Tosi Rakkaus Odottaa (mutta teiniraskaus ei)

"Tosi Rakkaus Odottaa" oli erityisesti tytöille ja nuorille naisille suunnattu kristillinen kampanja joka kannusti neitsyyteen ennen avioliittoa. Kirsi-Marja Isotalo kirjoitti kampanjasta gradun. Sen huomioina oli se, että kampanja ei tuonutkaan mukanaan auvoisaa perhe-elämää. Sen sijaan se teki ihmisiä onnettomiksi. Seksuaalisuudesta oli tehty vihollinen. Tässä yhteydessä oli tapahtunut erikoisiakin asioita; Vaikka fundamentalistit ja evankelikaalit ovat yleensä vastahankaisia aborttia kohtaan, niin käytännössä kampanja asetti yhteisön ja yksilön vastakkain sillä tavalla että lapsen abortointi oli käytännössä se vaihtoehto joka oli tarjolla. Äpärälapsien tuominen talouteen on siis käytännössä kovemman paheksunnan kohde. Kampanja ei tuottanut tervettä seksuaalisuutta mutta sitäkin runsaammin häpeäkokemuksia.

Tämä ei ole mitenkään kovin uusi tai erikoinen asia. Vuonna 2011 tehtiin laaja seksiä ja sekularismia kartoittava tutkimus jossa huomattiin negatiivinen korrelaatio hyvän seksielämän ja uskonnollisuuden välille. Tilastollisella tasolla uskovaiset ihmiset luokittelivat seksielämäänsä huomattavasti alemmalle tasolle kuin ateistit. Toisaalta seksiin liittyi katumuksentunteita vahvemmin jos oltiin uskovaisia. Erikoista kyllä havaittiin myös että perheet joissa oltiin vahvasti uskovaisia, oltiin seksiin liittyvät asiat opittu useammin pornografiasta. Ilmeisesti siksi että uskonnollisuuteen liittyy myös Isotalonkin tutkimuksessa ajatus siitä että suuri osa seksuaalikasvatuksesta on liberaalia maailmallista syntisyyttä. Ja toisaalta vanhempien kanssa ei ole yhtä helppoa keskustella seksiin liittyvistä asioista jos nuorten seksuaalisuus on tabu jota kohdellaan enemmän ongelmana joka on ratkaistava kuin minään luontevana osana elämää.

Samassa kartoituksessa havaittiin että jos ihmiset menettivät teistisyyttään ja muuttuivat ateisteiksi, heidän seksuaalinen tyytyväisyytensä kasvoi hyvin nopeasti. Tutkimuksen kenties leimallisin tulos oli kuitenkin se, että uskonnollisuus ei ohjaa ihmisiä käyttäytymään siveellisemmin tai oppiensa mukaisemmin. Se vain saa ihmiset kokemaan kovempaa katumusta jälkikäteen.

Molemmat mainitsemani tutkimukset ovat saaneet kovia moitteita uskovaisten puolelta. Tuloksista ei ole pidetty. Näissä kohden kommentit tuovat mieleen miesten ympärileikkaukseen liittyvät puheet. Kun ympärileikatut miehet tarttuvat aiheeseen he kertovat nauttivansa seksistä hyvin paljon ja ihmettelevät että miten he muka voisivat kokea enemmän nautintoa. Kuitenkin tilastot kertovat sen minkä arkijärkikin sanoo ; Tuntoherkän kudoksen amputaatio ei lisää stimuloitumista. Tässä se, että ympärileikattu kokee seksuaalista nautintoa on yksilön kokemus jonka pohjalta hän ei voi erottaa sitä miten asia olisi jos häntä ei olisi lapsena ympärileikattu. Vertailukokemuksen puute on merkittävä asia.

Tässä kohden seksuaalikasvatuksen suhde on vähän sama kuin lasten piiskaamisen kanssa ; Lasten kurittamiseen liittyvät seuraukset ovat meta-analyyseissä havaittu siitä kiinnostaviksi, että lasten kurittaminen ei parantanut lasten käytöstä lyhyellä eikä pitkällä aikavälillä. Sen sijaan siihen liittyi traumatisoitumista ja tähän liittyviä mielenterveyden ongelmia. Toisaalta jos itse on tullut kasvatetuksi piiskalla, on tällä vahva yhteys siihen että kokee piiskaamisen asialliseksi tavaksi kasvattaa lapsia. ; Suuri osa varmasti ajattelee että koska häntä on piiskattu ja hän käyttäytyy hyvin, se on piiskaamisen ansiota. Ja koska he ovat tulleet piiskatuiksi ja he ovat yleensä OK, syntyy helposti ajatus siitä että piiskaamisesta ei ole haittaa. Näin piiskaamisesta tulee traditio joka oikeutetaan päämäärillä ja tavoitteilla joita vastaan se itse asiassa taistelee.

Kaikissa kuvaamissani asioissa on yhteistä se, että tavoite on vastakkainen kuin intentiot joilla sitä tavoitetaan. Niissä kaikissa on myös traditio. Joka vaatii sitä että niitä jatkavat ovat kokeneet itse tai lähipiirissään samaa. Niistä monissa on pahastuttu netissä voimakkaasti. Ja paheksuntaa on yhdistänyt se, että vaihtoehdoksi nähdään koko moraalijärjestelmän purkaminen ; Vitsaamista kritisoivat leimataan ajamaan anarkiaa jossa lapsien annetaan tehdä mitä vaan. Tosi Rakkaus Odottaa -kampanjan kritiikki kossa kerrotaan sen seurauksista nähdään yrityksenä tuhota seksuaalimoraali. Aivan kuin vaihtoehtona olisi tämä yksi kampanja tai totaalinen kaikkien vapaaseen paneskeluun kannustaminen.

Tilanne on sama kuin kiusaamiskeskustelussa jossa se, että moittii menetelmiä jotka eivät auta kiusaamisen vähentämisessä tai kiusattujen olemisessa, muuttuu kiusaamisen kannattamiseksi. Tekemisen motiivi ja päämäärä värittävät toimintaa ja tätä kautta ei kyetä näkemään sitä että moittija ei kenties vastusta motiivia ja päämäärää vaan sitä kädetöntä amatööriyttä jolla sitä tavoitellaan.

Niitä yhdistää myös ajatus siitä että ihminen on tekojaan rationaalisesti punnitseva olento joka voidaan siististi ehdollistaa johonkin malliin kertomalla mikä on hyvää ja pahaa ja liittämällä niihin sosiaalista painetta. ; Oppina onkin se, että ei pidä uskoa tarinoita ja pelkkää omaa elämänkokemusta. Sen sijaan pitää katsoa tilastoja.

Dan Ariely on kuvannut ”Predictably Irrational” -kirjassa sitä miten tämänlainen käytös on tavallista. Meille opetetaan että olemme kulttuurimme tuotoksia. Kuitenkin käytännössä Ariely viittaa esimerkiksi siihen nuorten seksuaaliseen siveyteen panostaminen käytännössä korreloi huomattavasti vahvemmin ilman ehkäisyä harrastetun seksin kanssa kuin sen kanssa että seksiä oikeasti harrastettaisiin vasta avioliitossa. Näin ollen tilastollisella tasolla teiniraskaudet ja sukupuolitaudit uhkaavat enemmän niitä hurskaita kristillisiä tyttöjä ja poikia. Koska he kiiman hetkellä kuitenkin harrastavat seksiä, pornosta oppimillaan otteilla ja ilman kondomia. Se, että he kokevat muita kovempaa häpeää tapahtuman jälkeen ei sekään ole välttämättä mikään etu ideologialle. Voidaan ajatella että teiniraskauden ja tippurin pelko hoitavat tämän puolen siltä osin kuin se on perusteltua.

Jos seksi liitetään avioliittoon ihmiset myös tuppaavat enemmänkin menemään huonommin harkittuun avioliittoon kuin että he olisivat kärsivällisiä ja odottaisivat ilman seksiä sitä yhtä hyvää perhettä. Tämä ei tietenkään ole tavoitteena. Mutta kun ihmisille annetaan tämänlaisia toimintamalleja siitä seuraa näitä asioita eikä niitä mitä tavoitellaan.

Ihmiset ovat impulssien ohjaamia ja tervein tapa toimia onkin huomioida tämä. Kysymys ei ole maailmankuvista. Voin tässä jopa sanoa että kristittyjen siveyskampanjoissa on sellaisia arvoja ja asenteita joita ei voi välttämättä tuomita. Kysymys on siitä että nämä tavoitteet eivät oikeuta kampanjoita, toimintaa ja oppeja jos niiden noudattaminen ei johda niihin tavoitteisiin. Tavoite jalostaa toiminnan vasta jos toiminnasta seuraa tavoite todennäköisemmin kuin muutoin. Tämä taas vaatii yleensä sitä että tiedostetaan että motiivit eivät paina paljoa ja että ihmiset eivät ole ideologioidensa hyppyyttämiä marionetteja. Ihmiset eivät ole rationaalisia ja tätä kautta heidän toimintaansa ei kannata ylipäätään ensisijaisesti tulkita sitä kautta mitä heidän ideologiansa sallii ja kieltää. Sen sijaan asioita on tulkittava sitä kautta mitä heidän ideologiansa käytännössä ajaa näitä tavoitteita. Dogmatiikka ei ole tätä kautta kovinkaan oleellinen tapa tarttua asiaan. Se kun koostuu lähinnä rationalisoinneilta joilla toimintaa maalaillaan ja joiden kautta tekoja tulkitaan.

Rasismin analyysiä

Nykyään keskustellaan paljon siitä ovatko maahanmuuttokriitikot rasisteja vai eivät ole. He ovat monenkirjava joukko jossa varmasti on seassa montaa mieltä olevaa ja jo tässä mielessä ajatus siitä että joukko kategorisesti olisi tai ei olisi rasistista on omituinen.

Tätä asiaa onkin hyvä lähestyä analyyttisesti. Viittaan tässä analyyttiseen filosofiaan. En mihinkään mannermaiseen filosofiaan jolla on paha kaiku maahanmuuttokriitikoiden joukossa. Vaan ihan siihen miten määritelmiä käytetään.

Määritelmät ovat viittaussuhteita. Kun meillä on jokin määritelmä, se viittaa jonkinlaiseen kohteeseen. Tällä kohteella on kuvaus. Määritelmä koostuu attribuuteista, joista osa on siihen liitoksissa olevia ominaisuuksia. Ja osa on sellaisia ominaisuuksia että ne ovat tälle asialle erityisen ominaisia. Sellaisia että jos tämä asia puuttuu ei voida järkevästi viitata siihen tällä termillä. Nämä ovat kriteeriattribuutteja.

Analyyttinen filosofia on sitä että haetaan kuvauksia ilmiöille ja asioille. Ja sitten nämä ominaisuusjoukot viittaavat johonkin ja näille määritelmäsisällöillä tehdään deduktiivisia päätelmiä.

Usein keskustelussa on kommentteja joissa maahanmuuttokriitikot korostavat että he eivät ole rasisteja. Ja että vastapuoli on tyhmä. Tässä usein nousee esiin se että he tarkoittavat rasismilla sitä että rotu ja etninen tausta olisi erityisen oleellinen. He korostavat että suuri osa vihaa islamia. Eli ihmisiä syrjitään heidän uskontonsa eikä heidän rotunsa vuoksi. Tässä he näkevät oleellisen eron siinä mielessä että ideologiaa voi vaihtaa kun taas rotu on synnynnäinen.

Toki, koska joukko ei ole homogeeninen vaan mielipidekirjoa on, on huomattava että osa tosiasiassa on rotukysymyksessä rasisti siinä mielessä että he kategorisoivat ihmisiä rodun mukaan. He kertovat että afrikkalaiset ovat geneettisesti huonompia. Vedotaan siihen että he ovat geneettisesti matalamman älykkyysosamäärän tyyppejä tai sellaisia joilla on soturigeenejä ja muuta yhteyttä väkivaltaisuuteen. ; Nämä ihmiset sanovat olevansa ei-rasisteja kahdesta syystä;
1: He kokevat että nämä ovat biologisia tosiasioita ja tätä kautta he eivät olisi rasisteja. Rasismi nähdään tällöin ideologisena ja tälle vastapainona olisi objektiivinen rotuoppi jossa toiset vaan menestyvät huonommin. Eräässä mielessä voidaan kuitenkin nähdä että nämä ihmiset perustelevat miksi ovat rasisteja ja uskovat että rasismi on järkevää.
2: Toisaalta moni kokee että älykkyysosamäärä ja aggressiivisuus ovat ominaisuuksia muiden joukossa. Rodut ovat erilaisia mutta samanarvoisia. Tässä on taustalla paljon samaa mitä on monilla jotka katsovat olevansa tasa-arvon kannattajia vaikka heistä naiset ja miehet ovat biologisesti erilaisia ja esimerkiksi naiset geneettisesti tyhmempiä. ; He näkevät että miehellä ja naisella olisi erilaiset roolit. Tämä tietenkin eroaa hyvin monen ajatuksesta siitä mitä tasa-arvo tarkoittaa ja tässä mielessä heidän mielipiteensä näyttää monille hupsulta. Mutta heille itselleen se on perusteltu ja rationaalinen. He eivät koe olevansa rasisteja koska he eivät vihaa ulkomaalaistaustaisia geneettisesti erivärisiä ihmisiä.

Ja tosiasiassa heissä on vielä kolmaskin tyyppi. He ovat etnillistäneet rasisminsa. Tosiasiassa he näkevät että islamilaiset tunnistetaan syntyperän ja ihonvärin mukaan. Eli koska islaminuskoisiin liittyy korrelaatteina tiettyjä ominaisuuksia niin nämä ovat mukana. Tätä kautta ei ole tavatonta törmätä islamkriitikkoon joka puhuu ihmisistä niin että he moittivat maahanmuuttajia jotka ovat peräisin sellaisilta Afrikan alueilta jotka ovat kristillisiä ja jotka ovat itse kristittyjä. ; Tosiasiassa he tunnistavat rodulla vakaumusta ja pitävät näitä yhtenä ja samana.

Tässä on huomattu että maahanmuuttokriitikotkin käyttävät useita hieman erilaisia ajatuksia siitä mitä rasismi tarkoittaa. Niitä yhdistää tietynlainen keskittyminen etnisyyteen ja ihonväriin ja vastaaviin. Kun he sanovat että he eivät ole rasisteja he viittaavat tähän rasismin määritelmään. Siksi heitä ei heistä saisi sanoa rasisteiksi. He eivät katso olevansa rasisteja koska heidän viiteryhmänsä ei käytännössä koskaan vaikkapa halua kielloin estää rotujen tai kulttuurien sekoittumista ja vaikka erirotuisten avioliittoja.

Tämä on tietenkin mainiosti sisäisetsi koherenttia. Mutta kun katsotaan mitä kriitikot tarkoittavat kun he puhuvat maahanmuuttokriitikoista rasisteina, on katsottava mitä he tarkoittavat. Analyyttisessä filosofiassa on totuttu siihen että sanomaa lähestytään, ei sanavartaloiden, vaan nimenomaan määritelmäsisältöjen kautta. Määritelmäsisällöt keskustelevat ja sanavalinta ja termivalinta on eräässä mielessä vain ”puhdasta retoriikkaa” jolla ei ole oleellista arvokasta sisältöä argumentaatioon.

Ja tässä kohden rasismi onkin sisällöltään hyvinkin erilaista. Tällöin käytössä voi olla esimerkiksi se rasismin määritelmä jota käytetään YK:n rotusyrjinnän poistamista koskevan kansainvälisen yleissopimuksen mukaan rotusyrjinnällä tarkoitetaan: ”kaikkea rotuun, ihonväriin, sukupuoleen, syntyperään tahi kansalliseen tai etniseen alkuperään perustuvaa erottelua, poissulkemista tai etuoikeutta, jonka tarkoituksena tai seurauksena on ihmisoikeuksien ja perusvapauksien tasapuolisen tunnustamisen, nauttimisen tai harjoittamisen mitätöiminen tai rajoittaminen poliittisella, taloudellisella, sosiaalisella, sivistyksellisellä tai jollakin muulla julkisen elämän alalla.”

On selvää että YK:n rasismin määritelmä on yleisesti käytetty. Henkilöt jotka puhuvat rasismista tässä määrittein eivät keksi omia sanoja tai muuta vastaavaa. Selvää on että islamkin kuuluu tässä etniseen alkuperään. Ja esimerkiksi puheet erilaisesta sosiaaliturvasta ja maahanmuuttajille suotavista erilaisista lisävelvollisuuksista ja vähennetyistä vapauksista ovat maahanmuuttokritiikissä tavallisia.

Analyyttisessä filosofiassa sanottaisiinkin että henkilö joka sanoo että maahanmuuttokriitikoita moittivat ovat väärässä ja vetoavat omaan erilaiseen rasismin määritelmäänsä tekevät kaksi oleellista päättelyvirhettä ; He eivät katso mitä vastustajat tarkoittavat. He laittavat sanoja heidän suuhunsa. Tämä tapahtuu siten että he ensin tekevät ekvivokaatio -päättelyvirheen jossa he heittävät oman rasismimääritelmänsä vastapuolen rasismimäärittelyn sijaan. Ja tässä prosessissa syntyy olkiukko -päättelyvirhe jossa vastapuolen sanoman sisältö muuttuu erilaiseksi kuin mitä sanojat ovat tarkoittaneet.

Voidaankin nähdä että maahanmuuttokriitikoista aika monet ovat sekä rasisteja että eivät ole rasisteja. Toki jokainen määritelmä erikseen katsoen he joko ovat rasisteja tai eivät ole rasisteja. Ja yhden määritelmän sisällä he eivät ole rasisteja ja ovat rasisteja samanaikaisesti. Mutta samalla selviää että kun kriitikot puhuvat yhdellä rasismin määritelmällä ja puolustajat toisella rasismin määritelmällä molemmat voivat olla oikeassa yhtäaikaisesti.

Syy on ihan se että käsitteet ovat abstraktioita, määritelmäsisällöt ovat kohteen kuvauksia. Kun ajattelemme kissaa ei meidän päässämme ole mitään kissaa vaan ajatus siitä minkälaisia kohteita kissat ovat. Määritelmäsisältöjen muuttuessa se mitä sanottu asia tarkoittaa muuttaa muotoaan. Koska kysymys ei ole retoriikasta vaan määritelmien sisällöistä. Määritelmä on symboli joka viittaa sisältöönsä. Ei itse asia. ; Se onko käsitteellä sitten jokin viittaussuhden jossain ideamaailmassa tai ihmisestä riippuvaisessa todellisuudessa on kysymys joka on tämän asian ulkopuolella. Eli se on eri kysymys jonka tulokset eivät muuta tätä käsiteltävää asiaa mitenkään.

Tässä on takana aikamoinen asennevammaongelma. Yksi puhuu aidasta ja toinen aidanseipäistä. On selvää että määritelmiä valitaan muista kuin objektiivisista syistä. Niitä valitaan ideologisesti. On selvää että maahanmuuttokriitikot eivät halua olla rasisteja koska rasismilla on huonoja konnotaatioita. Toisaalta on selvää että vastapuolella on vastaavia poliittisia syitä valita sellaisia määritelmiä joissa vastapuoli olisi rasistista juuri näiden samojen syiden vuoksi. Kysymys termien valinnasta on poliittinen. Ja kun niihin liittyy valtaa ei tietenkään haluta joustaa omasta määritelmästä tai nähdä että vastapuolella on erilainen määritelmä käytössään. Koska tämän käyttäminen tuhoaa oman puolen perusargumentit. Esimerkiksi sen että ”ei olla rasisteja.”

Tämä onkin tavallista. On tavallaan motivoivaa yrittää valita sanoja siten että syntyy mielikuvia siitä että vastapuoli edustaisi vaikkapa ekstremismiä. Onkin hyvä katsoa viittauksen kohteita ja miettiä että mitä näkmä ihmiset todella sanovat. Tämä on hyvin kuvaavaa kun puhutaan militanteista ateisteista. Esimerkiksi bussien kyljessä ollut mainos joka sanoi mm. että ”Jumalaa tuskin on olemassa” koettiin militanttina ja julistavana ateismina. Vastaava Biblian mainos herättää lähinnä haukotuksia eikä ajatusta siitä että kristityt olisivat jotenkin militantteja ja ateismia vastustavia ja ateismin tuhoa haikailevia. ; Tässä mielessä onkin valaisevaa huomata miten esimerkiksi uskovaisten sosiologimestari Martti Muukkonen on keskustellut kanssani uskonnosta siten että hän korosti uusateistejen olevan militantteja. Humanisti-relativistiset vihreät ateistit joita voi moittia idunsyöntihippeilystä ja My-Little Pony -faniudesta esiintyivät ranskan vallankumouksen kontekstissa jossa viimeisten pappien suoliin hirtetään ihmisiä.

On hyvä aina katsoa minkälaisen määritelmän henkilö valitsee. Se ei ole neutraalia. Jos vastapuolta halutaan helposti määritellä ääriliikkeisiin ja mukaan liitetään aggressivisia ja liioittelevia ilmaisuja on selvää että heillä on asenne. Asenne jonka vuoksi he valitsevat juuri sen määritelmän eivätkä jotain toista. Heillä on mielipide valmiina ja termin valinta tehdään sen mukaan mikä parhaiten ajaa sitä agendaa joka tiedetään ennalta. Lopputulos ja tuomio on päätetty ennalta. Päättelyä ei tehdä premisseistä johtopäätökseen vaan ensin valitaan mitä mieltä ollaan ja sitten argumentit valitaan jälkikäteen tukemaan tätä asennetta.

Olen itse hyvin turhautunut tämänlaiseen määritelmistä sotimiseen. Sellaisen havaitseminen on analyyttisen filosofian ystävälle helppoa. Ja tämänlaiseen keskustelutapaan sortuva on hoopolija joka taipumattomana huutaa omaa asiaansa kykenemättä edes ymmärtämään vastustajansa argumentaatiosisältöä. Ja asiallisen rationaalisen kritiikin minimivaatimus on kritiikin kohteen määritelmäsisältöjen tunteminen. Jos ei tähän kykene, ei ole mitään keskustelua jota käydä.

Osa toki uskoo että ihmiset voitaisiin valistaa järkeviksi mutta itse olen tässä kohden aika kyyninen. En koe lainkaan kiinnostavaksi tai tarpeelliseksi kunnioittaa näitä ihmisiä tai heidän sanomisiaan. Argumentaatio ja logiikka ovat taitoja ja osa tekee sitä hyvin ja toiset ovat huonoja. Surkea argumentoija on surkea argumentoija ja tämä on se jolla hänen annoksensa keskustelulle punnitaan.

Kuitenkin itselläni on tähän jokin ratkaisu. Sen perustana on se, että ihmisten kanssa debatoidessa pitäisi käyttää tämän toisen ihmisen määritelmiä jos se on mahdollista. Ei pysytellä omassa jargonissaan. Toisaalta tätä voidaan hämmentää. Esimerkiksi transpoliasioissa olen tavannut tehdä niin että käytän aina ”sosiaalisesti väärää” kieltä. Eli kun tietyissä ryhmissä halutaan puhua sukupuolenvaihdoksesta niin heidän kanssaan puhun sukupuolenkorjauksesta. Ja jos joku puhuu sukupuolenkorjauksesta puhun vaihdoksesta. En muuta mielipiteitäni. Tämänlainen ravistelee omaa retorista silmää ja estää lukkiutumista oman ideologian pikkukuplaan jossa ei kyetä näkemään että ”hei, ehkä se vastapuoli ei väitä että kannatan rotusegregaatiota ja heittäessäni kategorisia ei me olla rasisteja -heittoja olen lähinnä argumentaatiokyvytön roskainen ääliö joka luulee mielipiteenvapauden olevan argumentinkorvike niin että asia muuttuu järkeväksi vain siksi että sen saa sanoa ääneen.” Mikä on tietenkin mainio asia jos haluaa olla väärässä ja tyhmä.

Olen huomannut että ”syytät meitä rasisteiksi” on ammattivastaus. Itse vältän rasismi -sanan käyttöä. Olen toki tässä nojannut siihen että käytän aikalailla sellaista arkista rasismin määritelmää mitä maahanmuuttokriitikot käyttävät. Sen sijaan puhun syrjinnästä jolla on maahanmuuttokriittisillä arkijärkisellä kielellä useimmiten pelaavien maailmassa sisältö. Syrjintä ei välitä onko eriarvoinen asenne tehty rodun vai uskonnon vuoksi.

Tämä on kätevää. Koska kun islamkriitikko haluaa rajoittaa muslimejen asumista ja toimintaa, he usein korostavat heihin liittyviä riskejä. Tästä saadaan argumentteja miksi heistä heidän syrjimisensä on asiallista ja järkevää toimintaa. Mikä alleviivatusti todistaa sen että he syrjivät.

Tässä tausalla on yksinkertaisesti se, että rasismissa ja muissa viitataan usein taustaintentioihin. Itse olen kuitenkin seurausetiikan kannalla. Tätä kautta monet kysymykset ovat muille relevantteja. Mutta minulle ne näyttäytyvät retorisina ja epäkiinnostavina asioina. Jos joku sanoo että hän ei ole rasisti, minua kiinnostaa se että mitä se muuttaa. Mikä muiden kohtelussa muuttuisi jos hän olisi rasisti; Olisiko juridinen kohdistaminen mitenkään erilaista? Maahanmuuttokeskustelussa on selvää että kohde olisi sama. Maahanmuuttajista puhuttaessa uskonto ja rotu ovat sivutuotteita jotka eivät muuta käytänteitä. Samoja ihmisiä kohdellaan samalla tavalla.

Rasismi on intentio joka on usein pään sisällä. Emme voi oikeasti olla varmoja valehteleeko ihminen joka viittaa moittivansa uskontoa. Kun käytännön eroa ei ole, on kysymys pelkästään luottamisesta. Nähdäkseni tämänlaiseen ei ole mitään syytä. Ihmiset voivat valehdella.

Toisaalta näissä puheissa korostuu sekin että puhutaan miten ihminen itse tietää onko hän rasisti. Tässä korostetaan että ihminen itse olisi se taho joka parhaiten tietäisi mitä hän on. Eikä esimerkiksi hänen ympärillään oleva ihminen voisi tietää tätä.

Tämä asenne on siitä erikoinen että se näkyy käytännössä testattavalla tavalla. Kun esimerkiksi uskovainen puhuu siitä miten kristityt eivät vainoa homoja tai mustaihoisia, he viittaavat usein omaan kokemusmaailmaansa. He eivät itse koe kiusaavansa. He eivät näe kun heidän lähipiirinsä kiusaa. Näitä asioita voi kuitenkin melko helposti testata testeillä joita nämä ”me ei vainota” -kristityt eivät koskaan tee. Sitä voi maskeerata itsensä niin että näyttää uskottavasti homoseksuellilta tai tummaihoiselta. Sitten menee kadulle ja käyttäytyy normaalisti. Ja menee sitten niihin paikkoihin joissa vaikka fundamentalisteja tai maahnmuuttokriitikoita on. (Ei tavallista paremmin vaan normaalisti.) Kun tätä on kokeillut voi tiedostaa monia asioita. Sitä voi ottaa itselleen vaikka roolin kristittynä afrikkalaisena ja katsoo että muuttuuko kohtelu asialliseksi tämän kuvitelman vuoksi. Vai huudellaanko silti perään.

Voidaan sanoa että eri määritelmillä on tässäkin erilainen suhde siihen kuka tietää mitäkin. Ja näissä korostuu se että intentiot ovat ihmisen sisäisiä asioita. Kun ihminen puhuu intentioista hän voi viitata omiin intentioihinsa ja hän tietää mitä hän itse on. Hän ei voi tästä kuitenkaan kovin helposti laajentaa mihinkään. Hänen kaverinsa voivat sanoa jotain mutta mitä heidän perimmäiset intentionsa ovat? Ne voivat olla tosia tai valehdeltuja lausuntoja. Toisaalta jos katsotaan että kokevatko ihmiset syrjintää valtarakenteissa ja normaalissa arjessa, ei ideologian kannattajalla usein ole siihen liittyvää kokemuspintaa. Hän ei esimerkiksi ole homona kristittyjen keskuudessa tai tummaihoisena valkoisten keskuudessa. Hän on kristitty joka kertoo homojen puolesta mitä homot kokevat ja eivät koe väittäen että hän tietää paremmin. Hän on valkoihoinen joka kertoo mitä mustat kokevat arjessaan ja elämässään. Ja väittää että se että hän tuntee lakipykälät, tuntee omat motiivinsa eikä näe maailmassaan kiusaamista ovat riittävät todisteet jotka takaavat että hän tietää mitä nämä toisenlaiset ihmiset todella kokevat ja eivät koe. ; Tämä ero intention ja kokemusten välill on se syy miksi kaltaiseni seurauseetikko pitää itseilmaisuja turhanpäiväisinä ja "vain retorisina". Siksi että olen valinnut tämänlaisen asenteen. Johon minulla itselläni on tietenkin syitä. Esimerkiksi olen kaunaistunut ja katkeroitunut siitä miten minua on kohdelleet kristityt ja miten olen saanut kuulla siitä miten kristityt ovat kategorisesti riskitön ja ystävällisten ihmisten uskonto vaikka relevantteja negatiivisia lieveilmiöitä. En väitä että tämä ei olisi poliittinen syy. Minä kuitenkin tiedostan tämän ja ymmärrän mitä vastapuoli tarkoittaa sanomisiillaan. Sillä ei ole itselleni merkitystä mutta ymmärrän että minä nyt en ole mikään maailman napa. Kun vastaava menisi kaikkien muidenkin ihmisten päähän, se riittäisi minulle. Tiedän että tämä olisi kuitenkin utopistista toiveajattelua. Ainut mikä minulle jää käteen on se että tiedän olevani tässä taitavampi kuin nämä joiden päähän ei mahdu.

