä".

Linnanmäki-itsemurhasta

Käydessäni linnanmäellä jonotin paljon. Tämä opetti runsaasti kärsivällisyyden hyveestä. Valitettavasti en ole hyveellinen - ja vaikka olisinkin niin pitäisin kärsivällisyyttä tylsänä ja huonona hyveenä siksi että se on luonteeltaan passiivista eikä aktiivista. Tässä triviaali-hyveellistyessäni sain sitten kuunnella muita jonossa olevia ihmisiä.

Eräässä vaiheessa takanamme jonotti ala-asteikäinen minulle ennästään ja jälkeestään tuntematon lapsi. Hän keskusteli äitinsä kanssa turvalaitteista ja siitä olisiko mahdollista tehdä itsemurha kyseisessä laitteessa johon he jonottivat. Lapsi mietti asiaa selvästi kiinnostuneena. Hän kuitenkin samanaikaisesti ei ymmärtänyt koko itsemurhaamisen konseptia. Hän tiedosti sen olemassaolon mutta ei voinut ymmärtää sitä koska "elämä on ainutlaatuinen asia".

En tässä lähde lähestymään sitä onko ainutlaatuisuus hyvä asia. Sitä voisi sanoa että elämä voi toisille olla ainutlaatuisen perseestä. Ja sitä voisi jatkaa myös siitä, miten ihmiselämien lukumäärä tai harvinaisuus ei muuta ihmisarvoa ; Jos maailmassa on kuusi miljardia ihmistä ei ihmisen elämä ole vähempiarvoinen kuin jos ihmisiä olisi vain 10 000. (Luonnonsuojelijat voivat olla toki tästä erimielisiä. Lajin säilymisen kannalta tällä on väliä. Mutta harva liittää tätä ihmiselämän arvoon sellaisenaan.) Ihmiselämän tekee uniikiksi lähinnä asioiden kombinaatio. Ja osaset tuskin ovat kovin ainutlaatuisia ja uniikkeja. Ja muutenkin vaikuttaa siltä että olemme vähemmän ainutlaatuisia kuin pienessä subjektiiviskeskeisessä päässämme itsellemme kerromme.

Mutta en lähde tuohon vaan siihen että miten linnanmäkilaitteista voi ylipäätään saada tuollaisia itsemurhamielikuvia. Kysymyksen mielenkiintoisuutta alleviivaa se, että itsemurhan tekeminen tuntuu vieraalta.

Tässä kohden mieli menee väistämättä Freudin thanatos -ajatusten suuntaan. En ole kovin suuri psykoanalyysin ystävä tai kannattaja. Mutta jossain määrin voidaan sanoa että linnanmäen laitteissa on kieltämättä jonkinlainen kuolemanvietin ruokkimisen maku. ; Freudin mukaan ihmisellä oli kuolemanvietti joka houkutti häntä kuolemaan ja ottamaan riskejä ja vaaroja.

Monet laitteista ovat hurjia ja pelottavia. Kun lapset ja nuoret teinipojat esittävät laitteissakäymistä darena, on selvää että tässä on kysymys jonkinlaisesta uhkarohkeuden demonstroinnista. Tosin linnanmäen laitteet eivät tavallaan ole aitoa uhkarohkeutta koska niistä on yritetty tehdä mahdollisimman turvallisia - jonka sivutuote on muuten se, että laitteissa itsemurhan tekeminen on monesti ällistyttävän vaikeaa. Toki maailmanpyörästä voi aina hypätä. Mutta esimerkiksi "Kieputtimen" turvakaarihässäkkä takaa lähinnä sen että saat ennen pitkää skolioosin ja ruhjeita hartiaasi.

Kuitenkin laitteeseen menevä asettaa itsensä tunnetasolla alttiiksi. Laitteet on usein jopa rakennettu siten että ne näyttävät ja kuulostavat pelottavilta. Ne, noin ylipäätään, simuloivat vaaratilanteita vaarattomasti. Laitteeseen astuja luottaa luonnontieteisiin, insinööreihin ja vastaaviin. Ja hän saa luottamuksen vastineeksi tunnetason kokemuksen siitä millaista olisi jos tätä luottamusta ei olisi.

Linnanmäen laitteet ovatkin varmasti hieman hauskoja samasta syystä miksi vanhat slapstick -komediat ovat hauskoja. Ns. Beign violation theory korostaa että ihmisiä huvittaa se, että heille rakennetaan tilanteita jotka vaikuttavat vaarallisilta mutta joiden seuraukset ovat enimmäkseen harmittomia. Liukastuminen banaaninkuoreen ei ole hauskaa, mutta jos liukastuu näyttävästi ja kaatuu kaarella banaaninkuoreen ilman että tästä seuraa mitään aivovammaa ja sairaalakäyntiä, tilanen on hauska. Linnanmäen laitteissa käyminen voi tätä kautta olla helpottavaa.

Duudsonit vs. Arman Alizad

"Se on jo huonoa tuuria. Melkein yhtä huonoa kun entisellä miehellä, joka juoksi kymmenen kertaa puukkoon, vaikka kolme miestä yritti pitää kiinni ja hillitä."

Olen lyönyt symbolisesti vetoa ihmisten kanssa siitä kumpi tapahtuu ensin tai todennäköisemmin ; Se, että Arman Alizad vai joku (1kpl) Duudsoneista kuolee (vain työperäiset lasketaan, ei sitä että kuolee auton alle matkalla maitokauppaan).

Olen nähnyt juuri tässä muodossa esitettynä ihmisille haasteelliseksi. He tiedostavat että molempiin liittyy riskejä. Toisaalta he tietävät että Duudsonien riskit ovat jotenkin hallitumpia ja spektaakkelit eivät ole niin turvattomia kuin ne näyttävät. Alizadilla kontrolli on sen sijaan mahdotonta. Toisaalta Duudsoneita on monta.

