Kuinka "bad lip synch" toimii.

"Tiltissä" oli tarjolla hauskoja videoita "Star Warsista". Niissä elokuvan päälle oli sanottu asioita, hassuja asioita. Ja nämä asiat näyttävät sellaisilta, että elokuvan hahmojen huulet näyttävät mukautuvan näihin uusiin sanomisiin. Näin elokuvan kohtaukset näyttävät hyvin uudenlaisilta.

On tavallaan ihmeellistä, että näin voi tapahtua. Yhtenä syynä on tietenkin se, että huulien asennot ovat joustavia siinä mielessä, että ne sopivat erilaisiin äänteisiin. Ja näin ollen sanottu viesti on eksaktimpaa kuin mitä huulilta luetaan. Koska meille tulee vajaata dataa täytämme aukot ja teemme tulkinnan.

Toisaalta ihmiset myös tarkentavat tulkintojaan odotustensa mukaiseksi. Ja tämä on hyvin voimakasta. Esimerkiksi Leonard Mlodinow, joka on kirjoittanut sellaisia kirjoja kuin "Subliminal: How Your Unconscious Mind Rules Your Behavior" on korostanut miten odotuksemme ja alitajuntamme ohjaavat tulkintoja. Al Seckel taas demonstroi ihmisten tulkintakykyä viittaamalla backmaskingiin. Eli siihen miten ääninauhoja soitetaan väärinpäin ja saadaan tätä kautta ulos erilaisia viestejä. Seckel on huomannut että jos ihmisille vain soitetaan ääninauhaa väärin päin, se vaikuttaa siansaksalta. Mutta toisaalta sen voidaan väittää sanovan joitain asioita ja kun tekstitys on näkyvillä, viesti vaikuttaa ikään kuin ilmiselvältä. Toki tässäkin pitää muistaa, että mikä tahansa äänne ei sovitu miksi tahansa. Joten väärinpäin soitettu ääninauha on tavallaan kuten huuliltaluku.

Onkin tavallaan hauskaa, että aivomme ovat lukkiutuneet. Ne mahdollistavat omanlaistaan viihdettä. Aivojen lajityypilliset "brainfartit" ovatkin luoneet hyvin usein viihdettä taikatempuntekijöistä lähtien.

Tietoisuuden ja mielen lähestymisestä

Perinteisesti ihmisen ajattelu on ollut rationaalisuuskeskeistä ja tietoisuuskeskeistä. Siksi esimerkiksi Descartesin "ajattelen siis olen" ei ole esitetty muodossa "tunnen siis olen". Vaikka taustalla olevaa ideaa voisikin soveltaa molempiin aivan yhtä hyvin.

Tästä ajattelusta on sitten syntynyt monenlaista. Talousteoriassa idea kummittelee homo economicuksessa, jossa ihminen nähdään rationaalisena voiton maksimoijana. Tämä asenne on niin kattava että postmodernismiin valtavasti vaikuttanut Derrida on aivan taatusti kunnioitettava siinä mielessä, että hän moitti kulttuuriamme logosentrismistä. Tosin humanismikaan ei ole tästä järkeis-tietoisuus -keskeisyydestä vapautunut. Esimerkiksi monissa tutkimuksissa keskitytään hyvin vahvasti haastateltavan tai haastateltavien itsereflektioon. Luotetaan että he tiedostavat omat motiivinsa ja kertovat totuuden niistä.

Jos empiirisestä tieteestä on jotain hyötyä niin siinä että tätä kuplaa on voitu purkaa. Neurologia aka. aivotutkimus sekä kokeellinen psykologia ovat tuoneet paljon tietoa siitä miten ihmisten ajatukset toimivat. Tätä kautta on saatu esimerkiksi talousteoriaan homo economicus -ajattelun tilalle behavioral econimicsin kaltaisia käyttäytymiseen ja ostopäätökseen perustuvia malleja joissa ihminen on enemmänkin, Dan Arielyä lainatakseni, "ennustettavasti rationaalinen". ; Näissä ihmistä mallinnetaan eri tavalla. Esimerkiksi Dan Hill jaottelee "Emotionomicsissa" ihmisten mielen prosessoinnin kolmeen eri osaan. Mieltä ja ostopäätöksiä on  lähestyttävä aistijärjestelmien (sensory), tunteiden (emotional) ja järkeilyn (rational) kautta. Tässä korostuu myös se, että suuri osa ihmisen toiminnasta on esitietoista. Klassinen järkeilevä rationaalinen laskelmointi kattaa hyvin pienen osan valinnoista.

Mutta asia ei jää talousasioihin.

Olen itse kiinnostunut ihmisen kognitiosta. Ja tässä yhteydessä on selvää että mielellisyydessä näkökulmat korostavat tietoisuutta, rationaalisuutta tai molempia. Tekoälystä puhuttaessa on selvää että ilmoilla on paljonkin sellaista henkeä jossa laskentateho korvaa tietoisuuden. Tämä korostuu etenkin niissä singulariteettia lähestyvissä "banaaleimmissa versioissa" joissa Mooren laki, eli laskentatehon laki, on sama kuin odotusarvoinen tietoisuuden saavuttaminen. (Itse näen että asia on enemmän niin että laatu todennäköisesti vaatii määrää, mutta määrä ei muutu sinällään laaduksi.)

Tietoisuutta onkin tekoälyn kohdalla lähestytty kogitiivisin rationaalisin suorittein. Maallikollekin mieleen tekoälystä tulee shakinpeluun kaltaiset prosessit. Tämä on varmasti sitä kautta ymmärrettävää, että ihmisille nämä temput ovat vaikeita. Loogista ajatteluakin joudutaan harjoittelemaan työläästi. Kuitenkin tekoälylle eniten haasteita ovat tuoneet hyvin "tavalliset" ja "ihmisille helpot" asiat. (Moravec's paradox.)

Toisaalta myös jos katsotaan tämän "tietokonemallin kritiikkiä", se ei ole oikein onnistunut luomaan "positiivista tutkimusohjelmaa". Se on hyvin logosentristä siinä mielessä että se on keskittynyt kritisoimaan laskennallisuutta, mutta ei tarjoa tilalle muuta kuin ajatuksen jostain mahdollisuudesta "zombiemaailmaan" joka olisi ihan kuten nykymaailma mutta ilman kokemuksellisuutta. (Mikä on johdonmukainen lopputulos ajatuksesta että mikään määrä simulaatiota ei voi korvata aitoa ymmärtämistä ja kokemusta.) Kvalioiden henki taas on tiedostetussa tietoisuudessa ja tämän kokemisessa. Tietoisuus-rationaalisuusnäkökulma on siis niin vahva että jopa sitä vastaan pyristelevät ovat sen pauloissa. Tämä on suuri haaste.

Joitain omituisuuksia

Itse asiassa tavallaan mielenkiintoisinta tässä onkin se, että kenties kaikki Hillin kuvaamat luokat ovat perustaltaan laskennallisia. Ne ohjaavat kenties enemmän ihmisen intuitioita kuin ovat mikään objektiivinen keskenään aivan oleellisesti erilainen luokittuma. ; Kun puhutaan rationaalisuudesta, mieleen tulee talouslaskelma. Ja kun ihminen noudattaa säännönmukaisia mielen heuristiikkoja, jotka eivät tuota optimaalista tulosta, kutsumme tätä helposti Arielyn tyyliin "irrationaalisuudeksi".

Asiaa ei helpota se, että suhde tunteisiin heilahtelee hyvin ankarasti. Toisaalta moni ajattelee että refleksit ja tunteet ovat esitietoisia ja siksi ne voidaan kuvata algoritmisesti. Vapaa tahto olisi tietoisessa valinnassa ja vain tätä kautta voisimme vapautua kahleistamme. Toisaalta taas esillä on ollut sitäkin, että se, että emme tietoisesti valitse vaikka kaupassa olisi osoitus siitä että emme ole rationaalinen kalkyyli. Eli vaistot olisivatkin ei-laskennallisuuden ydinmehua. (Itse näen että aivojen heuristiikat ovat jotain jotka ovat ennen kaikkea energiatehokkaita. Ne tuottavat mahdollisimman vähällä vaivalla mahdollisimman hyviä tuloksia. Ne nojaavat induktioihin. Ja tavallaan demonstroivat induktioiden voiman ; Esitietoisen ajattelun tehokkuus monissa asioissa onkin ilmiselvä. Toisaalta yhtä ilmiselvää on että ihmiset tekevät tavallaan hyvinkin yksinkertaisia mutta kuitenkin ennustettavia virheitä.)

Asiaa ei helpota se että tietoisuus sidotaan usein laskemiseen ja päättelyyn. Ja tämä objektiivinen asia nähdään tunteiden ja emootioiden vastaisena. Mutta sitten toisaalta tunteet ja emootiot liitetään kokemuksellisuuteen, joka taas sekin sitten on asetettu tietoisuuden ytimeen.

On jossain määrin ongelmallista keskittyä vain tietoisuuteen kun se on todennäköisesti jokin aivojen ja toimintamme kannalta marginaalinen, joka päältää sitä alitajuista enemmistöä. On luultavaa että ymmärtääksemme aidosti tietoisuuden, tulisi ymmärtää miten esitietoinen toimii. Se, että katsotaan vain rationaalisuutta ja tietoisuutta on tavallaan perse edellä puuhun menemistä. Latvat ovat toki innostavia, mutta on kenties tarpeen varata aikaa siihen kiipeämiseen. Jos siis haluaa sinne latvaan todella päästä.

Koneiden ja ihmisten suoritustehoista

Yleensä kun kirjoitan tekoälystä, aiheena ovat sen tyyliset kysymykset kuin "onko se aidosti tietoinen tai älykäs". Tämä on tärkeä kysymys ennen kaikkea etiikan kannalta. Jos esimerkiksi pitää miettiä voiko tekoälyllä olla oikeuksia ja olisiko ihmisillä velvollisuuksia niitä kohtaan, on relevanttia katsoa ovatko ne tietoisia. Asialla on kuitenkin myös toinen kulma. Pragmaattisuus. Jos meillä olisi käsillä Turingin testeissä ja vastaavissa pärjäävä algoritmi, joka kykenisi suorittamaan inhimillisiä suoritteita, olisi paljon pragmaattisia kysymyksiä jotka ovat tärkeitä. Ja niiden kannalta sillä onko ohjelma todella älykäs vai ei ei olisi hirveästi merkitystä. Toisaalta koneet voivat tässäkin tapauksessa opettaa jotain meistä itsestämme. Ihminen nyt on, kuitenkin, myös mekaaninen puurtaja ja suorittaja. Jota yhdistää tekoälyyn se, että molemmat eivät yleensä onnistu suoritteissa mitenkään kovin ilmiselvästi.

Vaikeita ja helppoja taitojamme

Hans Moravec on esittänyt tähän mielenkiintoisen huomion, ns. Moravecin paradoksin (Moravec's paradox). Siinä ytimessä on huomio siitä, miten monet ihmisille helpot taidot ovat todella vaikeita. Mutta sivistyneet taidot jotka hankitaan harjoittelulla ja työllä ovat sitten monesti hyvin helppoja. Esimerkiksi looginen ajattelu vaatii melko vähän laskentaa. Mutta jopa arkiset motoriset suoritteet vaativat hirvittävän paljon tehoja. Kuten Moravec itse asian asetteli "it is comparatively easy to make computers exhibit adult level performance on intelligence tests or playing checkers, and difficult or impossible to give them the skills of a one-year-old when it comes to perception and mobility."

Tähän ilmiöön on haettu selitystä. Moravec itse näki että evoluutio on hionut synnynnäisiä kykyjä, refleksejä ja automaatioita. Ja mitä vanhempi ja perustavanlaatuisempi toiminto on, sitä enemmän evoluutio on ehtinyt hioa sitä paremmaksi. Ja tämä sitten tarkoittaa sitä että perustavissa biologisissa taitojen kuvautumiseen on kertynyt enemmän ja parempaa ja tarkempaa suorittamista. Joka on samaa tai oleellisesti samaa kuin vaikea laskennallisuus. Toisaalta tuoreus voi vaatia harjoittelua ja ponnistelua.

Myös Marvin Minskyn näkemys on kiinnostava ; Hän on esittänyt, että osittain vaikeus johtuu siitä että ihmisten monet toiminnot ovat alitajuisia. Emme ole tietoisia niiden toiminnasta. Joten sekoitamme vaivattomuuden yksinkertaisuuteen "we're more aware of simple processes that don't work well than of complex ones that work flawlessly".

Tämä kaikki on siitä kiinnostavaa, että usein ihmiset liittävät tekoälyn shakkiin ja muihin ihmisen "tuoreisiin taitoihin". Ne kun ovat ihmisten ominaisuuksia niitä pidetään parempina ja oleellisempina kuin niitä taitoja joita jaamme vaikkapa apinoiden tai koirien kanssa. Ihmiset kiinnittävätkin tässä osin huomiota "vääriin asioihin".

Taitoerot ovat usein esillä siten, että ne osoittavat että ihmiset ja tietokoneet ovat jotenkin oleellisesti epäanalogisia. Tuon tyylinen argumentti ei itse asiassa ole heikko tai huono. Kuitenkin nykyään tekoälyjen avulla voidaan suorittaa mitä ihmellisempiä toimintoja. Tätä kautta tekoälyn eräs kysymys onkin, että voidaanko kaikki ne taidot mihin ihmiset simuloimaan mekaanisesti. (Joka on eri kysymys kuin se, onko tämä tekoäly tietoinen.) Teknologinen työttömyys pelottaa monia nykyajan luddiitteja. (Itse olen teknofoobikko ja negatiivinen ihminen, joten koen sympatiaa tätä ihmisryhmää kohtaan.) Ja koneet marssivat nimenomaan niillekin alueille jotka ovat ennen olleet esimerkkejä niistä "vaikeista asioista".

Asiaan voidaan liittää ihmismäisempikin puoli.

