Olen lyönyt symbolisesti vetoa ihmisten kanssa siitä kumpi tapahtuu ensin tai todennäköisemmin ; Se, että Arman Alizad vai joku (1kpl) Duudsoneista kuolee (vain työperäiset lasketaan, ei sitä että kuolee auton alle matkalla maitokauppaan).
Olen nähnyt juuri tässä muodossa esitettynä ihmisille haasteelliseksi. He tiedostavat että molempiin liittyy riskejä. Toisaalta he tietävät että Duudsonien riskit ovat jotenkin hallitumpia ja spektaakkelit eivät ole niin turvattomia kuin ne näyttävät. Alizadilla kontrolli on sen sijaan mahdotonta. Toisaalta Duudsoneita on monta.
Tämä veto nostaa esiin tiettyjä asioita riskistä. Duudsonien kohdalla on usein nostettu esiin ajatus siitä että he eivät ikään kuin ansaitsisi lääkärinhoitoa. Ainakaan moraalin vahvimmassa mielessä. Tässä asenteena on se, että vahinkojen voidaan nähdä olevan tahallisia. Kun tekee sellaisia temppuja niin tietää tai pitäisi tietää miten voi käydä. Käytännössä kukaan ei sano samaa Alizadin kohdalla, vaikka hänkin riskeeraa. Itse asiassa Alizad riskeeraa pahemmin ja hallitsemattomammin.
Tästä syntyy hyvin kiinnostava jännite.
Kysymys on oleellinen lähinnä Suomen kaltaisissa maissa joissa on mahdollista saada ilmaista lääkärinhoitoa ja tukea rahallisesti sairauden parantamiseen. Jos eletään kulttuurissa jossa jokainen maksaa omat lääkärinsä, ei oikeastaan ole mitään dilemmaa. (Tai on, mutta se koskee köyhyyttä ja reiluutta. Ei sitä dilemmaa josta tässä blogaan.)
Heti kun on lääketieteellinen budjetti, se on rajallinen. Kaikki sairaalassa kävijät ovat pelaamassa nollasummapeliä. Sitä ei esitetä näin eikä sitä koeta näin. Mutta budjettitasolla - ja ohjaamassa kaikkia päätäntöjä - se on silti vahvasti mukana. Kyseessä on jossain määrin suuri voima josta ei puhuta. Ja kuten Hämähäkkimies on opettanut ; Suuri voima tuo mukanaan karseat trikoot.
Elinluovutusten kohdalla asia on kenties vahviten läsnä. Siinä elimiä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi, joten lääketieteellisten kudostyyppikysymysten lisäksi on priorisoitava muutenkin. Tämä tarkoittaa käytännössä nollasummapeliä jossa päätetään siitä kuka elää ja kuka kuolee. Tämä sama rajallisen resurssin ongelma kattaa kuitenkin periaatteessa kaiken. Jokainen julkisessa terveydenhuollossa nuhaansa antibioottikuuria jonottava ottaa siihen osaa, halusi tai tajusipa sitä tai ei.
Ilman rajallisia resursseja ei olisi mitään eettistä ongelmaa. Minustakin tuntuu reilulta että Duudsoneita paikataan lääkärissä, eikä heillä olisi jotain moraalista velvollisuutta mennä yksityiseen sairaanhoitoon siksi että heidän työnsä on riskaabelia. (Toisaalta kaivosmiesten riskaabeli työ on usein käytetty argumentti sen puolesta että heitä nimenomaan pitäisi hoitaa työnantajan tai yhteiskunnan piikkkiin. Kysymys tässä tiivistynee siihen mitä itse kukin pitää humpuukityönä ja mitä ei.)
Mutta heti kun nollasummapelikysymys nousee esille, syntyy hyvin omituisia tilanteita. Esimerkiksi Jeff McMahan on esittänyt että nollasummapeli tarkoittaa sitä että riskinottaja tavallaan vaarantaa muiden terveyttä. Sillä nollasummapelissä käy helposti niin että joku jää hoitamatta, hänen kohdallaan riskit toteutuvat. Hänen argumenttinsa on noin muotoiltuna hyvin epäuskottava. Mutta hän on perustellut sitä hyvinkin ovelasti ja tavalla joka tekee siitä hyvinkin paljon vakuuttavamman.
Hän ottaa perustaksi kompensaation ajatuksen. Jos me vahingoitamme toisen omaisuutta tai terveyttä, on usein ajateltu että meillä olisi velvollisuus korvata tämä vahinko. Etenkin (tai kenties vain) jos tekomme on tahallinen tai johtuu törkeästä asioiden miettimättä jättämisestä. Eli jos me tiedämme tai meidän pitäisi tietää tekojemme vahingollisuus, ja vahingoitamme, niin olemme korvausvelvollisia. Lakikin ajaa näissä tilanteissa usein sakkoja. Ja yleisesti koetut reiluusajatukset johtavat vaatimuksiin korjausmaksujen tai lääkärilaskujen maksamista.