Tämä veto nostaa esiin tiettyjä asioita riskistä. Duudsonien kohdalla on usein nostettu esiin ajatus siitä että he eivät ikään kuin ansaitsisi lääkärinhoitoa. Ainakaan moraalin vahvimmassa mielessä. Tässä asenteena on se, että vahinkojen voidaan nähdä olevan tahallisia. Kun tekee sellaisia temppuja niin tietää tai pitäisi tietää miten voi käydä. Käytännössä kukaan ei sano samaa Alizadin kohdalla, vaikka hänkin riskeeraa. Itse asiassa Alizad riskeeraa pahemmin ja hallitsemattomammin.

Tästä syntyy hyvin kiinnostava jännite.

Kysymys on oleellinen lähinnä Suomen kaltaisissa maissa joissa on mahdollista saada ilmaista lääkärinhoitoa ja tukea rahallisesti sairauden parantamiseen. Jos eletään kulttuurissa jossa jokainen maksaa omat lääkärinsä, ei oikeastaan ole mitään dilemmaa. (Tai on, mutta se koskee köyhyyttä ja reiluutta. Ei sitä dilemmaa josta tässä blogaan.)

Heti kun on lääketieteellinen budjetti, se on rajallinen. Kaikki sairaalassa kävijät ovat pelaamassa nollasummapeliä. Sitä ei esitetä näin eikä sitä koeta näin. Mutta budjettitasolla - ja ohjaamassa kaikkia päätäntöjä - se on silti vahvasti mukana. Kyseessä on jossain määrin suuri voima josta ei puhuta. Ja kuten Hämähäkkimies on opettanut ; Suuri voima tuo mukanaan karseat trikoot.

Elinluovutusten kohdalla asia on kenties vahviten läsnä. Siinä elimiä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi, joten lääketieteellisten kudostyyppikysymysten lisäksi on priorisoitava muutenkin. Tämä tarkoittaa käytännössä nollasummapeliä jossa päätetään siitä kuka elää ja kuka kuolee. Tämä sama rajallisen resurssin ongelma kattaa kuitenkin periaatteessa kaiken. Jokainen julkisessa terveydenhuollossa nuhaansa antibioottikuuria jonottava ottaa siihen osaa, halusi tai tajusipa sitä tai ei.

Ilman rajallisia resursseja ei olisi mitään eettistä ongelmaa. Minustakin tuntuu reilulta että Duudsoneita paikataan lääkärissä, eikä heillä olisi jotain moraalista velvollisuutta mennä yksityiseen sairaanhoitoon siksi että heidän työnsä on riskaabelia. (Toisaalta kaivosmiesten riskaabeli työ on usein käytetty argumentti sen puolesta että heitä nimenomaan pitäisi hoitaa työnantajan tai yhteiskunnan piikkkiin. Kysymys tässä tiivistynee siihen mitä itse kukin pitää humpuukityönä ja mitä ei.)

Mutta heti kun nollasummapelikysymys nousee esille, syntyy hyvin omituisia tilanteita. Esimerkiksi Jeff McMahan on esittänyt että nollasummapeli tarkoittaa sitä että riskinottaja tavallaan vaarantaa muiden terveyttä. Sillä nollasummapelissä käy helposti niin että joku jää hoitamatta, hänen kohdallaan riskit toteutuvat. Hänen argumenttinsa on noin muotoiltuna hyvin epäuskottava. Mutta hän on perustellut sitä hyvinkin ovelasti ja tavalla joka tekee siitä hyvinkin paljon vakuuttavamman.

Hän ottaa perustaksi kompensaation ajatuksen. Jos me vahingoitamme toisen omaisuutta tai terveyttä, on usein ajateltu että meillä olisi velvollisuus korvata tämä vahinko. Etenkin (tai kenties vain) jos tekomme on tahallinen tai johtuu törkeästä asioiden miettimättä jättämisestä. Eli jos me tiedämme tai meidän pitäisi tietää tekojemme vahingollisuus, ja vahingoitamme, niin olemme korvausvelvollisia. Lakikin ajaa näissä tilanteissa usein sakkoja. Ja yleisesti koetut reiluusajatukset johtavat vaatimuksiin korjausmaksujen tai lääkärilaskujen maksamista.

Jos kompensaatioajatus otetaan mukaan nollasummapeliin on vastakkain vaikka se, että jaossa on vain yksi sydän ja kaksi ihmistä tarvitsee sitä. Toinen on syönyt rasvaista ruokaa ja hän on näin itse turmellut sydämensä. (Tai jokin muu syy jolla sydämen voi tuhota itse, jos et pidä tuosta teoriasta.) Ja toisella on synnynnäinen sydänvika jonka vuoksi hän tarvitsee siirteen. Tässä on selvästi kisatilanne, sydäntä ei voi vain laittaa puoliksi ja toivoa parasta. Tässä tilanteessa rasvaista ruokaa syönyt on itse asiassa asettanut sen toisen ihmisen vaaraan. Rasvaista ruokaa syöneellä on ollut vaihtoehtoja, toisella ei. Näin ollen pitääkin verrata niitä tilanteita joissa vaihtoehdot otetaan huomioon. Jos rasvaista ruokaa syönyt ei olisi toiminut miten on toiminut, ei mitään kilpailua olisi. Kyse ei siis ole vain siitä että rasvaista ruokaa syönyt olisi riskeerannut itsensä. Hän on omilla valinnoillaan luonut tilanteen jossa synnynnäisestä sydänviasta kärsivän elämästä ja kuolemasta joudutaan arpomaan. Jonka vuoksi olisi syytä priorisoida synnynnäisen sydänvikainen.

Ajatus on yllättävän erikoinen, koska se johtaa oikeasti sellaisiin kysymyksiin kuin "montako nuhanhoitoa on elinsiirto". Budjetissa on rajallinen määräraha joten näin oikeasti jossain mielessä on. Tämä lisää varmasti länsimaisen hyvinvoivan ihmisen ahdistusta. Sitä joka on vakiotila jos nyt on vähääkään perillä siitä miten reilusti maailma toimii. (Minä olen päättänyt olla ajattelematta lenkkareitani, koska siitä tulee vähemmän paha mieli minulle itselleni.)