Michael Polanyi on kuvannut paljon hiljaista tietoa (tacit knowledge). Hänen teesinsä oli se, että ihmiset voivat luottaa taitoihin jotka eivät täysin saavuta tietoista arvosteluamme. "We can know more than we can tell." Tätä pidetään usein jonain joka jotenkin osoittaa että teknologia ei voi saavuttaa ihmisyyttä. Tämä on sidottu melko voimakkaasti kvalioita koskeviin argumentteihin ; Esimerkiksi Frank Jacksonin "The Knowledge Argumentin" tyylisiin ajatuskokeisiin. Jackson esitti että Mary joka ei ole koskaan nähnyt punaista ei voisi saavuttaa punaisen kokemusta pelkästään sillä että hänelle kerrottaisiin fysikaalisia tietoja aivoista, silmistä ja punaisen värin ominaisuuksista. Josta seuraa se, että tietoisuus ei voisi olla mekanistista.

Tässä kuitenkin helposti sekoitetaan alitajuinen ei-mekaaniseen. Tämä piilo-oletus on toki mukana monessa. Onhan jopa Dreyfusin "What Computers Still Can't Do":ssa on korostettu sitä että ihminen ei ole kone koska ihminen on usein valinnoissaan harkitsematon ja mielivaltainen. Dreyfus kuvaa tätä ei-algoritmisena. Tilanne on siitä erikoinen että tavallisesti esitietoinen refleksi nähdään nimenomaan algoritmisena ja ei-tietoisena. Vapaa tahto ja tietoinen valinta sitten olisi se joka rikkoisi algoritmien vallan. Joten tätä kautta voidaan kenties jopa sanoa että kaikista vaikeimmat asiat ovat kenties niitä kaikista laskennallisimpia.

Miekkailussa tämä on hyvin vahvasti mukana

Miekkailukoulussamme perusajatuksena on se, että siellä ollaan hyvin analyyttisiä, etenkin aluksi. On syytä ymmärtää mekanismien taustat. Kuitenkin tässä on syytä huomata että ihmisen tietoinen käsittely on aika pientä. Meillä on tietoisessa toiminnassamme "varsin maltillinen" hrair -raja. Tarkkailemme vain muutamaa muuttujaa kerrallaan. Tietoinen havainnointi kattaa 4-7 yksikköä.

Toisaalta ihmisten kyky havaita on kaiken kaikkiaan tätä suurempi. Siksi kokeneemmille oppilaille opetetaan asioita myös "vain näyttämällä". Tämä ei toimi aloittelijoilla koska he eivät tiedä "miltä asiat tuntuvat" ja "miltä niiden pitää tuntua". Kun perustaso on kunnossa, sitä saadaan syvennettyä. Syynä ovat esimerkiksi peilineuronit. Ihmiset kykenevät oppimaan motorisia taitoja apinoimalla. (Kunhan heillä on se jonkinlainen perusta asiasta.)

Tätä kautta voidaan myös ymmärtää Herrigelin "Zen ja jousella ampumisen taito" -kirjassa esitetty. Se, miten aluksi harjoitellaan aivan kaikki välivaiheet jousen vetämisestä nuolen pitelyyn. Ja miten lopuksi harrastetaan "suoraa tiedonsiirtoa" jossa ei ole suusanallista opettamista.

Tilanne onkin niin että "The Knowledge Argument" ei todista kovin aukottomasti tai edes hyvin sitä että miksi emme koe punaista lukemalla fysiikkaa paperilta. Tilanne on siinä että tietoisen käsittelyn kaistanleveys on varsin kapea. Ja se on kuin yrittäisi katsoa videota pätkivällä nettiyhteydellä. Vika ei ole siinä että lähetetty video ei koostuisi biteistä. Vaan siitä että käsittelykapasiteetti ei vastaa tarvittavaa määrää. Esitietoinen prosessointimme on olemassa. Joten tosiasiassa se miten prosessoimme on aina laajempi kuin pelkkä tietoinen käsittelymme. On vaikeaa tiivistää ilman hävikkiä tietoisuus+esitietoisuus ja pakottaa se tietoisuuden kaistanleveydelle sellaisenaan

Mieleen menee

Ihmisillä tuntuu olevan sosiaalisia kykyjä. Toisin sanoen vaikuttaa siltä kuin kykenisimme välittämään ja vaihtamaan ajatuksia. Toisaalta meillä on periaatteessa hyvin vahva solipsismin ongelma, joka korostaa sitä että ajatus siitä että voisimme oikeastaan tietää mitään oman henkilökohtaisen subjektiivisen tietoisuutemme ulkopuolelta on vähintään jossain määrin metafyysistä.

Siksi ei olekaan ihme että mielenfilosofiassa on paljon käsitelty sitä että voiko toisia ihmisiä oikeasti ymmärtää.

Sitä miten meillä olisi ns. mielen teoria on lähestytty muutamalla tavalla;
* Sosiaaliset kyvyt on nähty siten että meillä on olemassa teoria tai malli jonka avulla ennustamme ja selitämme muiden käyttäytymistä. Kysymyksessä ei siis ole ajatusten ja tietoisuuden havaitsemisesta vaan mallinatmisesta. Tämä vaatii kansanpsykologisen maliln jossa on mielen ilmenemisen mekaniikka ja kuvaus. Eli olemme sosiaalisia koska meillä on jonkinlainen sääntöjoukko jotka yhdistävät uskomuksia, haluja ja muita mielentiloja ja liittää nämä teoriamallit sitten erilaisiin havaintojoukkoihin. (Haluttavuusteoria nojaa siihen että pyrkimys tiettyjä asioita kohden on tämän tietyn asian tapahtumisen todennäköisyyden kasvattamista.)
* Toisaalta asiaa on lähestytty siten, että itse asiassa projisoisimme aina omaa itseämme muihin. Toisin sanoen tiedämme miten me itse toimisimme ja ajattelisimme ja tätä kautta sitten tulkitsisimme muita. Tämä tarkoittaa sitä että asetamme itsemme muiden saappaisiin ja simuloimme tätä kautta mitä heistä tuntuu. Katsoen miten itsestä tuntuisi.
* Molemmat ylläolevista nojaavat sellaiseen hyväksymiseen että ihmisillä täytyy itsellään olla hallussaan konsepteja mielentiloista. Tapa jolla ne tunnistetaan ja sovelletaan on hyvin erilainen. Näiden lisäksi onkin ajatus jossa nojataan interaktioon. Me emme tarvitse teoriaa mielen toiminnasta tai samastumista. Sillä tosiasiassa meillä olisi jonkinlainen sosiaalinen aisti joka havaitsee suoraan emootioita, intentioita ja motiiveita esimerkiksi ilmeistä.
* Ja sitten on tietenkin näkemys jonka mukaan mielen teoria on vain narraatio jota harrastamme ja konstruktio jonka olemme luoneet. Olemme oppineet nämä esimerkiksi tarinoista joita meille on kerrottu.

Teoriat ovat haastavia. Sillä niistä seuraa melko helponoloisiakin haasteita ; Sillä esimerkiksi jos olet eksistentialisti tai postmodernisti, joudut helposti tilanteeseen jossa epistemologiaa koskevat tiedon rajoitteet tömähtävät myös mielen ja tunteiden kohdalle. Ja tästä rakentuu helposti omituisia haasteita. Miten voidaan esimerkiksi nojata vastavuoroisuuden tapaisiin asioihin? Miten voimme kertoa tarinoita ja levittää sosiaalisia konstrukteja kun se vaatisi että meillä olisi tieto toisten ihmisten tarinoiden sisällöstä? Jos oman itsen projisointi muihin tapahtuu, miksi sympatiaan kykenemättömät ovat niin hyviä manipuloijia? ...

Onkin kenties järkevintä yrittää jotenkin yhdistellä teorioita. Esimerkiksi jos ajatellaan sitä että meillä olisi mielen teoria jostakusta, ja huomaamme että tämä tuntuu omituiselta koska sosiaalisuus tuntuu olevan usein nimenomaan implisiittisenä. Mutta kenties tämä muuttuu vähemmän omituiseksi jos ajattelee että meillä on lajityypilliset aivot jotka ovat toki keskenään erilaisia mutta kuitenkin keskenään samanlaisempia kuin vaikkapa mehiläisen ja simpanssin aivot. Kenties voimme havaita ilmeitä ja eleitä ja saada tästä lajityypillisiä korrelaatteja. Ja näin mielen teoria ei vaadi sitä että mielessä olisi mitään suoraa tietoa sen enempää kuin silmäluomien refleksinomaiseen räpäyttämiseen tarvitaan suoraa tietoista tietoa. Alitajunta ja synnynnäiset refleksit ovat nekin omalla tavallaan mallintamassa kokonaisuutta. Mikä onkin sitä että on vaikeaa nähdä missä samastumispohja loppuu, suora tunteiden ja motiivien havainnointi alkaa ja missä vaiheessa kaikki oikein johtaa siihen että meillä on kuin onkin mielen teoria. ; Itse asiassa voitaisiin jopa jatkaa asiaa niin että jos meillä on intersubjektiivisia tarinankertomisprosesseja, niin ne vaativat jonkin jakopinnan. Ei kenties täydellistä jakopintaa mutta edes tilastollisen tai muutoin jokseenkin toimivan. Ehkä tarinat jopa tuovat esitietoisia refleksejä esiin ja mallintavat niitä tavalla joilla niitä voi tehdä astetta tietoisemmiksi.

Toki tarjolla on sekin vaihtoehto että tosiasiassa kommunikaatio menee aina pieleen. Tätä kuvaamaan on luotu jopa Wiion lakeja. Niissä viestintä menee aina pieleen, kuin murphyn laki.

Alitajunnan hämärä ; Miekkailun kauneudesta

Menneenä aikana miekkailu on ollut pragmaattinen taito. Nykyisin se on lähinnä harrastus. Rankka harrastus, mutta harrastus yhtä kaikki. Sitä ei voi oikeuttaa sodankäynnin taidolla modernina aikana. Ja miekan kantaminen on laitonta sen verran yleisesti että sitä ei voi pitää itsepuolustuksenakaan. Tai jotain sinne päin.

Tässä mielessä miekkailu on hieman kuten musiikkia. Mutta vielä parempaa. Musiikki on hyvin abstrakti taidemuoto jolla ei ole mitään muuta tarkoitusta kuin itsensä. Se on kuitenkin myös hyvin kompleksista. Ja sekä musiikin että miekkailun soittamisen voi kuvata. Nuotein tai tekniikkakirjoin. Ja siinä missä muusikko harjoittaa tekniikoita soittimellaan on miekkailijakin käsityöläinen. Tulkinta syntyy kun nuotit kohtaavat tekniikan. Tai oikeastaan vasta sitten kun tiedostetaan että nuotit ovat kuvaus tekniikasta, ja vain muistin helpottamiseksi. Siksi ei ole erikoista että Filippo Vadi rinnasti miekkailua musiikkiin. Miekkailu on rytmiä ja linjojen ja etäisyyksien geometriaa. Miekkailu on tilassa ja ajassa.

Jos aikaa ja tilaa ei saa oikein, kappale on epärytminen. Tai miekkailutekniikka ei toimi. Kohteeseen ei osuta. Kaikki on ajallista ja tilallista. Hetkessä elämistä, ja hetkittäistä onnistumista. Miekkailussa vastapuolen monimutkainen valintaprosessi tuo hämmennyksen tilan jossa vastaan voi tulla mitä tahansa. Ja silti, harjoituksella, omat kädet ja keho osaavat salamannopeasti arvioida etäisyyksiä, aikaa ja rytmiä. Ja asetella kaikki osaset siten että voidaan napata hallintaan ilmassa nopeasti viuhuva miekan kärkiosa. Osa joka ei kaiken kaikkiaan ole hirvittävän kookas. Se, että tämän oppii tekemään on mutkikasta. Ja se että harjaantunut ihminen tekee tätä kuin se olisi pelkkä refleksiivinen vaisto kertoo kyvystä monimutkaiseen päätöksentekoon. Jossa on hyvin rajallisia ehtoja, mutta joiden ympärille rakentuu jotain hyvin kaunista.

Miekkailun voi kuvata hyvin monella tavalla. Tekniikoita piirretään ja niitä voidaan kuvantaa matemaattisesti. Jokainen tekniikka ja miekan kohtaaminen ovat fysikaalisia ilmiöitä joita voidaan kaavoittaa fysiikalla. Efektit voivat vaatia lääketieteellisen tason jossa katsotaan yksityiskohtien lisäksi ruumiin rakennetta ja toimintaa. Tämä kaikki voidaan mallintaa. Ja näitä malleja tarvitaan harjoittelussa. Mutta harjoittelun jälkeen ne voivat olla jopa häiriöksi tekemiselle.

Kaikki tämä on niin mutkikasta että tietoinen mieli ei pysty käsittelemään asioita yhtäaikaisesti. Näin ollen miekkailu voi harjaantuneen käsissä näyttää myyttiseltä. Osa voi tämän myyttisyyden vuoksi nähdä asian niin että tekniikan kuvantaminen on vain karkeaa. Että niissä tapetaan jotain kauneudesta. Moni kokee että kuilu kaikkien ilmiön näkökulmien ja oman kokemuksen puhtauden ja yksinkertaisuuden välillä on todiste siitä että on jotain jota ei voi kuvata matematiikalla ja tieteellä. Mutta kenties asia onkin niin että itse ilmiön kuvaamisessa matematiikalla on kysymys pelkistämisestä vain jos se tehdään vajavaisesti.

Joku katsoo tekniikan yksityiskohtia, nuottipaperia ja musiikin teoria. Ja tässä aineiston äärellä tuskailee asian vaikeutta ja teknisyyttä. Tylsyys tuntuu miltei pahuudelta. Kuvauksia katsellessa itse tekeminen näyttää hienolta. Ja harjaantumisen jälkeen asioita tehtäessä suurin osa kuvauksista ei ole tietoisessa käsittelyssä. Tässä kieltämättä syntyy sellainen ajatus että jos nuo kuvaukset ovat kaikki, niin missä vaiheessa se kauneus tulee mukaan kuvioihin. He ovat mielestäni väärässä. Se ei ole koskaan poissa ollutkaan.