Mielestäni tämä on ainut asia joka näissä on merkityksellistä. Kun määritelmätaistelu ja muut ovat jo paljastaneet että kysymys ei ole tietämisestä tai argumentoinnista vaan vallasta. Kun kysymys on ideologioiden poliittisen vaikutusvallan boostaamisesta, on katsottava vain sitä miten ihmisiä kohdellaan. Ja ”ei olla rasisteja” tai ”ovat rasisteja” on tässä jotain jolla on merkitystä vain jos se muuttaa käytöstä tai kohtelua jotenkin. Kaikki muu on naurettavaa retoriikkaa jossa huutaa asenne. Ja joka kertoo vain sen että tämänlaista keskustelua käyvä ja niitä pikkimielipiteitään blogailevat tyypit ovat tyhmiä ihmisiä jotka ovat potentiaalisesti vielä ilkeitäkin.

Maahanmuuttokritiikki, utilitarismi ja terrorismi

Nykyään vastustetaan aika paljon maahanmuuttoa Se on siitä omituinen aihe, että siitä ei kuulemma saa puhua. Mutta siitä puhutaan hyvin paljon. Ja sen kautta pääsee eduskuntaan valta-asemiin eikä leirille saamaan patukkaa jalkapohjiinsta. Karkeasti ottaen tämä kritiikki noudattaa yhtä argumenttipohjaa jota sitten siirretään eri aiheisiin. Tämä tekee maahanmuuttokritiikistä melko yksinkertaista.

Kysymys on yksinkertaisesti siitä että esitetään kannanottoja riskianalyysiin. Maahanmuuttajat vievät yhteiskunnan varoja jotka sitten tuottavat haittoja suomalaisille. Maahanmuuttajat raiskaavat tilastollisesti enemmän ja tästä tulee haittoja suomalaisille. Maahanmuuttajissa on islamistiterroristeja joka on uhka yhteiskunnalle.

Yhteiskuntatieteissä harjoitetaan usein utilitarismia. Utilitarismi on yksi seurausetiikan muoto. Siinä katsotaan tekoja ja niiden odotettavissa olevia seurauksia. Eri ratkaisuja punnitaan ja sitten valitaan se, mikä niistä tuottaa parhaat seuraukset. Mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monelle. John Stuart Millin ja Jeremy Benthamin tapaiset utilitaristit ovat yksinkertaisesti tavoitelleet moraalin perustaksi hyödyn tai suurimman onnellisuuden periaatteen. ; Utilitarismissa tilastollisella tasolla katsottu etu, puhdas odotettavissa olevien seurausten tarkastelu ja hedonismi ja hyötyajattelu nivoutuvat yhteen.

Katsotaan mitä eri ratkaisuista on odotettavissa. Arvioidaan näitä keskenään ja katsotaan mikä hyödyttää eniten. Tämä vaikuttaa kovin objektiiviselta ja tekniseltä ja muutenkin joltain sellaiselta jonka joku voisi arvioida siististi kuin kaupankäynnissä kassan taseen.

Utilitarismi onkin jotain joka on usein esiintynyt konservatiivien parissa jonain joka olisi pelkästään teknistä tiedettä. Eli sen takana ei olisi mitään eettistä taustaa. Tai vähintään he ovat olleet tätä mieltä niin kauan kuin ateistit tai vastaavat tahot eivät ole olleet kuvioissa. Heidän kohdallaan konservatiivi on muistanut moraalin salakuljettamisen ja tätä kautta alleviivanneet nihilismin riskiä.

Tämä on merkittävää kun puhutaan vaikkapa rikostilastoista ja niissä olevista yli- ja alideustuksista vaikkapa maahanmuuttokeskustelussa. Koska maahanmuuttoon liittyy riskejä ja negatiivisia seurauksia, on maahanmuuttokriitikoista pienempi paha jättää heidät maan ulkopuolelle. Tämä on aika ymmärrettävissä oleva argumenttirakenne jota on paha pitää sellaisenaan rasistisena.

Utilitarismin kohdalla haasteita syntyy yleensä kahdesta asiasta;
* Hankaluutena on se, että ilman etiikkaa koskevia lisäoletuksia utilitarismi on kätevä siinä mielessä että voidaan ajatella odotettavissa olevia seurauksia. Mutta kun katsotaan mikä on parempi lopputulos kuin toinen, joudutaan tekemään oletuksia joissa eri utilitaristikin voi tulla eri päätökseen siitä mikä on oikea ratkaisu. ; Nykyaikana utilitarismi on sen verran vahva että jos sanoo että siitä että ilmastonmuutos on fakta ei vielä voida vetää päätelmiä siitä miten tavallisten ihmisten tai yritysten vapauksia tulisi saada rajoittaa yhteiskunnan toimesta, häntä pidetään moraalirelativistina. Ja moni näkee että ilmastonmuutos on poliittinen ideaali ja jos kannattaa vapautta ja oikeistolaista yhteiskuntaetiikkaa niin sitten täytyy vastustaa ilmastonmuutosta.
* Utilitarismi mahdollistaa viattomien uhraamisen. Utilitarismiin kun mahtuu esimerkiksi ajatus siitä miten esimerkiksi yhdyskunta joka ei löydä symbolisesti merkittäviä vihollisia voi suojella yhteiskuntarauhaa teloittamalla viattoman. ; Howard Simmons onkin korostanut että utilitarismi voi rangaista viattomia korostamalla sitä että (1) signaloi sitä että valtio haluaa rangaista ja tätä kautta se rajoittaa rikoksentekointoa. (2) rangaistus sellaisenaan promotoi moraaliopetusta kommunikoiden yhteisölle moraaliarvoja (3) tarjoamalla emotionaalisen katarsiksen yhteisölle, uhrin omaisille uhrille itselleen. Ylipäätään utilitarismissa on mahdollista jyrätä vähemmistöjä enemmistön kustannuksella, vaikka yhteiskuntarauhan nimissä. Tällä on syviä vaikutuksia esimerkiksi uskonnonvapauteen ja mielipiteenvapauteen.

Maahanmuuttokeskustelun kannalta tässä on kiinnostava oire. Maahanmuuttokriitikot puhuvat mielellään terrorismista ja yli- ja aliedustuksista. Kuitenkin jos heille tarjoaa faktoja siitä että tosiasiassa ihmisiä kuolee paljon enemmän auto-onnettomuuksissa, he lakkaavat olemasta seurauseetikoita ja utilitaristeja. Tässä vaiheessa he korostavat sitä että sillä millä tavalla ihmiset kuolevat on paljon väliä.

Tässä kohden voidaan nähdä että etiikka perustuukin johonkin aivan toiseen kuin utilitarismiin. Joka tavallaan alleviivaa sitä miten utilitarismi ei ole mikään ideologiaton yhteiskuntajärjestys jossa ei olisi eettisiä valintoja ja mielipiteenvaraisia moraalipremissejä. Voidaan nimittäin nähdä että auto-onnettomuuksien kohdalla vastaan tulee ”Doctrine of Double Effect”; Se on filosofinen periaate jonka mukaan haittoja ei katsota vain seuraustensa kautta. Sen sijaan katsotaan mitä intentioita tekijöillä on. Näkemyksellä on pitkä ja kunniakas perinne. Esimerkiksi Tuomas Akvinolainen on pitänyt sitä tärkeänä osana moraalisia mietintöjä.

Tämän doktriinin hengessä on hyvä tiedostaa mitä se muuttaa. Jos mietitään asiaa puhtaasti seurausetiikka mielessä, tällöin se jos esimerkiksi sallitaan autojen rakentaminen voidaan arvioida kuinka moni ihminen kuolee auto-onnettomuuksissa. Tämä lisää kuolleisuutta. Mutta ihmiset rakentavat moottoriteitä ja autoja ja ostavat autoja ja ajavat niillä teillä siksi että he haluavat päästä eri paikkoihin. Toisin sanoen kasvaneet kuolinluvut eivät ole tavoiteltuja seurauksia vaan seurauksia siitä että maailmassa sattuu vahinkoja.

Jos katsottaisiin pelkästään kuolintilastoja ja pidettäisiin ihmisen elämän arvoa äärettömänä ja absoluuttisena, pitäisi utilitaristisessa mallissa kieltää autotiet. Koska seuraus on seuraus riippumatta siitä mikä on toiminnan tavoite. Pelkästään seurauksia katsellen autot ovat pahempi ongelma kuin terroristit.

”Doctrine of Double Effect” muuttaa asioita. Sillä siinä haittoja punnitaan sen kautta ovatko haitat joitain joita tavoitellaan kun asiaa tehdään. Vai ovatko haitat sivutuote. Näin samanlainen odotettavissa oleva seuraus ja yhtä suuri kärsimys voi olla pahempaa riippuen siitä millä tavoittein tekoja on tehty.

Tässä merkittävää on että terrorismi on tavoitteellista toimintaa. Tässä mielessä se vertautuu väkivaltarikoksiin, erityisesti murhiin. Toki tässä esiin tulee sekin että tavallisia murhia tapahtuu enemmän kuin terrorismia. Mutta henki on kuitenkin hyvin erilainen.

Tällä on syvä merkitys juuri siksi että terrorismi on itse asiassa siitä erikoinen rikollisuuden muoto että sen uhriluvut jäävät useimmiten tilastollisesti aika pieniksi. Iskuja tehdään ennen kaikkea niiden symboliarvon vuoksi. Terrori-iskun ytimessä on itse asiassa nimenomaan se, että isku lietsoo yhteisöön hyvin laajasti pelkoa. Uhrilukuun ja panokseen nähden saadaan isoja seurauksia ja vaikutuksia ihmisten toimintaan.

Kun intentioita otetaan mukaan arviointiin onkin selvää että terrorismi eroaa auto-onnettomuuksista siten että terroristejen päätavoite on itse asiassa myös laajemman paniikin synnyttäminen. Joka on hyvin erilainen päätavoite kuin mitä on monessa pahoinpitelyssä ja murhassa. ; Tässä mielessä terrorismin kohdalla ”Doctrine of Double Effectin” kannattaja voi ohittaa sitä että terrorismia on itse asiassa kuolintilastotasolla aika vähän ja että vain hyvin harva muslimi on terroristi. Marginaaliuteen viittaaminen ei tehoa kun ollaan siirrytty utilitaristisesta tasosta pois.

Onkin kiinnostavaa katsoa 90 -luvun lopun terrorismin käsittelyä. Oxfordin tietosanakirja osaa kertoa että terrorismin ytimessä on väkivallan käyttöä uhkailutarkoituksiin. Salamurhat, pommitukset ja symbolisten kohteiden tuhoaminen ovat tärkeitä. Ja että terrorismi liittyy pelotteluvaikutukseen ja on ytimeltään poliittista. Vallankumoukselliset ja toisaalta nationalistit mainitaan terrorikeinojen käyttäjinä. ; Nykyään terrorismi tuo mieleen helposti uskonnot, etenkin islamin. Mutta toisaalta ; Selvää on että uskonnon täytyy olla ei-sekulaari uskonto, eli olla poliittinen uskonto, jotta se voi tuottaa terrorismia. Terrorismissa uskonnollinen vakaumus tuodaan yksityisistä tiloista julkiseen tilaan ja tälle asetetaan poliittisia päämääriä.

Tätä kautta jopa konservatiivien kannattama suhtautuminen terrorismiin alleviivaa sitä miten utilitarismi ei ole mikään tekninen ja ideologiaton tapa punnita ratkaisuja. Auto-onnettomuuksista puhuva vasemmistolainen ärsyttää heitä ja on tällöin heidän silmissään peräti moraalirelativisti. Vaikka se on äärimmäisen seurauseettinen ja utilitaristinen kanta. Kun tämän huomion sitten osaa suhteuttaa voi nähdä vastaavat asenneloikat silloin kun konservatiivit itse nojaavat utilitaristisiin perustelurakenteisiin.

Lopuksi on ehkä hyvä täsmentää se, että en tässä sano että utilitarismi olisi väärin. Itse asiassa itse olen seurausetiikoiden kannattaja. Se mitä olen oppinut on se, että intentiot ovat ihmisten pään sisäisiä asioita jotka eivät vaikuta muiden ihmisten elämiin sellaisenaan. Niihin vetoaminen on tässä mielessä usein riskien kohteiden tai uhrien kannalta irrelevantteja. ; Niillä ei haluta korjata tai muuttaa systeemiä tai omaa käytöstä ja toiminaa. Sillä pestään vastuu ja yritetään jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

---

Olen toki huvittunut siitä miten nyt islamterrorismi on kieltämättä muotia ja miten tätä alleviivataan kovasti. Kuitenkaan ei ole kauan aikaa siitä kun eurooppalainen terrorismi oli kristillistä. ; Olen ollut itsekin elossa aikoina joina euroopan mantereella ihmisiltä on kysytty ovatko he protestantteja vai katolisia. Noitavainoihin ja ristiretkiin ei tarvitse mennä. Itse en jotenkin jaksa uskoa että muutaman kymmenen vuoden tauko tarkoittaisi samaa kuin ”ei koskaan enää”. Tässä vaiheessa marginaaliudesta voivat puhua vain utilitaristit, ne joille ”Doctrine of Double Effect” ei merkitse islamterrorisminkaan kohdalla.

Kaikki ihmiset ovat vapaita, mutta entä jos toiset ihmiset ovatkin vapaampia kuin toiset?

Jean-Paul Sartre korosti että olemme radikaalisti vapaita. Tämä tarkoitti sitä, että ihmisillä on aina jonkinlaista tilaa valinnoille. Sartre korostikin, että perimmiltään kysymys on siitä miten ihminen itse suhtautuu asioihin. Sartren teema on tiivistynyt hänen omiin sanoihinsa ; "In fact I'm nothing but a project of myself beyond determined situation, and this project pre-outlines me in terms of the concrete situation as in addition it illumines the situation in terms of my choise." Kaikki se mitä tuo sitten tarkoittaa vaatii sitten hieman enemmän selittämistä.

Sartre kuvasi elämää prosessina jossa ihminen itse valitsee itselleen sopivan päämäärän. Tämä päämääräsuuntautuneisuus voi olla monenlaista. Eikä ole mitään yhtä ja tiettyä päämäärää jonka kautta asiat pitäisi katsoa. Tämän vuoksi Sartre kirjoittikin "Being and Nothingness" -teoksessaan vangista. Vanki on hänen mukaan radikaalisti vapaa koska hän voi esimerkiksi yrittää pakoa tai tehdä itsemurhan. Hänellä on valintoja. Ja suurin syy miksi vanki kokee että hän ei ole vapaa johtuu siitä että hän suuntaa päämääränsä asioihin jotka ovat tämän vankikopin ulkopuolella. Näin ollen jos vanki kokee että hän ei ole radikaalisti vapaa, syynä on se että vanki ei ole miettinyt päämääriään asianmukaisesti.

Minä haluan tulla isona
tekoälyksi. Enkä
pelkästään tekoälyköksi.

Tällä on erikoinen suhde ns. etuoikeuksiin. Jos katsomme ihmisiä, he ovat Sartren mukaan "maailmaan heitettyjä". Tällä olemisella on aina jonkinlainen konteksti. Ihmisillä on erilaisia ominaisuuksia jotka hänelle vain tungetaan (facticity). Ihminen on vaikkapa valkoihoinen, suomalainen ja syntynyt luterilaiseen perheeseen. Hänen perheellään on myös jonkinlainen varallisuus. He voivat olla rikkaita tai köyhiä.

Sartre korosti että ihmisillä ei ole mitään syytä olla pahoillaan näistä asioista. Ne kun eivät ole ihmisen valintoja. On turhaa puhua valkoisen miehen taakasta jos biologia määrää sukupuolikromosomit ja itse ei ole valinnut vanhempiensa rotua. Samoin ei ole väliä onko rikas. ; Meillä on nämä syntymästä saadut ominaisuudet, mutta olemme aina vapaita valitsemaan mitä teemme ympäristössä joka meillä on. Tai kuten Sartre itse asian asetti "There is no situation in which the given would crush beneath it's weight the freedom which constitutes it as such - and that conversely there is no situation in which the for-itself would be more than in others."

Tämä on jotain jota voi olla vaikeaa odottaa vasemmistolaiselta. Useinhan ateistiset vasemmistolaiset liitetään kommunismiin. Jossa taas periaatteessa huomio keskittyy nimenomaan privileegioihin ja valtarakenteisiin. Eli juuri siihen facticityn alueelle.

Ajatus on jossain määrin viehättävä. Usein ihmisillä on omituisia haluja ja toiveita. Voidaan jopa nähdä että uskonnot elävät suurelta osin ihmisten elämäntaidottomuudestaan. Eli juuri siitä että ihminen suuntaa tavoitteensa maailmaan joka ei vastaa heidän facticitynsä piirteitä. (Esimerkiksi olemme kuolevaisia. Ja emme ole valinneet tätä piirrettä.) Paratiisitoiveita käytetäänkin siihen että ihmiset tuntevat olonsa rajoittuneeksi koska joutuvat kuolemaan ja kaikki ei menekään mukavasti ja kaikki heidän kokemansa paha ei tule rangaistuksi.

Toisaalta siinä on huonoja puolia. Jotka tulevat melko selvästi esiin jos katsotaan "Game of Thronesin" Theon Greyjoyn elämää. Hänkin on vankina, äpärä Snown käsiteltävänä. Usein hänet on aivan konkreettisesti sidottu tavalla jossa hänellä ei ole valintoja. Tietenkin joku voisi sanoa, että teknisesti ottaen hänen tulisi muuttua. Hänen tulisi vain valita elämäntavoitteensa siten että ne sopivat siihen elinympäristöön jossa pakoyritysmahdollisuudet ovat viritettyjä ansoja. Jossa hän saa valita jatketaanko kidutusta vai leikataanko pikkusormi. Jossa hän konkreettisesti saa valita elämäntavoitteet jotka sopivat yhteen sen kanssa että hänet kastroidaan. Itse asiassa Theon Greyjoy tekee juuri tämän. Hän muuttuu identiteetiltään Löyhkäksi. Luopuu nimestään ja omasta tahdostaan. Sillä tämän asenteen loppupäämäärät sopivat siihen ympäristöön johon hänet on asetettu. Onko hän radikaalisti vapaa? Tuskin. Voidaan itse asiassa sanoa että ollessaan Löyhkä hän on puhdasta "faktisiteettia". Hän on luopunut valinnastaan ja on orjana sille että toinen määrää kaiken mitä hän tekee ja puhuu ja tätä kautta hän kontrolloi myös sitä miten hän ajattelee.

Sartren ajatuksen probleema onkin juuri siinä että (a) vaikka ei ole objektiivista yhtä tavoitetta elämässä ja (b) vankinakin on olemassa vaihtoehtoja niin tosiasiassa moni elää hyvinvoivaa elämää jossa heillä on näitä vaihtoehtoja oleellisesti enemmän. Siksi osa on suppeammin radikaalisti vapaa kun taas toinen ei.

---

Jostain syystä ihminen voi syntyä rikkaaksi ja tästä ei pidä olla häpeissään. Toisaalta rikas ihminen voi valita että heittää omaisuutensa köyhille. Ja tätä kautta se, että hän on käyttänyt tilaisuuksia hyväksen pysyneet rikkaana on asia josta menestyvät punaviiniä lipittävät intellektuellit eivät mielellään puhu. Eivät edes humalassa. ; Tämä kulma oikeasti muistuttaa siitä, että kannattaako meidän luottaa rikkaaseen valkoisee mieheen, jolla on tarinankertojan itellektuellia auktoriteettia, päättää siitä miten meidän pitäisi suhtautua etuoikeuksiin?

Kvanteista, havaitsemisesta ja olemassaolosta (eli bullshitteryä huviksi mutta ei hyödyksi)

Hyvin usein kvanttimekaniikkaa ja Heisenbergin epätarkkuusperiaatetta ja ilmiöiden tilastollista luonnetta lähestytään sen henkisillä ajatuksilla että silloin kun asioita ei tarkkailla niin asiat ovat olemassa ja havaitseminen romauttaa aaltofuntion ja muuttaa jotain tiedetyksi. ; "ScienceAlertissa" sen sijaan uutisoitiin näkökulmasta jossa "Reality doesn’t exist until we measure it, quantum experiment confirms". Eli todellisuus ei ole olemassa ennen kuin se havaitaan. Otan toki noin otsikoidut tiedeuutisoinnit aina "suolan kanssa". Mutta asiaa on syytä miettiä.

Tämä on siitä hauska ajatus että se voidaan liittää piispa Berkeleyn ajatusmalliin jossa todellisuus oli olemassa vain kun sitä tarkkailtiin. Hän tarvitsi Jumalaa siihen että asiat pysyisivät olemassaolevina. Esimerkiksi jääkaappi ei lakkaa olemasta kun kotona menee yöllä nukkumaan koska Jumala tarkkailee sitä. ; Kvanttimekaniikassa tunnettu vahditun kattilan paradoksi nimittäin johtaa siihen että Jumala joutuisi "vähintään räpyttelemään" jotta maailmassa voisi tapahtua mitään muutoksia.

On nähtävissä että on kaksi asiaa jota havainnoinnissa on syytä miettiä:
1: Teistinen kysymys siitä että Jumala on todellisuuden mittaaja on itse asiassa oletus. Onko Jumala todella havaitsija siinä mielessä mitä kvanttimekaniikka vaatii? Mittaako vai tietääkö Jumala? Laplacen demonin ei tarvinnut mitata tietääkseen, ja kenties kaikkitietävyys voidaan kvanttifysiikan ja olemassaolonkin kohdalla saada muuten kuin mittaamalla samalla tavalla kuin aineelliset fysikaalisen maailman joukossa toimivat ihmiset sen tekevät.
2: Toisaalta on hyvä miettiä vaatiiko havaitseminen tietoisuutta. (Havaitseminen kuljettaa sanana helposti mielikuvia intentiosta, mutta jos sen korvaa mittaamisella ei tieteen kannalta muutu mikään mutta mielikuvat tietoisuuden mukanaolosta muuttuvat oleellisen paljon.) Jos jossain on mittalaitteisto niin eikö tämä mittalaitteisto tee interaktion joka on mittaus. Eli mittaria ei tarvitsisi lukea ilman että se olisi kvanttimekaanisesti olemassa. Eli se voisi aikaansaada olemassaoloa. ; Itse pidän tätä "intuitiivisesti ilmiselvänä" premissinä ja tästä lähtökohdin olemassaolo voisi olla siitä erikoinen että hiukkasen A vuorovaikutus johtaa siihen että B on olemassa. B taas johtaisi C:n olemassaoloon. Ja C johtaisi A:n olemassaoloon. Tämä kehäisyys voisi tietysti olla vaikka kuinka älyttömän pitkä.
     2.1: Tässä "havainnoivien alkeishiukkasten "itsetietoistumisesta"" voi sanoa sen että siinä on sivumakuna sellainen sikaärsyttävä piirre että se ajaa ajatuksia kohti panpsykismiä.  (Toki tämä seuraus ei ole väistämätön, mausteena samaan tapaan kuin teismi on siinä että olemassaolo vaatii havainnointia.) Eli ajatusmallia jota olen joskus kannattanut itsekin. Ja jossa ei ole muuta vikaa kuin se, että se on hevonpaskaa.

---

Voihan Piiska Perkeley sentään. Olen kyllä yleisesti sitä mieltä että jos filosofia ja kvanttifysiikka esitetään samassa lauseessa, kyseessä on todennäköisesti bullshit. Itse asiassa olen yhä tätä mieltä. Tämä blogaus on kuten ties keiden kvanttimystikoiden ja Deepak Choprien tyylinen vetäisy. Sellainen huomiohuoraavaa "katsokaa minua niin olen olemassa" -paistattelu.

Duudsonit vs. Arman Alizad

"Se on jo huonoa tuuria. Melkein yhtä huonoa kun entisellä miehellä, joka juoksi kymmenen kertaa puukkoon, vaikka kolme miestä yritti pitää kiinni ja hillitä."

Olen lyönyt symbolisesti vetoa ihmisten kanssa siitä kumpi tapahtuu ensin tai todennäköisemmin ; Se, että Arman Alizad vai joku (1kpl) Duudsoneista kuolee (vain työperäiset lasketaan, ei sitä että kuolee auton alle matkalla maitokauppaan).

Olen nähnyt juuri tässä muodossa esitettynä ihmisille haasteelliseksi. He tiedostavat että molempiin liittyy riskejä. Toisaalta he tietävät että Duudsonien riskit ovat jotenkin hallitumpia ja spektaakkelit eivät ole niin turvattomia kuin ne näyttävät. Alizadilla kontrolli on sen sijaan mahdotonta. Toisaalta Duudsoneita on monta.

Tämä veto nostaa esiin tiettyjä asioita riskistä. Duudsonien kohdalla on usein nostettu esiin ajatus siitä että he eivät ikään kuin ansaitsisi lääkärinhoitoa. Ainakaan moraalin vahvimmassa mielessä. Tässä asenteena on se, että vahinkojen voidaan nähdä olevan tahallisia. Kun tekee sellaisia temppuja niin tietää tai pitäisi tietää miten voi käydä. Käytännössä kukaan ei sano samaa Alizadin kohdalla, vaikka hänkin riskeeraa. Itse asiassa Alizad riskeeraa pahemmin ja hallitsemattomammin.

Tästä syntyy hyvin kiinnostava jännite.

Kysymys on oleellinen lähinnä Suomen kaltaisissa maissa joissa on mahdollista saada ilmaista lääkärinhoitoa ja tukea rahallisesti sairauden parantamiseen. Jos eletään kulttuurissa jossa jokainen maksaa omat lääkärinsä, ei oikeastaan ole mitään dilemmaa. (Tai on, mutta se koskee köyhyyttä ja reiluutta. Ei sitä dilemmaa josta tässä blogaan.)

Heti kun on lääketieteellinen budjetti, se on rajallinen. Kaikki sairaalassa kävijät ovat pelaamassa nollasummapeliä. Sitä ei esitetä näin eikä sitä koeta näin. Mutta budjettitasolla - ja ohjaamassa kaikkia päätäntöjä - se on silti vahvasti mukana. Kyseessä on jossain määrin suuri voima josta ei puhuta. Ja kuten Hämähäkkimies on opettanut ; Suuri voima tuo mukanaan karseat trikoot.

Elinluovutusten kohdalla asia on kenties vahviten läsnä. Siinä elimiä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi, joten lääketieteellisten kudostyyppikysymysten lisäksi on priorisoitava muutenkin. Tämä tarkoittaa käytännössä nollasummapeliä jossa päätetään siitä kuka elää ja kuka kuolee. Tämä sama rajallisen resurssin ongelma kattaa kuitenkin periaatteessa kaiken. Jokainen julkisessa terveydenhuollossa nuhaansa antibioottikuuria jonottava ottaa siihen osaa, halusi tai tajusipa sitä tai ei.

Ilman rajallisia resursseja ei olisi mitään eettistä ongelmaa. Minustakin tuntuu reilulta että Duudsoneita paikataan lääkärissä, eikä heillä olisi jotain moraalista velvollisuutta mennä yksityiseen sairaanhoitoon siksi että heidän työnsä on riskaabelia. (Toisaalta kaivosmiesten riskaabeli työ on usein käytetty argumentti sen puolesta että heitä nimenomaan pitäisi hoitaa työnantajan tai yhteiskunnan piikkkiin. Kysymys tässä tiivistynee siihen mitä itse kukin pitää humpuukityönä ja mitä ei.)

Mutta heti kun nollasummapelikysymys nousee esille, syntyy hyvin omituisia tilanteita. Esimerkiksi Jeff McMahan on esittänyt että nollasummapeli tarkoittaa sitä että riskinottaja tavallaan vaarantaa muiden terveyttä. Sillä nollasummapelissä käy helposti niin että joku jää hoitamatta, hänen kohdallaan riskit toteutuvat. Hänen argumenttinsa on noin muotoiltuna hyvin epäuskottava. Mutta hän on perustellut sitä hyvinkin ovelasti ja tavalla joka tekee siitä hyvinkin paljon vakuuttavamman.

Hän ottaa perustaksi kompensaation ajatuksen. Jos me vahingoitamme toisen omaisuutta tai terveyttä, on usein ajateltu että meillä olisi velvollisuus korvata tämä vahinko. Etenkin (tai kenties vain) jos tekomme on tahallinen tai johtuu törkeästä asioiden miettimättä jättämisestä. Eli jos me tiedämme tai meidän pitäisi tietää tekojemme vahingollisuus, ja vahingoitamme, niin olemme korvausvelvollisia. Lakikin ajaa näissä tilanteissa usein sakkoja. Ja yleisesti koetut reiluusajatukset johtavat vaatimuksiin korjausmaksujen tai lääkärilaskujen maksamista.

Jos kompensaatioajatus otetaan mukaan nollasummapeliin on vastakkain vaikka se, että jaossa on vain yksi sydän ja kaksi ihmistä tarvitsee sitä. Toinen on syönyt rasvaista ruokaa ja hän on näin itse turmellut sydämensä. (Tai jokin muu syy jolla sydämen voi tuhota itse, jos et pidä tuosta teoriasta.) Ja toisella on synnynnäinen sydänvika jonka vuoksi hän tarvitsee siirteen. Tässä on selvästi kisatilanne, sydäntä ei voi vain laittaa puoliksi ja toivoa parasta. Tässä tilanteessa rasvaista ruokaa syönyt on itse asiassa asettanut sen toisen ihmisen vaaraan. Rasvaista ruokaa syöneellä on ollut vaihtoehtoja, toisella ei. Näin ollen pitääkin verrata niitä tilanteita joissa vaihtoehdot otetaan huomioon. Jos rasvaista ruokaa syönyt ei olisi toiminut miten on toiminut, ei mitään kilpailua olisi. Kyse ei siis ole vain siitä että rasvaista ruokaa syönyt olisi riskeerannut itsensä. Hän on omilla valinnoillaan luonut tilanteen jossa synnynnäisestä sydänviasta kärsivän elämästä ja kuolemasta joudutaan arpomaan. Jonka vuoksi olisi syytä priorisoida synnynnäisen sydänvikainen.

Ajatus on yllättävän erikoinen, koska se johtaa oikeasti sellaisiin kysymyksiin kuin "montako nuhanhoitoa on elinsiirto". Budjetissa on rajallinen määräraha joten näin oikeasti jossain mielessä on. Tämä lisää varmasti länsimaisen hyvinvoivan ihmisen ahdistusta. Sitä joka on vakiotila jos nyt on vähääkään perillä siitä miten reilusti maailma toimii. (Minä olen päättänyt olla ajattelematta lenkkareitani, koska siitä tulee vähemmän paha mieli minulle itselleni.)

Toisaalta McMahanin teoria on myös siitä inhottava, että sen seuraaminen johtaisi joidenkin kansanterveydellisesti tärkeiden ja yleisien vaivojen hoitamisen hylkäämiseen. Sillä länsimaissa on paljon ns. elintasosairauksia. Nämä pitäisi ohjata viattomille ihmisille, jotka kuitenkin edustavat jotain hyvin marginaalista ihmisryhmää. Utilitaristisessa ihmisten henkiä laskevassa mallissa McMahanin ajatusta on hyvin vaikea ottaa vakavasti siinä mielessä että McMahanin periaatetta loppuun asti vieden yhden synnynnäisen, harvinaisen ja kalliisti hoidettavan sairaan parantamiseen pitäisi panostaa täysillä vaikka tämä johtaisi budjettiloveen jonka vuoksi tuhat ihmistä kuolisi elintasovaivoihinsa.

Sovelletaan.

Duudsoneiden ja Alizadin kohdalla on selvästi riskitoimintaa. Ja budjetti on rajallinen joten nollasummapelikin on totta. Kompensaatiota pidetään yleensä vahvana eettisenä prinsiippinä joten siitä tuskin luovutaan kovin helposti.

Ja tässä on mielestäni tärkein, mutta kenties vähiten esiin nostettu, ongelma McMahanin priorisointimenettelyssä. Nimittäin se, että moni kokee että Alizadin olisi jotenkin reilumpaa saada hoitoa kuin Duudsonien. Sillä riskien luonne on hyvin erilainen. Riski on muutakin kuin vaaralle altistumista.
* Duudsonit mesoavat ja tuottavat kulttuurisesti ja taiteellisesti matala-arvoista viihdettä viimeisten aikojen ihmisille. (Kyseessä on sama humpuukidilemma kuin kaivosmiesten kohdalla ja se on kieltämättä vähintään jossain määrin asenteellista.)
* Alizad sen sijaan on lähempänä journalistia joka asettuu heikompien ihmisten asemaan saadakseen tietoisuutta heidän ongelmilleen. Alizad ei itse asiassa ota mitä tahansa riskiä. Hän ottaa sellaisia kontrolloimattomia riskejä jotka ovat vaarallisia ja karseita. Mutta jotka ovat joillekin sellaista että siinä ei vain vierailla. Alizad tiedottaa niistä ihmisistä jotka elävät näin joka päivä.

Alizad oikeuttaa lääkärikulujaan.

Alizad kohdistaa ensi sijassa itseensä kohdistuvia suoria riskejä. (Ja epäsuorasti länsimaisille lääkärinhoitoa tarvitseville hyvinvointivaltiossa eläville ihmisille.) Ja nämä riskit ovat sellaisia joita toiset ihmiset joutuvat ottamaan. Tiedottamalla asia saattaa muuttua. Näin ollen ei voida ajatella pelkästään sitä ovatko riskit tietoisia ja oman valinnan seurauksia.

Itse kuitenkin ajattelen tämän lisäksi, että Duudsonit vielä jossain määrin ansaitsevat lääkärinhoitonsa. He tuottavat iloa, joten jossain määrin heidän mekastuksensa ei ole merkityksetöntä ja arvotonta. Ja ennen kaikkea, he kohdistavat riskit itseensä. Jos he sen sijaan tekisivät sellaista viihdettä jossa viattomat voisivat helpostikin vaarantua prosessissa, se toimisi jotenkin vahvempana argumenttina sen puolesta että he eivät ansaitsisi lääkärinhoitoa. He eivät kuitenkaan tee näin. Omat munansa he asettavat tulilinjalle.

Pieni ajatus : Raivopuhe

Vihapuhe käsite, jota käytetään paljon. Sen kohdalla merkittävä yksityiskohta on se, miten sitä tunnistetaan paljon enemmän kuin tunnustetaan. Eli ihmiset näkevät vihaisena sellaista materiaalia jota sen tuottaja ei pidä vihassa tehtynä. Osittain tähän syynä on koko käsitteen propagandaluonne On helppoa syyttää jotakuta ilman tarvetta. Eikä ole kätevää tunnustaa jotain vihapuheeksi vaikka se nimenomaan sellaista olisikin.

Mutta kenties osa syntyy siitäkin että koko "vihapuhe" on äärimmäisen tulkinnanvarainen käsite. Voidaan sanoa että viha ja vihaisuus (suuttumus, kiukku) tarkoittavat eri asioita. Englannin kielessä jaottelu on "anger" vs. "hate". "Anger management" on suomeksi vihanhallintaa, vaikka sinänsä tarkoittaa vihaisuuden/suuttumuksenhallintaa. "Hate speech" taas käännetään vihapuheeksi. Ja viestinnästä osa hukkuu käännösprosessissa.

Voidaan sanoa että viha (anger) on tunne, joka pitää oppia kanavoimaan ulos. Vihaisuus (hate) taas on enemmänkin asenne ja toimintatapa kuin tunne. ; Kenties yksityiskohdat avautuvat kun mietitään mikä ero on raivolla ja kusipäisyydellä. Raivo on tunteilua jossa järki ohitetaan ja toimitaan helposti pikaistuksissa. Kusipäisyys taas on Aaron Jamesin mukaan sitä että päämäärä nähdään oikeutettuna ja siksi toista ihmistä voidaan, ikään kuin viileän rauhallisesti, kohdella ikävästi. "Vihapuhe" saa helposti mielikuvia kuin se olisi raivopuhetta. Mutta suurin osa vihapuheesta on kusipäisyyttä.

Siksi kun joku kirjoittaa viileän ilkeän tekstin, se tulkitaan vihapuheeksi. Mutta ei sitä sellaiseksi tunnista kun sen on kirjoittanut viileän rauhallisesti. Kenties tässä on tärkeää huomata että kirjoittaja tulkitsee tekstinsä intentioidensa kautta. Ja toisaalta tekstiä myös tulkitaan intentiokeskeisesti. Mutta useimmiten se mikä on aidosti tärkeää on seurauseettinen. On turhaa miettiä raivoisuutta kun kusipäisyys tapahtuu riippumatta kirjoittajan kirjoitusajankohdan emootioista.

Miksi järkevä ihminen on helposti sisäisesti ristiriitainen?

Päätöksenteko nähdään usein suoraviivaisena prosessina jossa on tietty päämäärä jota sitten tavoitellaan järkevillä toimenpiteillä. Näin valinta ja päämääräsuuntautuneisuus korostuvat. On maali ja sitten poikkeama nähdään virheenä. Tämä johtaa sen tyyliseen klassiseen teleologia-hamartia -näkemykseen joka oli suosittu antiikin kreikassa.

Moni korostaakin että ihmisen tulisi tavoitella jonkinlaista rauhaa ja yhteyttä. Että rationaalinen ja järkevä ihminen olisi siksi viileä. Eli objektiivinen ihminen olisi paitsi ei-subjektiivinen ja tunteeton niin päämääräsuuntautunut elämän tarkoituksen tunteva ihminen on sitten prioriteeteiltaan terve ja tasapainoinen. Sisäinen kiista ja erimielisyys nähdäänkin usein ongelmana joka pitäisi terapoida. Kognitiivinen dissonanssi on siis jossain mielessä paha asia, jokin joka vaatii maailmankuvan jäsentämistä tai psykoanalyysiä.

Tämä ei kuitenkaan ole ilmiselviö. Kognitiotieteessä ihmisen toiminta ei näytä tämänlaiselta. Eikä pelkästään siksi että ihmiset epäonnistuvat. Kurzbanin "Why everyone (else) is a hypocrite" kun kertoo että usein päätäntä on optimointia. Eli tosiasiassa samanaikaisesti tavoitellaan eri asioita. Ja prioriteetit ovat joskus keskenään ristiriidassa. Joskus yhden prioriteetin korostaminen johtaa vaikeuksiin. Tätä kautta ongelmat muuttuvat rajanvetokysymyksiksi joissa on aina olemassa ääripäiden välinen jännite. Kultainen keskitie ei siis itse asiassa korosta harmonista rauhaa vaan tunnustaa ristiriidan olemassaolon.

Jossain määrin toiminta on kuitenkin sellaista että teon joko tekee tai ei tee. Näissä tilanteissa valinta muistuttaakin "voittaja vie kaiken" -kilpailua. Erilaiset neuronien yhdistelmät mielessä joko tukevat tai sammuttavat toisiaan. Voittaja saattaa määräytyä hyvinkin pienestä syystä. Tässä näkemyksessä  intentio ja aktio eivät enää olekaan siistejä. Ja ristiriidat ovat jotain jotka liittyvät siihen että kykenee harkitsemaan monenlaisia vaihtoehtoja ja valitsemaan tilanteenmukaisimman tavan toimia. Kriittinen monipuolinen ajattelu vaatii usein keskenään riitelevien asioiden harkitsemista ja punnitsemista samanaikaisesti. Sitä että ne molemmat ottaa jossain määrin vakavasti. (Tämän vastapoolissa on sitten se, että "aivoton ja pöljä" elämä voi kuitenkin olla mukavaa ja stressitöntä. Ja tällä taas on omat hyötynsä.)

Kuinka suuri osa pornosta ei olekaan pornoa

1980 -luvulla tehtiin elokuva nimeltä "Cannibal Holocaust". Se oli shokeeraamiseen keskittyvä elokuva. Sen näyttelijöiltä kiellettiin muissa produktioissa näyttely ja mediassa esiintyminen määräajaksi elokuvan ilmestymisen jälkeen. Syynä oli se, että elokuvan tekijät halusivat levittää huhua siitä että elokuvassa olisi aitoa väkivaltaa. Elokuvaa onkin tämän vuoksi melko usein luultu aidoksi ns. snuff -elokuvaksi. Se on myynyt järkytyksellä.

Snuff -elokuvilla taas on vahvasti pornografinen maine. Vaikka niissä kuvataan varsin väkivaltaisia asioita joita on vaikea yhdistää mielikuvissa sellaiseen pornoon jossa näytetään rintoja, sukuelimiä ja panemista, se on kuitekin tavallaan pornografista. Mutta tämä elokuva on selvästi tehty myyminen mielessä.

Tämä on hyvin tärkeä muistaa. Sillä Rule 34:n mukaan kaikesta on tehty pornoa. Pornografiasta taas käytetään useimmin ns. intentionaalista määritelmää. Sen mukaan pornografiaa on sellainen teos jonka intentiona on aikaansaada seksuaalista kiihottumista. ; Tämä määritelmä on tietenkin tarpeen sen vuoksi että ihmiset kykenevät käyttämään miltei mitä tahansa masturbaationsa stimuloimiseen. Ja esimerkiksi valtaosa klassisesta taiteesta aikaansaa herkemmille hyvin samantapaisia reaktioita. Mutta vaikka ihminen voi tehdä mistä tahansa pornoa, ei ihmisten perversio ole ainut syy rule 34:n takana.

Asia on tätä vaikeampi. Keskustelin sisareni kanssa puhelimessa törystä. Esiin nousi monenlaisia asioita. Esimerkiksi eläinten hyvinvoinnin näkökulmasta voitaisiin ottaa sisareni näkemä video jossa kiinalaiset nylkevät julmasti turkiseläimiä. Luonnollisesti tässä yhteydessä esiin tuli myös se pahamaineinen japani. Tarkalleen ottaen japanilainen ankeriasporno. (Mikä niitä japanilaisia oikein vaivaa?) Käsite oli jotain sellaista että ei sitä voinut kaltaiseni utelikko muuta kuin painua googleen. Esiin tuleva materiaali oli varsin mielenkiintoista. Jos mielenkiintoinen tarkoittaa järkyttävää, häiritsevällä ja melko syvällä tavalla järkyttävää. Olenkin käyttänyt tätä sitten esimerkkinä myös muille ihmisille jotka ovat kenties katsoneet tätä aineistoa.

Tärkeintä on se, että tosiasiassa japanilaista ankeriaspornoa levittävä taho ei todennäköisesti välitä yhtään mitään seksuaalisesta kiihottumisesta. Internetissä sivustot saavat varoja katsojamäärien mukaan ; Luultavasti kyseessä on ilmiö jota katsotaan useammin siksi että katsotaan että se on ilmiönä todellakin olemassa. Käsitteessä on jotain sellaista joka on helppo muistaa. Ja itse olen katsonut ja ihmetellyt asiaa uudestaankin. Se on vähän kuin autokolari ; Katsoessa järkyttyy mutta poiskaan ei voi katsoa.

Toki pedofiilejen rinkejä katsellessa on hyvä muistaa että ihmiset ovat oikeasti järkyttävän perverssejä. Ja tämä varmasti selittää osan rule 34:ästä. Mutta jos asiaa lähestytään markkinoiden kannalta on kenties jopa taloudellisesti kannattavampaa lähestyä asiaa siten että googlehaun omituinen porno ei kerrokaan käyttäjänsä perversioista seksuaalisessa mielessä. Vaan jossain aivan muussa. Kenties aika monikin käy ihmettelemässä japanilaista ankeriaspornoa. (Google varmasti ihmettelee sanaparin yleistymistä Suomessa tämän blogauksen jälkeen..)

Mutta uskoisin että suuri osa pornografisesta materiaalista tarjoaa enemmänkin tilaa hihittelylle tai kauhistelulle. Pornokaupassa työskennellyt puolituttuni onkin kuvannut asiaa siten että asiakkaaksi tulee aika usein ihmisiä jotka katselevat kavereiden kanssa eri leluja, osoittelevat sormella ja naureskelevat. Ja hyvin harvoin ostavat mitään mainittavaa. Internetissä tämänlainen kier(t)okäynti on jo se josta rahaa tulee taloon sisään. Internet ei välitä googlaanko outoja sisareni kerrottua kauhistelumateriaalista. Internetin nettisivustojen mainosanasintakoneistot eivät myöskään tiedä - eikä välitä tietää - masturboiko joku nyljetyille supikoirille vai olenko huolissani eläinten hyvinvoinnista.

Kärkkyjät

"Mies seisoo laella kallion. / Ja taalat jo melkein taskussa on. / Hän vetää ampuu ja horjahtaa. / Ei löydy palkkion kuittaajaa. / Haaskalinnut saalistaa."
("Haaskalinnut saalistaa")

Ei ole salaisuus että en pidä itseäni sosiaalisena, saati mukavana, ihmisenä. Usein tuntuu jopa että vihaan ihmisiä. Yhtenä syynä tähän on se, että jos ajatellaan keskivertoa ihmistä, en välitä hänestä. En ole kiinnostunut. Tästä seuraa se jännittävä paradoksi että ihmiset aivan säännönmukaisesti haluavat vuotaa minulle asioita. Asia, hämmästyttävää ja epäintuitiivista kyllä, meneekin juuri näin. Kikkaa käytetään tiedustelutoiminnassa.

Ainut ongelma on siinä että minä en ole vakooja. Ja toinen ongelma on siinä että pahiten tätä ominaisuutta käyttävät ihmiset joilla on asiaa. Ja käytännössä tämä tarkoittaa sitä että saan yliannoksen (a) "sosiaalisia" ihmisiä jotka kuvittelevat että äänekkyys on sosiaalisuutta ja jotka osoittavat tätä monikulttuurisuuttaan ja avoimuuttaan ja nuorekkuuttaan puhumalla nuorten tuntemattomien ihmisten kanssa. (b) Juoppoja ja muita laitapuolenkulkijoita joille kukaan ei puhu. (c) Ideologisia ihmisiä jotka muutoinkin kärkkyvät että milloin pääsevät kertomaan sitä heidän asiaansa. (Arvatkaa kuka sen sijaan ei puhu? Tavallinen, täysjärkinen keskivertosuomalainen.)

Tähän liittyen voin ottaa ärsyttävän asian tällä viikolla. Istuin junassa matkalla kotiin. Edessäni istuva nainen päätti sitten alkaa verkostomarkkinoimaan minulle. Ilmeisesti se riitti että istuin samaan penkkiriviin. Toki muitakin käännytettäviä oli, mutta he eivät olekaan käyttäytymiseltään ja asenteeltaan synnynnäinen vakoilumenetelmä. Minä taas olen. Yritin aivan oikeasti olla kohtelias ja ystävällinen. Aivan uskomattomalla intensiteetillä.

Yritin jopa siirtää aihetta muualle - ihan sen takia että eettinen verkostomarkkinointi on koko lailla mahdoton.
1: Joko se perustuu pyramidimarkkinoinnille jossa alimmalla tasolla on aina paljon ihmisiä tappiolla ja huipulla muutama kerää tienestit. (Tuote voi toki toimia. Mutta tämä rakenne tulee vastaan.) "Oma ahkeruus" on tässä hyvin keinotekoista koska jos kaikki ovat sikaahkeria tämä alin porras pyramidissa on väistämättä olemassa. Sillä rahaa ei synny tyhjästä. Tällä ansaintalogiikalla en halua olla myöhään liikkeellä koska pyramidi kasvaa eksponentiaalisesti ja tienaaminen hyvin on yhä vaikeampaa ja vaikeampaa (riippumatta ahkeruudesta.) Ja jos olen varhain liikenteessä, en halua olla se joka lypsää niitä raukkaparkoja.
2: Rahaa yritetään luoda tyhjästä. Tämä tapahtuu luomalla jonkinlainen kupla. Tällöin idea menee suunnilleen siten että ensin minä ostan sinulta kissan miljoonalla eurolla ja sitten sinä ostat sen takaisin toisella miljoonalla. Raha joka kiertää näyttää hirmu kivalta. Mutta Voi Vitun Jeesus noita miljonääripoloja.

Kyseessä oli, kuten usein onkin, luontaistuotepohjainen tuote. Uskonnolla ja luontaistuotteilla on yhteistä se, että molemmat ponnistavat jonkinlaiseen vaihtoehtohoitoon. Pirkko Jalovaaran uskollaparannus ei ole kaukana homeopatiasta ja siitä että ties mikä luontaistute parantaa aivan kaiken. Molempia yhdistää tietty kärkkyvä into palata siihen lempiaiheeseen. Sain jopa harhautettua tuota innokasta verkostomarkkinoijaa muihin aiheisiin, sanoin myös suoraan että "en ole itse kovin innostunut ottamaan osaa mutta onnea projektiin" -henkisesti kieltäytymisiä. Mutta aiheeseen palattiin silti. Toki hyvin intentioin ja hymyten. Tämä kun on se tapa jolla nämä asiat aina toimivat.

Koska minulle sosiaalisuus vie voimia, ja tarvitsen yksinoloa palautumiseen, ei ole yllättävää että olin tämän "kohtaamisen" jälkeen aika äksynä. (Mikä ei ole poikkeuksellista. Ihmiset kuitenkin puhuvat minulle melko uskomattoman usein. En ole keksinyt mitään kohteliasta keinoa kiertää tätä ongelmaa. Joten älkää ihmetelkö jos en aina ole kohtelias.) Näissä tunnelmissa päädyin sitten "Takkiraudan" blogiin jossa hän paljastaa että hänen perheessään on syöpää. Muutoin olisin kenties ollut kommenteista vain ärtynyt ja hiljaa mutta nyt päädyin lausumaan muutaman sanan. Kommenteista puuttui ns. myötäelo ja yksityisenä ihmisenä huomioiminen. Sen sijaan puhuttiin hyvin yleismaailmallista jossa suositellaan tutustumaan ties mihinkä vaihtoehtohoitoon. Suositeltiin tiettyjä lähteitä jne. Kerrottiin että vaihtoehtohoitoihin kannattaa tutustua.

Vertasin tätä opportunistiseen uskontoon jossa katastrofien jälkeen lähestytään emotionaalisesti järkyttyneisiin ihmisiin. Tätä pidettiin asiattomana, kenties ymmärrettävästi "Nyt teki myös tuomo likaisen tempun, kun yhdisti oman lääketieteeseen kriittisesti suhtautuvan kirjoitukseni kouluampumiseen, uskovaisiin ja toisen heikolla tilalla ratsastamiseen. Hän siis "oikeutetun paheksunnan" keinoin pyrki debunkkaamaan hänen todellisuudenkäsityksensä vastaiset näkemykset. Ehkä tuomo pitää myös tätä kuvottana, kun miettii hetken, mitä tuli tehtyä. Itsehän en suosittellut mitään vaihtoehtoja, vaan kehotin perehtymään itse asiaan. Sinänsä hauska, että jotkut auktoriteettiuskoiset vetävät tästä aina herneen nenäänsä, vaikka epäilyn ja kriittisyyden pitäisi olla osa tieteellistä metodia, jota nämä useimmiten kovasti ihailevat." Ongelmanahan ei ole se, että oma suhtautumiseni lääketieteeseen on olemassa. Mutta se ei vaikuttanut tässä juurikaan. Syynä oli enemmän asenne kuin se mitä asiaa ajettiin. Kärkkyvä opportunismi ärsytti, ei se että ajettiin jotain asiaa eikä jotain toista.

Tuo on yksi niistä syistä jonka vuoksi olin aiemmin hyvin epämääräinen kun puolisoni kävi leikkauksessa. Tiesin että täsmennys kohtuu julkisella ja luetulla blogistilla johtaa siihen että "hyväntahtoisia neuvojia" virtaa puuhastelemaan erilaisin "kohteliain ehdotuksin". Kärkkyminen opportunistisesti tällä tavalla on ärstyttävää. Toki itsekin kirjoitan blogia joka varmasti monien mielestä edustaa likaisinta ja halveksuttavinta sisältöä. Mutta en sentään ole kuin korppikotka heti pinkeänä toisten kriisitilanteissa tuomassa ja mainostamassa sitä minun lempi-ideologiaa. En ajattele että "kannattaa kokeilla ja tehdä omat päätelmänsä" -mainoksella saisin eettisesti puhtaat paperit. Sillä eihän sitä saa. Kun sitä on sitä omaa ideologiaa mainostamassa ja siitä tiedottamassa. (Eikä henkilökohtaisin sävyin vain kuin "yleisenä periaatteena".) Kun jokin asia on liian epäeettistä jopa minulle, voi olla syytä aivan oikeasti katsoa peiliin ja hävetä. Hävetä! Sama koskee tietysti suurinta osaa muistakin utelijoista ja ideologisista kärkkyjistä. En näe opportunismilla eroa. Haaskalintu on haaskalintu.

Tämä kuitenkin kirvoitti johonkin rakentavaan.

