Pornon tuomitsemisnäkökulmat

Katsoin "Bound" -elokuvan. Siinä oli näennäisesti aiheena sadomasokismi. Elokuva oli kuten kaikki muutkin eroottiset tai pornografiset tai sellaisella leikittelevät elokuvat jostain syystä ovat. Eli aika huono.

Tarina meni suunnilleen siten että tylsää seksielämää viettänyt nainen heittäytyi seikkailuun ja dominantin miehen hallittavaksi. Tämä on aluksi jännittävää, kun ilmeisesti silkkisistä silmälapuista ja hitaasta ja hellästä rakastelusta koostuva sadomasokismi tekee naisesta seksipalvelujen kohteen. Sitten nainen voimaantuu ja hallitsee miestä ja ryhtyy dominanaiseksi. Elokuvan keskushenkilö oli nainen ja asiat kuvattiin naisnäkökulmasta. Tämänlaatuinen pseudosadomasokismi ei ole "50 shades of Greyn" jälkeisessä maailmassa täysin tavatonta.

Pornografiaa vastustetaan kohtuu usein. Mutta kaikki vastustus ei ole tehty samasta muotista; Niistä ensimmäinen on ennen kaikkea uskonnoissa ja loput feminismissä. Ja ne ovat tämän elokuvan tulkinnan kannalta kenties oleellisempia.
1: Varmasti perinteisin pornon kieltäminen koskee suoraan sukupuolisuutta ja seksuaalisuutta. On ajateltu että olisi määritelty sukupuolielinten oikeinkäyttö ja kaikki tästä poikkeaminen masturboinnista ehkäisyn kautta pornografiaan on kiellettyä tai ainakin moraalitonta.
2: Ajatellaan että Catherine MacKinnonin tyyliin että pornografia on itsessään naista alistavaa ; Jo pornon tekemisen aktio alistaa naista. Porno ei vain raportoi ja kuvaa maailmaa ja tapahtumia vaan se luo konventioita. Pornossa usein keskitytään naisruumiin yksityiskohtiin ja miehet häivytetään, naiset esineelistetään ja erotisoidaan katsojan, joka on oletetusti heteroseksuaali mies, tarpeiden tyydyttäjäksi. Välineeksi ja joksikin jonka ruumista hallitaan.
3: Pornografiasta seuraa asenteiden romahtaminen ja sitten moraalikatoutunut ihminen kohtelee naisia tosielämässä kuten heitä kohdellaan pornoelokuvissa. Anne Eatonin mukaan tämä voi tarkoittaa vaikka sitä että yhteiskunanssa olevat yleiset asenteet naisia kohtaan heijastetaan pornon taakse, ja kaikki nämä asenteet eivät ole terveitä. Ja sitten pornon näkemisen jälkeen ihmiset ajattelevat että naiset toimivat noin ja näin porno vahvistaa sitä sosiaalista rakennetta joka ne on luonut.
4: Ajatus siitä että porno on itsessään genre jonka tuomitseminen kategorisesti ja sellaisenaan ei ole järkevää. Sen sijaan on katsottava miten porno on tuotettu. Onko sen valmistamisessa ollut alipalkaamista tai pakottamista tai siihen rinnastettavaa hädänalaisen aseman kuten köyhyyden hyväksikäyttöä.

"Bound" oli siitä mielenkiintoinen että se oli selvästi täynnä jonkinlaisia pornokonventioita jotka on suunnattu naisille. Näitä pidetään helpommin voimaannuttavina. Tämä emansipoitumisen henki oli tuossa pseudosadomasokistisessa elokuvassa jopa sen alleviivattu sanoma. (Se kertoi itse asiassa tarinaa jossa tylsyydestä voidaan vapautua sadomasokismilla jossa alistuva on harjoitteleva ja dominantti on sitten se joka on vapautunut vielä enemmän. Tämä osaltaan kertoo miten vieraantunut oikeasta sadomasokismista tämä naispornon muoti on.) Niissäkin kuitenkin kuvataan miehiä ja naisia esineellistävässä konventiossa. Jos MacKinnonin argumentit osuvat naisten esineellistämiseen niin näissä miestä esineellistetään vaikka häntä kuvattaisiin jotekin vahvana. Ja maskuliininen mies dominoivana naisenhakkaajana on sekin kulttuurinen konventio ja negatiivinen stereotypia jota elokuva voi sitten vahvistaa Eatonin malliin.

Kenties järkevintä on kuitenkin nähdä että tämänlainen massakulttuuri on lähinnä huonolaatuista viihdettä. On eniten syytä miettiä miten se on valmistettu. Tämä on toki siitä ikävä että sen pohjalta on vaikeaa vetää kategorisia lauseita joita kirjoittaa bannereihin ja marssia vastustamaan tai puolustaman. (Uskovaiset, feministit kuin monet muutkin kaipaavat ennen kaikkea helposti kuvattua ja ymmärrettyä että kategorisesti pahana kuvattua vihollista...)

Valtavuutta

"Helsingin Sanomissa" oli haastateltu pornografiaa tutkivaa Susanna Paasosta Hän oli aloittanut uransa tutkimalla saamaansa spam -postia. Aiheen tutkimattomuus oli ollut ällistyttävää. "Se oli 1990-luvulla netin suosituinta sisältöä ja yksi harvoista, josta kuluttajat silloin maksoivat verkossa. Silti aihetta välteltiin tiedemaailmassa. Siitä oli olemassa kansainvälisesti vain muutama tutkimus." Hän esittelee pornografialle erikoisen ulottuvuuden. Kielen. "Huomasin, että kielen avulla tuotetaan liioittelua kuviin, joissa ei ole mitään kovin dramaattista. Miehen elintä kutsuttiin valtavaksi ja kolossaaliseksi ja naisia pikkuruisiksi. Liioittelusta ja näyttävyydestähän pornossa on kyse." Eli "rivous" syntyy kuvien sisällön sijaan sillä miten sitä mainostetaan tai kutsutaan. Sama korostuu myös suorituksissa : "...tietyt asennot eivät ole suosittuja siksi, että seksi tuntuisi niissä erityisen hyvältä vaan siksi, että asento on näyttävin."

Olen itsekin nähnyt pornografialla hyvin läheisen suhteen komediaan. Sillä molemmissa näytellään korostetusti. Tragedia ja muut vastaavat lajityypit luottavat usein hienovaraiseen näyttelemiseen. Mutta pornografiassa ja komediassa eleet, liikkuminen ja tapahtumat ovat liioiteltuja. Samaa tietenkin korostaa sekin että pornon käsikirjoitus on hyvin pinnallista ja sex ex machinoiden täyttämää. Esimerkiksi pornoelokuvassa vieraissa käyminen voi olla piiloteltava nolo asia. Mutta sitten kun petetty saa asiasta tietää, tilanne ratkeaakin kolmen kimpalla.(Tämä ei ole tragediaa eikä realismia ainakaan.)  Näin ollen kykenen tunnistamaan Paasosen tekstistä paljon omia huomioitani ; Porno liioittelee mutta ei usein ole hauskaa vaan tylsää. Näin ollen pornografia on karkeasti sanoen ilveilyä, jopa ihme ilveilyä.

Samoin pornoa koskeva arvokeskustelu ei ole yllättävää. "Kärjistäen pornon rintamalinjat voi vetää näin: Vastustajien mielestä porno on naisiin kohdistuva väkivallan muoto. Puolustajien mukaan kyse on fantasiasta, itseilmaisusta ja sananvapaudesta." Kiinnostavaa on kuitenkin ajatella sitä että yhteiskunnan pornoistuminen ei ole kovinkaan ilmiselvää. "...keskustelussa sekoitetaan usein seksin näkyvyys ja seksismi. Vaikka seksiä on esillä enemmän kuin aikaisemmin, perinteinen seksismi on Paasosen mukaan vähentynyt." Nykyään kauhistellaan miten pornoa on parin klikkauksen päässä. Mutta sitten toisaalta "Vielä 1970-luvulla perhelehti Hymyn kannessa poseerasi yläosattomia naisia, ja 80-luvulla nuortenlehden fanijulisteessa Samantha Fox oli tissit paljaana. Tyttökalenteri toimiston seinällä oli tavallista, ja televisiosta tuli parhaaseen katseluaikaan Benny Hillin huumorisarja, jonka sketsissä päähenkilö ampui nalkuttavan vaimonsa saadakseen syliinsä niukkapukeisia nuoria sisäkköjä", Paasonen sanoo. "Enää seksismi ei ole yhtä hyväksyttyä.""

Hankaluuksia kuitenkin tulee mieleeni, jostain muualta. Perimmiltään siitä että
Genre on kuitenkin hyvin hajanainen. "Porno on populaarikulttuurin lajityypeistä hajanaisin ja sisältää valtavasti alalajeja." Tässä ongelma tiivistyy siihen että miten tunnistetaan porno josta puhutaan. Asia ei ole mitätön. Esimerkiksi minun nuoruudessani pidettiin historiasta kiinnostuneille sopivana kertomakirjallisuutena Untinen-Auelin kivikausiromaaneita. Niiden kieli on kuitenkin tönkköä, kirjasarjan mary sue -sankaritar kohtaa hyvinkin tyypiteltyjä ja tyyliteltyjä tilanteita ja kirjasarjaa on taatusti käytetty masturbatorisena apuna. Voidaan aivan oikeasti kysyä että onko porno tietyn tyylistä siksi että jos sillä nähdään jotain muita ansioita niin sitten se luokitellaan johonkin muuhun genreen. Esimerkiksi pornoelokuvista tuttuja tapahtumia sisälläpitävä Lars von Trierin "Nymph()maniac" voisi jostakusta olla pornografinen mutta suuri osa elokuvia seuraavista pitää sitä taide-elokuvana. (Minulle se on vääristyneen mielen tuottama taide-elokuva. Enkä tiedä onko vääristynyt mieli kiinnostava ja tarpeellinen lisäkriteeri vai ei.)

Jossain mielessä pornografia voidaan tiivistää joksikin "josta tiedetään kun nähdään". Ja tätä voidaan lähestyä kahta kautta. Ja nämä keinot ovat itse asiassa keskenään päinvastaisia.
1: Jos asiaa lähestytään fenomenologisesti tai kokemuskeskeisesti, pornografia tiivistyy suurin piirtein siihen että pornografia on jotain johon menettää kiinnostuksensa sen jälkeen kun on lauennut. Jos pornografian tehtävänä ja tarkoituksena on kiihottaa, tämä on hyvä tapa lähestyä sitä mikä on "onnistunutta pornoa".
2: Jos asiaa taas lähestytään muutoin, esimerkiksi analyyttisesti, niin voidaan ajatella että hajanaisena genrenä pornoa pitää kenties lähestyä samalla tavalla kuin kauhugenreä. Kauhua on ollut vaikeaa määritellä. Ja tässä hedelmälliseksi lähestymistavaksi on nähty kauhuksi nähtyjen toistuvien piirteiden luokittelu. On syntynyt "ostoslistametodi" jossa kauhua on se, että lainaa esteettisiä piirteitä, goottilaisia symboleita, tietynlaisia tapahtumapaikkoja ja aikoja, hirviöitä, säikyttelyefektejä ja vastaavia. Kun niitä lainaa riittävästi, syntyy kauhua. Pornon kohdalla listalle voikin päätyä vaikkapa airbrushattu kuvamaailma, tietynlaiset väriskaalan muuttelut. (Joku BDSM -dominaporno vaatii erilaisen värikäsittelyn kuin softcore mutta näitä ei ole kovin älyttömästi.) Samoin huvittavista kliseistä kuten "nainen saa orgasmin kun mies laukeaa hänen rinnoilleen" yhdessä näytettyihin laukeamisiin (joita klassiset elokuvat ja todellisuus käyttävät harvoin. Harva sitä vetää kiivaan panon jälkeen ulos vain voidakseen laueta päivänvalossa iholle). Pornon "ostoslistasta" syntyy helposti melkoisen koominen, absurdi tai surreaali.

Mitä eroa on seksikomedioilla ja romanttisilla komedioilla?

Olemme pelanneet ilmaisilla ajoilla eräällä kanavapaketilla. (Koska velvoitetta jatkaa ilmaisen ajan päätyttyä ei ole...) Tämä on ollut sinänsä kiinnostavaa, että olen voinut katsoa hyvin paljon sellaisia elokuvia jotka ovat itselleni täysin uusia. Ja ennen kaikkea olen voinut katsoa huonoja elokuvia. Sellaisia joita normaalit televisiokanavat eivät näytä. Ja joiden ostaminen tuntuisi tuhlaukselta. Tämä on ollut melko leppoisa ja hupaisa ratkaisu.

Tämän vuoksi olen saanut tuntumaa romanttisiin komedioihin ja seksikomedioihin. Etenkin jälkimmäiset ovat olleet minulle aiemmin vain marginalisesti tuttuja. Romanttisia komedioita on aikaisemminkin tullut katsottua ajantäytteenä. Nyt kun niitä on tullut nähtyä useampia, kykenen jopa huomaamaan jotain eroja genrejen välillä.

Ensinnäkin on syytä huomata että komedian ja tragedian ero on tavallisesti nähty siten että tragediassa asiat keskittyvät hamartiaan. Sankari jotenkin tekee virheen joka lopulta tuhoaa hänet. Komediassa ei tietenkään ole näin. Kuitenkin sekä seksikomediat että romattiset komediat voidaan nähdä hamartian valossa. Mutta keskenään hyvin erikoisesti erilaisilla tavoilla.
1: Romanttisissa komedioissa on usein uhkaava hamartia joka uhkaa ns. onnellista loppua. Tyypillisimmillään tässä on kyseessä jonkinlainen vaikea valintatilanne. Ne ovat elokuvassa aluksi vaikeita. Mutta lopulta paljastuu että jompi kumpi näistä valinnoista on ehdottomasti väärä. Elokuvan keskellä tämä voi olla vaikea tiedostaa, mutta lopulta asian todellinen luonto paljastuu. Tai oikeastan katsojan kannalta useimmiten "oikeaan suuntaan" usein alleviivatusti vihjataan, mutta tämä on elokuvan sankarille - tai oikeastaan useimmiten sankarittarelle - mysteeri. Hamartiaan uhataan langeta mutta siltä vältytään. Näin saadaan yhdistettyä valinnan vaikeus yhdistettyä deterministiseen "se oikea" -ajatteluun.
2: Seksikomedioissa on usein kysymys nimenomaan siitä että tapahtuu jonkinlainen lankeaminen. Mutta sitten tämä lankeaminen paljastuu lähinnä noloksi eikä oikeasti vaaralliseksi. Itse asiassa seksikomedioissa on usein aivan käsittämättömän mukautuvia ja hyväntahtoisia ihmisiä jotka haluavat ratkaista konfliktit ja ongelmat niin että kaikille saadaan onnellinen loppu.
    2.1: Toki tässä on poikkeuksia. "Lesbovampyyrien tappajat" -elokuvassa on selkeä paha jota vastaan taistellaan. Mutta toisaalta se onkin seksikomedian lisäksi parodiallinen kauhukomedia. Nämä lisägenresekoitelmat tuntuvat muutoinkin olevan poikkeus.

Josta saadaan erikoinen kasa pieniä huomioita;
* Romanttiset komediat on usein kirjoitettu stereotyyppisille naisille. Seksikomediat taas stereotyyppisesti miehille.
* Romanttisessa komediassa on kyyninen ihmiskuva jossa on oikeasti pahoja manipuloivia ihmisiä. Seksikomedioiden ihmiskuva on sitten jopa naïvin viaton.
* Seksi on harmitonta, romantiikka vakavaa.

Toinen asia onkin sitten tavallaan jatkoa tälle.

Voidaan nimittäin nähdä että romanttinen komedia että seksikomedia voidaan jollain tavalla liittää pornografiaan.

Visuaalisesti seksikomediat ovat yllättävänkin lähellä pornoa. Monissa kohtauksissa on selvää että ainut mikä erottaa seksikomediat pornosta on kuvien rajaus. Tätä tukevat myös kohtaukset. Monissa seksiin voidaan päätyä varsin pornonkaltaisella olemattomalla käsikirjoituksella. Romanttisissa komedioissa taas ollaan lähempänä erotiikkaa, joskin tässä erot ovat vielä paljon suurempia.

Kuitenkin jos katsotaan kohtausten rakennetta ja niihin liittyvää kontekstia, voidaan huomata että seksikomediat ovat monesti paljon rivompia kuin porno. "American Pie" -elokuvasarjan huiluseksiviittaukset ja tukkaan kuseminen ja koiran "paneminen" ovat jotain johon ei törmää kunnonkunnon pornossa. Näkemieni seksikomedioiden noloushuippu on kuitenkin "Milf" -elokuvassa. Siinä opiskelijapoika ajautuu suhteeseen kaverinsa äidin kanssa. He harrastavat seksiä ja päätyvät filmille. Opiskelijan kaveri tulee paikalle ja paneskelijat menevät vuoteen alle piiloon. Opiskelijan kaveri näkee että on filmattu ja ryhtyy katsomaan tuotosta. Mutta koska filmi on kuvattu takakulmasta, hän ei näe äitinsä kasvoja. Ja sen vuoksi hän masturboi tämän videon tahtiin. Samalla kun hänen äitinsä ja paras kaverinsa on alle metrin päässä sängyn alla katselemassa asiaa. Tämänlaista "mielikuvitusta" ei ole useinkaan pornossa.

Kuitenkin jos katsotaan näitä rivouksia tarkemmin, on niissä tehty muutakin kuin rajauksenmuutoksia. Ne ovat jotenkin äärimmäisen eiseksikkäitä. Seksikomedioiden kohdalla pornoelementit ovat lähes itseironisia. Ne ovat vähän kuin joku olisi katsonut niin paljon pornoa että olisi kyllästynyt siihen ja leikkisi parodioivasti sen konventioilla siten että koko pornolle oleellinen katsojan kiihottuneeksisaaminen unohtuu. ; Monesti sitä korostetaan että seksi ei ole erotiikkaa. Ja jos tätä on vaikeaa uskoa, niin valaistuksen asiaan saa katsomalla muutaman seksikomedian. Itse asiassa asia valkeni minulle täydellisesti vasta katsottuani näitä seksikomedioita. (Tämä on hieman omituinen mysteeri ; Hieman kuin se tosiasia, että ranskalaiset ovat hauskoja, seksi on hauskaa ja komediat ovat hauskoja. Mutta ranskalaiset seksikomediat eivät ole hauskoja. Koskaan.)

Sen sijaan romanttisissa komedioissa joissa on vähemmän paljasta pintaa ja joissa ei ole rivouksia ovat itse asiassa asettelultaan ja kuvaamistavaltaan selvästi paljon vahvemmin seksiin innostavia. Sen vuoksi teinipojat tietävät että romanttisia komedioita katsotaan treffeillä kun taas seksikomedioita katsotaan yhdessä buddyjen kanssa. Seksikomediat ovat rivoja ja niiden ydin on male bonding. Ja tässä kontekstissa seksuaalinen kiihottuminen olisi äärimmäisen epäsopivaa. Romanttiset komediat sen sijaan eivät ole rivoja koska niiden yhtenä, kenties tärkeimpänä, tehtävänä on saattaa katsojat rakastelutunnelmaan. Rivous tässä yhteydessä voisi olla jopa etäännyttävää.

Viimeisin ajatus.

Jos minun pitäisi ottaa "tyypillinen romanttinen komedia" niin voisin sanoa että se on genrenä hyvin lähellä erotiikkaa, seksikomediaa ja trilleriä. (Niissä on aina ikään kuin aavistus trilleriä, joka johtunee juuri kyynisestä ihmiskuvasta jossa on "väärä"  ja "oikea" ja konkreettinen riski tehdä väärin.) Seksikomediakin on sitten luonnollisesti hyvin lähellä romanttista komediaa. Mutta se ei genrenä hivo trilleriä vaan pornoa. Sen lisäksi aika moni seksikomedia hipoo mitä tahansa parodiaelokuvaa. (Minkä vuoksi kauhuseksikomedioita saadaan tuotettua.)

---

Tämän lisäksi romanttiset komediat ja seksikomediat on yleisimmin järkyttävän huonosti käsikirjoitettuja. Mutta tämä yhdistää genrejä, ei erota niitä. Sitä voisi luulla että kyky nähdä ihmisissä myös paha olisi eioptimistista ja siksi mieleeni, mutta näin ei ole. Molempien lajityyppien edustajat ovat keskimääräistä useammin huonoja elokuvia.

Sitten jotain ihan muuta

Tom Kärnän blogissa syntyi parin lauseen verran kommentointia ironisuudesta. Jonathan Swiftin "Vaatimaton ehdotus, jolla estetään Irlannin vähäväkisten lapsia käymästä taakaksi vanhemmilleen ja maalleen sekä osoitetaan kuinka heistä on hyötyä yhteiskunnalle" on sen verran merkittävä teos että se tuli mainittua asiayhteydessä. Swiftin ajatus jossa kannibalismi nostaa moraalisen närkästyksen ja opettaa täten hyveellisyyteen on hyvä opetus satiirista tyylilajina. Mutta Kärnällä oli kuitenkin nostaa esille mielenkiintoinen vaihtoehto. Nimittäin Daniil Harms. Kärnä muistutti siitä miten hänellä on erilaisia lastenrääkkäysjuttuja. Ja niiden sävy on aivan toisenlaatuinen kuin Swiftillä.

Jos hänen novellejaan lukee, törmää esimerkiksi sellaiseen otokseen jonka otan kirjoituksesta "Eukko". Oma suosikkikohtaukseni kuuluu seuraavasti : "Kadulta kuului pikkupoikien iljettäviä huutoja. Aloin siinä maatessani keksiä heille rangaistuksia. Kaikkein eniten minua kiehtoi ajatus tartuttaa heihin jäykkäkouristus, jotta he lakkaisivat yhtäkkiä liikkumasta. Vanhemmat joutuisivat raahaamaan heidät kotiin. Siellä he makaisivat eivätkä pystyisi edes syömään, koska eivät saisi suutansa auki. Heitä ruokittaisiin keinotekoisesti. Viikon kuluttua jäykkäkouristus alkaisi hellittää, mutta lapset olisivat niin heikkoja, että joutuisivat olemaan vuoteessa vielä kokonaisen kuukauden. Sitten he alkaisivat vähitellen parantua, mutta minä tartuttaisin heihin uuden jäykkäkouristuksen ja he kuolisivat kaikki." Ja toden totta. Harmsilla tämä ei ole satiiria. Mutta on hyvin vaikeaa sanoa miksi.

Helpointa ja kenties klassisinta olisi viitata tekijöiden motiiveihin. Sekä Harmsista että Swiftistä tiedetään persoonina niin paljon, että tiedetään että Swift kirjoitti suunnilleen päinvastaista kuin mitä tarkoitti. Ja siksi hän tuotti ironiaa ja satiiria. Mutta Harms on suunnilleen niin tosissaan kuin ihminen voi olla ryhtymättä ajatuksista tekoihin. Ja hän tuottaakin absurdiikkaa.

Ja kun kirjailija ikään kuin tunnetaan, niin tästä voidaan sitten tehdä filosofiaa tai psykologiaa ja tällä tulkita teosta. ; Harmsin tuotanto olisi tätä kautta Nietzscheläisittäin ressentimentin läpitunkevaa, kun taas Swiftillä kyseessä on enemmänkin sublimointi jossa halveksittavasta materiaalista kumpuaa jotain itseään kauniimpaa.

Mutta kaikki eivät ole sitä mieltä että tämä on oikeastaan se tapa jolla merkitys syntyy. Osa menee jopa niin pitkälle, että vetää Derridakortin, jonka mukaan kirjailija on kuollut. Näin teksti elää ikään kuin omana itsenään ja tulkitsija nousee oleellisemmaksi viitekehykseksi kuin vaikkapa kirjailijan psykoanalysoiminen.

Ja tässä mielessä haluan tarjota teille jotain outoa.
"The LACS" -bändi soittaa musiikkia joka on selkeästi tunnistettavissa genreltään. Se on selvä sekoitus countrymusiikkia ja RAP -tyylistä riimittelyä. Yhdistelmien tekeminen on populaarimusiikissa hyvin tavallista. "Nightwish" tuli aikanaan tunnetuksi siksi että se yhdisteli oopperalaulua popheavyvaikutteisiin. Ja "Apocalyptica" yhdisteli klassista musiikkia metallimusiikkiin soittamalla Metallicacovereita selloilla. Genrerajoilla leikkiminen on niin tavallista että tältä osin musiikki on kaikkea muuta kuin omaperäistä tai omituista. Country on itse asiassa USA:ssa suosittua radiosoittoina ja RAP taas kaupungeissa ja nuorten parissa muutoin. Joten kombinaation olemassaolossa itsessään ei ole mitään erikoista. Itse asiassa yhdistelmä on niin yleinen että sillä on jopa oma nimi jolla sitä voi hakea levykaupoista ja internetistä. Genre on nimetty hick-hopiksi.

Mutta sitten on tiedostettava näiden genrejen konteksti. Rap on "nuorten urbaania musiikkia". Country on "vanhojen ukkojen ruraalia musiikkia". Nämä mielikuvat tuovat lajityyppiin jännitteitä. Ja Lacs yhdistelee näitä aiheita kaikissa kappaleissaan. Ja tämä jännite on johtanut siihen että esimerkiksi rapmusiikista tuttu bling bling ja autojen näyttäminen on mutiloitunut kappaleisiin joissa korosteaan sitä miten tärkeää auton mutaisuus on. Yhdistelmä on jollain tavalla hilarious.

Mutta on hyvin vaikeaa sanoa onko bändi jotain joka tuo oman maalaisen tyylinsä ja liimaa sen kaupunkilaisvaikutteiden päälle. Vai onko se itse asiassa jotain jossa pilkataan maalaisia. Tai RAP -muusikoita. Kappaleita pidempäänkin seuratessa syntyy väistämättä omituinen tunne siitä että ei tiedä seuraako sitä tosissaan sanottua asiaa, vai onko kyseessä jonkinlainen äärimmilleen viety parodisuus. Vai onko se peräti mennyt huumorin yli "ihan puhtaaseen vittuiluun". Ja jos niin ketä kohtaan se on vakava, ironinen, parodinen tai herjaava. ; Asiaa ei tietysti auta se, että kappaleissa usein lauletaan etelävaltioiden lipusta kunnioittavasti. Ja hyvin monelle tämä on suoraan natsismiin ja orjuuteen liittyvä symboli. Ei tiedä onko "natsikortti" keino halveksua "landepöndejä" vai korostaako se nimenomaan sitä miten maalaisessa maailmassa kaupunkilaiset natsialluusiot eivät ole kyynistäneet ilmapiiriä niin että tämä lippukin edustaa perinteitä ja hyvää vapaata asennetta eikä orjuutta.

Nähdäkseni The LACS on musiikkia joka onkin mennyt tulkinnallisuuden äärimmäisille asteille. Siinä missä Swiftin ja Harmsin sanoma kulkee tekstissä, tavalla joka ei välttämättä tarvitse edes taustatietoja itse kirjoittajista, voidaan sanoa että näissä teksteissä tulkinnanvaraisuus on paljon niukempaa kuin The LACSin kohdalla. Nähtävästi countryrap toimiikin juuri siten kuin kappaleiden esittäjä laittaa ne toimimaan. Kysymys ei enää oikeastaan ole siitä mitä näissä kappaleissa on, vaan siitä mihin näitä kappaleita käytetään.

Uusien pikkupelien eettinen tarinankerronta

Tietokonepelien tekeminen on usein kallista. Ja suosituimpien pelien tuottaminen vaatii hirvittäviä resursseja. Toisaalta vanhat pelimoottorit ovat edullisia ja tosiasiassa välttävän hienoja pelejä voi rakentaa vaikka autotallissa. Koska pelejä ostetaan ja pelataan paljon, niiden kohdalla on syytä muistaa se mitä Chris Anderson on kirjoittanut kirjassaan "The Long Tail". Siinä hän tarkastelee jakaumia ja huomaa että valtaosa markkinoista valtaosa täyttyy muutamalla suosikkituotteella, niin jäljellä oleva tilastollinen osuus on niin merkittävä että siihen kannattaa panostaa. Ideaa on sittemmin kehitellyt eteenpäin Taleb mustan joutsenen konseptillaan. Siinä tulevaa menestystä ei voi täysin ennakoida. Ja variointi takaa sen että joukkoon sattuu muutama positiivinen yllätys.

Otan tästä esille muutaman pienen budjetin pelin joka on menestynyt varsin hyvin. Ja joissa näkyy se, miten tietokonepelien maailma ei ole nykyisin kovinkaan pinnallista. Tai ainakin se on erilaista kuin voisi luulla niiden kaikista myyvimpien pelien kautta asiaa katsellen. Otan kaksi sellaista jotka mielestäni ovat ennen kaikkea eettisiä pelejä. Niiden ydin on hyvin humanistinen, eikä tehtävänä ole valloittaa-taistella. Ne ovat silti innostavia ja kiinnostavia pelejä. En siis ottanut pelejä pelkästään siksi että ne ovat pienellä budjetilla tehtyjä, vaan ne ovat myös jollain lailla innostavia.
1: Molemmat pelit ovat aika pieniä, ja jossain määrin ne ovat tämänkin vuoksi "nautittavan kokoisia". Peliarvioinneissa usein keskittään liiaksikin pelitunteihin. Halusinkin valinnoillani hieman jopa kritisoida tätä pelituntikeskeisyyttä.

Ensimmäinen mainitsemisen arvoinen peli on "Catherine". Se on uusi ja kohtuullisen pienikokoinen peli. Siinä on 9 kenttää. Se on siitä erikoinen peli, että se on parisuhdepeli miesnäkökulmassa. Ja se ei ole deittipeli. Eli peli on parisuhdepeli miehille. Ja kaikista pelottavinta on, että se toimii. Se ei ole siirappinen tai jotain joka oikeasti olisikin suunnattu naisille mutta jossa vain sattuu olemaan miespäähenkilö. Se on peleissä jotain sellaista mitä elokuvissa kutsuttaisiin "romanttiseksi komediaksi".

Se kuvaa pitkään seurustellutta Vincentiä jonka elämässä vaikuttaa kaksi naista, vakaa seurustelukumppani Katherine joka on sievä ja kunnollinen, sekä yllätyksellinen ja seksikäs Catherine. Itse peli etenee painajaisjaksoissa joita täydennetään arkikokemuksilla joissa Vincentin ystävät ja heidän kanssaan vaihdetut sähköpostit täsmentävät. Itse painajaisjaksot pitävät sisällään palikkakiipeilyä. Jonka jälkeen on vastattava erityisiin kysymyksiin jotka koskevat Vincentin omia haluja ja toiveita maailmasta. Nämä vaikuttavat karmamittariin.