Sillä asiat ovat hieman kuten Keats sanoi kauneudesta ja totuudesta. Jos mielikuvitus ymmärtää jonkin asian kauniiksi, se on myös totta. Keats ei toki harrastanut miekkailua, sillä hän oli runoilija. Ja sitä sorttia joka mieluummin kävelee metsässä ja käyttää oopiumia. Mutta osa on liikunnallisempia runoilijoita. ; Siksi myös toisen aikomusten ennakointi ja oikea-aikainen vastatekniikka on jotain jonka tulisi olla totta. Tekniikkaharjoittelussa mallintaminen auttaa harjoittelemaan yksityiskohtia ilman että kaikki tekniikan kauneus musertaa kerralla. Reduktio on tässä kohden palottelevaa ja pelkistävää. Mutta vain sen vuoksi että ihmisen mielikuvitus ei ilman harjaannusta kykene ottamaan vastaan kovin suurta määrää kauneutta. Mutta tämä vähän pienempikin määrä on tietenkin hauskaa. Muutoin kenestäkään ei varmasti tulisi teräksellä runoilijaa.

I am ja jerk - or is someone jerking me?

Minulla on merkittävän usein nukahtaessa eitahdonalaista nytkimistä (hypnic jerk). Ilmiö ei ole mitenkään merkittävän harvinainen. Ja yleisesti ottaen se on lähinnä koominen. Ilmiön takana on se "arkielämässäkin ilmiselvänä otettu asia", että tietoisuus ja ruumiin hallinta unessa on erilaista kuin valveilla. Tai kuten Tom Stafford asian asettelee, "Nobody knows for sure what causes them, but to me they represent the side effects of a hidden battle for control in the brain that happens each night on the cusp between wakefulness and dreams."

Eilen illalla yritin valmistautua nukkumaanmenoon. Minua huvitti haeskella selkounia (lucid dreaming), pitkästä aikaa. Sopivan mielentilan löytäminen ei tuntunut vaikealta, jotkin asiat vain ovat vähän kuin polkupyörällä ajo. Oli hyvin erikoista nukahtaa, koska pystyin jollain tasolla olemaan tietoinen siitä mitä tapahtuu. Ja sitten kävi se, mitä ei koskaan aikaisemmin ole käynyt. Eli tämä sopiva mielentila kohtasi tämän nytkimisen.

Kokemus oli hyvin erikoinen, koska nimenomaan yritin olla nytkimättä. Ja tuntui että omalla tahdollani oli vaikutusta. Oli kuitenkin ponnisteltava. Ja siltikin tuntui että selkärankaan ja selkään kasautui jännitystä johon sai helpotuksen vain antautumalla nytkeelle. Lisäksi asiaa vaikeutti se, että kun sitten kivenkovaan päätin että nyt keskityn vain siihen että nytkin vain kun haluan, niin pian huomasin nytkiväni ja koin halunneeni tämän vaikka olin juuri ihan itse päättänyt toisin. Enkä voinut tietää onko tämä lyhytjännitteisyyttä vai konfabulointia. Kokemus oli sen verran omituinen että siitä ei voinut muuta kuin nousta.

Mielestäni tämä yksittäinen tilanne on sellaisenaan hyvin mielenkiintoinen ajatuskoe vapaan tahdon kohdalle. Monet kompatibilistit määrittelevät vapaata tahtoa sellaisella tavalla että se hieman eroaa monien muiden tavasta nähdä vapaa tahto. Tässä vapaa tahto rinnastuu autonomiaan. Johonkin josta Schopenhauer sanoi "Man can do what he wills but he cannot will what he wills." Eli vapaa tahto tarkoittaa sitä että voi tehdä mitä haluaa, ei sitä että päättää mitä haluaa. Oli selvää että tuossa tilanteessa sekä nytkiminen että sen vastustaminen olivat peräisin omista aivoistani. Silti kyseessä tuntui olevan jonkinlainen hyvin syvällinen konfliktitila.
* Itse unen ja valveen välinen konfliktitila on jo itsessään jonkinlainen kina. Molemmat, sekä uniminä että valveminä ovat "minä". Mutta ilmeisesti jotenkin oleellisesti eri tavoilla.
* Refleksitasolla ei ole välttämättä mitään tunteita. Esimerkiksi nukahtamisnytkintä on liitetty ajatukseen siitä että nukahtaminen tuntuu putoamiselta ja siihen reagoidaan reflekseillä kuten puusta putoava lisko tai muu mönkijäinen. Heilutetaan jotta voidaan tarttua johonkin, mihin tahansa.
* Päätös olla nytkimättä taas on enemmänkin tunteita ja päätöksentekoa. Useinhan nämä irrotetaan toisistaan, mutta juuri tässä kohden ne tuntuvat relevanteilta yhdistää. Entä jos tunteet ovat reflekseille hieman samaa kuin tietoinen ja työläs tietoinen analyysi on intuitiivisille päätöksenteoille? Eli ne tekevät samoja asioita mutta tietoisuus otetaan käyttöön vasta kun ongelmat ovat sellaisia että niihin ei ole totuttu tai ne ovat jotenkin muutoin niin hankalia että "nopea riittävän hyvä ratkaisu ei riitä".
* Halutessa sitä voisi kenties luoda lisäkonfliktia tunteiden ja järkeilyn välillä. Tämä lajityyppi on suosittua kulttuurissamme, joten selvästi näidenkin välille saadaan rakennettua jotain.
* Lisäksi olisi päätettävä milloin "vapaa tahto" on oma päätös ja milloin sitä voi ylipäätään sanoa konfabuloiduksi? Onko tälläistä eroa ylipäätään olemassa?

Kun mietitään mitä vapaa tahto on, joudutaan selvästi ottamaan kantaa hyvin moneen kysymykseen. Jos ei muuten niin sen vuoksi että voitaisiin vastata niin yksinkertaiseen kysymykseen kuin siihen että mitä helvettiä minä oikein puuhasin eilen nukahtaessani...

Kuinka naturalistilla voi olla vapaa tahto (hieman erikoisilla tahdon ja vapauden määritteillä)

Keskustelin internetissä vapaasta tahdosta. Ja huomasin että melko monella uusateistilla näyttää olevan ajatus jossa ihmisellä ei voi olla vapaata tahtoa. Tämä argumentti perustuu siihen että koska ihminen on kemiallisfysikaalinen kone, tahdon vapaus puuttuu. Näin ollen esimerkiksi sanottiin että "Kemialliset reaktiot eivät ole vapaata tahtoa vaan ne tapahtuvat siten kuin tapahtuvat. Vapaa tahto edellyttäisi fyysisten lainalaisuuksien piiristä vapaan "sielun" tms. olemassaoloa, eikä sellaista ole." Tämänsuuntainen essentialismi hämmästytti. Ajatus siitä että kokonaisuudella olisi samat ominaisuudet kuin osillaan on erikoinen. Siinä mielessä että olen tottunut tämänlaiseen prosessointiin lähinnä uskovaisten puolella. (Tosin ihmettelen miten sielu olisi automaattisesti vapaa. Monissa teologioissa korostetaan Jumalan suvereeniteettia. Kalvinismissa vapaa tahto on illuusio. Sieluun kalvinistit silti uskovat - ja syvästi.)

Toki on helppoa löytää sellaisia ajatuksia kuin panpsykismi jossa jo alkeishiukkasten reaktiot määritellään tietoisuudeksi. Sillä selvästi yritetään peittää juuri tämänlaisia ongelmia. Toki on helppoa olla holisti ja ajatella että tietoisuus on emergentti piirre. Ja näin ajatus ehdottomasta vapaan tahdon puutteesta näyttäytyy hieman erikoisena kannanottona johon selvästi liittyy maailmankuvallisuutta. Mutta toisaalta on ymmärrettävää että moni on reduktionisti. Ja näin on luontevaa ottaa näistä tarjoamistani vaihtoehdoista poikkeavia näkemyksiä.

Mutta en silti ole vakuuttunut. Olen enemmänkin näkemässä tässä Jerry Coynen vaikutusta. Hän on ollut ateistipiireissä näkyvä hahmo, jonka vapaan tahdon kielto on yleinen aihe ateistien keskustelupalstoilla. Ja hänen näkemyksensä kiertely on luultavasti vaikuttanut siihen miten niin moni kannattaa tätä ajatusta joka oli vielä 2000 -luvun alussa tavallisten ihmisten parissa käsittämättömän harvinainen.

Jos oletettaisiin aivan yksinkertaisesti tietoisuutta. Voimme uskoa että alkeishiukkasilla ei ole tietoisuutta. (Hylkäämme panpsykismin, jos ei muuten niin koska argumentin rajaus.) Kuitenkin meillä itsellämme on tietoisuus. Tämä toki redusoituu alkeishiukkasiin. Mutta opimme että kompositiolla on väliä. Tietoisuus ei ole emergentti piirre, mutta se on silti jotain jota ei ole alkeishiukkasilla. Enqvistin ajatuksia mukaillen voisi esittää esimerkinomaisesti että aivan kuten polkupyöräkin on vain osiensa summa, mutta vasta yhdessä osat tuottavat jotain jolla voi ajaa. Kokonaisuus on osiensa summa mutta sen toiminnot "karkeistuvat" koska jokainen interaktio rajoittaa lopputulosta. Kokonaisuus on pienempi kuin osiensa summa.

Tietoisuus ei luonnollisesti ole sama kuin vapaa tahto. Mutta jos tietoisuus on mahdollinen vaikka alkeishiukkaset eivät ole tietoisia, niin siinä tapauksessa mikään ei estä sitä että vapaa tahtokin voisi olla vaikka alkeishiukkasilla ei ole sitä. Tietoisuus, jonka olemassaoloa ei uusateistien parissa kielletä, on siis todiste konseptille jota voidaan käyttää heikentämään varsinaista essentialistista argumenttia.

Usein uusateistit puhuvat myös siitä miten emme hallitse useitakaan asioita. Esimerkit ovat valaisevia ja itsessään vakuuttavia. Aivokasvaimet saavat ihmiset tekemään ihmeellisiä asioita ; Esimerkiksi Charles Whitmanin aivokasvain muutti hänen persoonallisuuttaan ja hän ryhtyi ammuskelemaan ihmisiä. Luonteenmuutoksista ja aivovammoista kertoo tietysti myös Phinea Gage. Lisäksi tiedämme että monet tekemistämme asioista päätetään jo esitietoisesti ja ihminen lähinnä valaa narraation tekojen päälle jälkikäteen. Eaglemanin "Incogito" on tässä täynnä hyvin vakuuttavia esimerkkejä siitä miten eitietoinen osa aivoistamme ohjaa yllättävän runsasta osaa toiminnastamme. Miten mielemme tekee päätöksen ja aivomme konfabuloi sen päälle jotain. Ja näin ihmisiä saadaan ohjailtua ja heidän toimintaansa ennustettua ilman että ihmiset itse tajuavat että heitä ohjaillaan tai että tässä olisi mitään johon voitaisiin tieteellisellä ennustamisella tarttua. Alitajunnan mahti tarkoittaa sitä että tietoinen päätöksenteko ja valinta on kokemaamme pienempää.

Mutta tässä kohden on hyvä katsoa että onko tämä oikeasti este vapaalle tahdolle? Vapaus voi olla muutakin kuin determinismin puutetta tai satunnaisuutta. Kenties koko näihin konsepteihin fiksoituminen on osa perimmäistä ongelmaa. Niiden korostamana voidaan nimittäin luoda erikoinen orjuuden ajatus. Jos mietimme mille tahto on alisteinen, on ideana ikään kuin se että meillä olisi jokin sielu joka on sitten riepoteltavissa mekaanisten luonnonvoimien puristuksessa.

Mutta entä jos tahto ei olekaan sitä että on jokin sielu aivojen yläpuolella vaan onkin niin että "me olemme aivomme". Tai aivojen ja havaintoihin reagointiemme summa. Jos me olemme aivomme, niin onkin kenties syytä katsoa asiaa niin että niin kauan kuin aivomme, eikä mikään sen ulkopuolinen, päättää teoistamme, meillä olisi vapaa tahto. ; Tässä määrittein meillä ilmiselvästi on vapaa tahto.

Toki tässä sitten siirrytään miettimään sitä kysymystä että jos meitä kidutetaan niin onko meillä vapaa tahto, vai voimmeko todellakin sanoa että aivomme reagoivat aistiärsykkeisiin haluamallaan tavalla ja lavertelee naapurin anarkistinatsien inkvisiittorille. Voimme kysyä sitä onko aivokasvain vapaan tahdon tuhoaja vai kontrolloija. Nämä detaljit päättävät kuitenkin lähinnä siitä että voiko meillä tietoisina olentoina oikeastaan olla muuta kuin väistämättömästi vapaa tahto. Kidutetun reagointi voidaan nähdä että tahto on yhä perimmiltään vapaa niin kauan kuin henki pihisee. Osa sitten rajaa vapaata tahtoa hieman tiukemmin ja silloin meillä olisi jossain päätöksissä vapaa tahto ja toisissa ei.

Toki tässä usein korostetaan sitä että tietoisuus ei kuitenkaan tee niitä valintoja. Jolloin uusateisti tai muu vastaava lisäolettaa että ollakseen vapaata tahtoa, kyseessä tulisi olla tietoisen mielen toiminta. Tämä ajatus on kiinnostanut esimerkiksi Robert Kanea. Kane on kehittänyt torn decisioniksi määritellyn valintatilanteen jossa halu ohjaa ristikkäisiin suuntiin ja molempiin suuntiin on argumentteja. (Esimerkiksi muuttaako työn perässä suurkaupunkiin vai seurata sittenkin tyttöystäväehdokasta.) Kysymyksellä on syviä merkityksiä jos mietitään fysikaalisen mielen - tai terminaattorin - vapaata tahtoa. Tässä kohden kenties oleellisempaa on kuitenkin palata Matt Ridleyn maailmaan. Hänhän on viitannut siihen miten eräs haasteellisimpia päätöksentekotilanteita ovat nimenomaan "Buridanin aasi" -tilanteet joissa ei ole mitään erityistä syytä valita yhdellä tavalla tai toisella. Ja miten nämä liittyvät tiettyihin aivovaurioihin. Eagleman on demonstroinut että ihmisillä on tässä kohden tapana valita vain jokin ja konfabuloida argumentit päälle. Nämä tilanteet koskevat "arkisia ja pieniä torn decisioneja". (Kanen esimerkit taas ovat usein mahtipontisia ja voisi ajatella että sen tyyliset päätökset olisivat hirvittävän harvinaisia. Jolloin ihmisellä olisi kenties vapaa tahto, mutta käytössä vain hyvin harvoin.)

Ja tämä ei tarkoita sitä että uusateistit jotka kiistävät vapaan tahdon olisivat oikeilla jäljillä. Sillä jos me mietimme sitä että minkä vuoksi meillä on tietoisuus, voimme palata Kahnemanin huomioon siitä että meillä on erilaisia päätöksentekoprosesseja. Hän korostaa että monet eitietoiset asiat ovat rutiineja ja hitaampi tekniikka käynnistyy vasta kun edessä on haasteita joihin ei "oikoteillä päästä". Koska aika monet uusateistit ovat adaptationismiin taipuvaisia - eli he uskovat että evoluutio on niin ovela että se on koodannut jonkin funktion takia meihin valtaosan niistä piirteistä joita meillä on - he voivat miettiä mitä varten meillä on tietoisuus. Kenties Ridleyn kuvaamat aivovammaiset demonstroivat sitä että tätä laskentatehoa käytetään lisälaskuvoimana. Se on mekaanista. Mutta se on "olemme aivomme" -mekaanista. Se tuottaa ennustettavia tuloksia koska sen toiminta on funktionaalista. Mutta koska se tulee tietoisesta minästä, se on vapaata tahtoa myös tässä uusateistien "tietoiseen mieleen keskittyneemmässä" versiossa.

Uusateistillakin voi siis olla vapaa tahto. Kunhan tahto ja sen vapaus määritellään hieman epäkonventionaalisesti. Ymmärrän toki jos Coyne ei sulata näitä määritelmiä. Hän saattaisi jopa lainata Abraham Lincolnia joka sanoi "If you call a tail a leg, how many legs has a dog? Five? No, calling a tail a leg don't make it a leg." Mutta ihmettelen sitä miten hän tietää vapaan tahdon oikean määritelmän jos hän ei ole koskaan sellaista missään nähnyt. Jos hän ei ole empiirisesti havainnut vapaan tahdon ominaisuuksia, hänen on täytynyt määritellä vapaa tahto a priori. Joka taas on maailmankuvallista. Itse sen sijaan tarjoan empiristille mahdollisuuden lähestyä asiaa kääntäen ; Ihmisissä ja meidän käyttäytymisessämme on piirteitä. Nämä piirteet on liitetty "vapaaseen tahtoon". Kun tutkimme miten nämä piirteet selittyvät saamme empiiristä sisältöä sille mitä tämä "vapaa tahto" tarkoittaa. Kun käsite korjautuu havaintojen edetessä ei pidä hämmästyä jos ennakko -oletuksemme murskautuvat. Sellainen on vain tiedonsaantia a posteriori. Empiristit ja tiedemiehet iloitsevat havaintojen täsmennyksestä. Ilmiö "vapaa tahto" ymmärretään paremmin sen sijaan että se falsifioitaisiin.
1: Kenties tämän prosessin kautta voimme jopa huomata että "vapaa tahto" on itse asiassa jotain jota voitaisiin kutsua "sieluksi". Sieluksi josta on karsittu kaikki epätieteellinen painolasti, kuten "matka tuonpuoleiseen" ja "kyky toimia aivokudoksesta erillään toisessa todellisuudessa". Kenties "vapaa tahto" onkin vain "sielu" johon on ladattu a posteriori -tietoa. Ja joka tarvitsee uudelleennimeämistä lähinnä siksi että niin moni uskovainen ei ole seurannut havaintoja eikä siksi ole suostunut uudelleenmäärittämään sielua joten on vain ollut kätevää nimetä se korjattu versio "vapaaksi tahdoksi".

Kreationismista ; kuinka sylki tuo suuhun vedenpaisumuksen

"Naistenlehdistä tuttu elämänmuutosklisee. Kun tunnettu henkilö kokee kriisin, häntä haastatellaan, jotta hän voisi sanoa (ks.) pysähtyneensä miettimään ja laittaneensa asiat tärkeysjärjestykseen. Yleisin uusi arvojärjestys on 1. julkisuus, 2. työ, 3. ystävät, 4. perhe. Tarkoituksena on saada kyseisen henkilön vastailmestyneen tunnustuskirjan ostajat pohtimaan elämän tosiasioita vakavasti. Tai ainakin ostamaan kyseisen henkilön vastailmestyneen tunnustuskirjan."
(Pasi Heikura, "Näissä merkeissä - Suomen kansan latteimmat sanonnat", "Laittaa asiat tärkeysjärjestykseen")

Puutarha on todellakin kunnossa.

YLE kertoi siitä miten tietoisuuden suhde puhumiseen ei ainakaan aina ole sellaista mitä sen helposti ajatellaan olevan. "Puheen ajatellaan yleensä syntyvän tietoisen prosessin kautta niin, että puhujalla on etukäteen selkeä ajatus siitä, mitä hän aikoo sanoa. Ruotsalaistutkijoiden vastikään julkaisemien tutkimustulosten mukaan osa puhutun viestin merkityksestä valkenee ihmisille kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun he kuulevat itsensä äänessä. Puhujalla ei ehkä olisikaan ennalta kirkasta käsitystä siitä, mitä hän on aikeissa sanoa, vaan ymmärrys muodostuu osittain vasta kuullun perusteella." Tämä varmasti omalta osalta selittää paljon asioita minusta, Teuvo Hakkaraisesta ja monesta muusta ihmisestä.
1: Sinänsä ajatus siitä että ihmisellä on aktio ennen tietoista päätöstä ei yllätä. ; Esimerkiksi Eaglemanin "incognito" pitää sisällään pääasiassa yhden viestin ; Hyvin moni asia jota pidämme tietoisena onkin alitajuista ja tietoinen selitys on vain jotain joka "heitetään päälle" jälkikäteen. Arkiajattelussa vapaata tahtoa ei tietysti koeta tämänlaiseksi.

Puhumisen ja tietoisuuden kohdalla on hyvä viitata Pat Robertsoniin. Hän on tuoreesti moittinut nuoren maan kreationisteja. "You have to be deaf, dumb and blind to think that this Earth that we live in only has 6,000 years of existence". Hän noudattaa tässä valistushenkistä ajattelua jossa ajatellaan että tietoinen ajattelu johtaa ihmiset tekemään järkeviä päätöksiä ja typerä päätös johtuisi mietinnän puutteesta. On toki huomattavaa että Robertson käyttää tässä varsin empirianmakuisia sävyjä. Näkökyvyn puute (blind) kuurous (deaf) ja muut aistinelimet liitetään tietoisen ajattelun puutteen (dumb) yhteyteen selitykseksi siitä miksi nuoren maan kreationisti on nuoren maan kreationisti. ; Ken Ham on sitten ottanut tähän reaktiota tavalla joka muistuttaa siitä, että olivatpa YEC:it sitten näkökykyisiä vai eivät, niin ainakaan mykkiä he eivät ole. Reaktioksi lausuntoon hän haastoi Robertsonin livedebattiin."I wonder if Pat Robertson, who is allowed to state these things so publicly through CBN will agree to have his statements publicly challenged and tested!"
1: Valitettavasti Ken Ham ei vastaa "hikipedian" "Suomen kuurosokeat ry" -kirjoitukseen liitettyyn syvään ja äärimmäisen epäkohteliaaseen mutta sitä aidompaan ongelmaan. "Hahahahaa Aivan hillitöntä! Miten helvetissä yhdistystoiminta oikein luonnistuu? Voihan sitä naputella nettisivuston, joo, mutta kun ei vittu näe." Hänellä olisi varmasti jonkinlaista käsityskykyä siitä miten pärjätä varsin hyvin taloudellisesti sellaisella kognitiolla jossa kengännauhojen solmiminen on saavutus. Ainakin mikäli Pat Robertson on oikeassa. Ja miksi ei olisi. Kun olen hänen juttujaan seurannut, niin sokeudessa, tyhmyydessä ja kuuroudessa hänellä on lausuntonsa takana syvä ns. kokemusasiantuntijuus.

Olen seuraillut ulkomaalaisten kristittyjen teistisen evoluution kannattajien ryhmää. (Se on minulle vähintään yhtä luonteva paikka kuin kaikenmaailman ateistiryhmätkin. Sitäpaitsi nykyään kaikki oikeasti näkemysvirtauksista saatava tieto saadaan suljetuista tai puoliavoimista ryhmistä.) Siellä tähän debattiin on suhtauduttu hyvin negatiivisesti. Sitä pidetään turhana ja typeränä. Tämä on sinänsä mielenkiintoista että tämä ryhmä sentään esitti kohteliasta kiinnostusta Ken Hamin ja Bill Nyen väliseen debattiin. (Jonka jälkipuintiin reagoin aiemmin blogissani.) Teistisen evoluution kannattajat selvästi kunnioittivat Nyeä sillä Robertsonin ja Hamin välistä vääntöä pidettiin turhana ("pointless", "stupid"...) koska siinä oli vain vastakkain kaksi ääliötä. Keskustelu oli tässäkin hyvin valistushenkinen. Eli ajateltiin että on tärkeää että debatissa on vähintään yksi järkevä osallistuja.

Itse taas näen asian päinvastoin. Syynä on se, että ihmisten maailmankuvanmuutokset ovat hyvin harvinaisia. En näe että valistushenkinen lähestyminen ns. kannattaa. Jos katsotaan mitä Bill Nyen debatti teki, niin se teki monta asiaa. Ensinnäkin google trendsejä seuraava voi huomata että Hamin debatti nosti kreationismista kiinnostusta lyhytaikaisesti. Se oli hetken aikaa suositumpaa kuin esimerkiksi ateismi. Sitten tämä suosio lopahti. Tämä ei ole merkityksetöntä, koska
* ID -piirit yrittivät nostaa näkemyksen suosiota mutta se epäonnistui varsin koomisesti. Ken Ham onnistui yhdellä debatilla paljon paremmin.
* Kun aiemmin Hamin arkkiprojekti oli taloudellisissa vaikeuksissa, Nyen kanssa debatointi nosti hänen näkyvyyttään niin että arkkiprojekti kaikesta huolimatta onnistui. Nye ei tässä tienannut samalla tavalla ollenkaan.
* Nämä muistuttavat siitä että debatti on aina mainostamista ja puoltenottoa. Ja siksi jokainen pseudotiede, kreationismi erityislaatuisen voimakkaasti, suosii livedebatteja akateemisen argumentoinnin sijasta. Debatit ovat mainostamista joka on karismaperäistä eikä asiaperäistä. Ja siksi valistusnäkökulma - jota Robertson, teistisen evoluution ystävät ja Bill Nye kannattavat - on oikeastaan väärä.

Toisin sanoen Ham vs. Nye -debatissa lähinnä haaskattiin yhden ihmisen aikaa ja talenttia (ja nämä eivät ole Hamin). Sen sijaan Robertson vs. Ham olisi täydellistä viihdettä jota jokainen voisi seurata ilman pelkoa minkäänlaisesta kognitiivisesta dissonanssista. Täydellistä viihdettä samalla tavalla kuin ne slapstick -komediat joissa joku liukastuu banaaninkuoreen ja satuttaa jalkovälinsä. Eihän se kovin sivistynyttä ole. Mutta rehellisesti sanoen en ole oikein ymmärtänyt niitä jotka ylipäätään pitävät mitään livedebatteja opettavaisina ja sivistävinä. Kyllä oppi haetaan enemmänkin huolella tehdyistä dokumenteista ja ammattitaitoisista tiedekirjoista ja popularisointiteoksista. Livedebatti on sen sijaan älyllisen keskustelun alinta astetta. Kun kreationismin syvä ydin on siinä että puhutaan mitä sylki suuhun tuo, ja tehdään tämä toistelemalla jonkinlaisia kliseitä ja iskulauseita, on sille syvästi eduksi jos muut pakotetaan mahdollisimman lähelle vastaavantasoista tilannetta. Siksi kreationistit pärjäväätkin "suhteellisesti parhaiten" internetin keskustelufoorumeilla ja heikoin menestys heillä on yliopiston kirjallisessa maailmassa.

Osittain varmasti siksi että debatissa sitä joutuu sanomaan heti mitä sylki suuhun tuo. Ja jos vastassa on Ken Ham, hänellä on tästä paljon enemmän kokemusta siitä että miten puhua mitä sylki suuhun tuo ilman että karisma karisee prosessissa. Hän onkin, kiistatta, eräänlainen vedenpaisumusten suurmestari tällä saralla. 

Miten lähtöjään yhteensopimaton sovitetaan yhteen?

Eilinen mielenfilosofinen kannanottoni saattaisi herättää tarkkaavaisessa lukijassa ihmetystä. Sillä esitinhän, että kompatibilismi sopisi yhteen libertarianismin kanssa. Ja jos katsomme perinteitä, voimme huomata että kannanotoissa on luokkakuntaerot jotka ovat hyvin syviä. Jos katsotaan miten kompatibilismi suhtautuu vaihtoehtoihinsa, voimme huomata, että
* Kovassa determinismissä esitys on, että determinismi on se miten mielemme toimii ja että tämä ei sovi yhteen vapaan tahdon kanssa. Näin se on filosofisesti lähtökohtaisesti erimielinen kompatibilismin kanssa.
* Libertarianismin kohdalla ongelmana on se, että kompatibilismi on argumentti siitä että determinismi ja vapaa tahto voidaan yhdistää. Libertarianismi taas ottaa kantaa siihen että maailma on indeterministinen. Kun se määrittelee vapaan tahdon indeterministiseksi, se on by definition ristiriidassa deterministisen näkemyksen kanssa. Näin ollen libertarianismi on lähtökohtaisesti ristiriidassa determinismin kanssa. Ja kompatibilisti taas sitoo kannanottojaan siihen, että determinismi on yhteensopiva vapaan tahdon kanssa.

Koulukuntaeroihin on yleensä syyt. Usein syy on sisäinen yhteensovittamattomuus. Ne tulkitsevat samaa aineistoa, ja antavat keskenään ristiriitaisia tuloksia. Ne ovat olemassa järkevinä uskomuksina samanaikaisesti vain sillä tasolla missä meillä ei ole tietoa.

Asia kenties selviää sitä kautta kun mietitään asiaa siltä kannalta että kompatibilismi tosiasiassa tekee mietintöjä siitä, minkälaatuiset vapaat tahdot ovat yhteensopivia determinismin kanssa.
* Voimme sanoa että Humen vapaa tahto on yhteensopiva determinismin kanssa, koska sen ytimessä on vain se, että ihminen voi toimia omien halujensa mukaan. Näin ollen kaikki toiminta joka tapahtuu ilman ulkoisten entiteettejen painostusta voidaan nähdä vapaaksi.
* Voimme sanoa että Frankfurtin kompatibilistinen malli on yhteensopiva determinismin kanssa, koska siinä vapaa tahto on vain kykyä kontrolloida omia asenteita ja toimintoja (second order desires) tavalla jossa perustavat syviin sisäsyntyisiin haluihimme (first order desires).

Ja näiden suhteen on selvää, että kompatibilismin henkeä löytyy nimenomaan siitä keskustelusta joka painottaa deterministisyyttä, indeterminismin puutetta vaikkapa moraalifilosofiassa. Esimerkiksi Eagleman kuvaa "incognito" -kirjassaan rikosvastuuta ja korostaa sitä että "lieventävä asianhaara" -tapainen lähestymistapa voi olla väärä, koska tuomiot tulee saattaa esille sitä kautta että neurologian antamat tulokset ovat tuoneet esille yhä enemmän ja enemmän tilanteita joissa esitietoinen mieli on prosessoinut päätelmät jo ennen kuin ne tarjotaan tietoiselle mielelle. Ja näin hyvin moni, ellei peräti kaikki, tämänlaiset toiminnot lähinnä selitetään ja oikeutetaan jälkikäteen tietoisella mielellä.

Tämä ei kuitenkaan rajoita kannanottoja kovinkaan paljon. Koska kompatibilismi kuluttaa aikaa determinismin kanssa yhteensovittamiseen, se ei kuluta aikaa siihen että se irtautuisi determinismin loogisesta vastakohdasta. Näin ollen ei ole ilmiselvää että vaikka determinismi ja libertarianismi ovat toistensa kanssa ristiriidassa, että kompatibilismi irtautuisi väistämättä libertarianismista hakiessaan yhteyttä determinismin kanssa.
* Humen määritelmä tarjoaa tästä siitä erikoisen näytteen, että se on itse asiassa niin epämääräinen että sen sisällä voi olla tilaa sekä indeterministiselle että deterministiselle toiminnalle. Se ei ota lainkaan kantaa toimintaperiaatteeseen. Tämä kertoo tosin siitä että monesti kompatibilistiset mallit jotka sovitetaan yhteen libertarianismin kanssa voivat olla tätä siksi että ne ovat epämääräisiä. Tämänlaatuinen epätäsmällisyys on loogista ristiriidattomuutta, mutta se on samalla hitusen epätyydyttävää.
* Toisaalta monesti on kuten edellisessä viestissäni jo mainitsinkin, kompatibilismi ottaakin kantaa enemmän vastuuseen. Ajatus siitä että kontrolli johtaa vastuunkantoon on hyvin luonteva. Mutta tämä on itse asiassa determinismiä joka koskee ikään kuin valintaa koskevaa ympäristöä. Voidaan siis sanoa että nämä kompatibilistiset versiot viittaavat että maailma on sen verran säännönmukainen että ihminen voi olla vastuussa teoistaan valintojensa jälkeen. Ja tämän yhdistäminen libertarianistiseen vapaaseen tahtoon ei ole kovin vaikeaa - koska kysymys on tavallaan eri vaiheesta. Ensin on indeterministinen valinta, ja tätä seuraa toinen tilanne, perustaltaan jotekin deterministinen vastuullinen tila.
* Kolmas syy on se, että vaikka kuvaamani premissikolmikko onkin hyvin perustava, on joskus syytä huomata että premissit ovat tavallaan kannanotto tiettyyn kysymykseen. Ja näin jos käsityksemme kysymyksestä muuttuu, premisseihin jumittaminen olisi dogmaattisuutta. Kun mielenfilosofian ydinongelma oli siinä että tieteellistä näkemystä oli intuitiivisesti vaikeaa sovittaa yhteen vapaan tahdon kanssa, on aivan asiallista muuttaa kysymys joustmattomasta luonnonlainomaisesta determinismistä kohti monipuolisempaa käsitteistöä. Voidaan sanoa että determinismin sijaan on kysymys skientismistä. Ja tällöin kompatibilismi muuttuukin muotoon "minkälaiset vapaan tahdon muodot ovat yhteensopivia tieteelliseen mekaniikkaan nojaavan maailmankuvan kanssa". Ja tällöin voidaan sanoa että klassinen determinismi vastaa makrofysiikan ilmiöitä. Ja kun luonnon toiminta perustuu fysiikan tuntemukseen ja siitä tehtyyn fysiikan filosofiaan, voi olla syytä vedota esimerkiksi kvanttimekaaniseen indeterminismiin. Kun determinismipuoli on kuitattu, voi olla syytä mennä hakemaan yhteyttä myös indeterministisen mallin puolelle.

Toki on hyvä huomata, että kaikesta huolimatta kompatibilismi on ohjelma joka on kenties kaikista pahiten uhattuna aivotutkimuksen tuomien tulosten kanssa - ja sille käy käytännössä näin olipa löydökset sitten mitä tahansa. Sillä determinismi vs. indeterminismi -väännön ytimessä on mekaniikka. Nämä näkemykset vain falsifioituvat tai eivät falsifioidu. Kompatibilismin koko rooli on kuitenkin miettiä mahdollisia mekanismeja. Ja näin ollen kun kyseinen mekanismi löytyy koko kysymys muuttuu siihen muotoon onko tämä tunnettu mekanismi sitten vapaata tahtoa vai ei. Siksi aivojen mekaniikan tunnistaminen muuttaa kompatibilismin lähinnä yhden mekanismin tutkimukseksi, joka on melko suoraviivaista. Tämä koulukunta tuleekin todennäköisesti "kuolemaan" tai latistumaan.

Sillä sen jälkeen kun/jos ihmisten valitsemisen ja toiminnan mekanismit selitetään, kompatibilismin kirjosta valtaosa muuttuu täysin irrelevantiksi. Se käsittelee enää korkeintaan vaihtoehtoisia maailmoja, kuten skifikirjallisuutta, Jumalien mielen toimintaa. Tämän jälkeen "skientistinen" kompatibilisti muuttuu siis joko jonkinlaiseksi tarinankertojaksi, tai sitten alkaa toivomaan aivan pirusti sitä, että avaruusolentoja löytyy jostain. Ja että niiden aivotoiminta ja valinnan mekanismit olisivat tuntemattomia, eivätkä todennäköisesti samoja kuin ihmisillä.

Harmillisen sinnikäs

Moi! Tämä selfie todistaa, että
minulla ei ole yhtään ystävää.
Otan valokuvanikin itse.
En saa matkoilleni mukaan
lomakuvanottajaa edes maksamalla.

Ilta~Sanomat julkaisi tekstin. Otsikko oli sinänsä totuudenmukainen ; "Teinien selfie-ilmiöllä ikävä seuraus: "Vanhempien tulisi tietää tästä leviävästä ongelmasta", mutta teksti kertoi kuitenkin siitä, että selfie -ilmiöön liittyy täiden leviämisen riski. Olen mieltänyt selfie -kuvat äärimmäisen noloksi yksinäisyyden tunnustamiseksi. Mutta mielikuvani on selvästi ollut väärä. Selfiet voivat olla muutakin kuin peilin kautta otettuja huomiohuorauskuvia joilla haetaan seksikumppania internetin epätoivoisimmilla deittipalstoilla. (Tai idiottimaisia oman hengen vaarantamisia.) Selfie -ilmiö on kuitenkin myös sosiaalinen ja yhteiskuvaan tunkevat ovat pääkontaktissa keskenään. Ja tässä prosessissa voi olla täitä.

Tieto kuulostaa itsessään uskottavalta. Täit eivät ole pelkkiä liassa möyriviä otuksia. Ne ovat loisia. Ja helposti karistettavat loiset eivät ole loisia kauaa. Perinteisesti tämä sitkeä olento on vaivannut lapsia. Ja muistan itse omalta ala-asteajaltani kuinka kiellettiin vaihtamasta pipoja toisten lasten kanssa koska täit saattoivat levitä. Ilta~Sanomat toki vain viittaa "asiantuntijaan" enkä pikagooglailulla löytänyt kunnollista tiedettä asiasta suuntaan tai toiseen. Uutista on kopioitu ahkerasti, joten aihe on kiinnostanut monia. Varovaisesti sanoen ajatus tuntuu kuitenkin uskottavalta enkä lähde debunkaamaan tätä.
1: "Possible but not propable" -tyylinen toppuuttelu on kuitenkin kenties järkevää. ; Täit voivat tarttua selfieissä ja täit ovat yleistymässä. Mutta näiden välinen yhteys on melko heikoilla pelkästään siihen vetoamalla että "monet asiakkaat" kertovat ottavansa selfieitä jopa päivittäin. Niin monet ottavat selfieitä, että on vaikeaa erottaa kuinka paljon enemmän selfieitä ottavat kantavat täitä kuin ne jotka välttävät sosiaalisten käsivaralta otettujen ryhmäkuvien näpyttelyä. Kenties täiden yleistymiseen onkin aivan muita syitä. Se, että selfiemuoti tapahtuu samaan aikaan ei tarkoita syy-yhteyttä.

Itseäni uutisessa kiinnostikin enemmän sen saama suosio. Miksi täiasia kiinnostaa niin kovin, että tämänlainen pieni lausunto kopioituu Ilta~Sanomatyylisessä lehdistössä kuin ... täi. Näkisin että tämän suosion syy on sosiaalinen. Tarkalleen sanoen moralismi. Siksi en hämmästy kun Ilta~Sanomien uutinen loppuu seuraavaan ; "Vanhempien ja teinien tulisi olla tietoisia tästä ongelmasta. Selfiet ovat hauskoja, mutta seuraukset ovat todellisia." Tämä kaava on tuttu kaikesta varoittelusta. Muistan omasta lapsuudestani paheksunnasta joka on kohdistunut meikkaamiseen, se kun nähtiin pinnallisena ylpeyttä korostavana ulkonäkökeskeisyytenä tai avoimena seksuaalisuuden korostamisena. Osa yhdistää pukeutumisen raiskauksriskiin kasvattamiseen oikeuttaakseen ottamansa moraalisen ylenkatseen.

Kysymys moralismista on sinänsä mielenkiintoinen. Sillä nykyään moralismi on hyvin suosittua, mutta sitä pidetään myös suvaitsemattomana. Siksi valtaosa kulttuuristamme kuluttaakin aikaa erityisten oikeutusten tekemiseen. Selfie -kulttuuri on pinnallista ulkonäkökeskeisyyttä ja ilmiönä jotain jonka tyyppiset ovat tyypillisesti olleet moralisoinnin kohteita. Selfie osuu samaan lokeroon meikkaamisen ja muun vastaavan kanssa. Selfieiden ottajilta voidaan siksi hakea vaikka nöyryyttä.

Perinteisesti terveys on ollut tässä hyvinkin käytetty. Itse asiassa historiaa lukiessa oppii esimerkiksi sen, että vaikka kristillisellä kulttuurilla on suvaitsematon maine nimenomaan seksuaalinormistojen kohdalla, niin tosiasiassa keskiajalla oltiin melko vapaamielisiä. Siihen asti kunnes kuppa tuli. "Moralismista tuli objektiivista". Ja tämä vihjaa siihen, että tosiasiat ovat vähintään jonkinlaisessa suhteessa hyvyyteen ja moraaliin. Hieman samaa tapahtuu täiden kohdalla.

Jonathan Haidtin mukaan tämä ei ole mitenkään erikoista. Hänen "Onnellisuushypoteesi" -kirjassaan käydään läpi muun muassa ihmisten moraalisuuden ja epämoraalisuuden kokemista. (Kirja ei ole sitä optimismiselfhelpiä mitä voisi luulla. Luin kirjan tekijän, enkä vastenmielisen otsikon vuoksi. Teos tarjosi paljon aivan kunnollista tietoa, eli juuri sitä mitä tuon tyylisillä otsikoilla varustetut teokset normaalisti eivät.)
1: Hän nostaa esille sen, että valtaosalla eläimistä kokemukset muuttavat käytöstä. Jos apina puree makeaa hedelmää se syö sen ilolla, mutta hapan tai pilaantuneen hedelmän se sylkee pois. Moraali on tässä ikään kuin "alkeellisimmalla tasollaan". Ja tässä muodossaan se on reagoimista. Hän korostaa myös sitä miten loogisuus ei kuvaa ihmisiäkään tässä asiassa. Ihmisten reaktiot ovat automaattisia. Ja logiikalla on hyvin vähän jos ollenkaan tekemistä moraalisen toiminnan ja hyväksi ja pahaksi kokemisen kanssa. Siksi esimerkiksi kontaminaatio (kuten täit tai ajatus sairaudesta kuten kupasta) vaikuttaa vastenmielisyyden tunteisiin ja saa meidätkin tekemään luonnostaan hyvä-huono -päätelmiä.
2: Hän ottaa esille myös sen, että moraaliset arviot voivat vahingoittua vaikka aivovamman tai aivokasvaimen vuoksi, esimerkiksi kun frontaalikorteksin tuhoutuminen estää impulssikontrollia. Haidt toi esille jännittävän sivutuotteen ; Ja jos hyväksi ja huonoksi arvioimisen alueet vioittuvat, ihmistä ei kuvaakaan pelkästään kyky tekoihin jotka vaikuttavat äärimmäiseltä pahuudelta. Esille nousi hämmennys. Tälläisen aivovamman kanssa elämä koostuu päättämättömyydestä. On vaikeaa motivoitua jos asioita ei ole väritetty hyvä-paha -akselilla.

Moralismi onkin jotain joka on meille hyvin luontaista, ja se on usein vahvasti esitietoista, joten meillä ei ole välttämättä tietoa niistä seikoista jotka värittävät arvioitamme. Suuri osa selityksistä liimataan päälle jälkikäteen. Tämä kaikki on toki jossain suhteessa tosiasioihin, ja peräti tavalla joka ei ole satunnaista vaan joiden kohdalla tiedetään varsin hyvin että lähes kaikille ihmisille syntyy vaikkapa vastenmielisyyden tunteita ajatuksesta. (Kukaan ei nauti täistä.) Tämä on materiaalia josta päästään helposti Aaron Jamesin näkemykseen jossa "kusipäisyys" selittyy moralismilla. Ihmisellä on moraalinen närkästys ja tämän vuoksi hän sallii itseltään tekoja jotka muuten olisivat ilkeyttä. Moraalisesti pahaksi arvioitu teko muuttuu hyväksi kun se nimetään rangaistukseksi.