Nimittäin siihen että huomasin että en ole koostanut yleisiä teemoja joilla suhtaudun vaihtoehtohoitoihin. Teen sen tähän.
1: Jos joku kysyy minulta mielipidettä luontaistuotteisiin tai "big pharmaan, pidän kysyjää asenteellisesti vääristyneenä ääliönä joka osoittaa väärällä dikotomiallaan että hän ei ole vastaamisen arvoinen ihminen. Hän päinvastoin vihjaa että hän ei tiedä riittävästi jotta kannattaa lähteä alustamaan yhtään mitään.
   1.1: Nimittäin osa luontaistuotteista toimii ja osa ei. Osa on todistettu lääketieteellisesti ja osa ei. Ei ole mitään "luonnollisuutta" joka takaa tuotteen hyvyyden. Ei mitään keinotekoisuutta joka tekisi siitä toimimatonta. Siksi arvioin aina partikulaaria luontaistuotetta, en laajamittaista alaa.
       1.1.1: Poikkeuksena on homeopatia ja sen tyyliset ratkaisut. Niissä kun on kyse siitä että sama filosofinen periaate sitoo yhteen de facto saman tuotteen. Homeopatia on aina vettä tai sokeripilleri. Tämä erikoisluonne takaa myös sen että se tulee olemaan jatkossakin usein käyttämäni esimerkki vaihtoehtohoidoista. Sillä yksittäinen tuote on usein sellaisenaan triviaali.
       1.1.2: Tosiasiassa en luota myöskään "big pharmaan" vaan edustan skeptismissäni Ben Goldacren tyylistä lähestymitapaa. Hän kritisoi kirjoissaan lääketeollisuuden intressejä jotka nimenomaan iskevät tieteellistä metodia vastaan. Hän ei suinkaan "luovu naturalismista" tai "skientismistä" tämän vuoksi vaan korostaa sen tärkeyttä entisestään. Ymmärrän toki että moni ns. pseudoskeptikko oikoo tässä ja sekoittaa lääketieteeseen luottamisen lääketehtaiden instituutioiden luotettavuuteen. Mutta minä en kannata tätä näkemystä ja tämän liittäminen minuun ja ajatteluuni jonkin "yleensä" -leiman kohdalla on väärä stereotypiointi joka loukkaa vähäistä kunniaani. (Silläpä tämä vähäinen jäänne on tietysti sitäkin arvokkaampi, harvinaisuutensa vuoksi.)
2: Minua ei oikeasti keskimäärin haittaa yhtään mitä ihmiset tekevät itsensä kanssa. Tupakointi on OK. Viinanjuonti on OK. Puolestani ihmiset saavat piikittää heroiinia. Tämä suvaitsevaisuus ei ole avomielisyyttä, se on hieman enemmän libertaaria. Suurin syy on se että minua ei kiinnosta. Tärkein syy tähän ei ole yleinen ihmisviha vaan se että suurin osa vaihtoehtohoidoista vertautuvat kalliisiin harrastuksiin. Jos ihminen sairastaa syöpää ja lääkärin tarjoaman hoidon lisäksi ottaa homeopaattisia valmisteita, niin ei tästä homeopatiasta ole mitään haittaa. Se verottaa kukkaroa. Ja se on oikeasti vain rahaa.
     2.1: Ongelmia kanssani tulee aluksi rokotedenialismin tyylisissä ratkaisuissa joissa vaihtoehtohoito onkin muuttunut vaihtoehdoksi hoidolle. Tällaisistä on yleensä kysymys "What's the harm" -henkisissä paikoissa. Mutta tässäkin toimin itse asiassa aika kohtuudella. Kun esimerkiksi "Hunksien" Jani Kokilla on ideologinen syy kieltäytyä hoidoista, en lähde kauhistelemaan "Vauva" -foorumin tapaan. Kun itse kantaa riskit omassa ruumiissaan niin ei ole muiden ongelma. Sen verran kyllä vihjaan että Setä Darwinilla saattaa olla tämänlaisissa asioissa asiaa. Mutta en jaksa välittää jos vapaaehtoisesti ideologisista syistä kuolevat pois. Ihmisillä on mielessäni hyvin vahva oikeus itsemurhaan. Ja joskus ihminen joko tietää tai hänen pitäisi tietää että on olemassa vakavia vaihtoehtoja.
   2.2: Pahempaa on tietysti siinä jos tämä kohdistuu johonkuhun toiseen, kuten omiin lapsiin. Lapsi ei ole mikään vanhempiensa ideologian jatke. (Mikä esimerkiksi tarkoittaa sitä että minun vanhempani eivät ole vastuussa minun ideologiastani. Mikä lienee heille molemmille kaiken kaikkiaan helpotus.) Siksi en suhtaudu lainkaan sallivasti rukousparannukseen johon liittyy lapsikuolleisuutta. Ja kun rokotedenialisti vetoaa Wakefieldin tunnetusti huonoon tutkimukseen ja riskin ottaa lapsi on kysymys juuri tästä. Mielestäni nämä ideologiat eivät sitten ansaitse tukea eivätkä ymmärrystä. Toki olen yhä sitä mieltä että jos nämä ideologistit itse haluavat tappaa itsensä niin siihen heillä on oikeus. (Kenties jopa enemmän kuin muilla ihmisillä.)
3: Tiedekysymys on pidettävä erikseen elämäntapakontrollista. Kun joku esittää väitteen joka on lääketieteellinen, sitä ei saa suojata kuin se olisi ideologinen. Kun minä keskustelen siitä onko jokin uskottavaa tieteellisesti todistettua hoitoa, minua kiinnostaa tutkimusmetodiikka. Ei minua kiinnosta mitä ihmiset tekevät itselleen. Ei minun tehtäväni ole mestaroida. Jos joku kokee että omalla ideologialla ottaa vastuun omasta elämästään niin siitä vaan. (Ihmiset saisivat mielestäni hypätä esimerkiksi kaivoon ideologisista syistään paljon useammin kuin nykyään tekevät. En murhaa tai piekse ketään mutta vapaaehtoisesti itse tehtyyn itsemurhaan kannustaminen lienee sitten asia erikseen.) Usein tässä tapahtuu kuitenkin sekaannuksia myös skeptikkopuolella joten tämä sekaannus on ymmärrettävä. Se on siksi hyvä mainita. Nyt olen maininnut sen tässä.
    3.1: Tiedeasioissa intressit eivät ole kiinnostavia. En rehellisesti sanoen näe hirveän suurta eroa kemiallisen lääketieteen ja vaihtoehtohoitojen intresseissä. Perimmiltään molemmat ovat rahakasta bisnestä. Bisneksellä tehdään voittoa. Voitto ei ole välttämättä ristiriidassa parantamishalun kanssa. En usko että vaihtoehtohoitajilla tai "big pharmalla" on mitään pahantahtoisia intressejä. Aina ne eivät osu yhteen. Erot ovat tutkimuksissa tai haista paska. (Voin tehdä tämän koska intresseihin viittaaminen on ad hominem. Jos ihminen tai instituutti on väärässä ad hominemiin viitaten ja tämä on osa validia keskustelua niin sitten voin julistaa itseni voittajaksi haistattamalla paskat tälläisien esittäjille. Ja voi miten mielelläni teenkin sen!)
   3.2: Toinen tärkeä asia on se, että tosiasiassa minä en luota edes tutkimuksiin. Tämä voi tuntua omituiselta, kunnes tiedostaa että Antti Heikkilä. Antti Heikkilä esitti aivan lähiaikoinen kohua herättäneen lausunnon jossa korostui se, että jos yksi tutkimus eroaa konsensuksesta niin sitten tämä yksi tutkimus kumoaa teorian. Heikkilä muistuttaa tässä jännittävästä tuplapiirteestä : Ensinnäkin kannanotto asiaan vaatii helposti tuhansien tutkimusten viittaamista. Ja cherry pickingillä voidaan usein sanoa aivan mitä tahansa. Hän harrastaakin jotain jota itse sanon naïviksi fallibilismiksi. Sillä hän käyttää falsifiointiin viittaavaa perustelutapaa oikeastaan ymmärtämättä mitä falsifiointi tarkoittaa tilanteessa jossa tehdään tiedettä. ; Yhdellä tutkimuksella ei tosiasiassa ole juurikaan väliä. Kysymys on toistettavuudesta. Itselleni tulee mieleen kognitiotiedettä opiskellessani alan tutkijoita kiihottanut tutkimus joka tuotti jännittäviä tuloksia. Muut olivat yrittäneet toistaa samaa mutta muut eivät onnistuneet toistamaan tuloksia. Tutkija itse vakuutteli syyttömyyttään, että hän ei ole huijannut tai vääristellyt. Mielestäni tämä on irrelevanttia, sillä tosiasiassa tilastollinen varmuus on aina tutkimuksissa oleva ongelma. Periaatteessa osa "tilastollisesti varmoista" tutkimuksista on väärässä tilastomatematiikan pakottamana. Prosenttimäärä on pieni mutta olemassa. Emmekä tiedä mikä prosentti on tätä harhautunutta. Muuta kuin vaatimalla toistettavuutta. Siksi ei ole syytä miettiä miksi tutkimus ei toimi. Sen tulos ei ollut varmistettava. Jos on kiinnostunut etsimään syitä etsii syyllistä tai tuomittavaa, intressien kaluaminen kiinnostaa ihmisiä mutta minulle riitti tieteenfilosofisesti se että toistettavuuden puute tekee tästä yksittäisestä tutkimuksesta ohitettavan ja turhan vaikka en tiedä syytä siihen miksi. En kenties edes voi tietää. Ja parasta on että minun ei välttämättä edes tarvitse tietää!
   3.3: En skeptikkona oikein ymmärrä että pitäisikö minun "epäillä kaikkea" vai "olla kaikelle avomielinen". Sillä nämä ovat arkikielisiä kuvauksia jotka kuvaavat tieteellistä metodia helvetin huonosti. Keskenään ristiriitaisia käsityksiä saadaan asetettua vaatimuksiksi kun ei käytetä tieteenfilosofiaa. Tosiasiassa molemmat sanat pätevät tiedefanaatikon ajatteluun. Mutta termit ovat liian epätäsmällisiä jotta ne olisivat kovin oleellisia. Tosiasiassa tieteellisen validiteetin arviointia voidaan tehdä monessa asteessa. Ja kritiikin ymmärtäminen on kontekstoitava tässä kulmassa. Esimerkiksi Goldmanin metodi on hyvä tapa säästää työtä. Se on pika-arvio joka saattaa erehtyä. Se kuitenkin kertoo todennäköisesti siitä, että kannattako tutustuminen vai onko se ajan haaskausta. Myös Talebin metodi tarjoaa samantapaisia asioita relevanssin pika-arviointiin. Ja kenties yllättävästi jopa tieteentekijöiden suosima P -arvo on hyvä renki mutta huono isäntä.
       3.3.1: Kuitenkin nämä pika-arviot ovat helvetin tärkeitä. Sillä jos mietitään vaikkapa sitä että omainen sairastaa syöpää ja saat suosituksia vaihtoehtohoitoihin. Tämä tutustuminen ei ole mitään helppoa. Sillä tieteellisessä ajattelussa on sellainen jännittävä piirre että vaikka esimerkiksi päättelyn koherenssi ja loogisuus on periaatteessa yksiselitteinen asia jossa perusvirheet ovat toistuvia. Samoin kuin esimerkiksi tutkimuksen kaksoissokkoutuksen tarkistaminen on kohtuu mekaanista ja helppoa, on tämä prosessointi työlästä. Se vie aikaa. Ei siis ole mitään "yhtä vaihtoehtohoitoa" josta tehdä oma mielipide, vaan tosiasiassa vastassa on miljoona ja yksi väitettä joissa syöpää parannetaan ties millä ruokasoodasta pakurikääpään. Jokainen väite olisi periaatteessa tarkistettava erikseen. Sillä mikään ideologinen "luonnollisuus" ei voi olla pikaoikotieratkaisu. Ellei sitten luota siihen että asia on ideologinen eikä lääketieteellinen. Jolloin asia siirtyy taas pois siitä että onko kyseessä lääketiede vai ideologinen elämäntapa. Eli onko kyse siitä että tuote toimii vai siitä että onko ihmisillä lupa kuolla haluamansa elämäntavan mukaan.
     3.3.2: Työn säästö on tärkeää sillä jos omaiseen iskee syöpä, se on raskasta aikaa. (a) Loogisuus ei silloin ole parhaimmillaan (b) Ajan voi käyttää järkevämminkin. Se mikä vaikuttaa kohteliaalta, hyvää tarkoittavalta ja avuliaalta ei oikeasti sovi juuri siihen tilanteeseen johon sitä yritetään tarjota. Vaihtoehtohoitoihin tutustuminen ja jokaisen väitteen tarkistaminen erikseen on niin työlästä että karkeasti sanoen voi jopa sanoa että jos tauti iskee päälle ollaan jo liian myöhässä. Jos asian haluaa oikeasti hoitaa avomielisesti ja tieteellilsesti ja kriittisesti, prosessi on niin työläs että ei jää esimerkiksi aikaa olla sen sairaan läheisen kanssa. Joka lienee sekin ns. helvetin tärkeää. ; Itse asiassa ajan haaskaamisen kannattaminen on kyseenalaista. Jos ajatus siitä että "epätavallisia keinoja kannattaa harkita hädän hetkellä" ollaan varsin tiiviisti Pascalin vaa'an hengessä liikenteessä. Ja se ei toiminut edes teologiassa jossa sentään käsitellään ikuista elämää eikä sitä eletäänkö tässä muutama vuosi kauemmin vai ei.
     3.3.3: On turhaa vedota iskulauseisiin kuten että lääketieteessä "tutkitaan oiretta eikä syytä". Sillä usein takaa paljastuu se, että lääketiede tutkii elämäntapojen ja enneltaehkäisyn puolia. Ja viittaa taudinaiheuttajiin kuten bakteereihin. Sen sijaan esimerkiksi homeopatia viittaa energiavärähtelyihin, varsin epätodennäköisiin syihin, ja tämän oikeaanosuminenkaan ei oikeastaan merkitse sillä homeopatian valmistuksessa laimennettava aine tehdään oirekartoituksella, eli tuijotetaan nimenomaan oireita eikä syitä.

Complementary, mr Watson

""Intentionality Problem - What was the intention of the designer in producing a given designed object?" and the "Identity Problem - Who or what is the designer?" are not "legitimate questions of science" at all!"
(William Dembski, "No Free Lunch")

Intelligent Designin kannattajat ovat toistuvasti korostaneet että se ei ota kantaa tiettyihin asioihin. William Dembskin lausunto heijastaa tätä varsin vahvasti. Tätä argumenttia käytetään pääasiassa sen korostamiseksi että ID ei ole kreationismia. Että se ei levitä uskonnollisia dogmeja faktoina. Lopputulos muistuttaa melkomoisesti alkuun laittamaani, camp -arvoltaan suurta, lastenlaulua Fixusta vekottimesta, jossa arvuutellaan että mikähän masiina se on. (Ja heti kun se paljastuu, siitä katoaa viimeinenkin uskottavuus.)

"Uncommon Descent", joka toimii nykyään yhtenä tärkeimpänä ID -ideoiden julkituomiskanavana on nyt sitten kuitenkin tehnyt jotain erikoista. Sen uudessa blogauksessa otsikolla "Denying the Obvious" se ei esittele omaa strategiaansa tai itsereflektoi toimintaansa viime vuosien aikana. Se koskee homoseksuaalisuutta. "A man’s body is designed to be complementary with a woman’s body and vice versa. All of the confusion about whether same-sex relations are licit would be swept away in an instant if everyone acknowledged this obvious truth." Uncommon Descent siis itse asiassa näin tehdessään argumentoi että he voivat tietää mikä tavoite on. Täydentävyys (~komplementtius) on siis jotain joka voidaan havaita objektiivisesti ja se on keino jossa ohjataan ajatus suoraan Suunnittelijan tavoitteisiin ja näin siitä syntyy normatiivinen asia jonka varaan rakentaa esimerkiksi lainsäädäntöä.

He korostavat myös tekstissä ja kommenteissa miten homoseksin täytyy olla laitonta ("not licit") ja että tämä on suoraan tieteellisen faktuaalisesti tosiasioissa. Koska Aatamin ruumis on Suunniteltu olemaan komplementaarinen Eevan, ei Eetun, kanssa. (~Eve not Steve). Ihastuttavaa miten "emme ota kantaa" asia muuttuu tieteelliseksi arvioksi jossa tietyt seksuaaliset asennot ja suuntaukset ovat ja eivät ole hyväksyttäviä Intelligent Designin Utopiassa.

Joku minua filosofisempi voisi sanoa, että jos funktionaalisuus on epämääräinen käsite, niin komplementaarisuus on vielä epämääräisempi. Kyllähän peräsuolikin kivasti kietoutuu peniksen ympärille. Ja itse asiassa heteroseksuaalisissa suhteissa (~lue : ainakin meillä) harjoitetaan mitä ihmeellisempiä vaihtoehtoisia keinoja. Jos ne eivät ole komplementaarisia, ID pakottaa ne perversioiksi ja niistäkin pitäisi tehdä laittomia. Jos ne ovat komplementaarisia, niissä on sellainen jännittävä piirre että ne ovat myös homoseksuaalien käytettävissä. Ja tätä kautta on selvää että komplementaarisuusargumentti on äärimmäisen vahvaa petitio principii:tä jossa perusasetelma oletetaan oikeastaan ennen kuin siitä aletaan argumentoimaankaan.

Mutta tämä on turhaa. Sillä pääasia on se, että jos ID -argumentaatio noudattaisi omia kriteereitään ristiriidattomasti, sen kautta ei voitaisi ensinkään tehdä tuollaisia päätelmiä. Jos legitiimi tapa kiertää ongelma olisi, eli aina ei ajauduttaisi kehäpäätelmäisyyteen, se itse asiassa kaataisi sen tärkeimmän kortin jonka varassa koko ID -liike on koko olemassaolonsa ajan toiminut. Eli sen kortin varassa että he eivät ole kreationismia koska eivät ota kantaa Suunnittelijan persoonaan ja tavoitteisiin. Ja siksi he ovat erillinen liike jolla on validi keissi. Jos siis tämä argumentti jotenkin olisikin pätevä, se itse asiassa osoittaisi että olisikin tieteellisesti validi, jopa "ilmiselvä" kuten tekstissä korskeasti esitettiin, tapa ottaa kantaa niihin asioihin jotka ID laittaa automaattisesti mahdollisten kysymysten ulkopuolelle. Nykyään ID kääntyy tänne, rullaa vaikka minne, se on out vaan ei in. Se ei ole kovin fiksu vekotin, eikä ole kovin selvää mihin tuota ideologista härveliä oikein tarvitaan.