Toki viestiä selkeyttää se, että painajaiset ovat demoninen juoni ja Catherinekin on succubus. Mutta peli kuitenkin antaa esimerkiksi aivan toisistaan poikkeavia lopetuksia. Tässä on onnellisia ja onnettomia ja keskinormaaleita lopetuksia. Ja osassa valitaan Katherine ja osassa Catherine. Peli antaa ratkaisuvaihtoehdoksi myös sinkkuuden. Ja peli ei alleviivaa että olisi oikein valita joko Katherine tai väärin valita Catherine. Onnellinen ratkaisu riippuu siitä mikä tulos karmamittariin on saatu ja kenet valitsee. Ja myös sinkkuuden valitsemalla voi saada onnellisen lopun. Kumppanin - tai sen puutteen - on vastattava enemmän omiin preferensseihin kuin johonkin ulkopuoliseen ideaaliin. Eri lopetuksista selviää miten omat halut ja toiveet vaikuttavat myös toisen osapuolen onnellisuuteen, joten lopullisessa valinnassa on kysymys myös hyvin syvällisestä vastuunkannosta.
1: "Catherine" on tässä kohden melko innovatiivinen. Se on niitä harvoja pelejä joissa hyvyysstatus vaikuttaa suoraan juoneen. Monissa peleissä etiikka on jollain lailla läsnä. Mutta niissä tehtävät eivät oleellisesti muutu. Sivuhahmojen heittämissä lauseissa tapahtuu siis lähinnä kuroisiteetinomaisia muutoksia ja päädyt tekemään samoja asioita. Tässä näin ei käy. Ja merkittävää on se että useissa peleissä joissa moraalimittari vaikuttaa tapahtumiin johtaa siihen että hahmo tekee tietyt valinnat. Tässä näin ei käy. Eli omat preferenssit tulevat ilmi pelin kuluessa ja tämän lisäksi on vielä valittava "oikein". (Mikäli sitten ei halua esimerkiksi kerätä kaikkia lopetuksia.)

Toki pelissä itse peli on ärsyttävä. Palikoita kiivetään käytännössä ajastetusti. Toki peli selittää aivan suoraan miten tämä symbolisoi sitä että Vincent kasvaa aikuiseksi ja että palikoiden kiipeilyssä ei ole oikeaa tapaa, vaan tärkeintä on että sen tekee. Tämän suora kertominen on ärsyttävän alleviivaavaa ja halveksii pelaajien älykkyyttä. Ja muutenkin itse peli on tässä se vähiten kiinnostava osuus. Se mitä Vincent tekee päiväsaikaan on kiinnostavampaa. Tämä on hyvin epänormaalia peleissä. Toki painajaisjaksojen animointi ja lammasihmiset ovat kiinnostavia ja hauskoja. Mutta kiipimispeliosuus on rakenteeltaan liian itseääntoistava ja kuitenkin stressaava ja vaikea.
1: "Assassins Creed" on suoraan sellainen että Desmond Niles ja arkitodellisuuteen palaaminen ovat niitä ikäviä hetkiä. Ja se virtuaalinen on missä kaikki kiva tapahtuu. "Catherinessa" tilanne on juuri toisin. Vincentin hauskoja ystäviä on "mukava tavata" ja palikkakiipeily on enemmän välttämätön paha.

"Among the Sleep" on 3D -peli jossa sankarina on vauva (ikä 2 vuotta). Vauva seikkailee pääosin kotona (ja hieman sen ulkopuolellakin). Hänellä on apunaan puhuva nalle. Pelimekaniikalta peli on kiinnostava, koska näkökulma on hyvin matalalla. Ja pelissä ryömiminen on nopeampaa kuin kävely. Pelin genre on myös survival horror. Ja vauvat eivät osaa puolustaa itseään. Tämä tekee pelistä hyvin samantyyppisen kuin "Amnesia" -pelisarja, jossa vihollisena olevat hirviöt ovat varman kuoleman paikka.

Kaiken kaikkiaan peli ei kuitenkaan ole hirveän vaikea ; Hirviön lähelläolon voi ennakoida ja sen välttäminen on melko helppoa. Hirviö ei ole myöskään proaktiivisesti vauvaa jahtaava, vaan lähinnä hirviö toimii opportunistisesti. Sen tielle ei pidä mennä. Ja tämän lisäksi pelissä on kohtuu yksinkertaisia puzzleja jotka ovat lähes seikkailupelimäisiä. Pelin voi suoraan sanoen pelata yhdellä istumalla alusta loppuun. Se ei ole hirveän vaikea eikä hirveän pitkä eikä kovin laaja. Mutta se on kiinnostava.

Kun pelin aloittaa pelissä viehättää se, miten se miten arkiset asiat vääntyvät surreaalisti. Tämä on tietysti ymmärrettävää koska vauvojen arkitodellisuus ei ole kovin kummoisella tasolla. Pelissä huomionarvoisaa on se, miten äitiä ja isää ei ole hädän aikaan löydettävissä. Ja peli tuntuukin siltä että vauva seikkailee kotona öisin kun vanhemmat nukkuvat. Apua ei olekaan kun ne vuoteen alla olevat hirviöt ovatkin yhtä tosia kuin ne puhuvat nalletkin. Ja vanhemmat eivät usko joten heistä ei ole apua.

Peliä pidempään pelatessa herää kuitenkin omituinen tunne. Pelissä kerätään hyviä muistoja, pääasiassa äidistä. Ja kun todellisuus selvästi vääristyy vauvan mielessä, syntyy väkisinkin ajatus siitä että tosiasiassa uhka ei olekaan yliluonnollinen. Koska äidin merkitys korostuu, ja isää ei ole nähtävissä missään koko pelin aikana (pelin ainut aikuiselta mieheltä kuulostava hahmo on puhuva nalle) syntyy väkisinkin ajatus siitä että hirviö on isä, joka kenties hyväksikäyttää lasta. Hyvät muistot sitten auttavat jatkamaan.

Pelin lopuksi paljastuu että tosiasiassa isälle on tapahtunut jotain. Peli ei suoraan kerro onko isä kuollut vai onko vanhemmille tapahtunut ero. Äiti on sitten yksinhuoltajuudessaan vajoamassa alkoholismiin. Hirviö onkin humalassa hoippuva äiti joka on yöpaidassa ja tukka sekaisin (niin että ne tulkitaan sarviksi). Peli on sinänsä humaani, eli se ei leimaa äitiä hirviöksi. Päin vastoin, hänen maailmassaan on liikaakin rakkautta ja se tavallaan on se syvin ongelma. Pelin jokaisessa vaiheessa vaikeammaksi ja karummaksi muuttuva maailma näyttää sitä kun "kulissit pettävät". (Sitä sanotaan näin vaikka tosiasiassa se on se elämä joka tässä pettää. Se mitä ennen pidettiin arkena ei enää pysy kasassa ja ihmiset pitävät tätä jonain totuuden ilmenemisenä.) Viimeisen kentän kohdalla äidin syvimpänä huolena onkin huostaanotto. Joko lapsi menee isälle tai sosiaalihuoltoon. Samalla äiti kuitenkin myös haluaa rauhaa vauvan tarpeilta, koska "äidillä on ollut rankka päivä" ja tässä vauvaa jopa uhkaillaan väkivallalla "jota kukaan ei halua".

Kun tämä selviää vasta aivan lopuksi, peli herättää hyvin paljon ajatuksia. Mörkö sängyn alla -tulkinnalle on jätetty koko ajan sen verran tilaa että peli voi olla "mielikuvitusta". Kun asia selkeytyy ei voi olla miettimättä sitä miten vauva ei voi mitenkään ymmärtää mitä hänen ympärillään tapahtuu. Ja miten tottakai väkivaltaisessa ja alkoholismiin romahtavassa perhetragediassa genrenä on survival horror. Mitä muutakaan se voisi olla? Ja tottakai vauva on tälläisessä tilanteessa puolustuskyvytön. Samalla selviää miksi äitiä ei näy pelastajana yökohtauksissa. Se mitä pelissä jopa erikseen etsitään turvana onkin se hirviö jolta äidin vauvaa pitäisi suojella.
1: Samalla selviää miksi esimerkiksi vauvan omat piirustukset ovat niin näkyvässä osassa peliä. Niitä pidetään terapiamuotona. Samalla se, että hyvät muistot ovat nekin äidistä on tavallaan huojentavaa. Hirviömäisyydestä huolimatta tässä on selvästi humanistinen näkemys jossa pahuus on jotain terapoitavaa.

Peli huipentaa tämän lopetuksessaan joka on tarkoituksellisen kaksitulkintainen. Vauvan "surreaalit lasit" eivät paljastu mitä oikeasti tapahtuu. Mutta voimme tulkita siihen kaksi pääteemaa.
1: Ensimmäinen on onnellinen loppu. Äiti toki viimeisessä vaiheessa repii vauvan hyvän ystävän nallen palasiksi, ja jopa lyö vauvaa. Mutta vauva kulkee ovelle ja valoon jossa on isän ääni. Tästä voidaan tulkita se, miten vauva päätyy vihdoin isänsä hoitoon.
2: Toinen vaihtoehto on se, että isä on oikeasti kuollut. Ja lopuksi niin käy myös vauvalle. Tätä tulkintaa suuntaa se, että nallen ääninäyttelijä on myös isän ääninäyttelijä. (Isää ei näytetä eikä kuulla muussa vaiheessa peliä kuin lopuksi.) Tällöin nalle voidaan tietysti nähdä joksikin jota kautta edesmennyt isä auttaa vauvaa sellaisella konkreettis-paranormaalilla tavalla. Joka tapauksessa nallen hajoamiskohtaus, yhdessä sen kanssa että nalle on pelin lopuksi rikkinäisenä äidin ainoana lohtuna viinipullon kanssa, on elämää suurempi asia sen jälkeen kun nallen kanssa on pelattu koko peli miltei läpi.

Release the beast!

"Deadpool" -elokuva on ollut iäisyysprojekteja. Tekemistä ja valmistumista on kuvannut käsite "lykkääntyminen". Tällä hetkellä elokuva on valmis, mutta se ei ole saanut "vihreää valoa". Ei siis ole täysin varmaa siitä julkaistaanko tätä. Ja suoraan sanoen ; Koska kyseessä on Deadpool, syitä voi olla kaksi.
1: Floppaavan roskan torjunta. Supersankarielokuvista on usein tehty hengettömiä. Esimerkiksi "Ghost Rider" -elokuvassa elokuva tiivistyy lähinnä erikoistehosteiksi, joissa sarjakuvan henki korvattiin sarjakuvan cool -efekteillä : Sillä että liekehtivä pääkallo ajaa palavalla moottoripyörällä. Ja fanit vihasivat tätä.Tällöin elokuvassa ei ole henkeä. Deadpool on konseptina helposti pilattava ; Ilman asiaankuuluvaa rakkautta tämä hahmo latistuu huonoiksi vitseiksi ja lieväksi tehosteväkivallaksi. Lopputuloksena on yksiulotteinen tarina jossa yksiulotteinen hahmo alentaa rimaa jopa siitä ryönästä mitä joskus on kutsuttu supersankarielokuviksi. (Eikä asiallisemmalla nimellä kuten rikos ihmisyyttä ja ennen kaikkea nörttikuntaa vastaan!) Deadpoolista jää tällöin jäljelle vain kikkelivitsit ja todella omituinen väkivalta. Ja ikärajojen vuoksi väkivallan graafisuudesta todennäköisesti leikataan oleelliset palat pois.
2: Huonosti kaupaksi käyvän teoksen välttäminen. Tämä on Deadpoolin kohdalla lähes sama kuin autenttisen teoksen tekeminen. Oikein tehtynä Deadpool on yksinkertaisesti valtava riski. Elokuva joka käsittelee syöpään kuolevaa traumatisoitunutta miestä jonka ainut responsiivinen flirtinkohde on kuolema, joka elää elämää jossa ainut lohtu tässä harhojen ja syvän itsetiedostuksen sävyttämässä kurimuksessa ovat väkivalta ja kikkelivitsit.. Tätä ei yksinkertaisesti voi näyttää kulutustietoisille ihmisille. (Deadpool on oikeasti yllättävän oivaltava ja älyllinen ja jopa järkevällä tavalla kriittinen. Hieman kuten "South Park" parhaimmillaan, mutta omituisemmalla huumorilla.)

Deadpool onkin jotain jossa kenties kulminoituu pahimmat supersankarigenren ongelmat ja haasteet. Tässä elokuvassa olisikin mahdollisuus tehdä se, mitä tieteisfantasialle on tehty kauan aikaa sitten. Tässä elokuvassa olisi mahdollisuus tehdä se, mitä Nolan alusti ja yritti. Mutta todennäköisemmin elokuvassa on valittu "helppo tie" ja elokuva on parhaimmillaan "X -menien" toisinto. Ja pahimmillaan "Batman forever" (elokuva jonka nimi on luultavasti syntynyt siitä tunteesta jonka kokee kun elokuvan laittaa päälle).

Tieteisfantasiassa on tavallisesti jaoteltu pintakulttuurillinen kioskiroska vakavasti otettavista suuntauksista. Esimerkiksi Asimov esitti että koko genren perusideana olisi käsitellä tieteen ja teknologian aikaansaamia muutoksia ihmisenä elämiseen. Tämä on syvällisempää kuin materiaali jossa sädepyssyin uhaten UFO -ukkelit käskevät viemään johtajansa luo.

Nähdäkseni vakavassa tieteisfantasiassa on kysymys joko (a) älyllisestä teoksesta joka on kriittinen ja analyyttinen tai (b) sitten tieteisfantasian tulee kannustaa uneksimiseen ja ihmettelyyn. ; Wellsin teokset edustavat hänestä tyyppiesimerkkiä ensimmäisestä ja Burroughsin tieteisfantasiat jälkimmäistä.

Tässä toki usein ajatellaan että jakolinja matalaan ja korkeaan tieteisfantasiaan olisi siinä että Wells edustaa älykästä intellektuellia iloa tarjoavaa kirjallisuutta kun taas Burroughsin tarjoama emotionaalinen seikkailuhuttu olisi matalaa viihdettä. Mutta en tässä luokittele laatua yhtä tiukasti. Sillä nähdäkseni tieteiskirjallisuuteen liittyy niin paljon sellaista ainesta jossa ei ole analyysiä eikä uneksimista. Tämä tarjoaa lähinnä erikoistehosteiksi latistuvaa klisettä. Jonkinlaista konventionaalista pukudraamaa, jossa ei tavallaan ole kysymys tieteisfantasiasta vaan vanhanaikaisesta taikuudesta jossa poppakonstit ja pakanajumalat on vain vaihdettu sädepistooliin ja teknologiseen laatikkoon jossa painetaan nappia. ; Näissä "mielikuvitus" tarkoittaa yllättävyyttä joka rakennetaan siten että juonenkäänteen tarjoaa laite joka on jonkinlainen deus ex machina. Ihmettelyn sijasta kyseessä on demonstraatio joka latistuu juonen sijasta erikoistehosteeksi.

Jostain syystä supersankarigenrelle ei ole tehty vastaavaa jaottelua ja edistystä. Nähdäkseni erot eivät kuitenkaan ole niin suuria. Tieteisfantasia tuo efektit laitteilla ja vierailla sivilisaatioilla, supersankarigenre hahmojen ominaisuuksilla ja vieraantumisella. Ulkoinen syy muutokseen tarjoaa tietysti yhteiskunnallista kulmaa ja näin skifi ikään kuin taipuu luontevammin käsittelemään suuria yhteisöjä, yhteiskuntia ja valtakuntien tasoisia massivisen eeppisiä skaaloja. Supersankarit käsittelevät kuitenkin vastaavasti helpommin ihmisyyttä. Ja kun viimeksi tarkistin, niin tämäkin oli tärkeä ja varsin eeppinen asia. Jossa ei ainakaan lähtökohtaisesti puutu syvyyttä ja substanssia.