Toisaalta McMahanin teoria on myös siitä inhottava, että sen seuraaminen johtaisi joidenkin kansanterveydellisesti tärkeiden ja yleisien vaivojen hoitamisen hylkäämiseen. Sillä länsimaissa on paljon ns. elintasosairauksia. Nämä pitäisi ohjata viattomille ihmisille, jotka kuitenkin edustavat jotain hyvin marginaalista ihmisryhmää. Utilitaristisessa ihmisten henkiä laskevassa mallissa McMahanin ajatusta on hyvin vaikea ottaa vakavasti siinä mielessä että McMahanin periaatetta loppuun asti vieden yhden synnynnäisen, harvinaisen ja kalliisti hoidettavan sairaan parantamiseen pitäisi panostaa täysillä vaikka tämä johtaisi budjettiloveen jonka vuoksi tuhat ihmistä kuolisi elintasovaivoihinsa.

Sovelletaan.

Duudsoneiden ja Alizadin kohdalla on selvästi riskitoimintaa. Ja budjetti on rajallinen joten nollasummapelikin on totta. Kompensaatiota pidetään yleensä vahvana eettisenä prinsiippinä joten siitä tuskin luovutaan kovin helposti.

Ja tässä on mielestäni tärkein, mutta kenties vähiten esiin nostettu, ongelma McMahanin priorisointimenettelyssä. Nimittäin se, että moni kokee että Alizadin olisi jotenkin reilumpaa saada hoitoa kuin Duudsonien. Sillä riskien luonne on hyvin erilainen. Riski on muutakin kuin vaaralle altistumista.
* Duudsonit mesoavat ja tuottavat kulttuurisesti ja taiteellisesti matala-arvoista viihdettä viimeisten aikojen ihmisille. (Kyseessä on sama humpuukidilemma kuin kaivosmiesten kohdalla ja se on kieltämättä vähintään jossain määrin asenteellista.)
* Alizad sen sijaan on lähempänä journalistia joka asettuu heikompien ihmisten asemaan saadakseen tietoisuutta heidän ongelmilleen. Alizad ei itse asiassa ota mitä tahansa riskiä. Hän ottaa sellaisia kontrolloimattomia riskejä jotka ovat vaarallisia ja karseita. Mutta jotka ovat joillekin sellaista että siinä ei vain vierailla. Alizad tiedottaa niistä ihmisistä jotka elävät näin joka päivä.

Alizad oikeuttaa lääkärikulujaan.

Alizad kohdistaa ensi sijassa itseensä kohdistuvia suoria riskejä. (Ja epäsuorasti länsimaisille lääkärinhoitoa tarvitseville hyvinvointivaltiossa eläville ihmisille.) Ja nämä riskit ovat sellaisia joita toiset ihmiset joutuvat ottamaan. Tiedottamalla asia saattaa muuttua. Näin ollen ei voida ajatella pelkästään sitä ovatko riskit tietoisia ja oman valinnan seurauksia.

Itse kuitenkin ajattelen tämän lisäksi, että Duudsonit vielä jossain määrin ansaitsevat lääkärinhoitonsa. He tuottavat iloa, joten jossain määrin heidän mekastuksensa ei ole merkityksetöntä ja arvotonta. Ja ennen kaikkea, he kohdistavat riskit itseensä. Jos he sen sijaan tekisivät sellaista viihdettä jossa viattomat voisivat helpostikin vaarantua prosessissa, se toimisi jotenkin vahvempana argumenttina sen puolesta että he eivät ansaitsisi lääkärinhoitoa. He eivät kuitenkaan tee näin. Omat munansa he asettavat tulilinjalle.

Pistomiekkailijat, nuo homot sukkahousuissaan

Erilaisilla aseilla on selvästi erilainen karisma. Tämän voi huomata melko helposti vaikkapa elokuvia katsellessa. Mielikuvissa näyttää olevan niin että miekka on miehisen machomiehen, joko väkivahvan barbaarin tai ritarin ase. Tikaria käyttävät ovat ketteriä ja väisteleviä selkäänpuukottajia. Ja rapiiri on ylhäisen naisellisen miehen ase, sellainen joka pukee homoseksuellia yhtä hyvin kuin sukkahousut. ; Mielikuvat eivät tietysti aivan täysin pidä paikkaansa. Esimerkiksi nyrkkisääntönä voidaan pitää sitä että jos aseen mitta lyhenee, sitä lyhyempi etäisyys kamppailussa on. Ja sitä enemmän erilaiset heitot ja lukko-otteet ja paini ovat relevantteja. Jolloin väistelyn sijasta on usein nimenomaan tervettä vääntää..

Rapiirin kohdallakin mielikuvat harhaanjohtavat. Mielikuvaa tukevat elokuvien lisäksi historialliset romaanit. Siinä missä miekkamies on yleensä sankarillinen ja miehekäs, on rapiirin käyttäjä enemmänkin ovela ja muotitietoinen herrasmies jolla on feminiinisiä piirteitä jopa homoseksuaalisuuteen asti. Rapiirimiehelle annetaan ikään kuin vähemmän kunniallisuutta, ja sitä korvataan röyhkeällä karismalla.

Se on toki kevyt ja melko pitkä ase. Näin se on selkeästi väistelevämpi kuin vaikkapa tikari. Lisäksi rapiiri oli optimoitu "siviilikäyttöön", siinä mielessä että se ei ole sota-ase. Rapiiri on tarkoitettu haarniskoimatonta kaksintaistelua varten. Ja sota on jotain johon helposti liitetään machoilua ja kunniaa, kun taas kaksintaistelu on enemmän "omien asioiden ratkomista". Sitä ei ilmeisesti myöskään juurikaan käytetty taistelukentillä.