Onkin hyvä huomata että Haidtin lajityypillinen ja tosiasioihin sidottu moraali voitaisiin manipuloida varsin helpostikin Sam Harriksen tyyliseksi objektiiviseksi moraaliksi. Mutta on helppoa olla erimielinen tämän prosessin kanssa ja nähdä että lopputulos on joskus "objektiivista moralismia", jolla on kenties hyvinkin vähän tekemistä moraalisuuden kanssa. Selvästi moraalilla ja moralismilla on jokin suhde, mutta niiden rinnastaminen yhdeksi ja samaksi pitää sisällään riskejä.
1: Itse asiassa riskejä joiden voidaan nähdä olevan erityisen relevantteja suomalaisessa kulttuurissa. Elämme kulttuurissa jossa siirtokarjalasta tulleita evakkoja (de facto sekä pakolaisia de jure oman maan kansalaisia) nimiteltiin sodan jälkeen "ryssiksi", ortodokseja "ryssänuskoisiksi". Muistan lapsuudestani ajan jolloin kaiken maailman pullantuoksuiset äidit saivat elämänsisältönsä pelkäämällä mikroaaltouuneja, kadehtimalla naapuria, vihaamalla pomoa, katkeroitumalla suvulle ; Kulttuurimme suorastaan palvoo uhriutta ja kannustaa tämänlaiseen asenteeseen. Samalla se toki myös. kannustaa ajatukseen jossa uusateismi olisi ilmiönä kirkon kriisi, vaikka meillä on näennäisesti uskonnonvapaus. Samaan hengenvetoon on helppoa mainita siitä miten kulttuurimme ja perinteemme ovat kristillisiä ja niiden osaaminen ja sitominen identiteettiin tarjoaa juuret. Ja ilman tätä oltaisiin jotenkin henkisesti köyhempiä kansalaisia. 
     1.1: Toki muutkin maat osaavat tämän. Haidt korostaa miten moni amerikkalainen konservatiivi vastustaa islaminuskoa ja selittävät että islamilaiset vihaavat vapautta, sitä että amerikkalaiset ovat vapaita. Näin uskonnonvapautta voidaan haluta rajoittaa, joka on jopa jonkinlainen paradoksi. Haidt huomauttaa että islamilaisia motivoi uhriajattelu jossa he näkevät amerikkalaisten toimien olevan syynä moniin takapakkeihin heidän omassa hyvinvoinnissaan ja elämässään. Se, että naiset ajavat autoa ja äänestävät ei Haidtin mukaan ärsytä islamisteja, vaan muut asiat. Tämä henki on yleismaailmallista. Ja tämä koskee myös tämän blogin kirjoittajaa ja lukijoita. (Kenties vähemmässä määrin lukijoita kuin kirjoittajaa.)

Filosofisessa mielessä onkin hyvä pysähtyä miettimään. Arjen elämästä tulee passivoitunutta ja kaaoottista ilman automaattista moralisointiprosessia - ja tällöin tekoja sävyttää sivustakatsojien näkökulmassa myös pahojen tekojen tekeminen. On kuitenkin kenties järkevää miettiä pitkän tähtäimen kannalta ja miettiä onko spontaani mieltymysreaktio hyödyllistä pitkällä tähtäimellä. Vai tehdäänkö lyhytjänteinen pikaistuksissa tehty ylilyönti joka ei ajakaan hyvyyttä vaikka se tekohetkellä on tuntunut oikeutetulta rankaisemiselta. Tässä mielessä humen giljotiini on kenties vain "filosofinen nyrkkisääntö", mutta se on hyvä pitää mielessä. Se pakottaa pysähtymään ja miettimään sitä miten hyöty määrittyy. (Ei tämäkään välttämättä ole objektiivista, mutta tulee sentään mietittyä ovatko tekojen seuraukset todella halutunlaisia vai tuntuvatko teot oikealta tunnetasolla vain tekohetkellä.)

Tämä muistuttaa siitä, että aina jos joku nostaa oman kulttuuriviiteryhmänsä arvojen tuomariksi, asettautuu prosessissa hyvinkin helposti laajemmin ihmisarvon tuomariksi; Kun ihmisiä aletaan arvioida käy helposti niin, että esiin pupsahtaa "hyöty". Ja tässä kohden utilitarismin vaikeutena on se, että tiedämme että se hyöty joudutaan määrittelemään ennen kuin mitään hyötylaskelmaa voidaan tehdä ja miettiä mitä kautta tähän päästään. Ilman tätä huomiota hyöty voi näyttää objektiiviselta (onhan se jossain suhteessa tosiasioihin, kuten täiden tarttumiseen hiusten kohdatessa). ; Ja kun katsotaan, niin usein käy niin että se kenen objektiivinen moraali sitten valitaan tapahtuu valikoituu tavalla jota vain harva pitää eettisenä. Päätöksen tekee vahvin. Voittajaa edustaa yleensä juuri se jolla riittää joko sadismia tai kusipäisyyttä erimielisten vaientamiseen. Ja tämä ihmistyyppi on sitä porukkaa joka koulussa tönii heikointa, rikkoo nörtin rillit ja pesee sen oudokin pään vessanpöntössä.

Täit olkoot siis esimerkkinä prosessista jossa korostuu että ihmisen tai alakulttuurin huonoihin ominaisuksiin vetoaminen on helppoa. Se voi olla jopa totta, faktapohjaista. On helppoa vedota terveeseen järkeen ja täten kontrolloida vaikkapa sosiaalisia ilmiöitä ja alakulttuureita (joita kenties on halunnut paheksua mutta ei ole oikein voinut kun tässä olisi mennyt kasvot kun muut eivät olisi nähneet sinua suvaitsevaisena). Täiden kohtuu pieni yleisyys, vaivan kohtuullisen pieni vakavuus sekä täihoitoaineiden tarjoama ongelman korjaamisen helppous unohtuvat kun päähän iskee ajatus mönkiväisestä loisesta joka imee verta omasta päästä. Kontaminaatiolla pelottelulla voidaan helposti johtaa siihen että tunteet tunnistavat pelon epärealistisesti. (Sen vuoksi pelkäämme lento-onnettomuuksia, haita ja terroristeja, mutta emme autoja tai liukkaita suihkun lattioita.) Faktat - tai ainakin näkemys maailman toimintaperiaatteista - kuuluu jotenkin prosessiin, mutta helposti vain mausteena.

Tätä kuvaa ei ottanut
bloggerin kaveri tai ystävä.
Säälittävä omakuvaräpellys.
Sitä katsomalla saattaa saada
ison annoksen henkisiä täitä.

Itse asiassa monesti se, että kykenee toimimaan hyvyyden puolesta vaatii valehtelun ja pahojen tekojen unohtamisen henkeä. Jotain joka vaatisi armeliaisuutta, valkoisia valheita toisten puolesta ja muuta vääristelyä. (Kaikkea sitä mitä en ole tiettävästi tehnyt koskaan. Unohdan asioita, en anna anteeksi mitään.) On vaikeaa astua oman viiteryhmän yläpuolelle, todelliseen myötätuntoon ja epäitsekkyyteen. On helppoa olla se joka ajattelee, mitä voin saada, vaikeampaa olla se joka miettii mitä voi antaa.

"Hulluuteen vajoamisesta", alitajunnasta ja kommunikaatiosta

Eilinen tekstini kuvasi/puolusti/ajoi vahvasti presuppositionalistisen asenteen välttämistä. Pidin tätä vahvasti filosofisena epäonnistumisena. Tämä liitti sen myös eettiseen verkkoon, jossa epäonnistuminen johtaa usein desisionismiin joka taas on myös eettinen riski. Toisaalta kuitenkin korostin myös sitä, miten ihmiset epäonnistuvat psykologisesti lähes väistämättä ja tätä kautta rakensin kompromissin, jossa tasapainoillaan sosiaalisella tilanteella. Eli eletään sen epäonnistumisen kanssa.
1: Sanavalintani ovat tietysti tapani mukaan konnotaatioiltaan tiukkoja, häijyjä ja provokatiivisia, mutta jos luet niiden läpi, niin karkeasti ottaen tämä on se idea. Jotenkin näin muotoillen se vaikuttaa lempeämmältä. Sisältö on kuitenkin sama, joten tästä ei pidä hämmentyä. Minua ei pidä lukea "fiiliksellä" vaan "sisällöllä". Ihan siksi että retoriset taitoni eivät ole kovin kummaiset. (Ne ovat lähinnä kummalliset.) Ja toisaalta silloinkin kun retorisessa tasossani on jotain arvokasta ja harkiuttua, ne ovat usein eettisesti hieman likaisia ; Tykkään manipuloida ja kikkailla tälläisillä sanavalintapiirteillä vain siksi että ne ovat usein sisällön kannalta irrelevantteja ja vaikuttavat argumentaation kannalta epäoleelliseen tunteistoon.

Tätä kirjoitusta tarvitaan, koska kun katsoo eksistentialisteja, ei voi olla huomaamatta että Heidegger meni äärioikeistolaisen natsiliikkeen mukaan kun taas Sartre meni sitten vastaavasti aika aggressiivisesti vasemmiston suuntaan ; Usein tässä korostetaan että filosofia ja ihminen eivät ole sama asia. Kuitenkin tavallaan juuri eksistentialistien "huonosti käyttäytyvät filosofit" on nähtävissä filosofiansa heijastumina. Eksistentialismin autenttisuus johtaa helposti desisionismin kautta äärimmäisyyksiin heittäytymistä ; Eksistentialismi on ihmisyyttä jossa huolimattomuus johtaa siihen että touhusta menee helposti "jarrut pois päältä".

Tämä presuppositionistinen desisionismi voidaan liittää eksistentialistiseen mielenterveyspohdintaan. Binswangerin mukaan mielisairaus on yksinkertaisesti sitä, että ihminen kiinnittyy ensi sijassa omaan mieleen. Monesti on ajateltu että mielisairaus särkisi ihmisen eheyden, mutta Binswangerin mukaan juuri omaan maailmaan ajautuminen on mielenterveysongelmille leimallista. Kokemus siitä että mielenterveysongelmaisilla on omituisia käsityksiä jotka ovat erityisen lujassa ja vaikeasti kumottavissa, jopa niin tiukasti että heitä ei usein saada edes ymmärtämään että heidän tilassaan on jotain vikaa, oli Binswanerille "hulluuden ytimessä". ; Hänestä kysymyksessä on se, että ihminen vajoaa identiteettiinsä niin lujasti että se ei ole yhtä vastustuskykyinen. Ihminen siis menettää joustavuutensa eikä voi olla enää muuta kuin kiinnittyneenä omaan mieleensä. Ihminen ei siis menetä mielensä eheyttä tai identiteettiään vaan päinvastoin, menettää kykynsä vapautua tästä ja tulla muunlaiseksi kuin on. ; Tämä ei toki tarkoita sitä että kaikki psesuppositionistit desisionistit olisivat mielisairaita. Mutta se tarkoittaa sitä että mielisairaat olisivat presuppositionisteja siksi että ovat niin vahvasti desisionisteja. Kysymys on tietysti aste -erosta. Voidaan sajoa että desisionismi on se pieni palanen hulluutta meissä jokaisessa ihmisessä.

Binswangerin näkemyksessä mielisairaan hoitaminen on tärkeää, koska hän liitti identiteettiin vajoamisen ytimeen ahdistuksen. ; Ihminen ei kykene olemaan muuttumatta oma itsensä kärsimättä tästä kovasti. Ihminen joka luopuu valinnanvapaudestaan ja sitoutuu identiteettiinsä kärsiikin taatusti kognitiivisen dissonanssin puolella niin paljon että keksii mitä tahansa assimiloivia rationalisointeja voidakseen poistaa väärässolon mahdollisuuden tuoman ahdistuksen. (Kun on sitouduttu omaan identiteettiin mahtavin panostuksin, se, että kaikki se olisi vaivan, ajan ja resurssien totaalista haaskausta tuntuu yhä pahemmalta aivan terveillekin ihmisille.)

Binswanger korosti että mielenterveen kannalta mielisairaan näkemykset ovat outoja ja käsittämättömiä, absurdiudessaan sairaita. Kuitenkin sairaalle itselleen niillä on vahva eksistentialistinen merkitys ja arvo. Ulkopuolinen logiikka tuntuu niiden kautta vieraalta ja vääristävältä. (Ne uhkaavat tätä eksistentialistista arvoa.) Siksi terapiassa ahdistusta ei vähennetä kertomalla todellisuudesta valistushenkisesti. Vaan päin vastoin lähestymällä asiaa potilaan oman logiikan kautta. Binswangerin idea terapoinnista muistuttaakin yllättävän vahvasti näkemystäni siitä että vaikka presuppositionismi on epäonnistuminen - Binswanger pitää sitä mielenterveyden häiriönä, itse olen tässä vähemmän tiukka tai vähintään pidän normaalia ihmistä hullumpana kuin luulemme - mutta silti "haastetun" ehdoilla on mentävä.

Tosin Binswanger on itse asiassa näkemyksissään vielä paljon minua kovempi. Syynä on suhde tietoisuuteen. Binswanger on nimittäin eksistentialistisen suuntauksen tavallisen käytänteen tapaan hyvin vastahankainen alitajunnalle ; Hänestä mielenterveyden häiriö on valinta. Tämä korostaa Sartren korostamaan valitsemien linjaa, jossa kysymys on aina tietoisesta valinnasta joka tehdään joko hyvässä uskossa tai huonossa uskossa. ; Sartren mukaan Freudin käsitys esitietoisuudesta oli väärä, ja että oikeasti minuus on vain tietoisuutta ja valintaa ja se, mitä Freud kutsuu torjunnaksi ei oikeasti ole sitä. Sartresta esitietoisenmielen olisi oltava tietoinen siitä mitä se on torjumassa, jotta voi torjua sen. Näin ollen torjunta on oikeasti vain itsepetosta, eli huonoa uskoa ja epäautenttisuutta. Sartre siis korosti tietoisuuden oleelliseksi ytimeksi ja perimmäiseksi ihmisenä olemiseksi.