Siksi minä toivon että "Deadpool" on tehty hyvin ja että se julkaistaan. Mutta oikeati tiedän, että jos se julkaistaan se on todennäköisesti tehty huonosti.

Supersankarielokuvien täydellistämisestä

Supersankarielokuvat olivat aikoinaan äärimmäisen pinnallinen genre. Niitä tekivät ihmiset jotka eivät oikein välittäneet supersankarisarjakuvista. Ne olivat tekosyy toiminnalle. Sitten asiaa tehtiin hieman erilaisella otteella. Nolanin Batmanien jälkeen huomattiin että niihin voidaan panostaa. Menestys haluttiin luonnollisesti myös kopioida. ; Ja tämän seurauksena kävi se, mitä ei tavallaan pitäisi käydä. Supersankarielokuvista tuli korostetusti genre. Ja vain yksi genre. Nähdäkseni näin ei pitäisi olla. Pitäisi ikään kuin tehdä erilaisella otteella, jossa välitetään supersankareista laajemmin.

Väittäisin, että olisi mahdollista luoda supersankarielokuva joka ei vaatisi nyky-yleisöltä älyttömän suurta loikkaa. Mutta joka täydentäisi supersankarielokuvien käsitettä. Tämä onnistuisi "Black Widow" -elokuvan kautta. Voisi jopa sanoa että on selvää että nörttien Jumalaa ei ole, koska jos tämänlainen välittävä kaikkivaltias olisi olemassa, tämä elokuva olisi jo tehty. Kykenen antamaan tälle, kieltämättä varsin mahtipontiselle, väitteelle muutaman syyn.

Pinnallisin syy on se, että "Avengers" -elokuvissa hänet on jo esitelty ihmisille. Kuitenkin, toisin kuin Kapteeni Amerikalla, Iron Manilla ja Thorilla, hänellä ei ole omaa elokuvaa. Hän on toki muissakin supersankarielokuvissa sivuhahmona. Mutta näyttää kuin hän ei kelpaisi muuhun. Itse näen että jos on riittävän kova ollakseen "Avengersin" täysipainoinen jäsen, on riittävän kova omaan elokuvaan. ; Origin storyt saataisiin näin kanonisoitua.

Tärkein syy on kuitenkin se, että kaikki supersankarielokuvat ovat keskittyneet tarinaan jossa sankari joko (a) saa voimansa, totuttelee voimiinsa, häviää, suuttuu ja palaa takaisin voittajana (b) omaa jo voimansa, häviää, suuttuu ja palaa takaisin voittajana. Tämä on kieltämättä hyvä tarina. Mutta Black Widow on vahvasti älyllinen hahmo, joka ei käytä superteknologiaa tai kykyjä jotka vaatisivat nämä ominaisuudet selittävän origin storyn. Sen sijaan hänelle pitäisi selittää tausta. Taidot vaativat harjoittelua ja oikeutuksekseen tarinaa. Ja Nolanin Batmanissa juuri tämä tiedostettiin ; Bruce Waynen harjoittelu ninjojen parissa toi tarinaan ihmiset ja tarinalliset jännitteet. Teknologian perustelu oli sivuseikka, kulissi tälle muulle. Ajatus voitaisiin jalostaa Black Widow'ssa

Black Widow pakottaisi oman olemuksensa vuoksi miettimään uudestaan sitä miten voitaisiin päihittää typeriä ja megavahvoja superpahiksia muullakin tavalla kuin lyömällä näitä kovempaa vasaralla. Kilpailu ei olisi voima vastaan voima, vaan voima vastaan oveluus. Black Widow on luokiteltavissa samantyyppiseksi sankariksi kuin "James Bond"  (Erityisesti Brosnanin näyttelemä.) tai "Assassins Creedin" salamurhaajat. (Josta jälkimmäisestä elokuvia on tiettävästi tulossa.) Tämä laajentaisi genren mahdollisuuksia ja korjaisi siihen liittyviä pahimpia ongelmia. ; Supersankarielokuvien pahin vihollinen on erikoistehosteissa. Vaikka minä pidän räjähtävistä kortteleista ja taisteluista hypervoimilla siinä missä kuka tahansa, niin arvoistaisin myös sitä että erikoistehosteet olisivat tarinaa tukeva voima eivätkä tarinan korvike. Supersankarielokuvissa helposti keskitytään siihen miten "mies lyö hyvin vasaralla" ; Ja itse asiassa tämä puoli on se joka ylikorostui Nolania edeltävissä huonoissa supersankarielokuvissa. Black Widow'n vahvuus on siinä että hänellä ei ole supervoimia sanan vahvimmassa mielessä. (Supersankareiden superuudessa on jatkumo, jossa Black Widow on samaa aluluonnolliten sankarien linjamaa kuin Batman. X -miehillä on näitä kovempia voimia. Teräsmies kykkii superkykyjen huipentumana.)

Ja lisäksi Black Widow on nainen. Tässä on kaksi hyvin syvää ja tärkeää puolta. Ensinnäkin supersankarielokuvissa on vahva miesyliedustus. Liiallisena se herättää sellaista henkeä kuin supersankaruudessa eläisi sovinistisuutta. Black Widow on nainen ja osoittaisi läsnäolollaan että nainenkin voi olla supersankari. Ja elokuvan nimisankarina hän korostaisi että nainen kelpaa muuksikin kuin sivuhahmoksi.

Toinen puoli on siinä että supersankarielokuvat ottavat miessankareita tietty asia mielessään. Supersankarit vetoavat nörtteihin, ja nörteissä on helposti miesyliedustus. On ajateltu että samastuminen mieshahmoihin olisi helpompaa. Tässä mielestäni tehdään kuitenkin paha ohitus. Nimittäin se, mitä nörteistä - tai oikeastaan supersankareista ja muista vastaavista kiinnostuneista pelulamuista - oppii ensimmäisenä, vaikka vain vierailemalla lyhyesti jossain MMORPG pelimaailmassa, on se että hyvin moni miespuoleinen pelaaja ottaa itselleen naishahmon ja pukee tämän niukkoihin haarniskoihin. (Kulttuuri lietsoo tätä siten että kovemmat haarniskat jostain mystisestä syystä peittävät naisilla vähemmän ja miehillä enemmän. Tai se syy oli tuossa.) Kun pelihahmo on nainen, pelaaja käytännössä katsoo pelimaailmassa juoksentelevan hahmonsa persettä koko ajan. Tämä kiehtoo monia, jopa häiritsevässä määrin. Siksi kun mietitään Black Widow'ta, en näe samastumisongelmaa vaan aivoni menevät takalukkoon ja pääni kilisee kuin kassakone. Ka-chink.

Luultavaa kuitenkin on että tätä elokuvaa ei tehdä koskaan. Se nähdään riskinä eikä mahdollisuutena. Se ei pelaa genreä vaan laajentaa sitä. Ala nähdään samanaikaisesti sovinistisen miehisenä mutta tämän sovinismin varaan ei uskalleta rakentaa, eikä laajentaa naisiin. And that is why I know there is no God. At least one worth worshipping.

Kuinka kauhuelokuvien tulkinta on ... tulkinnanvaraista

Kauhugenre pitää sisällään lukuisia ihmisten hyvin tuntemia kliseitä. ; On jopa sanottu että kauhuelokuvat rakennetaan ostoslista -metodilla, jossa valitaan tietyistä elementeistä. Huomio ei kenties ole täysin tosi, mutta se on oikeansuuntainen.

Kauhukliseiden klassikko on se, miten alastomuus ja seksi enteilevät hahmon kuolemaa. Kauhuelokuvissa on lähes aina nuoria aikuisia, jotka harjoittavat seksiä päätyäkseen hautaan. Siksi kauhuelokuvissa on usein antelias (usein blondi) joka kuolee ja siveämpi (usein brunetti) selviää hengissä. Tätä on tulkittu siveysopin salakuljetuksena nuorien ajatusmaailmaan. ; Teoria ei ole kovin huono. Seksin yhdistäminen kuolemaan olisi mukana samasta syystä miksi "Twilight" -elokuvissa ja kirjoissa painittiin neitsyyden ja seksin kanssa julkisesti. Tarkoituksena oli juuri siveyspropaganda.

Mutta miltäköhän tämä tulkinta näyttäisi silloin kun sitä sovellettaisiin toiseen elokuvakliseeseen. Nimittäin tummahipiäisten kohtaloon. Elokuvissa on nimittäin toistuvasti tummaihoisia hahmoja joiden kohtalona on kuolla. Olisiko tämä tulkittavissa rasismiksi? Joksikin jossa tummaihoisuudesta varoitettaisiin? Todennäköisesti tilanne on kuitenkin päinvastainen. Se, että pääsankariparin suvaitsevaisuutta halutaan alleviivata. Kun on mustaihoinen ystävä, sankarit eivät ole rasisteja. Kauhuelokuvissa kuolemat nyt vain suoraan sanoen tupataan maksimoimaan ja yleensä vain sankaripari ja korkeintaan yksi tai kaksi muuta selviävät hengissä. (Jos hekään.) Ja kenties elokuvaa katsova yleisö ei ole riittävän suvaitsevaista kestääkseen tummaihoista sankaria. (Ja tässä mielessä kauhuelokuvien kuoleva musta sidekick on tekopyhä, keinotekoinen ja naurettava kuten Päivi Räsäsen ja Vladimir Putinin "homoseksuaalit ystävät" joiden olemassaolo mainitsemalla he kuvaavat olevansa kaikkea muuta kuin homoseksuaalisuutta torjuvia, riippumatta siitä mitä kaikkea he tekevät asian parissa poliittisessa mielessä.)

Toki osa kliseistä ovat myös genren vaatimuksia. Kun jokainen pakokohtaus pitää sisällään kaatumisen kesken juoksun, se johtuu siitä että ne luovat jännitystä luomalla vaaratilanteen. Ja samasta syystä psykopaattikirvesmurhaaja ei juokse vaan kävelee rauhallisesti ne kipittäjät kiinni, koska se pitkittää pelkoa. Jokainen kauhuelokuva koostuu "tyhjistä säikyistä" joissa pelästytään jotain turhanpäiväistä. Pelottava ääniefekti koristaa kissaa tai sitä kun ihmiset, sankarit ja tulevat uhrit, törmäilevät toisiinsa. Tätä tarvitaan koska kauhuelokuvissa pelottelun pitää riittää koko elokuvan tarpeisiin. Ja jos ruumiita vain kylvettäisiin ympäriinsä, ei uhreihin ehdittäisi samastua lainkaan. Siksi kauhuelokuvissa on tavallisesti "näyteuhri" elokuvan ensimmäisellä 10 minuutilla, kaikki huipentuu lopussa. Ja välissä on paljon tyhjiä tai harvakseltaan väkivaltaisia minuutteja jotka peitetään tekosäikyillä.

Seksin ja väkivallan yhteys on sekin biologisella tavalla kova, joten on mahdollista ajatella että siveyden sijasta korostetaankin teeman vahvuutta. Tätä voidaan koristella jopa kauhuelokuvan tavallisimman kohdeyleisön, teinien, yleisellä kokemattomuudella, kiinnostuksella ja pelolla seksuaalisuutta kohtaan. Tätä kautta katsoja olisi kenties jopa vähemmän tekopyhä käydessään elokuvissa tirkistelemässä vähäpukeisia nuoria aikuisia.

Camp

1980 -luvun toimintaelokuvissa esiintyi hahmoja joihin liittyi yltiömaskuliinisuutta. Testosteroninhuuruiset hahmot rakentuivat macho bullshitin varaan. Kehonrakennus auttoi niihin aikoihin toimintaelokuvauralla. Onelinereitä heitettiin joko ilman paitaa tai hihattomassa kaula-aukko napaan asti olevassa puserossa, lihakset pullistellen ja kiillellen (kuin) öljyttyinä. Varusteinaan ylipainavia ja suuria kiväärejä tai ylimittaisia veitsiä nämä sankarit niittasivat vastustajiaan.

Sittemmin toimintaelokuvagenre on muuttunut hyvinkin vahvasti. Prosessissa "Terminator" ja "Rambo" elivät, taistelivat ja pärjäsivät maailmassa joka on vaihtunut "Matrixin" ja "Kill Billin" myötä sellaiseksi, jossa pärjätään tiedoilla ja (kamppailu)taidoilla. Ja jossain mielessä Wolverine ja G.I. Joet ovat korvanneet Conan Barbaarin. Jopa maskuliiniseksi hahmoksi luokiteltava Jason Bourne on pääasiassa älyllään ja strategiallaan pärjäävä.

Perinteiset actionsankarit eivät menesty samalla tavalla kuin montaa astetta nörttimäisemmät seuraajansa. Toki testosteroniactionia tehdään yhä. Mutta se ei menesty ja ole suosituinta tyyppiä. Ja yllättävän suuri osa siitä näyttää koostuvan elokuvista joita kasariajan tähdet tekevät, yrittäen ikään kuin toistaa aiempaa menestystään ja palata vanhoihin kultaisiin aikoihin.

I'll rip your head off and shit down your neck.

Käytännössä testosteronihuuruisten actionsankareiden loppu voidaan sitoa varsin helposti aikaan. Pelikulttuurissa - joka luonnollisesti jossain määrin mukailee muuta populaarikulttuuria - sitoo tämän ajanjakson vaihtumisen varsin näppärästi. "Duke Nukem 3D" oli valtavan suosittu. Sen jatko sitten on kaikkea muuta. Nykyisin peliä ja sen maailmaa haukutaan ihan sikana.

Nähdäkseni tähän on syy. Duke Nukem on maailmana aivan täysin paska. Mutta se on tätä hyvin määrätynlaisella tyylillä. Duke Nukem 3D toistaa testosteronisankarimyyttiä tavalla joka on täydellisen camp. ; Itse asiassa vielä pahempaa. Kun katsomme Duke Nukemin oneliner -kokoelmaa, silmiin pistää vahvasti se, että lähes kaikki on lainattua. (Erityisen monet sitaatit on lähteistetty tuolla linkin takana.) Peli on alluusiopeli, joka viittaa hyvin tunnettujen toimintaelokuvien kuuluisimpiin onelinereihin. ; Esimerkiksi väliotsikoksi laittamani kohta viittaa Duke Nukemissa olleeseen onelineriin sekä paheksuttuun loppudemoon. Se viittaa suoraan "Full Metal Jacket" -elokuvaan. Se on vain esitetty graafisena.

Itse asiassa pelin tapahtumissakin on valtavasti alluusioita toimintaelokuviin. Duke jopa kommentoi Doomista lainattuihin hahmoihin ja tekee Terminator -viittauksen nähdessään puristuneeseen taistelijarobottiin.