Mutta silti jo aivan perusasioista löytyy muutama yllättävä seikka. Sellainen joka pakottanee jokaisen "sukkahousuhomokorttia" heiluttelevan miettimään.
1: Pitkä miekka ei vaadi erityistä atleettisuutta. Rapier vaatii. Toki pitkä miekka painaa enemmän kuin rapiiri. Mutta se painaa kuitenkin yllättävän vähän. Jos sinulla on voimaa nostaa maitopurkkia ilman ponnistelua, pitkä miekka ei vaadi sinulta mitään mahdotonta. Painoero on itse asiassa mitätön jo yhdellä kädellä pidettäessä. Ja pahempaa on luvassa
     1.1: Pitkää miekkaa käytetään useimmiten kahdella kädellä. Yhdelle kädelle kannettavaa jää vähemmän kuin rapiirin kanssa. Ja itse asiassa mikä tahansa miekkatyylinen yhden käden ase vaatii enemmän atleettisuutta kuin kahdella kädellä käytettävä pitkä miekka.
     1.2: Kun heikkokuntoiset aloittelijat tulevat alkeiskurssille, heillä ei ole ongelmia pitkän miekan käsittelyn kanssa. Asetta heilutellaan. Se on melko kevyttä. Koulullamme on myös rapiertunteja, mutta koska niissä joudutaan usein pitämään asetta ojennetulla kädellä pitkiäkin aikoja. Tämä on helvetin paljon raskaampaa. Jokainen pystyy heiluttamaan miekkaa kohtuullisella voimalla 60 kertaa. Mutta jos sinun pitää pitää miekkaa yhdellä kädellä käsi ojossa vain 60 sekuntia, hyvin moni alkaa tuntemaan hyvin ikävää särkyä jänteissä.
     1.3: Rapiirissa askellus vaatii enemmän ponnistelua. Pistoissa ulottuvuus on tärkein elementti ja nopeat ojentuneet liikkeet vaativat parempaa lihaskuntoa. Ja tästä huolimatta ne raastavat jalkoväliä niiltä jotka eivät laillani taivu spagaatteihin. Pitkän miekan kohdalla taas jos kykenet kävelemään harppomalla, se riittää aivan täysin. ; Pitkässä miekassa on paljon painiotteita ja vastaavia jotka vaativat samanaikaisesti voimaa, vääntöä että hyvää kehonhallintaa. Mutta jos katsotaan sitä "miekkailumiekkailuosaa" se ei vaadi yhtä monimutkaista ja haastavaa kehonkontrollia. (Tarkkaa se silti on.) Rapier on tässä mielessä atleettisuutta vaativampi.
2: Miekkailussa on toki erilaisia tyylejä. Mutta esimerkiksi Fioren mekaniikka ei nojaudu ylenmääräiseen uhkarohkeuteen. Niissä päin vastoin ollaan defensiivisiä. Koko ideana on torjua toisen hyökkäys ja toimia vasta sitten kun itse ei tulla lyödyksi. (Ja jos haarniskoidutaan, niin tämä iskuilta suojautuminen vieläpä lisääntyy.) Rapiirissa lungeihin heittäytyminen uhkarohkeammin on ikään kuin koko pelin henki.

Tämä tietysti pistää miettimään. Näkisin silti että kahdenkäden miekka on hyvin maskuliininen ase. Nimittäin muotokieleltään. Miekkoihin voi tätä kautta sopia jopa jonkinlainen ajatus siitä että niissä olisi jopa potentiaalia tarjota maskuliinisuuslisää niille jotka tarvitsevat jotain ihmistekoisia artefakteja paikkaamaan housuissa liian niukasti pullottavaa miehistä substanssia. Mutta tämä vain korostaa sitä että jotain erityisen miehekääksi koettua muotokielessä täytyy olla. Pitkä miekka onkin kookas ja painavan näköinen. Maskuliinisuuteen liitetään myöskin suurikokoisuuden ideoita.

Ja tässä mielessä rapiirissa onkin jotain äärimmäisen homoa. Ja tämä kenties jopa tukee sitä että rapier sopii rohkealle atleetille ; Olisihan melko leimaavaa, jopa häijyä, rakentaa "epähomousargumentti" sen varaan että asiassa on positiivisiksi nähtäviä attribuutteja. Kenties tämä minun koko argumenttini kohdistuikin nimenomaan siihen että jos katsotaan pelkästään aseiden käytöstä syntyviä mielikuvia (eikä pysytä vaikkapa sen sijaan ns. "todellisuudessa") niin rapiiri on ase joka sopii  (karismaltaan ja asenteeltaan) nimenomaan kaapista ulos tulevalle homoseksuaalille. Me vähemmän rohkeutta tarvitsevat heterot (tai ainakin "machoheterokarismaiset") sitten huidomme menemään ergonomisemmin ja turvallisemmin.

Matti - meikäläinen

Helsingin kaivopuistossa on 150 metriä korkea benjihyppytorni. Tornista hyppääminen maksaa 95 euroa. Paitsi jos hyppää alasti, jolloin hyppy on ilmainen. Työpaikassamme uskottiin että tämä olisi juuri minun juttu. Kieltäydyin. Olen nimittäin hypännyt 60 metristä, ihan vaatteet päällä. Nyt minua ei saa hyppäämään 60 metristä edes maksamalla. Saati ilmaiseksi 150 metristä.

Kun on korkealla ja katsoo alas, syntyy jännittäviä tuntemuksia. Kun miettii 60 metriä korkeutta, siihen voi laittaa vaikkapa Holmenkollenin mäkihyppymäen. Sieltä sitten hyppää mäkihyppääjä, kuten Matti Nykänen. He hyppäävät ilman köyttä, joten ei ihme että heille maksetaan.

Kenelle Notre Damen kellot soivat?

Itsemurhan kannalta kenties merkittävin ongelma voidaan redusoida semanttiseksi ongelmaksi tavalla joka on oleellisen osuva juuri suomen kielessä. ; Englannin kielessä suicide ja murder ovat erillisiä sanoja. Suomessa itsemurha on itsen murha. Tässä kohden suomen termi on joko oikea tai väärä. Se, onko itsemurha oikeasti itsen murha liittyy siihen onko murha (a) sitä, että tietoisesti tappaa jonkun, jolloin itsemurha on murha (b) sitä että tappaa toisen vasten tämän tahtoa jolloin itsemurha ei ole murha.

Itse olen itsemurhantekemisen puolella oleva, en nyt kannattaja mutta pidän sitä vaihtoehtona. Äärimmäisenä ja ultimaattisena vaihtoehtona, mutta vaihtoehtona yhtä kaikki. Moni pitää itsemurhaa kuitenkin aina äärimmäisen tuomittavana ja kiellettynä asiana joka on vaihtoehto vain siinä mielessä että universumimme luonnonlait eivät jostain syystä ole tehneet siitä fysiikan lakeja rikkovaa, mahdotonta. ; Kuitenkaan edes minä en voi sanoa muuta kuin että itsemurhan lähes kaikki sivuroiskeet tiivistyvät sanaan syyllisyys. Ihmiset kokevat olevansa vastuullisia tai jopa syyseuraussuhteessa itsemurhaan. Ihmiset tiedostavat tässä sen, että vaikka jokainen ihmisen aktio olisi kuinka yksilön vapaa valinta, niin kuitenkin sillä mitä teemme toisille on olemassa jotain seurauksia ja että ihmiset ovat tätä kautta jonkinlaisessa vastuussa itsemurhissa. Tai ainakin ihmisen mieli toimii täten, vaikka oikeasti mitään seuraussuhdetta ei olisikaan : Ymmärretty itsemurha on kenties vähemmän pelottava kuin mysteerinen itsemurha.

Tähän liittyen maksimaalista hämmennystä voi saada tietämällä että kuuluisassa Notre Damen katedraalissa tehtiin itsemurha. Itsemurhaaja oli oikeistolainen aktiiviseksi esseistiksi tunnettu kristitty, joka ei kestänyt sitä että homoseksuaalit pääsevät naimisiin.

Erilainen teorisointi aiheen parissa alkoi itsemurhan jälkeen. Esimerkiksi esitettiin kaappihomoteoriaa, jossa taisteluhenki olisi sitä että soditaan itsessä olevaa homoa vastaan. Nyt kun avioliitto ja yhteisön tuki ja arvostus annetaan, syntyisi mielessä hämminkiä. En lähesty asiaa näiden kautta. En hae piilotettuja intressejä ja piilossa olevia alitajuisia ja syvimpiä tunteita, koska ne ovat mielessäni yleensä ottaen aika irrelevantteja tai niiden kohdalla usein tulee toisen päähän tulkituksi erilaisia asioita. Siksi olen hieman tätä pinnallisempi ja lähestyn asiaa enemmän performanssin ja ideologisuuden ja tähän liittyvän tietoisemman motiivimaailman kautta.

Itsemurha oli protesti samaa sukupuolta olevien avioliittoa vastaan. ; On selvää että itsemurhaaja haki jonkinlaista marttyyriutta. Hän kuvasti itsemurhallaan etenkin sitä että hän oli uhri. Että kristitty ei voi elää näin arvojensa vastaisessa maailmassa. Marttyyrihenki korostaa sitä että vastapuoli on paha kun pakottaa toiset riistämään henkensä. ; Ajatus itsemurhan ja marttyyriyden rinnastuksesta on tietysti siitä omituinen, että klassisesti marttyyrit on murhattu eikä itsemurhattu. Teemaksi nouseekin tätä kautta juuri se, että onko itsemurha oleellisesti erilainen kuin murha. (Ja jos on, niin millä semanttisella merkityksellä. Ja jos ei, niin sama.)

Kuitenkin marttyyritarina on oleellinen osa kristillisyyttä. "Älä tapa" ja "älä tee itsemurhaa" ovat dogmeja joita yleensä totellaan. Mutta myytti ja tarinat ovat käytännössä usein vahvempia. Siksi kristitty teki itsemurhan joka on kielletty, koska hän tuki sillä vahvempaa tarinaa. Itsemurha ei ole synti jos se oikeutetaan marttyyriydellä. Se, että menee paikkaan joka käytännössä tappaa on rohkeutta olla alistumatta maallisten rajoitteiden tieltä.

Homojen puolella pyörivät raivofanaatikot eivät ilmeisesti ole riittävän väkivaltaisia miellyttääkseen kristittyjä ; Monesti nimittäin näyttää siltä että kristinusko elää yhä sillä, että kristinuskon eettisyys oikeutetaan yllättävänkin vahvasti marttyyreilla. (Uhri on aina oikeassa, silloinkin kun ei ole.) Lievimmillään se on sitä että kerrotaan rooman ajoista, että kristityt olivat uhreja joskus "hemmetin kauan kauan sitten" (ja sitten he keksivät palauttaa vääryydet eiroomalaisille, potut pottuina.) Pahimmillaan se on sitä että mässytellään ja hurskastellaan kristittyjen väkivaltaisilla kuolemilla ympäri maailman. Ja pakko on myöntää : Kristittyjä kuolee koska he menevät käännyttämään alueille joilla kristittyjä tapetaan vaikka tietävät että siellä on hengenvaara. Rohkeus tekee marttyyreista kristittyjen silmissä sankareita ja tämä kertoo jotenkin siitä että he ovat enemmän kuin varmoja, että he ovat oikeassa ja että heidän mielipiteensä on siksi järkevä, rationaalinen ja hyvin punnittu. (Siis vaikka se että tietää että jossain tapetaan ja sinne menee silti ei oikein sovi yhteen sen asioiden syvälle miettimisen kanssa. Kuollut ei kerro Jeesuksesta yhtään kenellekään.)

Usein vaikuttaa että vainoparanoijaa heiluttelevat kristityt ovat hieman pettyneitä siitä miten kauas he joutuvat menemään löytääkseen nykyajan kristittyjä marttyyreita. Fatwakateutta voi heiluttaa itsepuolustuksena häijyjä ateisteja vastaan, mutta nämä pirulaiset eivät vaan silvo kristittyjä veriseksi mössöksi tavalla joka tekisi internetissä vouhkaavasta kristitystä marttyyrisankarin. Monessa maassa heitä onkin. He todella kuolevat uskonsa puolesta. He ovat peräti seuranneet Stephanuksen tietä eivätkä sitä tietä jossa mennään ulos ja kivitetään itsensä hengiltä heittelemällä kiviä itsen päälle. Nähdäkseni tehty itsemurha ja siihen liitetty marttyyrius onkin oikeasti halvennus näille aidoille marttyyreille.

Itsemurha ei siis ole tässäkään yhteydessä murha. Mutta tämä ei tietysti täysin poista syyllisyydentunteita. Niiden synnyttäminen on tietysti näiden itsemurhantekijöiden päätavoite. Nähdäkseni tämä kuitenkin todistaa enemmän sitä että kristinuskolla ei ole väkivaltaisia vihollisia, mutta että kristinusko on silti vaaraksi kristityille itselleen. - Samaa itsetuhoisuutta on tietysti sekin että kristityt lähetyssaarnaajat "lähtevät rohkeasti" niille alueille joissa kristittyjä murhataan. Mutta huomattavasti lievennetyssä versiossa.

Erikoisia mielikuvia syntyy siitä että itsemurha oli spektaakkelinomainen. Se tehtiin suuressa kirkossa joka on esimerkiksi turistien suosiossa. Teolla oli satoja silminnäkijöitä ja se aikaansai paniikkia ja pelkoa monissa jotka luultavasti ajattelivat aseen äänen kuullessaan että heidän oma henkensä oli konkreettisesti vaarassa. Useinhan itsemurhan ajatellaan olevan enemmänkin yksinäinen, hiljaisuudessa ja piilossa tehty. Että omaiset löytävät myöhemmin sen yön pimeydessä hirttäytyneen. Ja että ennen itsemurhaa on jonkinlainen hiljainen hetki, jolloin tekoa valmistellaan ja kerätään mielentila. Mahdollisesti kirjoitetaan kirjekin. Marttyyrius vaatii kuitenkin tarinan ja spektaakkelin.

Itseäni julkinen rituaali-itsemurha vaivaa juuri tämän kontekstieron vuoksi. Mielikuvissani itsemurha on juuri se hiljainen eikä niin mainosteltu asia. Sen tavoite on kuolema eikä mikään avunhuto. Tekoitsemurhat ja pseudoitsemurhat ovat oma lukunsa, jopa silloin kun ne epäonnistuvat ja niiden seurauksena kuolee oikeasti. Lisäksi minua vaivaa se, että tässä ei tehty itsemurhaa siksi että omia arvoja ei voinut noudattaa. Tässä itsemurhan takana oli se, että haluttiin rajata muidenkin elämää. Sellainen itsemurha jossa vapaata tahtoa ja elämää rajoitetaan niin että tässä rajoitetussa maailmassa elämässä ei ole mitään mieltä on mielessäni ymmärrettävä. Sen sijaan se, että tehdään itsemurha sen vuoksi että oma uskonto asettaa itselle rajoitteita ja itse noudattaa näitä rajoitteita ja kukaan ei estä itseä noudattamasta näitä rajoitteita mutta laki ei pakota kaikkia muita tottelemaan näitä rajoitteita. Siinä ei oikein tunnu olevan mitään järkeä.

Kenenkään kuolemasta ei tietysti pidä olla iloinen. Sillä syyllisyysteema heijastunee luultavasti myös itsemurhan tehneen omaisiin. Myös ideologinen viitekehys saa aiheen parista myös kiusallista ja negatiivista julkisuutta ja sitä vähintään syytetään osavastuulliseksi. Syytetään että homojen oikeuksia rajoittavat ovat viharyhmä joka ei voi elää maailmassa jossa vihaamista rajoitetaan. Ja osittain näissä voi olla perääkin, ei siinä. Lisäksi kenekään kuolemsta ei pitäisi olla iloinen muutenkaan. Ei edes kammottavien ihmishirviöiden kuolemasta - ovathan ne omatkin hautajaiset joskus tulossa itse kullekin. (Eikä kuollutta voi osoittaa logiikaltaan vääristyneeksi ja sitten pilkata tätä idiootiksi, joten what is the fun on that?)

Kuitenkin itsemurha on aina yksilön ratkaisu ja onnittelenkin itsemurhan tehnyttä siitä että hän teki itsemurhan oikein. Itsemurha ei kenties ollut rationaalinen teko tai toimiva mediastrategia tai edes hyvää kristillisyyttä. Mutta ainakin anatomiset yksityiskohdat teossa olivat sen verran oikein että teko onnistui. Muut homojen avioliittoa vastustavat kristityt jotka haluavat seurata tätä viitoitettua tietä voivat tässä kohden ottaa oppia ja mallia. Sillä kaikesta huolimatta kannatan itsemurhaa yksilön omaa elämää koskevana valintana. Jopa silloin kun se ilmenee näin makaaberina, vaikeasti tajuttavana, kammottavana, mielipuolisena, julkisena ja viestiltään vääristyneellä tavalla.

Sillä itsemurha on kuitenkin semanttisesti myös murha siinä mielessä, että tässäkin kuollaan sen puolesta mitä itse pitää tärkeänä. Tälläistä ei voi kuin arvostaa, siis vaikka se asia jota pitää tärkeänä on jotain jota itsen on vaikea arvostaa. Vaikka pidän esimerkiksi murhattuja marttyyrikristittyjä uhkarohkeina ihmisinä joiden kuolemassa "tyhmyydellä oli vaikutusta asiaan" niin hekin kuolevat asiansa puolesta ja ovat tässä mielessä hitusen sankareita. Sama heijastuu rippusen myös tähän Notre Damen itsemurhaajaan. Hän oli vanha haahka joka oli kirjaimellisesti valmis tunnustamaan uskonsa aikana jolloin se ei ollut muodikasta, ja oli kirjaimellisesti valmis kuolemaan näiden monista kammottavien ja aikansa eläneiden mielipiteidensä ja arvostuksiensa vuoksi.
1: Asia on siitä relevantti että esimerkiksi eutanasiakysymyksessä asia on niin että jos tarvitsen eutanasiaa ja laki ei sitä salli, olen pakotettu hankkimaan itselleni laittoman aseen ja olen myös pakotettu tekemään itsemurhan sillä. Todennäköisesti tämän tapahtumapaikaksi määräytyy itsestäni riippumattomista tekijöistä johtuen sairaala, koska sinne vakavasti sairaat laitostetaan. Moni voi pitää tälläistä karseana, mutta minua ajatus miellyttää jotenkin. Etenkin jos Päivi Räsäsen kaltainen lääkäri olisi työvuorossa. Se toisi jotain todella perverssejä kicksejä asiaan. Notre Damen sinänsä sairaaseen itsemurhaspektaakkeliin rinnastettavia piirteitä tässä tietysti on. Mikä toimii itselleni kelpo keinona kyseenalaistaa omia varsin kieroutuneita mutta syvälle juurtuneita mielenjuonteitani tässä asiassa. En voi kiistää että Notre Damen kallonsoittaja ei olisi herättänyt mielessäni tunteita joita voisi kuvata kliseeksi muodostuneella sanaparilla "kognitiivinen dissonanssi".

Tietyssä määrin tilanne onkin se, että jos oikein moni "vastustamme sukupuolineutraalia avioliittoa" -ryhmästä tekisi saman, niin tilanne olisi se että strategia ei voisi tavallaan kuin toimia. Sillä jos ihmisten mieli taipuisi homoliittoja vastaan määrältään riittävän itsemurha -aallon vuoksi, ei homojen avioonpääsy murehduttaisi heitä. Ja jos eivät, niin siltikin kävisi se että kuolleet eivät olisi pettyneitä homojen avioliitoista. Works in both ways. Homoavioliittojen vastustajilta voikin kysyä että soivatko Notre Damen kuolinkellot heille. Ja jos eivät, niin ehkä se homppeleiden avioliitto ei sittenkään ole heille mikään syvä elämän ja kuoleman asia. Ehkä se ei olekaan niin kamalaa - ehkä se on vain raivostuttavaa ja harhaoppista! Ehkä sen kanssa voikin elää!

Arkajalka

Facebookin puolella ihmeteltiin kuvamanipulaatioksi sittemmin paljastunutta kobran kuvaa. Päiviö Latvus kuvasi tätä seuraavalla tavalla "Aha... muokattu kuva!!! ja porukka silti noin kaukana!!! Arkajalkoja... Meidän portin pielessä meinasi kerran astua Kraitin päälle iltahämärissä." Latvus oli toki leikkimielisesti liikenteessä mutta asia on siitä olennainen että itseni oli vaikeaa yhdistää tuontapaiseen varovaisuuteen arkajalkuuden tai pelkuruuden käsitteistöä. Tämä taas johtaa miettimään hieman vakavammin rohkeuden ja uhkarohkeuden käsitteistöjä.

Omassa perheessä ei ole tietysti kohdattu kyitä myrkyllisempiä vipeltäjiä. Niiden kohdalla isäukko saattaa valokuvailla käärmeitä senttien päästä. Toiset sitten pysyvät mielellään kauempana. Itselläni ei tuota vaikeuksia suorittaa vaikka ruumiinavausta kuolleelle käärmeelle, mutta elävien käsittelystä en oikein pidä. Muut ovat sitä varten että törkkivät käärmettä kameralla. ~ Käärmeiden kohdalla kysymys on jo aktioista jotka painottuvat uhkarohkeuden puolelle. Siksi niiden kohdalla tekoon ryhtyminen voi vaatia riskiin heittäytymistä ja pelon voittamista ja olla tätä kautta rohkeuden määritelmän piirissä. Mutta varovaisuus näissä kysymyksissä on enemmän tervettä arkijärkeä kuin pelkuruutta. Näin teko ilmentää rohkeutta mutta sen tekemättä jättäminen ei ilmennä pelkuruutta. (Vastaava sopii tietysti monenlaisia ilmiöitä benji -hypyistä Duudsonien temppuiluun.)

Ja koska jo kyiden kohdalla uhkarohkeusteema on tämänlainen, on kobrien varominen luonnollisesti vielä vähemmän pelkuruuskysymys. Vaarat ovat kovemmat joten turha uhraus ja uhkarohkeus ovat vieläkin oleellisemmin osuva käsite.

Uskaltaisinkin tätä kautta rakentaa rohkeuden ja uhkarohkeuden välille olennaisen eron ; Aidossa rohkeudessa teolla on jonkinlainen ulkoinen oikeutus joka tekee tekemättä jättämisestä joko (a) tekee maailmasta pahemman paikan tai (b) saa ihmisen rajoittamaan vapauttaan vapaaehtoisesti uhan edessä vaikka haluaisi tehdä päinvastaista. Näin rohkeutta ilmentävien tekojen tekemättä jättäminen on pelkuruutta kun taas uhkarohkeutta ilmentävien tekojen tekemättä jättäminen ei ole pelkuruutta.

Kristillisen teologian kautta voisi asiaa ajatella vaikka siten että sen parissa itsemurha on rikos mutta marttyyriyttä on arvostettu. Molemmissa teoissa tehdään vilpittömällä mielellä teko jossa tiedetään siihen liittyvät omaa henkeä ja terveyttä uhkaavat riskit ja sitten tehdään juuri näin. Kun ottaa tietoisen vakavan riskin ja kuolee, on selvää että lausunto on "olisi pitänyt tietää". (Siksi onkin vaikeaa vetää rajanvetoa "tyhmimpien Darwin awardsien tekijöiden" ja "itsemurhaajien" välille. Usein erottavana jaotteluna käytetään tekijän intentiota jolla on tosin sellainen hankala puoli että se ei ole aina ulkopuolisen selivitettävissä.) Itsemurha on rikos koska se osoittaa halveksuntaa Jumalalta saamaa elämää kohtaan. Siksi terveyden ja elämän uhraaminen uhkarohkeassa pelleilyssä voidaankin nähdä "kristillisesti" elämänhalveksuntana.

Toki kristillisen liikehdinnän parissa on tämän antiteesiäkin liikkunut. Esimerkiksi "USA:n hillbillyjen" parissa on ollut myrkyllisten käärmeiden käsittelyä uskonnollisena rituaalina. (Snake handling) Tässä henkenä on se, että juuri luottamus Jumalaan mahdollistaa riskialttiin toiminnan. Tällöin kysymys ei olekaan riskienhallinnasta ja elämänhalveksinnasta vaan luottamuksesta Jumalalliseen väliintuloon. Riski tiedetään konkreettiseksi mutta ajatellaan että Jumala suojelee tämänlaisten riskien toteutumiselta.

Tämä muistuttaa toki siitä että uhkarohkeus ja rohkeus ovat aina osittain maailmankuvallisia konsepteja ; Esimerkiksi Duudsonit voivat tehdä temppujaan koska pitävät tuottamaansa sirkushuvia ja sirkushuvien tuottamaa ihmisiloa (ja addrenaliinipurkauksiaan) sen arvoisena. Uhkarohkeuden taakse on usein nähtävissä jotain motiiveja, ja uhkarohkeusleima on aina jossain määrin tämän motiivin arvonalennusta jossa vihjataan että panoksena on olennaisesti enemmän kuin mitä sillä saavutetaan. Tämä jakaakin mielipiteitä etenkin sotakysymyksissä.

Uhkarohkeasta Uhkaonnelliseen.

"Constantine" -elokuvassa on kohtaus, jossa Constantine on oppipoikansa kanssa matkalla lahtaamaan demoneja. Oppipojalle kerta oli ensimmäinen, ja hän keräsi rohkeutta puhumalla ääneen siitä, minkälaisia varautumisia heillä oli tapauksen varalle. Hän sanoi asiat ääneen lähinnä itselleen, sillä Constantine itse selitti kyynisesti miten kaikki ei aina mene kuten kirjoissa. Ja hän ei silti jättänyt hommaa kesken.

Mielestäni tässä on tiivistetty tai ainakin siitä on tulkittavissa jotain hyvin olennaista rohkeudesta. Ilmiö löytyy toki esimerkiksi ZEN -alan kirjallisuudesta : Kun soturiksi aletaan harjoittelemaan ollaan rohkeita koska ollaan naiveja. Tämä on helppoa rohkeutta. Pian oppilas muuttuu pelokkaaksi koska hän tietää mitä hänelle voi käydä. Tässä kohden viisaus suojelee hänen elämäänsä, mutta tekee hänestä pelkurin. Todellinen soturi on sen sijaan ylittänyt tämän vaiheen. Se ei ole helppoa.

Helppous ja vaikeus ovat tässä ansa: Moni, joka tuntee vain aloittelijan mallin rohkeutta, ajattelee että kielteisten asioiden mainitseminen olisi aina ja kaikkialla nimen omaan rohkeuden puutetta. Se, että on vaikeaa olla rohkea kun tietää mitä kaikkea vihollissotilas voi tehdä ikään kuin muuttuu siksi että olennaiset tiedot tulisi ignoroida jotta voisi olla rohkea. Tämä on kuitenkin enemmän typeryyden rakastamista.

Vastaava on tietysti onnellisuuden kanssa. Moni ajattelee rohkeuden tapaan että onnellisuuden on oltava helppoa. Tämän vuoksi sitä pukee vääristävät lasit silmilleen, kieltää todellisuutta, unohtaa ikävät asiat. Todellisuus takaana pysyy kuitenkin samana. Kuten sokea ei poista valoa maailmasta, ei naivikaan muuta maailmaa paremmaksi paikaksi.

Rohkeudesta en tiedä paljon. Mutta jos minulta kysytään mitä on onnellisuus. Niin se on juuri sitä että menee. Vaikka tietää. Tai oikeastaan: Kun tietää. Ja tämä olkoot vastaukseni niille, joiden mielestä kirjoittelen masentavista aiheista, jotka ajavat ihmiset pessimismiin, pettymykseen, epäonnistumisiin, kyynisyyteen, epäileväisyyteen. ; Jos näin käy, syynä ei ole minun kyynisen optimismin kyllästämää, karmean elämän realiteetteja esiin nostavaa elämäniloa pursuavat, tekstit. Syy on tulkinnassa, lukijan päässä. Luultavasti he eivät ovat "noviisi -onnellisia". Tutustuminen voi olla heille "hyvää harjoittelua". (Ja jos ei ole, niin ihmisten sekoamisen mahdollisuus on maailmassa aina läsnä. Deal it, Live with it, Don't ignore it!)

Jotain esimakua tästä kyynisestä optimismista löytää. Tällä hetkellä se on jopa näkyvästi parrasvaloissa. Malliesimerkki ei ole mikään kylmän julma ihminen, vaan Tommy Tabermann ; Hänhän tiesi kuolemastaan hyvin ennalta. Käyttäytyi silti rauhallisesti ja oli valmis puhumaan asiasta ; Ei kieltänyt asian olemassaoloa, ei selittänyt sitä pois tai lakaissut asiaa maton alle. Mutta ei itkuparkurääkynyt. Tämänlainen toiminta on hyvin vaikeaa. Siksi onnellisuus ja rohkeus ovatkin hyveitä. Jos ne olisivat helppoja, me kaikki ilmentäisimme sitä, eikä ihmiskunta arvostaisi sitä yhtä paljon. (Etiikalla ei ole arvostusasian kanssa sen enempää tekemistä: Asia voisi olla ihan yhtä hyveellinen.) Tommy Tabermanniin yhdistetään kansan syvissä riveissä lempeys ja pehmeys.

Kyyninen optimismi onkin oikein ymmärrettynä aivan helvetin kaunis asia.