Uskonnoton ; "hyödyllinen idiootti" vai "minimitekijä"

"Reason.com" kuvaa patologisen altruismin käsitettä. Siinä keskeisenä ajatuksena on, että ihmisten hyvät intentiot johtavat usein ongelmiin. Ilmiö määritellään "behavior in which attempts to promote the welfare of another, or others, results instead in harm that an external observer would conclude was reasonably foreseeable." Teksti viittaa eritoten Barbara Oakleyn "Concepts and implications of altruism bias and pathological altruism":iin. Reason.com toki puolustaa tässä lainmuutoksia vastaan. Henkenä on, kunnon konservatiiviseen tapaan, että nykyiset säädökset ovat testattuja. Ja liberaali hössötys ja ennen kaikkea sen seuraukset nähdään hyvien tavoitteiden ja kauniiden pyrkimysten tuottamina katastrofeina. Seuraukset ovat tietysti konservatiiveille "ilmiselviä" jo ennen kokeilua.

Mutta konseptissa on puolensa. Dan Arielyn "the upside of irrationality" kertoo miten hyväntahtoisuus on suurin ongelma joka lääketieteen kohdalla voi olla. Hän kuvaa miten hyvää toivova lääkäri jolla on odotus ja luottamus lääketieteeseen kärsii luonnostaan vahvistusharhasta ja päätyy ylitulkitsemaan placeboefektin samaksi kuin lääkkeen toimivuus. Ja tämän takia on tärkeää tehdä lääketieteen tutkimusta nimenomaan kontrolloidusti eikä vaikkapa luottamalla hyväntahtoisten lääkäreiden vuosien kokemukseen. Ja että tämä on luultavasti suurin ongelma vaihtoehtohoitojen kohdalla.

Tämänlaatuisen epäonnistumiskoneiston kohdalla saadaankin yksi tapa sille miten jokin Aaron Jamesin määrittelemä kusipäisyyden konsepti voi ylipäätään olla mielekäs. ; Hänhän on katsonut että kusipäisyys ei johdu ilkeydestä ja pahuudesta, vaan enemmänkin siitä että ihmisellä on "jesuiitta -asenne". Tarkoitus ja päämäärä oikeuttaa keinot. Ja jos odotukset eivät vastaakaan haluttua, hyvät intentiot johtavat kärsimykseen.

Tämä toki vaatii taustalleen myös ajatusken epäonnistuvasta ja luonnostaan irrationaalisesta ihmisestä. Joka on rehellisesti sanoen monelle USA:n oikeistokonservatiiville ajatuksena vieras. He nimenomaan luottavat siihen että tavallinenkin ihminen on jonkinlainen nero. Että Jumala on antanut meille kaikille järjen ja siksi akatemiakin nähdään arvolatausten kautta jonain joka valehtelee oppilaille maailmankuvallisia. Sillä kaiken hyvän voi oppia itse miettimällä sen kaljalasin kanssa kotona. Mutta hyvin harva konservatiivi miettii konsistentisti näin pitkälle. Ja siksi voitaisiinkin nähdä että juuri tämä "hyväntahtoisen idiotian" käsite on heille tärkeä. ~ Ja kyllä. Kommunistitkin ovat arvostaneet ns. hyödyllisen idiootin käsitettä. Mutta nykyisin jos siihen viittaavia käsitteitä käytetään, voi olla melkoisen varma että lausuja on konservatiivi. Joka vihaa punavihermädättäjiä ja kommunisteja. Mutta joka on oppinut tuon hyödyllisen idiootin käsitteen. Ja uskoo että se on hyvä konsepti. (Heidän on kenties helppoa oppia konsepti, koska se ei ole peräisin Leninin tuotannosta kuten monesti väitetään. Joskin sen henki on kieltämättä jotain joka on helppo uskoa kommunistiseksi.)

Ja tämä taustoittaa varsinaiseen asiaani.

Minulla on facebookystävänä eräs ... "Doug". Hän on kunnon Tea -partylainen. Hän on malliesimerkki crank magnetismista. Jos on olemassa jokin oikeistolainen paranoidi salaliittoteoria, hän kannattaa sitä varmuuden vuoksi kahdesti. (Tämän lisäksi hän on ihan hyvä tyyppi kyllä.)

Keskustelimme hänen kanssaan laatuelokuvasta jonka katsoin melko tuoreesti. Elokuva on "Big Fat Important Movie". Se kertoo muunnelman Charles Dickensin "Joulutarinasta" jossa on kolme henkeä jotka opettavat joulun arvon ja muita tärkeitä asioita elämästä. Tämä on hyvin tärkeä tarina USA:ssa, vaikka Suomessa se onkin niitä vähän vähemmän tunnettuja tarinoita.

Elokuvan päähenkilö ei ole Scrooge vaan Michael Malone, joka on alleviivatun selvä parodia Michael Mooresta. Elokuvassa mainitaan kohta jossa Malone on terroristien puuhissa tärkeässä osassa. Ja lapset jotka kuuntelevat tarinaa elokuvassa kysyvät että eikö tämä tarkoita sitä, että Malonekin olisi terroristi. Mutta elokuvalla on tähän kaunis sanoma. Ei. Hän on vain idiootti. Ja juuri tämä on se kuva jota "Dougin" kaltaiset hyvät ihmiset kannattavat.

He toki vastustavat pahoja naturalistidarwinisteja, mutta lähinnä sitä kautta että he pelkäävät että islamistiterroristit saavat lisää tilaa toimia. Liberaaliin suhtaudutaan kuten tyhmyyden vuoksi vaaralliseen ja sinänsä ystävälliseen toopeen jonka toiminta uhkaa yhteiskunnan säilyvyyttä ja maan kansalaisten hyvinvointia. (Kokemus johon on helppoa samastua, vaikkapa miettimällä minkälainen on vaikkapa sanotaan kouluttamaton crank magnetismin vaivaama Tea -partylainen liberaalien silmissä.)

Ja tämä palauttaa asiat siihen mitä kerroin aikaisemmin briteistä. Siellä kommentteihin ilmestyi se, että ateistit olivat aikaisemmin leikkineet "pastafareina". Ja tämä ei ollut vaikuttanut. Islamilaisten temppu sen sijaan tehosi heti. Tämä muistuttaa kohtausta "Big Fat Important Moviessa" (genre:pölhökomedia) jossa äärihörhö selittää miten kristityt räjätyttävät itseään busseissa. Heidän annetaan puhua mediassa mutta viha kohdistetaan Malonen kaltaisiin maltillisempiin liberaaleihin. Sillä kriitikot tietävät että kukaan ei usko mitä äärihörhö sanoo kun taas Malonen ideana on se, että hän kertoo jotain jonka monet uskovat todeksi ja vielä useammat haluavat uskoa sen todeksi. Pastafari on vitsi, islamilainen aito uhka.

Kun huomataan että liberaalien näkeminen "islamistien hyödyllisinä idiootteina", voidaan huomata että islamistit ovat itsessään vaarallisia, niillä on "itseisvaarallisuus" kun taas ateisteilla on "välinevaarallisuutta" sitä kautta että he hyödyttävät näitä "itseisvaarallisia" tahoja. Toki "Doug &kumpp." ovat pahoillaan siitä että ateistit hylkäävät Jeesuksen. Mutta he haluavat enemmänkin julistaa Jumalasta jotta kaikki saavat valita, kuin pakottaa ketään uskontoonsa. Sillä oikeistokonservatiivi näkee että ateistin epäonnistuminen on ateistin oma ongelma. Helvettiä ei varata muille. Toisin kuin yhteiskunnan epäkohdat jotka eivät välitä vakaumuksesta. ~ Ja tässä maailmassa Tea -partylaiselle on selvää että sitä voidaan antaa pikkusormi darwinismille jos tätä kautta ei menetetä koko kättä jihadismille.

"Doug" esimerkiksi muistutti siitä että hänestä on ilmiselvää että ateisteista ei pidetä. Hän viittasi siihen miten ateistit ovat USA:n vähemmistöistä halveksituin. Hänestä tämä on ilmiselvää. Sen sijaan hän kyllä korosti että on väärin sanoa että vihatuin ("most hated") koska vihan sijaan kysymys on nimenomaan luottamuspulasta ("most distrusted"). Ateistien pelätään pölkkypäistävän asiat ja tumpuloivan yhteiskunnan. Ei heitä pidetä pahantahtoisina. Tea -partylaiset voivat kertoa vitsejä siitä miten militantti islamisti kuolee lentokoneessa koska hän ruiskuttaa deodoranttia joka olikin ebolavirusta. Ateistien tekemistä ebolaiskuista ei vitsailla samalla tavalla. (Eikä ateistitkaan yleensä ole niin höpsöjä että menisi selittämään että lentokoneturvallisuus on siksi kun ne radikaalit kristityt tiedätkö lensi ne lentokoneet niihin kerrostaloihin.)

Kuitenkin Suomessa tilanne ei näytä aivan tältä.

Toki Perus Suomalaisilta löytyy ajatuksia joissa islamismia pelätään. Täällä suosittuna on porttiteoria. (Jota ajaa esimerkiksi Halla-aho joka on kiistatta ateisti.) Mutta siinä missä USA:laiset pelkäävät lentokoneita jotka lentävät 911 -torniin, on islamilainen terrorismi jopa paatuneiden perussuomalaisten silmissä "kaukainen uhka". Sen sijaan pelätään yhteiskuntarakenteiden romahtamista suoraan uskonnottomuuden kautta. Ja "välinevaarallisuus" tulee ikään kuin kaupantekijäisenä.

Tämä näkyy muuten siinäkin miten suomessa kreationismi ja Intelligent Design on monta astetta vähemmän "piilokristillistä" kuin USA:ssa. Siinä missä USA:ssa kreationismi on hyvin vahvasti kristinuskoa jota yritetään naamioida tieteeksi, ja kätkeä mukanaolevat yhteydet Jeesukseen sen verran mitä laki vaatii, on Suomessa ID selvästi lähempänä "Discovery Instituten" virallista määritelmää joka on enemmän teistinen. Eli Suomessa ID -ideana on "rapakontakaisvaltakuntaa vahvemmin" se että teismistä tehdään "luonnontiedettä jota ei kuitenkaan kutsuta naturalismiksi".

Suomessa esimerkiksi Tapio Puolimatka on korostetusti kannattanut kalvinistista ajatusta jumala-aistista ja sanonut että jokainen ihminen on syntyjään teisti. Tarkalleen ottaen että "Jo uskonpuhdistajat pitivät lähtökohtanaan sitä, että ihmismielen yleispätevät rakenteet johtavat ihmisen uskomaan Jumalaan, vaikka ihminen syntiinlankeemuksen takia pyrkiikin torjumaan Jumalan pois tietoisuudestaan. Calvin kirjoittaa: "On kiistatonta, että ihmismielessä on luonnollisen vaiston pohjalta jonkinlainen taju jumaluudesta. Itse Jumala on lahjoittanut kaikille ihmisille jonkinlaisen käsityksen jumaluudesta estääkseen ihmisiä teeskentelemästä tietämättömyyttä. Jumala uudistaa ja ajoittain laajentaa tätä tietoa, niin että kaikki ihmiset ovat tietoisia siitä, että on olemassa Jumala ja että hän on heidän Luojansa. [– –] Tästä päättelemme, ettei tämä ole sellainen oppi, joka opitaan vasta koulussa. Tämän opin osalta jokainen ihminen on kohdusta asti oma opettajansa. Tätä oppia itse luonto ei salli yhdenkään yksilön unohtaa, vaikka monet kaikin voimin pyrkivät sen unohtamaan." (Calvin 1962, 10–12.)" Ja samaa kalvinistista henkeä Puolimatka korostaa kirjoissaan. (Maassamme joka on perinteisesti ollut luterilainen, mutta kreationismi onkin aina vähintään piilokalvinismia ja copy-pastettu USA:n kalvinistisesta ilmapiiristä.) Esimerkiksi Professori Puolimatkan tuore - ja ihanasti nimetty - teos "Viisauden ja tiedon aarteet kristuksessa" kertoo (s. 29-35) että ihminen on luonnostaan teisti. Ja jatkaa sitten rohkeasti siihen että ateismi on aina itsepetosta ja että jokainen ateisti oikeasti ja pohjimmiltaan nimenomaan tietää että Jumala on olemassa (s. 184). Puolimatka on siis enemmän teistien puolella ja ateismia vastaan kuin vaikkapa äärilinjamaa edustavaksi nähtävissä oleva "Doug". (Joka, toisin kuin Puolimatka, on inhimillinen kelpo reilu tyyppi.)

Siksi on tavallaan vaikeampaa olla uskonnoton Suomessa kuin USA:ssa. Sillä USAssa uskonnoton on hyväntahtoinen idiootti. Suomessa uskonnoton on itsessään riski jota on hyvä roimia kovalla kädellä esimerkiksi kirjoissa ja muutenkin. Puolimatkan marttyyriasenteinen vain oman puolen asioista esittävä ruikutus kirjassa "tiedekeskustelun avoimuuskoe" tuottaa sivutuotteenaan vihaa ja halveksuntaa uskonnottomuutta kohtaan. (Eikä mitään keskustelua missään.) Ja häneltä aikanaan kirjoihin ja kansiin päätynyt pelottelu siitä että Pianka aikoo tappaa valtaosan ihmiskunnasta ebolaviruksella kertoo siitä asennemaailmasta joilla hän uskonnottomia käsittelee muutoinkin.

Toki Suomessakin kristityt pitävät islamia riskinä. Mutta tosiaisiassa ateismin ongelmana onkin se, että ateismi nähdään välittömäksi ongelmaksi. Ateismi on minimitekijä, jokin joka tällä hetkellä rajoittaa eniten hyvien kristittyjen elämää. Ja siksi ateistien rajoittaminen mahdollistaa eniten hyvää välittömästi. Islam on sen ijaan "miltei muiden ongelma" vielä. (Maataloudessa minimitekijä viittaa siihen että esimerkiksi kasvit eivät voi hyvin vaikka niille syydetään ylenmäärin lannoitetta jos jokin muu elementti rajoittaa niiden kasvua enemmän. Siksi on tärkeintä iskeä näihin puutostekijöihin ja ylilannoittamisen sijaan kannattavinta voi olla iskeä näihin minimitekijöihin.)

Ei ole vaikeaa kuvitella että suomen uskovaisten piireissä pyörisi deodoranttivitsistä versioita joissa islamistiterroristien sijaan tekijöinä ovatkin ateistit.; Sen jälkeen kun tiedostaa nämä pelot, voi vain muistaa miten pelot ohjaavat ihmisiä. Pelko on toinen moottori - kenties suomen kristittyjen kohdalla jopa tärkeämpi kuin viha - jota kautta syntyy pahoja tekoja joissa on hyvät intentiot. Ja tämän jälkeen en ihmettele miksi peruskokemuksenani on se, että jos kohtaa uskovaisen joka kokee tärkeäksi ilmaista tämän vakaumuksensa ääneen tietää että kohta saa kokea kusipäistä asennevammailua joka kohdistuu itseen.