Ihmisillä tuntuu olevan sosiaalisia kykyjä. Toisin sanoen vaikuttaa siltä kuin kykenisimme välittämään ja vaihtamaan ajatuksia. Toisaalta meillä on periaatteessa hyvin vahva solipsismin ongelma, joka korostaa sitä että ajatus siitä että voisimme oikeastaan tietää mitään oman henkilökohtaisen subjektiivisen tietoisuutemme ulkopuolelta on vähintään jossain määrin metafyysistä.
Siksi ei olekaan ihme että mielenfilosofiassa on paljon käsitelty sitä että voiko toisia ihmisiä oikeasti ymmärtää.
Sitä miten meillä olisi ns. mielen teoria on lähestytty muutamalla tavalla;
* Sosiaaliset kyvyt on nähty siten että meillä on olemassa teoria tai malli jonka avulla ennustamme ja selitämme muiden käyttäytymistä. Kysymyksessä ei siis ole ajatusten ja tietoisuuden havaitsemisesta vaan mallinatmisesta. Tämä vaatii kansanpsykologisen maliln jossa on mielen ilmenemisen mekaniikka ja kuvaus. Eli olemme sosiaalisia koska meillä on jonkinlainen sääntöjoukko jotka yhdistävät uskomuksia, haluja ja muita mielentiloja ja liittää nämä teoriamallit sitten erilaisiin havaintojoukkoihin. (Haluttavuusteoria nojaa siihen että pyrkimys tiettyjä asioita kohden on tämän tietyn asian tapahtumisen todennäköisyyden kasvattamista.)
* Toisaalta asiaa on lähestytty siten, että itse asiassa projisoisimme aina omaa itseämme muihin. Toisin sanoen tiedämme miten me itse toimisimme ja ajattelisimme ja tätä kautta sitten tulkitsisimme muita. Tämä tarkoittaa sitä että asetamme itsemme muiden saappaisiin ja simuloimme tätä kautta mitä heistä tuntuu. Katsoen miten itsestä tuntuisi.
* Molemmat ylläolevista nojaavat sellaiseen hyväksymiseen että ihmisillä täytyy itsellään olla hallussaan konsepteja mielentiloista. Tapa jolla ne tunnistetaan ja sovelletaan on hyvin erilainen. Näiden lisäksi onkin ajatus jossa nojataan interaktioon. Me emme tarvitse teoriaa mielen toiminnasta tai samastumista. Sillä tosiasiassa meillä olisi jonkinlainen sosiaalinen aisti joka havaitsee suoraan emootioita, intentioita ja motiiveita esimerkiksi ilmeistä.
* Ja sitten on tietenkin näkemys jonka mukaan mielen teoria on vain narraatio jota harrastamme ja konstruktio jonka olemme luoneet. Olemme oppineet nämä esimerkiksi tarinoista joita meille on kerrottu.
Teoriat ovat haastavia. Sillä niistä seuraa melko helponoloisiakin haasteita ; Sillä esimerkiksi jos olet eksistentialisti tai postmodernisti, joudut helposti tilanteeseen jossa epistemologiaa koskevat tiedon rajoitteet tömähtävät myös mielen ja tunteiden kohdalle. Ja tästä rakentuu helposti omituisia haasteita. Miten voidaan esimerkiksi nojata vastavuoroisuuden tapaisiin asioihin? Miten voimme kertoa tarinoita ja levittää sosiaalisia konstrukteja kun se vaatisi että meillä olisi tieto toisten ihmisten tarinoiden sisällöstä? Jos oman itsen projisointi muihin tapahtuu, miksi sympatiaan kykenemättömät ovat niin hyviä manipuloijia? ...
Onkin kenties järkevintä yrittää jotenkin yhdistellä teorioita. Esimerkiksi jos ajatellaan sitä että meillä olisi mielen teoria jostakusta, ja huomaamme että tämä tuntuu omituiselta koska sosiaalisuus tuntuu olevan usein nimenomaan implisiittisenä. Mutta kenties tämä muuttuu vähemmän omituiseksi jos ajattelee että meillä on lajityypilliset aivot jotka ovat toki keskenään erilaisia mutta kuitenkin keskenään samanlaisempia kuin vaikkapa mehiläisen ja simpanssin aivot. Kenties voimme havaita ilmeitä ja eleitä ja saada tästä lajityypillisiä korrelaatteja. Ja näin mielen teoria ei vaadi sitä että mielessä olisi mitään suoraa tietoa sen enempää kuin silmäluomien refleksinomaiseen räpäyttämiseen tarvitaan suoraa tietoista tietoa. Alitajunta ja synnynnäiset refleksit ovat nekin omalla tavallaan mallintamassa kokonaisuutta. Mikä onkin sitä että on vaikeaa nähdä missä samastumispohja loppuu, suora tunteiden ja motiivien havainnointi alkaa ja missä vaiheessa kaikki oikein johtaa siihen että meillä on kuin onkin mielen teoria. ; Itse asiassa voitaisiin jopa jatkaa asiaa niin että jos meillä on intersubjektiivisia tarinankertomisprosesseja, niin ne vaativat jonkin jakopinnan. Ei kenties täydellistä jakopintaa mutta edes tilastollisen tai muutoin jokseenkin toimivan. Ehkä tarinat jopa tuovat esitietoisia refleksejä esiin ja mallintavat niitä tavalla joilla niitä voi tehdä astetta tietoisemmiksi.
Toki tarjolla on sekin vaihtoehto että tosiasiassa kommunikaatio menee aina pieleen. Tätä kuvaamaan on luotu jopa Wiion lakeja. Niissä viestintä menee aina pieleen, kuin murphyn laki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti