Argumentoinnin kolme asenneilmapiiriä

Ihmiset ovat argumentoineet aina. Sen ideana on ollut se, että keskustelulla yritetään vaikuttaa muiden ihmisten toimintaan. Tätä kautta on syntynyt ajatuksia joiden mukaan politiikka on sodan jatkamista toisin keinoin. Tai kenties sota on politiikan jatkamista toisin keinoin. Taustalla on ajatus siitä että ihmisten on järkevää ottaa osaa tämänlaiseen keskusteluprosessiin. Tämä on se josta on varmasti helppoa olla samaa mieltä. Loppu onkin sitten erikoista.

Aloitetaan antiikin ajasta. Ateenassa kehiteltiin demokratia. Ei toki nykymielessä. Siellä hallitsevaan eliittiin kuuluvat mieskansalaiset päättivät keskenään asioista. Tähän liittyi paljon keskustelua. Ja politiikassa ja juridiikassa käytettiin paljon puhetaitoisia ihmisiä ; Tässä ytimessä sofisteilla oli paljon valtaa. He julistivat ja opettivat rahasta. He myivät puhetaitoaan ennen kaikkea käytännön kautta; He opettivat ja harjoittivat menetelmiä joilla ihmisiä sai puolelleen päätösprosessissa. Miten mielivaltainen, ailahteleva ja muutenkin satunnainen ja satunnaisen järkevä valamiehistö saatiin tekemään sellaisia päätöksiä joita itse halusi.

Sofisteja kuvasi relativismi siinä mielessä, että heistä asia vaihtui kontekstin ja maksajan ja yleisen ilmapiirin mukana. Ja tätä myytiin taitona (technē) joka liittyi hyvän kansalaisen perusolemukseen, ennen kaikkea hyveelliseen kuntoisuuteen (aretē). Abstraktin tai filosofisen tiedon mukaan tilanne oli ennen kaikkea käytännöllistä.

Sokrates taas kyseenalaisti kaikki nämä puolet. Hänen ideanaan oli muun muassa hylätä relativismi. Tämä on sinänsä kiinnostava ajatus sillä tämä ei usein tule Sokrateesta mieleen monille. Aristofaneen pilvet kuvasi Sokrateen yhtenä sofisteista. Toisaalta nykyään suurin osa muistaa Sokrateesta vain sen, että hän tiesi että ei tiennyt. Ja tätä kautta alleviivataan sokraattista asennetta joka kyseenalaistaa tietämisen. Platon korosti Sokrateen puolustuspuheessa sitä, että ihmiset pahastuivat kun Sokrates kyseenalaisti että heidän käytännönläheisyytensä olisi tietoa. Eikä korostanut että hän itse tietäisi. Kuitenkin samalla korostuu se, että Platonin mielestä Sokrateen toiminnan ydin oli tiedon kätilöinti (elenkhos) jossa kysymyksillä saavutetaan yhteys tietoon joka on kaikilla ihmisillä valmiina. Tämä korostaa sitä että ei-relativistinen ideamaailma oli kaiken kyseenalaistamisen tavoite.

Platon korostikin asennetta jossa filosofi eroaa sofisteista siten että sofistin tavoitteena on miellyttää yleisöä ja saada se puolelleen ja saamaan se muuttamaan mieltään kun taas filosofia kiinnostaa totuus. Taivuttelukeskeisen retoriikan sijaan pyrkimyksenä oli harjoittaa dialektiikkaa jonka avulla saavutetaan viisaus.

Kuitenkin Aristoteles korosti että todistaminen ja demonstraatio olivat jotain jota ei löytynyt Platonin dialektiikassa. Hänestä sokraattisen metodin ja muun kyselevän lähestymistavan takana oli kyseenalaistaminen eikä asioiden perustelu. Dialektiikalla tökittiin aukkoja perusteluihin sen sijaan että perusteltaisiin asioita. Hän näkikin että dialektiikka ei ollut korkeinta asioiden käsittelyn muotoa. Hän esitti että todistaminen perustui lähtökohtiin (arkhai) ja niiden kautta sitten selitettiin miten asiat olivat jotenkin.

Aristoteles näki että sofistinen, retorinen ja dialektinen esitys lähti siitä, että otettiin jotain oletuksia (endoksa) ja niistä sovellettiin eteenpäin. Hänelle retoriikka oli dialektiikan julkinen vastine. Jos reetori vetoaa yleisön mielipiteisiin, nojasi dialektiikka älyllisen eliitin lähtökohtiin. Reetori toisaalta yksinkertaisti vaikeita asioita, dialektikko ei. Aristoteleen mukaan reetori tekee enemmän puheita jolloin prosessi on yksisuuntainen ja pitkä. Kun taas dialektikko harjoitti dialogia joka oli vuoropuhelunomaisempaa. Vasta Aristoteleen kohdalla propositionaalinen tieto (epistēmē) eroaa teknisestä tietotaidosta (technē). Aristoteleen mukaan tietämisessä keskitytään kokonaisiin väitelauseisiin eikä yksittäisiin ideoihin.

Tätä kautta niidenkin takana oli alkeita tietämisestä. Toki Aristoteles korosti myös sitä että reetorit käyttivät myös huonoja keinoja. Aristoteles oli hyvin kiinnostunut erilaisesta väittelystä ja hän keskitti huomiota erilaisiin virhepäätelmiin. Hän korosti että reetorit käyttivät keinoja jotka eivät perustuneet varsinaiseen päättelyyn. Ihmisiin vedottiin ajoituksella, puheen rytmityksellä ja muilla vastaavilla.

Nämä kolme ajattelemisen tapaa ovat tietenkin sitten kulkeneet eri muodoissaan läpi koko länsimaisen sivistyksen. Eikä voida oikeasti sanoa että jokin ajattelun suutaus olisi pelkästään yhtä ja saanut vaikutteita vain siitä. Mutta kuitenkin tämän kolmikon kautta voidaan tehdä jaottelu joka on näppärä. Se paljastaa maailmasta asioita.

Karkeasti ottaen kun katsotaan nykymaailmaa voidaan sanoa, että;
1: Sofistejen retorisiin taitoihin vetoavat menestyvät erityisesti populistisessa politiikassa. Tätä suuntausta korostaa anti-intellektuellismi jossa korostetaan että kansa tietää eikä sen siksi tarvitse päntätä ja miettiä asioita tarkemmin norsunluutornissa. Tieto on käytännöllistä. Ja tämän tiedon kyseenalaistaminen on loukkaavaa. Kaikilla on kuitenkin samalla jotenkin myös oikeus mielipiteeseensä ja ennen kaikkea sen ääneen ilmaisemiseen. Vaikka samalla ollaankin kovasti viittaamassa siihen että tieto on konkreettista eikä ”vain mielipide”. Tunteen tuoma varmuus ja tilannekohtainen ihmisiin vetoaminen jossa ei rakenneta koherenttia kokonaisuutta on hyvin yleinen. Tässä mielessä sofistit ovat hylänneet relativismin sanojen tasolla mutta eivät konkretian tasolla. Tässä toki luotetaan myös tieteeseen. Mutta hyvä tiede tunnistetaan usein enemmän omien mielipiteiden rapsuttelun ja lausujan poliittisen värin kuin tutkimusmetodiikan kautta. Nämä ihmiset käsittelevät omasta mielestään kyseenalaistamattomia tosiasioita, eivät väitelauseita tai argumentteja. Argumentoinnissa osuvasti muotoiltu väitelause onkin usein argumentinkorvikkeena.
2: Sokrateen dialogiakeskeinen menettely taas kuvaa postmodernia filosofiaa joka perustuu kaiken varman tiedon kyseenalaistamiseen ja siihen aukkojen tökkimiseen. Se on saivartelevaa ja irtautunut Sokrateen – tai Sokrateen suuhun laitetuista Platonin ideoista. Tässä voidaan korostaa elitistisiä sävyjä jossa luotetaan asiantuntijoihin. Oikea sitaatti oikealta tyypiltä lisää ei-lopullisesti-varman-tiedon älyllisyyttä. Toisaalta dialektiikkaa löytyy akatemian ulkopuolelta hyvinkin erikoisista paikoista. Dialektista asennetta löytyy postmodernien humanistien ulkopuolelta. Esimerkiksi Intelligent Designin ja ilmastonmuutosdenialistien argumentit ovat äärimmäisen dialektisia. Jos muu postmoderni mannermaisuus koetaan elitistisenä ja vieraantuneena, nämä ovat usein mukana popuolistien työkalupakissa luomassa fiksuuden leimaa.
3: Skientistit ja analyyttisen filosofian kannattajat, empiristit ja muut vastaavat taas ovat Aristoteleen periaatteen seuraajia. He ovat teknisesti vaikeita eivätkä usein viehätä populisteja. Elitistisyys ja tylsyys tekee näkemyksestä hyvin epäsuositun. Tätä kautta objektiiviset luonnontieteetkin voidaan kokea ”epäkäytännöllisinä” ja ”maailmankuvallisina. Etenkin jos moittijalla on dialektisia asenteita käytössään. Tätä kautta heillä on hyvin pieniä sisäänpäinlämmenneitä piirejä. Jostain syystä näistä piireistä hyväksytään yleensä myös jokunen auktoriteetiksi. Jopa kaikkiin asioihin kommentoivaksi auktoriteetiksi, olivatpa aiheet sitten oman alan tiedettä, jotain muuta tiedettä, etiikkaa tai soveltavaa estetiikkaa. Tosin tämä onnistuu vain jos hän ottaa käyttöön myös retoriikan ja dialektiikan menetelmiä.

---

Lähteet:
Aristofanes, ”Νεφέλαι” [suom. ”Pilvet”]
Platon, ”Ἀπολογία Σωκράτους” [suom. ”Sokrateen puolustuspuhe”]
Platon, ”Σοφιστὴς” [Sofisti]
Platon, ”Θεαίτητος” [Theaitetos]
Aristoteles, "Ἀναλυτικὰ πρότερα" [Suom. ”Ensimmäinen analytiikka”]
Aristoteles, "Ἀναλυτικὰ ὕστερα" [suom. ”Toinen analytiikka”]

Sokraattinen viisaus ei ole sitä mitä sinulle on todennäköisesti kerrottu

Platonin "Sokrateen puolustuspuhe" on kenties tärkein yksittäinen lähde Sokrateen viisauskäsitykseen. Sitä kautta on tiedostettu esimerkiksi se, että Sokrates oli viisas koska tiesi että ei tiedä. Tästä on syntynyt jopa jonkinlainen nöyryysteoria siitä että viisaus eroaa tiedosta sitä kautta että viisas tietää että ei tiedä mitään. Joka esiintyy jopa siinä muodossa että viisas on se joka tietää että kaikki tieto on mahdotonta.
1: Tämä ajatus on sittemmin johtanut esimerkiksi tiukkaa agnostismia koskeviin paradokseihin. Siihen että jos sanotaan että Jumalasta ei voi saada varmaa tietoa niin tämä on itsessään varmaa tietoa jonka aiheena on Jumala. (Paradoksi ei koske omaa agnostismiani koska en kiistä että Jumalasta ei mitenkään voisi tietää. Sen sijaan kantani on että ei ainakaan toistaiseksi ole tiedossa mitään jonka avulla Jumalasta tai hänen olemassaolostaan olisi saatavilla jotain tietoa.) Koska tietoa tässä yhteydessä aika usein esitetään mahdottomana Sokrateen näkemys olisi siis sisäisesti ristiriitainen. Agnostismin paradoksi tulisi vastaan. Tämä voi tarkoittaa sitä että Sokrates olisi väärässä tai tehnyt vakavan virheen päättelyissään. Mutta tässä tapauksessa se ei tosin sano tätä. Sillä oikeasti Sokrates ei sanonut mitään tämänlaatuista.

Nämä tulkinnat Sokrateen nöyryydestä ovat kuitenkin varsin anakronistisia. Ja muutenkin sellaisia että niitä on vaikea ottaa kovin vakavasti. Siitä huolimatta niitä esitetään aika usein. Syynä on varmasti se, että nykyään aika monesti jaotellaan oppineisuus ja viisaus toisistaan erilleen.
1: Jaottelu on toki melko oleellinen ja järkevä. Itse esimerkiksi pidän siitä että Michel de Montaigne korosti että monet oppineet eivät ole viisaita. Hänestä oppineisuus koski esimerkiksi vieraita kieliä, latinaa, matematiikkaa, logiikkaa ja muita vastaavia taitoja. Viisaus taas oli taitoa elää onnellisesti ja hyveellisesti. (Joista onnellisuus on helppo tunnistaa kun se on saavutettu ja hyveellisyys taas jotain niin epämääräistä että moni uskoo aivan päinvastaisin syin saavuttaneensa sen.) Hän ei kuitenkaan ollut Sokrates.

Ihmisten olisi syytä tiedostaa että Sokrates oli ennen kaikkea hahmo joka taisteli sofisteja vastaan. Sofistit taas olivat relativisteja. Sokrateen kyselyyn perustuva sokraattinen metodi ei itse asiassa ollut hänelle lainkaan relativisoiva. Se toki voi muistuttaa sitä mitä anakronistisesti nykyään voidaan käyttää dekonstruktiossa ja siihen liittyvässä "relativisoinnissa". Mutta Sokraattinen metodi korostaa "tiedon kätilöintiä". Taustalla on teoria siitä että jokainen tosiasiassa jo tietää miten asiat ovat ja kyselemällä lähestytään ja kenties jopa saavutetaan Totuus. Tämä on antirelativistista.

Kun "Sokrateen puolustuspuhetta" katsotaan tarkemmin voidaan katsoa mitä Delfin oraakkelin luona vierailu tarkoitti. Oraakkeli kertoi että Sokrates oli viisain ihminen. Ja Sokrates otti kantaa siihen etä hän oli hämmentynyt vastauksesta koska moni viisaana tunnettu ihminen ei tullut mainituksi kun taas hän itse kiisti omaavansa moista tietoa, taitoa ja viisauta. Tämä Delfin oraakkelin tapaisen auktoriteetin kyseenalaistaminen voidaan nähdä osana Sokrateen yleistä tutkimusotetta. Hän yrittää päästä ongelman juureen. Muutoinkin Sokrates oli tunnettu siitä että hän kuulusteli poliitikkoja, runoilijoita ja taitavia käsityöläisiä. Ja haastattelut paljastavat että nämä tietäjät ja taitajat esittävät yliyksinkertaistettuja tai vääriä kanannottoja. Ja huomaavat tämän itsekin. Sokrates ei relativistisesti esitä että kaikki mielipiteet ovat samanarvoisia tai puolustettavia. Osa niistä on yksinkertaisesti väärin.

Sokrates ei ollut relativisti. Sen sijaan hän ei välittänyt auktoriteettiasemasta. Tiedon kätillöntinäkemyksensä kautta hän piti jokaista ihmistä järkevyyteen kykenevänä. Siksi hän saattoi kyselymetodillaan saada orjan ymmärtämään trigonometriaa. Sokrateen mukaan auktoriteettiasema ei taannut että ihminen olisi oikeassa. Se, että auktoriteetit ovat väärässä ei tarkoita että kukaan ei voisi olla oikeassa.

Sokrateen mukaan jos auktoriteetti olisi oikeassa, hän olisi oikeassa auktoriteetistaan huolimatta. Totuuteen täytyy olla peruste. Sokrates onkin siitä mielenkiintoinen hahmo että hänen filosofiassaan on epistemologian ja ontologian välisen eron siemen. Sokrates kun puhuu perustelujen tärkeydestä. Sokrateelle ihminen jolla ei ole argumentteja asiansa puolesta on oikeassa korkeintaan hyvällä tuurilla. Toisin sanoen Sokrateen esityksissä on jaoteltu erikseen tosi mielipide ja tieto. Tieto on ymmärrystä siitä miksi jokin vaihtoehto on tosi tai jokin toinen väärin. Sokrateen maailmassa intuitioon ja auktoriteettiasemaan ja kuuluisuuteen ja arkijärkeen perustuvat asiat ovat heikoilla kantimilla.

Sokrates vertaakin toden mielipiteen ja totuuden eroa kahteen Daidaloksen patsaaseen. Hänen mukaansa jos näkemys perustuu järkeen ja tietoon mahdollisista vasta-argumenteista, patsas on tuettu. Voidaan olla varmoja siitä että patsas kestää myös myrskyssä. Mutta jos patsas on vain asetettu näytteille ilman tukemista, voi näkemys kaatua seuraavaan vastaväitteeseen tai myrskyyn.