Karkeasti ottaen tämä liittyy siihen, miten monet genret ja niiden alatyypit, muuttuvat ja kuolevat. Suosion huipulla olevia elokuvia "mukaillaan-kopioidaan" ja niistä syntyy oleellisesti samantyyppisten elokuvien kanssa. Niistä saattaa syntyä parodioita, mutta ne erottuvat itse lajityypistä. Sitten suosio hiipuu, osittain siksi että samaa toistetaan liikaa ja osittain siksi että muut asiat kulttuurissa muuttuvat. Ja tällöin lajityyppi suhtautuu itseensä ironisemmin tai pömpöösiöityy sieluttomaksi. Lopputuloksena molemmissa tapauksessa on camp. Syntyy joko tahallista tai tahatonta huumoria. (Duke Nukemin kohdalla on täysin mahdotonta sanoa kumpaa.)
1: Täsmälleen sama on tapahtunut buddy-cop -elokuvissa. Lajityypissä on ystäviksi pakotettu poliisipari joiden maailmassa on valtava konflikti. Genre alkoi sillä että villejä katutietoisia poliiseja laitettiin yhteen laintuntoisiin virallisempien poliisien kanssa. Sitten seurasivat musta poliisi-valkoinen poliisi -tyyppiset ratkaisut. Tietyssä mielessä jopa "Turner & Hooch" ovat tämän genren jatketta, poliisien kaverikonfliktielokuvat muuntuivat poliisi ja koira -elokuviksi. Sittemmin lajityyppi jatkaa toimintaansa jotenkin viitaten omaan genreensä, usein ironisesti. En usko että tästä lajityypistä tulee koskaan yhtä suosittua kuin "Miami Vicen" valtakaudella.

Duke Nukem on toki lainannut "Predatoria", "Die Hardia" ja muita vastaavia. Mutta se on erityisesti velkaa "Evil Dead" -sarjalle. Tämä on hyvin tärkeä huomio, sillä "Evil Dead" on äärimmäisen camp. - Ja tätä ei pidä ymmärtää väärin. Esimerkiksi "Army of Darkness" on aivan mahtava elokuva. Jos et ole nähnyt sitä jonain krapula-aamuna heti "Paavo Pesusienen" jälkeen, et teknisesti ottaen ole elänyt.

Siksi voinkin sanoa, että nykyään testosteronityyppisiä sankareita voidaan luokitella seuraaviin alatyyppeihin:
1: Ajasta jääneet toimintaelokuvat joita tekevät ihmiset jotka eivät ymmärrä elokuvaa katsovien ihmisten asenteissa tapahtunutta muutosta. Tämä myy lähinnä nostalgiaa minua hitusen vanhemmille ihmisille, ja jotain varsin omituiselta näyttävää nostalgista toivoa vanhan ajan toimintasankareiden näyttelijöille.
2: Itseironisiiin ja humoristisiin elokuviin jotka viittaavat lajityyppiin komediallisesti, tiedostaen että onnistuessaankin lajityypin tyylipuhdas edustaja on vajonnut campiin.
3: Homopornografisia elementtejä sisältävät elokuvat.

I'm here to kick ass and chew bubblegum - and I'm all out of bubblegum.

Tämä kaikki ylläoleva on sitä varten jotta pääsen varsinaiseen asiaan ja tekemään varsinaisen pointtini ; Mietitään Vladimir Putinia ja tämän näkyvyyttä saaneita stunt-tempauksia. Niissä Putin on hyvin vahvasti 1980 -luvun toimintasankarin näköinen. Jossain mielessä Putin on badassein presidentti ikinä. Valitettavasti maailma on muuttunut ja Putin edustaa jossain määrin "lopuksi luettelemassani kolmikossa" kohtaan 1. Valitettavasti hänellä ei ole itseironiaa. Ja tämä johtaa varsin koomisiin piirteisiin. Sillä testosteronimaskuliinisuus on aikanaan ollut seksualisoitua heteroseksuaalisuutta. Mutta nykyään sitä pidetään hieman huvittavana ja jos se seksualisoidaan, kyseessä on homoseksuaalisuus. Siksi ei pidä ihmetellä jos modernista tyylitajustaan tarkat ihmiset huvittelevat sillä miten Putin näyttää homopornotähdeltä.

I'm gonna get medieval on your asses!

Tällä on luonnollisesti hyvin syvällisiä implikaatioita kun otamme esille tällä hetkellä tulenaran homosaatiokeskustelun ja Venäjän homopropagandalain. Propagandalakia on tulkittu melko löyhästi kun jo sateenkaarivärityksellä väritetyt kynnet nähdään symbolina. Putin joutuu siis kenties ... kontrolloimaan itseään. Jos vain tiedostaa oman habituksensa symboliarvot ja tiedostaa tämän vaikutuksen.

Tietenkin samanaikaisesti minä, 1980 -luvun alkupuolella syntyneenä - ja esimerkiksi "Duke Nukemia" varhaisteini-iässä kaverien luona kylässä pelanneena - tiedostan mitä arvomaailmaa Putin edustaa. Miten kyseessä on perimmäinen ja aidoin heteroseksuaalisuus. Siksi minä olenkin ottanut Putinin edustuskuvista kopioita. Olen valanut niistä 1:1 realistisen mallinuken. Tämä on keskellä ehdottomasti heteroseksuaalisilla actionelokuvien julisteilla vuoratussa huoneessa. Käyn siellä sitten öljyämässä ja kiillottamassa tämän Putin -mallinuken pintaa. Hivelen sen kiinteitä, selvästi erottuvia, vatsalihaksia hellästi sormillani.

Sillä vain tämä muistuttaa siitä mitä on olla mies. Vain Putin voi suojella kaltaisiani teknokulttuurin ja hyvinvoinnin alla nörttiytyviä miehiä joiden rapistumista epäfyysisyyteen nopeuttaa vain feminismin vahva vaikutus joka painaa miehiä ensin tohvelilla liekaan ja sitten murskaa heidän miehekkyytensä feministisyyden telaketjujen alle. painettuja miehiä kohti totaalista heteroseksuaalisuutta. Ilman tämänlaisia homoseksuaalisuudelta suojaavia aktioita pelkään että viimeinen ääni jonka kuulen ennen vaipumustani totaaliseen sodomiaan on "This is my boomstick!"

Genre ; eli miten tietokonepelien pitäisi kohota elokuvien tasolle

Kun ihminen menee ostamaan elokuvia, luokitukset ovat mallia "romantikka", "kauhu", "komedia" ... Ja täsmälleen sama luokitus koskee myös televisiosarjoja. Mutta jos menee ostamaan tietokonepelejä, luokitukset ovat "tasohyppely" (platformer), "ammuntapeli" (FPS), "tappelupeli" (Fighting game). Tässä on huomattava ero.

Toki:
1: Genreluokitus on elokuvissa hankala. Lajityyppejä sekoitetaan yhteen toistuvasti. Luokittelu on vaikeaa. Lisäksi on huomattava, että elokuvien ja televisiosarjojen parissa ilmenee tiettyä laiskuutta. "Piirretyt" ja "lastenhyllyjen" kaltaiset jaottelut ovat hyvin karuja. Ja itse asiassa "piirretyksi" luokittelu onkin täsmälleen samanlainen mekaniikkakeskeinen nimeämistapa kuin tietokonepeleissäkin. Sarjojen kohdalla tilanne on jopa pahempi.
     1.1: En malta olla viittaamassa siihen miten puolisoni kyllästyi ostamaan animea, koska liikkeet eivät luokitelleet hentaita erikseen kaikista muista piirretyistä. Kauppiaista tämä oli liian vaivalloista, joten meidän perheessä päätettiin että olemme liian laiskoja käyttämään maksusuoritteita. Lähinnä siksi, että on turhauttavaa hakea pornoa runkattavaksi kun kaikenmaailman tyttömäiset sarjat ja poikien ninjasarjat ovat tiellä.
     1.2: Ja on pakko huomauttaa, että genre on itsessään eri asia kuin laatu. Mutta silti elokuvien kohdalla genre on usein myös itsessään arvottava. Se, että sarja on keskustelua kahvikupin ääressä tekee siitä monille automaattisesti paremman kuin toimintaelokuvasta. Luokittelu on aina vallankäytöllinen.
2: Ja toki tietokonepeleissä on myös jonkin verran elokuvista ja televisiosarjoista tuttuja jaotteluja. "Fantasia", "RPG" ja "Kauhu" ovat teemoja enemmän kuin mekaniikkaa koskevia määritteitä.

Mutta nämä ovat poikkeuksia eivätkä pääsääntöjä. Elokuvia ei määritellä genreiksi pelkästään editointityylien kautta. Pelit taas luokitellaan juuri tätä taustaa vasten. Ottaakseni hyvin äärimmäisen erimerkin voin mainita että "The house of dead overkill" ja "Pokemon snap" olisivat elokuvina visusti eri hyllyissä. Ensimmäinen olisi kauhua ja toinen lastenhyllyssä. Mutta tietokonepelien maailmassa molemmat ovat samaa genreä. Molemmat ovat ns. "rail shooter" -pelejä. Tämä on tietyssä määrin yhtä huvittavaa kuin vuosia sitten sattunut moka jossa hentaipornoa päätyi piirrettynä lastenhyllylle Nalle Puhin viereen.

Uskallan sanoa, että taustalla on se, että menneisyydessä pelit eivät olleet kovin graafisia eivätkä kovin suurikokoisia. Silloin peli oli mekaniikkansa. Itsekin keräsin eräässä vaiheessa matopelejä. Minulla oli niitä hirveä määrä. Ja itse asiassa jopa tulin maksaneeksi eräälle koodarille (hyvin pienen palkkion) siitä, että hän teki uuden matopelin. (Koska matopelit eivät ole kovin suuritöisiä eivätkä kookkaita pelejä yksi koodaustaitoinen ihminen voi tehdä sellaisen nopeasti, joten.) Itse asiassa olen koodannut jopa itse pari yksinkertaisempaa matopeliä. Tämä on täysin mekaniikkakeskeinen luokittelutapa. Matopelien pelaamistapa on se mikä oli keskiössä. Ja jos peli on yksinkertainen, pelimekaniikka on tärkeä koska se on se mikä pelissä on interaktiivista ja mitä sen pelaaminen antaa.

Nykyään pelit ovat sitten astuneet hyvinkin lähelle elokuvankerrontaa. Esimerkiksi blogini lukijat ovat varmasti huomanneet, että kaikissa "Assassins Creed" -peleissä on juoni. Ja jopa lapsille sopiva "The Legend of Zelda: Majoras Mask" pitää sisällään syvällistä sanomaa joka on piilotettu välidemojen videonkaltaisiin pätkiin.

Väitänkin, että pelejä tehdään jo nyt aivan oikein. Mekaniikkakeskeisyys voisi tarkoittaa sitä, että tekniikka laitettaisiin ytimeen ja juoni ja tarinankerronta olisi vain koristelua. Kuitenkaan näin ei ole. Usein peli tehdään siten, että jos sinulla on tarina, otat sen keskiöön ja mekaniikkaa ja erikoisefektejä, valittu tyyli ja koriste-elementit ja muu vastaava tehdään tukemaan tätä tarinaa. En siis sano että pelien mekaniikka on turhaa, päinvastoin. Sanon että mekaniikka on hyvissä peleissä sovitettu tukemaan juonta.
1: Tätä tehdään siis aivan samaan tapaan kuin elokuvissakin. Enkä tässä nyt nosta pelejä mihinkään erityiseen asemaan. Sillä monia elokuviakin katsellessa on selvää, että elokuvantekijöillä ei ole ollut mielessään juonta, vaan erikoistehosteita. Juoni on tällöin päälleliimattu kuriositeetti. Pornogenren kohdalla tämänlaatuinen näyttää olevan peräti sääntö eikä poikkeus. Tietokonepeleissä vastaavaan törmää säännöllisesti, mutta ei sen pahemmin kuin elokuvien maailmassa.

Koska tietokonepelit ovat lähestyneet elokuvia, välidemoja on yhä enemmän ja ne ovat pidempiä ja graafisempia. ; "Assassins Creedien" välidemot ilman pelaamista välissä tuppaavat viemään saman verran kuin pitkä elokuva ; AC vie 3 tuntia. AC II 3 tuntia 10 minuuttia. Brotherhood 2 tuntia 3 varttia. Revelations 3 tuntia 5 minuuttia. AC III vie noin 4 tuntia ja 10 minuuttia. AC IV kuluttaa välidemoihin 3 tuntia 50 minuuttia. Sen vuoksi ne pitäisi kenties luokitellakin samalla tavalla. Tapa luokitella pelejä pelimekaniikan kautta kuuluu 1990 -luvulle. Niillä ei ole mitään sijaa nykyajassa. Luokittelutapa on yksinkertaisesti typerä nykymaailmassa.

Tragikomediasta ja kauhutrilleristä

Klassisesti ajatellen komedia ja tragedia ovat todella erilaisia.
* Komedia käsittelee usein teemallisesti liittymistä (kuten häitä), tragedia taas erkanemista (kuten kuolemaa).
* Komediassa ideana on sattuma, tragedian hamartia on taas ollut kohtalonomainen.
* Komediassa juonen yllättävyys on satunnaisuutta tai synkronisiteettia jotka korostavat mielivaltaista maailmaa. Tragediassa juonen yllättävyys on kohtalon paljastumista.
* Komediassa ihminen on ajassa (osana maailmaa), kun taas tragedissa ihminen on ajallinen (kuolevainen, rajallinen).

Voidaankin sanoa että tragedian ja komedian yhdistäminen on hyvin haasteellista. Kuitenkin tragikomedian käsite tunnetaan. Esimerkiksi Shakespearen kunnioituksesta suuri osa johtuu siitä että hän niin mestarillisesti kykeni ymmärtämään sen, että ihminen on sen verran kompleksinen olento, että keskenään ristiriitaisilta vaikuttavat komedia ja tragedia voidaan esittää yhdessä. ; Tragikomeia ei siis ole taitavissa käsissä oksymoroninen ajatus, vaan jännitteinen.

Sitten on omituinen käsite nimeltä kauhutrilleri. Televisio mainosti "Mama" -elokuvaa kauhutrillerinä. Tämäkin vaikuttaa joltain joka on sisäisesti ristiriitainen. Kuten eräs ystäväni asian karkeisti - trilleri on kauhua joka epäonnistuu pelottelemaan.
* Karkeasti sanoen voidaan sanoa että trilleri keskittyy jännityksen luomiseen ja ylläpitämiseen. Tässä on usein rytmiä, mutta trillerissä ei haeta maksimaalista kontrastia. Kauhuelokuva taas hakee pelkoa ja sille tyypillistä on rytmisyys, jossa kauhua ei ylläpidetä vaan erilaiset suvantovaiheet nimen omaan pahentavat pelottaviksi tarkoitettujen kohtausten tehoa.
* Kauhulla on myös hyvin vakiintunut kuvasto. Ne ovat makaabereja, yliluonnollisia ja yksilöiden subjektiivisesta pelosta kumpuavia. Näin esimerkiksi painajaiset, väkivalta ja ihmeet ovat osa kauhugenreä. Trillerissä taas yleensä nimenomaan tavoitellaan sitä että uhka on toteutettu "paremmalla maulla" ja "maanläheisemmin keinoin" ja uhasta yritetään tehdä nimenomaan objektiivinen. Näin trillerissä voi esimerkiksi taustalla olla mafia tai poliittinen salaliitto.
* Trillerin peruselementti on juonenkäänne (murhaaja onkin sankarin vaimo eikä se naapurin epäilyttävä huonotapainen mies.). Kauhussa tämänlainen kikkailu on harvinaisempaa. Kauhussa tilanne on nimenomaan usein hyvinkin suoraviivainen (pahatukkatyttö muuntaa yliluonnollisilla voimillaan tietyn videon katsojat kammottavan näköisiksi ruumiiksi), eikä siinä kohden tule yllätyksiä.
* Trillerin ja kauhussa vastustajan käsitteleminen ja elokuvan lopettaminen pelaavat aivan eri pelisäännöillä. Kauhussa kauhun aiheuttaja on yleensä keskiössä. Kauhussa lopussa tarjotaan "väliaikainen voitto", jossa esimerkiksi paha murhaajanukke valetaan muoviin. Kuitenkin aivan lopussa tämän pahan nuken on ilmoitettava olevansa elossa. Trillerissä taas yleensä tarjotaan pahiksille "väliaikainen voitto" joka puretaan ja hyvä päihittää sen lopuksi.

Näin ollen kauhutrilleriä voi pitää jotenkin mahdottomana yhtälönä. Esimerkiksi voidaan sanoa että se on korkeintaan vain trilleri joka lähinnä lainaa kauhun kuvastoa. Tälläisestä elokuvasta esimerkiksi voisi ottaa vaikkapa elokuvan "The Gift" joka on trilleri joka käyttää kauhukuvastoa, mutta joka ei koskaan kykene nousemaan kauhuksi. Sen kutsuminen kauhutrilleriksi loukkaisi sekä trilleriä että kauhua genrenä ja taidemuotona. Se on yksinkertaisesti trilleri jolla on poikkeuksellinen kuvasto, jota kuitenkin käytetään loppujen lopuksi varsin vakiintunein trillerin keinoin. ; Se, että elokuvassa on yliluonnollisia piirteitä ei yksinkertaisesti tee elokuvasta kauhua.

Kauhutrilleri on vähintään yhtä vaikea - ellei vaikeampi - yhdistää kuin tragikomedia. Itse en ole vielä löytänyt ainuttakaan sellaista elokuvaa jonka itse viitsisin luokitella kauhutrilleriksi. Nähdäkseni tämä voisi olla mahdollista, mutta se vaatisi erityisen tarkkaa lomittamista. Esimerkiksi psykopaattimurhaajan kuvasto yhdistää kauhun ja trillerin. Näitä kuvastoja lainaamalla saattaisi päästä parempaan tulokseen kuin tekemällä "The Giftin" tapaan sen, että ottaa toisen genren metodiikan jota koristelee toisen genren vakiintuneella "ostoslistakuvastolla".

Helppoa, pinnallista, taikauskoa

"Mythopoeia" -blogissa kerrottiin että maaginen realismi toimii pelimaailman asenteena. Kirjoittaja korostaa että moitittu "Itran kaupunki" -pelimaailma toimisi mukavasti. "Peliä on kritisoitu pöljästä ideasta ja heikosta toteutuksesta, ylipäänsä koko hoidosta. Itselleni se kuitenkin toimii juuri erilaisuutensa takia. Sen surrealistinen fantasia – tai “mahdottoman fantasia”, kuten sitä pitäisi ehkä osuvammin kutsua – ei tarjoa täysin toismaailmaista fantasiamaailmaa (kuten fantasiakirjallisuus yleensä), vaan verrattain tutun maailman, johon on lisätty muutamia fantasiaelementtejä. Fantasiaa sinänsä on toki nykyään kaikki paikat pullollaan: ei pysty juuri televisiota katsomaan tai elokuvissa käymään ilman, että törmää johonkin fantasiaelementtiin." Kommenteissa mietitään esimerkiksi sitä mikä on fantasiaa ja maagista realismia. "maaginen realismi ei tarkoita, että teoksessa on joku yksittäinen fantasiaelementti, vaan ennemmin kyseiselle genrelle ominainen piirre on mahdottoman sekoittaminen sosiaaliseen ja psykologiseen realismiin. Eli siis voi ajatella, että se on “realismi”-nimisen kirjallisuusgenren piiriin sijoittuva teos, jossa sattuu olemaan maagisia elementtejä. Nyrkkisääntönä siis: jos se ei ole realismia, niin tokkopa se sitten on myöskään maagista realismia." ... "Tämä siis kommenttina siihen, kun annat yllä ymmärtää, että maagista realismia on nykyään joka paikassa. Päin vastoin itse sanoisin, että maaginen realismi on harvassa, kun taas fantasia on voimissaan. Nämä nykyään suositut urbaanifantasiaeepokset, kertovat sitten velhoista tai vampyyreista, ovat nimenomaan fantasiaa, eivätkä maagista realismia. Ne eivät ole realismia, koska eivät pyri realistiseen ideaaliin, mutta ovat kyllä fantasiaa, koska tarjoavat fantastisen kosmologian."

Tämä on itse asiassa oleellista perinteisesä tavassa jakaa taidetta - erityisesti kirjallisuutta - korkeakulttuuriin ja alakulttuuriin. Pinnallisen ja syvällisen kirjallisuuden ero on usein nähty juuri aiheen ja asenteen kautta. En tunnetusti ole kovin kranttu tyylijaoissa ; Minua on moitittu milloin toiselta puolelta snobiksi ja milloin toiselta puolelta alatyyliseksi. Syytökset ovat luontevia, sillä käytän molempia konventioita ja luultavasti peräti niiden pahimmissa muodoissa. (Teen työtä tämän eteen, arvostakaa ponnistelujani.) Tämä on tietysti epätervettä kapinahenkeä näitä jaotteluja kohtaan. Kenties tässä on vaikutusta silläkin että olen lapsuudessani Järvenpäässä asunut "pikkusormialueella" mutta vanhempani olivat kuitenkin varsin köyhiä - osittain juuri siksi että he asuivat alueella johon heillä ei "tavallaan oikein olisi ollut" varaa.

"Systomykoosi" -blogissa ajettiinkin niitä puolia joita itsekin olen kannattanut. Eli että aihe ja genre ei saisi olla se, joka määrittää itsetarkoituksellisesti aiheen korkeakulttuuriin tai populaarikulttuuriin. Tässä kritisoidaan sitä klassista tapaa nähdä asiat että "”Vakavalle” proosalle on ominaista, että se kertoo normaalista maailmasta, poikkeamat luonnonlaeista sallitaan sikäli kuin ne pystytään tulkitsemaan vaikkapa aistiharhoiksi, kuten tehdään Hessen Arosudessa. Mikäli luonnonlakimaailmasta kertovaa teosta ei voi luokitella viihteeseen rikos- tai rakkausromaaniksi, se luokitellaan ”vakavan” proosan joukkoon riippumatta sen kirjallisista ansioista." Vaihtoehdoksi ei suoraan ehdoteta tai määritetä mitään, mutta keskustelun keskiöön nousee jonkinlainen "vähintään ehdotus". Dialogisuus. "Dialogisessa romaanissa useat eri arvomaailmat keskustelevat, ja voisikin sanoa että viihdekirjallisuuteen on perinteisesti latautunut monologisempi tyyli kuin kaunokirjallisuuteen. Modernistisen ihmisen kokemus itsestään ja maailmasta on pirstaloitunut ja moniarvoinen, siispä romaaninkin on oltava sellainen. Sen sijaan viihteen valta perustuu usein toimintaan tai tunteisiin, eikä niissä välttämättä tarvita vaihtoehtoisia arvomaailmoja." Pidän tuosta jaottelusta, koska siinä syvälliseksi määritelty aihe ei muuta asiaa hyväksi tai pahaksi vaan laatu jolla se käsitellään.
1: Samalla sen ansioksi tulee subjektiivisiakin mieltymyksiäni. Sehän tuomitsee esimerkiksi C.S. Lewisin "Paholaisen kirjeopisto" -teoksen matalaksi viihteeksi. Koska vaikka se on mukanokkelasti demonien kirjoittama, se opettaa oikeaoppista kristillisyyttä ja tekee vain tämän. Se on asenteellinen monologi ja tätä monologisuutta korostetaan sillä että se rakentuu yksisuuntaisista kirjeistä joissa ylempänä oleva demoni neuvoo alempaansa. Valtasuhde ja yksisuuntaisuus ikään kuin pönkkää kirjan monologin lukkoon. Lukukokemukseni teoksesta on sen tapainen että olen tuottanut paskojakin joiden taiteellinen, esteettinen ja mahdollisesti jopa moraalinen arvo on suurempi.

Perinteine genrejako on kuitenkin jotain jossa tuntuu olevan jotain järkeä. Ei lopullisena arviona, vaan ikään kuin epäsuorana ennusmerkkinä. Se, että kirja on fantasiaromaani kertoo valitettavasti siitä että se on todennäköisesti kliseesoppaa jossa matkusteaan paikasta A paikkaan B eeppisten maisemien läpi hakaten jotain joka on periaatteessa joukko random encountereita. Eli jotain joka sopii täydellisesti krapulapäivän roolipeliin, mutta ei oikein mihinkään muuhun.

Ja vaikka taide ja tiede ovat ainakin minulle "erillisiä magisterioita", näkisin että tässä on ajatus josta voisi ponnistaa skeptismin käsittelyyn.

Syy-yhteys lienee selvä sitä kautta että kannatan Pascal Boyerin ajatuksia skeemoista ; Hän korostaa että ihmiset muistavat asioita jotka muodostuvat muutaman skeeman yhteennivoutumisesta eli ns. komplekseista ideoista. Tässä esimerkiksi esine voi olla skeema ja elollinen eliö toinen. Puhuva miekka, joka on näiden yhdistelmä, on ihmisestä omituinen mutta kiinnostava. Eli se muistetaan jännänä koska se rikkoo odotuksia mutta ei liikaa. ; Tämä tietysti selittää valtaosan fantasiakirjojen hahmoista ja muista ilmiöistä. Taruolennotkin ovat sekoitelmia oikeasti olemassaolevista eläimistä. ; Ajattelu voidaan vetää myös uskonasioihin. Ja pian huomataan että demonit ovat inhimillisiä. ~ Uskallankin sanoa että Twilightin ja JeesusKristuksen fanittamiseen liittyy elementtejä jotka ovat hyvinkin samanlaisia.

Ja tämä voidaan liittää oleellisesti skeptismiin. Tässä ydinsanaksi tulee "todellisuudentaju". Konsepti on itselleni vieras, mutta luotan tässä Hannu Lauermaan. Hän pistää toimeliaasti tuulemaan "Kirkon kellarissa". Hänen näkemyksensä ytimessä on se, että demonologia on sitä että ihmisen muutostilat selitetään ulkoisin voimin. Psykiatrian menestys taas johtuu siitä että syitä haetaan ihmisen sisältä. Ulkoisia voimia hallitaan ideologialla, kun taas siten että ihminen kontrolloi itseään tai häiriön elimelliseen syyhyn puututaan ja se korjataan. Tämä voidaan liittää vaikkapa Jalovaaran mediarykäyksen vuoksi muodikkaiksi tulleisiin demoneihin.

Lauerma korostaa että demoneista selittäminen ei yllätä, siihen törmää melko usein. Vaihtoehtohoidoissa on kysymys "magian markkinoista", joilla häiriötilaa tuetaan sen sijaan että tuettaisiin todellisuudentajua. "Valtaustilatyöskentely ja henkien karkottaminen ovat ikivanhaa maagista toimintaa, joka pahimmillaan syrjäyttää esimerkiksi lapsen psykoosin tai depression hoitamisessa perheterapian, psykoterapeuttisen yksilötyöskentelyn ja välttämättömän lääkityksen. Usein esitetty väite, jonka mukaan ns. ”vaihtoehtoiset hoidot” eivät koskaan syrjäyttäisi välttämättömiä ja tehokkaita lääketieteellisiä hoitoja, ei pidä paikkaansa. Olen itse nähnyt jälkitilat kolmesta perheiden sisällä tapahtuneesta hoitamattomaan psykoosisairauteen pohjanneesta henkirikoksesta, joiden tekijöitä oli ”hoidettu” vain tehottomilla yrteillä tai homeopatialla. Henkienmanaus psykiatrisista potilaista on vielä tätäkin epäeettisempää toimintaa, koska se vääristää potilaiden todellisuudentajua entisestään."

On toki selvää että kaikki hengellisyys ei ole tätä. Tai sen pitäisi olla selvää. Tosiasiassa skeptikoiden joukossa on kuitenkin paljon sellaisia ihmisiä jotka eivät tätä ymmärrä. Heitä kutsutaan pseudoskeptikoiksi. ; Pseudoskeptikoiden perusideana on se, että he katsovat pelkästään aihetta eivätkä evidenssiä. He eivät kykene huomaamaan että tämä on enemmänkin ennuste joka koskee genren luokittelemista. Pseudoskeptikon erottaminen skeptikosta voi olla vaikeaa, sillä molemmat vastustavat samoja asioita ; Molemmat esimerkiksi voivat olla kriittisiä homeopatialle. Myös argumentit ovat yleensä samankaltaisia. Asenne paistaa esiin vasta pidemmän tarkastelun jälkeen. ; Uskovaisten ja hengellisten puolelta erottelussa on itse asiassa kyse hyvin samantapaisesta asiasta. Muotoseikat voivat hämätä. Molemmat voivat esimerkiksi uskoa enkeleihin ja demoneihin, mutta osa pitää niitä jonain joka kuuluu ikään kuin osaksi "kristillisen tieteen maailmankuvaa" kun taas osalle ne ovat "metaforia" tai joihin "uskotaan sillei jollain tasolla".

Kunnon skeptikko sen sijaan lähestyy asiaa siten että väite on mahdollinen mutta se pitää todistaa. Asiallinen skeptikko epäilee ja voi siksi lausua Lauerman malliin että "Näitä todistamattomia ihmeitä ei toki varsinaisesti luvata, vaan ne toimivat vain esimerkkeinä auttamistyön tehokkuudesta. Ilmoittelua hallitsee ihmisläheisyys ja herttaisuus – ja ”esimerkillinen nöyryys”. Samalla nöyryydellä perusteli lääkäriaseman johtaja yrityksensä homeopatiavastaanottoja: ”Emmehän me tiedä kaikkea”, kuului selitys, vaikka todistustaakka kuuluu väitteen esittäjälle, ei epäilijälle." Pseudoskeptikko näkee taas että evidenssi aiheen parista on irrelevanttia, koska keskustelua ei tarvitse edes käydä koska se mikä on taikauskoa on selvästi erotettavissa. He luottavat "arkijärkeensä". Tässä on vain se ongelma että tosiasiassa myös vastapuoli luottaa vahvasti juuri intuitioonsa ja siihen samaiseen arkijärkeensä.

Pseudoskeptikko jakaakin vaihtoehtohoitoilijoiden kanssa dialogittomuuden. Molemmille kysymyksessä on julistus-opetuksellinen suhde. Eli lähtökohtana on se, että harhautuneita yritetään oikaista. He eivät ole tieteilijöitä tai skeptikoita tai filosofeja. He ovat asianajajia. Heillä on ennalta valittu puoli jolle he yrittävät rakentaa mahdollisimman hyvän casen. Totuus on irrelevanttia koska tässä on kysymys voittamisesta. Asianajajista ei tarvitse muistaa muuta kuin se, että asianajajien retoriset taidot kehittyvät argumentaatiotaitoja nopeammin koska he eivät pyri totuuteen vaan asiakkaan parhaaseen. Ja he ovat "50% ajasta hävinneen puolella". Ja myös rikollisella ja väärässä olevalla on sellaisia.

Tiede ei ole absoluutti. Ideologia on. Teorioisssa ei ole täydellisyyttä eikä siksi sellaista erehtymättömyyden auraa mitä pseudoskeptikot ja uskonmiehet yrittävät rakentaa omien näkemystensä ympärille. Esimerkiksi Tapio Puolimatkalle ei kelpaa yhtään vähempi kuin erehtymättömyys. Hänen ajattelunsa kun nojaa warrant -väitteen ympärille. Hänestä ilman sitä ei ole luottamusta tieteeseen. Warrant taas tarkoittaa käytännössä skeptisyyden vastakohtaa ja sen antiteesiä : Ajatusta siitä että ihmisen aistit ja mieli ja rationaalisuus ovat pohjimmiltaan erehtymättömiä. Vain perisynti ja erehdys voi harhauttaa niitä. Tämä ei ole tieteellistä ajattelua tai skeptisyyttä. Se on positivismia, joka on asenteena tieteellisyyden irvikuva ja olkiukko. Se on valitettavasti vain myös se, jota pseudoskeptikko ja taikauskoilija pitää tieteen ytimessä.
1: Pelkästään väitteiden totuusarvoja tarkastellen skeptikko on yhtä oikeassa kuin pseudoskeptikko. Sillä homeopatia on yhtä totta tai väärin sanoo sen sitten skeptikko tai pseudoskeptikko. Samoin on tietysti, jos uskoo demoneihin. Tärkein opetus onkin oikeastaan siinä että tässä ei puhuta Totuudesta vaan Tietämisestä ja Perusteluista. Ihminen ei kykene tätä parempaan. Ja relativisteja emme oikeasti halua olla - valtaosa relativisteista on itse asiassa "mukadiplomaatteja" jotka käyttävät pehmosanojaan ollakseen rasittavia monologiakoneita. Heille mielipiteen vapaus tuo laatua kun asia muuttuu ikään kuin laadukkaammaksi vain sillä että sen saa sanoa ääneen.

Nähdäkseni ainut keino pakottaa dialogisuuteen on falsifiointikriteerien tai sen kaltaisten vaatimista. Ilkka Niiniluodon argumentaatio siitä miten tiede ei voi olla auktoriteetti tai teoria absoluutti jos sillä on kumoutumisehto. Että erehtymättömyys syntyy jos tiede olisi vain koherenttia ja jotain jota saisi paikkailla erilaisin suojelevin lisäoletuksin ad hoc tai post hoc.
1: Nähdäkseni falsifiointipuolella onkin niin että sillä on tieteenfilosofisia vaikeuksia. Esimerkiksi suosikkini Quine selittää siitä, että falsifiointikriteerit ovat usein aikamoista kusetusta. Eli tosiasiassa niiden kohdalla heitetään lähinnä ad hoc -suojaus ja jatketaan menoa onglmista välittämättä. Ja että ilman tätä jokainen mittausvirhe olisi suuri ongelma. Eli tieteenteko ei olisi edes mahdollista. Falsifioinnilla on kuitenkin vahva psykologinen syy. Ihminen paikkaa ja suojaa maailmankuvaansa yllättävän automaattisesti, usein peräti sitä tiedostamatta ja joskus saivartelua tehdään ihan tietoisestikin kun ajatellaan että pohjimmiltaan tiedetään että se oma kanta on totta joten pohjimmiltaan asiaan olisi oltava jokin selitys. Ja jos kumouttamispakko laitetaan mukaan, saadaan aikaan henki jossa oma näkemys edes uskalletaan kyseenalaistaa.

Loppulaastarointi.

Toki joku voisi huomauttaa että tässä ollaan argumentoimassa "väärän tieteenalan kentältä". Sillä osa jaottelee todellisuuden genrejen kautta. Tälläin ajatellaan että psykologia, että yhteiskuntatiede tutkivat tietoisuutta, valintoja ja mielipiteitä mutta ne tutkivat sitä eri tavoin ja niin edellisellä ei voi tehdä politiikkaa. Psykologia tutkii mm. kuinka monimutkaisia asioita ihminen voi tietyssä ajassa hahmottaa. Yhteiskuntatieteet taas tutkivat ihmisen tietoisuuden sisältöä.

Esimerkiksi kysymys: "Mitä ajattelette demoneista?" on tietoisuuden sisältöä koskeva kysymys. Yhteiskunnassa käydään koko ajan kamppailua kansansuosiosta. Se on pohjimmiltaan taistelua ihmisten tietoisuuden sisällöstä. Kuka parhaiten pystyy vaikuttamaan ihmisten tietoisuuden sisältöön, saa tavoitteensa läpi demokratiassa. Käymme esimerkiksi ideologista kamppailua koko ajan siitä, ovatko tuloerot hyvä vai huono asia. Usein kyse ei ole siitä, että joltain puuttuu älykkyytä, vaan kyse on puhtaasti siitä, kuka onnistuu eri keinoin ajamaan omat näkemyksensä kansan tietoisuuden ydinarvoiksi. ; Tänään juuri luimme uutisista, että nyt homoavioliiton kannattajat ovat saaneet ajatuksensa siitä, että "tasa-arvoinen avioliitto on hyvä asia" ajettua kansan enemmistön tietoisuuden sisällöksi. Demoninäkemys on toinen tälläinen.

Tässä mielessä Boyer on yhteiskuntatieteilijä ja psykologi ; Nähdäkseni on itse asiassa mahdotonta erottaa yhteiskuntatiedettä psykologiasta. Sillä jos halutaan manipuloida tehokkaasti on tiedettävä mistä naruista on vedeltävä. Jopa "asianajajatasolla" suosio kertoo siitä että strategiat toimivat. Joko se on tietoista, tai sitten tiedostamatonta. Toimimattomat strategiat eivät saa suosiota emmekä edes näe niitä. Jalovaaran suosiokin johtuu siitä että osaa vedota ihmisen mieleen. Ei siitä että hänen seuraajansa olisivat huijattavia idiootteja joilla on erityisen vahvasti vikaa "arkijärjessä".

Jalovaaran kannalta ongelmallista on vain se, että demoneista ei ole ollenkaan samanlaisia todisteita kuin basilleista. Molemmat ovat "näkymättömiä mörköjä", mutta tämä analogisuus pätee vain arkijärjen tasolla. Tieteellisellä tasolla molemmat voivat olla a priorisesti samanmuotoisia väitelauseita joilla on sama uskottavuus/epäuskottavuustaso. Havaintojen jälkeen tilanne on eri ; Ja kun muistamme sen että emme tiedä kaikkea ei ole selitys, vaan tunnustus todisteiden puutteesta, Jalovaaran ideat eivät ole läheskään yhtä hyvin perusteltuja kuin bakteereihin uskovien todisteet omastaan.
1: Pseudoskeptikot ovat siis karkeasti sanoen niitä elitiestejä jotka moittivat fantasiakirjallisuuden lähtökohtaisesti alatyyliseksi ja huonoksi taiteeksi vain siksi että valtaosa fantasiakirjoista sopii korkeintaan krapula -aamujen roolipeleiksi. Mutta tämä on vain ennuste eikä oikeasti kerro että fantasia olisi läpituomittu. Yksikin hyvä fantasiakirja kumoaa induktion, tai sen pitäisi kumota. Usein aihepiiriä dissataan asenteella jossa tälle ei anneta edes mahdollisuutta. Tämä on oleellisesti mukana suhteessani pornografiaan. Ajan samanaikaisesti näkemystä jonka mukaan pornografia ei ole lähtökohtaisesti nihilististä tai hedonstista paskaa, mutta samalla totean että en ole itse törmännyt vielä ainoaankaan kiinnostavaan tai taiteellisesti laadukkaseen pornografiseen teokseen. Se, että minä en ole sitä löytänyt ei tarkoita että sellaista ei voisi olla. Mutta kyllä se kokemuskin tietysti jotain painaa. Ja samoin fantasiagenreäkin voidaan moittia tietyistä latteista konventioista joihin näyttää olevan vaikeaa puhaltaa henkeä kun yritystä on ollut paljon ja epäonnistumisia vähintään lähes yhtä usein ellei peräti täsmälleen yhtä usein.

Vika ei ole järjessä vaan ymmärryksessä. Ja ymmärrys vaatii skeptistä dialogisuutta. Moni moittii että nykyaika olisi tieteen läpitunkemaa ja hengetöntä. Itse näen yllättävän paljon pseudotiedepuhetta, sitä että käytetään termejä jotka tuovat mielikuvan siitä että nyt puhutaan tiedegenrestä käsin.

Romantiikka ("Äijät" tekevät sen paremmin)

En yleisesti ottaen kannata sitä, että genre tuomitaan automaattisesti huonoksi. Katsoisin että taiteessa aihe ei ole se, joka tekee siitä väärän tai huonon. Syy on siis aina toteutuksessa. Kuitenkin tekisi mieleni tuomita koko romanttisten elokuvien ja romanttisten kirjallisuuden ja siihen liittyvät teokset suoralta kädeltä ilman ainuttakaan poikkeusta. En toki tuomitse, mutta tämä on hyvin lähellä. ; Syy ei ole siinä että niissä on liian vähän seksiä. (Tarkennus. Syy ei ole vain tässä.) Syy on tässäkin kohteessa toteutuksessa. Siinä miten tämä aihe toteutetaan. Aina ja kerran toisensa jälkeen. Voidaan jopa sanoa että romanttinen genre (jos sellaisesta voidaan puhua) syntyy juuri näiden toteutusten kautta.

Romanttisia elokuvia pidetään herkkinä. Mielikuviltaan miehisiä toimintaelokuvia pidetään suoraviivaisina ja ihmistunteet ohittavana. Sen sijaan romanttisten teemojen katsotaan käsittelevän tunteita ja olevan täten inhimillisempiä. Vaikka tokihan toimintakin teknisesti käsittelee tunteita ja niiden ilmentämistä, sellaisten tunteiden kuin aggressio, viha, kostonhimo... Tämä tuppaa argumentin esittäjiltä unohtua ; Heille tunteet ja inhimillisyys ovat ilmeisesti vain valikoituja ja tiettyjä tunteita ja ihminenkin on kokonaisvaltaisin puolikkaana. Ja muutenkin tämä näkökulma on valitettavasti täyttä roskaa.

Jos romantiikkaa pidetään automaattisesti inhimillisenä ja toimintaa roskana, niin tässä nimenomaan sekoitettaisiin aihe ja toteutus keskenään. Se, että joku määrittää itsensä tunteen ja ihmisyyden kautta ei vielä tee siitä aidosti tunteita ja ihmisyyttä käsittelevää. Tämä määritelmällisyys ja sen tavoitteet olisi nimittäin myös saatava yhteen toteutuksen kanssa.
1: Tämä on usein katsojille ilmeisen vaikeaa. On nimittäin olemassa ihmistyyppi jonka mielestä keskustelevat elokuvat ovat automaattisesti syvällisempiä. Etenkin jos niissä käytetään ns. "suuria ja hienoja sanoja". Kuitenkin näiden kohdalla jokin tietty viesti syötetään alleviivatusti näiden sanojen kautta. Niiden läpisaamiseksi ei ole siis keksitty edes tarinaa. Asiaa huonontaa usein vieläpä näiden elokuvien tämän viestin latteus. Ne ovat miljoona kertaa toistettuja kliseitä. Kun tämänlaisen elokuvan pistää pyörimään, tietää usein jo kansikuvaa katsomalla että asiaa kuvaa hyvin "Stargate" -sarjan oneliner "These and other cliches will be available to you all for one more day of training with me." Moni näyttää sekoittavan sen, että elokuva on taiteellinen sen kanssa että elokuvan päähenkilö on taiteilija ja elokuvan sisällössä tämä taiteilija puhuu paljon sivistyssanoja kahvikupin ääressä.

Romanttiset elokuvat ovat täynnä erilaisia romanttisina nähtyjä stuntteja, suoritteita, temppuja ja eleitä jotka ovat ytimeltään kusipäisiä, tai jopa jotain pahempaa. Ja mikä tärkeämpää "Crackedin" teksti "4 great love stories in movies for guys" muistutti minua siitä, että romanttisista elokuvista puuttuu yleensä juuri se herkkyys, ja että siksi useissa hyvin maskuliinisissa äijäelokuvissa on erittäin vahvat rakkaustarinat jotka käsittelevät rakkautta hienovivahteisemmin ja väkevämmin (~ paremmin) kuin yksikään pelkästään romantiikkaan keskittynyt tekele ikinä koskaan missään.

Onnistumisen takana on muutamia syitä;
1: Ensinnäkin äijäelokuvat piilottavat romantiikan muun alle. Tällöin romantiikka oikeutetaan muulla tarinalla ja sivuosassa se kykenee täyttämään paljon enemmän kuin korostettuna. Esimerkiksi "Crackedin" artikkeli kuvastaa hienoutta "Twilight Zonen" eräässä jaksossa "... and more importantly, it's shamelessly sentimental in a way that should be fatal. It's a mostly insane, spur of the moment, did it all for love story, and it's kind of crazy, but it still works. Why? Because it doesn't take place during the Civil War with a brave Union soldier risking it all for a Southern belle. It works because if you're not paying attention, it's not a love story at all. Your eyes are on space travel and cryogenic freezing and life on other planets. It's a trick, getting you to lower your guard before it drops the love hammer when you least expect it."
2: Toisekseen ne eivät tyydy selittämään ja alleviivaamaan rakkautta psykologisoimalla sen. Näin esimerkiksi "Unforgivenissä" rakkaus kattaa valtaosan William Munnyn toimista, ja etenkin hahmohistoriasta. Sitä ei korosteta ulkoisin merkein, eikä esimerkiksi rakastetun naisen läsnäoloa tai edes elossaolemista vaadita rakkauden läsnäoloon. "One of the greatest love stories ever, with not one scene of the couple together, and barely any words explaining their love." Klassisesti romanttisissa elokuvissa taas rakkaus korostuu ja alleviivautuu. Rakkaus joka ei ilmene kukkasin, serenadein, halaushyväilyin, suudelmin, siirappisin viulutaustamusiikein ja komean miesnäyttelijän koiranpentuilmeellä sanottujen "I Love You!" -lausein ei ole niissä rakkautta ollenkaan koska sitä ei muuten muka ole alleviivattu tarpeeksi.
3: Äijäelokuvissa passiivisuus ei ole apatiaa. Shaun of the Dead -elokuvassa konflikti paljastaa todelliset luonteet "...put his life in jeopardy over and over and does what he thinks is right, all for the purpose of protecting his girlfriend. And when the movie's over, he hasn't become a better man worthy of her love. He's the same man, but Liz knows him better. She sees the difference between Shaun's desire for simple comforts and apathy. He's not apathetic. He loves her completely and would do anything for her, but what he wants to do most is just hang out. It seems real. It feels right. And it's telling that a movie about an unexplained zombie apocalypse still has a love story that makes more sense than Titanic's."

Toisin sanoen naisellinen romantiikka on huonoa suunnilleen samoista syistä kuin maskuliininen porno on roskaa. Syy on siinä että KAIKKI on alleviivattua ja kaikki näytetään. Mitään joka on vain arvailun varassa ei tapahdu. Kaikki tiivistyy pelkkiin ulkoisiin merkkeihin ja niiden vakiintuneisiin ilmaisutapoihin ja miljoona kertaa toistettuihin symboleihin. Tämä kaikki sitten purkaa autenttisuuden ja on tarinankerronnallisesti erittäin tuhoisaa. Siksi romanttisella genrellä on yhtä vähän tekemistä parisuhteen tai rakkauden kanssa kuin pornografialla on sensuelliuden, erotiikan tai rakastelun kanssa.

Tämän valmiiksijauhetun prosessoinnin lopputuloksena romanttinen elokuva onkin lähinnä äärimmäisen pinnallista sosiaalipornoa joka on yhtä syvällistä kuin aivan pinnallisimmat supersankaritarinat joissa sankari on puhtaasti hyvä, paha puhtaasti paha ja juoni latistuu suoraviivaiseksi tehostekikkailuksi. - Tosin sillä erolla että nykyään tämänlaisten supersankarielokuvien tekemistä pidetään jotenkin naurettavana ja niiltä vaaditaan jotain sellaista laatua tai syvällistä kulmaa mitä esimerkiksi Nolan on tuonut Batman -hahmoon. Kun taas romanttista pinnallista roskaa voidaan tehdä menettämättä samalla totaalisti itsekunnioitusta. Romanttisia elokuvia tekevä voi vielä teeskennellä olevansa ajatteleva ja syvästi tunteva ihminen. (Kyseenalaistan tämän kyllä syvästi.)