Toki itsekin olen äärimmäisen kriittinen Freudilaiselle alitajunnalle. Mutta eri syistä kuin Sartre. Freudilainen alitajunta on nimittäin lähempänä skientologien ja Hubbardin tapaa nähdä ihmisen mieli rajattomana muistisäiliönä ja kauempana Eaglemanin alitajuisesta prosessoinnista jossa on vahvemmin kysymys suorasta elimellisestä yhteydestä joka liittyy - Freudilaisen tarkan muistamisen sijasta - vahvemmin synnynnäisiin reagointiketjuihin kuten yleiseen temperamenttityyppiin. ; Freudilla alitajunta on vähän kuin laajennettua tietoisuutta. Jossa on rakenteet jotka ovat oleellisesti samanlaisia kuin muistamisessa ja mieleentallentamisessa. Kuitenkin tosiasiassa alitajunta ei aivotutkimuksen valossa näytä olevan mikään muistisäiliö ja varasto jossa on kaikki ja suuri osa torjutaan. Muistamme yllättävän vähän asioita siksi että unohdamme ne, emme siksi että ne olisivat oikeasti tallennettu johonkin ja vain torjuisimme niiden mieleenpalautuksen liian traumaattisina. Muistamattomuus on siis enemmän "passiivista dementiaa" kuin "aktiivista kieltämistä ja alaspainamista". Muistaminen on poikkeus, ei pääsääntö.

Näen siis Freudin tapaan että tietoisuus on vain hyvin pienessä osassa toimintaamme. Mutta toisaalta en korosat alitajuntaa muistisäiliönä jonne tallentuu valtava määrä asioita. Pikemminkin muistaminen on sitä, että päähän tallentuu hyvin pieniä ja fragmentaarisia osuuksia. Muistimme on periaatteessa yksi iso siivilä, täynnä aukkoja. Jossa tietoisuuteen tullessa aukot peitetään yllättävänkin usein "koherentisoivilla arvauksilla". On toki selvää että nämä arvaukset ovat perusluonteeltaan presuppositionistisia - koska assimilointi on mielessämme pääsääntö ei poikkeus. Näin ollen ne liittyvät vahvasti eksistentiaalisiin merkityksiin, joten opputuloksena tulee desisionistisia piirteitä juuri sellaisella tavalla jotka sopivat osittain Binswangerin näkemyksiin.

"Kuoleman kulttuurin edustajat" ja muita röhinöitä.

"Taas kerran on alettu keskustella eutanasiasta, ja taaskaan mitään ei tapahdu, vaikka kansan enemmistö, saattohoidon asiantuntijat ja uusi presidenttikin suhtautuvat armokuolemaan myönteisesti. Kuten aina, äänekkäimpiä vastustajia ovat vähiten tietävät."
(Esko Valtaoja, "Hyvä elämä, hyvä kuolema")

Uskontokeskustelun puolella nousee toistuvasti esille se teema että uskovaisten syrjivät ja halveksivatkin asenteet on otettava esille. Samaa kantaa ajavat PerusSuomalaiset. Molempien näkemyksessä asiaa perustellaan keskustelulla. Se onkin demokraattisessa maailmassa hyvä lähtökohta. Ärsyttäviä ja marginaalisiakin asioita on saatava nostaa esiin, jotta ne saadaan poliittisen myllyn läpi ; Jos tietää "Kansan Mielipiteen jo ennalta", ja vaatii tätä kautta ehdotonta enemmistöä ennen kuin asiasta saa puhua, ei demokratiaa enää oikeastaan tarvita mihinkään. Vgain Mussolinin ajan fasistinen järjestelmä ja sen kaltaiset perustuivat siihen että Kansa nähdään massana jonka Tahto tiedetään parhaiten puoluejohdossa. (Ja jos kansa on erimielinen pitää ilmeisesti saada uusi kansa.)

Valitettavasti kristillisdemokraatit ja perussuomalaiset ovat myös sellaisia että heidän kanssaan erimielisyyttä syytetään "hyssyttelyksi" ja "sensuuriksi" tai "uskonnonvapautta vastaan iskemiseksi". Eli kritiikki on kiellettyä. Heidän kannattaisi muistaa tämä joka ikisessä tulevassa keskustelussaan sillä juuri nyt on käynnistynyt "suuri eutanasiakeskustelu". Vihreät eutanasian laillistamisteeman pystyyn, nousi tästä hyvin vakava haloo.

Olen itse kirjoittanut aiemmin eutanasiasta paljon, melko ravostuttaviakin määriä, joten en tässä ota aihetta sen tarkemmin esiin. Kannanottoni ovat selvät. Lisäksi esimerkiksi Esko Valtaoja ajaa kannattamaani kulmaa partoineen joten minun ei tarvitse. (Kun on muotia ja kaikkea, niin en oikein haluaisi.)

Nostan sen sijaan esille muutamia omituisia lausumia. Niiden käsittelyn tarkoituksena ei ole osallistua tai viedä keskustelua mihinkään, vaan pelkästään röhistä argumentaation huonoudelle. Mutta rehellisesti sanoen nämä käsittelemäni lausumatkaan eivät sitä tee. (Tosin näistä käsittelyistä voi sentään kenties oppia miksi ne ovat väärässä ja tätä kautta ymmärtää jotain ns. perustelemisen toiminnasta. Joka taas on jotain joka lienee seuraavien käsittelemieni lauseiden tuottajille aivan vieras konsepti.)

Esimerkiksi Soini joka keksi värikkäästi nimittää vihreitä "kuoleman kulttuurin edustajiksi" nosti esiin teeman jossa "Keräävätkö vihreät keskuudestaan ensimmäiset vapaaehtoiset luvalla tappajat? Löytyykö eduskuntaryhmästä vapaaehtoisia avustajia?" Tämä on lausuntona harvinaisen surkea, koska (a) eutanasian oikeutukseen kuuluu juuri se, että eutanasiaa haluava saa avun asiantuntevalta lääkintähenkilökunnalta. (b) Sitä paitsi Soinin pitäisi muistaa kysyä tätä hänen kunnioittamansa Armeijan parista. Nimittäin nähdäkseni esimerkiksi minä olen sotilaspasseineni suomessa luvallinen ja koulutettu tappaja. Aseet antavat ja kaikki. Eikä tästä tule tuomiota vaan mitali.

Soini myös harrasti tavanomaista aiheeseen liittyvää retoriikkaa jossa eutanasia tarkoittaa sitä että "kannattaa puolustuskyvyttömien surmaamista." Kun kyseessä on eutanasiaa haluavan oma tahto, ei ole määritelmällisesti fiksua puhua surmaamisesta tai murhaamisesta. Tämä värikäs kieli toki siirtää asennevammoja, mutta koska se on tilanteeseen selvästi sopimaton termi (koska surmaaminen vaatii sitä että on olemassa uhri ei itse halua tulla tapetuksi) on päätelmä ontto ja tämänlaiseen kikkailuun sortuminen on todiste vain yhdestä asiasta. Siitä että argumentoijalla ei ole laadukkaampia ja parempia argumentteja kun joutuu kaapimaan puolustusta tämänlaatuisesta ryönälaatikosta. Tämänlainen halventavalla kielenkäytöllä rakennettu retorinen kikkailu jota tehdään perustelupohjaisen argumentaation sijasta kulkee nimellä Weasel wordaus. Se on sitä kuin jos minä alkaisin kutsumaan PerusSuomalaisia "natsikulttuurin edustajina" jotka ajavat "fasistista oikeistoteokratiakulttuuria". Soini puolueineen on ottanut näitä pahalla, joten heidän täytyisi itsensä lopettaa vastaava toiminta. Tai sitten lopetettava väniseminen "lehdistön vainosta" ja muusta vastaavasta.

Päivi Räsänen kirjoitti myös aiheesta. Hän teki lausunnon joka - paitsi sisälsi Soinin lausuman kanssa identtiset virheet joista on vedettävä identtiset päätelmät niin myös -  näyttää ehkä hänestä itsestään uhkaukselta, mutta joka minun silmissäni herättää toivoa siitä että kun yksi asia korjautuu, niin asiat menevät suuremminkin kuntoon "Kristillisdemokraattien kanta eutanasiaan on selkeä: emme ole sellaisessa hallituksessa mukana, joka laillistaisi sairaitten tai vammaisten ihmisten surmaamisen." Tämä ainakin kannustaa ajamaan tätä vihreiden kampanjaa erittäin voimakkaasti. Toivon että tämä kaunis vaalilupaus myös pidetään, jos/kun aika saa.

Räsäsen kommenteista löytyi myös lausunto jota ei yksinkertaisesti voi mitenkään ohittaa. Sieltä löytyi nimittäin lausuma joka on niin huono että sen kirjoittajan nimen lausuminen tässä yhteydessä on syytä jättää tekemättä ihan tämän kyseisen ihmisen itsensä parhaaksi. "Kysmys on loppupeleissä uskonnollinen, katsotaan että ainoastaan Jumalalla on oikeus päättää ihmisen päivien määrä. Nekin jotka eivät usko Jumalaan, ovat alitajuisesti sitä mieltä." (a) Tässähän on kyseessä nimenomaan siitä mitä Hitchens nostaa esiin. Eli mielipiteiden uskonnollistamisesta. Uskonnon vallankäytössä valtaosa vallasta on juuri siinä, että se tekee erilaisia kannanottoja eri aiheista. Kantaa ottamalla se ottaa samalla valtaa siihen että nämä kysymykset ovat ikään kuin uskonnon erityisoikeus. Se, mihin uskonto paitsi vastaa ja pyrkii vastaamaan, myös jotain johon VAIN uskonto voi/saa vastata. Tämä uskonnollistaminen tarkoittaa sitten sitä että erimielisyys tulkitaan automaattisesti uskonnonvastaisuudeksi. Lausuja siis todellakin sekoittaa "kysymyksen johon uskonnolla on kanta" joksikin johon "vain uskonnolla voi olla kanta" samaksi asiaksi. Tämä on katergoriavirhe joka on samaa mallia kuin väittäisi että "koska kaikki kissat ovat eläimiä ovat kaikki eläimet kissoja." (b) Lausuntoa heikentää vielä sekin että se perustuu siihen että lausuja väittää lausuntoa yliuskonnolliseksi. Se ei siis ole maailmankuvallinen koska joka ikinen ihminen, myös ateistit, uskovat. Näin ollen uskonnollinen kysymys ei enää olisikaan uskonnollinen kysymys vaan yleisinhimillinen kysymys. Kysymys ei siis enää olisikaan uskonnollinen vaikka sitä on juuri sellaiseksi väitetty. (c) Ja tämä yleisinhimillisyys vielä väitetään absoluutiksi sillä että jokainen on tätä mieltä. Tämä väite kritiikki-immunisoidaan ihminen olisi vaikka kuinka erimielinen, niin hän on kuitenkin samaa mieltä sillai alitajuisesti. Tämä argumentti on nimittäin niin paska, että jos jänis syö papanansa ja tästä tulee uusi paska, se ei vielä ole yhtä paska kuin tämä argumentti. Olenkin aivan varma että sen lausujakin tajuaa että se ei ansaitse argumentin arvonimeä, tai jos ei tajua, niin tietää tämän sitten aivan vitivarmasti sillai alitajuisesti.

Loppukaneetti.

Toki jotain pientä on kenties hyvä sanoa, että kritiikki ei jäisi pelkäksi vinoiluksi. Ylläolevia "tappamisen kulttuureja" ja muita weasel wordaamis -röhinöitä. Niissä on nimittäin oikeasti kysymys kuolemisen kulttuurista. Tämä ei ole välttämättä tässä yhteydessä mikään loukkaava sana.

Yhteiskunta nimittäin on monesti jokin joka päättää elämästä ja kuolemasta. Silloin kun jokin ideologia, instituutio tai valtio päättää esimerkiksi siitä kenet laitetaan kuolemanvaaraan ja kenet esimerkiksi teloitetaan, on kysymys siitä että tehdään päätöksiä toisten elämästä ja kuolemasta. Tämä on hierarkista jossa politiikka tai ideologia ottaa ihmisten sijasta hallinnan heidän elämästään. Tämä on hyvän elämän ja kuoleman kulttuuria. Esimerkiksi sotatila nähdään "oikeutuksena" sille että hierarkia saa päättää ihmisten elämästä ja kuolemasta. Ja tämä on siksi (poliittisessa tai muunlaisessa ohjaavassa)ideologiassa määritelty "ihan eri asiaksi" kuin "yleinen" surmaaminen ja murhaaminen. Määrittely näkyy aina "hyvän kuoleman" määrittelemisessä ; Esimerkiksi kerrotaan että on onnellista ja autuasta kuolla isänmaan (ja uskonnon) puolesta. Sanotaan että tämä on "hyvä kuolema". Kuolemasta ja elämästä päättäminen on olennainen ja ohittamaton osa politiikkaa. Soinin ja Räsäsen ainoana keinona onkin ohittaa oma mestarointinsa nimenomaan kuoleman ja elämän kysymyksissä (missä he ovat vain aivan käsittämättömän innokkaita) ja syyttävät tästä mestaroinnista muita. Valitettavasti tätä huomion sivullesiirtämistä ei kannata tehdä. Kysymys on nimittäin siitä pitäisikö elämällä ja kuolemalla mestaroiminen jättää Soinin ja Räsäsen kaltaisten uskonnollis-ideologisten vallankäyttäjien haltuun vaikka ajat ovat oleellisesti muuttuneet ja esimerkiksi uskonnon merkitys arvokeskustelussa - siis jonain muuna kuin jonain "ympäripyöreänä lässytyskoneena" jossa sen merkitys on vielä suuri - on erittäin voimakkaasti marginalisoitunut.
Poikkeuksien asettaminen nostaa esille sen, että "pro life" on tavallaan turha yleistys. On katsottava poikkeuksia ja poikkeuksien ansaitsemisia. Tämä on aina ja pakosti jonkinlaista elämästä ja kuolemasta päättämistä. Eutanasiakeskustelu on ongelmallinen juuri siksi että se on uskonnollistettu. Eutanasia on ihmisen päätös ja tämä yhdistetään siksi vahvasti itsemurhaan. Itsemurha taas on uskonnollisessa kontekstissa väärin. Tämä tarkoittaa sitä että elämän ja kuoleman politiikka on annettu uskontojen käsiin. Jumala ei itse pidä puoliaan tässä kysymyksessä, joten uskonnot ovat tehneet tämän roolin käytännössä. Ideologian on siis annettu valita yksilön yli yksilön omasta elämästä. Kysymys onkin oikeasti siitä että uskonnolliset instituutiot eivät halua vallastaan luopua. Tämä näkyy jo siinä että kysymyksiä joihin se ottaa kantaa ei suostuta näkemään erillisinä mielipiteinä vaan jonain joka on pakosti uskonnollista.