Tämänlaatuisen tiedon asettaminen oli sitä viisautta jonka esiinkaivamiseksi tarvittiin tenttaavia kysymyksiä. Sokraattinen metodi on rakenteeltaan sellainen että hän ensin kysyy että mitä jokin asia tarkoittaa. Tästä saadaan teoria. Sokrates etsii vastaesimerkin annettuun teoriaan joka demonstroi että tämä teoria oli ainakin osittain virheellinen. (Esimerkiksi jos rohkeus tarkoittaa sitä että ei peräänny taistelussa, niin rohkeutta ei voisi olla taistelukentän ulkopuolella. Tai taktinen peräytyminen ja rohkeus olisivat toisensa poissulkevia. Johon teorian antaja ei tietenkään itsekään usko.) Jotenkin tästä on sitten rakennettu relativistinen "tiedon kiistäminen on viisautta" -näkemys. Joka kertonee siitä että Sokrateen auktoriteetti on monille niin tärkeä että he ajattelevat että Sokrateen täytyy hivellä modernin ihmisen omia käsityksiä siitä mitä hän on kuullut tiedosta ja viisaudesta.

Filosofian syntymisestä

Svante Nordinin "Filosofian historia" on pääasiassa filosofian historian oppikirja. Mutta koska Nordin on aatehistorian professori, jonka painopiste on filosofian ja humanististen alojen historiassa hän taustoittaa teostaan hieman totutusta poikkeavasta näkökulmasta. Hän ei pelkästään kuvaa ajattelijoita vaan silloin tällöin seasta pilkistää myös yhteiskunnallisia teorioita.

Otan tässä blogauksessa keskiöön erään periaatteessa sivulauseessa otetun huomautuksen. Ja tämä asettaa sofistit erikoisen tärkeään asemaan. Nordin huomauttaa siitä, että filosofia keskittyi uudenlaisessa kulttuuriympäristössä. Maanviljelyyn ja siihen liittyvään omistukseen keskittynyt menetelmä muuttui kaupankäymiskeskeisemmäksi. Tämä tarkoitti esimerkiksi laivaston mukaantulemista. Ja tässä kontekstissa eri maiden tavat törmäävät. Samassa ympäristössä entinen status ei ollutkaan ilmiselvää vaan oli hankittava puhetaitoa. Näin ollen tarjolla oli kulttuuri jossa ei vain voinut elää ilman maailmankuvallisia skismoja. Monikulttuurisuus pakotti epäilemään. Ja tämä epäily on ollut filosofialle hyvin oleellista.

Nordin ei perustele tai puolusta teoriaa. Se jää vain sivuhuomautukseksi. Se on kuitenkin kysymyksenä kiinnostava ja käytän aikaa tämän asian puolustamiseen ja kumoamiseen. Tavoilla jotka eivät ole Nordinin kirjasta.

Sofistit olivatkin nykyajan mittapuilla(kin) relativisteja. He myivät pragmaattista taitoa hallita. Kysymys oli tavallaan voittamisesta.

Toki tähän on helppo vastaveto. Sokrates asetettaan usein sofisteja vastaan. Hän ei ollut relativisti. Hän kiisti tietävänsä mutta hän ei kieltänyt tiedon olemassaoloa ja hän selvästi tavoitteli jotain joka oli mielipiteistä riippumatonta.

Ja etenkin Platonin asenne oli kaikkea muuta kuin "pluralistinen". Platon olikin ylhäissuvusta. Ja hänen Sokrateen puolustuksessaan on paljon sellaisia kulmia joista paistaa läpi se, että hän epäilee esimerkiksi demokratiaa vahvasti ; Äänestettiinhän Sokrateskin hengiltä.

Ja Platonin filosofiansakin oli sellainen että siinä luotettiin melko vahvasti ihmisten aisteihin ja järkeen. Platonin kuvaama Ateena tarvitsi Sokrates -hahmoa koska se oli jalosukuinen hevonen joka oli käynyt laiskaksi ja tarvitsi siksi paarmaansa. Se mietti hyötyä ja rahallista saavuttamista enemmän kuin hyveellisyyttä (arete).

Platonin metafysiikkakin on vain mieleenpalauttamista (anamnesis). Platon yrittää esimerkiksi todistaa tätä sillä että oppimaton orja saa päätellä minkä verran suurempi on neliö jonka pinta-ala on kaksi kertaa yhtä suuri kuin jokin tietty neliö. Sokrates lähestyy asiaa muutamalla terävällä kysymyksellä ja oppimaton tajuaa että jos uuden neliön sivu on vanhan neliön lävistäjän pituus, on syntyvän neliön pinta-ala kaksi kertaa yhtä suuri. Platon näkee tämän prosessin kätilöimisenä. Orjakin on ollut ennen syntymäänsä yhteydessä Totuuteen ja se mitä kysely tekee on palauttaa muistiin jotain joka siellä on jo valmiiksi. Tässä ei siis opita uusia tosia asioita. Asiat on vain unohdettu. Tämä vaati melko kovaa luottamusta ihmisen järkeen. Ja tätä voidaan pitää kritiikkinä.

Mutta

Jos katsotaan Platonin oppia, sieltä löytyy epäilystematiikkaa. Jokainen nykyajankin relativisti tietää luolavertauksen. Että seinällä näkemämme varjot voivat ollakin vain harhaa.

Ja toisaalta kun mietitään mitä Sokrates tekee dialektiikassaan, filosofisen kysymysohjautuneen keskustelunsa, varrella voidaan huomata jotain hyvin kiinnostavaa.

Kun katsotaan Platonin kirjoittamia dialogeja, niistä kumpuaa hyvin tuttu perusrakenne. Sokrates kysyy mitä jokin asia tai käsite tarkoittaa. Henkilö vastaa jollain joka hänelle tulee ensin mieleen. Sokrates kyseenalaistaa tämän, yleensä jollain vastaesimerkillä joka rikkoo tätä annettua määritelmää tai sitä puolustavaa periaatetta vastaan. Ja prosessissa opitaan että asiaa pitää korjata.

Kun filosofiassa esitetään rakenne jossa on malli X ja sitten tälle mallille annetaan vastaesimerkki ja tämä malli hylätään, puhutaan päättelystä modus tollens. ; Jos P implikoi Q:ta ja Q ei pidä paikkaansa niin sitten P on epätosi. Tämä päättely on hyvin oleellinen kun puhutaan Popperin fallibilismista. Vanha verifiointimenettely korvataan falsifiointimenettelyllä. Tätä prosessia pidetään oppimisena. Sillä sitä se onkin. Se kiertää induktion ongelmaa. Kun induktiota ei voi ikinä täysin varmistaa, voi yksikin sopiva vastaesimerkki sen periaatteessa kumota. Ja tämä oppimisprosessi on propositiologiikalla kuvattavissa olevaa deduktiivista päättelyä.

Ja Sokrates tekee näitä kumoamisia. Ne ovatkin teknisesti ottaen oppimisprosesseja. Toisin sanoen kun Sokrates ohjailee oppimatonta geometriamaallikkoa neliöiden saloihin, hän tosiasiassa kysymyksiensä kautta lataa tietoa systeemiin. Ei olekaan mitää a priori tietoa joka paljastuu puhtailla kysymyksillä. Vaan kysymykset ovat ladattuja. Niissä on informaatiota joka on se jonka avulla tehtävä voidaan ratkaista. Muistaminen viittaakin siihen että neliöistä voidaan oppia asioita a posteriori, tekemällä yrityksiä ja korjaamalla erehdyksiä. Tai korroboroimalla tietoa.

Tilanne tuokin mieleen Quinen. Hänen "Empirismin kaksi dogmia" kertoo siitä miten analyyttiset ja synteettiset lauseet eivät ole sellaisia kuin niitä helposti voisi pitää. Hän esitti tähän liittyen kysymyksen "Mistä tiedämme että "kaikki poikamiehet ovat naimattomia" on analyyttinen lause? Voimme toki väittää että poikamies ja naimaton mies ovat synonyymejä. Mutta mihin tämä väite nojaa? Voidaan vain vedota sanakirjaan, mutta tämä siirtää kysymyksen siitä miten tiedämme että sanakirjan tekijät ovat tienneet tämän a priori? Toisaalta jos lähdemme siitä että "naimaton mies" ja "poikamies" ovat toistensa synonyymejä koska tiedämme että lause "kaikki poikamiehet ovat naimattomia" on tosi. Jolloin tilanne päätyisi kehään. Asian väittäminen analyyttiseksi onkin ongelmissa. Väitteenvaraista.

Tämänlainen tilanne tulee tietenkin vastaan kun väitetään että jokin taso on vain sitä että se nyt on muistamista joka vertautuu Totuuteen jossain ideamaailmassa. Miten tiedetään että "poikamiehen" idea todella on analyyttistä tietoa? Tilanne voikin olla niin että olemmekin a posteriori oppineet jotain kun Sokrates on kysynyt muutaman todellisuutta koskeneen kysymyksen. Sellaisen jotka käsittelevät paitsi sisäistä logiikkaa niin myös käsitteiden ulkopuolista todellisuutta?

Tämä näkemys johtaakin hauskaan huomioon.

Platon kirjoitti dialogeja. Toisaalta taas monet Jumalan heille antamaan järkeen luottaneet teologit kirjoittivat omaa yhtä näkökulmaansa puolustavia monologeja aikana jolloin maailmankuvalla maailmaa jäsentävä filosofia oli elävää, mutta empiirinen tiede kaukana. Selvästi aistien virheettömyyteen luottaminen ei tuottanut empiiristä otetta.

Mistä osaltaan puhuu paljon myös se, että Descartes luotti jumala-aistiinsa ja järkeensä niin paljon että hän loi monia luonnontieteellisiä ilmiöitä kuvaavia teorioita nojatuolipohjalta. Koska hän luotti järkeensä. Ja miksikäs ei luottaisi kun ne oli todistanut Jumala joka oli kehämäisesti myös se jonka Descartes omalla taatulla järjellään koki Todelliseksi. (Descartes toki tunnetaan parhaiten paranoijatasoisesta epäilystä, mutta tämä oli hänen päätelmäketjussaan vain lähtökohta. Jotta hän voisi tästä saamastaan varmasta ytimestä ponnistaa luottamaan kaikkeen mahdolliseen.)

Mutta Platonin tapa lähestyä asiaa oli keskustelu, dialogi. (Voidaan jopa sanoa että hänelle dialogi oli oleellinen osa filosofian tekemisen metodiikkaa. Koska ilman tätä tiedon kätilöinnistä ei oikein voitaisi puhua.) Ja kun katsotaan sellaista jännittävää hahmoa kuin Galileo Galilei, niin hänkin kuvasi asioita esimerkiksi sellaisessa kirjassa kuin "Dialogue Concerning the Two Chief World Systems". Jossa aivan konkreettisesti keskusteltiin muun muassa sellaisen hahmon kanssa kuin Simplicio.

Kenties onkin niin että yhdessä kulttuurissa arkijärkeensä luottava voi elää asioita kyseenalaistamatta elämänsä läpi. Pitää monia uskonnollisia dogmejaan järkeenkäypinä jollain ilmiselvyystasolla. Sellaisella tasolla jossa keskustelu itse asiassa olisi täysin turhaa. Tämä ei helposti onnistu jos eletään monikulttuurisuudessa jossa vastassa on vähintään toinen samanlainen puupää joka pitää ilmiselvinä niitä omia aivan hoopoja näkemyksiään jotka ovat paljon typerämpiä arkijärjen mukaan kuin ne oman maailmankuvan tarjoamat vastaavat selitykset...

Sokraattinen meteli

Sokraattisessa metodissa on kyse viisauden kätilöimisestä. Sokrates kysyi mitä joku tarkoitti jollain asialla tai mitä tämä asia tarkoitti. Toinen vastasi. Ja Sokrates tarjosi tälle vastaesimerkkiä.

Esimerkiksi jos katsottiin sotilaallista rohkeutta voi vastauksena olla, että sotilaallinen rohkeus tarkoittaa sitä, että ei pakene. Sokrates voisi vastata tähän, että joskus sotilaiden täytyy paeta vaikka uudelleenjärjestäytymisen tai paremman aseman sijasta.

Tämä on hyvin erikoinen projekti. Sillä käsiteanalyysissä näitä vastaesimerkkejä koskee hyvin erikoinen piirre ; Voidaan sanoa että tuo alkuperäinen pakeneminen pätee yhä koska sanotaan nyt vaikka niin että "rohkea sotilas ei koskaan pakene, joskus hän tosin suorittaa taktisen perääntymisen". ; Syynä on se, että kun Sokrates ottaa esimerkin, siinä esiintyy esimerkiksi termi "pakeneminen". Ja tähänkin voidaan periaatteessa liittää Sokraattinen käsittely.

Tästä päästään oikeastaan siihen, että mikä on Sokraattisen menetelmän ydinteesi. Ei ole ihme että Platon käytti Sokratesta dialogeissaan. Tai oikeastaan että Sokrateen hahmo tunnetaan lähinnä Platonin kautta.

Kätilöinti vaatii sitä että määrittely on puutteellinen mutta itse käsite on itse asiassa tunnettu. Filosofiointi ei ole sitä että keksitään miten maailma on. Vaan sitä että kieli täsmentyy kohti käsitettä joka on jo alun perin selvä. ; Filosofian osuus muuttuukin tässä prosessissa omituiseksi. Filosofia ei oikeastaan onnistu löytämään tai tekemään totuuksia. Sen sijaan ennakko-oletuksesi ja niiden valossa luomasi filosofiat voivat osallistua puutteellisiksi kun vastaesimerkki kumoaa ne. Filosofiaa tarvitaan enemmän filosofiakritiikkiin kuin totuuden löytämiseen. ; Ei ihme, että Platonin ideamaailma oli ikuinen ja muuttumaton ja kaikki maanpäällinen vain tämän idean epäonnistunutta muotoutumista.

Ilman tätä tasoa Sokraattinen metodi johtaa sanasaivarteluun ja sofismiin. Jota vastaan Sokrates hahmona usein asetetaan, ikään kuin viholliseksi joka hakee viisautta eikä ovelaa retorista voittoa.

Sokrates pilviveikko

Historian ja filosofian kohtaamispisteessä on ns. Sokraattinen ongelma. Se käsittelee sitä miten etenkin Platonin kirjoitukset Sokrateesta kuvaavat hänen oikeaa luontoaan. Tämä on vaikeaa koska Platon on varmasti esittänyt Sokratesta ihanteellisessa tai ainakin positiivisessa valossa. Platon ei ole tässä kohden puolueeton eikä dokumentaarinen.

Tätä ongelmaa on tavattu lähestyä Sokratesta käsittelevien muiden lähteiden kautta. Ja niistä yksi on Aristofaneen "Νεφέλαι" (suom. "Pilvet"). Se on komedia joten sitä kautta Sokrateen henkilön lähestymistapa on vähän sama kuin jos lähestyisi Paavo Lipposta katsomalla muutaman jakson "Itse valtiaita". Eli vaikka kuva ei ole dokumentaarinen niin kyllä siitä jotain pientä saa kuitenkin irti.

Aristofanes kirjoitti näytelmän Ateenassa ja sitä esitettiin 420 -luvulla (ennen ajanlaskun alkua). Sokrates oli tuossa vaiheessa vähän vajaa viisikymppinen. Ja tässä näytelmässä hänet todella kuvataan "hieman vajaana". Aristofanes itse piti näytelmäänsä valtavan hyvänä. Mutta yleisö arvioi hänen teoksensa tavanomaista heikommaksi. Aristofanes oli tottunut voittamaan vuoden parhaan näytelmän (oscar -vastineen) mutta "Pilvet" luokiteltiin "vain" kolmanneksi parhaaksi. Aristofanes oli tästä niin pettynyt että hän korjaili näytelmäänsä ja lisäsi siihen yleisön huumorintajua haukkuvan kohtauksen. Koska näin toimii hyvä "häviäjä".

Näytelmän lähtokohta on se, että Strepsiadeksella on paljon velkaa. Hänen poikansa Pheidippides on uhkapelannut hevosilla. Avuksi tarvitaan Sokrates. Sillä vain hän voi opettaa kieroutunutta logiikkaa jonka avulla velkojat voitaisiin puhua ympäri. ; Näytelmässä esitetään kaksi logiikkaa. On reilu logiikka ja kiero logiikka. Ja jos oppilas ei voi oppia molempia, on kätevää oppia kiero logiikka koska jos kiero ja suora logiikka kohtaavat, kiero logiikka voittaa. Koulua pidetään pilvissä. Ja Sokrates opettaa että Zeusta ei ole olemassa ja että ukkoset johtuvat ilmanpyörteistä. Ilmanpyörteet ovat päihittäneet Zeuksen ja siksi hän ei enää ole olemassa. Näytelmä loppuu siihen että Pheidippides pieksee oman isänsä. Sillä onhan hänen isänsä kasvattanut häntä piiskalla ja nyt isä joutuu kohtaamaan omat argumenttinsa. Lisäksi Pheidippides antaa omalle äidilleen selkään. (Koska miksipäs ei.)

Sokrateen hahmo on siitä kiinnostava että siinä missä Platon kuvaa Sokrateen moralistina ja metafyysikkona, Aristofanes asettaa Sokrateen kiinnostuneemmista aiheista joita nykyään pidetään luonnontieteellisempinä. Kuten meteorologiasta. Ja siinä missä Platon korostaa että Sokrates oli uskonnollinen ja jumalia kunnioittava mies, Aristofanes liittää Sokrateeseen ateistisia piirteitä, peräti sellaisia piirteitä jotka voivat huvittaa nykyateisteja siinä mielessä että Sokrateskin torjuu jumalat esimerkiksi siten että Zeusta ei tarvita koska salamoinnin tapaisia ihmeellisiä luonnonilmiöitä voidaan selittää ilman jumalaa. (Ateistien dissaamisella onkin pitkät perinteet.) Toisaalta Platon korostaa Sokrateen olleen nimenomaan sofisteja vastaan, toimineen pyytettömästi ilmaiseksi ihmisiä häiriten kuin paarma. Kun taas Aristofaneen Sokrates ottaa rahaa opetuksestaan ja opettaa sofistista päättelyä jonka tehtävänä ja tarkoituksena on voittaminen ja kieroilu. Kuten hevosveloista selviäminen.

Platon ja Aristofanes korostavat kuitenkin joitain yhteisiäkin piirteitä. Eräs erikoisimmista liittyy kätilöintiin. Platonin "Theaitetoksessa" sokraattiseen metodiin liitetään ajatus "kätiöimisestä" (maieutikos). "Pilvissä" taas on vitsi. Kun Strepsiades kolkuttaa oveen, oppilaat viittaavat siihen että häiriö johti ajatusten abortoitumiseen (exemblosan). Tämänlaatuinen detalji vihjaa että tämä metafora on ollut käytetty ja jotenkin erityisen tärkeä. Tässä yhteydessä aborttivitsi olisi hyvin klassinen ns. punch.

Jalavan-Leskisen aksiooma, joulupukkivertauksia ja "a" sen "teismin" edellä

Markku Jalava kirjoitti "kotimaassa" blogauksen jossa hän käsitteli Jumalan olemassaoloa. Kristityt ottivat hyvillä mielin tekstin vastaan. Siitä huolimatta että uusateisteja moititaan siitä että he käsittelevät kysymystä nimeltä "Jumalan olemassaolo". Tämä kysymys on monista mieletön ja epäsofistikoitunut. Jostain syystä sofistikoituneet teologit eivät moiti jumalan olemassaolon kysymystä silloin kun puoli on teistinen. Mutta tämä on kenties aihe jollekin toiselle blogaukselle. Sillä Jalavalla oli kuitenkin asiaa. Ja minun mielestäni kysymys Jumalan olemassaolosta on kenties ainut relevantti kysymys koko teologiassa. Voisin mennä jopa niin pitkälle että väittäisin että suurin osa teologisista kysymyksistä muuttuu relevantiksi jos ja vain jos Jumala on olemassa.

Jalava lainasi Juice Leskisen aforismia "Olen tullut siihen tulokseen, että jumala on. Ei siitä sen enempää. Juice sanoi jumalan olevan, vaikkei uskoisi."
* Tavallinen ihminen voi nähdä tämän jonain ä-hä -henkisenä gotcha -lausahduksena joka ansaitsee vastineeksi idean kääntämisen. Jos ateisti sanoo että Jumala ei ole vaikka tähän uskoisi, niin sama gotcha -asenne saadaan ilmoille. Ja ei tässä kyllä mitään kovin säkenöivää ole senkään kohdalla käsillä. En tiedä mikä tämänlaisten ähä -lausuntojen nerokkuudesta intoutuvia, tuota suu auki huohottavain ihmisryhmää, perimmiltään vaivaa. Mutta oletan että he syövät kaiken ruoan lusikalla, ihan siksi että ei noilta öyhöttäjiltä oikein voi kauhallakaan vaatia.
* Minulle ajatus voisi olla se, että jos argumentit viittaisivat Jumalan olemassaoloon niin hitot uskosta. Joka on antiteesi sille mitä uskonnosta usein kerrotaan. Että usko olisi jotenkin primaari ja elinvoimainen ja tärkeä. Olen erimielinen tässä.

Tämän puiston hiekkatiellä
ei ole talvikunnossapitoa.
Siksi ei ole järkevää puhua
talvikunnossapidon puutteesta,
vaan pelkästään tämän tien
talvikunnossapidosta puhuminen
voi olla jotain muuta
kuin järjen köyhyyttä.

Jalava otti kuitenkin tähän näistä kahdesta poikkeavan tulkintakulman, sellaisen jota itse en oikein näe. Mutta hän sen kuitenkin esittää. "Juice Leskinen ihmetteli, että miksi vastustaa sellaista, mitä ei ole? On järjen köyhyyttä mennä kieltämään sellaista mitä ei ole." Tämä on mielenkiintoinen lause. Sillä rationalismin perinteessä on ajateltu että ratkaisu on tärkeä. Väite voi olla true tai false. Ja se että saadaan lopputulos oikein on se että asia on järkevä. Jos tulokset pitää määrätä etukäteen, kysymys ei enää ole perustelujen etsimisestä vaan jostain jota sofistit tekivät Sokratesta edeltäneenä aikana. Ensin valitaan asiakas ja se mitä mieltä tämän kannalta kannattaa olla. Ja sitten keksitään miten tätä voidaan puolustaa parhaimmalla mahdollisella tavalla. Ja sofismia on usein moitittu jonain jota järkevät filosofit välttävät.

Joten on melko selvää että Juice/Jalavan Juice -tulkinta on käsittelemässä merkityksistä. Joka taas on usein nähty tunteiluksi eikä järkeilyksi. Mutta jos otamme tämän hyvin spesifin ja tavallisuudesta poikkeavan määritteen vakavasti, törmäämme Sartreen. Jonka filosofiassa taas olemassaolo ja olemassaolemattomuus sisältävät merkityksiä. Kirjoitin tästä Sarterlaisesta ikävästä kun mietin ystävääni ja lappiin muuttanutta Suvi Harjua Suomenlinnassa. Sartren ajatus oli siitä vekkuli että käsite mielessä on tärkeämpi kuin olemassaolo. Eksistenssi oli ennen essenssiä. Joten se, että ihmisten päähän tungetaan ajatus Jumalasta riittää. Se, että Jumalakäsite on tiedossa johtaa siihen että ateismi olisi täynnä merkityksiä.

Vauvojen Jumaluus ja todistustaakka.

Tämä tarkoittaa sitä että ollakseen fiksu Juice/Jalavan ajatuksen pitäisi viitata ateismiin jossa ei ole mielessä minkäänlaista Jumalakäsitettä. Tämä johtaa kysymykseen joka on teologiassa ja ateismissa usein esillä. Kysymykseen siitä ovatko vauvat ateisteja vai teistejä. Ateismi on itse asiassa Jalava/Juicella määritelty siten että vain hyvin harva teisti suostuu nielemään tässä väkisinkin mukaan tulevia implikaatioita. Sillä jos ateismi tarkoittaa sitä että ei ole mielikuvaa Jumalasta joudutaan sellaisen teoksen ääreen kuin Michael Martinin "Atheism: A Philosophical Justification". Sen ytimessä on ajatus että 'a' merkitsee 'ilman' tai 'ei'. Sen tähden, Martin väittää, ateisti olisi "yksinkertaisesti" sellainen ihminen. Tässä määritteissä vauva jolle ei ole opetettu Jumalaa on ateisti. Usein uskovaiset kiistävät tämän ja haluavat jotenkin korostaa että vauvat eivät olisi sellaisia hirvityksiä kuin ateistit. (Aihe herättää rasittavan paljon kiinnostusta. Itseäni vauvan vakaumus ei kiinnosta. Jos sitä pitää pitää tärkeänä niin tulkoot kertomaan. Sitä ennen leikin kurkisteluleikkiä heidän kanssaan ja kokeilen onko heillä käsissään tarttumarefleksi. Ja miten hieno se on ja voiko tarttumaotteen voittaa käyttämällä vain yhden sormen martial -art -vapautumistekniikoita.)

Osasyy vauvakysymyksen tärkeydestä liittyy kuitenkin todistustaakkaan. Klassisesti sanoen jos Martinin ateismin määritelmä on tosi, niin siitä seuraa se, että todistuksen taakan periaatteiden mukaan teistien tulisi ensin todistaa Jumalan olemassaolo. Nykyajan Dawkins ja historiallisten aikojen d'Holbach ovat ajaneet tämänlaista ajatusta vauvojen ateismista juuri siksi että vauvat eivät tiedä Jumalasta. (Muutenhan pyhäkoulut ja uskonnonopetus olisivatkin turhia ja teistien pitäisi vihata näitä konsepteja.) Monet uskovaiset korostavatkin että tosiasiassa ateismi on jumalan kieltoa. Ja että ateismin määritelmä on valittu keinotekoisesti lähinnä sen vuoksi että todistuksen taakka -argumentti saataisiin käyttöön. Ja että tosiasiassa ateisteilla sitten on jokin näkemys jossa on positiivisia väitelauseita jotka tulee sitten todistaa ja perustella.

Asia on siitä järkevä että Thomas Nagel, itsekin ateisti, on esittänyt että vauvat eivät ole ateisteja koska vauvat eivät kiellä Jumalan olemassaoloa. Vauvat eivät vain tiedä Jumalasta. Joka on hänestä aivan eri asia. Tämä tarkoittaa sitä että ateismi muuttuu joksikin joka on päätelmien lopputulos, positiivinen maailmankuva joka sisältää tosiasiaväitteitä joilla on myös merkityssisältöä niin tosiasiatasolla kuin eksistentiaalisellakin tasolla. Joka taas kumoaisi filosofisen sisällön blogaukseni kannalta oleelliselta "Jalava-Leskisen aksioomalta" (voin kehitellä sille muitakin pömpöösejä nimiä. Jotkut, idiootit, pitävät tälläisiä nimityksiä sivistävinä ja että kun käsitteille ja viittaussuhteille ja väitelauseille antaa nimiä joissa vilisee matemaattista tai loogista jargonia, ovat ne myös vakavastiotettavampia ja tosia.) Jos ateismi vaatii Jumalakäsitteen tuntemista, joka vaaditaan jos siihen sanotaan "ei ole olemassa", niin Jalava-Leskisen aksiooma on falsifioitu. Jos se taas on Martinin käsitteistössä niin se toimii vain niihin ateismin muotoihin. Se on siis aika suurelta osin huono ja väärä kannanotto.

Eli toisin sanoen Jalava-Leskisen linja vihjaa että jumalakeskustelussa teistillä olisi todistustaakka, tai se on tyhjää. Ateismilla taas ei välttämättä ole mitään tarvetta todistaa kantaansa tai puhua. Itse asiassa kenties koko aiheesta keskustelu on irrelevanttia niin kauan kuin teistit eivät ole noudattaneet omaa minimivelvollisuuttaan, eli Jumalan olemassaolon todistamista. Nielen tämän periaatteen ilolla. (Good luck finding, don't even think to open your mouth before you success!)Tai he itse tuskin ovat tätä mieltä mutta se on valitettavasti se lopputulos joka tästä kaikesta saadaan esille.

Mutta mieleni tekee jatkaa hieman eteenpäin.

Kuvassa innokas ateisti.
Teknisesti ottaen sen mahassa
on koirannami jota kuvaa
"jumaluskon puute". Sama
ateismi sävyttää myös sitä paskaa
joksi koirannami on tulossa.

Nimittäin ateisteja seuratessa voi huomata että monella ateistilla todellakin on positiivisia kannanottoja erilaisiin asioihin. Koska ateistit käyttävät usein joulupukkivertausta, voisin huomauttaa että ateisteilla on joskus tapana esittää todistustaakan puute puolellaan siten että he selittävät jotain sen tyylistä että "Minulta ainoastaan puuttuu usko Joulupukkiin, minulla ei ole mitään hypoteeseja eikä väitteitä Joulupukista". Joka kuitenkin pian siirtyy siihen miten ajatus tonttujen asumisesta Korvatunturilla on hevonpaskaa. Tämä on jossain määrin huvittavaa. Ja mielestäni se johtuu siitä että Martinin ateismin määritelmä on etymologinen eikä siksi oikein vastaa sitä miten monet, myös ateistit itse, käyttävät sanaa "ateismi" kielessä. Sen mukaan esimerkiksi sekä agnostikot että koirat ovat ateisteja. 

(Positiivinen ei tarkoita miellyttävää tai hyvää tai optimistista tai eettistä tai muuta vastaavaa, vaan sitä että Jumala on olemassa on positiivinen väitelause kun taas kysymys Jumalan olemassaolemattomuudesta on negatiivinen väitelause. Siis vähän samalla logiikkalla kuin HIV -testissä jossa negatiivinen on positiivista.) Mutta toisaalta vastaavaan törmää helposti teismissä.

Itse asiassa jos katsotaan erilaisia jumalatodistusten moittimisia, yleinen teema on se että jumalatodistuksia esitetään mutta niiden kritiikistä ei välitetä vaan heitetään uusi jumalatodistus. Syynä on se että jumalatodistuksen kumoaminen kumoaa partikulaarin Jumalan, ei kaikkia mahdollisia teismin versioita. Ja ero on oikeasti oleellinen. (Todistuksen taakan kannalta nämä ovat yritelmiä, ja niiden kritisointi palauttaa pelin ateistille, jos kyseessä on pelkkä Martinin määritelmän mukainen ateismi.)

Tässä mielessä onkin hyvä huomata että ateisti voi periaatteessa tehdä saman. Entä jos Martenin määritelmä onkin oleellinen. Se kun tarjoaa generaalin määritelmän ateismille. Ateismille on monia määritelmiä, mutta aivan kuten teismissäkin teismin yleiskäsite on se käsite joka pitää sisällään muut teismin käsitteet, voidaan ateismistakin rakentaa varsin perustellusti aivan vastaava megamääritelmä. Tämän määritelmän mukaan voidaan sanoa että ateisminkritiikit ovat aina partikulaareja eivätkä koskaan generaaleja.

Ja näin ateistit eivät myöskään elä missään kaksoisstandardissa. Sillä jokainen ateisti on fraktio, yhdentyyppinen osa erilaisten ateismejen määritelmien seassa. Nämä ovat partikulaareja. Ja niissä tehdään rajauksia joita ateismi generaalina käsitteenä ei tee. (Eli juuri kuten teismissäkin. Se, että teismi ei välttämättä ota kantaa Jumalan olemassaoloon yleiskäsitteenä ei tarkoita että Jalava joka käsittelee Jumalan olemassaoloa olisi huono teisti tai ei-teisti.) Tässä mielessä valtaosa ateismin toisenlaisia määritelmiä ajavista selityksistä jotka ajautuvat moittimaan Martinin määritelmää joutuvat katsomaan erikoisia ongelmia. Kuten sitä että jos katsotaan ateistejen uskomuksia, joudutaan määrittelemään ketkä ovat ateisteja ja sitten heiltä on kysyttävä kysymyksiä.

Ja tässä vaiheessa helposti otetaan kantaa agnostismiin ja muihin kysymyksiin. Ilman tämänlaisia asioita kritiikit kuivuvat kokoon. "Historiallisesti ateisteiksi identifioituneet filosofit" ja vastaavat lähtökohdat tuottavat pitkiä argumenttiketjuja ja kehityspolkuja ja niiden kautta on helppoa huomata että erittäin monet (elleivät peräti kaikki) ateistit ottavat kantaa maailman luonteeseen ja etiikkaan tavalla jossa oletettu ateismi on näiden väitelauseiden taustalla. Jolloin ateismi pitää pakosti sisällään väitelauseita, sillä ilman asioita jollain tavalla rajaavia ja kuvaavia premissejä ei voi tehdä mitään jatkopäätelmiä. (Informaatio on aina täsmennys, se karsii ilmoille tarkemmin määritellyn fragmentin joidenkin toisten fragmenttien sijaan, argumentti on aina "sulkusilmäinen" siinä mielessä että se kieltää maailmankuvia totuuden ja tarkkuuden ja johtopäätöksen saamisen nimissä.) Näin ateistisuuden käsitteen määrittelykysymykset ovat käytännössä aina jotain jotka tutkivat partikulaaria ateismia, ja jotka eivät tehoa generaaliin ateismiin.
1: Tunne on tuttu ateisteille, ja aika laajasti Martinin määritteen sisällä. Itsekin olen raivostunut siitä että joku heittää jumalatodistuksen ja kun sen kumoaa, niin sanotaan vain että aha, tässä sinulle toinen. On ärsyttävää kun eivät anna parasta argumenttia ensin ja sitten käänny ateisteiksi tai agnostikoiksi jos siinä on virhe. Mutta generaali-partikulaari -kielipeli toimii juuri näin. Se on ärsyttävää mutta se toimii näin.

Mutta miksi ateismin kohdalla usein kuulee tämän väitteen?

Jostain syystä viralliseksi standardiksi on muodostunut se, että teisteillä olisi ikään kuin hyvä syy sanoa kantansa ääneen. Mutta ateisti joka sanoo kantansa ääneen olisi automaattiseti idiootti. Eli ateismistaan ääneen keskusteleva olisi "järjeltään köyhä" kuten kotimaahan leppoisalla naamalla painettiin ilman että ainutkaan teisti älähti pätkääkään. Tämä on hieman erikoinen kannanotto koska perinteisesti on ajateltu että ihmisillä on sananvapaus. Ja että on aika helvetin omituista mennä muiden ideologioiden puolesta päsmäröimään että minkä vuoksi he saavat tai eivät saa tuntea asiaansa tärkeäksi.

Siihen löytyy useita kannanottoja. Esimerkiksi Walter Sinnot-Armstrong on tiivistänyt tämän seuraavaan : "I will go further and present positive arguments for atheism, which is the wiew that God does not exist. Why would anyone argue against the existence of God? If you feel sure that God does not exist, why come out of the closet and announce your reasons publicly? That is why I want to help readers get clear about the evidence for and against the existence of God, so that they can decide for themselves. If you look at the evidence with an open mind, then you will conclude that God does not exist, or so I believe. But even if you do not reach this conclusion, if you do achieve a better understanding of the evidence on both sides, then I will have achieved my main purpose."

Se on mielestäni rakentava sillä siinä ei tuomita että teisti olisi lähtökohtaisesti idiootti. Kysymys on keskustelusta. Ja tämä kulma on keskeinen sen vuoksi että aika moni ateisti saa vastustusta itselleen - ja koko uskonnottomien kentän päälle - sillä että pitää teismiä lähtökohtaisesti hevonpaskana. (Minä pidän teismiä a priori -tasolla kiinnostavana joka valitettavasti näyttää jokaisen tuntemani partikulaarin teismin version ja jumalatodistuksen kohdalla redusoituvan jonkinlaiseksi hevonpaskaksi. Toistaiseksi ja kenties sen vuoksi että vain idiootit teistit haluavat keskustella teismistään internetissä ja saavat näkemyksiään tavallisiin kirjakauppoihin ja yleisiin levityksiin päätyviin teologisiin journaaleihin.)

Tämä epäkohteliaisuus on se joka itse asiassa luultavasti oikeuttaa tämän kysymyksen. Tässäkin joulupukkivertaus, tuo ateistien suosikkityöväline, voi olla avuksi. Kysymys on siitä pitääkö joulupukki kieltää ja täyttää joulujuhla joulupukin uskottavuutta koskevalla kritiikillä (Jotka eivät jostain syystä mieti kvanttijoulupukkia, joka on eräs partikulaari joulupukkiteoria.) Kun kenties voitaisiin vain juhlia yhdessä. Mutta valitettavasti se tapa jolla Jalava aihetta käsittelee muuttaa tämänkin periaatteessa tausta-asetelmaltaan rakentavan tai sellaista yrittävän asenteen yhdeksi mulkkuisuudeksi.

Sillä siinä ollaan täsmälleen yhtä pilkallinen asenne kuin niillä ateisteilla joista teistit ovat lähtökohtaisesti idiootteja, jotain jotka selitetään vain järjen puutteella tai mielenterveyshäiriöllä. (Jotka toki ovat mainioita selityksiä yksittäistapauksissa, en minä sillä että psykoosi ei voisi antaa jotain ... ylimääräistä pontta ... tietyille uskomuksille. Tästä ei vain pidä yleistää liikaa.) Jos sanotaan että "järjen köyhyyttä" on puhua ja reflektoida ääneen ateistisia uskomuksia, ollaan kyllä melkoisen halveksivassa lähtötilanteessa. Itse asiassa Dawkinsin kohdalla usein heitetään sanaa "militantti" (osaamatta mitään) ja suunnilleen se tärkein tapa jolla tuo käsite saataisiin osumaan mr. Richardiin tarkoittaa tätä epäkohteliaisuutta. Eli militanttius määrittyisi siitä että sitä sanoo erimielisiä pakosti idiooteiksi, tekee tämän julkisissa paikoissa ja saa tälle paskiaisnäkemykselle seuraajia ja komppaajia.

Jos Dawkins on militantti ateisti niin jokainen jonka mielestä Jalavan mietintö ateismin ääneen puhumisen ongelmasta on relevantti on militantti kristitty. Jos kristittyjen toiminta on asiallista älykkään ihmisen toimintaa ja fiksua, niin tämänlaisen militanttikristityn kutsuminen militanttikristityksi kaikkialla ja aina olisi suoranainen velvollisuutemme. Itse pidän tätä ajatusta vain paskiaisuutena, ja sitä heittävät ihmiset ovat kenties a priori -tasolla uskomuksineen mahdollisesti rationaalisia ihmisiä. Mutta heidän käyttäytymisensä on a posteriori, havaintojen jälkeen, sen verran epäeettistä ja mulkkumaista että heitä on ilo, kunnia ja velvollisuus pilkata ja halveksua.

Ateisteista halutaan tehdä "kristittyjen dhimmejä".

Itse asiassa jos Jalavan-Leskisen aksiooma pitäisi paikkaansa, niin sen avulla syntyy väistämättä jotain joka on tuttu islamilaisessa maailmassa. Islamilaisilla on ns. dhimmejä. Sinenmaa ja monet maahanmuuttokriittiset käyttävät termiä hyvin paljon, jopa raivostuttavan paljon. Mutta otan sen tässä kuitenkin varmuuden vuoksi esille. Sinenmaa tiivistää idean mielestäni kauniisti (jos tälläinen käsite voi koskaan olla kaunis) "DHIMMI-OIKEUDEN saaneet voisivat selvitellä oman yhteisönsä sisäisiä asioita omissa uskonnollisissa oikeusistuimissaan, mutta eivät tapauksia, joissa toisena osapuolena on muslimi. Dhimmi-aseman saaneen suojelu tarkoittaa sitä, että muslimiyhteisö suojelee hänen henkeään maksua vastaan, mutta hänellä ei koskaan ole samoja oikeuksia kuin muslimeilla." Jos uskontoa saa julistaa ilman erityistä perustelua miksi julistaa, ja jos kristitty ihmettelee laajasti miksi ateisti ylipäätään puhuu ateismistaan, hän on astunut rajan yli jossa ateistit ovat kristittyjen dhimmejä. Islamilaisen maailman ja kristittyjen maailman asenteissa ei ole tämän jälkeen mitään erityistä eroa. Erot ovat toiminnan voimakkuuksissa. Kakkosluokan kansalainen voi olla räikeästi kakkosluokan kansalainen tai vaan kakkosluokan kansalainen.

Kakkosluokan kansalaisuus näkyykin nykyajassa. Esimerkiksi niissä puheissa joissa esitetään että elämme kristillisessä maassa jossa eletään maan tavalla tai olisi muutettava väärien uskonnollisten mielipiteiden vuoksi Pohjois-Koreaan. Esimerkiksi niissä puheissa joissa esitetään että ateisteilla ei olisi oikeuksia kristillisiin juhliin, kuten jouluunkaan. Että Suvivirsi on kulttuuria ja siksi yksi virsi ei tee uskonnollista tilaisuutta. Mutta jos Darwinisti-ateistit yrittävät saada omia evoluutiolaulujaan laulettavaksi, niin nämä eivät ole kristillistä kulttuuria eivätkä perinnettä. Ja sama koskee erilaisia kommunistien vallankumouslauluja vaikka ne lasketaankin kulttuurihistoriaksi ja perinteeksi. (Siitä huolimatta että kommunismi on minustakin ihan järkyttävän paska ideologia. Niin argumentti pätee silti!) Joten niitä ei lauleta lainkaan jotta kristittyjen arvoja ei loukata. (Mutta toisaalta. Jos ei usko evoluutioon niin ei ole mitään mieltä avata suutaan siitä? Jos ei usko Allahiin niin miksi kritisoida tätä? Tämä avaa jännittävän polun joka kuvastaa sitä miten tämä ajatus siitä että "jos ei usko jonkin olemassaolemassaoloon, ei sitä pidä moittia ettei olisi ihan vähäjärkinen" koskeekin vain ateisteja.)

Ei tähän asenteeseen oikeasti voi kuin tehdä vielä yhden joulupukkivertauksen. Sellaisen jossa sanotaan että joululahjoja voidaan antaa vain niille jotka uskovat joulupukkiin. Nähdäkseni asia on kuitenkin niin että joululahjoja voi antaa jopa joulupukkikriittikoille, esimerkiksi niille nenäkkäille esiskeptisille kuusivuotiaille nököhampaille jotka ovat empiirisesti keksineet vetää joulupukkia parrasta. Ei ole rakentavaa yhdessäoloa nyhtää heiltä lahjaa tämän empiirisen järjenkäyttöprojektin vuoksi. Päinvastoin, partaa nykivän lahjanpoisto jouluaattona olisi ihmiseltä ylettömän mulkkuista.

(Kenties ainut) Moraalisesti Kestävä Tapa lopettaa tämä blogaus.

Tämä voi vaikuttaa röyhkeältä
ja ulkokuori voi olla suttuinen,
mutta teknisesti tämä on
rauhankyyhky, rauhanpulu.
Jos pahastut, se johtuu siitä
että tämä pulu ei tee sitä
mihin kristittyjen pulujen
kanssa on totuttu.
Eli pelaa shakkia.

Siksi sanonkin kaikille Jalavan-Leskisen aksioomaan uskoviin ja sitä ääneen julkisesti boostaaviin - riippumatta siitä ovatko he teistejä, ateisteja tai viisivarvaslaiskiaisia - että haistakaa paska. Joudun haistattamaan paskan hyvin ylimalkaisesti koska jos aloittaisin nimien luettelemisen, en loppuelämäni aikana juuri muuta tekisikään. On tiivistä haistattaa paskat ja luottaa että tämän tekstin lukevat osaavat kohdentaa tarkoittaako tämä heitä vai ei. Jos ei, niin pahoittelut kirosanasta. Jos osuu, niin sääli että niitä oli niin vähän ja että ne eivät olleet spesifioitu loukkaamaan mahdollisimman syvästi ja repivästi juuri vittu teitä alimman henkilökohtaisesti. Ihan siksi että paras osa Teistä taisi aikoinaan jäädä synnytyssairaalan lakanoille, kun taas olennaisinta osaa itsestänne voisitte kyllä sitten keventää seuraavan kerran aamukusella, antamalla tulla ihan sieltä päästä asti. Ei teille voi sanoa muuta kuin että kenties on totta että eriuskoisia pitäisi kunnioittaa, mutta toisaalta olisi huomattavasti helpompaa kunnioittaa sellaisia ihmisiä ja ideologioita jotka eivät olisi perustelullisesti perinpohjaisen typeriä ja asenteellisesti sanoinkuvaamattoman kusipäisiä. Että jos kunnioitusta vaatii, niin on hyvä miettiä että heittääkö itse jotain todella käsittämättömän epäkunnioittavaa. Ja aloittaa vaikka itsestä jotta voi näyttää muille että tälläinen reiluus on todella ihmiselle mahdollista.

---

Kävin tänään vaatekaupassa ja kysyin myyjältä "onko täällä kilttejä, lapasia". Voisiko myyjä vastata "ei" skottivaatetuksen valikoimassaoloon muuttumatta järjeltään köyhäksi? Ei minustakaan!

Satuja aikuisille

"Fairy tales, as well as charming, can be good training in critical thinking. Children learn to see through a certain class of falsehoods."
(Richard Dawkins)

Helsingin Sanomien "NYT" -liite oli pisteliäällä päällä. Syynä oli Richard Dawkinsin kommentointi satuihin. Dawkins oli kommentoinut lastenkasvatusta ja korostanut että lapsille ei opeteta riittävästi skeptisyyttä. Sadut tulivat mainituksi. Dawkinsin näkemys, joka on kohtuu hyvin käännetty muotoon "Onko lapsuuden fantasioihin heittäytyminen hyvä asia, vaikka ne tuntuisivatkin taianomaisilta? Vai pitäisikö meidän sen sijasta kannustaa [lapsia] terveeseen epäilyyn" on tulkittu ajatukseksi että sadut olisivat vaarallisia. Ulkomailla onkin kohistu, sillä Dawkins nähdään ateistina ja uskontokriitikkona muutoinkin jonkinlaisena sensuurin voimana. Dawkins on sitten reagoinut tähän kohuun tavalla jonka NYT kuvaa seuraavasti "Dawkinsin lausunnoista syntyi Britanniassa valtava kohu, ja tutkija sai selittää niitä jälkeenpäin. BBC:lle hän valitteli myöhemmin, että lavalla käytyä keskustelua oli tulkittu tarkoitushakuisesti etenkin Daily Mail -iltapäivälehdessä. Dawkinsin mukaan hän yritti sanoa, että saduista voi olla lapsille sekä hyötyä että haittaa. Tutkijan mukaan hän halusi herättää keskustelua "mielenkiintoisesta kysymyksestä" eli siitä, mitä vaikutuksia saduilla mahdollisesti voi olla. Hän korosti myös arvostavansa satuja suunnattomasti." 

NYT harjoittaa käsittämätöntä logiikkaa, sillä se aivan suoraan viittaa siihen kuin Dawkins ei olisi sanonut mitään. (Lähteiden väärinluku olisi vielä jotenkin ymmärrettävää, mutta se että ensin suoraan viitataan linkkien kera sekä Dawkinsin alkuperäiseen lausuntoon että Dawkinsin jatkotulkintoihin. Ja sitten toimitaan siten kun on kohistu ja väärintulkittu. BBC esimerkiksi joutui pyytämään anteeksi, kuten hyvässä journalismissa tuleekin törkeiden virheiden jälkeen. NYT -liitteen tekijä tuskin tekee samaa.) Sillä sen lopussa on sensuroitu satu kolmesta pienestä porsaasta. Henkenä on selvästi viitata siihen minkälainen olisi satu jossa on vain tosiasioita. Että mitä lapset saisivat jos sensuurin kynä viuhuisi.

Sensuuri toki demonstroi jotain tärkeää. Lähinnä sitä että miten vähissä skeptisyys ja kriittinen ajattelu on saduissa. Satujen tehtävänä on tietysti olla fantasiaelementillisiä. Ja sen vuoksi kenties ainut skeptistä ja eiyliluonnollista asennetta sisältävä satu joka minun tiedossani on "todellinen prinsessa". Siis sadusta jossa prinssi koettelee herkkänahkaisuutta laittamalla herneen patjavuoren alle. H.C. Andersenin satu on toki skeptinen ja lähestymistavaltaan varsin empiirinen, mutta se on samalla maailmankuvaltaan kenties kaikista tietämistäni saduista pinnallisin. On käsittämätöntä mikä adaptiivinen hyöty tai positiivinen kvaliteetti kaikesta rikki menevä iho ja tähän ymmärrettävästi liittyvä valittava luonne ovat. Miten tämänlaisen särkimenijän kanssa harrastetaan rajua - tai minkäänlaista - seksiä jolla tuotetaan perillisiä jatkamaan feodaalista monarkiaa?

Mutta paljon enemmän on pielessä kuin hyvin.

Toki tässä uusiosadussa on suuria omituisuuksia juuri jos asiaa katsoo tarkemmin. Lähteenä on sentään käytetty oikeaa satua joka on luettavissa esimerkiksi täältä. Jos katsotaan asiaa siten, että "Metsän rauha olisi ollut rikkomaton, ellei Herra tutkimattomuudessaan [Herraa ei ole olemassa, on vain luonnonvalinta] olisi siunannut [epäilyttävää] sudella, joka oli tavoiltaan ilkeä ja paha [luontokappeleilla ei ole moraalia]. Kaikki metsän eläimet pelkäsivät [luontokappaleilla ei ole tunteita, ainoastaan vaistoja] sutta, ja olipa tämä retkillään käynut possujenkin päiviä pilaamassa [syömässä possujen lajitovereita, lisäksi luontokappaleiden tunteettomuus]."