Jos kompensaatioajatus otetaan mukaan nollasummapeliin on vastakkain vaikka se, että jaossa on vain yksi sydän ja kaksi ihmistä tarvitsee sitä. Toinen on syönyt rasvaista ruokaa ja hän on näin itse turmellut sydämensä. (Tai jokin muu syy jolla sydämen voi tuhota itse, jos et pidä tuosta teoriasta.) Ja toisella on synnynnäinen sydänvika jonka vuoksi hän tarvitsee siirteen. Tässä on selvästi kisatilanne, sydäntä ei voi vain laittaa puoliksi ja toivoa parasta. Tässä tilanteessa rasvaista ruokaa syönyt on itse asiassa asettanut sen toisen ihmisen vaaraan. Rasvaista ruokaa syöneellä on ollut vaihtoehtoja, toisella ei. Näin ollen pitääkin verrata niitä tilanteita joissa vaihtoehdot otetaan huomioon. Jos rasvaista ruokaa syönyt ei olisi toiminut miten on toiminut, ei mitään kilpailua olisi. Kyse ei siis ole vain siitä että rasvaista ruokaa syönyt olisi riskeerannut itsensä. Hän on omilla valinnoillaan luonut tilanteen jossa synnynnäisestä sydänviasta kärsivän elämästä ja kuolemasta joudutaan arpomaan. Jonka vuoksi olisi syytä priorisoida synnynnäisen sydänvikainen.
Ajatus on yllättävän erikoinen, koska se johtaa oikeasti sellaisiin kysymyksiin kuin "montako nuhanhoitoa on elinsiirto". Budjetissa on rajallinen määräraha joten näin oikeasti jossain mielessä on. Tämä lisää varmasti länsimaisen hyvinvoivan ihmisen ahdistusta. Sitä joka on vakiotila jos nyt on vähääkään perillä siitä miten reilusti maailma toimii. (Minä olen päättänyt olla ajattelematta lenkkareitani, koska siitä tulee vähemmän paha mieli minulle itselleni.)
Toisaalta McMahanin teoria on myös siitä inhottava, että sen seuraaminen johtaisi joidenkin kansanterveydellisesti tärkeiden ja yleisien vaivojen hoitamisen hylkäämiseen. Sillä länsimaissa on paljon ns. elintasosairauksia. Nämä pitäisi ohjata viattomille ihmisille, jotka kuitenkin edustavat jotain hyvin marginaalista ihmisryhmää. Utilitaristisessa ihmisten henkiä laskevassa mallissa McMahanin ajatusta on hyvin vaikea ottaa vakavasti siinä mielessä että McMahanin periaatetta loppuun asti vieden yhden synnynnäisen, harvinaisen ja kalliisti hoidettavan sairaan parantamiseen pitäisi panostaa täysillä vaikka tämä johtaisi budjettiloveen jonka vuoksi tuhat ihmistä kuolisi elintasovaivoihinsa.
Sovelletaan.
Duudsoneiden ja Alizadin kohdalla on selvästi riskitoimintaa. Ja budjetti on rajallinen joten nollasummapelikin on totta. Kompensaatiota pidetään yleensä vahvana eettisenä prinsiippinä joten siitä tuskin luovutaan kovin helposti.
Ja tässä on mielestäni tärkein, mutta kenties vähiten esiin nostettu, ongelma McMahanin priorisointimenettelyssä. Nimittäin se, että moni kokee että Alizadin olisi jotenkin reilumpaa saada hoitoa kuin Duudsonien. Sillä riskien luonne on hyvin erilainen. Riski on muutakin kuin vaaralle altistumista.
* Duudsonit mesoavat ja tuottavat kulttuurisesti ja taiteellisesti matala-arvoista viihdettä viimeisten aikojen ihmisille. (Kyseessä on sama humpuukidilemma kuin kaivosmiesten kohdalla ja se on kieltämättä vähintään jossain määrin asenteellista.)
* Alizad sen sijaan on lähempänä journalistia joka asettuu heikompien ihmisten asemaan saadakseen tietoisuutta heidän ongelmilleen. Alizad ei itse asiassa ota mitä tahansa riskiä. Hän ottaa sellaisia kontrolloimattomia riskejä jotka ovat vaarallisia ja karseita. Mutta jotka ovat joillekin sellaista että siinä ei vain vierailla. Alizad tiedottaa niistä ihmisistä jotka elävät näin joka päivä.
 |
| Alizad oikeuttaa lääkärikulujaan. |
Itse kuitenkin ajattelen tämän lisäksi, että Duudsonit vielä jossain määrin ansaitsevat lääkärinhoitonsa. He tuottavat iloa, joten jossain määrin heidän mekastuksensa ei ole merkityksetöntä ja arvotonta. Ja ennen kaikkea, he kohdistavat riskit itseensä. Jos he sen sijaan tekisivät sellaista viihdettä jossa viattomat voisivat helpostikin vaarantua prosessissa, se toimisi jotenkin vahvempana argumenttina sen puolesta että he eivät ansaitsisi lääkärinhoitoa. He eivät kuitenkaan tee näin. Omat munansa he asettavat tulilinjalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti