Mittakaavavirhe : Eli mitä "hankkiminen", "ominaisuus" ja "periytyminen" tarkoittavat

"Helsingin Sanomat" uutisoi tiedeuutisissaan siitä miten pelot siirtyvät sukupolvelta toiselle. "Eläinkokeissa todettiin, että traumaattinen tapahtuma saattaa vaikuttaa siittiöiden DNA:han ja muuttaa myöhempien sukupolvien aivoja ja käyttäytymistä. Tutkijoiden mukaan tuloksilla on merkitystä fobioiden ja ahdistuksen ymmärtämisessä." Tämä johti siihen, että ihmiset innostuivat. Hyvin usea katsoi että tässä on lamarckismin paluu. Aktiviisimmat esittivät että tämä oli viimeinen naula darwinismin arkkuun. Että evoluutio korvattasiin ja tilalle tulisikin lamarckismi.

Ja minä olisin innoissani ajatuksesta "Animuksesta" jonka avulla voisi sukeltaa "geneettiseen muistiin" ja seikkailla esi-isiemme historian ja jonkin bleeding effectin avulla imaista sisään esi-isien pelot ja salamurhataidot. (Ja pahat kielet kertovat näin jo tapahtuneen.) Niin nähdäkseni tässä kohden vikana on mittakaava. Mutta jos kysymys menee lamarckismiin, ja kysymys on "oliko Lamarck sittenkin oikeassa?" vastaus on melko ehdoton ei.

Niille, jotka eivät hanki tiedeosaamistaan lukemalla "Seiska" -lehteä - missä ei itsessään ole vikaa, hankinhan minäkin kaiken tietoni muinaisesta historiasta eroottisen julkaisun kustantamasta, vuonna 1979 ilmestyneestä "Caligula" -elokuvasta - ovat kuulleet epigenetiikasta. Sen sijaan olen kyllä pahoillani. Sillä epigenetiikkaan liittyvissä väitteissä ei ollut tavanomainen kreationistimiehitys. Mielestäni on - jos ei hyväksyttävää, niin ainakin ymmärrettävää - että joku uskonnollinen vakaumus tai ideologinen fiksaatio tai psykiatrinen mentaalihygienian puutteen aikaansaama pakkomielle tuottaa sivutuotteenaan vouhkaamista ja väärinkäsityksiä. Mutta jos ei ole niitä ihmisiä joiden suuhun merenneidot uivat kuolemaan kertoen kuollessaan maagisen todellisuuden ihmeitä, vastaava aikaansaa vain pahaa mieltä ja turhautumista. Se, että muuten aivan järkevät ihmiset lähtevät vastaavalle tielle kertoo hankitusta tyhmyydestä jonka ei kyllä taatusti toivo periytyvän.

Epigenetiikka on suhteellisen uusi tutkimusala, mutta siinä ei itse asiassa ole mitään hirvittävän mullistavaa tai uutta. Itse kuulin varhaisia versioita - en tosin epigenetiikan nimellä - jo 1990 -luvun puolella. Silloin aiheena olivat havainnot joissa nälänhätää kokeneiden vanhempien jälkeläisissä havaittiin muutoksia. Epigenetiikan kohdalla ongelmana onkin se, että lamarckismista intoutunut ei oikein näe mittakaavaa ja suuruusluokkaa.

Epigenetiikka ei tarkoita sitä, että intentio ohjelmoisi uusia geenejä tai hioisi niitä. Ne ovat enemmänkin järjestelmä, joka kytkee geenejä päälle ja pois. Epigenetiikan mekaniikkakin on kaikkea muuta kuin mysteeri - saati homeopaattiseen muistiin tai yhteistietoon nojaava Animusjärjestelmä. Toiminta  perustuu epigeneettisinä markkereina toimiviin molekyyleihin. Ne kiinnittyvät DNA:han ja ohjaavat solua joko käyttämään tiettyä geeniä tai olemaan käyttämättä sitä. Yleisin epigeneettinen markkeri on metyyliryhmä (CH3) joka toimii metylaatioksi kutsutulla prosessilla. Se estää geenejä päälle kytkeviä proteiineja kiinnittymästä DNA:han jolloin mainittu tietty geeni on koko ajan kytkettynä pois päältä.