Tämä kohta on ilmiselvä kannanotto eläinten kognitioon. Ja tosiasiassa se sisältää ajatuksia jotka ovat nimenomaan dualistisia ja teistisiä. Pahinkin kreationisti tietää, että evoluutiossa kammottavinta on juuri se, että eläimiä ei laiteta laadullisesti erilaiseen lokeroon ihmisten kanssa. Ajatus eläimistä tunteettomina automaatteina onkin itse asiassa esimerkiksi Descartesin ja muiden kristittyjen peruja. Sen sijaan evoluutiossa on hyvin tavallista törmätä siihen että erot ihmisten ja eläinten välillä ovat harmaasävyisiä. Siksi esimerkiksi Frans de Waal lähestyy etologian ja evoluution kautta myös ihmisten etiikkaa kirjassaan "hyväluontoinen", ja altruismia sekä ihmisissä että eläimissä selittää myös Matt Ridleyn "Jalouden alkuperä". Itse asiassa yhteistyö että saalistus ovat molemmat asioita joita evoluutio nimenomaan selittää. Joten tavallaan satujen kriittinen lähestyminen voisi oikeasti tässä kolmen pienen porsaan kohdalla nimenomaan erittäin hyvin demonstroida miten "suden ikeys ja pahuus" on evoluutiolle helppo selitetttävä, mutta teologia joutuu saivartelemaan sen kohdalla samoin kuin kaikkien muidenkin pahan ongelman kohtien kanssa. (Pahimpana ongelmana tietysti delfiinit.)
1: Huomio ei liene sellainen mitä NYT -liitteen kirjoittaja on tässä tavoitellut. Tämänlaisia seuraa siitä jos logiikka on niin matalalla tasolla että yhteys alempien elämänmuotojen ajatteluun on turhankin alleviivattua. On kyllä Dawkinsilta naurettavaa olettaa että lapsille tulisi opettaa kriittisen ajattelun keinoja, jos heidän vanhempansa ovat tuon journalistin tasoisia. Jos on lusikalla annettu, on turhaa kauhalla vaatia.

Yhteys ei ole mitenkään irrelevantti. Sillä William Craig on käynyt tuoreesti debattia pahoja ateisteja vastaan viitaten juuri eläinten kognition erilaisuuteen. Jos Dawkins olisi todella sensuroimassa satuja muotoon joka sopii ateistis-skientistis-naturalistiseen maailmankuvaan, niin kyllä se sensuuri on syytä sitten pitää skientistis-naturalistisen ateismin mukaisena sen sijaan että harjoittaa jotain apologeetikkojen, fundamentalistikristittyjen ja ties miiden kaappikreationistien tiedekäsitystä sinä mallina johon asiat väännetään.

En ottanut tätä esille niuhottaakseni. (Tai vain niuhottaakseni.)

On selvää että Dawkinsin sanomisista on tehty varsin tarkoitushakuiselta vaikuttava tulkinta jota on vaikeaa liittää Dawkinsin näkemyksiin. Mutta vääristymän syy on luultavasti melko viaton. Nimittäin se näkemys joka Dawkinsin ajamasta ateismista on. Ihmiset yksinkertaisesti tekevät tämänlaisia väärintulkintoja paljon. Ja huono analyysikyky - joka paistaa tiedekäsityksettömyydestä joita sensuroitu versio oli pullollaan - tietysti pahentaa tätä ongelmaa. Lopputuloksena syntyy olkiukkoja ja niihin perustuvaa syyttelyä jotka kumpuavat vääristä ennakkoluuloista. Ja kun ennakkoluulot vääristävät kaiken sanotun tulkintaa, niin kaikki mitä tähän sanotaan pahentaa ja syventää näitä ennakkoluuloja. Ollaan helposti kehässä joka jatkuu ad infinitum. Ja niin jos haluaa korostaa yliluonnollisen ajattelun vastapainoksi tieteellisen ajattelun ja kiinnostuksen ohjaamista lapsille, niin olisikin sadunsensuroija.
1: Ajatus on itselleni hyvin kummallinen, sillä olen peräisin taiteilijahenkisestä kulttuuriperheestä jossa minun annettiin tonkia kaiken maailman muurahaispesiä ja mutaojanpohjia. Meillä, etenkin isällämme, ollut selvää että sadut eivät ole totta, ja että skeptisyyttäkin on hyvä harjoittaa. Äiti on sitten korostanut sitä taiteen ja fantasian arvoja, joskin hän ei ole harjoittanut niin tiukkaa distinktiota faktan ja fiktion välillä kuin isämme.

Tämä ongelma on kuitenkin lähtökohta. On kenties rakentavinta hakea siihen ratkaisuja. Tässä kohden haen apuja "mutkimus" -blogista jota pitää kristillistä lähetystyötä tehnyt henkilö. Hän on käsitellyt tarinankerrontaa, ennakkoluuloja ja siihen liittyvien väärinkäsitysten purkamista. "Siitä ennakkoluuloisuudesta. Näinäkin päivinä koen, että liian moni edelleen lukee tiettyjä kirjoituksia omien ennakko-oletustensa kautta. Väitetään, että tiedetään, mitä toinen on tarkoittanut. Se lipsahtaa meiltä kaikilta ehkä huomaamattakin. Joskus voisi olla syytä muistaa sanoa, että olettaa ymmärtävänsä, mitä toinen on tarkoittanut, kuin sanoa, että ymmärtää, mitä toinen on itse asiassa halunnut sanoa." Hän pitää hyvänä asiana ongelman purkamista ja ottaa tässä Esra Elovainion näytteenä jossa asiassa on onnistuttu vähintään kohtuullisen hyvin. Esimerkiksi lähetystyön ongelmana on helposti kolonialismi ja rasismi, ja Elovainio purkaa tätä eroa. "naiivi ja rodullisille eroille värisokea Esra on mitä edistyksellisin agentti sitä vallitsevaa representaatiojärjestelmää vastaan, jossa etnisiä eroja koskevat merkitykset redusoituvat stereotypioiksi"

Nähdäkseni tässä kohden on oleellista huomata että ateistien puolella tämänlaista sillanrakennusta harjoittaa esimerkiksi "Fingerporia" piirtävä Pertti Jarla. Hän on tuoreesti piirtänyt Nokian seurakunnalle. (Ja sivuhuomautuksena voin sanoa että vaikka tämä voidaan nähdä kirkon mainostamisena, niin se ei haittaa häntä.) Jarlahan on vaikuttaja sekä skepsiksessä että vapaa-ajattelijoissa. Itse asiassa Nokian seurakunnan työstä on syntynyt kotimaan puolelle kommentteja.
1: Ensimmäinen kommentoija selittää että "Tässäpä aika erikoinen Helsingin Vapaa-ajattelijoiden hallituksen jäsen ja uskonnottomuusaktiivi." ... "No, oma kokemukseni heikäläisistä vain on, sanoisinko vaikka aggressiivisempi kaikkea kirkollista elämää kohtaan."
2: Toisaalla korostetaan että "Tapasin Pertti Jarlan keikallani Kallio kukkii -festivaalin yhteydessä ravintola Milenkassa. Hän halusi, että piirrän hänelle pahviseen lasinaluseen jotakin muistoksi. Piirsin kuvan ristiinnaulitusta Kristuksesta ja tekstin: Jeesus rakastaa sinua. Hän otti sen ilahtuneena vastaan."
3: Lisäksi korostetaan mielikuvia seuraavalla tavalla "Tavoitteenaan tuntuu olevan, ei suinkaan ajattelun vapaus, niin kuin yhdistyksen nimi mielestäni harhaanjohtavasti tuntuisi väittävän, vaan päinvastoin kaikenlaisten (kristin)uskon ilmenemismuotojen vastustaminen (vrt. suvivirsi-keskustelu), toisin sanoen juurikin heidän itsensä yksipuolisesti “vääräksi” määrittelemän ajattelun ja toiminnan tukahduttaminen. Mutta ehkä olen saanut kaikista Raamatun vaihto pornolehtiin -tempauksista ynnä muista toimintamuodoista vain väärän käsityksen, ja Jarla ei olekaan ainokainen piristävä poikkeus joukosta."

Tämä toki korostaa että ateismin sisältö on hyvin vierasta ja hyvin pinnalliset stereotypiat syntyvät varsin pienellä data-aineistolla. Mielikuvissa yhden kerran tehty pornonvaihto on saavuttanut koko liikettä kuvaavan leiman. Samoin suvivirsikeskustelun yksityiskohdat unohtuvat ja muuta vastaavaa. Mutta toisaalta tässä korostuu sekin miten näitä stereotypioita ei kannata purkaa millään filosofis-analyyttisellä esilletuomisella, kun yhden sarjakuvastripin vaikutus on kovempi. (Se kenties ei mene yli hilseen ; Jos satusensuuri syntyy yhtä helposti kuin Dawkinsin kohdalla, ei liene tarpeetonta sanoa miten matalalla tasolla argumentaation olisi mentävä jotta se käsitettäisiin, saati hyväksyttäisiin.)

Toki tässä on myös omituisella tavalla vastustavaa kulmaa. Esimerkiksi Jarlan maailmankuvaa esitetään seuraavanlaiseksi, ihan vakavalla naamalla. (Kommentoija on muuten sama joka toisaalla kertoi antaneensa sen Jeesuspiirroksen. Näin kristitty vastaa hyvyyteen hyvyydellä. Tai siis.) "Fingerpori-huumori kumpuaa 2000-luvun relativistis-skeptisestä postmodernista maailmankuvasta. Mikään ei ole totta, ja samalla kaikki on totta. Jo Jeesuksen aikaan tämä dilemma tunnettiin. Ja Raamatusta löytyy siihen myös ratkaisu ja vastaus. Siksi se sarjakuvapiirtäjiäkin jatkuvasti inspiroi."
1: Relativistis-skeptinen maailmankuva ei onnistu modernin ajan skeptismin käsitteissä. Taustalla lieneekin konservatiivien tapa niputtaa kaikki viholliset jonkinlaiseen "vihervasemmistolaiseen lokeroon". Relativismi ja "skepsismi" ovat toisilleen myrkkyä ja tämä eroavaisuus on yksi tärkeimmistä syistä joiden vuoksi uusateismi pitää erottaa "vanhasta ateismista"... Peruskäsitteissä kompurointi demonstroi kognitiivisesta vammaisuudesta joka todennäköisesti kumpuaa asennevammoista ja ennakkoluuloista. Mitä ateistien "käännytyslaputtajilta" voi luonnollisesti odottaakin.
2: Kuvattu malli sopisikin sofismiin, jossa asiakas oli oikeassa ja jossa käytetään presuppositionistista logiikkaa, maailmankuva määrää tosiasiat ja muu sovitetaan siihen. Klassinen skeptismi toki oli sitä että kaikki tieto hylättiin, mutta Jarla skepsis ry -mallisena skeptikkona vaatii pikemminkin sitä että asia on epäilyttävä kunnes se todistetaan tieteellä. (Moderniin teologiaan, etenkin sofistikoituneeseen teologiaan, sofismivertaus on sen sijaan jopa kiusallisen hyvä.)
3: Lausunnossa sivistyssanoja yritetään käyttää kuin aseita. Mutta tosiasiassa pelkkä sivistyssanojen heittely ei muuta asioita tosiksi huomioiksi. Ja vielä pahempaa ; Vaikka huomio olisi tosikin, se olisi itsessään deskriptiivinen. Tuomittavuus syntyy vasta viholliskuvan kautta. Ja tässä kommentissa tämän vastustamis-väheksynnän sävy on vahvasti läsnä, joten nämä ilmitulevat tarpeettoman vahvasti. Miksi tuolla asenteella liikenteessä olevan kanssa pitäisi keskustella? Ainiin, siksi että jos kristitty aloittaa keskustelun vittuilulla ja siihen reagoi ärtyneisyydellä on uskontosensuristi joka yliarvostaa negatiivista uskonnonvapautta ja toimii siksi YK;n ihmisoikeusjulistusta vastaan. Mikä on tulkintamallina täsmälleen samaa virheilyä mistä Dawkinsin satukommenttikohukin syntyi.
4: Jarlan huumori syntyykin pääasiassa siitä että ihmisillä on jonkinlainen todellisuudentaju, ja jos relativistinen maailma pitäisi paikkaansa, se toimisi tietyillä tavoilla. Näin esimerkiksi jokainen Jarlan homeopatiakriittinen teksti toimii. Kuvataan miten maailma näyttäisi jos homeopatian periaatteet olisivat tosia. Ja kun ihminen tietää että maailma ei toimi näin, ei vaikka maailmankuva määräisi, niin tilanne on tietysti absurdi. Ja näin sarjakuvat "myötäävät asiaa sen seurauksiin asti" ja rakentavat tätä kautta "kriittisyyttä sitä vastaan". Tämänlainen ironia taas on äärimmäisen eksistentiaalista, sellaista jonka puolustamisessa esimerkiksi kristitty Kierkegaard -ekspertti Torsti Lehtinen on tullut tunnetuksi. Se ei selvästi ole sitä mitä sen sanotaan olevan.

Mutta tästä huolimatta olen jokseenkin kannustunut. Kun lähtökohta on mitä on, en vaadi kauhalla ; Sanotaan näin, että kristityistä saamieni omakohtaisen pitkäaikaisen kokemuksen synnyttämän induktion antamissa nollaodotuksissa voi ilahtua vain positiivisesti.

Mitä on "eisoveltava etiikka"?

Jos katsotaan nykyaikaista arvokeskustelua, on helppoa huomata, että lähes kaikki harrastavat jonkinasteista moraalifilosofiointia jossa perusteluun pyrkivää keskustelua käydään siten, että mukana on selkeästi yhteiskunnallinen ja konkreettiseen elämään tunkeva ulottuvuus. Tämä keskustelu ei aina ole rationaalista, hyvin perusteltua, ja asenteissakin on usein bashaamisen makua. Usein oma vakaumus ja tunne laitetaan argumentiksi viitaten sananvapauteen ; Lupa sanoa toimii argumentinkorvikkeena. Mutta jos katsotaan onnistumisen ja epäonnistumisen ohi, voidaan huomata että soveltava etiikka on vain kaikkialla. ; Soveltava etiikka on kuten mikä tahansa "soveltava filosofia" tai käytännön filosofia ; Tietyn aiheen filosofisten käsitteiden analyysi ja siihen liittyvä argumentaatio otetaan jonkin asian ajamiseksi. Soveltavassa etiikassa moraalifilosofian käsitteet ja perinteet otetaan oman elämän arvojen, normien ja jopa lakien ohjailun pohjaksi.

Moni voisi pitää tätä itsestäänselvyytenä ja irrottamattomana osana tavallisen ihmisen julkista elämää. Ja tietyssä määrin soveltava etiikka on varmasti ollut liikenteessä aina. Lehtien mielipidepalstat ovat kauan pullottaneet moralismia.

Kansalaiset ovat tässä kenties olleet edelläkävijöitä. Sillä akateemisesti vakavasti otettava soveltava filosofia on oikeastaan saanut suosiota vasta 1960 -luvun jälkeen. Normatiiviset moraalikysymykset oli välissä jätetty syrjään "eiakateemisina". Tämä on ymmärrettävää, kun muistetaan että normatiivinen moralisointi oli uskonnon heiniä. Monet yrittivät tietoisesti ja tavoitteellisesti irtautua tämänlaisesta. Siksi toisen maailmansodan aikana filosofit eivät puuttuneet. ; Ja enemmän - moni saksalainen akateeminen filosofi liittyi natsipuoluseeseen ja osallistui ja tuki varsin epäeettistä toimintaa. Samaan aikaan esimerkiksi Englannissa ihannoitiin analyyttisyyttä joka tarkoitti sitä, että arvoja ja normeja kuvailevia sanoja pilkottiin merkityksiin ja osioihin. Oltiin kiinnostuneita määritelmien sisällöistä ja vältettiin soveltamista tai liittämistä niitä konkreettisiin poliittisiin esimerkkeihin. (Toki mukana oli sellaisia ihmisiä kuin Karl Marx, joista tehtävänä oli analyysin sijaan maailman muuttaminen.)

Simone de Beauvoirilla on tässä yllättävän suuri vaikutus. Hän esimerkiksi vuonna 1946 korosti koston ja rangaistuksen oikeuttamista sotarikollisiin. Beauvoir sovelsi oikeuttamisessaan Immanuel Kantin etiikkaa. (Tämä voi olla yllättävä kanta feminististen kantojensa ja "Toisen sukupuolen" kautta kuuluisaksi tulleelta ihmiseltä.) Soveltava etiikka otti poliittista tulta, ja vaikutti esimerkiksi rotuerottelukysymyksiin USA:ssa. Tuntuukin että tässä filosofit tekivät oikein. Eivät katsoneet sivusta kun pahaa tehtiin vain koska heillä oli iso kiire sen kanssa että he miettivät avunannon eksaktia määritelmää

Omien arvojen ja ideologioiden soveltamisoikeudesta on tullut hyvin voimakasta ja suosittua. Ja postmodernissa maailmassa jossa ihmisillä on omia mielipiteitä, konflikteja tulee muuallakin kuin uskonnossa ja poliittisissa mielipiteistöissä. Näistä on syntynyt usein (a) presuppositionistisia moraalikoneita, joissa ensin päätetään mitä mieltä ollaan ja sitten etsitään siihen sopivat moraaliperustelut, jolloin kokonaisuus on enemmänkin "strategisesti valittu tilkkutäkki" kuin mikään koherentti moraalinen maisema (b) Sitä että otetaan tietty moraalimalli ytimeen ja kaikki alistetaan tälle. Soveltavaa etiikkaa on kaikkialla.

Tässä maailmassa keskustelun käytännöllisyys on usein hyvinkin kyseenalaista.
1: Moni kokee nettikeskusteluissa, lehtien palstoilla ja televisiossa vaikuttavansa asioihin. Mutta toisaalta on selvää, että jos aiheena on vaikka turkistarhaus, ei turkistarhaaja muuta toimintaansa minkään kuulemansa argumentin pohjalta. Ja yhtä selvää on se, että vaikka olosuhteet olisivat mitä, turkistarhauksen vastustajat sanosivat sen kohdalla että ne eivät ole riittäviä.

2: Osa voisi nähdä että vaikka postmodernismissa onkin usein kysymys maailmankuvasta, niin tosiasiassa koko nykymalli voidaan nähdä jonkinlaiseksi kinasteluksi, joka eroaa totalitarismista lähinnä sitä kautta että totalitarismissa on voittaja. ; Maailmankuvat vain koherentisoivat asiat omaksi nipukseen ja debatin tehtävänä on vähentä muiden vaikutusvaltaa. ; "Auktoriteettikammoisimmat" filosofit ovat jopa nähneet soveltavan etiikan ongelmaksi niiden antivallankumouksellisen luonteen. Soveltava etiikka on heistä sitä, että valmiita filosofisia teorioita sovelletaan ja tätä kautta syntyy jonkinlaisten vallitsevien moraalimallien myötäilyä. Käytännössähän suosiota saa, jos soveltaa teorioita joilla on uskottavuutta. ; Syntyy ikään kuin spesialisteja, jotka osaavat oman alansa liike-elämän etiikkaa, ympäristöetiikkaa ja vastaavia. Ja jotka sitten tuottavat haluttua kuultavaa ihmisille jotka haluavat kuulla sitä ja jotka maksavat siitä. - Tämän kritiikin ytimessä on tietysti ne kysymykset jotka ovat pyörineet Pekka Himasen ympärillä. Mutta jo Sokrates moitti retoriikaa harrastavia sofisteja siitä että nämä puolustivat mitä asiakas halusi, sen sijaan että kunnioittaisivat totuutta.
3: Osa näkee että soveltavan etiikan ongelmat ovat enemmänkin siinä, että joko ollaan intuitiivisia ja etiikka sirpaloituu joksikin jossa ei ole yhtä mallia josta ratkaisua haettaisiin, eikä mietittäisi moraalilakien yleispätevyyttä. Toisaalta juuri moraalinormien soveltamisessa kritiikin kohteeksi nousevat yleensä "omituiset tulokset", jotka sotivat ihmisten intuitioita vastaan hyvinkin rajusti. Tällöin etiikka nähdään joko läpeensä virheellisenä teoriana - joka on usein liioiteltua - tai sitten moraalilakipohjainen ajattelu nähdään "dogmastaan huutavan ideologin" tai "norsunluutornista julistetun todellisuudesta vieraantuneen ideologiattoman harhailijan" tekemänä saivarteluna.

Itse olen harhautunut uskomaan, että monesti aitoa viisautta on nimenomaan se, että heittäytyy reflektoimaan tilannetta edessä on jonkinlainen moraalinen ongelma tai kina. Ja että tilannekohtaisen harkinnan tuloksena siihen tuodaan "laatikon ulkopuolelta" ratkaisu jota kumpikaan osapuoli ei halua kuulla. (Ja näitä tilanteitahan riittää.) Tämä ei kuitenkaan ole välttämätöntä. Viisaan ratkaisun ei tarvitse olla rakentava. Toisaalta suuri osa näyttää soveltavan jotain jota ei kuvaa klassisesti ajateltu viisaus, vaan jokin joka heijastelee perinteistä älykkyyden tai fiksuuden ilmapiiriä. Tässä maailmassa soveltavan etiikan voima tulee siitä, että hän osaa analysoida asioita käsitteellisesti, tuntee etiikan teorioita, ja on ikään kuin diplomaattinen ja objektiivinen ulkopuolinen. Tälle "fiksuus" -asemalle on selkeästi nähtävä arvoa. Ja usein ratkaisu löytyy mielevästi juuri täältä.

Näen, että jos filosofiaa harjoittelee, olisi käytännöllisintä ottaa tämä harjoitteluun. Sillä sillä ei ainakaan soveltamistarvetta puutu. Osa tosin näkee, että tosiasiassa soveltava etiikka on harvinaisempaa kuin olen esittänyt. Tämä tapahtuu yleensä lokeroimalla erilaisia aloja tai rakentamalla. Tällöin esimerkiksi sosiologia, ideologia, ammattifilosofia ja vastaavat nousevat etiikasta irrallaan oleviksi alueiksi. Nähdäkseni tässä ongelmana on vain se, että
* Lopputulos on amoraalista, siis ei minkäänlaisessa suhteessa etiikkaan. Tämä on toki mahdollista, on täysin mahdollista ajatella vaikka tulojen maksimoimista. Mutta pidän kuitenkin moraalia yhtenä oleellisena elementtinä toiminnassa, joten jos työpaikalla ei ole etiikkaa, en halua olla siellä töissä. En hyveellisyyttäni, vaan sen vuoksi että amoraalisessa maailmassa minulle työntekijänä voi tapahtua moraalisesti haitallisia asioit. En halua ikään kuin sivulliseksi uhriksi tai oheistappioksi jota ei edes tarkastella tapahtuman jälkeen eettisestä kontekstista.
* Se kiertää Humen giljotiinin piilottamalla mukaan oletuksia joissa moraali muuttuisi jotenkin objektiiviseksi, ja se salakuljetettaisiin mukaan. Joka ilmituotuna moraalinsiirtona taas olisi moraalinen argumentti ja soveltavaa etiikkaa. En arvosta laiskuutta ja huolimattomuutta joten en pidä tästäkään.

Kenties parhaimmillaan soveltava etiikka ei kuitenkaan ole moraalijunttaamista. Vaikka kyllä tarvetta poliittiseen puuttumiseenkin taatusti on, kuten alkuun laittamani esimerkki filosofeista toisen maailmansodan aikana muistuttaa. Junttaaminen kuten sotarikollisille kostaminen ovat jotain jota moraalifilosofia ei tyystin kiellä. Kysymys on tekojen ehdoista sekä toiminnan määrästä, laadusta ja voimakkuudesta. Se ei ole edes ongelmien ratkaisua, vaikka filosofi voikin tuoda asiaan kulman jota muut eivät huomaa. Se ei ole edes sitä että kekseliäästi keksitään uusia ongelmia vanhoihin ratkaisuihin. Sillä jopa kliinisenä käsiteleikkinä etiikka on siitä mielenkiintoista, että se voi tuoda ihmisille mielikuvia, assosiaatioita. Ja ne voivat aktivoida, provosoida tai jopa trollata ihmiset ajattelemaan asioita itse omassa päässään. Väitän siis, että soveltava eetikko voi tätä kautta olla yhteiskunnallisestikin auttava vaikka hän ei esitä ratkaisuja siihen miten muiden pitäisi elää elämäänsä.

Kysymys oikeastaan muuttaakin tämän mietteen jälkeen luonnettaan. Jos filosofia on julkisuudessa, ja se vaikuttaa, sitä voidaan nähdä joko soveltavana etiikkana tai etiikkana jota sovelletaan. Jos filosofiaa tehdään vain ammattifilosofeille, se on kuitenkin jaettu dokumentti. Jos moraalifilosofiaa tehdään vain itselle, se saattaa hyvinkin vaikuttaa seuraavan päivän asenteisiin ja tekoihin. Kaikki tiivistyykin otsikkotekstiin. Soveltava etiikka on usein siirretty syrjään muunlaisesta etiikasta. Mielestäni on asiallista kysyä, mitä eisoveltava etiikka olisi. Itse en tietyissä "filosofian" ja "soveltamisen" ja "etiikan" määrittein kykene sellaista löytämään ollenkaan! Kas tässä moraalifilosofinen haaste, jolla on pikkiriikkinen julkiseen elämään kurottava ulottuvuus.

What it is like to be a philosophical zombie? (Referaatti pieni illalla kerran)

Thomas Nagelin uusimman kirjan vuoksi tietoisuusasiat ovat olleet viime aikoina hieman muodissa. Tämä on tietysti kognitiotiedettä (hiemankin) opiskelleelle ilon aihe. Aiheeseen liittyen on tietysti eniten puhuttu tietoisuudesta. Chalmersin "hard problem" on tässä tietysti maailmankuvallisistakin syistä räväkkä ; Osa kammoaa ajatusta että tietoisuuteen ei vaadittaisi tai tarvittaisi välttämättä sielua vaan pelkkä aivokoneisto. Heistä tämä ongelma on erityisen tärkeä koska sillä voi bashata "naturalisteja" ; Ihmiset pitävät hard problemia jonain jossa fysiikan lait eivät voi selittää tietoisuutta mitenkään ja siksi tietoisuuden tulisi olla luonteeltaan dualistinen, joka taas viittaa vahvasti monien mielessä sieluun. Tämä ei tietysti ole kognitiotiedettä (yhtään) opiskelleelle kaikkea muuta kuin ilon aihe.

John Wilkins kirjoitteli tähän liittyen varsin mielenkiintoisen blogauksen. Myös sen kommentit ovat hyvin valaisevia. Wilkinsin ydinargumenttina on se, että hard problem ei itse asiassa ole ongelma monistille. "I have a host of objections to the Hard Problem being hard. In fact I have a host of objections to there even being a Hard Problem, but basically they all boil down to this: I don’t see why we should assume there is an “inner life” of the kind described." ¹ Tämä on oleellisen tärkeää koska Hard Problemin koko voima ei ole koskaan ollut tukea dualismia evidenssillä vaan nimenomaan yrityksessä eliminoida monismi niin että ei olisi oikein muuta vaihtoehtoa kuin olla dualisti. Kun eliminointi katoaa, argumentti voi vain vedota tunteiden ja intuition kautta. Se lakkaa olemasta argumentti sanan aidossa merkityksessä. Se on korkeintaan oman ajattelun reflektointia ja muotoilua, ja se voi houkutella ihmisiä uskomaan samalla tavalla. Mutta se ei perustele millään tavalla sitä miksi tämä ajattelutapa olisi toimiva ; Se ei todista dualismia eikä tuota monistille relevanttia kritiikkiäkään.

Wilkins tekee mielestäni erittäin mielenkiintoisesti, koska hän ottaa ytimeen eläinten hyvinvoinnin uskontotematiikan sijasta. Se on kulmana jotain joka jaksaa kiinnostaa koska sitä ei toisteta jatkuvasti. Taustalla on se, että moni ajaa eläinten hyvinvointia fenomenologisesti. Tässä yritetään välttää luokitelmia, jotka taas hard problemin ratkaisussa ovat oleellisessa osassa. Wilkinsin idea on siinä että "Maybe we should ascribe animal welfare rights based on their capacity to think after all."

Eläimet voidaan tietysti liittää suoraan lepakoihin. Thomas Nagelin klassinen ajatus siitä että lepakon tietoisuus on ylitsepääsemättömän subjektiivista, jotain jota ihminen ei voi tietää lepakota mitenkään on itse asiassa kognotiotieteen klassinen ajatuskoe. Siitä ollaan luonnollisesti erimielisiä ja siihen on olemassa ratkaisuja. Mutta siitä huolimatta että ei ole johtopäätöksestä Nagelin kanssa samaa mieltä, tämän ajatuskokeen miettiminen ja läpikäyminen on ainakin nykytieteen tilassa erittäin oleellista. Wilkins viittaa että tästä on vaikeaa vetää dualismiin. "I once gave an argument that there is a what-it-is-to-be-like a digital camera, which nobody thinks has a rich ineffable inner life (see also here and here). It boils down to having a perspective - to being that kind of system at that location. So to be a bat is to be a bat, and to know what it is like to be John is just to be John." Toisin sanoen aivokoneiston sisältö voidaan nähdä "jakamattomaksi" koska se on sitä miten se interaktioi itsensä kanssa. Tähän ei tarvita monismin ulkopuolsia tahoja.

Tämä huomio on filosofisesti siitä mielenkiintoinen että se johtaa enemmänkin toiseen Hard Problemia suojelevaan ajatuskokeeseen, jossa kuvitellaan koko elämänsä pimeydessä ollut Mary joka tietää fysikaalisia faktoja punaisesta mutta joka oppii uutta ja ennenkokematonta jos hän näkee punaista ensimmäisen kerran. Wilkins reagoi tähän siten että "What of the Knowledge Argument, though? Surely Mary knows something when she first experiences red that she didn’t know by knowing all the physical facts? The solution here is to note a confusion in the idea of “to know”. I can know many things I am unaware of." ... "the sense of “to know” here is “to recognise”. The knowledge was implicit in the conceptual store already; but the recognition was delayed or prohibited by a lack of processing resources. Mary has, in effect, a bandwidth problem. If she is so replete with physical facts about seeing red, that she already cannot know what-it-is-like to see red is likely (on the physicalist view) to be a matter of her ability to integrate and interpret the information at a rate that matches what would ordinarily happen in vision." Monistin kannalta tilanteessa Hard Problemissa onkin argumentin ytimessä vakava kategoriavirhe.

Kommenteissa esiintyi seuraava mielenkiintoinen tuomio tästä argumentista. Se oli jotain jota aiheen parissa on tavallista odottaa. Siinä on dualismin kanta asiaan  ; "It’s instructive to see how the materialist attitude - I won’t call it an argument at that level - hinges on the mockery of the consciousness with which they have both every idea they have about the matter and the very entity that is what those arguments hope are convincing, both to the materialist making the assertion and other “zombies”, “lumbering robots”, etc. Obviously there is something there that the materialists think is worth convincing, despite expressing the idea’s clear repugnance to them. My question would be that if we’re all just complicated chemical reactions, why that would be important. That is unless, as most ideologues eventually do, materialists, somehow, in contradiction to their stated beliefs, exempt themselves and their favored POV from their web of material causation. Which can produce rather hilarious results." Se korostaa että tunne-elämä ja merkityksen kokeminen on jotain jota ei voisi olla "vain kemiassa". Että Hard Problemia ei ole kierretty. Kuitenkin tässä kohden on hyvä huomata että jo Chalmers itse esitti että näiden kohdalla ei ole mitään ongelmaa ; "Often such work [on consciousness] addresses what might be called the “easy” problem of consciousness: How does the brain process environmental stimulation? How does it integrate information? How do we produce reports on internal states? These are important questions, but to answer them is not to solve the hard problem: Why is all this information accompanied by an inner life?" Argumenttina on siis enemmänkin se, että nämä "easy problemkin" on itse asiassa apriorisesti kielletty mahdolliseksi aivokemialla. Monisti voi sen sijaan huomata että tunnejärjestelmä on itse asiassa adaptiivinen ; Se, että asiat ovat merkityksellisiä auttaa selviämisessä. Lasten auttamishalu joka on pakottava on hyödyllinen. ; Havainnot on evolutiivisestikin hyödyllistä sitoa reagointeihin. Ja Wilkinsin hard problem -ongelman ratkaisu taas jatkaa siitä että jos meillä on ratkaisu "easy problemiin" niin emme tarvitse kuin perspektiivin ja lopputulos on synnytetty. Tässä kohden dualistin esittämänä rajoitteena onkin enemmän mielikuva siitä että aivokemia tarkoittaisi samaa kuin aivoton robotti jolla ei voisi olla tunteita. Wilkins huomauttikin että tämänlainen kannanotto on enemmänkin leimaavaa sofismia kuin argumentointia. "First, I’m a physicalist, not a materialist, but my view is consistent with neutral monism. Second “zombie” is a term of the dualists, which we have subverted. If everyone is a zombie, then nothing is denigrated (apart from rejecting dualism). Third, it is not an ideology. I know many variant views under the rubric. Unlike religiously inspired dualism, there are no views that cannot be adopted if you think it worthwhile. Dennett is not the holy unprophet. Fourthly, substantiate that claim that we “exempt ourselves from our web of causation”. I went, for instance, to some trouble to do the precise opposite. Really, abuse is not argument, and hardly rational, but the action of a sophistical arguer."

Näkisinkin että Hard Problem on perustaltaan hyvin samanlainen kuin on esimerkiksi Alvin Plantingan "naturalismi evoluutiota vastaan" -argumentoinnissa. (Johon liittyen olen kirjoittanut tekstin jonka yhteyteeni linkkaamani vielä aiemmat tekstini ovat kaikki tälle jutulle olennaisia.) Siinähän hän vaatii naturalismin ratkaisevan kysymyksen miksi ihmisellä olisi erehtymätön tietoisuus. Ongelmana on kuitenkin se, että tämä on enemmänkin teologien kuin naturalistien käsite. Warrantin kaltaiset konseptit ovat olleet teologiassa erittäin vahvasti mukana Descartesista lähtien. ; Mikä on sinänsä mielenkiintoista että Descartes oli niitä ihmisiä että hän (a) on mielen ja ruumin kahtiajaon, kartesiolaisen dualismin, isä (b) ja lisäksi hän tässä Wilkinsin eläinten hyvinvointiasian kannalta mielenkiintoisesti usko että eläimet ovat koneita ja niiden tuskanhuudot vertautuivat niihin ääniin joita pääsee kun esineitäkin rikotaan. Mielenkiintoinen mies oli tuo Descartes.

Naturalistilla ei ole mitään tarvetta selittää konseptia joka ei kuulu sen käsiteverkkoon, jota se pitää peräti epätodennäköisenä. Argumentoinkin että mikä tahansa maailmankuva voidaan hukuttaa näennäisongelmiin vaatimalla siltä sisäisen ristiriidattomuuden ja empiirisyyden sijasta ristiriidattomuutta jonkun aivan muun maailmankuvan kanssa. ; Hard Problem on sisällöltään dualistinen ja tehty dualistien ehdoille dualistien pelikentälle. Näin ollen sen rooli tietoisuuskeskustleussa on se, että se kykenee vetoamaan ja houkuttelemaan emootioiden kautta, mutta sen sijaan se ei kykene argumentoimaan ja perustelemaan kantansa puolesta. ~ Ja jos on monisti, ei ole välttämättä aivan hirvittävän relevanttia ottaa kantaa johonkin joka on jossain yhteismitattomassa järjestelmässä. Tämä johtaisi tietysti maailmankuvien samanarvoisuuteen, siis jos "Hard Problem oheisilmiöineen" olisi jotain muuta kuin eliminatiivinen argumentti. Koska se on eliminatiivinen, tähän ajautuminen ei tee hyvää sen "pakottavalle teholle". Jäljelle jää likimain vain se, että leikitään zombiemielikuvalla. Ja tämä ei ole oikeastaan argumentti vaan pelkkä herjasana. (Tosin dualistit ovat menneet pelkästään niiden voimalla ennenkin hyvin pitkälle, ainakin ajallisesti ja historiallisesti he ovat selvinneet tämänlaisten voimalla.)

Vilahtavaa solipsismia

"Debates aren't really about evidence, sound logic, and intellectual honesty. They're about bullshitting your way through, having good stage presence, and being tricky."

Nyky-yhteiskunnassa julistusta ja käännyttäistä pidetään lähtökohtaisesti pahana. Myös minä pidän niitä lähtökohtaisesti pahana. Siksi ainakaan minun ei ole juurikaan tullut kiinnitettyä huomiota siihen tosiasiaan, että valtaosa ihmisistä pitää julistusta ja käännyttämistä lähtökohtaisesti pahoina asioina aivan eri syin kuin mitä itse teen.

Tähän liittyen löytyy kuitenkin hyä teksti "Käännyttämisen hyveestä" jossa nostetaan esille se, että valtaosa vastustaa julistusta ja käännyttämistä siksi että nykymaailma on postmoderni ja kulttuurirelativistinen. Itse taas vastustan näitä ilmiöitä siksi että käytännössä ne ovat nimenomaan kulttuurirelativistisia ilmiöitä. "Käännyttämisen hyveestä" esittää että "Melkein kaikki ihmiset näyttävät ajattelevan, että käännyttäminen, oikeassa olemisen pakko ja tuomitseminen ovat pahoja asioita. Julkisessa keskustelussa asia on selvä: ketään ei saa tuomita, vielä vähemmän käännyttää missään nimessä, ja jos jollakin on oikeassa olemisen pakko, tätä tyyppiä pitää välttää." Kuitenkin teksti nojaa siihen että "käännyttäminen, oikeassa olemisen pakko ja tuomitseminen ovat mielestäni hyviä asioita. Eikä pelkästään hyviä asioita, vaan tekisi mieleni sanoa, että jos emme yritä käännyttää muita, emme usko kykyymme tavoittaa totuus, ja jos emme tuomitse pahoja tekoja, niin meissä on jotain vikaa." Artikkeli muistuttaa esimerkiksi (a) moraalista, että "Jos tuomitseminen tarkoittaa moraalisten arvostelmien tekemistä, jokainen ihminen, jolla on moraalisia näkemyksiä, tuomitsee." ja (b) totuudesta, että "On hyvää ja oikein, että ihmiset uskovat asioita, jotka ovat tosia, ja eivät usko asioita, jotka eivät ole tosia."

Olenkin tekstin kanssa juuri samaa mieltä siinä, että kulttuurirelativismi ja postmodernismi ovat totaalisesti etääntyneet totuuden ja etiikan käsitteistä. Ja vaikka alkuperäisessä kulttuurirelativismissa erimielisyyskin oli sallittua, koska tulkinta oli aina sidoksissa lähtökohtiin, on tästä kuitenkin syntynyt yhteiskuntatasolla vieläpä hyvin eriskummallinen väännös jossa tämä tuomitaan ja kielletään. Vaikka kulttuurirelativismi ei välttämättä tarkoita mitään "suvaitsemattomuuden suvaitsemista", on nykykulttuurin postmodernistinen ja kulttuurirelativistinen henki degeneroitunut nimenomaan tämänlaiseksi passiiviseksi nysväämiseksi. Totuus muuttuu tällöin ponnettomaksi "näkökulmaksi" ja etiikka latistuu "henkilökohtaiseksi mieltymykseksi."

Näin ollen voidaankin nostaa esille filosofian historian aamuhämäristä klassinen vastakkainasettelu. Sokrates vs. sofistit. Sofistit olivat poliittisia puhemiehiä joiden taito oli retoriikassa. Heidän keskustelunsa koko henki oli siinä että heillä oli asiakas jolla oli mielipide. Puhuminen taas oli vaikuttamisen keino jolla mahdollisimman moni yritettiin suostutella kannattamaan tätä tiettyä asiaa. Tämän tavoitteen vuoksi kaunopuheiset sofistit yrittivätkin liehakoida ja manipuloida. Ihmisistä tämä silosanaisuus ja kaikkien mahdollisten kantojen tukeminen ja puolustaminen oli kenties miellyttävää, mutta siinä etäännyttiin totuudesta. Sofisti tarjosi näkökulmaa. Sofistit tarjosivat sosiaalista tukea, joka oli itsetuntoa lietsovaa ja suoraan yhteiskunnalliseen valtapeliin linkkiytyvää. Sokrates taas oli ärsyttävä, sillä hän otti asioiden punnitsemisen ytimeen. Sokrates ei hakenut sosiaalista hyväksyntää eikä hänen näkemyksensä viehättänyt vallanpitäjiä koska asenteena jo pelkkä Sokrateen tapa lähestyä asioita oli aina riski.

Sokrateen asenne on tietysti hyvä. Sillä tosiasiassa harkinnalla ja logiikalla on vain yksi arvo. Se kulkee kohti totuutta ja/tai etiikkaa. Siinä missä sofistejen ongelmana on se, että 50% ajasta puolustetaan väärässolevaa, on filosofin harkinta jotain joka punnitsee asiat uusiksi. Koska toinen ei ota opikseen ja toinen ottaa, käy silloin helposti niin että debattia ei synny niistä asioista joista ollaan yksimielisiä. Tämän jälkeenkin debatissa ollaan 50% ajasta väärässä. Mutta se, joka on valmiimpi punnitsemaan ja vaihtamaan mielipiteitään on oikeassa yli 50% ajasta, ja hänen vastapulensa rooli on roikkua alun perin arvotuissa väärässäoloissa, joten debattihetkellä hän on sitten "tasapuolisuuden vuoksi" useammin väärässä. Näin ollen sofisti joka kohtaa filosofin on erimielisyystilanteessa varsin heikoilla.

Tästä minulla on tämänlaiseen liittyvästä solipsismista hupaisa esimerkki. Keskustelin erään ihmisen kanssa, jonka mukaan koko universumi oli tietoinen viimeistä atomia myöten. Hän itse asiassa esitti että kvanttitason ilmiöillä on esitietoisuus koska ne "reagoivat" maailman kanssa esimerkiksi kaksoisrakokokeessa. Hän tulkitsi myös säieteorian ytimen tällä valolla. Kun selitin että eikö hän tässä lähinnä katso mitä maailmassa on, ja määrittele tätä sitten tietoisuudeksi, hän sanoi että oikein muutakaan ei voida tehdä. Minä muistutin, että voi. Voin esimerkiksi ennaltamääritellä että tietoisuus liittyy neuronien toimintaan. Näin kissat olisivat tietoisia mutta pöytä ei. Kriitikosta tämä oli nuiva ja lokeroiva näkemys jossa valmiiksi tiedetään että mitä tietoisuus on. Selitin, että niinhän tuossa toisessakin vaihtoehdossa on määritelty mitä tietoisuus on ja että ennalta tiedetään että maailma myös on tietoinen. ~ Ja että tämä tiivistyy määrittelykysymykseksi. Itse ratkaisin ongelmat "trivialisoimalla" ne. Kaikki ovat yksimielisiä ihmisten tietoisuudesta ja että oikeastaan edes kissan tietoisuudesta ei ole erimielisyyksiä. Muualla onkin sitten kysymys "rajanvetokysymyksistä" jotka perustuvat siihen miten tietoisuus määrittyy. Ja muistutin että jos säieteoriakin muuttuu tietoisuuden ilmentymäksi, muuttuu määritelmänvaihdoksen mukana oikeastaan kaikki ne intentiot ja motiivit joiden vuoksi ajatus tietoisesta universumista olisivat viehättäviä ; Merkitys muuttuu sisällön muuttuessa ja siksi ei voida ajatella että "säieteoriatietoisuudella" maailman tulkitseva ihminen ajattelisi siihen taakse minkäänlaisia "kissatietoisuudelle" ominaisia piirteitä.

Tässä mielessä "käännyttämisen hyve" onkin ongelmissa. Se nimittäin puolustaa enemmänkin erimielisyyden ääneen esittämistä, eli puolustaa suullista argumentatiivista kommunikaatiota. Valitettavasti tämä tarkoittaa sitä että se ei tosiasiassa puolusta ollenkaan sitä minkä esimerkiksi minä käännyttämiseksi tai julistamiseksi määrittelen. ; Tämän huomion jälkeen teksti näyttää peräti omituiselta. Onhan klassinen "fundamentalistitemppu" väittää että julistus ja käännytys on keskustelua. Tässä tukena käytetään joitain analogioita joita julistuksella on esimerkiksi ns. "asiallisen ja tärkeän ja järkevän" argumentaation kanssa. Ja ohittaa tärkeät epäanalogiat. Näin se, mikä erottaa julistuksen argumentaatiosta jää syrjään. Koska eroa ei tehdä, on selvää että julistuksen kriteeriattribuutteja ei tuoda riittävässä määrin esiin. Ja tämä taas tarkoittaa sitä että oikeasti puolustuspuhe ei käsittele ollenkaan julistamista ja käännyttämistä, vaan nimenomaan keskustelua.

Analogiasaivartelulla tämä konseptien kanssa sekoilu vain hämärretään. Argumentaatiota puolustettaessa julistuksen nimellä rakennetaan julistusta kritisoivien näkemyksestä olkiukko sekä rakennetaan keskustelu sivuraiteille vievä red herring. Ja kun strategiaan alkaa nippuuntumaan tällä tavalla argumentaatiovirheitä, on selvää että ei olla kovin laadukkaalla pohjalla.

Toki se, että ero voidaan rakentaa ei vielä tarkoita paljoakaan. Sillä kenties uskonnolliset toimijat harjoittavatkin oikeasti keskustelua. Tällöin olisi leimaavaa kutsua heidän toimintaansa ollenkaan julistukseksi. Aihehan ei itsessään tee keskustelusta julistamista, vaan väärä asenne.

Tämän selventäväksi on hyvä pompahtaa "Filosofian puutarhoihin" jossa käsitellään tällä viikolla Helsingissä tapahtunutta Enqvistin ja Craigin välistä debattia. Kirjoittaja kokee myötähäpeää Craigin argumentaatiosta. Arvio viittaa Enqvistin suuntaan ; "...miten jaksat väsymättä piikitellä meitä filosofeja ja tuoda esiin näkemyksesi siitä että rakas tieteenalani on olennaisilta osin selkeää ajattelua häiritsevää viheliäistä sananvääntelyä. Tänään osallistuin Veritas foorumin järjestämään väittelytilaisuuteen jossa kohtasit professori William Lane Craigin keskustelussa "Can Universe Exist Without a God?". Enkä enää ihmettele asennettasi ollenkaan. Seuraavan kerran teokseesi tarttuessani yritän muistaa, että synkkä käsityksesi filosofeista ja filosofiasta saattaa hyvinkin johtua siitä että olet joutunut enimmäkseen tekemisiin professori Craigin kaltaisten sofistinretaleiden ajattelijoiden kanssa." Pääsyynä oli se, että "Totuutta rakastavalle filosofille vastapuoli on nimittäin aina mahdollinen hyväntekijä: joku joka on valmis näkemään argumentoimisen vaivan koetellakseen uskomuksiani ja vapauttaakseen minut mahdollisista harhakuvitelmistani. Siksi väittelyn vastapuolta tulee aina kohdella kohteliaasti ja mahdollisimman hyväntahtoisesti. Craig sen sijaan oli ylimielinen, omahyväinen, alentuva ja pyrki hallitsemaan keskustelua. Hän valitti surkeasti siitä ettet toiminutkaan hänen odotustensa mukaan etkä lähtenyt keskustelemaan niistä argumenteista joista hän oli valmistautunut keskustelemaan." Craigia toki puolusti "Otto", joka kertoi, että Craig oli vieraileva luennoija. "Minusta on jokseenkin ymmärrettävää ilmaista odottaneensa keskustelukontekstin perusteella, että osallistujalla on debatissa tietty rooli, jossa hän pyrkii tarjoamaan tietyn näkökulman puolesta mahdollisimman vahvan keissin. Tämä on kätevää ihan siitäkin syystä, että molemmat osallistujat ovat hyväksyneet keskustelun otsikon ja valmistelleet perustelunsa tämän pohjalta. Tämä auttaa mm. siihen, että keskustelijat puhuisivat mahdollisimman vähän toistensa ohitse. Debatin konventioihin on tavannut kuulua, että osallistujilta tulisi voida odottaa oman roolinsa mukaista argumentaatiota, sekä vastapuolen argumenttien huomioimista. Jos kyseessä olisi kahvipöytäkeskustelu, tuollaisista valittaminen olisi tietysti naurettavaa."