Lynkkaajat - Lynchmen

"Kneel before me. I said kneel! Is not this simpler? Is this not your natural state? It's the unspoken truth of humanity that you crave subjugation. The bright lure of freedom diminishes your life's joy in a mad scramble for power. For identity. You were made to be ruled. In the end, you will always kneel."
("Avengers")

Siinä missä fantasiakirjallisuudella on oikeistolainen ja kenties jopa kristillinen maine (sii silloin kun sitä ei syytetä saatananpalvonnaksi), on sci-fi, tieteisfantasia vähintään vastaavalla tasolla vasemmistolaisen ja jopa kommunistisen ajattelun mieleen. On ymmärrettävää että vasemmistolainen ajattelu noudattaa utopiakäsitystä jossa vaihtoehtoiset yhteiskunnat ja niiden kritiikki ovat tärkeitä. Fantasiamaailma tarjoaa tilaa luoda erilaisia utopioita ja dystopioita. Tieteisfantasiasta saa näin väritettyä varsin helposti yhteiskunnallisiksi.

Näiden genrejen välimaastoon sijoittuva supersankarikuvasto sitten onkin omituisempi asia. Supersarjakuvat etenkin alkuaikoinaan tarjosivat utooppisen sankarin. Tämä ei kuitenkaan ollut kovin vasemmistolaisen ajattelun mukaista utopiaa, vaan sankarit olivat ihanteellisia sellaisella tavalla joka vetosi patrioottiseen Amerikkaan. Esimerkiksi "Teräsmies" ja "Kapteeni Amerikka" ovatkin vahvasti utooppisia hahmoja, mutta he edustavat arvoiltaan kapitalistista yhteiskuntaa ja niiden koko rooli oikeutetaan sillä että he tukevat yhteiskuntaa. Lisäksi sankarien kaupallisuus oli ärsyttävää.

Kuitenkin varsin pian sarjakuvasankarit saivat antisankarin piirteitä. Jopa niinkin varhainen sarjakuvahahmo kuin "Batman" painii hyvin voimakkaasti pimeän puolensa, kostonhimonsa, kanssa. "Hulkilla" on selkeä vihaongelma. Ja jopa kepeäksi ja humoristiseksi kuvattavissa oelva "Iron Man" on valtavan narsistinen. Kenties tämän kautta sarjakuvat saivat jopa liberaalihippien harrastelun maineen niissä joista tarinoiden pitäisi olla Kasvattavia ja Hyviä Arvoja ajavia. Mutta sitten toisaalta nämä hahmot eivät enää olleet utooppisia eivätkä vedonneet vasemmistolaiseen ja liberaaliin ajatteluun kuuluvasta yleisinhimillisyydestä. Tämä antisankarius oli ilmeisesti sen verran vakavaa että edes sarjakuvien ennen korostetumman kaupallisen luonteen marginalisoituminen ei vaikuttanut. - Tai sitten vaihtoehtoisesti "He Manin" kaltaiset puhtaasti kaupalliset oheistuotteiden myymiseen keskittyneet laitokset levittivät imagoaan koko alakulttuuriin.

Sarjakuvat alkoivatkin edustamaan hyvin tehokkaasti väliinputoajakulttuuria. Nörttejä. Etenkin ne antisankarilliset supersankarit ovat nörttikulttuurissa erittäin suosittuja.

Olinkin siksi hieman huvittunut kun ennen "Avengers" -elokuvaan menemistäni lueskelin "Voima" -lehteä. Siinä oli juttu otsikolla "Kielletty aikuisilta". Se esittää suoraan että "Sarjakuvalehti oli silloin uusi tuote, joka leimautui lasten tavaraksi. Useimmat supersankarit kuoriutuivat sosiaalisesti syrjityistä nörteistä: Teräsmies on rillipäinen nahjus Clark Kent. Batmanin julkisivuna on sentään ökykartanossa asuva porho Bruce Wayne. Unelmat surkimusten salaisista voimista vetosivat ennen kaikkea keskenkasvuisiin poikiin." ... "Supersankarit olisivat näivettyneet hengiltä sarjakuvakauppojen ja fanipoikien slummiinsa, ellei elokuvateknologian kehitys olisi nostanut niitä valkokankaille." Huvitus johtuu ennen kaikkea siitä että on luontevaa että vasemmistolaisuus vastustaa kaikkea kaupallista.

Mutta en silti oikein pidä siitä ajatuksesta että esityksen luonne ja genre määrittelisi sen onko se hyvää vai huonoa. Supersankaruusteemassa on paljon sellaista joka itse asiassa on sellaista että sen pitäisi vähintään viehättää vasemmistolaista mieltä. Voima -lehden kirjoittaja osoittaa lausunnossaan sen että supersankarigenren olennainen ulottuvuus (ainakin se ulottuvuus joka itseäni niissä viehättää) on jäänyt häneltä huomaamatta ; "Supersankarit ovat näivettäneet elokuvat lapsellisiksi fantasioiksi. Vakavan sisällön tarjoamista jopa pelätään. Vuoden 2008 Batman-versio Yön ritari lienee paras supersankarielokuva. Se tarjoilee terävän allegorian, jossa Yhdysvallat on seonnut supervalta. Haastattelussa ohjaaja Christopher Nolan kuitenkin kielsi halunneensa sanoa elokuvalla mitään poliittista." Nolanin Batmanit ovat nimittäin erittäin fiksuja elokuvia. Tämä huomautus näyttää pikemminkin siltä että arvostelijalla on hyvin lukkiutunut näkemys ja vaatimus ; Laadukas on vain ja ainoastaan poliittista. Kuitenkin supersankarit ovat usein kannanottoja joita voidaan soveltaa sekä yksilötasolla että poliittisella tasolla. Niiden skaala on tätä kautta paljon laajempi.

"I thought I didn't qualify. I was considered, what was it ...volatile, self-centred, and I don't play well with others."
("Avengers")

Supersankaritematiikan koko ydin on siinä että se tekee yleensä yksilöille sen mitä sci-fi tekee yleensä yhteiskunnille. Supersankariteema eroaa myös oikeistolaisesta fantasiasta sillä että maailma ei enää ole keskiössä. Nolanin Batman -elokuvasarja esimerkiksi käsittelee koko elokuvasarjansa aikana esimerkiksi sellaisia teemoja kuin yksilö ja identiteetti, valta ja vastuu sekä kontrolloimisen ja kaaoksen suhdetta. Nämä ovat sitten elokuvassa liitoksissa yhteiskuntaan. "Voiman" lukija näkee siksi helposti valtarakenteen ja sen kritiikin ja yhdistää sen pienessä mielessään siihen ainoaan osaan johon hän osaa asian liittää. Ja näin valtakritiikistä "noin yleisemmin ja individualistisemmin" tulee yht'äkkiä nimenomaan ja vain Amerikkalaisuuden allegorian käsittelyä. - Ja sitten jos tämän tulkinnan kieltää omaksi tarkoituksekseen, esimerkiksi siksi että se on d'ah niin pinnallinen ja suppea, niin siitä päätellään että elokuva "ei uskalla olla poliittinen" eikä itse asiassa edes ole ollenkaan järkevä vaan pelkkää lapsille tarjottavaa huttua.

Supersankarigenret ovat sankaritarinoita joissa on yleensä jonkinlainen vigilante Robin Hood -henki. Esimerkiksi tässä elokuvassa "Avengers" ei toki ole aivan hirvittävää syvyyttä. Mutta senkin elokuvan ytimessä on se, että se ei suinkaan suhtaudu kauhistuttavan positiivisesti siihen Amerikkaan jota siinä esiintyvät supersankarit esittävät. Elokuvan koko henki on siinä että hyvin erilaiset hahmot eivät tule toimeen ja lisäksi koko Nick Furyn jengi epäilyttää heitä syvästi. Ensimmäinen puolisko elokuvassa meneekin siihen että sankarit sooloilevat ja esimerkiksi hakkeroivat työnantajaansa, vakoilevat tämän toimia ja jopa hyveellinen kiiltokuvapoju Kapteeni Amerikka murtautuu kellareihin penkomaan totuutta. - Loppupuolella porukka sentään liimautuu yhteen. Mutta esimerkiksi USA:n sotilasjoukot esitetään erittäin negatiivisessa valossa. Armeijan rooliksi jää se, että se yrittää uhrata Manhattanin siviilit ja sitä puolustavat supersankarit ampumalla Asgardista hyökkääviä Lokin joukkoja ydinohjuksella koska he eivät luota supersankareihin. Elokuvassa on siksi kysymys yksilöiden taistelusta. Etenkin antisankaruutta korostavissa supersankareissa onkin hyvin yleistä teema joka korostaa nimenomaan tämänlaista vallankumouksellista henkeä. On yksilö joka pelastaa yksilöitä ja kaupunkeja siksi että yhteiskunta ei osaa.

Nörttihuomautus taas on sinällään hieman ikävä. Sillä se heijastaa yleisiä vasemmistolaisia suhtautumisia nörttikulttuuriin. Kommunistille nörtti on aina aivan liian teknokraatti ollakseen "kunnolla uskottava tai luotettava". Nörtti saa oikeuksia vähemmistöstatuksensa kautta ja sen kautta että nörtteihin suhtaudutaan rassukoina. Kuitenkin etenkin tämä rassukkakulma tuo nurkan takaa - etenkin  feministisen katsantotavan mukaan supersankareiden miehisen imagon vuoksi nurkan takaa ammutun - halveksunnan. Kuitenkin juuri se, että supersankari ja pelastja nousee pienestä, heikosta ja halveksutusta pitäisi olla jotain joka viehättää kommunistia. Nörtin pienuuden pitäisi olla nimenomaan arvokas. ; Sarjakuva voidaan nähdä kapinahengen lietsontana kun vallankumouksellisuus nähdään hyväksyttävänä. Jos sarjakuva vetoaa nörttimiesten frustraatioiohin ja elämässä vastaan tuleviin pettymyksiin, sen pitäisi olla päin vastoin jotain jolle vasemmistolainen hurraa.

"-"Big man in a suit of armour. Take that off, what are you?"
-"Genius, billionaire, playboy, philanthropist."
-"I know guys with none of that worth ten of you.""
("Avengers")

Ja sitten toisaalta juuri tämä voidaan nähdä myös varsin perinteisen punaniskajenkkiläisen konservatiivin yleistä asennetta:
1: Onhan kristillisessä fantasiakirjallisuudessa tyypillinen maajussihahmosta maailmanpelastajaksi -kulma. Tämä voidaan nähdä fantasiana jossa maajussi on korvattu kaupunkilaisella versiollaan. Maamiestä rassukampi on vain teknokraattinörtti. Koska fantasiakirjallisuus on tätä kautta helposti Jeesushahmon rakentamista, on selvää että kommunisti voi nähdä että tarinat itse asiassa rauentavat vihaiset nörttimiehet ruususen uneen. ; Jos uskonto on ooppiumia kansalle, on supersankaritarinat nukahtamispillereitä kodin pettyneille pikkuneurootikoille. Näin tarinat vetoavat aitoon frustraatioon mutta aktiivisen utopianrakenttamisen sijasta ne tarjovatkin passiivista todellisuuspakoa, eskapismia.
2: Toisaalta "Iron Manin" ja "Batmanin" kaltaset miljardöörihahmot ovat jotain jotka edustavat - jopa Wahlroosmaisessa tasossa - yhteiskuntateorioita joiden ydin on jossain filantrokapitalismin suunnassa. Ajatuksena on siis se, että nämä sankarit tekevät mitä tekevät juuri siksi että ovat sikarikkaita ja voivat tehdä näitä asioita. Näin ollen tuloerojen kasvattamisen hyvä puoli Gothamissa on ainakin se, että yhteiskunnassa on mustahuppuinen pelastaja. Kommunisti - ja vähän vähemmän vasemmistolainenkin - voi helposti huomata että kenties Gothamin ongelmana on jo lähtökohtaisesti ne valtavat tuloerot. Ne tuovat kaupunkiin Mafiaa ja muita pahantekijöitä. Tuloerot jotka rakentavat Batmanin ovat kenties juuri ne syyt jotka ovat tehneet kaupungista helvetin joka tarvitsee pelastajaa in first place. (Siitä huolimatta, tosimaailman batmanien ja iron manien puute herättää ehdotuksia siitä miksi Nalle Wahlroos voisi käyttää vapaa-aikaansa rakentavammin. Minä en siis todellakaan ehdota Kaurismäkeläisittän vitsailemalla siitä että 99% Occupy Wall street -ongelma ratkeaisi 1% tuhoamisella. En myöskään heittele heille ajatussiemeniä Bill Hicksin tapaan, tarkalleen ottaen ideaa siitä että itsemurha olisi heille ideana mitä kannattavimmin. On paljon kätevämpää ja rakentavampaa jos he vahingossa menehtyvät huppsuissa trikoopuvuissa heikkoja ja köyhiä ammattirikollisilta pelastaessaan.)
3: Supersankarien kapinallisluonne on hyvin Robin Hoodmaista. Ja Robin Hood on toki nähtävänä esikommunistina. Mutta se vetoaa hahmona vahvasti myös oikeistolaiseen elämäntapaan ja mindsettiin ; Kunnon Amerikkalainen patriootti kun rakastaa maataan (ja etenkin maan symboleja jopa niin innokkaasti että tuntuu että he rakastavat enemmän USA:n lippua kuin sitä mitä se edustaa ja symbolisoi) epäilee hallitusta. Oikeuden omiin käsiinsä ottava lynkkaaja on hahmona myös hyvin konservatiivinen.

Kenties nämä ylläolevat kohdat - yhdistettynä siihen että supersankarit ovat tällä hetkellä muotia ja kaupallisuudelle hyvin tuottoisia - on se, joka vihastuttaa Voiman kirjoittajaa. Ja tässä mielessä alkupuolen vihaisempi suhtautuminen kenties ansaitsee hieman liennytystä. Mutta ei täysin. Supersankarigenre on oikeisto-vasenmistolaisuudessaan nimenomaan "vahvassa välitilassa". Kysymys niiden kohdalla on yleensä siitä minkälainen tarina niillä kerrotaan ja se miten ne halutaan lukea. Etenkin antisankarihahmoja käyttävä supersankarigenre sopii hyvin huonosti alleviivattujen kannanottojen tekemiseen koska antisankarius tarkoittaa aina virheellisyyden siementä. Lukija joutuu siksi aivan itse miettimään mitkä asiat sankarin toiminnassa hän hyväksyy ja mitkä hylkää. Ja tämä, hyvät ystävät, sopii hyvin huonosti sekä oikeistolaiseen että vasenmistolaiseen pirtaan. Supersankarit ovat aina paitsi ennustettavia, myös yllättäviä ja hieman ennalta-arvaamattomia. Nörttikulttuuri taas on riittävän sekaisin ja sellaisella omituisella passiivisella tavalla anarkistinen, että siihen supersankarit sopivat kuin silmälappu Nick Furyn silmään.

"You put those people together, you can't expect what's going to happen."
("Avengers")

---

Otsiko viittaa tietysti "Avengerseihin" ja "Watchmeniin".