Tämä tarkoittaa sitä, että epigenetiikka ei selitä ominaisuuksien syntyä. Ja se prosessina enemmänkin luo joustavuutta kuin uutta. Geeni pysyy homeostaasissa paremmin kalibroitumalla vanhempien kautta. Näin ollen epigenetiikka ei mullista tai muuta evoluutiota. Peter Portin kirjoitti aiheesta "Tieteessä tapahtuu" -lehteen. Hänen viestinsä oli sama. "Mieluummin kuin hankituista ominaisuuksista, on tässä yhteydessä kuitenkin oikeampaa puhua hankituista tiloista (acquired states). Puheena ovat siis ympäristön aiheuttamat perinnölliset geenien toiminnan säätelyn tilat. Korostettakoon, että kyse ei näin ollen ole geenien rakenteen muutoksista, mutaatioista, vaan geenien toiminnan muutoksista." ... "darvinistisen evoluutioteorian ydin, valinnan periaate, ei tule ainakaan keskeisiltä osiltaan mullistumaan. Kelpoisimmat saavat edelleen eniten jälkeläisiä, minkä seurauksena - luonnonvalinnan perusteoreeman mukaan - populaation keskimääräinen kelpoisuus kasvaa niin kauan kuin populaatiossa esiintyy kelpoisuuden muuntelua (Fisher, 1958). Uuden tiedon valossa kelpoisuutta ja sen muuntelua määrääviin tekijöihin on kylläkin lisättävä epigeneettinen muuntelu."

Tämä muistuttaakin siitä, että lamarckismi ei oikeastaan ole kovin osuva paikka asettaa koko epigenetiikan ajatusta. Lamarck kun nosti intention oleelliseen osaan ja näki harjoittelun ominaisuuksien synnyn syynä. Nyt tuntemamme epigenetiikka on sitten itse asiassa lähempänä Lysenkon ajatuksia. Neuvostoliiton aikana evoluutio oli nimittäin kapitalistista sabotaasia, joten tilalle otettiin karaistumisteoria. Lysenkon oppien mukaisesti esimerkiksi viljaa liotettiin kylmässä, jotta tulevat jälkikasvut karaistuisivat. Tämä ei toiminut kovin suurissa mittasuhteissa. Epigenetiikan menestys ei kuitenkaan juuri koskaan tuo esiin kannanottoja Lysenkon puolesta. Väljähtäneistä paradigmoista valitaan aina Lamarckin versio.

Lamarkismin esittäminen  nostetaan tässä esiin vahvasti juuri sen vuoksi, että lamarkismissa nähdään olevan tahdon valta geenien yli. Näin se olisi evoluutiopsykologiaa vastaan. Tämä taas on mannermaisen filosofian kannattajille iso asia : Heidän oppinsahan on se, että kaikki on valintaa. Intressit antavat rajoitteita ja kutsuvat niitä genetiikasta. Evoluutiopsykologiaa moititaan näissä piireissä hyvinkin tiukasti. Tämä on ymmärrettävää. Onhan esimerkiksi Sartren ideana se, että jokainen valitsee itsensä. Eli jos on syntyjään pelkuri, voi päättää olla rohkea. Lamarkismi nähdään keinona jolla valinta (eksistenssi) nousee luonnonvalinnan (essenssin) yli. Siksi esimerkiksi pelon synty genetiikalla on monille inhottava ja kiusallinen väite. Valitettavasti epigenetiikka ei tältä pelasta. Sillä epigenetiikka käsittelee geenejä eikä se tuo esiin mitään sellaista jota ei voisi ilmituoda geeneillä. Näin ollen esimerkiksi mainittu pelokkuuden siirtyminen viittaa siihen että peloilla on geneettistä korrelointia joka on suuruudeltaan nollaa suurempi.

On, mainitsesmastani syystä ja muutenkin, toki ymmärrettävää, että hyvämaineinen ja tieteellisenä ajattelijana ansioitunut herrasmies Lamarck halutaan nostaa esille - etenkin jos ollaan pahaa liberaalia evoluutiota debunkkaamassa. Lysenkolla taas on lähinnä negatiivista taakkaa sekä tutkijana että ihmisenä. On tavallaan ikävää, että Lysenko oli kaikesta huolimatta astetta lähempänä totuutta. Tämä kenties muistuttaa siitä, että tiede ei ole sama kuin tutkijan persoonallisusuhäiriöt.

Luonteen delegointi.