Kuitenkin on selvää että debattimaailma ei noudata mitään "Ottopojan lakeja";
1: Itse asiassa filosofiassa positivismin murskautumiseen johtavalla tiellä voidaan nostaa esille eräs debatti jossa oli mukana Popper. Wittgenstein oli esittänyt hänelle kutsun jossa oli mukana tehtävänanto. Vierailijan oli esitettävä jonkinlainen filosofinen pulma (puzzle). Popper huomasi tämän, saapui silti paikalle ja esittelikin filosofisen ongelman (problem). Tämä ei tietysti ollenkaan täyttänyt Wittgensteinin tehtävänantoa. Se suorastaan iski kovasti ytimeen ;Wittgensteinin mukaan koko filosofia oli sitä että tartuttiin pulmiin ja vältettiin viimeiseen asti ongelmia. Popper onnistui kuitenkin nostamaan esiin sen, että ongelmia ei voitu välttää ja että filosofia ilman ongelmia ei ollut edes mahdollista.
2: Paul Davies kuvaa "Kultakutrin arvoitus" kirjansa sivulla 199 tapauksen jossa hän oli kehittänyt uuden kulman debattiin matkalla ollessaan taksissa. Koska debatit ateismista ja uskonosta muuttuivat helposti itseääntoistaviksi, Davies näki arvokkaaksi hämmentää keitosta uusilla ideoilla. Hän nostikin esille sen, miten multiversumimaailma sisältää virtuaalimaailmojen riskin. Hän iloitsi siitä että ateistit olivatkin säikähtämisen sijaan ottaneet asian vakavasti ja ottaneet sen osaksi omia mietintöjään. Davies muistuttaakin siitä että oikesti debattien suurin anti on yllättävyydessä. Siinä missä luennointi on sitä että asia esitetään sellaisena kuin sen itse näkee ja muut ovat sidottuja tähän, on debatissa aina yllätysriski. Ja jos osaa jo tilaisuudessa ottaa toisen heittämät ideat vastaan, syntyy kokemus siitä että toinen kokee keskustelun arvokkaana ja on kiinnostunut muustakin kuin omasta navastaan. Ja on se näyte ammattitaidostakin. Vähemmän hyvä, mutta silti ansiokas on myös se, että kohtaamansa asiat käyttää myöhemmin hyväkseen. Esimerkiksi Puolimatkan kanssa debatoineet ovat kieltäytyneet jatkosta huomattuaan että Puolimatka ei muuta esityksiään saamansa kritiikin pohjalta ja tätä kautta syntyy vain junnausta. Sellaiseen on tylsää osallistua koska keskustelukumppanin rooli on vain antaa sulka hattuun. "Tuonkin kanssa on debatoitu, asia on siis vakavasti otettava ja tämäkin on "voitettu"" -hengessä.

Kun kyseessä ei ole väitöskirjanesitystilaisuus tai luentosarja jossa esitetään tietyn kirjan tiettyä argumenttia tietystä kulmasta, vaan käsitellään laajempia alueita ja aiheita (kuten "Voiko Universumi olla olemassa ilman Jumalaa?") on selvää että debatissa ei olla sitouduttu mihinkään tämänlaiseen tiettyyn näkökulmaan. Siksi oli aivan oikein että Enqvist nosti esiin oman näkökulmansa. Itse asiassa jos Craig on niin joustamaton että ei kykene sopeutumaan siihen jos keskustelu etenee yhtään hänen ennaltamääräämiltään raiteilta, on selvää että hänen "ymmärryksensä kosmologiasta" ei ole niin hyvin reflektoitua kuin mitä hänen faninsa mielellään väittävät. Ammattitaito näyttäytyy etenkin näissä livedebateissa nimenomaan niin että luennoijan osaamisesta käytetään vain jäävuorenhuippu. Se, että Craig valittaa että hänen harjoittelustaan jää valtaosa piiloon pitäisi siis olla suorastaan ilmiselviö eikä mikään valittamisen paikka.
1: Asia on tietysti oleellinen, sillä Craig on oikeati tunnettu siitä että hän vaatii vastapuoleltaan "naturalistista tieteen todistamaa selitystä" kun hän itse saa vain leikkiä-saivarrella pelkän logiikan tasolla. Kristityt, myös Craig, käyttää myös mielellään aikaa naturalismin rajoitusten ruotimiseen ja pitää näitä todisteena siitä että luonto ei voi olla naturalistinen. Kun Enqvist nostaa esiin sen että tiede on ihmismielellistä prosessointia, ja rajoitteet ihmismielessä eivät ole todellisuuden rajoitteita, ei voi oikeasti sanoa muuta kuin että "Ihan oikeasti, jotkut filosofit ymmärtävät että logiikka kuvaa myös ihmismielen rakennetta ja on siten yhteismitaton luonnon, kuten kvanttimaailman kanssa." ... "Tunnen itseni suorastaan fiksuksi kun ymmärrän, että ilmiö ja sen tulkinta ovat eri asioita ja että Sinä olet kiinnostunut niistä ilmiöistä." Tosin uskonen että Enqvistin argumentaation takana on myös kokemukset ja tutustumiset Tapio Puolimatkan ajatteluun. Enqvistin argumentaatio iskee "todista, todista tai aukkojen jumala iskee koska mysteeri on oikein peittää nimeämällä sen taakse Jumala jonka ominaisuuksia emme tietysti tutki koska Jumala ei ole sillai naturalistinen" -asennevammojen ytimeen.
2: Itse asiassa Otto, jolla lieneekin takanaan erityisen pitkä historia siitä miten keskustelujärjestelmiä rakennetaan ja arvioidaan väärin viittaakin kahvihuonekeskusteluihin. Kuitenkin juuri siellä on otettava huomioon toisen osaamisen. Argumentit on silloin sitoutettava kommentoijan omaan osaamistasoon, käytettävä pohjaa jonka tämä ymmärtää. Craigia päinvastoin myydään Auktoriteettina isolla A:lla. Tyyppinä joka reflektoi astronomian ja kaikki alat ainakin "sata kertaa paremmin kuin Enqvist". (Väitelause ei ole omani, mutta Otto on nähnyt tämän lauselman eikä kritisoinut sitä eli on varsin perusteltua väittää että hän kannattaa sitä itse täysin sydäminsä.) Kun kerran osaa, ei vaihteleminen voi olla ongelma. Korjausvaatimus kertookin siitä että Craig on nimenomaan inkompetentti, jolta puuttuu osaaminen ja hallinta alueelta jolla hän kivasti PR -kiertueillaan kommentoi suvereenilla auktoriteetilla ja karismallaan.

Itse asiassa Oton vaatimus on huolestuttavampi kuin voisi ensivilkaisulla kenties luulla. Sillä kun esille nostetaan Kraussin debatti Craigin kanssa, nousee esille se, että olennaista oli juuri näkökulmaero Krauss itse kuvaa argumentaation ratkaisemista seuraavalla tavalla "As I stressed at the time, I did not come to debate the existence of God, but rather to debate about evidence for the existence of God. I also wanted to demonstrate the need for nuance, to explain how these issues are far more complex than Craig, in his simplistic view of the world, makes them out to be."

Tämän muistuttaminen oli itse asiassa oleellisen tärkeää. Craighan esimerkiksi käytti Bayesin kaavaa tavalla jolla sitä ei voi perustellusti käyttää ; Craig oli rationalisti ja piilo-oletti todennäköisyydet (=ennaltapäätti että Jumala on todennäköisempi tietyin ehdoin jotka hän tiesi jo ennen laskelman alkua pitävän paikkansa tai jotka hän peräti oletti pitävän paikkaansa). Bayesin kaavaa ei kuitenkaan voi valitettavasti käyttää näin "Craig began with an attempt to demonstrate his scientific and mathematical credentials by writing a rather meaningless equation on this first slide, which he then argued would be the basis for his 'evidence'. The equation, in words said that if the probability, given the data, gave one a greater than 50% likelihood for God's existence, then this was evidence. He even presented this as a pseudo- Bayesian Argument. The problem is that using mathematical probabilities in this fashion ONLY makes sense if you have a well defined probability measure, and if one can check that the conclusions one draws are not sensitive to one's priors. He did not explain this at all, nor do I think he understood it when I tried to explain it to him."

Craigia kuitenkin puolustetaan selittämällä, että jos evidentialistinen lähtökohta otetaan käyttöön, on voitto suoraan seurausta näistä peruslähtökohdista. Craigin lähtökohtien kerrotaan olevan toisenlaiset. Ja esitetään suorastaan, että kun tilanne on tämä, niin miksi ihmeessä Craig pitäisi pakottaa ottamaan tämä lähtökohta huomioon! "I know, just as you do, that it is impossible to prove by scientific means alone, therefore, if the only tools you will allow me to use are the tools of science, then I have lost before starting. Like you, I win all the arguments where I get to chose the parameters." Että asiaa olisi lähestyttäävä sisäisen koherenssin kautta ; Toki argumentti on itse asiassa Kraussin sisäisen logiikankin kannalta oleellinen. Sillä jos puhutaan evidentialistisesta lähestymistavasta, koko pointti on siinä että "Yes there is a possibility that there is a God, he just doesn't believe it so." Craig määrittelee jumalaa ja argumentoi tämän puolesta tavalla joka tekee siitä lähinnä yhden mahdollisuuden. Koko pointti on kuitenkin siinä, onko Jumala todella tieteen valossa uskottava hypoteesi vai ei.

Se, mitä tässä Craigin puolustuksessa tulee kuitenkin esiin on se, että jopa tiukan linjan kreationistit ovat nykyään "näkökulmaihmisiä". Kun varhainen kreationismi oli nimenomaan sitä että evoluutio oli objektiivisesti ja luonnontieteellisesti väärin ja kreationismi luonnontieteellisesti ja objektiivisesti oikein, on keskustelu muuttunut - osittain toki Intelligent Designin vaikutuksesta - siihen suuntaan että se esittää että kysymys on "samat havainnot, eri tulkinnat" -tilanteesta. Tämä taas palauttaa meidät takaisin siihen mikä oli julistuksellisuudessa huomattavaa. Kreationismi oli alkujaan "uskovainen joka uskoi olevansa Sokrates". Nykyään he "tunnustavat ääneen olevansa sofisteja." Tämä tarkoittaa sitä että totuus ja etiikka ovat muuttuneet presuppositionistiseksi.

Kreationistit haluavat ja vaativat että keskustelua lähestytään heidän premisseidensä kautta eikä muutoin. Itse asiassa esimerkiksi "Oton" vaatimukset Enqvistin sanomisia ja lähestymistapoja kohtaan olivat suoranaisesti todisteita siitä että tämänlaista asennetta löytyy uskovaisten parista. He siis tunnustavat että kysymys on näkemyksistä ja maailmankuvista ja vaativat että kun heidän kanssaan keskustellaan, ei saa olla "erimielinen premisseistä" koska se on tyhjää. Ja että päin vastoin kun puhuu Craigin kaltaisen henkilön kanssa, olisi pakko lähestyä asioita vain ja ainoastaan Craigin määritelmien kautta. Ja että tämä on debattien henki. Tämän vaatimuksen totteleminen valitettavasti muuttaa keskustelun yksisuuntaiseksi sofistiseksi julistamiseksi. Enqvistin pitää siis alistua Craigin määritelmiin ja muut näkökulmat täytyy kieltää. Niitä ei voi ottaa esille kun aiheena on universumin syntyä muistuttava aihe. Tämä on hyvin valaisevaa, kun muistetaan se puhe vainosta ja näkökulmien kunnioittamisesta jota "Otto" itse onkin hyvin usein jaksanut tuoda esiin ja josta hän on puhunut.
1: Valitettavasti samalla logiikalla pöytä muuttuu ehdottomasti tietoiseksi olennoksi. Ja valitettavasti voimme muistuttaa että jos on totuuskriteeri, kieltää jotain asioita epätosina. Näin ollen käännyttämisen hyvyys -artikkeli kertookin itse asiassa sen, että Otto on vihainen siitä että "naturalisteilla" on laatuvaatimuksia!

Tästä saa tietysti hyvän esimerkin kun muistelee että Craigin perustelu Pahan ongelmaan on ilmiselvästi sellainen, että esimekriksi "Raamatun" Jumalan komentamien kansanmurhien oletetaan olevan "valkoisia" ja sitten yritetään selittää miksi se on valkoista. Näin kysymys ei enää ole siitä onko maailma "musta" vai "valkoinen" vaan yksinkertaisesti keskustelu on muuttunut sosiaaliseksi valtapeliksi ja politikoinniksi. Craig yksinkertaisesti on yhtä luottava Jumalan kuin koirien olemassaoloon ; Craigin ongelmana on se, että koirailmiö voidaan selkeästi määrittää, havaita ja mitata. Toisin kuin Jumalakonsepti. Tämä epäanalogia tekee hänen argumentaatiostaan huonompaa kuin haluamme oikein missään tunnustaa.

Oma argumentaationi rakentuu nimenomaan sen varaan että Jumalan olemassaolotodistukset ovat maailmankuvariippuvaisia. Näin niitä ei ole yleispätevästi todistettu. Jumalan olemassaolo on siksi hieman kuin pöydän tietoisuus ; Joku voi argumentoida silmät korvat päästään määrittelemällä että näin on. Minua ei kiinnosta pätkääkään, koska tämänlainen lähestymistapa trivialisoi koko ongelman ; Kissan tietoisuus on silti järkevämpi ja rationaalisempi, koska se on relevanttien ja koeteltavien tietoisuusmääritelmien mukaan "joka tapauksessa tietoista" (myös sen mukaan jolla pöytäkin on tietoinen.). Minä rakastan totuutta. Siksi fundamentalistien harjoittama maailmankuvallisuuden tunnustaminen on tunnustus siitä että agnostismi on ainut järkevä ratkaisu Jumalakysymykseen. Ja se, että he muuttavat "todistamistasolta/tietämistasoilta" "näkökulma/mahdollisuustasolle" on tunnustus siitä että he eivät kestä emotionaalis-sosiaalista iskua joka tästä tunnustuksesta seuraa.

Maailmankuvallisuus tunnustaa että uskovaiset eivät nomenomaan keskustele, vaan tarjoavat presuppositionismia, vilahtavaa solipsismia. He ovat sofisteja joilla on enemmän oikeudessa sosiaalista kannattajien puolelleen voittamista koskeva case, kuin totuutta tavoitteleva ote. He julistavat. Ja kyllä. Tässä julistamisessa ja käänyttämisessä ei ole mitään niitä positiviisia piirteitä joita alkuun laittamani linkki ansiokkaasti toi esiin. ~ Sen sijaan paljastuukin nimenomaan se, että nykyajan teologia on jopa fundamentalistisimmillaan postmodernia totuudesta ja etiikasta etääntymistä. Jotain jossa ennalta päätetään että jokin on eettistä tai ei ole ja sitten pelataan sen mukaan. Jokin jossa totuus on lähtökohtakysymys ja loppu on sitä että "hyvällä itsetunnolla" (~lue narsistisella egolla) kierretään ihmisille huutamassa tätä omaa näkökulmaa välittämättä pätkääkään näistä muista.

Koska olen debatoinut uskovaisten kanssa vain "aivan helvetin paljon" onkin oloni tältä osin itse asiassa sellainen että en ota lähestyvää uskonmiestä "filosofian puutarhan" tapaan minään "potentiaalisena hyväntekijänä". Sen sijaan asenteeni on hieman kuin sillä Zenmestarilla joka löi uppiniskaista ja oppimatonta oppilastaan kepillä päähän. Oppilas valitti sitä että hän ei ollut vielä tehnyt mitään väärin. Zenmestari kysyi että miksi hänen tarvitsisi odottaa.

Kun on käynyt riittävän määrän debatteja, tajuaa (a) Sen minkä Paul Davieskin on huomannut. Eli että keskustelu junnautuu kliseisille radoille jotka eivät opeta yhtään mitään uutta. Näin ollen syntyvät keskustelut ovat sisällöltään sellaisia kuin olisit jo käynyt ne. Kun uutta ei tule, ei voi tapahtua oppimista ja näkemysten punninnan kautta tapahtuvaa mielipiteenmuuttumistakaan. (b) Sen mikä herätti "filosofian puutarhoissa", eli että nuiva suhtautuminen selittyy sillä että kokemusmaailma filosofeista/teologeista koostuu Craigin kaltaisella asenteella liikkuvista uskonmiehistä. (Onko olemassa muunlaisia, en ole tavannut. Palaa tässä kohden kohtaan a ~ Todellakin. Miksi minun tarvitsisi odottaa?

---

Kirjoittaja olisi muutoin tullut kuuntelemaan Craig vs. Enqvist -debattia, mutta hänellä oli tärkeämpää ja järkevämpää tekemistä. Hänen täytyi valitettavasti juuri samanaikaisesti harjoittaa obsessiivista masturbointia kotonaan.