Eutanasian kohdalla tämä on vain ns. vitun typerää. Sillä kertoisin mielelläni mitä mieltä Raamattu on itsemurhasta. Mutta en voi. Se kun ei sano asiasta yhtään mitään. Itsemurhavastaisuus ja eutanasiavastaisuus onkin nimenomaan uskonnollisen instituution valtapeliä, jota ei ole perusteltu Raamatussa.  Siis vaikka Jumalaan ja Jeesukseen uskoisikin, niin siitä huolimatta koko tämä argumentaatio jäisi leijumaan ilmaan. Koska Raamattu muistaa mainita kuukautisten kanssa synagogassa käymisestä ja muista vastaavista hyvinkin pikkutarkasti ja koska itsemurhia on varmasti tapahtunut aina - eli kyseessä ei ole jokin vasta nykyteknologian tuoma mahdollisuus - on selvää että tämä asia ei nimenomaan ole by definition uskonnollinen. Raamattu tuntee itsemurhateemassa vain itsemurhaa haikailevia valittajia ja sen puuseppätyypin joka teki "suecide by copin".

Toisekseen Räsänen ja muut eutanasian vastustajat ovat vaikeuksissa koske he ovat "pelastamassa" ja "suojelemassa" selkeästi nimenomaan eutanasiaa tekeviä. He puolustavat ihmistä omalta tahdoltaan. Tämä on omituista, koska kristillisessä teologiassa korostetaan melkoisen useassa yhteydessä vapaata tahtoa ja sen merkitystä. Hyveelliseksi pakottaminen ei oikeataan sovi kovinkaan hyvin luterilaiseen arvomaailmaan (ja kalvinismiinkin se sopii itse asiassa varsin huonosti). Jos siis oletettaisiin (väärä seikka mutta logiikan vuoksi leikkikää mukana) että eutanasia olisi kauhea synti, itsemurha, joka olisi pahin loukkaus Jumalalle ja josta ansaitsisi ikuisen kadotuksen koska se rikkoisi ehdottomasti Jumalan tahtoa vastaan. Tällöin surullinen fakta lieneekin se, että jos ihminen on niin etääntynyt Herran Tahdosta että haluaa viime teoikseen irtautua armon antavista ja pelastavista käskyistä ja dogmeista, hän olisi joka tapauksessa niin vääräuskoinen että oikea paikka on Helvetti. On turhaa pelastaa "irrelevantteja tyyppejä".
1: Paras argumentaatio onkin oikeasti se sedaatioon vertaaminen. Tämä on kuitenkin melko irrelevanttia, koska sedaatiossakin tapetaan tietoisuus ja kuoleman koittamista väistämättä tässä samalla myös nopeutetaan kemiallisesti. Se, että eutanasiakeskustleussa siirrytään sedaatiovaihtoehtoon on pahimman laatuista saivartelukikkailua. Kahden välillä on eroa vain laitteiden ylläpitokustannuksissa. Tosin itse olenkin tätä kautta sitä mieltä että jos arvokeskustelu niin vaatii, olen täysin valmis siihen että jokainen ihminen saa halutessaan itselleen määrätä sedaation joka vie hänet ehdottomaan tajuttomuuden tilaa ennen kuolemaa. Se on minulle yksi vitun sama mitä teette ruumiillani tietoisuuden loppumiseni jälkeen. Joten kehotankin tässä Räsästä ajamaan tästä halutunlainen sedaatiolaki eduskunnan eteen tai pitämään suunsa kiinni tästä vaihtoehdosta ;
___1.1: Sedaatio nimittäin on argumentaatiossa omituinen heitto. Se on jokin joka on olemassa jos ja vain jos joku puhuu eutanasiasta. Silloin se on lempeämpi vaihtoehto johon tulee vedota että ei saada eutanasiaa. Mutta sitten muutoin sedaatiota vaihtoehtona ei ajeta. Räsänen ei nosta esiin lakia jossa saattohoidossa saisi määrätä itselleen ehdottoman sedaation. Tässä kohden sedaatio on jotain jota ei oikeasti haluta sitäkään, ja jota ehdotetaan "lievempänä vaihtoehtona" jos ja vain jos keskustelunaiheena on eutanasia. Muutoin siitä ollaan hyvin hipihiljaa että kukaan ei tämänalisia alkaisi oikeasti ehdottelemaan. Sedaation esillenostaminen on siis ns. red herring -argumentaatiovirhe.

Kuolema ei ole koskaan kaunis. Kuolema on aina irvokas tapahtuma. Vain eutanasia ja itsemurha ovat kuoleman malleja joissa tätä irvokkuutta on harvinaisen vähän. Eutanasian vastustamisen ainut puoli on hoitajien vakaumus. Minulla on siihen kanta ; Tähän voi kenties antaa "vakaumusrajoitteen" jossa asiaa tapahtuu mutta sitä ei omantunnonsyistä tarvitse tehdä itse, kunhan asian hoitaa sitten joku muu. Jos ei tähän suostu, niin sitten se tarkoittaa että ei kykene töitään tekemään. Josta on seurauksena se, että kannattaisi pikemminkin vaihtaa alaa sellaiseen johon kyvyt ja tahdonvoima riittävät. Se jos oma maailmankuva estää tekemästä jotain tarkoittaa sitä että asian pitää olla jarru kaikille muille riippumatta siitä mitä demokratiassa päätetään, on pakko lainata "korkeampaa viisautta" ; "Stargate" -sarjan ensimmäisestä tuotantokaudesta jaksosta "Nox" ; "Leave soon. And take your ways with you." Jos kristillisyys näyttäytyy jonain jossa lääkäri keskustelee miten hyvää lääkäriyttä tarkoittaa se, että ei hoida homiaan, ollaan jo sen verran syvällä että asiasta ei tarvitse edes neuvotella.

"Uskonnollisen paatoksen lisäksi eutanasiaa vastustetaan väittämällä, että sitä ei tarvita. Saattohoito on järjestetty hyvin, ja kipuja lievitetään tehokkaasti viimeiseen saakka; jokainen saa ihmisarvoisen, arvokkaan lopun. Hölynpölyä."
(Esko Valtaoja, "Hyvä elämä, hyvä kuolema")

ihan kiva, mutta

Olipa kerran ei niin kovinkaan montaa tuntia sitten kaveri jolla oli peliteorian tentti tulossa. Samalla hänen täytyi pohtia sellaisia kysymyksiä, kuin kävisikö vielä ainakin yksillä treffeillä naisen kanssa joka oli "ihan kiva, mutta". Tämänlainen yhteys voisi tietysti olla mielenkiintoinen, sillä peliteoriaa todella sovelletaan kun mietitään sellaisia kysymyksiä kuin miten ihmisten parisuhteiden kiemurat ovat sellaisia kuin ovat. (Peliteoriaa voidaan tässä käyttää jopa kolmella tavalla ; Ennustamaan tulevaa käytöstä ennalta, mallintamaan jo tehtyjen päätösten syitä jälkikäteen ja kuvaamaan ilmiötä yleisluonteisesti; Erot preskriptiivisen, deskriptiivisen ja postdiktiivisen välillä ovat tietysti hiustenhalontaa kaikille muille paitsi tieteenfilosofeille. Ja niille joita kiinnostaa.)

Jostain syystä yhteiskunta ja viihde esittää meille voimakkaasti että "rakkaus olisi helppoa", eli "sen oikean" löytäisi ja tunnistaisi ripeästi. Kuitenkin ainakin näin omakohtaisesti, jos koet salamaniskukokemuksen taivaalta, sitä pääasiassa sekoittaa erektion rakkauteen. Ja kun tämän kyynisen huomion tekee, voikin päätyä siihen että hyvinkin monet etenkin treffikokeilujen jälkeen tehdyt parisuhteen jatkamispäätökset ovat yllättävän usein "ihan kiva mutta" -päätöksiä. (Paitsi minulla, jolla ei ole sitä ihan kivaa, kuitenkin siten että jäljelle jää se "mutta".) Päätöksissä vaikuttaa varmasti monet elementit, ainakin oma yleiskuva itsestä ja yleinen epätoivoisuus asiaan liittyen. Tämä tekee siitä ihanteellisen peliteoreettisen tilanteen.

Kun näissä punnitaan usein kaveripiirissä asioita enemmän tai vähemmän "rationaalisesti reflektoiden" jossa tunteille ja muille annetaan jonkinlainen painoarvo, ja tämän pohjalta valitaan, voidaan kysyä että miksi asiassa ei saisi käyttää saman tien matematiikkaa? Jos yhteiset harrastukset tai vakaa työpaikka ovat jotain jotka on soveliasta nostaa esiin - niiden välineellisestä luonteesta riippumatta tai peräti juuri sen vuoksi - niin miksi ei sitten saman tien mallintaa kunnolla? Tämä voisi hyvinkin olla ainakin yksi päätöksenteon apuväline joka antaisi jopa jonkinlaisia vastauksia. Esimerkiksi seuraaville treffeille mennessä on panoksena ajankäyttö jossa voidaan uhrata aikaa hukkaan väärään tyyppiin. Ja tätä aikaa voisi käyttää jonkun toisen kanssa. Toisaalta panostus suhteeseen taas tekee siitä kestävämmän (ja laajemmin ; Ajallinen jatkuminen on olennainen kriittinen attribuutti jotta voidaan ylipäätään sanoa että on jonkinlainen suhde.) Näin ollen voidaan esimerkiksi rakentaa romanssiteeman ympärille vangin dilemman muunnelma joka antaa apuja painiskelukysymykseen. (Parisuhteessa ajatus kahliutumisesta ja vankinaolosta voi tietysti olla metaforan kautta humoristinenkin.)

Tämänlaisia arvioita itse asiassa tehdäänkin sosiobiologian puolella ahkerasti. Siellä mielenkiintoista on se, että "tilastollinen ennustus" erilaisille ilmiöille onnistuu. Eli vaikka yksilöt voivat toimia ennustetta vastaan niin suuret massat noudattavat kuitenkin peliteoreettisia sääntöjä. Tätä tapahtuu vaikka ihmiset eivät tietoisesti ratko peliteoreettisia ongelmia. (Tämä on sitä ennustamista, mallintamista ja kuvaamista joihin aiemmin viittasin. Moni kokee tämän tylsänä, minusta tämänlaiset ovat facinating.) Osmo Tammisalo onkin "Rakkauden evoluutio" -kirjassa kertonut siitä että vaikka ihmisen ajatellaan seuraavan peliteoreettisia sääntöjä, se ei tarkoita samaa kuin että ihmisten tietoisen maailman kuvaus olisi laskelmoiva. Rehellinenkin ihmisnen voi tätä kautta noudattaa monin paikoin synnynnäisiä seksuaalivalinnan raameja ja tätä kautta he toimivat vapaasti sydämestään valiten aivan samalla tavalla kuin jos he olisivat laskeskelleet arvioita tavalla jota usein syytetään "kylmäksi" tai "manipulatiiviseksi". Alitajuntamme ikään kuin "osaa matematiikan ja noudattaa sitä" vaikka varsinainen tajuntamme pitää vaikeana laskelmana ja eettisesti kyseenalaisena. Tammisalo esittääkin siksi esimerkiksi näin (sivu 335) "Kun väitetään että kulttuuri on sukupuolivalinnan tulosta, se ei tarkoita samaa kuin jos sanoisi että kulttuuria harjoitetaan seksi päämääränä."
1: Tässä on tavallaan "oikeastin" ja "oikeastin" ero. Arkikielessä "oikea" kun voi olla subjektiivista ; Esimerkiksi jos viitataan siihen minkälaista on vaikka lopettaa tupakointi, vierottautuja voi selittää että jos oikeasti on lopettamassa on tämä vaikeaa. Joskus oikeasti on konkreettinen tapahtumantila sellaisenaan, kuten tupakkalakon pitäminen "yleisenä ilmiönä" on tosiasia niillekin jotka eivät ole koskaan yhtään tupakkaa polttaneet. ~ Moni pitää sosiobiologiaa kovana osittain siksi koska he ajattelevat että ihminen nähtäisiin jonain joka mielessään laskelmoi tietoisesti esimerkiksi baarissa kavereiden kanssa ääneen sitä kannattaako seuraaville treffeille mennä. Kuitenkin ihmiskunta noudattaa näitä lakeja ilmiötasolla, eli tässä ei kuvitella ihmisiä tietoisesti manipuloiviksi otuksiksi.

Onkin itse asiassa hyvinkin mahdollista että kaikki vaiva matematiikanpyöritykseen on turhaa ; Jos kaverin käskee vain noudattamaan sydäntään niin tilanne on pelkästään tällä helposti samansuuntainen.

Ainakin tämä toimi paremmin kuin minun ehdottamani ratkaisu, joka purki episteemisen kriisin. Ehdotin nimittäin että jos henkilöltä kysyy että "syökö hän kärpäsiä ja harrastaako sadomasokismia" ratkeavat kaikki episteemiset ongelmat ; Tiedät mitä teet koska jos (1) toinen vastaa että "kyllä" on juostava. (2) Ja jos toinen vastaa "ei" hän todennäköisesti lähtee juoksemaan jolloin tilanne ratkeaa. (3) Ja jos hän vastaa "ei" ja jää silti, hän lienee niin epätoivoinen että häenssä täytyy olla jotain vakavaa vikaa, jolloin on viisainta olla ottamatta selvää mikä tämä ongelma on, joten on syytä juosta. (+) On selvää että tämä ei koskaan ratkaise taustalla olevaa pysyvän parisuhteen ongelmaa. Mutta haluankin vain ratkaista kysymyksen "mitä kannattaa tehdä". Luultavasti matematiikka (tai "sydämen kuuntelu") auttaa hädänalaista paremmin kun tämänlaiset omituiset neuvot.