Osmo Tammisalo on reagoinut Petter Portinin esitykseen kasvatuksesta ihmisluonteen määrääjänä. Portin on puolustautunut että hän ei kiellä geenien merkitystä ja vaikutusta luonteesta. Portin vastustaa sitä että kulttuuri on geenipuheen värittämää. Siksi kulttuuri on ikään kuin "tasapainottava vaikutus". Tämä on sinänsä mielenkiintoinen väite. Jos asiaan vaikuttaa kaksi asiaa, ja vain toinen on aina esillä, on oikein nostaa molemmat esiin.

On hyvä muistaa että yleisessä diskurssissa ei ole välttämättä kyse samasta kuin samalla sanalla tarkoitetaan tieteessä. Esimerkiksi arkipuheessa geeneihin liittyy determinismin henki. Eli jos se on geeneissä, se määrää ehdottomasti ja ennalta. Arkpuheen geeni tarkoittaa likimain samaa kuin elämän ennaltamääräytyvyys. Tieteessä asia on toinen. Ei ole tavatonta jos humanisti laittaa näiden väliin yhtäläisyysmerkin. Mutta tämä ei tee tästä yhtäläisyysmerkistä samaa kuin "aito asia". Se on virhe vaikka miljoona toistaisi sen.

Kun ihmisyydestä puhutaan, on siinä tietysti kulttuurillinenkin ulottuvuus. Esimerkiksi ennen puhuttiin paljon hormoneista. Ihmisen luonnetta selitettiin puhtaalla kemialla. Geeni siirtää vastaavan eteenpäin, eräällä tavalla kemiasta informaatioon. Kun ennen joku saattoi selittää ylipainoaan ison syömisen sijasta "hormoneilla", on hänellä nyt "läskit geenit". Tähän "Pikku Piko" -sarjakuva ja Pertti "Spede" Pasanen ovat tienneet vastauksen. Pikku Pikon "Punkero" -lempiniminen hahmo selittää lihavuutensa geeneille, ja Pikku Piko ihmettelee että miten ihmeessä jokin geeni voi syödä niin paljon. Pasanen taas tunnetusti selitti että lihomiseen vaikuttaa vain yksi asia, ja osoitti kohti suuta. Geenien puolustaja voi sanoa että geeni kannustaa syömään ja rasvan kertyminen on geneettistä, mutta ei sekään tyhjiössä toimi. (Pituuskasvu vaatii geenejä jotta niitä ylipäätään olisi, mutta ilman syömistä ei kasvua silti tapahdu. Osan rakenne on sellainen että he kasvavat pidemmäksi kuin toiset hyvien ruokapöytien ääressä. Kasvatus ja kulttuuri kohtaavat ruokapöydässä.)

Mutta kasvatus on luultavasti vielä yhteiskunnassa värittyneempi asia. Ei ole tavatonta että rikollisuutta selitetään "huonolla lapsuudella" tai kasvatuksen puutteella tai monella muulla vastaavalla asialla. Itse asiassa tämä on varsin "muodikasta" - jos muodiksi lasketaan se, että sen käyttäminen on vahvasti kuultua ja paljon käytettyä. Genetiikan vaikutuksia ei muisteta kovin usein vaatia näiden asioiden taakse.

Kun näistä aiheista puhutaan yleisenä kulttuurin keskusteluna, on hyvä huomata että molemmat ensi sijassa delegoivat syyllisyyttä. Vastuu teoista yritetään saada, ja jopa tuomioistuimet tuntevat nämä "lieventävinä asianhaaroina". Tältä kannalta molemmat ovat luonteeltaan hieman ikäviä. Niitä itse asiassa yhdistää se, että niillä voidaan osoittaa syyttävä sormi vanhempiin. Joko heidän käytökseensä tai heidän perimäänsä.

En tunnetusti ole mikään menneiden kulta -aikojen perään haikailija. Mutta silti tulee mieleen vanha kasvatuksessa ollut sanonta: "Ei pidä lapsiaan kurissa." Tämäkin on toki syytös vanhempia kohtaan. Mutta tässä lapsen toiminta on lapsen toimintaa, ei aikuisen toiminnan heijastumaa. Aikuisen rooli on siinä että hän ei kontrolloi ja hallinnoi lapsen ulkoista toimintaa. Lapsi on kuriton, tämä on lapsen ominaisuus. Aikuisen rooli on kontrolloida tätä kurittomuutta. Ja geeneihin ja kasvatukseen vetoavat voisivat miettiä sitä, ovatko he vain siirtämässä vastuutaan asiasta pois.